Kuulin eilisiltana kuntosalini radiossa valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen esittelevän mielimusiikkiaan. Hän oli siis niinkuin dj. DJ olen minäkin ollut tai ainakin levynvalitsijan auttaja. Kerran vein edesmenneen ravintola Arkadian dj:lle Ludwig van Beethovenin Pastoraalisinfonian (numero 6), Bruno Walterin johtaman Columbian sinfoniaorkesterin esittäminä. Tyhjeni lava ennen kuin varsinainen leivittäjä eiku levyttäjä huomasi tulleensa vedätetyksi.
Ilmoitan nyt tässä vaiheessa jo kaikille mahdollisille radioille että minua on turha kysyä esittelemään mielibiisejäni. Voin kertoa ne tässä: Beethovenin ysi, Bachin Matteus- ja Johannespassio, Mahlerin das Lied von der Erde ja Brucknerin sinfonioista oikeastaan mikä hyvänsä. Ja tiedoksi niille jotka eivät tiedä: ne eivät mahdu formaattiin kun passioita lukuunottamatta ovat ne noin tunnin teoksia. Niitä ei voi eikä saa pätkiä mainoksilla.
Biisi ja musiikki eivät ole synonyymejä, eikä artisti ja bändi, puhumattakaan musiikista ja bändistä. Minun suosikkibändejäni ovat Berliinin ja Wienin filharmonikot, Statskapelle Dresden, Euroopan kamariorkesteri, Philharmonia Orchestra, The English Concert, Chicagon ja Clevelandin orkesterit sekä New Yorkin filharmonikot. Jos toimittajat katsovat, että kansalla on oikeus tietää mielimusiikkini, vastaan siis kyllä mielelläni mielimusiikkiani koskeviin kyselyihin. Julkisiin tehtäviin pyrkivä on sen kansalle velkaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jutta Urpilainen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jutta Urpilainen. Näytä kaikki tekstit
30.11.2011
7.10.2011
Lisää palkkaa vai lisää elämää?
Parhaillaan käydään keskustelua siitä, pitäisikö palkkoja nostaa vai ei, ja pitäisikö tästä sopia keskitetysti vai ei. En ymmärrä ammattiyhdistystoiminnasta yhtään mitään, joten olen varmaan siksi vähän jäävi neuvomaan tovereita ammattiyhdistysjohtajia, mutta en oikein usko, että keskitetysti, kaikki alat mukaanlukien pystytään ottamaan mitään tyydyttävää kantaa siihen, ovatko palkat riittäviä ja kohtuullisia. Siihen, millaisia palkkoja taas on mahdollista maksaa, en ota tässä mitään kantaa. Näkökulmani on yksittäisen ihmisen.
Avainkysymykset, joihin tulisi ottaa kantaa mietittäessä palkkojen suuruutta, ovat:
1) Pitäisikö palkat suhteuttaa elinkustannuksiin vai uskoa siihen, että kaikki työnhakijat ovat valitsevia subjekteja, jotka saavat sellaisen työn, josta he saavat palkkaa elinkustannuksiensa mukaisesti? Käytännössä eri työmarkkinasubjektien, siis työnhakijoiden, työmarkkina-arvo eli osaaminen (tai osaamiset) ja työnhakuvalmiudet eroavat suuresti. Kaikille ei ole olemassa mitään markkinoita, jolloin olisi kaikille parasta että nämä ihmiset päästettäisiin pois työnhakukierteestä.
2) Jos mitenkään aiotaan ottaa kantaa siihen, riittääkö palkka siihen mihin sen on tarkoitus riittää, eli elämiseen, on otettavaa kantaa siihen, mitkä ovat elämän kannalta välttämättömiä kustannuksia. Nämä kustannukset vaihtelevat erittäin paljon elämäntavan ja vielä enemmän elämäntilanteen mukaan. On kustannuksia, joihin voi vaikuttaa ja kustannuksia, joihin ei voi vaikuttaa. Pitäisikö ne indeksoida jotenkin eri tavoin? Kuka arvioi sen, mikä on kullekin tarpeellista ja välttämätöntä?
Esimerkiksi asuminen on yleisinhimillinen tarve, Thaimaan-matkat eivät. Sitten on olemassa erityyppisiä kiinteitä kuluja. Jotkut niistä ovat lakisääteisiä, kuten elatusmaksu, toiset sopimusperusteisia, kuten kuntosaliketjun jäsenmaksu. Yhtä kaikki, kiinteistä kuluista pääsee eroon ainoastaan jos henkilö todetaan maksukyvyttömäksi.
Osan näistä kiinteistä kuluista - työmatkakulut, elatusmaksut - sentään saa osittain vähennettyä verotuksessa. Kaikkien muiden menolajien kohdalla joudutaan väistämättä moralisointiin: onko tärkeämpää esimerkiksi ajaa autoa, nauttia tupakkaa tai alkoholia, ostaa kirjoja tai käydä kuntosalilla?
Koska tähän ei ole eikä saa olla mitään objektiivisesti oikeaa vastausta, yleisinhimillistä standardia, yleissitovuus on mahdottomuus. Siksi ainoa inhimillisesti oikea ratkaisu onkin nostaa alimpia palkkoja, nostaa veroprogressiota tai subventoida julkisia/peruspalveluita suhteessa tuloihin. Lisäksi ensisijaisten inhimillisten tarpeiden - ainakin asumisen ja ruoan - hintaa on saatava alas, kaikilla mahdollisilla keinoilla.
Näin säilytämme yksilön oikeuden ja mahdollisuuden päättää itse, mikä on hänelle välttämätöntä. Ihmisellä itsellään tulee säilyttää oikeus ratkaista se, miten hän priorisoi omat kiinteät kulunsa. Tietenkään asuminen omalla moottorivenehallilla Kulosaaressa ei ole subjektiivinen perusoikeus, mutta asuminen on.
Kun yksilö on tavalla tai toisella suoriutunut kiinteistä kuluistaan, sitä ylijäämää, joka hänelle jää, voisi kutsua hänen elintasokseen tai liikkumavarakseen. Liikkumavara on se summa, jolla henkilö toimii markkinoilla kuluttajana: se summa, jonka hän valinnaisesti käyttää esimerkiksi matkusteluun, sijoittamiseen, vaatteisiin tai vaikka kirjoihin. Otan yksinkertaistetun esimerkin kahdesta kuvitteellisesta henkilöstä:
1) Henkilön 1 bruttotulot ovat 3000 euroa, nettotulot 2000 euroa. Vuokraa hän maksaa 800 euroa, elatusapua 150 euroa, työmatkoihin menee 50 euroa, luottokorttilyhennyksiin 150 euroa, sähköön, puhelimeen, nettiin, sanomalehteen ja kuntosalikorttiin menee 200 euroa kuussa. Hänen henkilökohtainen liikkumavaransa on 800 euroa.
2) Henkilön 2 bruttotulot ovat 2000 euroa, nettotulot 1500 euroa. Vuokraa hän maksaa (puolet kaksiosta) 350 euroa, työmatkoihin ei mene mitään, luottokorttikuluihin 150 euroa, sähköön ja muihin vastaaviin kuluihin "vain" 150 euroa kuussa, koska ne voi jakaa asuinkumppanin kanssa. Tällöin hänen henkilökohtainen liikkumavaransa on 850 euroa.
Edellinen esimerkki halusi siis sanoa sitä, että nettotulo voi olla bruttotuloa parempi elintason mittari, mutta paras on henkilökohtainen liikkumavara. Tai suojaosa, kuten ulosottokielessä sanotaan. Suojaosa ei ole mainittavammin noussut vuodesta -90, jolloin olin töissä Ulosottovirastossa. Silloin se oli 78 markkaa per kuluttaja vuorokaudessa, eli 13 euroa.
Suojaosan kasvattaminen ei tuo lisää elämää, ei edes lisää aikaa, saati laatuaikaa. Silti valtiovallan velvollisuus on vahtia, että alin käteen jäävä suojaosa alimmissa tuloluokissa nousee, muuten nykyisillä elinkustannuksilla monista elämään kuuluvista säännönmukaisista menoista ei ole mahdollista selvitä kun ei niitä karsiakaan voi, ovat sitten lakisääteisiä tai eivät. Helpoimmat tavat ovat palkkojen nosto alimmissa tuloluokissa ja veroprogression nosto; lisäksi ruoan verotuksen laskeminen ja tuetun asuntotuotannon lisääminen kuuluvat näihin keinoihin. Tästä - siis siitä, onko yhteiskuntamme oikeudenmukainen - vastuussa ovat Jyrki Katainen ja Jutta Urpilainen, eivät työmarkkinaosapuolet.
Avainkysymykset, joihin tulisi ottaa kantaa mietittäessä palkkojen suuruutta, ovat:
1) Pitäisikö palkat suhteuttaa elinkustannuksiin vai uskoa siihen, että kaikki työnhakijat ovat valitsevia subjekteja, jotka saavat sellaisen työn, josta he saavat palkkaa elinkustannuksiensa mukaisesti? Käytännössä eri työmarkkinasubjektien, siis työnhakijoiden, työmarkkina-arvo eli osaaminen (tai osaamiset) ja työnhakuvalmiudet eroavat suuresti. Kaikille ei ole olemassa mitään markkinoita, jolloin olisi kaikille parasta että nämä ihmiset päästettäisiin pois työnhakukierteestä.
2) Jos mitenkään aiotaan ottaa kantaa siihen, riittääkö palkka siihen mihin sen on tarkoitus riittää, eli elämiseen, on otettavaa kantaa siihen, mitkä ovat elämän kannalta välttämättömiä kustannuksia. Nämä kustannukset vaihtelevat erittäin paljon elämäntavan ja vielä enemmän elämäntilanteen mukaan. On kustannuksia, joihin voi vaikuttaa ja kustannuksia, joihin ei voi vaikuttaa. Pitäisikö ne indeksoida jotenkin eri tavoin? Kuka arvioi sen, mikä on kullekin tarpeellista ja välttämätöntä?
Esimerkiksi asuminen on yleisinhimillinen tarve, Thaimaan-matkat eivät. Sitten on olemassa erityyppisiä kiinteitä kuluja. Jotkut niistä ovat lakisääteisiä, kuten elatusmaksu, toiset sopimusperusteisia, kuten kuntosaliketjun jäsenmaksu. Yhtä kaikki, kiinteistä kuluista pääsee eroon ainoastaan jos henkilö todetaan maksukyvyttömäksi.
Osan näistä kiinteistä kuluista - työmatkakulut, elatusmaksut - sentään saa osittain vähennettyä verotuksessa. Kaikkien muiden menolajien kohdalla joudutaan väistämättä moralisointiin: onko tärkeämpää esimerkiksi ajaa autoa, nauttia tupakkaa tai alkoholia, ostaa kirjoja tai käydä kuntosalilla?
Koska tähän ei ole eikä saa olla mitään objektiivisesti oikeaa vastausta, yleisinhimillistä standardia, yleissitovuus on mahdottomuus. Siksi ainoa inhimillisesti oikea ratkaisu onkin nostaa alimpia palkkoja, nostaa veroprogressiota tai subventoida julkisia/peruspalveluita suhteessa tuloihin. Lisäksi ensisijaisten inhimillisten tarpeiden - ainakin asumisen ja ruoan - hintaa on saatava alas, kaikilla mahdollisilla keinoilla.
Näin säilytämme yksilön oikeuden ja mahdollisuuden päättää itse, mikä on hänelle välttämätöntä. Ihmisellä itsellään tulee säilyttää oikeus ratkaista se, miten hän priorisoi omat kiinteät kulunsa. Tietenkään asuminen omalla moottorivenehallilla Kulosaaressa ei ole subjektiivinen perusoikeus, mutta asuminen on.
Kun yksilö on tavalla tai toisella suoriutunut kiinteistä kuluistaan, sitä ylijäämää, joka hänelle jää, voisi kutsua hänen elintasokseen tai liikkumavarakseen. Liikkumavara on se summa, jolla henkilö toimii markkinoilla kuluttajana: se summa, jonka hän valinnaisesti käyttää esimerkiksi matkusteluun, sijoittamiseen, vaatteisiin tai vaikka kirjoihin. Otan yksinkertaistetun esimerkin kahdesta kuvitteellisesta henkilöstä:
1) Henkilön 1 bruttotulot ovat 3000 euroa, nettotulot 2000 euroa. Vuokraa hän maksaa 800 euroa, elatusapua 150 euroa, työmatkoihin menee 50 euroa, luottokorttilyhennyksiin 150 euroa, sähköön, puhelimeen, nettiin, sanomalehteen ja kuntosalikorttiin menee 200 euroa kuussa. Hänen henkilökohtainen liikkumavaransa on 800 euroa.
2) Henkilön 2 bruttotulot ovat 2000 euroa, nettotulot 1500 euroa. Vuokraa hän maksaa (puolet kaksiosta) 350 euroa, työmatkoihin ei mene mitään, luottokorttikuluihin 150 euroa, sähköön ja muihin vastaaviin kuluihin "vain" 150 euroa kuussa, koska ne voi jakaa asuinkumppanin kanssa. Tällöin hänen henkilökohtainen liikkumavaransa on 850 euroa.
Edellinen esimerkki halusi siis sanoa sitä, että nettotulo voi olla bruttotuloa parempi elintason mittari, mutta paras on henkilökohtainen liikkumavara. Tai suojaosa, kuten ulosottokielessä sanotaan. Suojaosa ei ole mainittavammin noussut vuodesta -90, jolloin olin töissä Ulosottovirastossa. Silloin se oli 78 markkaa per kuluttaja vuorokaudessa, eli 13 euroa.
Suojaosan kasvattaminen ei tuo lisää elämää, ei edes lisää aikaa, saati laatuaikaa. Silti valtiovallan velvollisuus on vahtia, että alin käteen jäävä suojaosa alimmissa tuloluokissa nousee, muuten nykyisillä elinkustannuksilla monista elämään kuuluvista säännönmukaisista menoista ei ole mahdollista selvitä kun ei niitä karsiakaan voi, ovat sitten lakisääteisiä tai eivät. Helpoimmat tavat ovat palkkojen nosto alimmissa tuloluokissa ja veroprogression nosto; lisäksi ruoan verotuksen laskeminen ja tuetun asuntotuotannon lisääminen kuuluvat näihin keinoihin. Tästä - siis siitä, onko yhteiskuntamme oikeudenmukainen - vastuussa ovat Jyrki Katainen ja Jutta Urpilainen, eivät työmarkkinaosapuolet.
12.8.2010
Uuden iloisen työväenpuolueen uudet sekasiekailut
Tänään se sitten tuli, hartaasti ja kauan odotettu SDP:n maahanmuuttopoliittinen manifesti! Asiakirja, jonka odotettiin samanaikaisesti laittavan jauhot suuhun perussuomalaisille, jonne sekä potentiaalisten että todellisten äänestäjiensä joukkopakoa demarit pelkäävät ja tietenkin hallitukselle, ovathan demarit se yksi "kolmesta", jolta olisi odottanut vaihtoehtoa ja oppositiojohtajuutta jo kolme ja puoli vuotta.
Jos kävisi lipsahtamaan niin, että demareista tulisi keväisten eduskuntavaalien jälkeen pääministeripuolue, siinä olisikin selittelemistä. Kun me niinä aikoina, jolloin Suomi opittiin tuntemaan Tankeroiden maana, olimme huolissamme siitä, mitähän ne virtahevot ajattelevat meistä, nyt meillä olisi kyllä ihan oikeasti syytä olla huolissaan siitä, mitähän ne saksalaiset, venäläiset, britit ja ruotsalaiset oikein ajattelevat meistä. Ulkoministeriön propagandaosasto jouduttaisiin kolminkertaistamaan, ja sieltä ulkoistamaan noin 2/3 pääministerin kansliaan tulkkaamaan, simultaanitulkkaamaan, selittämään, parhaimminselittämään ja poisselittämään mitä se pääministeri on nytkin taas höpsäyttänyt.
Urpilainen yrittää esiintyä maahanmuuttokeskustelun kommentaattorina ja kriitikkona, metakeskustelijana, joka keskustelee keskustelusta mutta välttää itse keskustelua, joko vahingossa tai kyvyttömyyttään. Kun Urpilainen kritisoi Vihreitä sinisilmäisyydestä ja Perussuomalaisia ulkomaalaisvastaisuudesta, Kokoomusta luonnehtiessaan hän taas tulee keksineeksi niin vaikean käsitteen kuin "solidaarisuuskriittiset". En tiedä, osaako lausua sen, koska jouduin periaatteideni vastaisesti olemaan epälähdekriittisesti toisen kertaluvun lähteiden varassa. Tarkistin asian kyllä kahdesta paikasta, ja kyllä, hän sanoi solidaarisuuskriittinen!
Hän paikoittaa demarit siihen "keskelle", negaatioiden kautta. Koska demareiden oma linja jää täydellisesti määrittelemättä, ainoaksi vaihtoehdoksi jää se, että demarit joutuvat jäämään siihen ainoaan paikkaan, joka ei muille puolueille kelpaa. Demarit saavat siis tyytyä ei-valitsemaan, eli ottamaan sen vikan ja ainoan, joka jää jäljelle. Tällaisessa strategiassa on vaan sellainen vaara, että käy kuten viimeiselle rantaan ajautuneelle jättiläismaneetille: ei mahdu, eikä ehdi. Urpilaisen tavoiteltu ylimielisyys on niin kömpelöä ja läpinäkyvän hämmentynytttä, että se on miltei säälittävää.
Olen todella pahoillani niiden kunnollisten, hyvien, rehellisten ja vilpittömien ihmisten puolesta, joita on myös demareissa. Tiedän, että heitä on. Tunnen nimittäin heitä. He mahtavat tuntea itsensä petetyiksi, eksyneiksi ja pahoinvoiviksi kun he joutuvat virkansa puolesta selittelemään ja puolustelemaan sellaista, jota saattaa olla hyvin vaikea ymmärtää.
Jo Paavo Lipposen aloittama revisionistien revisiointi, jossa demarit linjattiin kulkemaan kansainvälisen esikuvansa, Englannin Uudeksi Työväenpuolueeksi nimetyn Laborin perässä, siis jatkuu. Esikuvansa mukaisesti nimeään kohta varmaan Suomen demokraateiksi virtaviivaistavien ja ajanmukaistavien demareiden uusi tiennäyttäjä Mikael Jungner on todennut Suomen politiikan kaipaavan lisää rakkautta. Kuten tiedämme, Jungner on dokumentoidusti asian ekspertti. Jos asia jäisi Mikaelista kiinni, Demarit eivät tyytyisi muodonmuutokseen silkoiksi demokraateiksi, vaan koska demokratia on iloinen asia, heistä tulisi Iloisia Seksualidemokraatteja. Mutta jos Jutta pääsee määrittelemään asian, heistä tulisi Suomen Jälkiteollinen Työläisporvarillinen Valkokaulustyöväenpuolue, joilla kaulukset on kyllä tärkätty ja hihat kääritty, jotteivät ne vaan likaantuisi oikeissa töissä, mutta lahkeiden paskaisuus paljastaisi heidän todelliset karvansa.
Ymmärrän, että demarit ovat eksyksissä tässä kaikessa; he koettavat tehdä spagaatin, jossa ensimmäinen jalka kurottaa Forssan julistukseen, kolmas jalka (keskijalka?) kommunistiseen internationaaliin ja toinen koettaa ylettää nykytilanteeseen, jossa työläinen omistaa ainakin talonsa jos ei välttämättä tuotantovälineitä. Nyt kommunistinen internationaali on ajankohtaisempi kuin koskaan. Jos pääoma ei tunne rajoja, miksi ei myös työvoima? Demarit ansaitsisivat edes vähän historiatietoisemman puheenjohtajan, sellaisen, joka tietäisi, että se paljon peräänkuulutettu solidaarisuusjulistus koski kaikkien maiden proletaareja. Kaikkien maiden, Jutta. Kun ennen niitä proletaareja olivat työtätekevät, nyt niitä ovat ennen kaikkea työttömät.
Urpilaisen höpsäykset pääsee tarkistamaan klikkaamalla otsikkoa.
Jos kävisi lipsahtamaan niin, että demareista tulisi keväisten eduskuntavaalien jälkeen pääministeripuolue, siinä olisikin selittelemistä. Kun me niinä aikoina, jolloin Suomi opittiin tuntemaan Tankeroiden maana, olimme huolissamme siitä, mitähän ne virtahevot ajattelevat meistä, nyt meillä olisi kyllä ihan oikeasti syytä olla huolissaan siitä, mitähän ne saksalaiset, venäläiset, britit ja ruotsalaiset oikein ajattelevat meistä. Ulkoministeriön propagandaosasto jouduttaisiin kolminkertaistamaan, ja sieltä ulkoistamaan noin 2/3 pääministerin kansliaan tulkkaamaan, simultaanitulkkaamaan, selittämään, parhaimminselittämään ja poisselittämään mitä se pääministeri on nytkin taas höpsäyttänyt.
Urpilainen yrittää esiintyä maahanmuuttokeskustelun kommentaattorina ja kriitikkona, metakeskustelijana, joka keskustelee keskustelusta mutta välttää itse keskustelua, joko vahingossa tai kyvyttömyyttään. Kun Urpilainen kritisoi Vihreitä sinisilmäisyydestä ja Perussuomalaisia ulkomaalaisvastaisuudesta, Kokoomusta luonnehtiessaan hän taas tulee keksineeksi niin vaikean käsitteen kuin "solidaarisuuskriittiset". En tiedä, osaako lausua sen, koska jouduin periaatteideni vastaisesti olemaan epälähdekriittisesti toisen kertaluvun lähteiden varassa. Tarkistin asian kyllä kahdesta paikasta, ja kyllä, hän sanoi solidaarisuuskriittinen!
Hän paikoittaa demarit siihen "keskelle", negaatioiden kautta. Koska demareiden oma linja jää täydellisesti määrittelemättä, ainoaksi vaihtoehdoksi jää se, että demarit joutuvat jäämään siihen ainoaan paikkaan, joka ei muille puolueille kelpaa. Demarit saavat siis tyytyä ei-valitsemaan, eli ottamaan sen vikan ja ainoan, joka jää jäljelle. Tällaisessa strategiassa on vaan sellainen vaara, että käy kuten viimeiselle rantaan ajautuneelle jättiläismaneetille: ei mahdu, eikä ehdi. Urpilaisen tavoiteltu ylimielisyys on niin kömpelöä ja läpinäkyvän hämmentynytttä, että se on miltei säälittävää.
Olen todella pahoillani niiden kunnollisten, hyvien, rehellisten ja vilpittömien ihmisten puolesta, joita on myös demareissa. Tiedän, että heitä on. Tunnen nimittäin heitä. He mahtavat tuntea itsensä petetyiksi, eksyneiksi ja pahoinvoiviksi kun he joutuvat virkansa puolesta selittelemään ja puolustelemaan sellaista, jota saattaa olla hyvin vaikea ymmärtää.
Jo Paavo Lipposen aloittama revisionistien revisiointi, jossa demarit linjattiin kulkemaan kansainvälisen esikuvansa, Englannin Uudeksi Työväenpuolueeksi nimetyn Laborin perässä, siis jatkuu. Esikuvansa mukaisesti nimeään kohta varmaan Suomen demokraateiksi virtaviivaistavien ja ajanmukaistavien demareiden uusi tiennäyttäjä Mikael Jungner on todennut Suomen politiikan kaipaavan lisää rakkautta. Kuten tiedämme, Jungner on dokumentoidusti asian ekspertti. Jos asia jäisi Mikaelista kiinni, Demarit eivät tyytyisi muodonmuutokseen silkoiksi demokraateiksi, vaan koska demokratia on iloinen asia, heistä tulisi Iloisia Seksualidemokraatteja. Mutta jos Jutta pääsee määrittelemään asian, heistä tulisi Suomen Jälkiteollinen Työläisporvarillinen Valkokaulustyöväenpuolue, joilla kaulukset on kyllä tärkätty ja hihat kääritty, jotteivät ne vaan likaantuisi oikeissa töissä, mutta lahkeiden paskaisuus paljastaisi heidän todelliset karvansa.
Ymmärrän, että demarit ovat eksyksissä tässä kaikessa; he koettavat tehdä spagaatin, jossa ensimmäinen jalka kurottaa Forssan julistukseen, kolmas jalka (keskijalka?) kommunistiseen internationaaliin ja toinen koettaa ylettää nykytilanteeseen, jossa työläinen omistaa ainakin talonsa jos ei välttämättä tuotantovälineitä. Nyt kommunistinen internationaali on ajankohtaisempi kuin koskaan. Jos pääoma ei tunne rajoja, miksi ei myös työvoima? Demarit ansaitsisivat edes vähän historiatietoisemman puheenjohtajan, sellaisen, joka tietäisi, että se paljon peräänkuulutettu solidaarisuusjulistus koski kaikkien maiden proletaareja. Kaikkien maiden, Jutta. Kun ennen niitä proletaareja olivat työtätekevät, nyt niitä ovat ennen kaikkea työttömät.
Urpilaisen höpsäykset pääsee tarkistamaan klikkaamalla otsikkoa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)