Olen porvoolaistunut vihreä kaupunkimetsäaktivisti, kaupunkisosiologi ja -maantieteilijä, sienestyksen, musiikin ja kirjoittamisen amatööri, jalkapallon moniharrastaja, isä, ulkoilija ja hyötyliikkuja. Olen yksin itse vastuussa blogini aineistoista ja mielipiteistä. Aineiston lainaaminen ilman lupaa kielletty.

28.11.2009

Muusikon jäljittelemätön kädenjälki

Taide - myös musiikki - on oikeastaan käsityötä, tai ainakin käsityö on sille toimiva metafora, riippumatta siitä, onko kyseessäolevan taidemuodon ruumiillinen käyttövoima suu, kädet, jalat, silmät vaiko koko kroppa.

Tarkastelen seuraavaksi muusikoita, joiden oma persoonallinen käden-(tai jalanjälki) on aina erotettavissa, ihan riippumatta siitä, mitä musiikkia he esittivät tai esittävät. Valikoimani on pakostakin ja tarkoituksella vino, koska lopetin pop-/rockmusiikin aktiiviseuraamisen samoihin aikoihin kun kohtasin Amadeuksen.

Laulajien oma, selkeästi tunnistettava tyyli on ymmärrettävä kadunmiehellekin. Hyvä imitaattori voi "esittää" Elvistä, Frank Sinatraa tai Edith Piafia, mutta kuitenkin, parhaimmillaankin esitys on hyvä imitaatio, ja näitä artisteja imitoidaankin juuri siksi, että heillä on niin persoonallinen tyyli. Ei vähäpätöistä artistia kannata matkia, vaikka varmaan Matti Nykäsenkin V-tyyliä on kokeiltu.

Laulajat:

Kathleen Ferrier (1912-1953), englantilainen alttolaulaja, joka jää historiaan etenkin Mahlerin tulkkina. Ferrierin vibraatto lienee taltioidun laulumusiikin historian suurin, ja on siinä ja siinä hyvän maun rajoilla; samaten on hyvän maun siinä rajoilla, kuuluuko taiteilijan itkeä vai itkettää.

Maria Callas (1923-1977), kreikkalainen (mezzo)sopraano, joka tekee mistä hyvänsä - kehnostakin - musiikista totisinta draamaa. Callasin kuuluisimmat esitykset lienevät Tosca ja La Traviata.

Jussi Björling (1911-1960), ruotsalainen tenori, jonka laulun helppous ja valoisuus on omaa luokkaansa. Björlingin laulu kuulostaa siltä että hänen ei tarvitse kuin avata suunsa ja päästää. Ainakin Suomessa "Jussi" on jäänyt kansalliseen soivaan muistiin Adolphe Adamin joululaulun "omistajana"; Jussi hiljentää edelleenkin joka joulu tuhansia suomalaiskoteja.

Dietrich Fischer-Dieskau (1925-), ainakin ennen Pavarottin aikaa eniten levyttänyt klassinen mieslaulaja, jonka ääni on monille sama kuin Schubert, mutta myös sama kuin Jeesus. Dietrichin ääni säteilee viisautta, hyvyyttä ja lämpöä.

Fjodor Saljapin (1873-1938), venäläinen bassolaulaja, jonka kyky karakterisoida komiikasta tragediaan on kaikkien suurten bassolaulajienkin joukossa täysin omassa kastissaan. Erityisesti Saljapinin Boris Godunov on jäänyt historiaan.

Enrico Caruso (1873-1921), monille oopperatenoreiden synonyymi, kuten ikätoverinsa Saljapin, suuri karakterisoija ja ennen kaikkea, luultavasti ensimmäinen suuri äänilevytähti. Caruson ääni ei ollut aivan perinteinen tenori, vaan siinä oli varsin baritonaalisiä sävyjä.

Luciano Pavarotti (1935-2007), jonka äänen tunnistaa moni sellainenkin, joka ei muuten kuuntele "klassista", on tehnyt luultavasti enemmän kuin kukaan muu oopperalaulun popularisoimiseksi yhtenä Kolmesta tenorista, joka on duetoinut myös Zuccheron ja ties vaikka kenen kanssa. Kuitenkin, 80-luvulle saakka Pavarotti oli myös aikansa suurin oopperatenori ihan oikeasti, jonka - kuten Björlinginkin - tarvitsi vain avata suunsa.

Billie Holiday (1915-1959), jazzlaulaja, joka on antanut kissalle inhimillisen äänen. Holidayn ääni on dialektinen sekoitus kärsimystä ja kiusoittelua.

Edith Piaf (1915-1963), Pariisin varpunen, jonka tapa kirota ja räkiä ranskaa edustaa monille ranskan kieltä, mukaanlukien itseni.

Louis "Satchmo" Armstrong (1901-1971), trumpetisti, laulaja, jonka bulldoggimainen olemus ja Tom Waitsmainen rääkkyminen levittivät hyvää mieltä. Satchmon ääni lienee kaikkein tunnistettavin ihmisääni.

Frank Sinatra (1915-1998), "Vanha sinisilmä", joka tulkitsi uskottavasti vaikka puhelinluetteloa, on ehkä matkituin laulaja koskaan (Elviksen ohella). Monesta standardista on tullut Frankin laulavana Frankin "omaisuutta"; kuka hyvänsä esittääkään laulut My Way ja Strangers in the Night, joutuu aina jäämään Frankin varjoon, tai muussatapauksessa tekemään kunniamurhan.

Ei-laulajat 1: Instrumentalistit

Miles Davis (1926-1991), trumpetisti, joka runsaalla, jäljittelemättömällä - mutta ehkä jazzmusiikissa kaikkein eniten jäljitellyllä - vibraatolla varustetulla mutta sordiinoakin käyttäessään, uskomattoman kirkkaalla äänellä, rikkoi genrerajoja enemmän kuin kukaan muusikko häntä aikaisemmin.

Jan Garbarek (1947-), norjalainen saksofonisti, joka on "keksinyt" jazzin pohjoisen tai ainakin norjalaisen äänen. On mahdollista, että Garbarekin kermainen mutta korkealla leijuva saksofoninääni on kaikista instrumentalisteista kaikkein tunnistettavin.

Keith Jarrett (1945-), jolle ei tee täyttä oikeutta sanoa häntä jazzin Glenn Gouldiksi, vaikka hänen kirkas sormituksensa ja haltioitunut hyrinänsä tuovatkin Gouldin mieleen.

Glenn Gould (1932-1982), klassisen Keith Jarrett, jonka sormien irtonaisuus oli omassa kastissaan, samaten äärimmäisen säästeliäs pedaalin käyttö. Gould tunnetaan etenkin Bachistaan, mutta ihan sama, mitä hän soitti, aina kyse oli Gouldista hyräilyineen ja narisevine jakkaroineen. Gouldin muusikkous ei kuitenkaan tyhjene Bachiin; hänen wieniläisklassikonsa ovat jotensakin pinnallisia - hän ei itse arvostanut Mozartia ja Beethovenia - mutta esimerkiksi hänen Sibeliuksensa avaa korvat, etenkin Szalkiewicziin ja Tawaststjernaan tottuneelle suomalaiselle.

sir Sidney Sutcliffe (1918-2001), englantilainen oboisti, pitkäaikainen Lontoon Philharmonia-orkesterin oboesolisti, jonka oboessa on enemmän vibraattoa kuin kaikkien muiden maiden kaikkien sinfoniaorkesterien oboesolisteilla yhteensä. 50-60-levytyksissä paljon orkesteria johtaneen Otto Klempererin - joka antoi puupuhaltimien kuulua - levyille Sutcliffe antaa aivan oman nasaalisävynsä. Kannattaa kuunnella erityisesti Klempererin levytys Brucknerin kutosesta, jossa oboe todella nyyhkii. En koskaan ehtinyt kiittää sir Sidneytä henkilökohtaisesti, mutta thanks, Sidney!

Fritz Kreisler (1875-1962), wieniläisviulisti, joka määritteli ja johon päättyi saksalaistyylinen romantiikka musiikin tulkinnassa. Kreislerin tyyli glissandoineen voi asiallisista nykykorvista olla asiallisuuden rajoilla, mutta Kreisler on omassa tyylissään linjakas. Myös yksi ensimmäisiä todellisiä äänilevytähtiä, Kreislerin kadenssit suuriin konserttoihin ovat edelleenkin standardi, samaten Kreislerin tulkinta Beethovenin konsertosta. Kaikkein tyypillisimmillään hän kuitenkin oli "lyhyissä erikoisissaan", kuten sovituksissaan ja pikku wieniläisminiatyyreissään, jotka hän yleensä julkaisi salanimellä.

Wanda Landowska (1879-1959), puolalainen pianisti ja ennen kaikkea cembalisti, joka oli esiäiti koko "autenttisen" musisoinnin liikkeelle. Tosin Landowskan soittopeli ei mitenkään kuulostanut nykykorviin cembalolta, oli sen verta iso ja rämisevä.

Andres Segovia (1893-1987), espanjalainen kitaristi, klassisen kitaran isä, jonka ansiota on käytännössä miltei koko klassinen kitaraohjelmisto, paitsi hänen tilaamansa, myös suurin osa sovituksista. Segovia ei tyytynyt vain näpyttelemään, hän liu'utti kieleltä toiselle vähän samaan tyyliin kuin Kreisler viululla.

Pablo Casals (1876-1973), espanjalainen kitaristi ja orkesterinjohtaja, jonka sello karjui kuin leijona.

Ei-laulajat: orkesterinjohtajat

Otto Klemperer (1885-1973) ja Philharmonia Orchestra. Levytuottaja sir Walter Leggen levytysorkesteri perustama Lontoon Filharmonialla oli paljon hienoja instrumenttisolisteja, jotka pääsevät oikeuksiinsa parhaiten Klempererin läpivalaisutyylissä. Orkesterin kanssa ovat tehneet hienoja levytyksiä myös esimerkiksi Furtwängler, Karajan ja myöhemmin vaikka Sinopoli, mutta oikeastaan vain Klempererin kanssa sillä on omanlaisensa ääni, ja oikeastaan Klemperer ja Philharmonia on ainoa, täysin omanlaiseltaan kuulostava johtaja-orkesteriyhdistelmä.

Arturo Toscanini (1867-1957), italilaisamerikkalainen kapellimestari, jonka kiihkeää, tiukkaa, nuottiuskollista tyyliä on moni - esimerkiksi George Szell, Fritz Reiner ja koko autenttinen liikehdintä - jäljitellyt, mutta alkuperäisen Tosciksen tunnistaa aina, ei vähiten siksi että suurin osa hänen levytyksistään on tehty täysin kaiuttomassa ja kuivassa 4H-hallissa.

Gil Evans (1912-1988), amerikkalainen sovittaja-orkesterinjohtaja, jolta muistetaan erityisesti Miles Davisin kanssa tehdyt levyt, joissa käytetään Evansin sovituksia ja Evansin omaa orkesteria. Evansin saundi on aivan omanlaisensa, sykkivä ja tuoksuva kuin Malagan yö.

Konserttitalot:

Konserttisalitkin ovat oikeastaan instrumentteja, tai, lopultakin, ne ovat kuin organismeja. Tapa, miten musiikki kiertää, levittäytyy, vangitsee tai karkaa riippuu paitsi konserttitalon mallista, koosta ja materiaaleista, myös sen "ambienssista" ja "muistista".

New Yorkin 4h-sali: kts. Toscanini

Amsterdamin Concertgebouw-halli: sen ambienssi on aivan omaa luokkaansa, vaikka kuuntelisi 30-luvun Mengelbergin levytyksiä, tai myöhempiä van Beinumeita, Szellejä tai Haitinkeja, aina kuulee että levytykset on tehty Concertgebouw'ssa. Willem Mengelbergin muisto edelleenkin leijailee jopa uudempien Riccardo Chaillyn levytyksien yllä.

25.11.2009

Kiusaus kuiskia päiväkotikuskaamisista

Hyvinvointivaltion ensisijainen tehtävä on huolehtia siitä, että sen kansalaisten perustarpeet saadaan tyydytettyä. Mikä sitten on peruspalvelu? Peruspalvelu ei palaudu maslowilaiseen tarvehierarkiaan, koska valtion tehtävä ei ole huolehtia kansalaistensa nukkumisesta tai rakastamisesta, paitsi ehkä Pohjois-Koreassa.

Mielestäni peruspalvelu määrittyy joko käyttäjien määrällä tai heidän riippuvuudellaan palvelusta. Jos palvelua käyttää suuri määrä ihmisiä tai sen käyttäjät ovat riippuvaisia siitä, ja/tai kyvyttömiä käyttämään mahdollisia vaihtoehtoja (esimerkiksi kauempana sijaitsevaa tai kallimpaa), silloin kyse on sellaisesta palvelusta, josta yhteiskunnan tulee huolehtia. Muuten se ei enää ole yhteiskunta, ja äänestämisen vastineeksi kansalaisille voi antaa palveluseteleitä, jotka muuten eivät ole mikään takuu kysynnän ja tarjonnan toteutumisesta. Tällöin kansalaisuudenkin voi vaihtaa asiakkuudeksi.

Olisi toki hyvä, jos kansalaisilla olisi nykyistä suurempi valinnanvapaus esimerkiksi koulun tai päivähoitopaikan valinnassa; monessa tapauksessa nämä voisivat sijaita esimerkiksi vanhempien työpaikan, ei asunnon vieressä. Tämäkin tosin sillä varauksella, että niin asunnot kuin työpaikatkaan eivät ole ikuisia, ja jos vanhemman työmaa muuttaa vaikkapa Salmisaaresta Sörnäisiin, ei tämä ole mikään legitiimi peruste koulun vaihtamiselle. Jos ekaluokkalaisen vanhemman työpaikka sitten vaihtuisikin Konalasta Heikinlaaksoon, tämä saattaisi jo ruveta olemaan.

Jopa yhden kaupungin sisällä voi väestörakenne muuttua yllättävän paljon pienessäkin ajassa, ja tällöin määrällisesti määritelty peruspalvelu voi heilahtaa vanhainkodista päiväkotiin, tai päinvastoin. Tämän vuoksi joukkoliikenne onkin oikeastaan kaikkien peruspalveluiden äiti ja isä. Jolleivät kekseliäät arkkitehdit osaa suunnitella nopeasti soveltuvia modulitiloja, jotka muutamassa päivässä saa muunnettua sairaalasta hautausmaaksi, ja jollei bussia ole saatavilla, silloin tarvitaan ruumisautoa tai ainakin ambulanssia. Jos peruspalveluista halutaan säästää, ehkä onkin parempi suunnitella moduliauto, jonka saa tarpeen mukaan muunnettua pikkubussiksi, ambulanssiksi tai ruumisautoksi.

Edelleen on kuitenkin jäänyt määrittelemättä, mitä kuuluu peruspalveluihin. Peruspalveluita ovat ainakin päiväkoti, peruskoulu, kirjasto, lähiviheralue, joukkoliikenne ja terveyskeskus. Vanhainkoti ei ole siinä mielessä peruspalvelu että asukas-asiakas ei käy siellä. Hän on siellä. Jos vanhainkotiasukilla löytyy lähiomainen, vanhainkodin tulisi tietenkin olla tämän lähiomaisen lähipalvelu.

Peruspalvelun on oltava myös lähipalvelu; sen on oltava kaikkien saatavilla mutta myös ulottuvissa, mieluiten kävelymatkan päässä mutta jos kuntalaiskansalaisasiakas ei pysty kävelemään, sitten ainakin palvelulinjayhteyden päässä. Palvelulinjan on saatava liikenteessä etuoikeuksia; jos esimerkiksi lähin terveyskeskus sijaitsee toisella puolella Mätäjokea, muutaman sadan metrin päässä, tilanne saattaa näyttää hyvältä harpilla piirrettynä, mutta koska tieyhteyksiä ei ole, palvelulinjabussin on annettava kulkea tarjolla olevia tieyhteyksiä pitkin, vaikka sitten pyörätietä.

Palvelut delegoidaan Helsingissä suurpiiri- tai aluejaon perusteella. Jos pitäydytään suurpiireissä, niin silloin esimerkiksi Pakila todellakin on Taka-Pasilaa, Baggböleä. Oslossa, jossa Helsingin mallisen suurpiiri- ja aluejaon sijaan on 27 semiautonomista kaupunginosaa, joille on annettu tehtävä koordinoida oman alueensa asukkaiden peruspalvelut, voi käydä niin että lapsi sijoitetaan päivähoitoon toisen kaupunginosan alueelle, jos oma kaupunginosa ei ole kyennyt reagoimaan kyllin ketterästi kysyntään. Tämä voi käytännössä merkitä liikennevälineen vaihtoa, ja päivittäisiin päivähoitomatkoihin voi mennä neljäkin tuntia, siis siinä "hyvässä" tapauksessa, etta viemisiin ja tuomisiin on käytettävissä edes yksi vanhempi (vaikka työtön, jotain hyvää siinäkin statuksessa tai pikemminkin tilanteessa), jonka työpaikka ei satu sijaitsemaan väärällä puolella kotia, siis verrattuna päivähoitopaikkaan.

En edes hirveä ajatella, mita se merkitsisi päivähoitomatkojen kannalta, jos molemmilla vanhemmilla olisi työpaikka Oslon itäreunalla, asuinpaikka keskellä kaupunkia ja päivähoitopaikka kaupungin länsireunalla. Helsingin mittakaavassa, kyse olisi suunnilleen sellaisesta tilanteesta jossa että asuttaisiin esimerkiksi Torpparinmäessä, lapsi vietäisiin hoitoon Lauttasaareen, toinen vanhempi olisi töissä Jakomäessä ja toinen Laajasalossa, olettaen tietenkin että näissä paikoissa on työpaikkoja.

Toki Oslossa on jopa silmämääräisesti katsottuna Helsinkiin verrattuna beibibuumi, mutta aika suuren osan siitä selittää maahanmuuttajien suhteessa noin kolminkertainen suhteellinen osuus Helsinkiin verrattuna, ja mututuntumalta mamuilla päivähoitopalveluiden käyttöaste ei ole ihan alkuasukkaiden luokkaa. Ei-läntiset mamut eivät kuitenkaan selitä koko Oslon beibibuumia, ja moni natiivinorskikin jää kotiin, jokunen isikin. Ainakin se on tehty Suomea helpommaksi, saahan kotihoidon tukea miltei 400 euroa kuussa.

Päiväkotimatkojen kohtuullisuus on siis hyvin suhteellinen käsite, jopa Helsingin kokoisissa kaupungeissa ja Pohjoismaissa, joissa sentään on edelleenkin ainakin kansainvälisessä vertailussa suhteellisen kattava julkinen palvelujärjestelmä, vaikkei tämä kansainvälinen vertailu lapsia kuljetakaan, vaan useimmilla päiväkotimatkoista edelleenkin huolehtivat vanhemmat.

En väitä, että lähipalvelun käsitettä tulisi venyttää kuten sille tehdään Oslossa, mutta en oikein jaksa kokea sääliä tai oikeastaan edes sympatiaa niitä kohtaan, jotka valittavat siitä että lapsi pitää viedä pellon tai puron toiselle puolelle päivähoitoon. Jotain rajaa pitää siinäkin olla, mitä yhteiskunnalta kehtaa vaatia. Sama se, millä nämä ruikuttajat vaateensa perustelevat, tuolloin poliittinen kanta ei ole vihreä, punainen, sininen, musta tai nukkuva, vaan avuton.

Toki parhaassa mahdollisessa maailmassa jokainen lapsi voisi viettää päivänsä mukavassa kodinomaisessa ympäristössä naapurissa, kotona olevan tädin (tai sedän) pitämässä pikku pikku söpössä nukkekodissa eiku perhepäivähoitomossa, mutta tämä ei enää ole mahdollista jälkiteollistumiseen asti erikoistuneessa yhteiskunnassa, jossa suurimmalla osalla aikuisista on kodin ulkopuolinen päivähoitopaikka itseään varten, oli se sitten työ tai opiskelupaikka. Tällöin pitäisi kehittää lähipalveluiden lisäksi lähityöpaikat, ja mehän olemme nähneet, miten niille kävi Malminkartanossa, jos kaupunginosaan sattuu valikoitumaan sellaisia "uusmarxilaisia" asukkaita, jotka eivät halua kuulua sellaiseen yhteisöön, joka hyväksyisi heidät jäsenekseen. Huonosti.

Michael Perukangas: en presentasjon


Jeg er en finsk doktorgradstudent i samfunnsgeografi som jobber selvstendig med en doktorsavhandling om byparker og -skoger.

Jeg er en lidenskaplig og mangfoldig kunst-, idretts- og friluftsentusiast. I kunst har jeg jobbet i en rekke kunstinstitusjoner: som en gallerist og i noe konservatorier og har gjort en markedsføringsutredning for museet for nutida kunst i Finland. Jeg er en musikkkritikkforsker og har stiftet en film- og en fotoklubb. Jeg er en mangfoldig idrettsentusiast og har vært med i et forskningsprosjekt om idrettsjournalism. I idretten er jeg spesielt interessert i friidrett og fotboll; selv liker jeg å svømme, gå på kondisjonssentre, spille fotboll og løype runt Sognsvann. Jeg er en West Ham-tilhenger, en Skandinavian Hammer. Friluft er før meg nødvendig, spesielt byskogor. Her i Oslo har vi en helt unik Marka og i Helsingfors har vi byskogbevegelse som vil verne byskogene, og jeg har vært sentralt med bevegelsen fra begynnelsen. I tillegg, er jeg en Markaforsker og en soppsentusiast.

Jeg har erfaring i offentlig forvaltning, forskning, politikk, miljørelaterte interesseorganisasjoner og som konsulent. I offentlig forvaltning har jeg jobbet i alle finske nivåer: kommuner, fylker og staten. Der jobbene mine har f.eks. inneholdt kartotekvedlikehold og databehandling, men også noe budsjettering, EU-rådgivning og studieplanlegging i forskjellige kunsthøgskolor.

Jeg har erfaring i EU prosjekter. Jeg har jeg vært kontaktperson for tu EU finasierte prosjekter. har vært ansvarlig for rådgivning til EU finansierte verksteder for de unge, har gjort en forstudie om EUs regionspesifikke kulturpolitiske samarbeidsprogram og var med Høyreungdom i Finland å ta initiativ for Finlands EU medlemskap.

Som kunstadministrator, har jeg spesielt jobbet i musikkhøyskolor i Finland; i Sibelius-Akademin var jeg ansvarlig for eksempel for organisering av mesterkurser, musikkpedagogikk, pianostudier og for en EU-finansiert fellesnordiskt prosjekt i pianopedagogikk. I kunnskapsdepartementet (Undervisningsministeriet) i Finland var jar ansvarlig for finansiering til musikkkonservatoriene i Finland, og i Helsingfors konservatorium var jeg ansvarlig for studieregisteriene og deltog i studieplanlegging.

Gjennom erfaringen min som entreprenør, som var ansvarlig for forsknings- og klarleggingsprosjekter, for eksempel for markedsføringstrategier til Museet for nutidskunst Kiasma, forstår jeg markedsføring og meddelelse i kunstspesifikke sammenhang, noe som jeg forstår også som lærer i markedsføring for musikk-og teaterstudenter. Jeg var med å planlegge en forstudie for den finske innovasjonsfond Sitra "Kuluttajasta tuottajaksi" (Fra forbruker til produsent) og i et konsortiumsprosjekt ”Ambience Design”. Begge disse prosjektene hade som mål å utvikle brukerdrevne innovasjoner. Kulturbransjen kjenner jeg også som lærare i kulturforetaksomhet, som planerare i en rekke kunstuniversiteter og –høgskolor og gjennom å ha gjort noe musikksosiologisk forskning.

Som en samferdselsforsker, jeg har gjort en utredning om de unges samferdselsbehov og forventningar og en utredning om de funksjonshemmedes transportasjonstjenester.

I doktorsavhandligen min er jeg særdeles interessert i bruk og betydning av byparker og -skogor, for eksempel Oslomarka. Som friluftsentusiast og forsker kjenner jeg også norske friluftslivs- og naturvernorganisasjoner, flerbruksprinsippene på Marka og Markaloven. Jeg har forsket på byparker og -skogor som en type av "Common Pool Resources" (fellesresursser) og forskjellige modeller for deres forvaltning som "Common Property Regimes" (fellesressurssforvaltning). Bruk av disse ressurssystemer gransker jeg som "resource units" (ressurssenheter), og disse definerer verdien til disse ressursser.

Som en budsjettansvarlig prosjektleder i en finsk interesseorganisasjon og som bypolitiker i Helsingfors har jeg lært meg å motivere, engasjere og virke mellom alle samfunnssektorer. I denne jobb deltog jeg i en prosjekt av Helka (foreningen for bydeler i Helsingfors) med målet å utvikle metoder og kanaler for lokale innbyggere at påvirke på regionalplanlegging. Som samfunnsaktivist har jeg f.eks. organisert uteområdeaksjoner, miljøprosjekter, har vært ansvarlig for samfunnsrelasjoner og kommunikasjon for forskjellige organisasjoner. Som en kandidat i kommunevalg, har jeg lært meg strategiarbeid og motivering av støttegruppen min, noe jeg har også lært som leder av gruppeaktiviteter på jobben min som prosjektleder i en interesseorganisasjon. Jeg har også deltagit i workshops basert på SWOT-analyser. Som doktorandstudent i samfunnsgeografi er jeg kjent med kultur- og opplevelsestrategier for byer og regioner, og som deltager i Local Agenda 21-virksomheten i bydel Sagene-Torshov og som deltager i et prosjekt til Helka (Foreningen til bydeler i Helsingfors) er jeg kjent med bydelsutvikling og demokratiprosesser.

Jeg har studert grunnleggende prinsipper i endringskommunikasjon på en kurs på miljø-og samfunnsansvar ved Tekniska Høgskolan i Helsingfors. I Norge har jeg gjort en selvstendig konsulentutredning om virksomhetsindikatorer til NordForsk som koordinerer og finansierer nordisk toppforskning.

Jeg tror at jeg har noe å tilby spesielt i virksomhetene inom samfunns- og infrastrukturplanlegging, analyse og utredning. Oppgavene mine har krevt evner å prioritere og formidle mellom ulike aktører med forskjellige interesser. Etter min mening er jeg engasjert, lærevillig, selvstendig, kreativ og har gode nettverkingsevner. Som en person med en mangfoldig bakgrunn kan jeg prioritere og kontekstualisere; det er naturlig for meg å formidle mellom ulike aktører med forskjellige interesser. Før meg er arbeidsmetoder og jobbets innhold viktigast, og jeg er en person som lærer seg raskt nye saker, som kan utvikle nettverk og kan tenke kritisk og selvstendig.

24.11.2009

"Pakkoruotsi": jatkoa

Kirjoitukseni on kommentti Osmo Soininvaaran blogikeskusteluun, ja jatkaa tarkentaen tässä blogissa vähän aikaa sitten aiheesta kirjoittamaani.

Olen suurimman osan työrupeamaani tehnyt Suomen julkisen hallinnon virastoissa, kunnilla, lääneissä ja valtiolla, ja vain yhdessä näistä työpaikoistani (3 kk ajan) käytännössä käyttänyt ruotsia. Tässä tapauksessa kyseisessä työpaikassa vallitsi vakiintunut käytäntö siitä, että erään tietyn osaston eräällä tietyllä käytävällä puhuttiin ruotsia. Kyseisellä työpaikalla taisin olla omalla osastollani osastonjohtajan lisäksi ainoa ruotsia joten kuten kommunikoiva, joten puhelut ohjattiin minulle suunnilleen aiheesta riippumatta ainakin jos osastonjohtaja ei ollut tavattavissa. Joten kielivähemmistön palvelujen takaamiseksi riittää hyvin, että virastoissa on ruotsilla pärjääviä; käytännössä kuitenkaan kaikki eivät ruotsilla pärjää, eivät vaikka olisivat käyneet pitkän "pakkoruotsin" ja virkamiesruotsin parhain mahdollisin arvosanoin. Toki ei ruotsin - kuten ei minkään kielen - taidoista haittaa ole, mutta ne perusteet, joilla ruotsin opiskelu toisena kotimaisena perustellaan, sietävät joutua kriittisen tarkastelun alle.

Pohjoismainen yhteistyökään ei kelpaa ruotsinopiskelun syyksi; sen sijaan oman historiamme ja kulttuurimme ymmärtäminen kyllä, ainakin sellaisilla paikkakunnilla, joissa käytetään myös ruotsia. Runeberg, Snellman ja Lönnrot olivat kaikki ruotsinkielisiä, kyllä, mutta tämän ymmärtämiseksi ei tarvita ruotsinkieltä; sen sijaan esimerkiksi on valaisevaa ymmärtää oman kotiseudun katukyltit sillä toisella, olettaen että ne on kirjoitettu kahdella kielellä. Kannelmäkeläisen on myös kiintoisaa tietää, että Kannelmäki on nimikilpailun tulos: Gamlas-nimiselle paikalle saatiin sävellettyä kokonaan uusi nimi, mutta tausta "Vanhaisena" - jota ei koskaan ole paikkana ollut - näkyy edelleenkin esimerkiksi Vanhaistenpuistona ja Vanhaistentienä. Esimerkiksi Jyväskylässä tämäkään argumentti ei päde - siellä katukyltit ovat yksinomaan suomeksi - ja kouluopetus putoaa ikään kuin tyhjän päälle, koska ruotsi ei ole siellä elävä kieli. Helsingissä se sentään on, edellyttäen että tuntee ruotsinkielisiä tai työskentelee sellaisella alalla, jossa kieltä voi käyttää. Useimmille suomenkielisille tosin suomenruotsalaiset ihmiset ja ruotsin kielen tarpeellisuus töissä ovat vain kuulopuheita, pelotteluita Stockmannin tönivistä mummoista.

23.11.2009

Taidekriitikon lapsilla ei ole kenkiä

Olen taiteiden - ja samaten taiteen loisen, eli kritiikin – moniharrastaja. Teinpä kritiikistä gradunikin. Kritiikin lisäksi olen tutkinut musiikin opetusta ja kuvataiteiden markkinointia. Olen työskennellyt taidebyrokraattina teatteri-ilmaisun, länsimaisen taidemusiikin ja pop-/jazzmusiikin, muotoilun ja kuvataiteiden parissa; lisäksi olen töissäni edistänyt elokuvan ja valokuvauksen sekä keramiikka- ja kivimuotoilun asemaa. Kirjoittamista ja lukemista en laske, sillä hengitän, syön ja nukunkin. Yleensä korvaan kirjoittamisella ajattelemisen, ja toisinaan puhumisenkin, ja lukeminen onkin noin yleensä parhaita keinoja pitää pääni kiinni. Luulen siis ymmärtäväni kulttuuriministeriön työkentästä enemmän kuin moni kiintiöministeri yhteensä. Paljon on kuitenkin asioita, joita en kykene ymmärtämään. Ehdotukset vastauksiksi sopii laittaa kommentteina kirjoitukseeni:

- Miksi vanhoja äänilevyjä ei markkinoida - eikä myöskään myydä - ainoastaan uusia? Miksi Bela Drahosin Naxos-Beethoveneita myydään satoja ellei tuhansia kertoja enemmän kuin George Szellin levyjä, joiden suhde beladrahoseihin on sama kuin Mustaleima-Emmentalin suhde halpaan kermajuustopötkäleeseen ja jotka maksavatkin kaiken lisäksi korkeintaan saman kuin beladrahosit? Miksi yleensä uutta menee kuin häkää, mutta vanha ja jo moneen kertaan vertailun kestänyt jää pölyyntymään? Tehtäköön tässä selväksi, että ei, kaikki Naxokset eivät suinkaan ole todellakaan huonoja.
- Miksi pop- ja rockmusiikki miksataan paljon äänekkäämmälle kuin nk. ”klassinen” musiikki? Ihmiset voivat – kyllä – kuunnella useaa genreä, ja genrenvaihdoksen seurauksena on sokki, jollei muista säätää volyymia hiljaisemmalle. Syyksi ei kelpaa se, että ”kevyt” musiikki olisi äänekkäämpää, sillä a) se ei ole kevyttä, vrt. takatukkahevi ja Vivaldi ja b) se ei ole äänekkäämpää, vrt. jpa niiden takatukkaheviibändienkin tuotantoon toisinaan eksyneet balladit ja Tsaikovskin 1812-alkusoitto.
- Miksi kaikki näyttävät haluavan (ainakin kaikenkarvaisten laulukilpailujen määrän ja suosion perusteella) nimenomaisesti laulajiksi? Mikseivät esimerkiksi kapellimestareiksi, tuubansoittajiksi, taidegraafikoiksi, balleriinoiksi tai arkkitehdeiksi? Tosin, minua ei yleensäkään saa katsomaan saatikka kuuntelemaan amatööriesityksiä kirveelläkään, kunnioituksesta taiteita ja aisti-elimiäni kohtaan; kokonaan toisista syistä välttäisin astumasta amatööriarkkitehdin suunnittelemalla sillalle.
- Miksi keskinkertaisuus myy? Miksi Adam Sandlerin elokuvia katsotaan enemmän kuin Cary Grantin tähdittämiä, puhumattakaan Innokenti Smoktunovskista, ja miksi Tom Shadyacin filmejä enemmän kuin Billy Wilderin, puhumattakaan F.W.Murnausta tai Elem Klimovista? Toisin sanoen, miksi tyytyä ***:n kun tarjolla olisi parempaa?
- Miksi viimeisen vuoden tai kahden aikana julkaistuista popkappaleista ainakin puolessa laulajan ääni on ”rikottu”, sitten monistettu ja sähköistetty? Istutetaanko nykyään poplaulajat sähkötuoliin studioissa sen jälkeen kun heidät on ensin laitettu monistuskoneeseen? Vai onko mediamaailman keskittyminen johtanut siihen, että kannattaa markkinoida enää yhtä ei vain mega- vaan myös metabändiä?
- Miksi lastenkirjoissa ja –piirretyissä kaikki hahmot aina hymyilevät? En tarkoita sitä, että lapsille pitäisi opettamalla opettaa, että maailma koostuu sellaisista kurjista asioista kuin vaalirahoitus, kuntaliitokset tai Keskustapuolue, mutta on väärin peittää heidän näkyvistään kaikki muut tunteet kuin ilon ja riemun.

Parhaiden vastauksien antajat saavat mennä vuokraamaan omaan laskuun Adam Sandler –elokuvia ja ostaa Naxos –levyn, vapaavalintaisen.

20.11.2009

Maahanmuuttajakulttuurideterminismiä

"Me" ja "muut" määrittyvät kohtaamisissa. Toisin sanoen, ne ovat suhteellisia, eivät absoluuttisia termejä. "Meitä" ei ole ilman "muita" ja päinvastoin, eikä "meitä" ja "muita" ole tarpeen määritellä ilman toista osapuolta. "Toiseus" määrittyy kulttuurieroina, erilaisina arvostuksina ja elämäntapoina, ja se sementoidaan maantieteellä.

Vasta kun tapaamme "muita", syntyy tarve merkitä reviirin rajat, ja samalla se, millä ehdoilla niiden sisäpuolelle astutaan. Kaikille ei käy se, että jotkut "muut" ottavat asiakseen ylittää tuon rajan, mutta kriittiseksi suhde muotoutuu silloin kun joku "muiden" edustaja tekee jotakin "meidän" tapojemme vastaista tai ainakin toimii silminnähden eri tavalla.

Rukoushetket kumartaen kohti Mekkaa eivät kuitenkaan ole rikos. Silloin, kun joku "muu" tekee ihan oikean rikoksen - esimerkiksi ottaa pakkovallalla naisen, rikkoen tämän persoonallista integriteettiä käyttäen tähän seksuaalisuutta (siis suomeksi, raiskaa) - hänen tekonsa selitetään hänen kulttuurinsa kelvottomuudella tai hänen kulttuurinsa ristiriitaisuudella "meidän" kulttuurimme kanssa, ja tästä seuraavalla hämmennyksellä ja angstilla.

Jos joku meikäläinen syyllistyy moiseen, syy on tietenkin äkillisessä "naksahduksessa". Tällöin ei syytetä kulttuuria vaan hetkellistä inhimillistä murtumaa. Tällöin vika ei ole suomalaisessa kulttuurissa vaan yksittäisessä vikapäässä, joka ei ole ihan priimoin kappale. Mistäköhän naksahdukset sitten johtuvat? Ehkä riittämättömyyden tunteesta, oman elämänhallinnan menetyksestä, joihin yhteiskuntamme turvaverkostot eivät ole osanneet reagoida ajoissa.

Molempien - siis sekä "meidän" että "heidän" - tekemuksissa on yksi yhteinen nimittäjä. Yhteiskunta. Yhteiskunta, joka ei ole kyennyt "integroimaan" maahanmuuttajia. Yhteiskunta, joka ei ole tarjonnut riittävästi ja riittävän ajoissa matalan kynnyksen mielenterveyspalveluita. Totta kai ihmisellä - siis aikuisella, jota ei olla julistettu holhouksen alaiseksi - on viime kädessä vastuu siitä, miten oman elämänsä laittaa, mutta jos yhteiskunta redusoidaan toisistaan poikkeaviksi alakulttuureiksi ja enemmän tai vähemmän vastuullisiksi yksilöiksi, silloin yhteiskunnan voi tarpeettomana lopettaa.

18.11.2009

Lumista Keskuspuistoa 13.11.2009

Kuvasarja on otettu Perhekunnantien jatkeena olevasta polkujen risteyksestä "Linja" Pitkäkoskelle ja Pitkäkoski-Paloheinä-polun varrelta sekä sieltä takaisin Linjalle perjantaina 13.11.
































16.11.2009

Musiikin suurnimet

1900-luvun musiikin (siis: länsimaisen ns. taidemusiikin) merkittävimpinä niminä ollaan tavattu pitää säveltäjiä Bela Bartok, Igor Stravinski ja Arnold Schönberg. Kansanmusiikin klassiseen integroinut Bartok, rytmillä sävelen keskeisenä musikaalisena elementtinä korvannut Stravinski ja tonaalisuuden romuttanut tai ainakin keksimällään dodekafonialla haastanut Schönberg arvotetaan suuriksi nimenomaan vaikutuksensa, ei niinkään tuotantonsa takia, vaikka ainakin Bartok ja Stravinski meritoituvat myös tuotannollaan. Jos pelkästä tuotannosta olisi kysymys, silloin listalle voisi lukea Schönbergin lisäksi yhtä hyvin esimerkiksi Ravelin, Debussyn, Mahlerin, Sostakovitsin, Prokofjevin tai Sibeliuksen.

Musiikissa arvostetaan luojia, tai pikemminkin primaariluojia, sekundaariluojien eli esittäjien edelle, koska ilman heitä, sekundaariluojilla ei olisi mitään esitettävää. Kuitenkin, vuosisadan merkittävimmät esiintyvät taiteilijat eivät ole tulleet tunnetuksi Stravinskin, Bartokin tai Schonbergin tulkkeina, vaan Beethovenin, Bachin ja Mozartin esittäjinä. Jos huomioidaan musiikin kuulijoihin tekemä vaikutus, musiikin tavoittaminen, silloin vuosisadan musiikin suuria nimiä eivät ole Schönberg, Bartok tai Stravinski, vaan Caruso, Callas, Pavarotti, Fischer-Dieskau, Toscanini, Karajan, Kreisler, Menuhin, Rubinstein, Horowitz, Casals ja Segovia.

Edellämainittujen lisäksi voidaan puhua musiikin tertiaaritulkeista: levytuottajista, konsertti-impressaarioista ja oopperatalojen johtajista, joiden visionäärisyyttä ilman emme koskaan olisi kuulleet Callasia Metropolitanissa, saaneet kokonaista levytettyä Wagnerin Ringiä tai saaneet Fischer-Dieskauta, Richteriä ja Rostropovitsia esiintymään samassa konsertissa. Musiikin todellisia suurnimiä ovatkin muusikoiden lisäksi sellaiset nimet kuin Fred Gaisberg, Sol Hurok, Klaus Heymann, Toivo Kärki, David Sarnoff, Walter Legge, John Culshaw tai Rudolf Bing.

Ilman varhaisen savikiekkolevytyksen kuningasta, Fred Gaisbergiä emme olisi saaneet tallennettua Caruson kultaista ääntä muttemme myöskään antropologisesti arvokkaita ja jo kadonneitakin musiikkikulttuureita, joilla ei ollut minkäänlaista kaupallista arvoa. Muun muassa Artur Rubinsteinia, Svjatoslav Richteriä, David Oistrahia ja Marian Andersonia edustanut konsertti-impressaario Sol Hurok toi Yhdysvaltoihin Bolshoin(nyk. Mariinski-teatteri)baletin. Klaus Heymannin perustaman Naxoksen esimerkki painosti vakiintuneetkin levymerkit perustamaan halpasarjoja. Toivo Kärjen ohitse ei Suomen iskelmämusiikissa kulkenut mikään eikä kukaan 50 vuoteen. David Sarnoffin lanseeraus – LP-levy – mahdollisti pitkien teosten levyttämisen ilman kiusallisia katkoja 4 minuutin 40 sekuntin välein. Walter Legge, joka perusti EMI:n levytysorkesteriksi Philharmonia Orchestran, oli vahvatahtoinen diplomaatti, joka onnistui pitämään toisiaan inhoavat Karajanin ja Furtwänglerin samanaikaisesti samassa tallissa; työnsä hän täydellisti menemällä tallinsa laulajan, Elisabeth Schwarzkopfin kanssa naimisiin. John Culshaw sai suostuttelun ja logistiikan mestarinäytteenä kerättyä eri oopperataloista parhaat mahdolliset nimet Wagnerin Ringin kokonaislevytykseen ja jopa houkuteltua kaikkien aikojen Wagner-ääni Kristen Flagstadin eläkkeeltä. Rudolf Bing, joka johti New Yorkin Metropolitan-oopperataloa monen kymmenen vuoden ajan, avasi Marian Andersonin kautta oopperalavat mustaihoisille laulajille ja piti diivat kurissa.

Lisäksi ei pidä vähätellä musiikin portinvartijoiden, musiikkikriitikkojen osuutta. Monien musiikkimaku on pitkälti heidän suodattamaansa. Uskoisin, että esimerkiksi Hindemithin epäsuosio palautuu ainakin Suomessa Heikinheimon näkemykseen, jonka mukaan Hindemith on sisällyksetöntä musiikkikäsityötä; Sostakovitsin mielipide uusissa pukimissa. Berlioz'n Haroldia ei pidä enää päästää seikkailemaan Italiaan sen jälkeen kun Heikinheimon seuraaja Vesa Sirén uudelleenristi tämän "hortoilun" Håkanin siekailuiksi Belgiassa. New York Timesin pitkäaikainen kriitikko Harold C.Schonberg tai meidän Seppo Heikinheimomme pystyivät nostamaan tai tuhoamaan muusikoita – vaikka Olli Mustosen kansainvälistä uraa ei Heikinheimokaan kyennyt pysäyttämään vaikka Mustonen sai masinoitua näyttävän joukon suomalaiskollegoitaan näin luulemaan - mutta myös promotoimaan tai vaientamaan kokonaisia säveltäjiä. Valentin Silvestrovin 5.sinfoniaa ei oltaisi esitetty Kulttuuritalolla, ellei Heikinheimo olisi tuonut matkoiltaan tämän partituuria Jukka-Pekka Sarasteelle. Samalla kaikki konserttiin Beethovenin vitosta kuulemaan tulleet olisivat välttyneet yllättävältä mutta ainutlaatuiselta elämykseltä.

13.11.2009

Klimaansvar kan ikke overføres: noe løsninger til klimautfordningen

Der lønner seg ikke å utvikle miljøteknologi. Det er alltid noen som eier innovasjoner i teknologiutvikling, dvs. innovasjonsvirksomhet. F.eks. Tyskland har saksøkt Kina før dumping av produksjonskostnadene til solcelleproduksjon, selv om ansvaret og problemet er globalt.

”Open source” –teknologier - som er tilgjenglige for alle - er en løsning, hvilket betyr at kanskje hele patentsystemet må svekkes eller forendres helt, f.eks. gjennom teknologifonds som kompenserer bærekraftige løsninger. Hvis Norge vil være ledende i globalt ansvar, kan man f.eks. bruke oljefondet som en støttemekanism på kort sikt og på lang sikt bidra aktivt til å redusere oljebruk betydelig, noe som er politisk utenkelig og tabu fordi vi er kulturellt avhengige av oljeintekter.

Produksjon må i økende grad erstattes med resirkulering og gjenbruk som må utvikles som lønnsom business. De må være mer lønnsomt å reparere bilen enn å produsere nye, noe som er også et sysselsettingspørsmål selv om det er alltid gøy å ha nye ting. F. eks katalysatorinstallering må støttes kanskje med en negativ bilskatt.

Det er for lettvint å anklage u-lender for et dårlig og korruptert system og at de mangler politisk vilje å bidra til klimadugnaden, da rike lender må selv gjøre mer! Det er akkurat vi som er skurker! Vi må satse på teknologi- og innovasjonsoverføring istedet for samvittighetsoverføring!

Det er uansvarlig å tenke at man ikke har problem med energibruk i Norge selv om man bruker mer fornybar energi her enn i de fleste landene hvis man samtidig dumper olje og gass akkurat til disse lender og gjør dem oljeavhengige og overfører dårlig samvittighet. Som et land som er blitt styrtrikt gjennom skadevirksomhet, har vi ett spesiellt ansvar men også spesielle muligheter i klimakampen.

12.11.2009

Rokotukset rikkovat kotipaikkaoikeutta

Opiskelijoita on kehotettu hankkimaan sikainfluenssarokotukset kotipaikkakunnaltaan, ja rokotusjonoissa kuohuu. Suurin osa opiskelijoista kuitenkin on vaihtanut kotipaikkakunnakseen virallisesti Helsingin; tästä kuitenkin aiotaan sanoutua irti, ja opiskelijat ovat siis toisen luokan helsinkiläisiä, jyväskyläläisiä ja turkulaisia.

Jos kotipaikkaoikeudelle viitataan kintaalla, seuraamukset ovat mielenkiintoisia. Jos oletetaan, että esimerkiksi utsjokelainen ja kökarilainen opiskelija herkeävät tappelemaan rokotusjonossa, tällöin paikalle kahakkaa selvittämään pitää saman logiikan mukaisesti kutsua utsjokelainen ja kökarilainen poliisi, mikäli näissä kunnissa on sellainen. Virka-apua odotellessa, opiskelijat ovatkin sitten ehtineet laittaa poliklinikan ns. nuuskaksi.

Jos ja kun virka-apua lopulta saadaan, opiskelijat tulee lähettämän jäähylle kukin oman poliisilaitoksensa putkaan, edellyttäen toki, että sellainen on saatavilla. Kun tilanne on saatu rauhoittumaan, vielä tulee selvittämän, mikä on utsjokelaisen ja mikä on kökarilaisen opiskelijan mahdollinen poliklinikan irtaimistolle aiheuttaman vahingon suuruus, ja laskuttaa tästä vahingosta heidän aiheuttamansa vahingon mukaisessa suhteessa heidän kotikuntiaan, jotka sitten voivat periä kulunkinsa takaisin vikapäiltä, edellyttäen, että todennetaan, oliko sen Pieksämäen kaupungilta lahjaksi saadun taideteoksen heittäminen polin lasioven läpi utsjokelaisen opiskelijan vika - hän tähtäsi kökarilaisen opiskelijan kaaliin - vaiko kökarilaisen.

Jos vikapääksi todetaan kökarilainen, tällöin kriminalisoidaan väistöliike, jonka hän teki hengissäpysymistarkoituksissa. Molemmissa tapauksissa tulee vielä selvittää, oliko käsillä helsinkiläisiä esineitä, joilla ko. vahinko oltaisiin voitu suorittaa. Jos ei, niin sitten on vielä selvitettävä, mikä on Pieksämäen kaupungin korvausvastuu.

Esimerkkitapauksessa käytetyt kunnat ja kaupungit ovat esimerkkitapauksia.

5.11.2009

Ilmastopolitiikka on työllisyys- ja elinkeinopolitiikkaa

Olin Oslon yliopistossa pidetyssä ilmastopaneelissa, jonka oli järjestänyt LO eli Norjan SAK. Tässä pallo Suomen SAK:lle: kiinnostaako teitä ilmastoasiat, ja mitä aiotte tehdä omalta osaltanne edistääksenne sellaista työ- ja elinkeinoelämää, joka on paitsi kilpailukykyinen, myös kestävä ja miten aiotte varmistaa näiden tavoitteiden toteutumisen?

Yksi puhujista, sosiologian ja yhteiskuntamaantieteen vieraileva professori Karen O’Brien totesi, että emme voi odottaa johtajuutta ja vastuullisuutta muilta, vaan vastuussa ovat kaikki. Kansalliset hallitukset eivät voi odottaa, mitä tapahtuu Kööpenhaminan ilmastokokouksessa emmekä me kansalaisina voi odottaa, mitä hallituksemme tekee. Meidän on otettava aloite itse. Jotta me kansalaisina voisimme ottaa johtavan roolin ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa, tarvitaan asennemuutosta.

Vastuuta ei voi ulkoistaa, mukaanlukien ympäristö- ja yhteiskuntavastuullisuus. Ilmatila ei tunne kansallisia rajoja – kuten ilmastojärjestö Zeron Unni Berge muistutti - ja on tekopyhää norjalaiseen tapaan moittia muita eurooppalaisia maita fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja kehitysmaita korruptoituneesta järjestelmästä ja poliittisen tahdon puutteesta sitoutua päästövähennyksiin kun samanaikaisesti öljytuloista riippuvainen maa dumppaa huonon omatuntonsa muiden maiden päästöiksi.

Jos Norja haluaisikin olla todella globaalin ilmastokamppailun johtaja, tällöin se voisi käyttää öljyrahastonsa vaihtoehtoisten energiamuotojen tukemiseen ja ilmastoteknologioiden ja -innovaatioiden - kuten esimerkiksi uusiutuvien energiantuotantotapojen - viennin tukemiseen. Nyt edelläkävijänä olemisen etu menetetään heti siinä vaiheessa kun Kiina alkaa kilpailemaan tuotantokustannuksilla; Maailmanpankin tulisikin subventoida esimerkiksi Saksan aurinkokennotuotantoa, koska nyt Saksa on haastanut Kiinan oikeuteen aurinkokennojen tuotantokustannuksien dumppaamisesta, tai sitten luoda hintakartellisysteemi ympäristöteknologialle. Lisäksi nämä teknologiat ja innovaatiot tulee vapauttaa patenteista, jotta kehitysmaillakin on niihin varaa; öljyrahastoa voisikin käyttää myös menetettyjen patenttikorvausten kompensoimiseen.

YK.n Helen Bank peräänkuulutti kulutuksen ja kulutustavaroiden tuotannon vähentämistä. Edellytyksenä tähän on paitsi Karen O’Brienin peräänkuuluttama asennemuutos, mutta ”enemmän aikaa, vähemmän roinaa” –tyyppinen löyhä höpinä ei riitä, vaan tarvitaan aktiivista elinkeinopolitiikkaa, jossa esimerkiksi auton muuntaminen sähköautoksi on kannattavampaa kuin uuden auton ostaminen. Vanhan korjaamista on tuettava tarvittaessa vaikka negatiivisella autoverolla, joka toimii lisäporkkanana uuden ja kiiltävän ostamisen ihanuuden vastapainoksi.

Kuten Helen Bank muistutti, kyse ei ole vain ilmastokriisistä, vaan myös talous-, ruoka- ja maahanmuuttokriisistä ja niin edelleen, ja näiden kriisien yhteydet toisiinsa pitää nähdä, jotta kestäviä ratkaisuja voidaan saavuttaa. Kriisi on aina myös positiivinen mahdollisuus: ilmastokriisi voi toimia keppinä ja työllisyyskriisi porkkanana – tai miten päin sen sitten haluaakaan nähdä – tukea poliittisilla valinnoilla meitä kaikkia arkipäivän valinnoissamme. Kun perustetaan lisää bussilinjoja, luodaan samalla uusia vihertyöpaikkoja ja samalla lisätään joukkoliikennetarjontaa. Ja samalla voidaan jättää edes osa niistä Vanhasen rypälepommipolitiikalla tilatuista ja Kataisen ydinsähköasemilla ladatuista sähköautoista kotiin, ja tehdä niistä vaikka uima-altaita tai kanaloita, kuten Oslon joukkoliikenneyhtiö Ruterin mainoskampanjassa ehdotetaan.

Kaikkien aikojen pianolevytykset

Kuten kaikki listat, tämäkin lista on subjektiivisuudessaan muistinvarainen. Paljon listalle asiallisesti ottaen kuuluvia levytyksiä jää listan ulkopuolelle, kuten aina erilaisten best of-listausten kanssa on laita.

Dinu Lipatti, koko levytetty tuotanto
Dinu Lipatti (1917-1950), valitettavan nuorena leukemiaan kuolleen romanialaispianistin kaikissa levytyksissä (studiolevytykset koottu EMI:n 6 cd:n pakkaukseen) on definitiivisen autoritaarisuuden tuntua ilman minkäänlaista itsetehostusta. Lipatti soitti etenkin Bachia, Chopinia ja Mozartia ylimaallisesti, tekisi mieli sanoa transendentaalisesti, ylimpien voimien koskettamana, vaikka termi onkin Lisztin korruptoima, mutta myös hänen Ravelinsa, Schumanninsa ja Grieginsä ovat vertaansa vailla. Schumannin pianokonsertto on yhtäaikaisesti haltioitunut mutta täydessä kontrollissa; mahdottomasta mahdollinen. Mozartin 21. - ruotsalaisen pehmopornoelokuvan mukaan uudelleennimetty - konsertto osoittaa, että on pinnallista pitää Mozartia pinnallisena, ja hänen Bachissaan ateistikin kuulee jumalten kosketuksen. Lipattin Schubertissa ja Chopinissa yhdistyvät dialektisesti instrumentaalisesti näennäinen painovoiman voittaminen ja inhimillisen tragedian kosketus. Lipatti saa fortetkin soimaan; hänen staccatonsakaan ei ole koskaan perkussiivinen. Vahinko että jäimme ilman hänen Beethoveniaan. Kaikkien aikojen suurin pianisti.

Sergei Rahmaninov: Schumannin Karnevaali
Sergei Rahmaninov (1873-1943), joka tunnetaan ensisijaisesti säveltäjänä, henkensä pitimiksi soitti myös pianoa ja johti orkesteria. Ja miten hän soittikaan! Rahmaninov luonnehtii Karnevaalin karakteerikappaleiden sarjan, tuon pianon Enigma-muunnelmat eloisammin kuin kukaan toinen. Hän soitti myös Bachia ja Chopinia hienosti; lisäksi hän onneksi taltioi kaikki pianokonserttonsa, jotka kuuluvat välttämättöminä kaikkien pianosta kiinnostuneiden levyhyllyyn.

Samuel Feinberg: Bachin Tasavireinen klaveeri
Samuel Feinberg (1890-1962), aikanaan itänaapurissa legendaarinen pianisti, soitti Bachin Das Wohltemperierte Klavierin, tämän pianon vanhan testamentin hienommin kuin kukaan toinen, vaikka vertailussa olisivat Gould, Richter ja Fischer.

Claudio Arrau: Schubertin Moments musicaux, Wanderer-fantasia ja Klavierstücke.
Claudio Arrau (1903-1991), chileläinen mestaripianisti, jonka Finlandia-talon konsertin menetin artistin kuoleman takia, oli suuri koloristi. Arraun Liszt kuulostaa - harvinaista kyllä – täysipätöiseltä musiikilta, ja unkarilaisia fantasioitakin jaksaa kuunnella enemmän kuin yhden kerrallaan, vaikka ne muutoin kuulostavat kaikki samoilta. Arraun Beethoven on upeaa - Colin Davisin kanssa levytetty Keisarikonsertto avasi minulle Beethovenin musiikin ylipäätään - Chopin kolossaalista ja Schubertissa hän ylittää instrumenttinsa rajat; Arraun Schubert-levyssä piano ei enää ole piano, vaan paikoitellen se kuulostaa kitaralta tai jopa kanteleelta.

Simon Barere: The HMV recordings
Simon Bareresta (1896-1951), joka kuoli kesken konsertin, on sanottu, että hän oli Horowitz ilman Horowitzin heikkouksia. Bareren HMV-levytyksistä koottu kahden cd:n boksi sisältää ainakin teknisesti uskomattominta koskaan levytettyä pianismia. Etenkin Bareren Liszt on täysin omaa luokkaansa, mutta Barere ei typisty silkaksi virtuoosiksi: hän löytää Lisztistä ja Chopinista myös lyyrisiä sävyjä. Myös Schumannin Toccata ja Balakirevin Islamey ovat ylittämättömiä.

Josef Hofmann: Chopinin pianokonsertot
Josef Hofmann (1876-1957), jonka uran katkaisi alkoholismi, taltioi New Yorkissa konserttitilanteessa nämä Chopinin konsertot John Barbirollin kanssa. Koska Chopinin orkesterinkäyttö on lähinnä viitteellistä, perifeerinen äänitys ei haittaa. Etenkin ensimmäisen pianokonserton ensimmäisessä osassa noin 5 minuutin kohdalla henkeäsalpaava tekniikka ja ylittämätön runollisuus yhdistyvät. Kaikki muut Chopin-soittajat kuulostavat tämän jälkeen riittämättömiltä; kukaan toinen ei onnistu soittamaan jopa forteja, he vain paukuttavat.

Solomon: Beethovenin pianosonaatit 27-32
Solomon (Cutner) 1902-1988, jonka uran katkaisi jo 50-luvun loppupuolella aivohalvaus, oli ylittämätön Beethoven-tulkki. Hänen Hammerklavierinsa on suurin taltionti tästä pianokirjallisuuden suurimmasta sonaattijärkäleestä; yleensäkin hänen Beethovenissaan on tosi kyseessä, ja hänen soittonsa on aikuista ja vakavaa. Häneen pätee – kuten Lipattiinkin – kaikki itsetehostuksellisuuden puute. Myös Solomonin Chopin on upeaa, vaikkei ehkä kaikkein chopinmaisinta; Solomon ei tunteile vaan antaa musiikin puhua omalla painollaan.

Wilhelm Backhaus: Brahmsin pianomusiikkia (2 cd, sisältäen pianokonsertot)
Wilhelm Backhausin (1884-1969) Brahms on ideaalista. Se on maskuliinista, tunteilematonta, romantisoivaa kuorrutusta välttävää, suorastaan kuivakkaa kaikessa asiallisuudessaan. Näin Brahmsia tulee soittaa.

Artur Rubinstein: Chopinin pianomusiikkia (EMI 5 cd, sis. Pianokonsertot)
Rubinsteinia (1887-1982) pidettiin Chopinin synonyyminä, ja Rubinstein soittaa aina linjakkaasti, tunteilematta, antaen musiikin puhua omalla painollaan. Rubinstein on ainoa pianisti, jonka käsissä masurkoita jaksaa kuunnella kokonaisena sarjana. Lisäksi Rubinstein on Brahms-soittajista hyvä kakkonen Backhausin jälkeen, ja hänen levytyksensä Brahmsin ekasta Reinerin kanssa on ehkä kaikkien aikojen paras pianokonserttolevytys.

Benno Moiseiwitsch: Schumannin fantasia, Brahmsin pianomusiikkia
Benno Moiseiwitschin (1890-1963) soitossa yhdistyi hyvä maku ja musiikillinen arvostelukyky, maskuliininen strukturaalisuus ja rikas pianoääni. Moiseiwitsch on ainoa pianisti, joka saa Schumannin fantasian kuulostamaan vakavasti otettavalta musiikilta, ei vain pompöösiltä itsetehostukselta. Hänen Schumanninsa mutta myös Brahmsinsa on malliesimerkki tyylikkäästä pianonsoitosta.

Artur Schnabel: Beethovenin pianosonaatit
Artur Schnabel (1882-1951) sai tehtäväkseen levyttää ensimmäisenä kaikki Beethovenin 32 sonaattia, ja edelleenkin hänen näkemyksensä toimii referenssinä. Monista tunnetuista sonaateista on myöhemmin esitetty muitakin valideja näkemyksiä, mutta etenkin vähemmän soitetuissa sonaateissa (etenkin alkupään sonaateissa) Schnabel ymmärtää Beethovenia paremmin kuin kukaan häntä ennen tai kukaan hänen jälkeensä.

Edwin Fischer: Schubertin impromptut
Edwin Fischer (1886-1960), jonka isä eli jo Beethovenin ja isoisä jo Bachin aikakaudella, oli tunnettu etenkin Bach-tulkkina, mutta Schubertin impromptut eivät hänen käsittelyssään ole kahdeksan hajanaista improvisaatiota vaan yhtenä haltioituneena improvisaationa soitettu sarja. Lisäksi Furtwänglerin kanssa levytetty Beethovenin keisarikonsertto on klassisessa autoritaarisuudessaan ja harvinaislaatuisessa solistin ja kapellimestarin yhteisymmärräksessä yksi kaikkien aikojen suurimpia konserttolevytyksiä; myös Furtwänglerin kanssa tehty Brahmsin toka on erraattisuudessaankin ainutlaatuisen kiinnostava ja luova, mitä yleensäkin voi sanoa Fischeristä: ajoittaisista hutilyönneistään huolimatta, hänen kokonaiskäsityksensä musiikista on niin korkea, että häntä kuuntelee paljon mieluummin kuin erilaisten pianon idolikilpailujen voittajia. Fischer oli myös suurenmoinen Bach-tulkki; hänen pianokonserttonsa eivät varmasti ole tyylillisesti autenttisia mutta musiikillisesti ovat. Viides brandenburgilaiskonsertto on nykykäsityksen mukaan sikamaisen juhlallisesti pakattu, ja niin se onkin. Siinä on sellaista luksusta, johon ei yleensä ole nykyaikana varaa: siinä ei ole kiire mihinkään, ja etenkin solisteja – etenkin huilusolisti Gareth Morrisia – kuuntelee sulaksi nautinnokseen.

Svjatoslav Richter: Beethovenin Diabelli-muunnelmat
Svjatoslav Richterin(1915-1997), joka ihmisenä pakeni julkisuutta ja kaikkia määrittely-yrityksiä samoin kuin lumimies kameroita, käsissä Diabelli-muunnelmat kulkevat vääjäämättömän epätoivoisen matkan bagatellimaisesta alusta kohti vääjäämätöntä tragediaa. Richter soitti nuoteista, toisin kuin useimmat muut, koska ”hän osasi lukea niitä”. Ehkä kaikkien aikojen suurin pianolivelevytys. Lisäksi Richterin läpimurto länsimaissa – Beethovenin Appassionata – on aivan omassa kastissaan.

Emil Gilels: Lisztin h-mollisonaatti ja Schubertin 17. sonaatti
Emil Gilelsinkin (1916-1985) – erottaa tavanomaisen hyvistä pianisteista Liszt. Muuten jankuttava h-mollisonaatti on Gilelsin käsittelyssä kunnollista musiikkia, ja sama levy sisältää suurimman koskaan tehdyn levytyksen mistään Schubertin pianosonaatista (joita muuten soitetaan aika vähän). Myös Gilelsin levytys Brahmsin toisesta pianokonsertosta on monumentaalisuudessaan upea.

Glenn Gould: Bachin Goldberg-muunnelmat
Glenn Gould (1932-1982), jonka maine säestää itseään hyräilyllä ja narisevalla pianotuolilla kulkee miehen itsensä edellä, oli polyfonisti ylitse muiden, joka nyppii Bachin partituurin kaikki kerrokset irti toisistaan. Levy – joka oli Gouldin läpimurto – on ehkä levytetyn pianohistorian referentiaalisin levytys, eikä syyttä. Gould on paitsi inspiroitunut ja saa Bachin polyfonisen struktuurin toimimaan syvällisemmin kuin ehkä kukaan toinen; sitäpaitsi hänen sormitekniikkansa on kaikkien aikojen irtonaisinta. Muukin Gouldin levyttämä Bachin pianomusiikki on välttämätöntä, etenkin Das Wohltemperierte Klavier.

Wilhelm Kempff: Beethovenin pianokonsertot
Wilhelm Kempff (1895-1991). Riippumatta siitä, mitä versioita Beethovenin pianokonsertoista kuulee tai omistaa, näihin palaa aina, ja oikeastaan muita ei tarvita. Leitnerin johtamien Berliinin filharmonikkojen kanssa tehdyt levytykset ovat klassisia mutta niistä välittyy musisoinnin ilo. Moni pitää vanhempaa, Paul van Kempenin kanssa tehtyjä levytyksiä vieläkin parempina. Lisäksi Kempffin kokonaislevytystä Beethovenin sonaateista pidetään ”uutena” kaanonina Schnabelin jälkeen, ja hyviä ne yleisesti ottaen ovatkin. Yehudi Menuhinin kanssa levytetyt Beethovenin viulusonaatit ovat kamarimusiikkia parhaimmillaan, ja itselläni Kreutzer- ja kevätsonaatit avasivat oven kamarimusiikin maailmaan.

Vladimir Horowitz: Scarlattin sonaatit
Vladimir Horowitz (1902/03/04-1989), pianon virtuoosinen primadonna, jolla joskus poseeraus nousi musisoinnin edelle. Rubinstein sanoi hänestä osuvasti: Horowitz on häntä parempi pianisti mutta hän Horoa parempi muusikko. No, Scarlattin sonaatit tai oikeastaan sonatiinit – joita on kuutisensataa – ovat parhaita klaveeriminiatuureja joita on koskaan tehty, ja niissä narsismin piinaama Horowitz löytää sielunrauhan ja yksinkertaisuuden. Toscaninin kanssa tehty Tsaikovskin pianokonsertto taas jää historiaan aivan muista syistä; se on perverssissä konekivääritulituksessaan ja hakkaavuudessaankin aivan ylittämätön.

Krystian Zimerman: Debussyn preludit
Krystian Zimerman (1956-), joka saa edustaa listalla ainoana elossaolevia, edelleen aktiivisia pianisteja, saa Debussyn kolorismiin enemmän kerroksia kuin kukaan toinen; häneen verrattuna esimerkiksi Giesekingin kanonisoitu versio on jotensakin köyhä. Jos kaikista koskaan levytetyistä pianolevyistä tulisi valita yksi, saattaisi valinta kohdistua tähän.

3.11.2009

Norsk språkpraksis er eksluderende

Sylfest Lomheim og Finn-Erik Vinje hevder att NRK må fremme et ”riksgyldig standardspråk”. Jeg er helt enig, men hvis man ønsker et inklurende samfunn der innvandrere kan lære seg norsk, det er ikke nok kun å svekke idiolektbruk. Hva er en idiolekt? Det er et individuelt måte å bruke dialekter. Å være mer akkurat, problemet for utlenninger med norsk eller med norske språkene er forskjellen mellom talespråk og skriftspråkene, ikke idiolektene, selv om idiolektene gjør hørforståelse mer vanskelig. Forskjellen mellom tale og skriftspråk former en betydelig terskel for å kunne lære seg feilfritt og konsekvent skriftspråk, noe som kreves i akademiske og offentlige arbeidsmarknadene.

Språket er selvfølgelig et middel for selvuttrykk – liksom man pleier å tenke i Norge - men det er også et middel for kommunikasjon. I kommunikasjon, er gjensidig forståelse viktig.

Et inkluderende arbeidsliv er det første og kanskje det viktigste skrittet mot et inklurende samfunn, og der har språkferdigheter en nøkkelposisjon. Hvis det er slik at bare postbud og drosjesjåfør er aktuelle som jobb tilmed for en elitutlending – en universitetsutdannet nordisk statsborger – man kan vel hevde at norsk arbeidsliv er segregert. Det må man motkjempe gjennom å forstå språket først og fremst som en kommunikasjonsmiddel, gjennom å sikte på et standardspråk, ikke gjennom å oppmuntre idiolekter. Hvis man ønsker et mer inkluderende samfunn – noe som er menneskelig og samfunnsøkonomisk lurt - det må også reflekteres i språk-, utdannings- og innvandringspolitikken.