Olen porvoolaistunut vihreä kaupunkimetsäaktivisti, kaupunkisosiologi ja -maantieteilijä, sienestyksen, musiikin ja kirjoittamisen amatööri, jalkapallon moniharrastaja, isä, ulkoilija ja hyötyliikkuja. Olen yksin itse vastuussa blogini aineistoista ja mielipiteistä. Aineiston lainaaminen ilman lupaa kielletty.

30.5.2008

Mätäjoki-festivaalit 1.6.


Kannelmäen, Malminkartanon ja Konalan välisellä peltoaukealla, Mätäjoen mutkassa järjestetään perinteiset Mätäjoki-festivaalit sunnuntaina 1.6. kello 11-17. Paikalla on taas runsaasti myyntikojuja, yhdistyksiä ja tietenkin Grönin Eikka.

Länsi-Helsingin Vihreillä on tapahtumassa myös oma osastonsa. Paikalla on lukuisia helsinkiläisiä vihreitä kunnallisvaaliehdokkaita, myös minä. Lisäksi Kierrätyskeskuksen ympäristökoulu esittäytyy, ja tarjoaa tietoa kierrätyksestä ja jätteiden lajittelusta sekä ohjelmaa lapsille ja lapsenmielisille. Tule tapaamaan helsinkiläisiä vihreitä ehdokkaita!

26.5.2008

Keskuspuiston laidalla tapahtuu



Ratsaspuisto, Keskuspuiston reunalla, ravintola White Ladyn välittömässä tuntumassa.



Ravintola White Lady, Mansku 93.


Tuleeko Helsingin Keskuspuistosta kansallinen kaupunkipuisto? Miten käy Lääkärinkadun alueen? Säilyvätkö helsinkiläisten tärkeät lähivirkistysalueet?

Tervetuloa Länsi-Helsingin Vihreiden järjestämään puistotapahtumaan ti 27.5 Ruskeasuon Ratsaspuistoon alkaen kello 18. Paikalla tapaat oikeusministeri Tuija Braxin ja lukuisia muita länsihelsinkiläisiä kunnallisvaaliehdokkaita, mukaanlukien itseni.

Luvassa on yhdessä oloa, ulkopelejä, keskustelua ja kuulostelua. Mikä asia sinua hiertää Helsingin politiikassa? Minkä asian haluaisit muuttaa? Mitä toiveita sinulla länsihelsinkiläisenä on paikallisten asioiden esilletuomiseksi? Olemme Ratsaspuistossa sinun kysymyksiäsi varten.

Tervetuloa!

Michael Perukangas

PS. Kunnallisvaalitukiryhmäni avaa keskiviikkona 28.5. ravintola White Ladyssa (Mansku 93) kello 18! Kaikki kynnelle kykenevät, ikään, sukupuoleen ja etnisisteettin katsomatta pääsevät samalla vaikuttamaan vaaliohjelmani sisältöön. Ottakaa mukaan siis paljon ideoita, avoin mieli ja valmius kääriä hihat!

Töitä riittää varmastikin jokaiselle, puskaradion kierrättämisestä kopioiden ottamiseen ja jakamiseen.

PS. Mulle saa toki ilmoittautua etukäteenkin, mutta paikalle sopii ilmaantua myös ex tempore.

20.5.2008

Maailma kylässä


Kaisaniemen puistossa järjestetään tulevana viikonloppuna, 24.-25.5. Maailma kylässä -festivaali, jossa on monenlaista ohjelmaa, esiintyjiä, tarjoiltavaa ja myytävää.

Myös minä olen paikalla ainakin sunnuntaina. Tervetuloa juttelemaan kanssani Vihreiden pisteelle sunnuntaina kello 13-16! Saatan löytyä lisäksi myös Kaupunkimetsäliikkeen tai Ydin-lehden kojulta.

15.5.2008

Tekniikasta kulttuuria, kulttuurista elämäntapa?

Viivakoodi tuotteen kyljessä ja tavallinen luottokortti ovat viimeisen parinkymmenen vuoden aikana muuttuneet niin viattomilta vaikuttaviksi jokapäiväisiksi nähtävyyksiksi, asiaankuuluviksi tavaroiden kylkiäisiksi, ettei niitä aina edes huomaa, vaikkakin viivakoodin ilmestyminen koskenkorvapullon kylkeen olikin aiheuttaa kulttuurisodan ja -sokin, loukkauksena pyhinä pidettyjä suomalaisia perusarvoja kohtaan. Mutta niiden avulla on kuitenkin mahdollista huomata sinut, tunnistaa, tarkkailla ja valvoa. Jokapäiväiseen kulutukseemme liittyy nykyään paljon erilaisia elektronisia tunnisteita, joiden avulla tarkkaillaan kulutuskäyttäytymistä ja joiden avulla voidaan myös tarkkailla yksittäisen kuluttajan liikkeitä.

Tällä ilmiöllä on tekniset edellytyksensä, mutta myös ihmisten käyttäytymiseen, kulttuuriin ja elämäntapoihin liittyvät vaikutuksensa.

RFID - tavaroiden henkilötunnus

Elektronisia tunnisteita on, paitsi luotto -ja pankkikorteissa, myös julkisen liikenteen matkakorteissa, erilaisissa kulunvalvonnan avain-ja magneettikorteissa ja kauppojen varashälyttimissä. Lyhennettä Rfid (Radio Frequency Identification) käytetään yleisnimenä sähköiselle tunnistustekniikalle. Tunnistimia on kiinnitetty suoraan myös itse tuotteisiin: viivakoodeja, myymälävarkauksia estäviä varashälyttimiä, ja vielä kehittyneemmässä muodossaan, niitä on esimerkiksi kodinelektroniikkaan liitetyissä eräänlaisissa minitietokoneissa, jotka sulattavat jääkaapin pakasteosan automaattisesti, tai sykemittareissa, jotka hälyttävät silloin kun kuntoilijan syke ylittää esiohjelmoidun ihannetiheyden.

Kehitys on kuitenkin vasta alussa. Tekeillä on esimerkiksi älyllisten kodinkoneiden sovelluksia, jotka ilmoittavat “isännälleen” jonkinlaisen puhelimen hakulaitteeseen verrattavan etäispäätteen avulla, milloin kotona on varkaita tai milloin jääkaapin olutlokero on tyhjä. Eikä äly-ja tunnistetekniikka suinkaan pysähdy elektronisiin laitteisiin: esimerkiksi vaateteollisuudella on kehitteillä “ajattelevia” kenkiä, ja jo nyt on mahdollista tilata omien mittojen mukaan suunniteltuja vaatteita, joita mallinnetaan, leikataan ja sovitetaan tietokoneella. Samanlainen tekniikka on pilottikäytössä myös jo joillakin parturi-kampaamoilla.

Uusi tekniikka mahdollistaa siis nykyistäkin yksilöidymmän ja täsmällisemmin räätälöidyn kulutuksen, jolloin yksittäisillä kuluttajilla on entistäkin hienopiirteisemmin mahdollisuus määrittää itsensä “brand citizeninä”, eli tehdä itsestään kävelevä, kokonaisvaltainen brändi, jonka vaatteet ja kampaus ovat täsmäsuunniteltuja ja jonka taskussa oleva hakulaite tai ihon alle ommeltu siru ilmoittaisi vakiobaarin baarimikolle, milloin kanta-asiakkaan saapuminen on odotettavissa. Kun mainoslause julistaa, että auto on “My Toyota” tai kenkä on “My Adidas”, tämä lause oikeastaan sisältää suuren lupauksen kyseisen tuotteen identiteettiä kantavasta ja muovaavasta vaikutuksesta.

Tämän täsmäbrändäyksen muutokset kulttuuriin ja elämäntapoihin näkyvät hyvin esimerkiksi siinä, miten suhde musiikin kuluttamiseen on muuttunut. Livekonserteista ja omasta musisoinnista, jolloin musiikki oli tilassa tapahtuvaa toimintaa, objektivoitiin musiikki keräiltäviksi esineiksi, kuten savikiekoiksi, lp-levyiksi ja lopulta cd-levyiksi. Musiikkiin liittyvä sosiaalisuus on sekin muuttunut, musisoiva yhteisö korvautui osittain keräilijäyhteisöllä, mahdollistaen miltei omakohtaisen musiikkisuhteen sellaisillekin ihmisille, joilla ei ole mahdollisuutta käydä konserteissa tai jotka eivät itse soita mitään instrumenttia. Vielä ei ole nähtävissä, millaista sosiaalisuutta kehityksen tällä hetkellä viimeisin piste, mp3 -soittimet, jotka mahdollistavat persoonallisesti täsmäkoostetut musiikkiäänitteet, tuovat tullessaan, mutta joka tapauksessa, musiikki on jälleen irtaantumassa tavaraluonteestaan, jolloin sen kuluttamisen luonne oikeastaan palaa juurilleen, musiikin kuluttaja ja tuottaja ovat tosin yhtä, mutta edelleenkään musiikin alkutuotannon ja kulutuksen suhde ei ole välitön.

Rfid - ihmisistä tavaroita?

Joskin rfid -tekniikka avaa uudenlaisia mahdollisuuksia kuluttamisessa, asian kääntöpuolena yksityisten kansalaisten kannalta on, että näitä samoja mahdollisuuksia voidaan soveltaa kääntäen, markkinoinnillisesti. Suoramarkkinoinnille uusi tekniikka tarjoaa runsaasti lisääntyneitä mahdollisuuksia. Samaten turvallisuuden kääntöpuolena on intimiteettisuojan kärsiminen, vapauden kääntöpuolena valvonta.

Koska Rfid -tekniikka perustuu tunnistukseen radiotaajuuksilla, vaarana on, sen mahdollistaessa paitsi tavaroiden, myös ihmisten tunnistamisen, merkitsemisen ja valvonnan, että tietoja voidaan siepata “ilmasta” ja käyttää sellaisiin tarkoituksiin joihin sitä ei olla suunniteltu, jopa kaupallisesti ja henkilöä itseänsä vastaan. Periaatteessa olisi mahdollista, että tunnistetietoja voitaisiin käyttää kiristämiseen ja niillä voitaisiin käydä kauppaa, ja jo nyt suoramarkkinoinnissa, ja etenkin Internetin kautta tapahtuvassa tietoliikenteessä henkilötiedot ja sähköpostiosoitteet leviävät nopeammin kuin kuulopuhe. Radiotaajuuksia voidaan myös häiritä, jolloin pelkona on, että ihmisten henkilötietojen ja pankkitilitietojen kaltaista arkaluonteista informaatiota saattaa kadota tai muuttua.

Kaupungistuminen on ollut teollistumisen kanssa yhtäaikainen ja kiihtyvä kehitystrendi, ja useiden kaupunkisosiologisten teorioiden mukaan, kaupunkimainen elämäntapa on tullut länsimaissa vallitsevaksi. Tätä elämäntapaa luonnehtivat yleinen välinpitämättömyys reaktiona mahdollisuuksien ja aistiärsykkeiden moninaisuuteen, kulutuksen ymmärtäminen elämyksellisyytenä sekä korostunut yksilöllisyys reaktiona ihmispaljouteen, eräänlainen moderni nomadismi.

Jälkiteollisessa yhteiskunnassa ollaan siirrytty suoranaisesta tavarantuotannosta palveluiden tuotantoon, ja nyttemmin oikeastaan ollaankin siirtymässä, ja paljolti jo siirrytty, palveluyhteiskunnasta asiakasyhteiskuntaan, jossa vertikaalisista asiantuntija-maallikko -suhteista ollaan siirrytty horisontaalisiin asiakas-partneri -suhteisiin, sekä diskursiivisella että mielikuvallisella tasolla.

Vanhan sanonnan mukaan “tuli on hyvä renki mutta huono isäntä”. Uusi rfid -tekniikka tarjoaa mahdollisuuksia yksittäisille kansalaisille toteuttaa omaa citizen brändiään, mutta se myös haastaa tai suoranaisesti saattaa uhata tämän brändin kanssa käsi kädessä kulkevaa yliyksilöllistynyttä elämäntapaa, koska se mahdollistaa lisääntyneet häiriköinnit yksilöllisiä intimiteettejä kohtaan. Identiteetin voimistuminen saattaa siis olla haaste intimiteetille. Rfid -tekniikka on myös haaste läpiasiakkaistuneelle palveluyhteiskunnalle, sillä kuka oikeastaan on kontekstualisoituneissa palvelukontakteissa rfid -teknologian asiakas ja käyttäjä? On mahdollista, että varsinainen hyötyjä ja asiakas onkin lopulta jokin tilanteen ulkopuolinen taho, kolmas, kutsumaton vieras.

Pioneereista vastarannankiiskeihin - from early adaptors to late converters

Älytunnisteita voidaan liittää suoraan myös ihmisiin, eräänlaisiksi sähköisiksi antabus -kapseleiksi, ja nähtäväksi jää, tuleeko jatkossa henkilöllisyyden tunnistaminen perustumaan ihon alle laitettaviin mikrosiruihin, jolloin esimerkiksi jalkapallostadionien sisäänkäynteihin voitaisiin asentaa lukulaitteita, jotka piippaisivat heti kun sisään yrittää jalkapallohuliganismista tuomittu henkilö.

Uuteen teknologiaan, keksintöihin tai mihin tahansa uuteen, voi suhtautua yksinkertaistaen kolmella tavalla. Välittömät mielleyhtymät ovat positiivisia, negatiivisia ja epäileviä. Niitä voidaan kannattaa innokkaasti jo ennen minkäänlaista omakohtaista kokemusta, mahdollisesti ennen kuin ne ovat edes nähneet päivänvalon, kun ne ovat vasta insinöörien piirustuspöytäasteella tai mahdollisesti vasta apokalyptisina visioina. Ihmisiä, joilla on tämäntyyppinen Tulenkantajat -asenne, joka lähtökohtaisesti innostuu kaikesta uudesta, etenkin tieteeseen ja teknologiseen edistykseen liittyvästä, kutsutaan nimellä Early Adaptors eli varhaiset omaksujat. Usein he ovat kulttuurisen muutoksen edelläkävijöitä, kuten 80-90 -luvun taitteessa, jolloin matkapuhelimet yhdistettiin ensisijaisesti “jupeiksi” kutsuttuun ryhmään. Yhtäältä nämä varhaiset omaksujat itse levittävät uutta teknologiaa, joskus aktiivisestikin, toisaalta heidän omaksumaansa uuteen teknologiaan liitettyä elämäntapaa jäljitellään, ihaillaan ja seurataan. Nämä ihmiset ovat tyypillisesti kaupunkilaisia, singlejä, nuorehkoja, korkeasti koulutettuja, usein poliittisesti punavihertäviä, vaihtoehtoisiksi itsensä mieltäviä ihmisiä, jotka jäsentävät jokapäiväisen elämänsä itsetoteutuksena, nautinnonhakuisuutena ja haluna saada jatkuvaa hallittua vaihtelua ja jännitystä.

Suurinta osaa ihmisistä leimaa kuitenkin varovaisuus heidän suhteessaan uusiin keksintöihin. Ja vasta silloin kun merkittävä määrä ihmisiä on omaksunut uusia innovaatioita, niistä tulee kulttuurisesti merkitseviä. Tästä eteenpäin puhun innovaatioista tieteellis-teknisten keksintöjen synonyymeinä, sillä sana innovaatio on oikeastaan yleistynyt suomalaisessa kielenkäytössä 90 -luvun insinörismin sivutuotteena. Pankki- ja luottokortit alkoivat toden teolla yleistymään vasta 80 -luvulla ja matkapuhelimet 90 -luvun puolivälistä alkaen, minkä kehityksen kanssa internetin käyttö on yleistynyt laajamittaisesti. Vanhaa matkapuhelinmainosta mukaellen, yhtäkkiä hyve, että “sut saa kii”, onkin muuttunut välttämättömyydeksi. Matkapuhelimesta on tullut välttämättömyys ja oletusarvo, minkä kulttuurisen ja ajattelutavallisen muutoksen käytännössä voi havaita esimerkiksi puhelinluetteloiden ohenemisesta ja valtiojohtoisen suunnitelmakapitalismin murtumisessa vapaaksi kilpailuksi, joka on muuttanut perinteisten puhelinmonopolien rooleja, näkyen HPY:n ja Telen vähittäisenä liikelaitostumisena, yhtiöittämisenä, pilkkomisena, ulkoistamisena ja myyntinä.

Usein hitaimmin ja vastentahtoisimmin uusia keksintöjä omaksuvat vanhat ihmiset, vaikkakin tämä on yleistys, tai positiivinen korrelaatio, ei koko totuus, koska heillä on pisin tottumus siitä, miten ennen toimittiin kun vielä mentiin asioimaan tutussa konttorissa tutun pankkivirkailijan kanssa henkilökohtaisesti tai miten ennen pankkikorttien aikakautta kirjoitettiin sekkejä. Nyt nämä henkilökohtaiset kontaktit on korvattu laskujen alalaidassa olevilla viivakoodeilla ja pankkitilien avainkorteilla. Joskus uuden oppiminen voi tietenkin vanhenemiseen usein kuuluvista muistihäiriöistä johtuen olla vaikeaa, mutta moni nuorehkokin ihminen suhtautuu uusiin innovaatioihin hyvin epäilevästi, suorastaan nuivasti. Matkapuhelin saatetaan hankkia vasta sitten kun sellainen on melkein koko tuttavapiirillä, ja kokemukset syrjäytymisestä omista viiteryhmistään saattavat suorastaan työntää matkapuhelimen ostamiseen. Usein näistä “epäilevistä tuomaista”, jotka oikeastaan ovat pikemminkin “myöhäisiä lintuja” tuleekin mitä innokkaimpia “käännynnäisiä”, aivan samoin kuin usein kaikkein ehdottomimpia omassa uskossaan ainakin ulospäin ovat käännynnäiset. (=zealots)

Lähteet:
Huhtanen, Jarmo: Kirjoitus Helsingin Sanomissa 24.8.2004
Maffesoli, Michel: The Shadow of Dionysos. New York: State University of New York Press, 1992
Noro, Arto: Gerhard Schulzen elämysyhteiskunta. Artikkeli teoksessa Sosiologisen teorian uusimmat virtaukset, toimittanut Keijo Rahkonen. Gaudeamus, Helsinki 1996
Perukangas, Michael: Julkaisematon väitöskirjasuunnitelma Sibelius-Akatemialle ja Helsingin yliopistolle, 2002
Schulze, Gerhard: Die Erlebnisgesellschaft. Kultursoziologie der Gegenwart. Frankfurt am Main: Campus, 1992
Sulkunen, Pekka: Orgioiden aika: Michel Maffesolin postmodernismi. Artikkeli teoksessa Sosiologisen teorian uusimmat virtaukset, toimittanut Keijo Rahkonen. Gaudeamus, Helsinki, 1996

13.5.2008

Valkoisia ihmisiä ja pieniä, keltaisia kärpäsiä


Kuluva viikko on ollut Aasialle katastrofaalinen. Ensin luonnonkatastrofi Burmassa surmasi tämänhetkisen tiedon mukaan pitkälti toistasataatuhatta ihmistä, ja sitten perään toinen luonnonkatastrofi tappoi arviolta 12 000 kiinalaista.

Joku saattaa ihmetellä, miksi puhun tässä Burmasta. Norjassa maasta todellakin käytetään vanhaa nimitystä Burma, ja kieltäydytään tunnustamasta nimeä Myanmar, koska se on sotilasjuntan nimi. Siis sen saman juntan, joka kieltäytyy päästämästä maahansa ulkomaalaisia avustustyöntekijöitä ja jonka mielestä demokraattisten rituaalien esittely on tärkeämpää kuin ihmishenkien pelastaminen. Tämä siksi, että myanmarilaisen vallitsevan käsityksen mukaan, kansa on olemassa sotilasjunttaa varten, sen vallan pönkittäjänä, ja sotilasjuntta taas ei palvele kansalaisia vaan itseään.

Kiinan onnettomuudesta – kuten kaikista muistakin ulkomaan katastrofeista – uutisoitaessa oli tärkeää todeta, että kukaan paikalla ollut – suomalaisen yrityksen – suomalainen – työntekijä – kuollut. Miksi näin monta erotusviivaa? Siksi, koska tapaus ja siitä uutisointi todisti monellakin tasolla siirtomaa-ajattelun voivan edelleenkin hyvin, ja suomalaisten ylläpitävän tätä perinnettä parhaiden perinteiden mukaisesti. Oleellista oli, että kyse oli suomalaisesta yrityksestä, koska tämä taas osoittaa sen, ettei pääomalla ole kotimaata eikä moraalia: yrityksen päätehtävänä on aina voiton maksimointi, ihmiset ovat työvoimaa ja moraali imagonrakennustekijä. Toiseksikin, oleellista oli, että suomalaisia ei kuollut, sillä niistä aasialaisistahan ei nyt ole niin väliä: ne ovat keltaisia, niitä on vaikea erottaa toisistaan eikä niiden nimiäkään ymmärrä.

Jos yritysmaailma ja talous ovat nykyään globaaleja, niin kansainvälistyneessä maailmassa kaikki vaikuttaa muutenkin kaikkeen. Sillä, minkä maan kansalaista katastrofi sattuu kohtaamaan, ei ole mitään väliä, sillä seuraukset koskettavat – tavalla tai toisella - kaikkia. Oli sitten kyse luonnonkatastrofista, kulkutaudista, talouslamasta tai raaka-aineiden hintojen noususta tai niiden loppumisesta.

Burmassa kuoli yli satatuhatta ihmistä. Oulussa on suunnilleen saman verran asukkaita. Kiinassa tämänhetkisen tiedon mukaan kuoli noin 12 000 ihmistä; suunnilleen saman verran asuu kotikylässäni Kannelmäessä. Pistää ajattelemaan...

9.5.2008

Hoitoa, avohakkuita vai suojelua?



Kuvassa vasemmalta Risto Mustonen, Pekka Paaer, Kaarina Heikkonen ja Tiina Saukkonen. Kameran kanssa oikealla Outi Alanko-Kahiluoto.

HeVi:n ja Vihreän eduskuntaryhmän keskustelutilaisuuteen ”Hoitoa, avohakkuita vai suojelua” Helsingin metsänhoidosta eduskunnan lisärakennuksen kansalaisinfoon torstaina 8.5. klo 16.30-18.30 oli kokoontunut kymmeniä ihmisiä, jotka olivat lähes yksimielisiä siitä, että Helsingin metsissä ei tarvita avohakkuita ja että Helsingin metsänhoito pitäisi siirtää Rakennusvirastolta ympäristökeskuksille.

Tilaisuuden kokoonkutsujana toimi herttoniemeläinen kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto, joka monien muiden helsinkiläisten tavoin on kauhistunut siitä, että lähimetsä kettuinen ja lintuineen on menetetty. Puheenjohtajana toimi tutkija ja kaupunkimetsäaktivisti, Helsyn puheenjohtaja, Helsingin Vihreiden viheraluetyöryhmän toinen puheenjohtaja Kati Vierikko.

Rakennusviraston Tiina Saukkonen todisteli, että metsänhoito ja luonnon monimuotoisuus eivät ole ristiriidassa keskenään ja että metsänhoito perustuu asukasmielipiteeseen, jota luonnonhoidon suunnitelmaa laadittaessa koordinoi Helka. Kuitenkaan, Kaupunkimetsäliikkeen ja Laajasalon asukasyhdistyksen Toni Amnellin mukaan kaupunginosayhdistykset eivät kattavasti edusta asukasmielipidettä, ja lisäksi mielipidekyselyt ovat ohjailevia, jolloin mahdollisuudeksi jää ottaa kantaa vain valmiiksi annettuihin vaihtoehtoihin, jotka kaikki siunaavat metsän siistimisen turvallisuuden nimissä.

Helkan Maija Sipilä puolusti rakennusviraston kantaa, jonka mukaan metsänhoidossa huomioidaan paitsi luonnon monimuotoisuuus, myös mielipiteiden moniarvoisuus. Sipilän mukaan luonnonsuojelijat eivät saisi hallita keskustelua liiaksi, ja Saukkonen olisi kaivannut tilaisuuteen moniarvoisempia näkemyksiä. Toisaalta Kaupunkimetsäliikkeen Martti-Tapio Kuuskoski korosti sitä, että maallikkoasukas ei voi argumentoida asiantuntija-metsänhoitajaa vastaan, joka piiloutuu asiantuntijadiskurssinsa taakse.

Kaupunkiekologi Kaarina Heikkosen mukaan lahopuut ovat linnuston – etenkin tikkojen – kannalta tärkeitä, ja niitä jätetään Saukkosen mukaan metsiin aina kun mahdollista. SLL:n metsävastaava Risto Mustonen totesi, että noin 20-25 % Suomen lajistosta on riippuvaisia lahopuista, jotka pitäisi jättää Helsingissä metsiin, kuten esimerkiksi Vantaalla tehdään. Kaupunkimetsäliikkeen Anna-Liisa Mattsoff ja Yleisten töiden lautakunnan Jussi Heinämies peräänkuuluttivat lisää vanhoja puita kaupunkimetsiin, jotta luonnonhoidon suunnitelman monimuotoisuuden tavoite toteutuisi.

Metsien pitäisi antaa uudistua luonnonmukaisesti, tähdensi tutkija Susanna Lehväsvirta. Kuitenkin Saukkosen mukaan metsänhoidon tavoitteena on taata elinvoimaisia metsiä myös tuleville sukupolville ja että paikoin metsiä kaadetaan, jotta ne voitaisiin ennallistaa esimerkiksi niityiksi ja jotta päästäisiin eroon puutaudeista ja sienistä. Aukkohakkuuiden tilalle istutetaan usein uusia puita ja puulajeja, totesi Saukkonen. Mustosen mukaan tämä tietää kuitenkin uusia paikalliseen ekosysteemiin sopimattomia tauteja ja loisia. Mattsoffin mukaan metsän uudistuminen kestää 40-50 vuotta, ja Vantaan Vihreiden Kimmo Jääskeläinen totesi, että taudit ja sienet kuuluvat metsään, ja luonto hoitaa itse itsensä.

Saukkonen väitti, että Helsingissä ei ole täysin luonnonvaraisia metsiä,ja ihmisen kädenjälki näkyy jo kaikkialla. Risto Mustosen mukaan juuri tällä perustellaan hakkuut, jotka Kuuskosken mielestä ovat hygienian korostamisessaan arjalaishenkisiä. Luonnonsuojeluohjelmassa suurin osa arvokkaista metsäalueista sijaitsi Haltialassa ja Viikissä.

Kaupungin tiivistyminen aiheuttaa Saukkosen mukaan lisääntyvää virkistysalueiden käyttöpaineita, ja virkistysalueita pyritään hoitamaan puistomaisesti, lisäten avoimia näkymiä. Saukkonen väitti, että asukkaat haluavat hyvinhoidettuja virkistysmetsiä ja ettei tämä olisi ristiriidassa luonnon monimuotoisuuden kanssa. Kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluodon mukaan metsänhoito on kuitenkin käytännössä johtanut siihen, että esimerkiksi Herttoniemessä metsästä on tullut tuulitunneli, jossa metsän huminan sijasta kuunnellaan polttomoottoreiden räminää.

Alanko-Kahiluodon mukaan Helsingin metsänhoitoa luonnehtii periaatteiden ja käytäntöjen kohtaanto-ongelma, jossa edes korkein virkamiesjohto ei ole tietoinen kentällä suoritettavan metsänhoidon käytäntöjen poikkeavan julkikirjatuista periaatteista. Saukkonen kielsi tämän kohtaanto-ongelman.

Tilaisuuden perusteella voidaan kuitenkin puhua paitsi edelläkuvatun kaltaisesta kohtaanto-ongelmasta, myös asukasmielipiteen ja metsänhoitokäytäntöjen kohtaanto-ongelmasta, samaten Rakennusviraston väärinymmärtämästä virkistysmetsän määritelmästä, jossa kaupunkiin sopivat vain hoidetut puistot ja metsiä hoidetaan vanhoin talousmetsänhoidon käytäntein.

7.5.2008

Metsien ja puistojen hallinnointi erotettava


Kuvassa oikealla on kaupunkimetsien virkistyskäyttöarvoa edustamassa pururata ja vasemmalla ja muualla pururadan ympäriliä itseisarvoista merkitystä kaupunkiluontona. Tai siis oli, ennen kuin vanhanaikainen tulkinta käyttöarvosta hakkuupuureservinä jyräsi luontoarvot alleen. Kuva Pirkkolasta.

Suurin osa pääkaupunkiseudun metsistä on kaavaspekulaatio-alueita, jotka ovat ikään kuin ”jääneet” rakentamatta tai ”unohtuneet” rakentaa tai käyttää muuten tehokkaammin kuin vain ”olla” maankäytön jakojäännöksiä, valkoisia laikkuja, joiden tehokkuus on nolla. Näin viheralueiden merkitys ja status usein tulkitaan: ikään kuin ulkoilu ja hyötyliikunta ei olisi käyttöä.

Kaupunkimetsien hallinnointi, käytöstä vastaaminen ja hoito kuuluvat kaupunkien rakennus- tai tekniselle toimelle, koska ne alun perin ymmärrettiin kaupunkien polttopuuvarastoina. Nyt polttopuuta ei kuitenkaan enää tarvita.

Koska kaupunkimetsien nykyinen käyttöarvo perustuu niiden virkistysmerkitykseen ja itseisarvo palautuu edellisen lisäksi viime kädessä luonnonarvoihin, niiden hallinnoinnin voisi siirtää rakennus- ja teknisen toimen alta ympäristö- ja liikuntatoimelle siten, että liikuntatoimi käsittelisi metsien virkistyskäyttöä ja ympäristötoimi hallinnoisi niitä luontoarvoja sisältävinä viheralueina.

Koska Helsingin Keskuspuisto on oikeastaan sekä puisto että metsää, ehkä tulisi perustaa viheraluetoimisto, joka ei käsittelisi metsiä talousmetsänhoidon periaatteilla, vaan kaupunkimetsien nykymerkityksen virkistys- ja viheralueina sisäistäen. Puistojen hallinnoinnin voisi jättää edelleenkin rakennusvirastolle, sikäli kun on kysymys rakennetuista puistoista.

Innoittajina ylläolevassa ovat toimineet Keijo Savola ja Ismo Tuormaa.

1.5.2008

Metsä pitää möröt ja pöpöt loitolla



Oslon kaupunkimetsän asemasta vallitsee täysi yksimielisyys. Kuva Trollvannetin rannalta.

Helsingin kaupungin rakennusviraston osastopäällikkö Raimo K. Saarinen puolustaa vapunpäivän Hesarissa kaupungin tehometsän"hoitoa", väittäen, että luonnonhoidon yhtenä lähtökohtana on asukasmielipide. No, kuten Maankäyttö- ja rakennuslain kuulemispykälästäkin tiedetään, kuuleminen ei vielä tarkoita kuuntelemista. Toiseksikin, mielipiteellä voidaan perustella mitä erilaisempia ja jopa keskenään ristiriitaisia toimenpiteitä. Jos esimerkiksi yksikin hieman liikaa luonnosta vieraantunut kokee metsät pelottavina pusikkoina, jotka kätkevät sisäänsä itsensäpaljastajia ja seksuaalirikollisia, tämäkin jo saattaa riittää syyksi metsän parturoimiseen.

Saman päivän lehdessä oli toinenkin kirjoitus, joka osoittaa nykykaupunkilaisen luonnosta vieraantumisen lieveilmiöt. Professori Tari Haahtela peräänkuulutti kaupunkilaisilta sienimetsään menemistä, kasvimaan möyrimistä, ylipäätään luontosuhteen hankkimista, jos sellaista ei vielä ole. Haahtela toteaa poleemisesti, että "lasten olisi hyvä olla hieman kylmissään, hieman nälkäisiä ja hieman likaisia". Kun ihmisen omalla vastustuskyvyllä ei ole kosketusta luonnon mikrobeihin, hänen alttiutensa allergioihin moninkertaistuu.

Kaupungissa luonnosta vieraantumisella on siis todellisia seurauksia. Kaupunkimetsät ylläpitävät ja luovat luontosuhdetta, mikä pitää turhat möröt ja pöpöt loitolla.