I am no religious person, but in encounters with nature and great music I feel as if I had some kind of religious experiences. Listening to Walcha's survey of Bach is a homecoming to me as I learnt to dwell in music as teenager listening to Bach. Those distant memories of those days in Kannelmäki when I was around 16 or 17 when I dwelled not only in Bach but also in my math homework and was hopelessly in love with one girl or another. Now I can appreciate that that period of my live with such agonising state of mind of a growing wannabe-intellectual, spirited young man was in fact so happy that it is worth idolising.
Oh, where were I? My relationship with Bach organ music has been somewhat off for 25 years, but now Walcha had returned me to the fundamental truth. Only now I can appreciate why the Preludes and Fugues are often considered his prime achievement with the organ; here and elsewhere, Bach's music is never robbed off its continuity. Every single peace forms a perfectly rounded universe by itself. This is the ultimate human achievement in music and so real that I almost cried from the outset.
My English review as relased in the Amazon site of Helmut Walcha's 1947-1952 survey of Bach's organ oeuvre can also be seen by clicking the headline of this blog post.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Bach. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Bach. Näytä kaikki tekstit
10.6.2013
2.10.2012
Onko kielten opiskelu pötyä?
Juhani Mykkänen väitti tämänaamuisessa Hesarin kolumnissaan, että muiden kielten opiskelu koulussa kuin englannin on pötyä. Tämän hän perusteli mm. sillä, että spagetti carbonara on samma på svenska ja että on förgäves att rengen lockar. Niin, ja työnantajatkin tietävät tämän.
Samalla logiikalla englantiakaan ei tarvitse opiskella, sillä ne osaajat, joiden palkkaamisesta nykyisin katsotaan olevan mitään hyötyä, tietävät kyllä, että formatointi ja implementointi ovat same in English.
Tunnustan, että enpä ole koulusaksaani käyttänyt työelämässä missään. Ja norjaakin vain pari kertaa: pari kertaa soittaessani eräälle norjalaisekspertakselle yrittäessäni saada häntä puhujaksi seminaariin Utsjoelle, ja nykyisessä työssäni pelästyttänyt pari norjalaista potilasta puhutellessani heitä luultavasti väärällä norjan variantilla.
Siinä Mykkänen on oikeassa, että ei kouluruotsilla kovin pitkälle pötkitä, ainakaan skandinaavisilla työmarkkinoilla. En ainakaan minä, jolle työnhakukonsulentti suositti taksin ajamista ilman ajokorttia ja joka sai tehdä ainoan palkatun tehtävänsä englanniksi. Mutta edelleenkin ratkaisematta jää, mitä haittaa kouluruotsista on minulle ollut.
Päinvastoin siitä on ollut hyötyä. Opin joten kuten norjaa käden käänteessä, ja varmastikin kirjoitan norjaa paremmin kuin aika moni syntyperäinen. Puhunkin sujuvasti, sillä en vaikene millään kielellä. Olen deittaillut suomenruotsalaisia naisiakin, eivätkä ne ole siihen kaatuneet, jos olen miettinyt, onko ett vattenglas vaiko en vattenglas kaatunut. Vai oliko se glass, jäätelö.
Sitäpaitsi eihän koulua käydä työntekoa varten. Koulua käydään elämää varten. Eikä elämääkään eletä työtä varten, vaan elämää varten. Ja elämässä oppii ja kokee monenlaista, joista joitakin asioita voi hyödyntää jossakin, ja jossakin toisessa asiassa taas ei. Enhän minä pääse hyödyntämään suomalaisen yleisurheiluhistorian tuntemustanikaan kuin pubivisoissa, joissa en edes käy, tai äänilevymusiikin tuntemustani kuin tehdessäni yleensä aika hyvin informoituja ostopäätöksiä. Eipä ole näistä tiedoista apua esimerkiksi ruokakaupassa, ei.
Ihan kuin kaikki hyödyllinen olisi suoraan hyödynnettävissä tilipussissa. Ei kaikesta elämässäni tekemästä makseta yhtään mitään. Esimerkiksi isänä olemisesta tai vihreän paikallisyhdistyksen vetämisestä. En ehkä olen käyttänyt koulusaksaani juuri missään, mutta nyt saan jopa pienen kielilisän ruotsista, englannista ja norjan lippukin löytyy rinnuksistani. Ja ymmärtäisin Gustav Mahlerin laululyriikkaakin auf Deutsch, jos välittäisin seurata. Ai niin, on tästä ihan todellista hyötyä: en tarvitse käsiohjelmaa pääsiäisen passiokonsertteihin! Ja Beethovenin ilon hymni on kaikilla kielillä blaa blaa, oli kuinka Schiller kun kirjoitti.
Juhani Mykkänen kirjoittaa siis pötyä. Kyllä kielten opiskelussa on hyvinkin paljon järkeä.
Juhani Mykkäsen kolumnin voi lukea klikkaamalla otsikkoa.
http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Kielten+opiskelu+on+ajanhukkaa/a1349060898988
Samalla logiikalla englantiakaan ei tarvitse opiskella, sillä ne osaajat, joiden palkkaamisesta nykyisin katsotaan olevan mitään hyötyä, tietävät kyllä, että formatointi ja implementointi ovat same in English.
Tunnustan, että enpä ole koulusaksaani käyttänyt työelämässä missään. Ja norjaakin vain pari kertaa: pari kertaa soittaessani eräälle norjalaisekspertakselle yrittäessäni saada häntä puhujaksi seminaariin Utsjoelle, ja nykyisessä työssäni pelästyttänyt pari norjalaista potilasta puhutellessani heitä luultavasti väärällä norjan variantilla.
Siinä Mykkänen on oikeassa, että ei kouluruotsilla kovin pitkälle pötkitä, ainakaan skandinaavisilla työmarkkinoilla. En ainakaan minä, jolle työnhakukonsulentti suositti taksin ajamista ilman ajokorttia ja joka sai tehdä ainoan palkatun tehtävänsä englanniksi. Mutta edelleenkin ratkaisematta jää, mitä haittaa kouluruotsista on minulle ollut.
Päinvastoin siitä on ollut hyötyä. Opin joten kuten norjaa käden käänteessä, ja varmastikin kirjoitan norjaa paremmin kuin aika moni syntyperäinen. Puhunkin sujuvasti, sillä en vaikene millään kielellä. Olen deittaillut suomenruotsalaisia naisiakin, eivätkä ne ole siihen kaatuneet, jos olen miettinyt, onko ett vattenglas vaiko en vattenglas kaatunut. Vai oliko se glass, jäätelö.
Sitäpaitsi eihän koulua käydä työntekoa varten. Koulua käydään elämää varten. Eikä elämääkään eletä työtä varten, vaan elämää varten. Ja elämässä oppii ja kokee monenlaista, joista joitakin asioita voi hyödyntää jossakin, ja jossakin toisessa asiassa taas ei. Enhän minä pääse hyödyntämään suomalaisen yleisurheiluhistorian tuntemustanikaan kuin pubivisoissa, joissa en edes käy, tai äänilevymusiikin tuntemustani kuin tehdessäni yleensä aika hyvin informoituja ostopäätöksiä. Eipä ole näistä tiedoista apua esimerkiksi ruokakaupassa, ei.
Ihan kuin kaikki hyödyllinen olisi suoraan hyödynnettävissä tilipussissa. Ei kaikesta elämässäni tekemästä makseta yhtään mitään. Esimerkiksi isänä olemisesta tai vihreän paikallisyhdistyksen vetämisestä. En ehkä olen käyttänyt koulusaksaani juuri missään, mutta nyt saan jopa pienen kielilisän ruotsista, englannista ja norjan lippukin löytyy rinnuksistani. Ja ymmärtäisin Gustav Mahlerin laululyriikkaakin auf Deutsch, jos välittäisin seurata. Ai niin, on tästä ihan todellista hyötyä: en tarvitse käsiohjelmaa pääsiäisen passiokonsertteihin! Ja Beethovenin ilon hymni on kaikilla kielillä blaa blaa, oli kuinka Schiller kun kirjoitti.
Juhani Mykkänen kirjoittaa siis pötyä. Kyllä kielten opiskelussa on hyvinkin paljon järkeä.
Juhani Mykkäsen kolumnin voi lukea klikkaamalla otsikkoa.
http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Kielten+opiskelu+on+ajanhukkaa/a1349060898988
7.8.2012
Taistelevat metsot Salonen ja Arhinmäki
Kapellimestari Esa-Pekka Salonen on arvostellut kulttuuriministeri Paavo Arhinmäkeä siitä, että tämä ei työväenjohtajana ymmärrä kulttuurin kuuluvan kaikille, siis myös kansalle. Se, millä kesäfestareilla Arhinmäki käy, ei kuulu kellekään. Kulttuuriministeri, joka avoimesti liputtaa katutaiteen, graffitin ja jalkapallon puolesta, on monelle vaikea nieltävä kun aikaisemmat ovat näyttäytyneet kesäisin Savonlinnassa ja Porissa eivätkä urbaaneilla kyläjuhlilla. Ties millaisia aktivisteja siellä tapaa...
Eräs työkaverini kysyi minulta, onko minulla jotenkin paremmin kehittyneet korvat kun saan "klassisesta" musiikista jotakin irti, enemmän ainakin kuin mitä hän on saanut. Ei se näin mene. Olen vain oppinut kuuntelemaan, ensin Mozartia ja Bachia, sitten Beethovenia ja Bruckneria, sittemmin Bartokiakin. Kuuntelemani musiikki ei ole muuttanut minua tai korviani vaan esteettistä skeemaani ja auditiivista tulkintakehystäni. Toki myös tapani kuunnella musiikkia on muuttunut; oikeastaan Mozart opetti minut kuuntelemaan musiikkia keskittyen musiikkiin.
80-luvulla sain äidiltäni kuukausittaista äänilevyjen ostorahaa. Ostin keskimäärin yhden levyn kuukaudessa. Jotkut ikisuosikeistani, kuten U2, eivät ole kestäneet mukana muutoksessa, mutta keski-ikäistyttyäni olen löytänyt uudelleen esimerkiksi Killing Joken, jonka levyä pidin monasti kädessä 13-14-vuotiaana. En silloin ehtinyt sitä ostamaan, se jäi Amadeuksen yliajamaksi. Kun nyt sen ostin 28 vuoden aika pitkän kaarroksen jälkeen, hyvältä se kuulostaa nytkin, vaikka Mozart onkin hionut kuuloluitani 28 vuoden ajan.
Duke Ellingtonia vapaasti mukaellen: “There are two kinds of music. Good music, and the other kind". On siis kahdenlaista musiikkia: hyvää ja muunlaista. Nautin hyvästä musiikista. Jos musiikkia haluaa analysoida vielä tarkemmin, niin hyvää musiikkia on kahdenlaista: hyvin tehtyä ja minua henkilökohtaisesti puhuttelevaa. Joskus nämä menevät yksi yhteen, mutta hyvintehtyäkin osaan arvostaa. En esimerkiksi pidä the Queenista, mutta se on hyvin tehtyä.
Kuunteluelämykseeni ei tuo mitään lisäarvoa jaotella musiikkia "poppiin", "rockiin", "jazziin" tai "klassiseen", nekin kun ovat hajoavia ja hajanaisia luokkia. Ei Erik Bergmanilla ja Telemannilla ole sen enempää yhteistä keskenään kuin Bomfunk MC:llä ja Beatlesillakaan, eikä sen vähempääkään. Luokitukset sen paremmin "kevyeeseen" (onko Killing Joke muka kevyttä) tai "klassiseen" (onko Vivaldi muka raskasta) ei myöskään tuo mitään lisäarvoa tai lisäinformaatiota.
Salosen puhujapositio on korkeakulttuurilähtöinen. Korkea implikoi samalla matalan, ja matala on lähtökohtaisesti matalampiarvoista. Miksi ihmeessä kukaan viitsisi tukea rahallisesti, omalla kuuntelemisella tai kuluttamisellaan roskaa? Kuten Duke muistutti: on vain hyvää musiikkia, ja muun sopii unohtaa, ja tämä on ainoa jaottelu jota tarvitaan.
Arhinmäki kuunnelkoot siis mitä lystää. En kuitenkaan ihmettelisi, jos hän vaikka vähän provosoituisikin E-P:n höläyksestä, olkoonkin, että toki Esa-Pekalla on hieman kansainvälistä perspektiiviä kaikupohjanaan. Ei kannattaisi provosoitua: Suomen ainutlaatuiseen konservatoriojärjestelmään perustuva musiikillinen menestystarina on parhaita vientituotteitamme, jonka arvo ei sitäpaitsi inflatoidu. Tämän soisi kulttuuripoliitikon muistavan. Suomi tunnetaan Sibeliuksesta, Karita Mattilasta, Pekka Kuusistosta ja - Esa-Pekka Salosesta siinä missä vaikka Jari Litmasesta tai Hanoi Rocksista, puhumattakaan suomalaispolitiikoista, joista ei oikein tahdo olla vientituotteiksi.
Arhinmäen toimintaan sisältyy myös paradoksin vaara: jos kulttuurimuotoja ollaan arvottamassa ja jopa asettamassa vastakkain, tällöin seurauksena saattaa olla juuri Esa-Pekka Salosen mainitsema tilanne, jossa sitä "korkeakulttuuria" ei nähdä puolustamisen arvoiseksi. Ja miksi se ei sitten ole puolustamisen arvoista? Siksikö, että miljoona kärpästä, anteeksi, kansalaista, sanoo, että joku muu on hyvää? Missä tämä ratkaistaan? Myyntilistoilla vai Kuluttajatutkimuskeskuksessa? Markkinatuomioistuimessa? Sosialistin kannattaa varoa kulttuurin mittauttamista markkinoilla, huutoäänestyksessä tai ylipäätään missään.
Eräs työkaverini kysyi minulta, onko minulla jotenkin paremmin kehittyneet korvat kun saan "klassisesta" musiikista jotakin irti, enemmän ainakin kuin mitä hän on saanut. Ei se näin mene. Olen vain oppinut kuuntelemaan, ensin Mozartia ja Bachia, sitten Beethovenia ja Bruckneria, sittemmin Bartokiakin. Kuuntelemani musiikki ei ole muuttanut minua tai korviani vaan esteettistä skeemaani ja auditiivista tulkintakehystäni. Toki myös tapani kuunnella musiikkia on muuttunut; oikeastaan Mozart opetti minut kuuntelemaan musiikkia keskittyen musiikkiin.
80-luvulla sain äidiltäni kuukausittaista äänilevyjen ostorahaa. Ostin keskimäärin yhden levyn kuukaudessa. Jotkut ikisuosikeistani, kuten U2, eivät ole kestäneet mukana muutoksessa, mutta keski-ikäistyttyäni olen löytänyt uudelleen esimerkiksi Killing Joken, jonka levyä pidin monasti kädessä 13-14-vuotiaana. En silloin ehtinyt sitä ostamaan, se jäi Amadeuksen yliajamaksi. Kun nyt sen ostin 28 vuoden aika pitkän kaarroksen jälkeen, hyvältä se kuulostaa nytkin, vaikka Mozart onkin hionut kuuloluitani 28 vuoden ajan.
Duke Ellingtonia vapaasti mukaellen: “There are two kinds of music. Good music, and the other kind". On siis kahdenlaista musiikkia: hyvää ja muunlaista. Nautin hyvästä musiikista. Jos musiikkia haluaa analysoida vielä tarkemmin, niin hyvää musiikkia on kahdenlaista: hyvin tehtyä ja minua henkilökohtaisesti puhuttelevaa. Joskus nämä menevät yksi yhteen, mutta hyvintehtyäkin osaan arvostaa. En esimerkiksi pidä the Queenista, mutta se on hyvin tehtyä.
Kuunteluelämykseeni ei tuo mitään lisäarvoa jaotella musiikkia "poppiin", "rockiin", "jazziin" tai "klassiseen", nekin kun ovat hajoavia ja hajanaisia luokkia. Ei Erik Bergmanilla ja Telemannilla ole sen enempää yhteistä keskenään kuin Bomfunk MC:llä ja Beatlesillakaan, eikä sen vähempääkään. Luokitukset sen paremmin "kevyeeseen" (onko Killing Joke muka kevyttä) tai "klassiseen" (onko Vivaldi muka raskasta) ei myöskään tuo mitään lisäarvoa tai lisäinformaatiota.
Salosen puhujapositio on korkeakulttuurilähtöinen. Korkea implikoi samalla matalan, ja matala on lähtökohtaisesti matalampiarvoista. Miksi ihmeessä kukaan viitsisi tukea rahallisesti, omalla kuuntelemisella tai kuluttamisellaan roskaa? Kuten Duke muistutti: on vain hyvää musiikkia, ja muun sopii unohtaa, ja tämä on ainoa jaottelu jota tarvitaan.
Arhinmäki kuunnelkoot siis mitä lystää. En kuitenkaan ihmettelisi, jos hän vaikka vähän provosoituisikin E-P:n höläyksestä, olkoonkin, että toki Esa-Pekalla on hieman kansainvälistä perspektiiviä kaikupohjanaan. Ei kannattaisi provosoitua: Suomen ainutlaatuiseen konservatoriojärjestelmään perustuva musiikillinen menestystarina on parhaita vientituotteitamme, jonka arvo ei sitäpaitsi inflatoidu. Tämän soisi kulttuuripoliitikon muistavan. Suomi tunnetaan Sibeliuksesta, Karita Mattilasta, Pekka Kuusistosta ja - Esa-Pekka Salosesta siinä missä vaikka Jari Litmasesta tai Hanoi Rocksista, puhumattakaan suomalaispolitiikoista, joista ei oikein tahdo olla vientituotteiksi.
Arhinmäen toimintaan sisältyy myös paradoksin vaara: jos kulttuurimuotoja ollaan arvottamassa ja jopa asettamassa vastakkain, tällöin seurauksena saattaa olla juuri Esa-Pekka Salosen mainitsema tilanne, jossa sitä "korkeakulttuuria" ei nähdä puolustamisen arvoiseksi. Ja miksi se ei sitten ole puolustamisen arvoista? Siksikö, että miljoona kärpästä, anteeksi, kansalaista, sanoo, että joku muu on hyvää? Missä tämä ratkaistaan? Myyntilistoilla vai Kuluttajatutkimuskeskuksessa? Markkinatuomioistuimessa? Sosialistin kannattaa varoa kulttuurin mittauttamista markkinoilla, huutoäänestyksessä tai ylipäätään missään.
3.4.2012
Me rakastamme musiikkia
Tällainen on Radio Laine. Kuule kaikki suosikkiartistisi, ja 365 kaikkien aikojen parasta biisiä! Paljon musiikkia, enemmän musiikkia, eniten musiikkia, parasta musiikkia! Yli 70 minuuttia musiikkia, kaikki digitaalista!
In English: Hear, hear! All your favourite artists, more music, most music, best music! 70+ minutes music, DDD!
Kiitos varoituksesta. Miten niin minun suosikkiartistejani? Mistä te muka sen tiedätte? Kenen minun? Tiedänpähän ainakin pitää radion kiinni. No, ei sen puoleen että osaisin sen avatakaan. Mitä kanavia niitä olikaan? Missä?
Te mitään musiikkia rakasta. Tai jos rakastatte, sitten en minä tunnista, mitä musiikki on.
Olen luullut, että radion tehtävä olisi sivistää. Ei se kuitenkaan onnistu, jos juontajat luulevat oboeta kaakaoksi ja sekoittavat Bermudan, Bahaman ja Barbadoksen. Ja vielä kehtaavat nauraa päälle sen sijaan että kertoisivat esimerkiksi sen, mistä tietää, mihin loppuu edellinen hättömättö ja mistä alkaa seuraava höttömöttö. Nythän on voinut käydä niin, että olen jäänyt autuaan tietämättömäksi siitä, että olen saattanut kuulla tietämättäni monia musiikin helmiä.
Ihan vaan kysymys: ovatko Beethovenin ysi ja Bachin Matteuspassio biisejä? Millä logiikalla "eniten" on sama asia kuin paras? Millä perusteella pisin ei voisi olla sama kuin "eniten" eli paras? Mikseivät nämä radiot voisi soittaa hiljaisuutta? Siitä voisin jotakin joskus maksaakin.
In English: Hear, hear! All your favourite artists, more music, most music, best music! 70+ minutes music, DDD!
Kiitos varoituksesta. Miten niin minun suosikkiartistejani? Mistä te muka sen tiedätte? Kenen minun? Tiedänpähän ainakin pitää radion kiinni. No, ei sen puoleen että osaisin sen avatakaan. Mitä kanavia niitä olikaan? Missä?
Te mitään musiikkia rakasta. Tai jos rakastatte, sitten en minä tunnista, mitä musiikki on.
Olen luullut, että radion tehtävä olisi sivistää. Ei se kuitenkaan onnistu, jos juontajat luulevat oboeta kaakaoksi ja sekoittavat Bermudan, Bahaman ja Barbadoksen. Ja vielä kehtaavat nauraa päälle sen sijaan että kertoisivat esimerkiksi sen, mistä tietää, mihin loppuu edellinen hättömättö ja mistä alkaa seuraava höttömöttö. Nythän on voinut käydä niin, että olen jäänyt autuaan tietämättömäksi siitä, että olen saattanut kuulla tietämättäni monia musiikin helmiä.
Ihan vaan kysymys: ovatko Beethovenin ysi ja Bachin Matteuspassio biisejä? Millä logiikalla "eniten" on sama asia kuin paras? Millä perusteella pisin ei voisi olla sama kuin "eniten" eli paras? Mikseivät nämä radiot voisi soittaa hiljaisuutta? Siitä voisin jotakin joskus maksaakin.
15.3.2012
Jerry Lee Lewis meets Johann Sebastian Bach
Kävin kuuntelemassa eilisiltana Porvoon tuomiokirkossa Olli Mustosen tulkitsemansa Bachin Goldberg-muunnelmat. Mieleeni tuli surullisen legendaarinen Seppo Heikinheimon arviointi Hesarista 90-luvun alusta, kirjoitelma, jonka takia taiteilijat julistivat Heikinheimolle tukiboikotin Mustosen puolesta.
No, ehkä oli raflaavaa kirjoittaa että Olli joutaisi esittävän taiteen kauhukabinettiin, mutta kyllä kieltämättä konsertissa paikka paikoin odotti sitä, millaisia akrobaattitemppuja Mustonen tekee kuin olisi vain nojautunut kuuntelemaan musiikkia. Kuultiin lepattavat Mustosen muunnelmat, jossa syöksähdeltiin ja ryöpsähdeltiin.
Mustosen soitossa on kristallinen sointi, joka pysyy hämmästyttävän kirkkaana forteissakin. Lisäksi Mustosella täytyy olla melkoiset sormivoimat, sillä hän soitti lähinnä sormillaan, käyttäen hyvin säästeliäästi käsivarsiaan tai pedaaleja. Kaikkein leimallisin piirre Mustosen soitossa on kuitenkin hänen tapansa vaihtaa säestys- ja soolo- eli vasemman ja oikean käden rooleja jatkuvalla syötöllä. Tämä on eittämättä kiinnostavaa, tuoden säestyskuvioita esiin paremmin kuin yhdelläkään muulla tuntemallani pianistilla. Polyfonisesti Mustosen soitto on irtonaista ja kiinnostavaa, mutta kokonaisvaikutelma on kuitenkin levoton. Mustosen soitosta syntyy vaikutelma että hän ei ole varma, mitä hän pitää musiikissa tärkeimpänä, mikä on pääteema ja mikä sivuteema, mikä säestystä ja mikä melodiaa.
Olli Mustonen on eittämättä persoonallinen muusikko. Hän on erilainen kuin kaikki muut pianistit, jopa siihen pisteeseen että herää kysymys, onko hän kuin minä lapsena, jolloin olin kävellä ajotielle silkkaa itsepäisyyttäni: "rontit menee silloin kuin autotkin menee". Ehdottomasti Mustosta kannattaa kuitenkin kuunnella, ainakin kerran. Tarjolla on taatusti yllätyksiä koko pussin edestä.
No, ehkä oli raflaavaa kirjoittaa että Olli joutaisi esittävän taiteen kauhukabinettiin, mutta kyllä kieltämättä konsertissa paikka paikoin odotti sitä, millaisia akrobaattitemppuja Mustonen tekee kuin olisi vain nojautunut kuuntelemaan musiikkia. Kuultiin lepattavat Mustosen muunnelmat, jossa syöksähdeltiin ja ryöpsähdeltiin.
Mustosen soitossa on kristallinen sointi, joka pysyy hämmästyttävän kirkkaana forteissakin. Lisäksi Mustosella täytyy olla melkoiset sormivoimat, sillä hän soitti lähinnä sormillaan, käyttäen hyvin säästeliäästi käsivarsiaan tai pedaaleja. Kaikkein leimallisin piirre Mustosen soitossa on kuitenkin hänen tapansa vaihtaa säestys- ja soolo- eli vasemman ja oikean käden rooleja jatkuvalla syötöllä. Tämä on eittämättä kiinnostavaa, tuoden säestyskuvioita esiin paremmin kuin yhdelläkään muulla tuntemallani pianistilla. Polyfonisesti Mustosen soitto on irtonaista ja kiinnostavaa, mutta kokonaisvaikutelma on kuitenkin levoton. Mustosen soitosta syntyy vaikutelma että hän ei ole varma, mitä hän pitää musiikissa tärkeimpänä, mikä on pääteema ja mikä sivuteema, mikä säestystä ja mikä melodiaa.
Olli Mustonen on eittämättä persoonallinen muusikko. Hän on erilainen kuin kaikki muut pianistit, jopa siihen pisteeseen että herää kysymys, onko hän kuin minä lapsena, jolloin olin kävellä ajotielle silkkaa itsepäisyyttäni: "rontit menee silloin kuin autotkin menee". Ehdottomasti Mustosta kannattaa kuitenkin kuunnella, ainakin kerran. Tarjolla on taatusti yllätyksiä koko pussin edestä.
18.1.2012
Gustav Leonhardtin muistolle
Toissapäivänä kuollut Gustav Leonhardt (1928-2012) oli yksi keskeisiä hahmoja II maailmansodan jälkeen heräävässä barokkimusiikkia aikakauden tyylin mukaisesti esittävässä "autenttisessa" liikkeessä. Hollantilainen cembalisti-urkuri-kapellimestari Leonhardt tunnettiin etenkin Bach-tulkkina. Hänen levytyksensä Matteus-passiosta yhdistää romanttisemman tradition subjektiivisemmat äänenpainot ja autenttisen liikkeen kevyen artikulaation ihanteellisella tavalla; suurin Leonhardtin hanke oli parisenkymmentä vuotta kestänyt Bachin kantaattien kokonaislevytys Nikolaus Harnoncourtin kanssa.
Leonhardtin viimeinen konsertti oli noin kuukausi sitten Ranskassa. Tämän jälkeen hän peruutti väsymyksen vuoksi kaikki tulevat kiinnityksensä. Leonhardtin loppu tuli siis varsin nopeasti ja hän sai omistaa koko elämänsä elämäntyölleen.
Matteuspassion lisäksi minulla on Leonhardtilta 21 cd-levyn paketti, joka sisältää etenkin Bachia, mutta myös esimerkiksi Händeliä, Purcellia, Frescobaldia ja muita barokin klaveerisäveltäjiä. Leonhardtin barokkipaketti on antanut minulle uutta löydettävää jo 13 vuoden ajan, eikä se koskaan ehdy. Kiitos Gustav elämäntyöstäsi!
Tämän bloggauksen otsikkoa klikkaamalla voi nähdä Leonhardtin soittamassa Bachin Chaconnen.
Leonhardtin viimeinen konsertti oli noin kuukausi sitten Ranskassa. Tämän jälkeen hän peruutti väsymyksen vuoksi kaikki tulevat kiinnityksensä. Leonhardtin loppu tuli siis varsin nopeasti ja hän sai omistaa koko elämänsä elämäntyölleen.
Matteuspassion lisäksi minulla on Leonhardtilta 21 cd-levyn paketti, joka sisältää etenkin Bachia, mutta myös esimerkiksi Händeliä, Purcellia, Frescobaldia ja muita barokin klaveerisäveltäjiä. Leonhardtin barokkipaketti on antanut minulle uutta löydettävää jo 13 vuoden ajan, eikä se koskaan ehdy. Kiitos Gustav elämäntyöstäsi!
Tämän bloggauksen otsikkoa klikkaamalla voi nähdä Leonhardtin soittamassa Bachin Chaconnen.
8.12.2011
Suomessa ei arvosteta Sibeliusta
Tänään on tullut kuluneeksi Suomen säveltäjämestari Sibeliuksen syntymästä 146 vuotta. Tämän kunniaksi tämä päivä onkin omistettu paitsi Sibeliukselle, myös suomalaiselle musiikille yleisesti.
Sibelius on liian suuri maahamme jotta hänet osattaisiin paikoittaa. Hän on myös niin suuri, että kaikkea mitataan Sibelius-mittapuulla, aivan samoin kuin jokainen argentiinalainen jalkapalloilija on uusi Maradona. Erittäin kuunneltavaa ja paikoin omaperäistäkin musiikkia säveltänyt Einar Englund onkin kuvaavasti nimennyt omaelämäkertansa "Sibeliuksen varjossa".
Suomessa ei arvosteta eikä tunneta Johan Julius Christian (Jean) Sibeliuksen tuotantoa. Koulukirjoissa luetellaan hänen arvostetuin ja/tunnetuin tuotantonsa, joka on yhteneväinen virallisen totuuden kanssa, jossa hän on säveltänyt loppuun seitsemän sinfoniaa, viulukonserton, muuta orkesterimusiikkia, lukuisia yksin- ja kuorolauluja ja vähäsen piano- ja pikkuriikkisen kamarimusiikkiakin. Siis kerrotaan, että Janne on tehnyt tällaista. Hänen musiikkinsa ei kuitenkaan ole elävää kansankulttuuria. Eikä voikaan olla. Pitäisi ottaa pois Janne kansakunnan kaapin päältä.
Kuitenkin aniharva suomalainen tunnistaa Sibeliuksen tuotannosta muuta kuin Finlandian, Karelian (Alla Marcia-osan Karelia-sarjasta), Valse Tristen, En etsi valtaa loistoa ja ehkä Jääkärimarssin (jos tietävät, että nekin ovat Jannen kynästä). Ne, jotka jaksavat seurata Sibelius-viulukilpailua, tunnistavat viulukonsertonkin, jota saavat nelivuotisen yliannostuksensa juuri edellämainituista kilpailuista. Suurin osa lukeneistosta tietänee sen verran, että Jannella kuulemma on seitsemän niitä sinfonioita, siten kuin he koulussa lukivat ja että ne kai ovat kansainvälisestikin arvostettuja (ovat ne! niitä ovat levyttäneet Herbert von Karajan, Arturo Toscanini, Lorin Maazel, Simon Rattle, Thomas Beecham, Leonard Bernstein, Colin Davis, Sergei Koussevitzky ja niin edelleen). Aniharva kuitenkaan tunnistaisi ainoankaan sinfonian ainuttakaan osaa, puhumattakaan siitä, että muistaisi, miten ne menevät. Enemmän kuin häpeä, se on surku. Uskon, että moni elämä rikastuisi ja saisi lisäsisältöä tämän ainutlaatuisen musiikin tuntemisesta. Ei vain Suomessa, vaan missä tahansa.
Suomessa Sibelius on niin omassa kastissaan, että muut ovat saaneet kulkea hänen varjossaan, kuten Einar Englundin elämäkerta muistuttaa. Koska Siballa ei täällä ole varteenotettavia kilpailijoita, hänen musiikkiaan ei pystytä suhteuttamaan. Vasta kansainvälisessä valaistuksessa hänen merkityksensä ja suuruutensa asettuu viitekehykseen.
Parhaiten Sibelius on saanut jalansijaa muissa Pohjoismaissa, Englannissa, Yhdysvalloissa, Venäjällä ja Japanissa. Vaikeinta on ollut latinalaisessa Euroopassa, jossa ei ole sinfonisen musiikin traditiota, ja saksankielisessä Euroopassa, joka taas on sinfonian kotikenttää. Saksalaisilla on jo omat Beethoveninsa, Brahmsinsa, Mozartinsa, Mahlerinsa ja Brucknerinsa, vaikka osa heistä onkin itävaltalaisia.
Pieni palanen suhteellisuudentajua onkin siis paikallaan. Ei, Sibelius ei ole Beethoven, Bach, Mozart tai Haydn. He ovat musiikin universaalit jättiläiset, joiden tuotannon laatu ja merkitys kohottaa heidät länsimaisen kulttuurin suurimpien nerojen joukkoon. Sibelius on pikemminkin seuraavan kategorian säveltäjiä, saman kaliiberin miehiä Brahmsin ja Tsaikovskin kanssa, ja se onkin jo paljon se. Niistä säveltäjistä, joiden merkittävin aktiivikausi on ollut 1900-luvun puolella, Sibelius on ehkä merkittävin sinfonikko maailmassa, Sostakovitsin ohella, ainakin omaleimaisin, tai ihan varmasti ainakin hänen sinfoniansa ovat keskenään erilaisimpia. Kuitenkin ne muodostavat sarjan.
Ensimmäinen sinfonia on nuoruudentyö, kuitenkin taiteellisesti täysipainoinen sellainen. Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia oli nuoren säveltäjän julistus ”täältä tulen minä”; samalla se paalutti suomalaisen sinfoniakirjallisuuden syntyneeksi. Sibeliuksen aikalaisen, Robert Kajanuksen levytys on teoksesta referenssitallenne; uudemmista versioista Lorin Maazelin Wienin filharmonikkojen kanssa 60-luvulla tehty levytys on paras.
Jos ensimmäinen sinfonia julistaa suomalaisen säveltaiteen syntyä, toisella sinfonialla nähdään usein kansallista merkitystä. Se muodostaa 40-minuuttisen, koko ajan kasvavan kaaren, ja se kerää vauhtia loppuhuipennukseensa ennenkuulemattomalla tavalla lähes 20 minuutin verran. Kajanuksen ja Koussevitzkyn klassisten levytysten lisäksi pidän John Barbirollin romanttisesta, George Szellin virtuoosisesta ja analyyttisestä ja Neeme Järven selvästi Kajanusta heijastelevasta digitaalilevytyksestä. Hienoja levytyksiä toisesta sinfoniasta löytyy kuitenkin lukuisia.
Kolmas sinfonia onkin vaikeampi, ainakin sille on vaikeampi tehdä oikeutta kuin kahdelle ensimmäiselle. Kun toinen osa soveltuu säestämään herrasmiesten rauhallisia puistokävelyitä, niin finaali, jossa kaaos kristallisoituu kosmokseksi, on erittäin vaikeaa toteuttaa kontrolloidusti ja kuitenkin siten, että vaikutelma on vääjäämätöntä järjestystä kohti kulkeva kaaos. Kajanuksen levytyksen tavoin tässä ei ole onnistunut lähellekään kukaan toinen; sir Colin Davisin livetaltiointi Sibelius-Akatemian orkesterin kanssa yltää lähelle, lisäksi siinä on liikuttavalla ja hikoiluttavalla tavalla tarttuvaa innostuksen paloa. Siban orkka soittaa henkensä edestä. Valitettavasti tätä taltiointia ei ole kaupallisessa levityksessä, ja aivan ihanteellisia Kajanusta uudempia studiotaltiointeja en ole kuullut.
Neljäs sinfonia onkin sitten vallankumouksellista tavaraa. Se uusintaa Sibeliuksen sävelkielen kosiskelemattomassa ilmaisussaan, ja on sensaatiomaisen moderni. Se on kirkas kuin lähdevesi ja syvä kuin hiidenkirnu. Nelosesta on kirjoitettu paljon potaskaa; sitä sanotaan pettuleipäsinfoniaksi ja sen sanotaan kuvastelevan suomalaisten metsien synkkyyttä. No, suuri musiikki altistuu monenlaisille tulkinnoille. Hyvä ystäväni sanoi, että hän tunsi itsensä pohjattoman yksinäiseksi kuunnellessaan sinfonian hidasta osaa, ja tunsi, että hän vajoaa tuoleineen lattiasta läpi. Yksinäisyys ei kuitenkaan ole pelottavaa, kuten ei tämä musiikkikaan. Vakavaa se on. Sir Thomas Beechamin referenssilevytys 30-luvulta toteuttaa esikuvallisimmin sävellyksen hengen, ja Lorin Maazelin 60-luvun levytys on ihanteellinen uudempi versio. Hienoja levytyksiä teoksesta löytyy pilvin pimein. Positiivisimman yllätyksen tarjoaa Ernest Ansermet, joka osoittaa, että ensimmäinen osa pysyy koossa myös vaarallisen hitaassa tempossa. Ansermet ja Orchester de la Suisse Romande esittelivät minulle neljännen sinfonian täysin uudessa valossa, ja tämän toteuttaa ranskalaisen tradition kapellimestari!
Vain ihminen, jolla on niin vahva itsetunto, että hän viihtyy yksinään, selviää ehjänä neljännen sinfonian kuuntelemisesta.
Viides sinfonia on lähestyttävä ja romanttinen mutta kuitenkin kompakti. Tai ehkä termi ”klassinen” kuvailisikin sinfoniaa paremmin. Se on kakkosen tiiviimpi sisarteos, jossa on myös uljas loppuhuipennus. Klassisten Kajanuksen ja Koussevitzkyn levytyksien lisäksi on vaikeaa suositella moderneja tallenteita, jotka olisivat aivan ideaaleja.
Kuudes sinfonia pakenee määrittelyjä ja määrittelijöitä. Siitä tulee helposti läpisoitto, jos sen henkeä ei ymmärretä. Parhaiten sen ymmärsi sir Thomas Beecham, jonka levytys on parhaan auktoriteetin – Sibeliuksen itsensä – mielestä paras levytys mistään hänen teoksestaan (siis ennen vuotta 1957). Ja tähän näkemykseen on helppo yhtyä. Olen kirjoittanut tästä oman juttunsa tänne kesällä. Linkki tähän juttuun alla:
http://perukangas.blogspot.fi/2010/07/elama-on-sibeliuksen-kuudes-sinfonia.html
Seitsemäs sinfonia sisältää nelosen ohella hienoimmat Suomessa kirjoitetut musiikkisivut. Se on yksiosainen, tai oikeastaan se koostuu neljästä toisiinsa integroidusta osasta. Sen rakenne on sinfonisessa kirjallisuudessa vallankumouksellinen, vaikka on toki Mozartkin toteuttanut samantyyppisiä integroituja rakenteita 32.sinfoniassaan. Siinä on vieläkin vähemmän mitään turhia yksityiskohtia, jotka eivät nivelly kokonaisuuteen kuin Sibeliuksen sinfonioissa yleensä, mikäli mahdollista, sillä Sibeliuksen sinfonioissa ei ole mitään turhaa. Seitsemäs sinfonia ei kuitenkaan ole ainoastaan rakenteellisesti vallankumouksellinen ja sävellysteknisesti kunnioitusta herättävä tiiviydessään, vaan neljännen sinfonian ohella oma suosikkini. Koussevitzkyn klassisen levytyksen lisäksi, hienoimmat tallenteet ovat live-esityksistä: sir John Barbirollin käsissä seiska on yksi, pitkä tauoton hengähdys, pelkkää legatoa, kun taas Jevgeni Mravinskin esitys korostaa sinfonian dramaattisuutta, ollen Barbirolliin verrattuna staccato, taukoa tauon perään ja aina uusia alkuja.
Suosittelen kyllä muunkin suomalaisen musiikin kuuntelemista kuin vain Sibeliuksen. Esimerkiksi Crusellin, Melartinin tai Englundin. Jos Sibelius otetaan alas kaapin päältä, ehkä hän lakkaisi myös varjostamasta muutakin suomalaista musiikkia.
Koulujen musiikinopetuksella on suuri vastuu, jotta suurmies muistettaisiin niistä tekemisistään, jotka tekivät hänestä suurmiehen. Ja ehkä myös historianopetuksella. Paras tapa kunnioittaa suurmiestä onkin kuunnella hänen musiikkiaan. Sibelius tulee ottaa alas kansan pariin, sinne, minne hänen musiikkinsa kuuluu! Sibeliuksen musiikki elää!
Sibelius on liian suuri maahamme jotta hänet osattaisiin paikoittaa. Hän on myös niin suuri, että kaikkea mitataan Sibelius-mittapuulla, aivan samoin kuin jokainen argentiinalainen jalkapalloilija on uusi Maradona. Erittäin kuunneltavaa ja paikoin omaperäistäkin musiikkia säveltänyt Einar Englund onkin kuvaavasti nimennyt omaelämäkertansa "Sibeliuksen varjossa".
Suomessa ei arvosteta eikä tunneta Johan Julius Christian (Jean) Sibeliuksen tuotantoa. Koulukirjoissa luetellaan hänen arvostetuin ja/tunnetuin tuotantonsa, joka on yhteneväinen virallisen totuuden kanssa, jossa hän on säveltänyt loppuun seitsemän sinfoniaa, viulukonserton, muuta orkesterimusiikkia, lukuisia yksin- ja kuorolauluja ja vähäsen piano- ja pikkuriikkisen kamarimusiikkiakin. Siis kerrotaan, että Janne on tehnyt tällaista. Hänen musiikkinsa ei kuitenkaan ole elävää kansankulttuuria. Eikä voikaan olla. Pitäisi ottaa pois Janne kansakunnan kaapin päältä.
Kuitenkin aniharva suomalainen tunnistaa Sibeliuksen tuotannosta muuta kuin Finlandian, Karelian (Alla Marcia-osan Karelia-sarjasta), Valse Tristen, En etsi valtaa loistoa ja ehkä Jääkärimarssin (jos tietävät, että nekin ovat Jannen kynästä). Ne, jotka jaksavat seurata Sibelius-viulukilpailua, tunnistavat viulukonsertonkin, jota saavat nelivuotisen yliannostuksensa juuri edellämainituista kilpailuista. Suurin osa lukeneistosta tietänee sen verran, että Jannella kuulemma on seitsemän niitä sinfonioita, siten kuin he koulussa lukivat ja että ne kai ovat kansainvälisestikin arvostettuja (ovat ne! niitä ovat levyttäneet Herbert von Karajan, Arturo Toscanini, Lorin Maazel, Simon Rattle, Thomas Beecham, Leonard Bernstein, Colin Davis, Sergei Koussevitzky ja niin edelleen). Aniharva kuitenkaan tunnistaisi ainoankaan sinfonian ainuttakaan osaa, puhumattakaan siitä, että muistaisi, miten ne menevät. Enemmän kuin häpeä, se on surku. Uskon, että moni elämä rikastuisi ja saisi lisäsisältöä tämän ainutlaatuisen musiikin tuntemisesta. Ei vain Suomessa, vaan missä tahansa.
Suomessa Sibelius on niin omassa kastissaan, että muut ovat saaneet kulkea hänen varjossaan, kuten Einar Englundin elämäkerta muistuttaa. Koska Siballa ei täällä ole varteenotettavia kilpailijoita, hänen musiikkiaan ei pystytä suhteuttamaan. Vasta kansainvälisessä valaistuksessa hänen merkityksensä ja suuruutensa asettuu viitekehykseen.
Parhaiten Sibelius on saanut jalansijaa muissa Pohjoismaissa, Englannissa, Yhdysvalloissa, Venäjällä ja Japanissa. Vaikeinta on ollut latinalaisessa Euroopassa, jossa ei ole sinfonisen musiikin traditiota, ja saksankielisessä Euroopassa, joka taas on sinfonian kotikenttää. Saksalaisilla on jo omat Beethoveninsa, Brahmsinsa, Mozartinsa, Mahlerinsa ja Brucknerinsa, vaikka osa heistä onkin itävaltalaisia.
Pieni palanen suhteellisuudentajua onkin siis paikallaan. Ei, Sibelius ei ole Beethoven, Bach, Mozart tai Haydn. He ovat musiikin universaalit jättiläiset, joiden tuotannon laatu ja merkitys kohottaa heidät länsimaisen kulttuurin suurimpien nerojen joukkoon. Sibelius on pikemminkin seuraavan kategorian säveltäjiä, saman kaliiberin miehiä Brahmsin ja Tsaikovskin kanssa, ja se onkin jo paljon se. Niistä säveltäjistä, joiden merkittävin aktiivikausi on ollut 1900-luvun puolella, Sibelius on ehkä merkittävin sinfonikko maailmassa, Sostakovitsin ohella, ainakin omaleimaisin, tai ihan varmasti ainakin hänen sinfoniansa ovat keskenään erilaisimpia. Kuitenkin ne muodostavat sarjan.
Ensimmäinen sinfonia on nuoruudentyö, kuitenkin taiteellisesti täysipainoinen sellainen. Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia oli nuoren säveltäjän julistus ”täältä tulen minä”; samalla se paalutti suomalaisen sinfoniakirjallisuuden syntyneeksi. Sibeliuksen aikalaisen, Robert Kajanuksen levytys on teoksesta referenssitallenne; uudemmista versioista Lorin Maazelin Wienin filharmonikkojen kanssa 60-luvulla tehty levytys on paras.
Jos ensimmäinen sinfonia julistaa suomalaisen säveltaiteen syntyä, toisella sinfonialla nähdään usein kansallista merkitystä. Se muodostaa 40-minuuttisen, koko ajan kasvavan kaaren, ja se kerää vauhtia loppuhuipennukseensa ennenkuulemattomalla tavalla lähes 20 minuutin verran. Kajanuksen ja Koussevitzkyn klassisten levytysten lisäksi pidän John Barbirollin romanttisesta, George Szellin virtuoosisesta ja analyyttisestä ja Neeme Järven selvästi Kajanusta heijastelevasta digitaalilevytyksestä. Hienoja levytyksiä toisesta sinfoniasta löytyy kuitenkin lukuisia.
Kolmas sinfonia onkin vaikeampi, ainakin sille on vaikeampi tehdä oikeutta kuin kahdelle ensimmäiselle. Kun toinen osa soveltuu säestämään herrasmiesten rauhallisia puistokävelyitä, niin finaali, jossa kaaos kristallisoituu kosmokseksi, on erittäin vaikeaa toteuttaa kontrolloidusti ja kuitenkin siten, että vaikutelma on vääjäämätöntä järjestystä kohti kulkeva kaaos. Kajanuksen levytyksen tavoin tässä ei ole onnistunut lähellekään kukaan toinen; sir Colin Davisin livetaltiointi Sibelius-Akatemian orkesterin kanssa yltää lähelle, lisäksi siinä on liikuttavalla ja hikoiluttavalla tavalla tarttuvaa innostuksen paloa. Siban orkka soittaa henkensä edestä. Valitettavasti tätä taltiointia ei ole kaupallisessa levityksessä, ja aivan ihanteellisia Kajanusta uudempia studiotaltiointeja en ole kuullut.
Neljäs sinfonia onkin sitten vallankumouksellista tavaraa. Se uusintaa Sibeliuksen sävelkielen kosiskelemattomassa ilmaisussaan, ja on sensaatiomaisen moderni. Se on kirkas kuin lähdevesi ja syvä kuin hiidenkirnu. Nelosesta on kirjoitettu paljon potaskaa; sitä sanotaan pettuleipäsinfoniaksi ja sen sanotaan kuvastelevan suomalaisten metsien synkkyyttä. No, suuri musiikki altistuu monenlaisille tulkinnoille. Hyvä ystäväni sanoi, että hän tunsi itsensä pohjattoman yksinäiseksi kuunnellessaan sinfonian hidasta osaa, ja tunsi, että hän vajoaa tuoleineen lattiasta läpi. Yksinäisyys ei kuitenkaan ole pelottavaa, kuten ei tämä musiikkikaan. Vakavaa se on. Sir Thomas Beechamin referenssilevytys 30-luvulta toteuttaa esikuvallisimmin sävellyksen hengen, ja Lorin Maazelin 60-luvun levytys on ihanteellinen uudempi versio. Hienoja levytyksiä teoksesta löytyy pilvin pimein. Positiivisimman yllätyksen tarjoaa Ernest Ansermet, joka osoittaa, että ensimmäinen osa pysyy koossa myös vaarallisen hitaassa tempossa. Ansermet ja Orchester de la Suisse Romande esittelivät minulle neljännen sinfonian täysin uudessa valossa, ja tämän toteuttaa ranskalaisen tradition kapellimestari!
Vain ihminen, jolla on niin vahva itsetunto, että hän viihtyy yksinään, selviää ehjänä neljännen sinfonian kuuntelemisesta.
Viides sinfonia on lähestyttävä ja romanttinen mutta kuitenkin kompakti. Tai ehkä termi ”klassinen” kuvailisikin sinfoniaa paremmin. Se on kakkosen tiiviimpi sisarteos, jossa on myös uljas loppuhuipennus. Klassisten Kajanuksen ja Koussevitzkyn levytyksien lisäksi on vaikeaa suositella moderneja tallenteita, jotka olisivat aivan ideaaleja.
Kuudes sinfonia pakenee määrittelyjä ja määrittelijöitä. Siitä tulee helposti läpisoitto, jos sen henkeä ei ymmärretä. Parhaiten sen ymmärsi sir Thomas Beecham, jonka levytys on parhaan auktoriteetin – Sibeliuksen itsensä – mielestä paras levytys mistään hänen teoksestaan (siis ennen vuotta 1957). Ja tähän näkemykseen on helppo yhtyä. Olen kirjoittanut tästä oman juttunsa tänne kesällä. Linkki tähän juttuun alla:
http://perukangas.blogspot.fi/2010/07/elama-on-sibeliuksen-kuudes-sinfonia.html
Seitsemäs sinfonia sisältää nelosen ohella hienoimmat Suomessa kirjoitetut musiikkisivut. Se on yksiosainen, tai oikeastaan se koostuu neljästä toisiinsa integroidusta osasta. Sen rakenne on sinfonisessa kirjallisuudessa vallankumouksellinen, vaikka on toki Mozartkin toteuttanut samantyyppisiä integroituja rakenteita 32.sinfoniassaan. Siinä on vieläkin vähemmän mitään turhia yksityiskohtia, jotka eivät nivelly kokonaisuuteen kuin Sibeliuksen sinfonioissa yleensä, mikäli mahdollista, sillä Sibeliuksen sinfonioissa ei ole mitään turhaa. Seitsemäs sinfonia ei kuitenkaan ole ainoastaan rakenteellisesti vallankumouksellinen ja sävellysteknisesti kunnioitusta herättävä tiiviydessään, vaan neljännen sinfonian ohella oma suosikkini. Koussevitzkyn klassisen levytyksen lisäksi, hienoimmat tallenteet ovat live-esityksistä: sir John Barbirollin käsissä seiska on yksi, pitkä tauoton hengähdys, pelkkää legatoa, kun taas Jevgeni Mravinskin esitys korostaa sinfonian dramaattisuutta, ollen Barbirolliin verrattuna staccato, taukoa tauon perään ja aina uusia alkuja.
Suosittelen kyllä muunkin suomalaisen musiikin kuuntelemista kuin vain Sibeliuksen. Esimerkiksi Crusellin, Melartinin tai Englundin. Jos Sibelius otetaan alas kaapin päältä, ehkä hän lakkaisi myös varjostamasta muutakin suomalaista musiikkia.
Koulujen musiikinopetuksella on suuri vastuu, jotta suurmies muistettaisiin niistä tekemisistään, jotka tekivät hänestä suurmiehen. Ja ehkä myös historianopetuksella. Paras tapa kunnioittaa suurmiestä onkin kuunnella hänen musiikkiaan. Sibelius tulee ottaa alas kansan pariin, sinne, minne hänen musiikkinsa kuuluu! Sibeliuksen musiikki elää!
30.11.2011
Siksi valitsen radiohiljaisuuden
Kuulin eilisiltana kuntosalini radiossa valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen esittelevän mielimusiikkiaan. Hän oli siis niinkuin dj. DJ olen minäkin ollut tai ainakin levynvalitsijan auttaja. Kerran vein edesmenneen ravintola Arkadian dj:lle Ludwig van Beethovenin Pastoraalisinfonian (numero 6), Bruno Walterin johtaman Columbian sinfoniaorkesterin esittäminä. Tyhjeni lava ennen kuin varsinainen leivittäjä eiku levyttäjä huomasi tulleensa vedätetyksi.
Ilmoitan nyt tässä vaiheessa jo kaikille mahdollisille radioille että minua on turha kysyä esittelemään mielibiisejäni. Voin kertoa ne tässä: Beethovenin ysi, Bachin Matteus- ja Johannespassio, Mahlerin das Lied von der Erde ja Brucknerin sinfonioista oikeastaan mikä hyvänsä. Ja tiedoksi niille jotka eivät tiedä: ne eivät mahdu formaattiin kun passioita lukuunottamatta ovat ne noin tunnin teoksia. Niitä ei voi eikä saa pätkiä mainoksilla.
Biisi ja musiikki eivät ole synonyymejä, eikä artisti ja bändi, puhumattakaan musiikista ja bändistä. Minun suosikkibändejäni ovat Berliinin ja Wienin filharmonikot, Statskapelle Dresden, Euroopan kamariorkesteri, Philharmonia Orchestra, The English Concert, Chicagon ja Clevelandin orkesterit sekä New Yorkin filharmonikot. Jos toimittajat katsovat, että kansalla on oikeus tietää mielimusiikkini, vastaan siis kyllä mielelläni mielimusiikkiani koskeviin kyselyihin. Julkisiin tehtäviin pyrkivä on sen kansalle velkaa.
Ilmoitan nyt tässä vaiheessa jo kaikille mahdollisille radioille että minua on turha kysyä esittelemään mielibiisejäni. Voin kertoa ne tässä: Beethovenin ysi, Bachin Matteus- ja Johannespassio, Mahlerin das Lied von der Erde ja Brucknerin sinfonioista oikeastaan mikä hyvänsä. Ja tiedoksi niille jotka eivät tiedä: ne eivät mahdu formaattiin kun passioita lukuunottamatta ovat ne noin tunnin teoksia. Niitä ei voi eikä saa pätkiä mainoksilla.
Biisi ja musiikki eivät ole synonyymejä, eikä artisti ja bändi, puhumattakaan musiikista ja bändistä. Minun suosikkibändejäni ovat Berliinin ja Wienin filharmonikot, Statskapelle Dresden, Euroopan kamariorkesteri, Philharmonia Orchestra, The English Concert, Chicagon ja Clevelandin orkesterit sekä New Yorkin filharmonikot. Jos toimittajat katsovat, että kansalla on oikeus tietää mielimusiikkini, vastaan siis kyllä mielelläni mielimusiikkiani koskeviin kyselyihin. Julkisiin tehtäviin pyrkivä on sen kansalle velkaa.
8.12.2010
Suomessa ei arvosteta Sibeliusta
Tänään on tullut kuluneeksi Suomen säveltäjämestari Sibeliuksen syntymästä 145 vuotta. Hän on liian suuri maahamme jotta hänet osattaisiin paikoittaa. Hän on myös niin suuri, että kaikkea mitataan Sibelius-mittapuulla, aivan samoin kuin jokainen argentiinalainen jalkapalloilija on uusi Maradona. Erittäin kuunneltavaa ja paikoin omaperäistäkin musiikkia säveltänyt Einar Englund onkin kuvaavasti nimennyt omaelämäkertansa "Sibeliuksen varjossa".
Suomessa ei arvosteta eikä tunneta Johan Julius Christian (Jean) Sibeliuksen tuotantoa. Koulukirjoissa luetellaan hänen arvostetuin ja/tunnetuin tuotantonsa, joka on yhteneväinen virallisen totuuden kanssa, jossa hän on säveltänyt loppuun seitsemän sinfoniaa, viulukonserton, muuta orkesterimusiikkia, lukuisia yksin- ja kuorolauluja ja vähäsen piano- ja pikkuriikkisen kamarimusiikkiakin. Siis kerrotaan, että Janne on tehnyt tällaista. Hänen musiikkinsa ei kuitenkaan ole elävää kansankulttuuria. Eikä voikaan olla. Pitäisi ottaa pois Janne kansakunnan kaapin päältä.
Kuitenkin aniharva suomalainen tunnistaa Sibeliuksen tuotannosta muuta kuin Finlandian, Karelian (Alla Marcia-osan Karelia-sarjasta), Valse Tristen, En etsi valtaa loistoa ja ehkä Jääkärimarssin (jos tietävät, että nekin ovat Jannen kynästä). Ne, jotka jaksavat seurata Sibelius-viulukilpailua, tunnistavat viulukonsertonkin, jota saavat nelivuotisen yliannostuksensa juuri edellämainituista kilpailuista. Suurin osa lukeneistosta tietänee sen verran, että Jannella kuulemma on seitsemän niitä sinfonioita, siten kuin he koulussa lukivat ja että ne kai ovat kansainvälisestikin arvostettuja (ovat ne! niitä ovat levyttäneet Herbert von Karajan, Arturo Toscanini, Lorin Maazel, Simon Rattle, Thomas Beecham, Leonard Bernstein, Colin Davis, Sergei Koussevitzky ja niin edelleen). Aniharva kuitenkaan tunnistaisi ainoankaan sinfonian ainuttakaan osaa, puhumattakaan siitä, että muistaisi, miten ne menevät. Enemmän kuin häpeä, se on surku. Uskon, että moni elämä rikastuisi ja saisi lisäsisältöä tämän ainutlaatuisen musiikin tuntemisesta. Ei vain Suomessa, vaan missä tahansa.
Suomessa Sibelius on niin omassa kastissaan, että muut ovat saaneet kulkea hänen varjossaan, kuten Einar Englundin elämäkerta muistuttaa. Koska Siballa ei täällä ole varteenotettavia kilpailijoita, hänen musiikkiaan ei pystytä suhteuttamaan. Vasta kansainvälisessä valaistuksessa hänen merkityksensä ja suuruutensa asettuu viitekehykseen.
Parhaiten Sibelius on saanut jalansijaa muissa Pohjoismaissa, Englannissa, Yhdysvalloissa, Venäjällä ja Japanissa. Vaikeinta on ollut latinalaisessa Euroopassa, jossa ei ole sinfonisen musiikin traditiota, ja saksankielisessä Euroopassa, joka taas on sinfonian kotikenttää. Saksalaisilla on jo omat Beethoveninsa, Brahmsinsa, Mozartinsa, Mahlerinsa ja Brucknerinsa, vaikka osa heistä onkin itävaltalaisia.
Pieni palanen suhteellisuudentajua onkin siis paikallaan. Ei, Sibelius ei ole Beethoven, Bach, Mozart tai Haydn. He ovat musiikin universaalit jättiläiset, joiden tuotannon laatu ja merkitys kohottaa heidät länsimaisen kulttuurin suurimpien nerojen joukkoon. Sibelius on pikemminkin seuraavan kategorian säveltäjiä, saman kaliiberin miehiä Brahmsin ja Tsaikovskin kanssa, ja se onkin jo paljon se. Niistä säveltäjistä, joiden merkittävin aktiivikausi on ollut 1900-luvun puolella, Sibelius on ehkä merkittävin sinfonikko maailmassa, Sostakovitsin ohella, ainakin omaleimaisin, tai ihan varmasti ainakin hänen sinfoniansa ovat keskenään erilaisimpia. Kuitenkin ne muodostavat sarjan.
Ensimmäinen sinfonia on nuoruudentyö, kuitenkin taiteellisesti täysipainoinen sellainen. Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia oli nuoren säveltäjän julistus ”täältä tulen minä”; samalla se paalutti suomalaisen sinfoniakirjallisuuden syntyneeksi. Sibeliuksen aikalaisen, Robert Kajanuksen levytys on teoksesta referenssitallenne; uudemmista versioista Lorin Maazelin Wienin filharmonikkojen kanssa 60-luvulla tehty levytys on paras.
Jos ensimmäinen sinfonia julistaa suomalaisen säveltaiteen syntyä, toisella sinfonialla nähdään usein kansallista merkitystä. Se muodostaa 40-minuuttisen, koko ajan kasvavan kaaren, ja se kerää vauhtia loppuhuipennukseensa ennenkuulemattomalla tavalla lähes 20 minuutin verran. Kajanuksen ja Koussevitzkyn klassisten levytysten lisäksi pidän John Barbirollin romanttisesta, George Szellin virtuoosisesta ja analyyttisestä ja Neeme Järven selvästi Kajanusta heijastelevasta digitaalilevytyksestä. Hienoja levytyksiä toisesta sinfoniasta löytyy kuitenkin lukuisia.
Kolmas sinfonia onkin vaikeampi, ainakin sille on vaikeampi tehdä oikeutta kuin kahdelle ensimmäiselle. Kun toinen osa soveltuu säestämään herrasmiesten rauhallisia puistokävelyitä, niin finaali, jossa kaaos kristallisoituu kosmokseksi, on erittäin vaikeaa toteuttaa kontrolloidusti ja kuitenkin siten, että vaikutelma on vääjäämätöntä järjestystä kohti kulkeva kaaos. Kajanuksen levytyksen tavoin tässä ei ole onnistunut lähellekään kukaan toinen; sir Colin Davisin livetaltiointi Sibelius-Akatemian orkesterin kanssa yltää lähelle, lisäksi siinä on liikuttavalla ja hikoiluttavalla tavalla tarttuvaa innostuksen paloa. Siban orkka soittaa henkensä edestä. Valitettavasti tätä taltiointia ei ole kaupallisessa levityksessä, ja aivan ihanteellisia Kajanusta uudempia studiotaltiointeja en ole kuullut.
Neljäs sinfonia onkin sitten vallankumouksellista tavaraa. Se uusintaa Sibeliuksen sävelkielen kosiskelemattomassa ilmaisussaan, ja on sensaatiomaisen moderni. Se on kirkas kuin lähdevesi ja syvä kuin hiidenkirnu. Nelosesta on kirjoitettu paljon potaskaa; sitä sanotaan pettuleipäsinfoniaksi ja sen sanotaan kuvastelevan suomalaisten metsien synkkyyttä. No, suuri musiikki altistuu monenlaisille tulkinnoille. Hyvä ystäväni sanoi, että hän tunsi itsensä pohjattoman yksinäiseksi kuunnellessaan sinfonian hidasta osaa, ja tunsi, että hän vajoaa tuoleineen lattiasta läpi. Yksinäisyys ei kuitenkaan ole pelottavaa, kuten ei tämä musiikkikaan. Vakavaa se on. Sir Thomas Beechamin referenssilevytys 30-luvulta toteuttaa esikuvallisimmin sävellyksen hengen, ja Lorin Maazelin 60-luvun levytys on ihanteellinen uudempi versio. Hienoja levytyksiä teoksesta löytyy pilvin pimein. Positiivisimman yllätyksen tarjoaa Ernest Ansermet, joka osoittaa, että ensimmäinen osa pysyy koossa myös vaarallisen hitaassa tempossa. Ansermet ja Orchester de la Suisse Romande esittelivät minulle neljännen sinfonian täysin uudessa valossa, ja tämän toteuttaa ranskalaisen tradition kapellimestari!
Vain ihminen, jolla on niin vahva itsetunto, että hän viihtyy yksinään, selviää ehjänä neljännen sinfonian kuuntelemisesta.
Viides sinfonia on lähestyttävä ja romanttinen mutta kuitenkin kompakti. Tai ehkä termi ”klassinen” kuvailisikin sinfoniaa paremmin. Se on kakkosen tiiviimpi sisarteos, jossa on myös uljas loppuhuipennus. Klassisten Kajanuksen ja Koussevitzkyn levytyksien lisäksi on vaikeaa suositella moderneja tallenteita, jotka olisivat aivan ideaaleja.
Kuudes sinfonia pakenee määrittelyjä ja määrittelijöitä. Siitä tulee helposti läpisoitto, jos sen henkeä ei ymmärretä. Parhaiten sen ymmärsi sir Thomas Beecham, jonka levytys on parhaan auktoriteetin – Sibeliuksen itsensä – mielestä paras levytys mistään hänen teoksestaan (siis ennen vuotta 1957). Ja tähän näkemykseen on helppo yhtyä. Olen kirjoittanut tästä oman juttunsa tänne kesällä.
Seitsemäs sinfonia sisältää nelosen ohella hienoimmat Suomessa kirjoitetut musiikkisivut. Se on yksiosainen, tai oikeastaan se koostuu neljästä toisiinsa integroidusta osasta. Sen rakenne on sinfonisessa kirjallisuudessa vallankumouksellinen, vaikka on toki Mozartkin toteuttanut samantyyppisiä integroituja rakenteita 32.sinfoniassaan. Siinä on vieläkin vähemmän mitään turhia yksityiskohtia, jotka eivät nivelly kokonaisuuteen kuin Sibeliuksen sinfonioissa yleensä, mikäli mahdollista, sillä Sibeliuksen sinfonioissa ei ole mitään turhaa. Seitsemäs sinfonia ei kuitenkaan ole ainoastaan rakenteellisesti vallankumouksellinen ja sävellysteknisesti kunnioitusta herättävä tiiviydessään, vaan neljännen sinfonian ohella oma suosikkini. Koussevitzkyn klassisen levytyksen lisäksi, hienoimmat tallenteet ovat live-esityksistä: sir John Barbirollin käsissä seiska on yksi, pitkä tauoton hengähdys, pelkkää legatoa, kun taas Jevgeni Mravinskin esitys korostaa sinfonian dramaattisuutta, ollen Barbirolliin verrattuna staccato, taukoa tauon perään ja aina uusia alkuja.
Suosittelen kyllä muunkin suomalaisen musiikin kuuntelemista kuin vain Sibeliuksen. Esimerkiksi Crusellin, Melartinin tai Englundin. Jos Sibelius otetaan alas kaapin päältä, ehkä hän lakkaisi myös varjostamasta muutakin suomalaista musiikkia.
Koulujen musiikinopetuksella on suuri vastuu, jotta suurmies muistettaisiin niistä tekemisistään, jotka tekivät hänestä suurmiehen. Ja ehkä myös historianopetuksella. Paras tapa kunnioittaa suurmiestä onkin kuunnella hänen musiikkiaan. Sibelius tulee ottaa alas kansan pariin, sinne, minne hänen musiikkinsa kuuluu! Sibeliuksen musiikki elää!
Suomessa ei arvosteta eikä tunneta Johan Julius Christian (Jean) Sibeliuksen tuotantoa. Koulukirjoissa luetellaan hänen arvostetuin ja/tunnetuin tuotantonsa, joka on yhteneväinen virallisen totuuden kanssa, jossa hän on säveltänyt loppuun seitsemän sinfoniaa, viulukonserton, muuta orkesterimusiikkia, lukuisia yksin- ja kuorolauluja ja vähäsen piano- ja pikkuriikkisen kamarimusiikkiakin. Siis kerrotaan, että Janne on tehnyt tällaista. Hänen musiikkinsa ei kuitenkaan ole elävää kansankulttuuria. Eikä voikaan olla. Pitäisi ottaa pois Janne kansakunnan kaapin päältä.
Kuitenkin aniharva suomalainen tunnistaa Sibeliuksen tuotannosta muuta kuin Finlandian, Karelian (Alla Marcia-osan Karelia-sarjasta), Valse Tristen, En etsi valtaa loistoa ja ehkä Jääkärimarssin (jos tietävät, että nekin ovat Jannen kynästä). Ne, jotka jaksavat seurata Sibelius-viulukilpailua, tunnistavat viulukonsertonkin, jota saavat nelivuotisen yliannostuksensa juuri edellämainituista kilpailuista. Suurin osa lukeneistosta tietänee sen verran, että Jannella kuulemma on seitsemän niitä sinfonioita, siten kuin he koulussa lukivat ja että ne kai ovat kansainvälisestikin arvostettuja (ovat ne! niitä ovat levyttäneet Herbert von Karajan, Arturo Toscanini, Lorin Maazel, Simon Rattle, Thomas Beecham, Leonard Bernstein, Colin Davis, Sergei Koussevitzky ja niin edelleen). Aniharva kuitenkaan tunnistaisi ainoankaan sinfonian ainuttakaan osaa, puhumattakaan siitä, että muistaisi, miten ne menevät. Enemmän kuin häpeä, se on surku. Uskon, että moni elämä rikastuisi ja saisi lisäsisältöä tämän ainutlaatuisen musiikin tuntemisesta. Ei vain Suomessa, vaan missä tahansa.
Suomessa Sibelius on niin omassa kastissaan, että muut ovat saaneet kulkea hänen varjossaan, kuten Einar Englundin elämäkerta muistuttaa. Koska Siballa ei täällä ole varteenotettavia kilpailijoita, hänen musiikkiaan ei pystytä suhteuttamaan. Vasta kansainvälisessä valaistuksessa hänen merkityksensä ja suuruutensa asettuu viitekehykseen.
Parhaiten Sibelius on saanut jalansijaa muissa Pohjoismaissa, Englannissa, Yhdysvalloissa, Venäjällä ja Japanissa. Vaikeinta on ollut latinalaisessa Euroopassa, jossa ei ole sinfonisen musiikin traditiota, ja saksankielisessä Euroopassa, joka taas on sinfonian kotikenttää. Saksalaisilla on jo omat Beethoveninsa, Brahmsinsa, Mozartinsa, Mahlerinsa ja Brucknerinsa, vaikka osa heistä onkin itävaltalaisia.
Pieni palanen suhteellisuudentajua onkin siis paikallaan. Ei, Sibelius ei ole Beethoven, Bach, Mozart tai Haydn. He ovat musiikin universaalit jättiläiset, joiden tuotannon laatu ja merkitys kohottaa heidät länsimaisen kulttuurin suurimpien nerojen joukkoon. Sibelius on pikemminkin seuraavan kategorian säveltäjiä, saman kaliiberin miehiä Brahmsin ja Tsaikovskin kanssa, ja se onkin jo paljon se. Niistä säveltäjistä, joiden merkittävin aktiivikausi on ollut 1900-luvun puolella, Sibelius on ehkä merkittävin sinfonikko maailmassa, Sostakovitsin ohella, ainakin omaleimaisin, tai ihan varmasti ainakin hänen sinfoniansa ovat keskenään erilaisimpia. Kuitenkin ne muodostavat sarjan.
Ensimmäinen sinfonia on nuoruudentyö, kuitenkin taiteellisesti täysipainoinen sellainen. Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia oli nuoren säveltäjän julistus ”täältä tulen minä”; samalla se paalutti suomalaisen sinfoniakirjallisuuden syntyneeksi. Sibeliuksen aikalaisen, Robert Kajanuksen levytys on teoksesta referenssitallenne; uudemmista versioista Lorin Maazelin Wienin filharmonikkojen kanssa 60-luvulla tehty levytys on paras.
Jos ensimmäinen sinfonia julistaa suomalaisen säveltaiteen syntyä, toisella sinfonialla nähdään usein kansallista merkitystä. Se muodostaa 40-minuuttisen, koko ajan kasvavan kaaren, ja se kerää vauhtia loppuhuipennukseensa ennenkuulemattomalla tavalla lähes 20 minuutin verran. Kajanuksen ja Koussevitzkyn klassisten levytysten lisäksi pidän John Barbirollin romanttisesta, George Szellin virtuoosisesta ja analyyttisestä ja Neeme Järven selvästi Kajanusta heijastelevasta digitaalilevytyksestä. Hienoja levytyksiä toisesta sinfoniasta löytyy kuitenkin lukuisia.
Kolmas sinfonia onkin vaikeampi, ainakin sille on vaikeampi tehdä oikeutta kuin kahdelle ensimmäiselle. Kun toinen osa soveltuu säestämään herrasmiesten rauhallisia puistokävelyitä, niin finaali, jossa kaaos kristallisoituu kosmokseksi, on erittäin vaikeaa toteuttaa kontrolloidusti ja kuitenkin siten, että vaikutelma on vääjäämätöntä järjestystä kohti kulkeva kaaos. Kajanuksen levytyksen tavoin tässä ei ole onnistunut lähellekään kukaan toinen; sir Colin Davisin livetaltiointi Sibelius-Akatemian orkesterin kanssa yltää lähelle, lisäksi siinä on liikuttavalla ja hikoiluttavalla tavalla tarttuvaa innostuksen paloa. Siban orkka soittaa henkensä edestä. Valitettavasti tätä taltiointia ei ole kaupallisessa levityksessä, ja aivan ihanteellisia Kajanusta uudempia studiotaltiointeja en ole kuullut.
Neljäs sinfonia onkin sitten vallankumouksellista tavaraa. Se uusintaa Sibeliuksen sävelkielen kosiskelemattomassa ilmaisussaan, ja on sensaatiomaisen moderni. Se on kirkas kuin lähdevesi ja syvä kuin hiidenkirnu. Nelosesta on kirjoitettu paljon potaskaa; sitä sanotaan pettuleipäsinfoniaksi ja sen sanotaan kuvastelevan suomalaisten metsien synkkyyttä. No, suuri musiikki altistuu monenlaisille tulkinnoille. Hyvä ystäväni sanoi, että hän tunsi itsensä pohjattoman yksinäiseksi kuunnellessaan sinfonian hidasta osaa, ja tunsi, että hän vajoaa tuoleineen lattiasta läpi. Yksinäisyys ei kuitenkaan ole pelottavaa, kuten ei tämä musiikkikaan. Vakavaa se on. Sir Thomas Beechamin referenssilevytys 30-luvulta toteuttaa esikuvallisimmin sävellyksen hengen, ja Lorin Maazelin 60-luvun levytys on ihanteellinen uudempi versio. Hienoja levytyksiä teoksesta löytyy pilvin pimein. Positiivisimman yllätyksen tarjoaa Ernest Ansermet, joka osoittaa, että ensimmäinen osa pysyy koossa myös vaarallisen hitaassa tempossa. Ansermet ja Orchester de la Suisse Romande esittelivät minulle neljännen sinfonian täysin uudessa valossa, ja tämän toteuttaa ranskalaisen tradition kapellimestari!
Vain ihminen, jolla on niin vahva itsetunto, että hän viihtyy yksinään, selviää ehjänä neljännen sinfonian kuuntelemisesta.
Viides sinfonia on lähestyttävä ja romanttinen mutta kuitenkin kompakti. Tai ehkä termi ”klassinen” kuvailisikin sinfoniaa paremmin. Se on kakkosen tiiviimpi sisarteos, jossa on myös uljas loppuhuipennus. Klassisten Kajanuksen ja Koussevitzkyn levytyksien lisäksi on vaikeaa suositella moderneja tallenteita, jotka olisivat aivan ideaaleja.
Kuudes sinfonia pakenee määrittelyjä ja määrittelijöitä. Siitä tulee helposti läpisoitto, jos sen henkeä ei ymmärretä. Parhaiten sen ymmärsi sir Thomas Beecham, jonka levytys on parhaan auktoriteetin – Sibeliuksen itsensä – mielestä paras levytys mistään hänen teoksestaan (siis ennen vuotta 1957). Ja tähän näkemykseen on helppo yhtyä. Olen kirjoittanut tästä oman juttunsa tänne kesällä.
Seitsemäs sinfonia sisältää nelosen ohella hienoimmat Suomessa kirjoitetut musiikkisivut. Se on yksiosainen, tai oikeastaan se koostuu neljästä toisiinsa integroidusta osasta. Sen rakenne on sinfonisessa kirjallisuudessa vallankumouksellinen, vaikka on toki Mozartkin toteuttanut samantyyppisiä integroituja rakenteita 32.sinfoniassaan. Siinä on vieläkin vähemmän mitään turhia yksityiskohtia, jotka eivät nivelly kokonaisuuteen kuin Sibeliuksen sinfonioissa yleensä, mikäli mahdollista, sillä Sibeliuksen sinfonioissa ei ole mitään turhaa. Seitsemäs sinfonia ei kuitenkaan ole ainoastaan rakenteellisesti vallankumouksellinen ja sävellysteknisesti kunnioitusta herättävä tiiviydessään, vaan neljännen sinfonian ohella oma suosikkini. Koussevitzkyn klassisen levytyksen lisäksi, hienoimmat tallenteet ovat live-esityksistä: sir John Barbirollin käsissä seiska on yksi, pitkä tauoton hengähdys, pelkkää legatoa, kun taas Jevgeni Mravinskin esitys korostaa sinfonian dramaattisuutta, ollen Barbirolliin verrattuna staccato, taukoa tauon perään ja aina uusia alkuja.
Suosittelen kyllä muunkin suomalaisen musiikin kuuntelemista kuin vain Sibeliuksen. Esimerkiksi Crusellin, Melartinin tai Englundin. Jos Sibelius otetaan alas kaapin päältä, ehkä hän lakkaisi myös varjostamasta muutakin suomalaista musiikkia.
Koulujen musiikinopetuksella on suuri vastuu, jotta suurmies muistettaisiin niistä tekemisistään, jotka tekivät hänestä suurmiehen. Ja ehkä myös historianopetuksella. Paras tapa kunnioittaa suurmiestä onkin kuunnella hänen musiikkiaan. Sibelius tulee ottaa alas kansan pariin, sinne, minne hänen musiikkinsa kuuluu! Sibeliuksen musiikki elää!
2.12.2010
Dinu Lipattin kuolemasta 60 vuotta
Romanialaisen pianistin Dinu Lipattin kuolemasta on tänään tullut kuluneeksi tasan 60vuotta. Hän voisi periaatteessa vieläkin elää keskuudessamme, mutta leukemia korjasi hänet jo 33-vuotiaana. Hän olisi siis nyt 93-vuotias. Onneksi Lipattin taidetta on taltioitu kuuden studiolevyllisen verran, ja viime aikoina on löytynyt taltiointeja hänen konserteistaan ja radionauhoituksia.
Kaikki Lipattin jälkeensä jättäneet taltioinnit kantavat definitiivisyyden ja auktoriteetin leimaa: ne kuultuaan kaikki muut levytykset ja tavat esittää ne kappaleet, joihin Lipatti ehti koskea, muuttuvat riittämättömiksi. Lipattin soittoa leimaa aristokraattisuus, rytminen varmuus ja täydellinen itsetehostuksen puute. Hänen soitossaan yhdistyy mahdoton: proosallinen, miltei kuivakan toteava asiallisuus ja toisaalta mitä rikkain, kukkein ja täyteläisin runollisuus, yhtäältä hauraus, toisaalta voima, vaaran tunnetta joka kuitenkin pysyy kontrollissa.
Lipatti soitti upeasti etenkin Chopinia, Mozartia ja Bachia. Näiden lisäksi Lipatti on levyttänyt Brahmsia, Ravelia, Schubertia ja Scarlattia. Hänen levytyksensä Griegin ja Schumannin pianokonsertoista ovat vertaansa vailla. Kuollessaan hän opiskeli Tsaikovskin ensimmäistä ja Beethovenin viidettä "Keisarikonserttoa". Perfektionistina hän ei kuitenkaan ehtinyt saattaa niitä esityskuntoon, vaikka toivoikin että hänen ystäviensä (mm. Igor Stravinskin ja Yehudi Menuhinin) hänelle hankkima uusi ihmelääke nimeltään kortisoni olisi pelastanut hänet. Ei pelastanut. Dinu on kuitenkin keskuudessamme niiden suurenmoisten taltioitiensa ansiosta, jotka hän ehti meille jättää. Kiitos, Dinu musiikista, jonka meille annoit!
Kaikki Lipattin jälkeensä jättäneet taltioinnit kantavat definitiivisyyden ja auktoriteetin leimaa: ne kuultuaan kaikki muut levytykset ja tavat esittää ne kappaleet, joihin Lipatti ehti koskea, muuttuvat riittämättömiksi. Lipattin soittoa leimaa aristokraattisuus, rytminen varmuus ja täydellinen itsetehostuksen puute. Hänen soitossaan yhdistyy mahdoton: proosallinen, miltei kuivakan toteava asiallisuus ja toisaalta mitä rikkain, kukkein ja täyteläisin runollisuus, yhtäältä hauraus, toisaalta voima, vaaran tunnetta joka kuitenkin pysyy kontrollissa.
Lipatti soitti upeasti etenkin Chopinia, Mozartia ja Bachia. Näiden lisäksi Lipatti on levyttänyt Brahmsia, Ravelia, Schubertia ja Scarlattia. Hänen levytyksensä Griegin ja Schumannin pianokonsertoista ovat vertaansa vailla. Kuollessaan hän opiskeli Tsaikovskin ensimmäistä ja Beethovenin viidettä "Keisarikonserttoa". Perfektionistina hän ei kuitenkaan ehtinyt saattaa niitä esityskuntoon, vaikka toivoikin että hänen ystäviensä (mm. Igor Stravinskin ja Yehudi Menuhinin) hänelle hankkima uusi ihmelääke nimeltään kortisoni olisi pelastanut hänet. Ei pelastanut. Dinu on kuitenkin keskuudessamme niiden suurenmoisten taltioitiensa ansiosta, jotka hän ehti meille jättää. Kiitos, Dinu musiikista, jonka meille annoit!
29.10.2010
Elämäni ja maailmani a:sta ö:hön.
A: Aurinko. Yleensä elämiseen riittää, että se on näkyvillä. Ei tarvitse välttämättä olla niin kuuma. Anarkia. Sääntöjä saa, ja pitää luovasti rikkoa joskus. Ilman anarkiaa ei synny mitään uutta.
B: Beethoven. Tärkein ja suurin sinfonikko ja suurimpien pianosonaattien ja jousikvartettojen luoja. Kaikkien itsenäisten, luovien, suurten sielujen esikuva. Brahms. Syksyisen täyteläistä ja sykkivää. Bach. Johann Sebastian. Objektiivisesti ottaen suurin säveltäjä, jonka kantaatit, passiot, klaveeri-, viulu-, sello- ja urkumusiikki on vailla vertaistaan. Bach on elämän eliksiiriä. Bruckner. Metafyysinen, suuri sinfonikko, joka tavoittelee taivaita ja jonka musiikki saa minut kokemaan samanlaista mystistä maailmaan kuulumisen tunnetta kuin luonto. Boleyn pub. Stadionpubini ja olohuoneeni käydessäni Lontoossa. British Museum. Sinne menee aina uudestaan. Eikä se koskaan tyhjene.
C: Cd-levyt. Ne sisältävät musiikkia, mutta esineinäkin niitä on hauskaa keräillä. Tosin eivät ne ole yhtä hienoja kuin lp-levyt. Che Guevara. Kaiken systeemin vastaisen kapinoinnin ruumiillistuma, politiikka meets punk. Ihminen, mies, ikoni, josta on tehty lauluja, elokuvia ja ties mitä tuotteita.
D: Dvorak. Tsekkiläisyyden soiva kuva. Melodista ja tanssillista. Luulen olleeni edellisessä elämässäni tsekki. Divarit. Maagisia paikkoja. Niissä tekee löytöjä ja pääsee kaikista rahoistaan eroon.
E: Elämä. Jokaisella meistä on yksi. Siitä kannattaa tehdä mahdollisimman mielekäs, ja toisten elämistä mahdollisimman onnellinen. Eläimet. Lapsena halusin eläintieteilijäksi ja matkustaa Ngorongoroon, sittemmin paleontologiksi. Minulla on ollut undulaatteja, koira ja lukuisia kissoja. Jos minulla olisi toteemieläin, se olisi kettu. Elokuvat. Rakastan elokuvia. Etenkin saksalaisia impressionisteja, Hollywoodin kulta-ajan komedioita ja Leonen westerneitä. Mulla on ollut Orionin kausikortti vuosia ja olen perustanut yhden elokuvakerhon.
F: Filosofia. Ei vain tieteenlaji, vaan kaiken tutkimuksen lähtökohta ja esi-isä. Kaikki etsivä, utelias, (itse)kriittinen, tutkiva, sielullinen toiminta on oikeastaan filosofista. Filosofisuus on elämänasenne. Forever blowing bubbles, West Hamin kannatuslaulu. Fuga. Suomen ylivoimaisesti paras ja asiantuntevin levykauppa, kiitos Ansa Nummilehdon ja Markku Nuotion. Furtwängler, Wilhelm. Maailman kaikkien aikojen suurin muusikko. Kaikki muut orkesterinjohtajat ovat amatöörejä hänen rinnallaan, hän saa musiikin hehkumaan ihan toisella intensiteetillä kuin kukaan muu! Hän luo musiikin ihmeen aina uudelleen. Ferrier, Kathleen. Maailman uskomattomin ihmisääni, kuulostaa kuin joutsenelta, joka katsoo kuolemaansa silmästä silmään. Facebook. Hyvä keino pitää yhteyttä kaukaisempiin ystäviin ja hankkia uusia. Sieltä saa kaikkea! Kumarran Facebookin suuntaan yhtä monta kertaa päivässä kuin jos minulla olisi aihetta kumartaa Mekkaan!
G: Geografi. Eli maantiede. Lapsena olin maantietofriikki, nyt yhdyskuntamaantieteilijä. Göteborg. Siellä on ihana Slottskogen. Tunnen itseni siellä kansainväliseksi tiedemieheksi. Grieg ja Garbarek. Norjan ääniä.
H: Helsinki. Kotini. Maailman paras paikka.
I: Isi. Muilla voi olla isä, minulla isi, ja on aina, vaikka minäkin olen jo isi. Tai pappa. Ihminen. Aina ei ihminen muista olevansa ihminen ja usko itseensä. Idealismi. Pidän filosofisesta idealismista sopivasti annosteltuna ja toivon, että sitä voisi säilyttää sanan toisessa merkityksessä aina itsessään ripauksen. Ilja. 20-vuotiaana löytämäni tärkein sielunveljeni. Ilo. Elämässä on paljon ilonaiheita, pieniä ja suurempia. Ilo on myös mielentila tai oikeastaan iloisuus on mielentila ja ilo sen purkaus. Italia. Olin siellä kesän -97. Äitini suku lienee sieltä kotoisin. Tekevät maailman parasta jäätelöä eli gelatoa.
J: Juokseminen. Joskus Keskuspuiston metsäteillä juostessa tuntuu kuin lentäisi. Jalkapallo. Kaikissa muodoissaan: pelattuna, pleikkarina, wannabe-managerina manageripeleissä, paikan päällä katsottuna. Mestareiden Liiga, West Ham, HJK, Parma ja Suomi. Jazz. Miles, Coltrane ja Garbarek.
K: Kirjat. Luen kausiluonteisesti, joskus enemmän, joskus vähemmän, joskus kaunokirjallisuutta, joskus tietokirjallisuutta, aina lehtiä. Lomilla luen eniten. Kirjoittaminen. On minulle luontaisin tapa ilmaista itseäni. Runoja, aforismeja, novelleja, kolumneja, pakinoita, tutkimuksia, raportteja, kirjeitä. Kulttuuri. Kulttuuri –käsite korvaa ”kansanluonteen”. Sen merkitys terästyy etenkin toisten kulttuureiden tai keskenään eriarvoisten kulttuurituotteiden tai eri kulttuurilajien kohdatessa. Ei ole vain taistelevia ukkometsoja, oopperaa, oopperavoileipiä, räppiä, poppia ja päppiä, ei siis itseilmaisun tuloksia, ns. päällysrakenne vaan itsemme hahmottamisen syvärakennetta, tapaa olla maailmassa. Kotka. Vapaa, kevyt, uljas ja voimakas. Kettu. Toteemieläimeni, joka on erityisessä suojeluksessani, koska sillä on minulle sanoma: kettu on kertonut minulle, että kuulun luontoon. Vai onkohan se niin päin, että kettu suojelee minua? Kissat. Minulla on ollut elämässäni kahdeksan kissaa. Kissat ovat taideteoksia. Kannelmäki. Olen asunut siellä 14 vuotta, pitempään kuin missään muualla, mm. suurimman osan kouluvuosistani. Palasin kotikulmilleni elokuussa. Kivistö. Sieltä ovat vanhempani kotoisin. Siellä olen minäkin syntynyt, ja viettänyt lapsuuteni monia muistettavimpia hetkiä. Koti. Tunnen oloni kotoisaksi aika monessa paikassa: Kannelmäessä, Munkkivuoressa, Töölö-Meilahti-Laakso-alueella, Kivistössä ja Porvoossa. Koti on paikka, jonne haluaa palata, koska siellä on turvallinen olo. Keskuspuisto. Sen on oltava aina niin lähellä, että voin mennä sinne halutessani. Minulla on elämänmittainen, koko ajan syvenevä suhde sinne aktivistina, sienestäjänä, juoksijana, pyöräilijänä. Kuntoilu. Terve sielu terveessä ruumiissa! Uinti, juoksu, bodaus, jalkapallo. Aloitin kuntoilun vasta parikymppisenä.
L: Luonto. Maailmassa pitää olla muutakin kuin ”asfalttihommelia”, kuten eräällä työpajalla tapaamani nuori sanoi. Ihminen kuuluu luontoon, minkä hän vaan aika usein unohtaa. Muistaa sen taas silloin kun menee luontoon lataamaan akkujaan. Lukeminen. Opin lukemaan 3-vuotiaana, mikä taitaa selittää minua aika paljon. Luen kausiluonteisesti ahmimalla, olen tuuriluoppo. Levyt. Sekä cd-että lp-levyt. Niiden keräilemisessä on kyse muustakin kuin vain musiikin keräilemisestä. Linnut. Eläkeläisenä voisin ryhtyä lintubongariksi ja opetella lintujen ääniä. On suurenmoista, että elävä olento voi olla vapaa painovoiman ja maantieteen rajoituksista. Lontoo. Metropoli, jossa on pikkukaupungin tunnetta. Tunnen itseni siellä kotoisaksi, siellä on helppo olla ja liikkua. Siellä on puistoja, Thames, British Museum, Tate Modern ja Upton Park.
M: Mozart. Naurua kyynelten läpi. Opetti minulle, mitä musiikki on. Mozartin kuuntelija ei saa ottaa itseään liian vakavasti. Mahler. Mahlerin kuuntelijakaan ei saa ottaa itseään liian vakavasti. Eikä musiikkia. Jos ottaa, Mahlerissa on ihan liikaa tavaraa. Musiikki. Jos en kuuntele musiikkia, nukun. Meri. Meren tuoksu keväällä lumien sulamisen jälkeen on ehkä maailman paras tuoksu, ja symboloi kevään voittoa talvesta. Ihmiselle on välttämätöntä asua kävelyetäisyydellä merestä. Metsä. Ihmiselle on välttämätöntä asua kävelyetäisyydellä niin isosta metsästä, että hän ei näe sieltä ulos. Metsä puhdistaa keuhkot ja ilman, jota keuhkot hengittävät. Puhdistaa se myöskin mielen. Munkkivuori. Vähän lintukotomainen, fantastisten ulkoilualueiden ympäröimä 50 vuotta vanha kaupunginosa, jossa olen asunut kolmessa eri osoitteessa. Ja siellä asuu paras ystäväni. Mestareiden liiga. MM-kisojen ohella maailman hienointa jalkapalloa.
N: Nauraminen. Sitä ei voi olla koskaan liikaa. Nukkuminen. Tykkään siitä koko ajan enemmän. Yleensä sitä myös voisi olla aina vähän enemmän. Nainen. Ei siis kaikki maailman naiset, vaan minun ihana naiseni. Kts. kohta "S".
O: Onnellisuus. Voi olla väläyksenomaisia hetkiä tai pysyvämpi olotila. Nyt olen onnellinen, vaikka joku laittaisi kiviä mun kenkiini. Osallisuus. Tutkin osallisuutta, olen ollut mukana kissankirjavissa luottamustehtävissä ja järjestöissä, organisoinut eriasteisia karvalakkilähetystöjä, retkiä ja työpajoja ja järjestänyt kaikenkarvaisia tapahtumia. Olen kausiluonteinen osallisuussaurus. Oslo. Olen asunut siellä, ja siellä on paljon paikkoja, joihin minulla on täyteläinen suhde. Deichmanske bibliotek, yliopisto, Marka, St. Hanshaugen. Poikani Simeon asuu siellä. Oboe. Sieluni ääni. Etenkin Lontoon Phliharmonia-orkesterin pitkäaikaisen oboistin, Sidney Sutcliffen väräjävällä vibratolla, joka kuuluu läpi miltei kaikista Otto Klempererin levytyksistä.
P: Puut. Pitää nähdä metsä puilta. Mutta ilman puita ei ole metsää. Porvoo. Kaunis ja kotoisa pikkukaupunki lähellä Helsinkiä, joka on tullut toiseksi kodikseni. Sinne pääsee pyörällä. Ja siellä asuu kultani, ainakin vielä toistaiseksi. Politiikka. Kutsumus. Elämä ei ole osa politiikkaa, ja pitää tietää, mistä elämä alkaa ja mihin politiikka loppuu. Punk. Kyseenalaistavaa asennetta valtarakenteita vastaan pienemmän puolella. Pussaaminen. Pidän siitä. Perugia. Kaupunki Keski-Italiassa, Umbriassa, jossa pidetään vuosittain jazzfestivaalit. Siellä sain dejavu-olon.
Q: Ququmber. Qurkku. Se on raiqasta. Siitä saa vaikka tsatsiqia.
R: Rakkaus. On suunnaton onni, jos on joku, jota rakastaa. Ruoka. Sitä on kivaa syödä mutta myös laittaa, etenkin jos syöjiä on muitakin kuin itse. Runot. Henkilökohtainen ilmaisun muoto, itsensä riisumista alasti. Rohkeus. Ihmisen arkielämässä tulee tilanteita, joissa sitä tarvitaan, mutta tärkeintä on, että on rohkeutta elää!
S: Elämäni kaksi tärkeintä ihmistä. Sanna-rakkaani ja Simeon-poikani. Ja sienet.
T: Taide. Elämänsisältöä. Kauneutta, syvyyttä, muotoa, väriä. Rumuuttakin.
U: Unet. Unelmat. Unelmointi. Ovat sukua toisilleen, kuten kuvasta näkyy. Unet voivat olla todellisuuspakoa, korviketodellisuutta tai arkitodellisuuden jäsentämistä. Miten vain. Silloin kun ihmiseltä lakkaavat unelmat, lakkaa hän itse. Kun tulee töistä kotiin ja laskeutuu sohvalle makaamaan kuuntelemaan musiikkia ja antaen mielensä vapaasti assosioiden unelmoida, se on ihmiselle välttämätön akkulataamo! Uinti. Silloin kun ei jaksa mitään muuta kuntoilla, uida jaksaa aina. Uinti rentouttaa ja puhdistaa. Upton Park. West Hamin kotistadion. Minun kirkkoni, jossa tunnen oloni kotoisaksi. Urut. Halusin nuorena urkuriksi ja kävin paljon urkukonserteissa.
V: Valo. Elämä tarvitsee sitä. Ja kaikki elävä. Muuten sammuu. Valokuvat. Niiden katsominen on kivaa. Valokuvaaminen. Sitä voisi opetella vielä lisää. Elämän taltioimista jälkipolville ja muistojen taltioimista itselle. Pitää muistaa kuitenkin myös elää niitä ikimuistoisia hetkiä, joita ikuistaa. Viini. Punaviini on elämän nektaria. Vesi. Niin on vesikin. Ilman vettä ei olisi ihmistä, viiniä ja eläimet ja kasvit kuolisivat. Vihreät. Ainoa järjellisesti mahdollinen poliittinen puolue minulle, olettaen siis, että haluan vaikuttaa puoluepolitiikan keinoin. Ei täydellinen, mutta mikäpä olisi?
W: West Ham United. Forever blowing bubbles!
X: Xylitol. On pitänyt hampaani edes miten kuten suussa.
Y: Ystävät. Elämäni suurimpia vaikuttajia seuraavat 20 vuotta. Missä ystäväni ovat, siellä on minun kotini. Yliopisto. Helsinki, Oslo, Göteborg...akatemia on henkisen toiminnan kotipesäni. Tai Sibelius-Akatemia, joka tavallaan on sekin yliopisto.
Z: Zico. Maaliahne ja erittäin taitava brasilialainen jalkapalloilija. On myös maaliahne ja vähän vähemmän taitava suomalainen jalkapalloilija.
Å: Joki. Kaupungeissa, joiden läpi virtaa joki, on oikean kaupungin fiilis. On se ainakin parempi kuin ei mitään, jos saatavilla ei ole esimerkiksi merta.
Ä: Äiti. Elämäni suurin vaikuttaja ensimmäiset 20 vuotta. Olen monessa äitini tuote. Äitini on arkielämän sankarini, joka uhrasi elämänsä minun edestäni.
Ö: Öö...mitäköhän tähän nyt sitten laittaisi? Loppu? Päivä päättyy yöhön, saa luvan päättyä tämäkin.
B: Beethoven. Tärkein ja suurin sinfonikko ja suurimpien pianosonaattien ja jousikvartettojen luoja. Kaikkien itsenäisten, luovien, suurten sielujen esikuva. Brahms. Syksyisen täyteläistä ja sykkivää. Bach. Johann Sebastian. Objektiivisesti ottaen suurin säveltäjä, jonka kantaatit, passiot, klaveeri-, viulu-, sello- ja urkumusiikki on vailla vertaistaan. Bach on elämän eliksiiriä. Bruckner. Metafyysinen, suuri sinfonikko, joka tavoittelee taivaita ja jonka musiikki saa minut kokemaan samanlaista mystistä maailmaan kuulumisen tunnetta kuin luonto. Boleyn pub. Stadionpubini ja olohuoneeni käydessäni Lontoossa. British Museum. Sinne menee aina uudestaan. Eikä se koskaan tyhjene.
C: Cd-levyt. Ne sisältävät musiikkia, mutta esineinäkin niitä on hauskaa keräillä. Tosin eivät ne ole yhtä hienoja kuin lp-levyt. Che Guevara. Kaiken systeemin vastaisen kapinoinnin ruumiillistuma, politiikka meets punk. Ihminen, mies, ikoni, josta on tehty lauluja, elokuvia ja ties mitä tuotteita.
D: Dvorak. Tsekkiläisyyden soiva kuva. Melodista ja tanssillista. Luulen olleeni edellisessä elämässäni tsekki. Divarit. Maagisia paikkoja. Niissä tekee löytöjä ja pääsee kaikista rahoistaan eroon.
E: Elämä. Jokaisella meistä on yksi. Siitä kannattaa tehdä mahdollisimman mielekäs, ja toisten elämistä mahdollisimman onnellinen. Eläimet. Lapsena halusin eläintieteilijäksi ja matkustaa Ngorongoroon, sittemmin paleontologiksi. Minulla on ollut undulaatteja, koira ja lukuisia kissoja. Jos minulla olisi toteemieläin, se olisi kettu. Elokuvat. Rakastan elokuvia. Etenkin saksalaisia impressionisteja, Hollywoodin kulta-ajan komedioita ja Leonen westerneitä. Mulla on ollut Orionin kausikortti vuosia ja olen perustanut yhden elokuvakerhon.
F: Filosofia. Ei vain tieteenlaji, vaan kaiken tutkimuksen lähtökohta ja esi-isä. Kaikki etsivä, utelias, (itse)kriittinen, tutkiva, sielullinen toiminta on oikeastaan filosofista. Filosofisuus on elämänasenne. Forever blowing bubbles, West Hamin kannatuslaulu. Fuga. Suomen ylivoimaisesti paras ja asiantuntevin levykauppa, kiitos Ansa Nummilehdon ja Markku Nuotion. Furtwängler, Wilhelm. Maailman kaikkien aikojen suurin muusikko. Kaikki muut orkesterinjohtajat ovat amatöörejä hänen rinnallaan, hän saa musiikin hehkumaan ihan toisella intensiteetillä kuin kukaan muu! Hän luo musiikin ihmeen aina uudelleen. Ferrier, Kathleen. Maailman uskomattomin ihmisääni, kuulostaa kuin joutsenelta, joka katsoo kuolemaansa silmästä silmään. Facebook. Hyvä keino pitää yhteyttä kaukaisempiin ystäviin ja hankkia uusia. Sieltä saa kaikkea! Kumarran Facebookin suuntaan yhtä monta kertaa päivässä kuin jos minulla olisi aihetta kumartaa Mekkaan!
G: Geografi. Eli maantiede. Lapsena olin maantietofriikki, nyt yhdyskuntamaantieteilijä. Göteborg. Siellä on ihana Slottskogen. Tunnen itseni siellä kansainväliseksi tiedemieheksi. Grieg ja Garbarek. Norjan ääniä.
H: Helsinki. Kotini. Maailman paras paikka.
I: Isi. Muilla voi olla isä, minulla isi, ja on aina, vaikka minäkin olen jo isi. Tai pappa. Ihminen. Aina ei ihminen muista olevansa ihminen ja usko itseensä. Idealismi. Pidän filosofisesta idealismista sopivasti annosteltuna ja toivon, että sitä voisi säilyttää sanan toisessa merkityksessä aina itsessään ripauksen. Ilja. 20-vuotiaana löytämäni tärkein sielunveljeni. Ilo. Elämässä on paljon ilonaiheita, pieniä ja suurempia. Ilo on myös mielentila tai oikeastaan iloisuus on mielentila ja ilo sen purkaus. Italia. Olin siellä kesän -97. Äitini suku lienee sieltä kotoisin. Tekevät maailman parasta jäätelöä eli gelatoa.
J: Juokseminen. Joskus Keskuspuiston metsäteillä juostessa tuntuu kuin lentäisi. Jalkapallo. Kaikissa muodoissaan: pelattuna, pleikkarina, wannabe-managerina manageripeleissä, paikan päällä katsottuna. Mestareiden Liiga, West Ham, HJK, Parma ja Suomi. Jazz. Miles, Coltrane ja Garbarek.
K: Kirjat. Luen kausiluonteisesti, joskus enemmän, joskus vähemmän, joskus kaunokirjallisuutta, joskus tietokirjallisuutta, aina lehtiä. Lomilla luen eniten. Kirjoittaminen. On minulle luontaisin tapa ilmaista itseäni. Runoja, aforismeja, novelleja, kolumneja, pakinoita, tutkimuksia, raportteja, kirjeitä. Kulttuuri. Kulttuuri –käsite korvaa ”kansanluonteen”. Sen merkitys terästyy etenkin toisten kulttuureiden tai keskenään eriarvoisten kulttuurituotteiden tai eri kulttuurilajien kohdatessa. Ei ole vain taistelevia ukkometsoja, oopperaa, oopperavoileipiä, räppiä, poppia ja päppiä, ei siis itseilmaisun tuloksia, ns. päällysrakenne vaan itsemme hahmottamisen syvärakennetta, tapaa olla maailmassa. Kotka. Vapaa, kevyt, uljas ja voimakas. Kettu. Toteemieläimeni, joka on erityisessä suojeluksessani, koska sillä on minulle sanoma: kettu on kertonut minulle, että kuulun luontoon. Vai onkohan se niin päin, että kettu suojelee minua? Kissat. Minulla on ollut elämässäni kahdeksan kissaa. Kissat ovat taideteoksia. Kannelmäki. Olen asunut siellä 14 vuotta, pitempään kuin missään muualla, mm. suurimman osan kouluvuosistani. Palasin kotikulmilleni elokuussa. Kivistö. Sieltä ovat vanhempani kotoisin. Siellä olen minäkin syntynyt, ja viettänyt lapsuuteni monia muistettavimpia hetkiä. Koti. Tunnen oloni kotoisaksi aika monessa paikassa: Kannelmäessä, Munkkivuoressa, Töölö-Meilahti-Laakso-alueella, Kivistössä ja Porvoossa. Koti on paikka, jonne haluaa palata, koska siellä on turvallinen olo. Keskuspuisto. Sen on oltava aina niin lähellä, että voin mennä sinne halutessani. Minulla on elämänmittainen, koko ajan syvenevä suhde sinne aktivistina, sienestäjänä, juoksijana, pyöräilijänä. Kuntoilu. Terve sielu terveessä ruumiissa! Uinti, juoksu, bodaus, jalkapallo. Aloitin kuntoilun vasta parikymppisenä.
L: Luonto. Maailmassa pitää olla muutakin kuin ”asfalttihommelia”, kuten eräällä työpajalla tapaamani nuori sanoi. Ihminen kuuluu luontoon, minkä hän vaan aika usein unohtaa. Muistaa sen taas silloin kun menee luontoon lataamaan akkujaan. Lukeminen. Opin lukemaan 3-vuotiaana, mikä taitaa selittää minua aika paljon. Luen kausiluonteisesti ahmimalla, olen tuuriluoppo. Levyt. Sekä cd-että lp-levyt. Niiden keräilemisessä on kyse muustakin kuin vain musiikin keräilemisestä. Linnut. Eläkeläisenä voisin ryhtyä lintubongariksi ja opetella lintujen ääniä. On suurenmoista, että elävä olento voi olla vapaa painovoiman ja maantieteen rajoituksista. Lontoo. Metropoli, jossa on pikkukaupungin tunnetta. Tunnen itseni siellä kotoisaksi, siellä on helppo olla ja liikkua. Siellä on puistoja, Thames, British Museum, Tate Modern ja Upton Park.
M: Mozart. Naurua kyynelten läpi. Opetti minulle, mitä musiikki on. Mozartin kuuntelija ei saa ottaa itseään liian vakavasti. Mahler. Mahlerin kuuntelijakaan ei saa ottaa itseään liian vakavasti. Eikä musiikkia. Jos ottaa, Mahlerissa on ihan liikaa tavaraa. Musiikki. Jos en kuuntele musiikkia, nukun. Meri. Meren tuoksu keväällä lumien sulamisen jälkeen on ehkä maailman paras tuoksu, ja symboloi kevään voittoa talvesta. Ihmiselle on välttämätöntä asua kävelyetäisyydellä merestä. Metsä. Ihmiselle on välttämätöntä asua kävelyetäisyydellä niin isosta metsästä, että hän ei näe sieltä ulos. Metsä puhdistaa keuhkot ja ilman, jota keuhkot hengittävät. Puhdistaa se myöskin mielen. Munkkivuori. Vähän lintukotomainen, fantastisten ulkoilualueiden ympäröimä 50 vuotta vanha kaupunginosa, jossa olen asunut kolmessa eri osoitteessa. Ja siellä asuu paras ystäväni. Mestareiden liiga. MM-kisojen ohella maailman hienointa jalkapalloa.
N: Nauraminen. Sitä ei voi olla koskaan liikaa. Nukkuminen. Tykkään siitä koko ajan enemmän. Yleensä sitä myös voisi olla aina vähän enemmän. Nainen. Ei siis kaikki maailman naiset, vaan minun ihana naiseni. Kts. kohta "S".
O: Onnellisuus. Voi olla väläyksenomaisia hetkiä tai pysyvämpi olotila. Nyt olen onnellinen, vaikka joku laittaisi kiviä mun kenkiini. Osallisuus. Tutkin osallisuutta, olen ollut mukana kissankirjavissa luottamustehtävissä ja järjestöissä, organisoinut eriasteisia karvalakkilähetystöjä, retkiä ja työpajoja ja järjestänyt kaikenkarvaisia tapahtumia. Olen kausiluonteinen osallisuussaurus. Oslo. Olen asunut siellä, ja siellä on paljon paikkoja, joihin minulla on täyteläinen suhde. Deichmanske bibliotek, yliopisto, Marka, St. Hanshaugen. Poikani Simeon asuu siellä. Oboe. Sieluni ääni. Etenkin Lontoon Phliharmonia-orkesterin pitkäaikaisen oboistin, Sidney Sutcliffen väräjävällä vibratolla, joka kuuluu läpi miltei kaikista Otto Klempererin levytyksistä.
P: Puut. Pitää nähdä metsä puilta. Mutta ilman puita ei ole metsää. Porvoo. Kaunis ja kotoisa pikkukaupunki lähellä Helsinkiä, joka on tullut toiseksi kodikseni. Sinne pääsee pyörällä. Ja siellä asuu kultani, ainakin vielä toistaiseksi. Politiikka. Kutsumus. Elämä ei ole osa politiikkaa, ja pitää tietää, mistä elämä alkaa ja mihin politiikka loppuu. Punk. Kyseenalaistavaa asennetta valtarakenteita vastaan pienemmän puolella. Pussaaminen. Pidän siitä. Perugia. Kaupunki Keski-Italiassa, Umbriassa, jossa pidetään vuosittain jazzfestivaalit. Siellä sain dejavu-olon.
Q: Ququmber. Qurkku. Se on raiqasta. Siitä saa vaikka tsatsiqia.
R: Rakkaus. On suunnaton onni, jos on joku, jota rakastaa. Ruoka. Sitä on kivaa syödä mutta myös laittaa, etenkin jos syöjiä on muitakin kuin itse. Runot. Henkilökohtainen ilmaisun muoto, itsensä riisumista alasti. Rohkeus. Ihmisen arkielämässä tulee tilanteita, joissa sitä tarvitaan, mutta tärkeintä on, että on rohkeutta elää!
S: Elämäni kaksi tärkeintä ihmistä. Sanna-rakkaani ja Simeon-poikani. Ja sienet.
T: Taide. Elämänsisältöä. Kauneutta, syvyyttä, muotoa, väriä. Rumuuttakin.
U: Unet. Unelmat. Unelmointi. Ovat sukua toisilleen, kuten kuvasta näkyy. Unet voivat olla todellisuuspakoa, korviketodellisuutta tai arkitodellisuuden jäsentämistä. Miten vain. Silloin kun ihmiseltä lakkaavat unelmat, lakkaa hän itse. Kun tulee töistä kotiin ja laskeutuu sohvalle makaamaan kuuntelemaan musiikkia ja antaen mielensä vapaasti assosioiden unelmoida, se on ihmiselle välttämätön akkulataamo! Uinti. Silloin kun ei jaksa mitään muuta kuntoilla, uida jaksaa aina. Uinti rentouttaa ja puhdistaa. Upton Park. West Hamin kotistadion. Minun kirkkoni, jossa tunnen oloni kotoisaksi. Urut. Halusin nuorena urkuriksi ja kävin paljon urkukonserteissa.
V: Valo. Elämä tarvitsee sitä. Ja kaikki elävä. Muuten sammuu. Valokuvat. Niiden katsominen on kivaa. Valokuvaaminen. Sitä voisi opetella vielä lisää. Elämän taltioimista jälkipolville ja muistojen taltioimista itselle. Pitää muistaa kuitenkin myös elää niitä ikimuistoisia hetkiä, joita ikuistaa. Viini. Punaviini on elämän nektaria. Vesi. Niin on vesikin. Ilman vettä ei olisi ihmistä, viiniä ja eläimet ja kasvit kuolisivat. Vihreät. Ainoa järjellisesti mahdollinen poliittinen puolue minulle, olettaen siis, että haluan vaikuttaa puoluepolitiikan keinoin. Ei täydellinen, mutta mikäpä olisi?
W: West Ham United. Forever blowing bubbles!
X: Xylitol. On pitänyt hampaani edes miten kuten suussa.
Y: Ystävät. Elämäni suurimpia vaikuttajia seuraavat 20 vuotta. Missä ystäväni ovat, siellä on minun kotini. Yliopisto. Helsinki, Oslo, Göteborg...akatemia on henkisen toiminnan kotipesäni. Tai Sibelius-Akatemia, joka tavallaan on sekin yliopisto.
Z: Zico. Maaliahne ja erittäin taitava brasilialainen jalkapalloilija. On myös maaliahne ja vähän vähemmän taitava suomalainen jalkapalloilija.
Å: Joki. Kaupungeissa, joiden läpi virtaa joki, on oikean kaupungin fiilis. On se ainakin parempi kuin ei mitään, jos saatavilla ei ole esimerkiksi merta.
Ä: Äiti. Elämäni suurin vaikuttaja ensimmäiset 20 vuotta. Olen monessa äitini tuote. Äitini on arkielämän sankarini, joka uhrasi elämänsä minun edestäni.
Ö: Öö...mitäköhän tähän nyt sitten laittaisi? Loppu? Päivä päättyy yöhön, saa luvan päättyä tämäkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)