Ota kantaa!

Oikeusministeriön Ota kantaa! -sivulla voi esittää kehittämisehdotuksia suomalaisiin, demokraattisiin vaikutusmahdollisuuksiin. Nyt on mahdollisuus sanoa sanasensa sekä perustuslain suomista periaatteellisista vaikutusmahdollisuuksista että niiden käytännön soveltamisesta!

Itse aloitin allaolevalla viestillä keskusteluketjun Maankäyttö- ja rakennuslain osallisuuspykälästä, jossa mainitaan oikeus tulla kuulluksi, mutta kuuntelemisesta ei puhuta mitään. Toinen ongelma liittyy osallisuuskäsitteen kapeaan maantieteelliseen tulkintaan, joka käytännössä johtaa siihen, että kaikki vaikuttaminen näyttäytyy kaavoituksen estävänä nimbyilynä.

Ja sitten se keskustelunavaus:

"Maankäyttö- ja rakennuslaissa on paljon käytännön rajoituksia, jotka rajoittavat osallistumista kaavoitukseen. Ensimmäinen rajoitus on osallisuuden käsitteen rajoittuminen vain maantieteelliseen läheisyyteen ja toinen saman lain kuulemispykälän käytännön soveltaminen. Toinen ongelma on se, että ei ole mitään tapaa todentaa, missä määrin osallistumis- ja arviointisuunnitelmia on implementoitu suunnitteluun. Kolmas ongelma liittyy vielä tämän saman lain muoto-ongelmaan: kansalaiset tulevat mukaan vasta silloin kun pitää ottaa kantaa, jolloin heillä ei jää mahdollisuuksia vaikuttaa positiivisesti. Pitäisi voida olla mukana jo suunnitteluvaiheessa, esimerkiksi ehdottamassa hankkeita."

Aidan toisella puolella ruoho ei aina ole...

Olen tottunut vihreänä kaupunkiaktivistina kaksinkertaisiin syytöksiin siitä, että olisin muka kaikkea - varsinkin kaavoitusta ja ympäristön kehittämistä ja yleistä "kehitystä" vastustava ja hidastava jarru, mutta näin väittävä ei kyllä ole koskaan asunut pikkukaupungissa tai ylipäätään altistunut naapuruuksille. Oman aktivistiurani vanhetessa, suhtaudun nimbyilyyn aina vain nihkeämmin, etenkin kun olen nyt oppinut tunnistamaan mikä on nimbyilyä ja mikä ei.

Kaupungin rakennustarkastajan täytyy olla epäkiitollinen työ, sillä hän joutuu virkansa puolesta myötäilemään kaiken maailman pikkusieluja, joiden mielestä aidan tai kadun toisella puolella asuvan naapurin roskis, kasvihuone tai grillikatos ovat esteettinen, naapuristosaniteetillinen tai mikä lie moraalinen ongelma tai jotka horaisevat aamukahvinsa väärään kurkkuun nähdessään ikkunastaan ei-niin-sotilaallisesti itseään kantavia heidän mielestään liiaksi dalimaisia ihmishahmoja sattuessaan asumaan liian lähellä naapurin kehitysvammaisten asumisyksikköä, kuten nyt Espoossa viimeksi.

Nämä silkasta katkeruudesta mielisairastuneet pikkusielut eivät kuuluisi kaupunkiin, mutta siltikin todistustaakka jää sille, joka on syytettynä oman ja ehkä siinä sivussa toistenkin ympäristön aktiivisista hoitamis-, kehittämis- ja parantamisyrityksistä.

Sen sijaan kaavoitukseen voi vaikuttaa vain negatiivisesti, jälkikäteisesti valittamalla, jolloin taas todistustaakka on aina valittajalla, siis sillä, joka yrittää käyttää ainoaa hänelle Maankäyttö- ja rakennuslain sallimaa tapaa vaikuttaa ympäristöönsä.

Se, mikä erottaa kaavoitukseen vaikuttamaan yrittäviä kansalaisia ja ammatikseen närkästyviä naapureita, on se, että kaavoituksessa - ainakin silloin kun on kyse liikenneväylien tai asuinalueiden kaavoituksesta - on kyse yhteismaiden puolustamisesta, kuten altruistista intresseistä säilyttää virkistysalue. Naapuriterroristit taas toimivat puhtaasti itsekkäillä motiiveilla, joista tärkein on sadismi. Ilmeisesti ruoho siis tosiaan voi olla toisella puolella aitaa vihreämpää kun sitä pitää niin kadehtia. Nimbyilyn määritelmä siis olkoon: oman naapuruston muutosten vastustaminen itsekeskeisillä motiiveilla.

Mikään julkinen häpeäpaalurangaistus ei taida olla naapurustoaan terrorisoiville pikkusieluille riittävä, sillä nimby ei ymmärrä tekevänsä väärää saastuttaessaan negatiivisuudellaan naapuruston hengen, luullessaan suojelevansa omaisuutensa arvoa. Espoossa yksi tällainen luonnonsuojelija-aktivistiksi naamioitu jo ilmiantoi itsensä sunnuntain Hesarissa. Hänen nimensä on Henrik Lampén.

Pieni vinkki kaikille jotka haluavat yrittää vaikuttaa mihin tahansa omaksi kokemassaan intressissä: koettakaa nyt herran jumala löytää joku yleinen intressi, jota ajatte, ettette näytä niin onnettoman itsekkäiltä. Naamioikaa se nimbyilynne edes vähän paremmin, ainakin jos aiotte minusta hakea liittolaistanne kunnallispolitiikassa.

Ympäristöön vaikuttamisessa on valuvika. Se, että vain negatiivinen vaikuttaminen nauttii lainsuojaa, aiheuttaa sen, että kaikki vaikuttaminen on helppo leimata nimbyksi. Pitäisi olla mahdollista puolustaa ympäristöä myös antamalla puoltoääniä asioille, joiden kokee lisäävän yleistä elämisen ja asumisen ja ympäristön laatua. Miksei minun ole mahdollista puolustaa oman ikkunani alla olevaa naapurini rakentamaa pieteetillä kasattua grillikatosta, joka muka häiritsee naapuria aidan toisella puolella? Nyt yleisen viihtyvyyden lisääminen tai ympäristön yleisen laadun parantaminen ei ole mahdollista. Rakennustarkastajan olisi sitten helppo laskea, saako joku grillikatos enemmän peukutuksia ylöspäin vai alas.



Jos sattuu näkemään sen, minkämerkkisiä aamiaismuroja vastapäisessä talossa syödään, vika ei ole naapurin muroissa vaan sinun silmälaseissasi!

Miten mitata asukkaiden kokema häiriö?

Yritin tässä muutama viikko sitten miettiä nimby-ilmiön luonnetta, sitä, onko se syy vai seuraus että ihmiset tapaavat niin usein vastustaa erilaisia hankkeita, jotka sijoittuvat heidän välittömään läheisyyteensä. Minulle jäi alusta alkaen tunne, että tavoitin ilmiön vain osittain.

Toki Maankäyttö- ja rakennuslain vallitsevassa osallisuustulkinnassa on osasyynsä siihen, että ihmiset "typistyvät" asukkaiksi, joille taas ei jää mitää muuta vaihtoehtoa kuin kaikkea vastustavan nimbyn rooli, mutta edelleenkään tämä ei kerro mitään siitä, miksi jotakin vastustetaan.

Otetaan esimerkiksi jonkun liikenneväylän suunnitteleminen. Liikenneväylien kannattajat perustelevat niiden tarpeen siksi, että liikenteen määrä joko kasvaa kokonaisuutena tai sitten se on ylittänyt paikallisen saturaatiopisteen, jolloin se pitää ohjata toisaalle.

Aina kuitenkin silloin kun liikenne ohjataan toisaalle eikä se siis täten tule "tänne", se menee "sinne", jolloin liikenteen määrä lisääntyy jossakin muualla. Sama pätee mihin tahansa kaavoittamiseen, oli kyse sitten asuintaloista, liikehuoneistoista tai yleishyödyllisistä hankkeista (koulu), joitakin suoraan mutta kaikkia välillisesti hyödyttävistä hankkeista (turvakoti) tai vain harvalukuista, valikoitua joukkua hyödyttävistä hankkeista (jäähalli). Jos ne eivät tule jonnekin, ne menevät sitten jonnekin toisaalle. Ellei niiden tarpeellisuutta aseteta kyseenalaiseksi.

Mitkä sitten ovat liikenneväylien tai muiden hankkeiden vastustamisen perusteet? Niiden aiheuttama häiriö: melu, saasteet, turvattomuus tai liikenne itsessään. Melua ja saasteita voi mitata, mutta turvattomuutta ja yleistä epämukavuuden tunnetta ei voi. Ne kun ovat suhteellisia kahdella tavalla.

Suhteellisia haitat ovat ensinnäkin aika-akselilla. Jos näkymä huonontuu tai melu lisääntyy, silloin muutosta vastustetaan, koska asiat ovat ennen olleet paremmin. Toiseksi haitat ovat suhteellisia jos niitä rinnastetaan esimerkiksi samankokoisiin kaupunkeihin: esimerkiksi viheralueiden suhteellista osuutta tai liikenteen määrää voidaan verrata vastaavanlaisiin kaupunkeihin.

Se on tosin oma problematiikkansa, miten mitata kaupunkien kokoa. Ei esimerkiksi suuri Kouvolan alueliitos nostanut sitä Keravan luokasta Lahden luokkaan kertaheitolla, vaikka asukasluku miltei kolminkertaistui. Ja on Porvoo edelleenkin aika paljon pienempi kuin vaikka Vaasa tai Lappeenranta.

Jos siis vaikka Porvoossa koetaan, että liikenne ruuhkautuu liiallisesti ja aiheetta, on ehkä kyseenalaista puhua ruuhkista. Liiallisuudesta toki voidaan puhua ja aiheettomuudesta. Ei tietenkään Porvoon ruuhkista voi sanoa oikein mitään verrattuna vaikka Helsinkiin tai Moskovaan, mutta toki jo onnistuneemmalla liikennevalo-ohjauksella voisi suuren osan niistä vähäisistäkin turhista ruuhkista poistaa.

Nimby ja ammattivalittaja ovat seurauksia, eivät syyllisiä

Usein asukkaiden mahdollisuus ottaa kantaa kaavoihin näyttäytyy nimbyilynä, omalle takapihalle tai etuovelle kohdistuvien rakennushankkeiden vastustamisena tai oman kotikadun liikenteen lisääntymisen vastustamisena. Erityisen äänekästä vastustus on etenkin erilaisiin sosiaalisiin laitoksiin liittyen, kuten esimerkiksi asuntoloihin tai turvakoteihin. Vastustajat pelkäävät yleensä epäsuorasti oman kiinteistön tai kodin arvonlaskua näistä sosiaalisista laitoksista lähtevän ajatellun järjestys- tai liikennehäiriön takia tai sitten kyse on ihan siitä, että näiden häiriöiden ajatellaan olevan naapurustosaniteetillinen ongelma.

Kaavoittaminen on erilaisten intressien yhteensovittamista. Kaavoittaja puolustautuu "nimbyjä" vastaan sillä, että hän huolehtisi kokonaisuudesta kun taas asukasaktivistit puolustautuvat tätä kokonaisuutta vastaan, joka kuitenkin käytännössä on useimmiten postimerkkikaavoitusta. Joskus vaihtoehtoina ovat lisääntyvä liikenne jonkun kadun varrella ja koko kaupungin mittakaavassa ainutlaatuinen viheralue.

Olen ollut perustamassa Helsingin Keskuspuistoa suojelevaa kansalaisliikettä Ei enää palaakaan Keskuspuistosta, muotoillut Kaupunkimetsäliikkeen lausuntoa Maankäyttö- ja rakennuslaista ja opiskellut kaupunkimaantiedettä Oslossa, jossa osallistuin lisäksi paikallisagendatoimintaan. Suomessa olen tehnyt asukastoimintaa palkkatyönä, ja voi tietysti olla, että tämä suhteellisen laaja-alainen perspektiivini kaavoitukseen ja asukasaktivismiin yleensäkin sekä tutkimuksen että vaikuttamisen kohteena vaikuttaa omaan näkökulmaani osallisuudesta.

Sen minä ymmärrän, että kaavasuunnitelmista tiedotetaan proaktiivisesti vain kaavan välittömässä läheisyydessä asuville, mutta sitä minä en hyväksy, että kaava-alueesta kauempana asuvan sudeettiaktivistin vaikuttamisenhalua yritetään torpata. Kyllä ympäristöstään on oikeus olla kiinnostunut vaikka kyse ei olisikaan omasta takapihasta. Ja tulen vaikuttamaan Helsingin Keskuspuistossa tai Kaarelassa vielä hautani takaakin.

Miksi sitten asukkaiden vaikuttaminen on niin kovin usein nimbyilyä? Paljolti kyse on vakiintuneesta Maankäyttö- ja rakennuslain osallisuuden ja osallistumisen tulkintatavoista, jotka aiheuttavat näköharhoja ja vääristävät näkökulmia. Jos asukkaat otettaisiin mukaan omaksi kokemansa ympäristön suunnitteluun, heillä olisi mahdollisuus olla aktiivisia ja rakentavia suhteessa kaavoitukseen. Kun heille tuodaan kaavasuunnitelmia kommentoitaviksi, oikeastaan ainoa vaihtoehto on vastustaa niitä: sekä niiden sisältöä että kaavoitusprosessia. Ja kun kaavasuunnitelmista tiedotetaan vain niiden välittömässä läheisyydessä asuville, tällöin luonnollisena seurauksena on nimbyily. Ja silloin kun elinympäristöstään kiinnostunut ihminen ottaa kantaa kaavaan, joka ei nyt ole ihan hänen omalla takapihallaan, hänet leimataan ammattivalittajaksi.

Kun ei anneta vaikuttaa rakentavalla tavalla ennen, ainoaksi vaihtoehdoksi jää vaikuttaa ei-niin konstruktiivisesti jälkeen. Nimbyt ja ammattivalittajat eivät ole syy kaavoituksen hitauteen, vaan seuraus Maankäyttö- ja rakennuslain vallitsevasta tulkintatraditiosta.

Helsinki rikkoo hyvän välitystavan ohjetta Puotilassa

Asunto- ja kiinteistökaupoissa ostajaehdokkaat ovat joutuneet perinteisesti tekemään tarjouksensa sokkona, John Rawlsin oikeudenmukaisuusteorian mukaisesti. Kiinteistövälitysalan Keskusliiton Hyvän välitystavan ohjeen mukaan "välitysliikkeen ei lähtökohtaisesti pidä eikä sillä myöskään ole velvollisuutta kertoa aiemman tarjouksen rahamäärää tai muita ehtoja". Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriassa oli alunperin kyse siitä, että ihmiset saisivat valita sokkoina omiin tarpeisiinsa parhaan yhteiskuntamuodon, tietämättä sitä, mihin heidän valintansa käytännössä tulee johtamaan. Rawls kutsuu tätä tietämättömyyden verhoksi.

Helsingissä tietämättömyyden verhon taakse jäi Hare Krishna-liike. Kun kiinteistölautakunta sai valittavakseen kaksi tarjousta tyhjäksi jääneen Puotilan kartanon ostamiseksi, vain toiselle ostajakandidaatille tarjottiin mahdollisuus korottaa tarjoustaan. Tämä tarjokas ei ollut Hare Krishna-liike, kenties siksi, että kunnallispoliitikot Helsingissä ovat saaneet pelästyneitä ja järkyttyneitä puheluita, että herra ties mitä hihhuleita näille kulmille päästetään, parhaimpien nimby-periaatteiden mukaisesti.

Tästä Rawlsin tietämättömyyden verho-mallista on luopunut kiinteistönvälittäjistä osittain ainakin Kiinteistömaailma, jonka tarjouskauppamallissa kaikki lähtöhinnan ylittäneet tarjoukset julkistetaan nettiin avoimesti kaikkien nähtäville. Reilu peli, tosin tässä oikeudenmukaisuus on määritelty aivan toisella tavalla kuin Rawlsin mallissa. Helsingin kaupungin malli näyttää olevan kummallinen välimuoto rawlsilaista ja Kiinteistömaailman Tarjouskauppa -mallia, vaikka Vihreiden esitys lautakunnassa lähti rawlslaisesta oikeudenmukaisuuskäsityksestä. Kiinteistölautakunnan niukka - jälleen kerran Helsingissä niin tutuksi tullut 5-4 enemmistö - päätti kuitenkin toisin, ja toimia hyvän välitystavan ohjetta vastaan.

Pelästyikö Helsingin kiinteistölautakunta vihaisia nimbyjä? Se, mikä koskee yksityisiä kiinteistönmyyjiä, ei siis koske Helsingin kaupunkia.

Kannatan Laajasalon siltaa

Viime aikoina Hesarin mielipidesivuilla on vastustettu Laajasalon ja Vironniemen yhdistävää ratikkasiltaa vastustettu jos milläkin syyllä. Vastustajien kunniaksi on tällä kertaa sanottava, että kerrankin heillä on ollut esittää vaihtoehtoisia malleja ihmisten kuljettamiseksi, vaikka eipäs kukaan tietystikään ole vastuussa siitä, että sellaista se nimbyily nyt yleensä on luonteeltaan: kaikkea muutosta torjuvaa, pelokasta, vaihtoehdotonta.

Tunnen suurimman osan näistä mielipidekirjoittajista henkilökohtaisesti, joten otan sen riskin, että kukaan heistä ei enää välitä puhua minulle tultuani kaapista. Ei yhden porvoolaisen mielipiteistä nyt kuitenkaan tarvitse olla niin huolissaan, ainakaan niin kauaa kun täältä ei pääse junalla helsinkiläisten asioihin puuttumaan.

Kukaan ei tietystikään ole vastuussa kuin omasta vastustamisestaan ja sen perusteluista, mutta kokemukseni mukaan, silloin kun jotakin on päätetty vastustaa, tämä vastustaminen pitää toimittaa uskottavasti hamaan tappiin asti. Ja silloin jokseenkin kaikki maailman viat sälytetään sen vastustettavan, pahan asian kontolle.

Säännönmukaista näissä vastustamisissa on, että vastustajat eivät itse tule huomanneeksi, että heidän argumentaationsa näyttää usein aika epäuskottavalta, suunnilleen siltä että väitetään sen pahan asian aiheuttavan suunnilleen syöpää ja avioeroja. Sanotaan se siis tässä: Laajasalon silta ei aiheuta syöpää ja avioeroja. Sen sijaan sillattomuus aiheuttaa inhimillistä eristymistä.

Siltaa on vastustettu mm. sillä, että se on tuulinen ja sitä pitkin ei olisi haluttavaa pyöräillä. No, on Kulosaaren ja Lauttasaaren siltakin tuulinen. Sillan on myös sanottu vievän esteettömän merinäköalan, unohtaen kokonaan sen, että sillat myös tuovat merinäköalan niillä sillalla pyöräileville tai ratikkamatkustajille. Sillan tarpeellisuus on myös kyseenalaistettu sillä, että nykyisellään oliko se 70% kun matkoista kohdistuu Herttoniemeen ja itäsuuntaan, eikä keskustaan. No, ei tietenkään kohdistu kun ei sinne pääse kuin omalla veneellä, jos sellaiselle sattuisi jostain keskustasta saamaan venepaikan.

Sillan vaihtoehdoiksi on esitetty ainakin venelauttaliikennettä ja nyt köysirataa. No, kyllähän tällaisten infrastruukturien rakentaminen on paljon halvempaa kuin sillan. Kannatan kuitenkin siltaa kahdesta syystä: ei ole mielestäni ekologisesti perusteltua rakentaa kokonaista isoa kaupunginosaa jo aikaisemmin asutun kaupunginosan yhteyteen. Ei ole myöskään inhimillisesti reilua eristää tulevia asukkaita sinne saarellensa. Ihan varmasti sillattomuudella varmistetaan se, että aika moni laajasalolainen päättää valita oman auton, jolloin Laajasalon tiestö ja Herttoniemeen vievä Linnanrakentajatie tukkeutuvat.

Siltajuupaseipäs-keskustelussa unohdetaan myös toinen puoli: kantakaupunkilaiset, jotka saisivat sillan myötä nauttiakseen upeat lähimetsät, kuten Hesarissa 10.11 muistutti Sirkka Hämäläinen. Helsingin kantakaupunkilaisilla on nyt vain yksi lähimetsä: Keskuspuisto. Sen lisäksi nyt saataisiin Kruunuvuoren ja Stansvikin upeat maastot kantakaupunkilaisten nautintaoikeudeksi. Helsinkiläisillä on oikeus Kruunuvuoreen ja Stansvikiin!

Ei tainoja takapihallein

Elokuvassa Terminator II Arnold Schwarzeneggerin esittämä ihmisrobotti totesi, että "the more contact I have with humans, the more I learn". Hän ylsi oppimisprosessissaan niin pitkälle, että oppi jopa itkemään.

Yleensä kaikki ennakkoluulot - siis negatiiviset - johtuvat - määritelmän mukaan - siitä, että ihminen ei tiedä jotakin, koska hänellä ei ole siitä kokemusta. Ja niin hän voi vain toistaa muiden käsityksiä tai pahimmassa tapauksessa, toisten ihmisten ennakkoluuloja. Yleensä ihminen oppii hyväksymään ja suvaitsemaan itselleen uusia asioita, asiantiloja, tottumuksia, tapoja ja olioita sitä mukaa mitä tutummiksi ne tulevat. Jos robottikin voi oppia jollei nyt ihan ihmiseksi niin ainakin olemaan ihmisiksi, voinemme ehkä toivoa että tainoillakin on toivoa..?

Hipster-hitiksi yltänyt tämän jonkun Tainan höläys yleisinhimillisistä tosiasioista saattaa valitettavasti tehdä tästä Tainasta marttyyrin, jonka ovea persut ilosta tutisten koputtavat pyytäen häntä antamaan inhimilliset kasvot ties mille. Älkäämme antako niille sitä iloa. Puhukaamme mieluummin ilmiöstä, jolle Taina antoi siivet.

Jokaisella on oikeus vaikuttaa oman elinympäristönsä suunnittelemiseen. Naapureitamme emme sen sijaan voi valita, joskus heikkona hetkenä sitä tulee ajatelleeksi että valitettavasti. Kaupungissa on anonyymi, simmeliläinen, apaattinen sulkeutuminen ulkopuoliselta todellisuudelta kuitenkin aika hyvin mahdollista. Vaikeampaa näyttää olevan suojautuminen sellaisista kaupunkielämään kuuluvista asioista, joista ei itse pidä. Silloin kannattaa muuttaa sinne maaseudulle ihan vapaaehtoisesti. Suomessa tilaa riittää.

Kaikista Tainoista huolimatta oikeus tulla kuulluksi ja mahdollisuus vaikuttaa oman elinympäristön suunnitteluun on liian tärkeä jotta kaikki maailman tainat saisivat minut edes heikkona hetkenäni olemaan puolustamatta kaikin käytettävissä olevin voimineni tätä oikeutta. Ja tämä oikeus on niin tärkeä, että sitä pitää jokaisen käyttää etteivät nämä tainat saa valtaa julkiseen tilaamme ja kaupunkioikeuksiemme ylitse.

Minä lupaan, että kaikki mahdolliset keskustelut siitä, onko oikein ja mahdollista rakentaa yhteiskuntamme vähäosaisille palveluita, joiden ansiosta he saisivat edes minimaaliset ihmisoikeudet, kuten asunnon, tyssäävät kanssani justiinsa. Suvaitsemattomat nimbyt eivät tule saamaan minusta puolestapuhujaansa. Sen sijaan puhun niiden puolesta, joiden ääni ei tule kuulluksi. Ja toivotan ihmiset kaupunkiini tervetulleeksi.

Tainan löpsähdykset voi tarkistaa klikkaamalla linkin alta löytyvää videota, ja kelata sitä kohtaan n.36 minuuttia.

Juoksee Piikkien Kanssa

Asunnottomien yön kunniaksi, julkaisen nyt uudestaan Hesarissa 28.5.2008 julkaistun mielipidekirjoitukseni, joka kommentoi Töölön asuntolaa, joka suunnitelmien mukaisesti tuli Ruusulankadulle.



Tilapäisasumus Keskuspuistossa. Majan sisällä on sanomalehtiä lämmikkeinä ja pehmikkeinä. Tarkempaa paikkaa en paljasta asukkaan suojelemiseksi. Tai kuinka tilapäinen se nyt onkaan...

On matemaattinen tosiasia, että suurempi määrä ihmisiä merkitsee suurempaa mahdollista määrää erilaisia sosiaalisia suhteita, tai ainakin mahdollisuutta erilaisiin sosiaalisiin suhteisiin. Miltei yhtä todennäköistä on, että suuremmasta ihmismäärästä seuraa ihmismassan heterogeenisuuden, nk. ”erilaisuuden” lisääntyminen.

Louis Wirthin mukaan kaupunkeja luonnehtivat suuri koko, tiivis asutus, vakinaisuus (verrattuna esimerkiksi telttakyliin) ja sosiaalinen heterogeenisyys. Helsinki ei ole kansainvälisessä vertailussa kovinkaan suuri kaupunki, mutta lähialueineen se on ylivoimaisesti Suomen suurin väestökeskittymä, ja tiheimmin asuttu alue. Helsinkiin keskittyy myös Suomen mittakaavassa eniten erilaisia alakulttuureita.

Koska kaupunkeja luonnehtii Wirthin mukaan asutuksen vakinaisuus, tänne eivät kuulu risumajojen kaltaiset väliaikaisasumukset. On häpeä, ettei Helsinki ole kyennyt poistamaan asunnottomuuttaan; samaten on valitettavaa, että jotkut helsinkiläiset eivät ole valmiita hyväksymään sitä tosiasiaa, että kaupunki kuuluu kaikille, myös heille, joilla ei mene kovinkaan hyvin.

On inhimillistä ja valitettavan tavallista, että ihmiset vastustavat lähiympäristöään kohtaavia muutoksia; tätä kutsutaan NIMBY –ilmiöksi (Not In My Backyard). Etenkin omille nurkille sijoittuva uudisrakentaminen kohtaa usein vastustusta; pelätään sitä, että uudisrakentaminen vie mukanaan asukkaille rakkaan lähipuiston tai nykyisten asukkaiden merinäköalan tai pimentää auringonvalon. Asuntolat kohtaavat aina vastustusta, riippumatta siitä, minne niitä sijoitetaan, vaikkakin yleensä asuntolat sijoitetaan jo olemassaoleviin rakennuksiin. Asuntolat eivät yleensä merkitse uudisrakentamista.

Vuosisadan alun Amerikassa vaikuttaneen kaupunkia monumentalisuudella kaunistavan City beautiful –liikkeen perversiyteen asti vienyt Daniel Burnham suunnitteli Clevelandin kasvojenkohotusta siten, että slummit korvattaisiin puistoilla. Täällä ei ole varsinaisia slummeja, joita pitäisi tai joita edes voisi jyrätä mataliksi ja hyvä niin. Eikä pidäkään olla. Sitäkin paremmalla syyllä tukiasunnot pitää sijoitella tasaisesti eri puolille kaupunkia. Niin sanottuja hyvä- ja huono-osaisia ei pidä erottaa toisistaan: en kaipaa Helsinkiin slummeja sen paremmin kuin Beverly Hillsin kaltaisia aidattuja asuinalueita.

Tukiasuntojen vastustajat perustelevat vastustuksensa usein sillä, että he pelkäävät lastensa puolesta. Jos omalle asuinalueelle tulee tukiasuntola, tämä merkitsee heidän mukaansa sitä, että heidän lapsensa altistuvat huumausaineille ja arvaamattomattomasti käyttäytyville niiden käyttäjille.

Me Helsingissä suhtaudumme hämmennyksellä ja joskus huvittuneestikin syrjäseutujen ihmisten susipelkoon. Syrjäseuduilla nähty yksikin susi yleensä merkitsee koko kylän mobilisointia susijahtiin ja lasten viemistä autoilla kouluun. Tukiasuntojen asukkaat ovat kaupunkien susia.

On aika villi visio, että tukiasuntojen asukkaat juoksisivat piikittämässä lapsia, jotka saisivat henkihieverissä juosta karkuun heitä susien lailla metsästäviä ”moniongelmaisia”. Luulen, että nämä pelätyt moniongelmaiset eivät todellakaan kykene moiseen.

Luonnehtiessaan kaupunkien ominaisuuksia, Wirth ei puhunut mitään suvaitsevaisuudesta. Kaupunkien sosiaalisesta ja kulttuurisesta heterogeenisyydestä kuitenkin pitäisi seurata sietokyky erilaisuutta kohtaan. Kaikilla ei todellakaan mene hyvin, vaikka pääministeri Matti Vanhasen mukaan huono-osaisuus pitäisikin piilottaa, miten täällä Helsingissä todella onkin tehty: huono-osaiset pakenevat metsiin karkuun meitä parempiosaisia. Ymmärrän heitä oikein hyvin. Ihminen on ihmiselle susi.

Mikä on kylä?

Syntyperäisenä ja koko lailla ummikkokaupunkilaisena kysyin joskus muistaakseni 4. tai 5.luokalla maantiedon tunnilla, mikä on "kylä". Ei osannut opettaja vastata mitään. Olin toki kuullut sanan esimerkiksi sellaisissa sanonnoissa kuin "käydä kylässä" tai "kirkko keskellä kylää". Minun Suomeni ei kuitenkaan ollut nääntyvien kylien tai kehittyvien maakuntien, vaan kaljoittuvien kaupunginosien Helsinki.

Nyt kun olen muuttanut Helsingistä Porvooseen ja minua on jo ehditty kysymään kunnallisvaaliehdokkaaksi, minun täytyy myöntää, että koen tämän sekä oikeudekseni että velvollisuudekseni. Vaikuttaminen on intohimoni, etenkin paikallisella tasolla. Ensin minun vain pitäisi ymmärtää, mitä on paikallisuus täällä Porvoossa.

Ymmärrän Helsingin. Siellä on kaupunginosia, joista osa on lähiöitä, joista osaa myös nimitetään lähiöiksi. On Kalliota, Punavuorta, Lauttasaarta, Munkkiniemeä, Haagaa, Kannelmäkeä, Vartiokylää, Vuosaarta, Pihlajamäkeä. Turussa on Luolavuorta ja Kupittaata, Tampereella Hervantaa ja niin edelleen. Porvoon yhdyskuntarakennetta en kuitenkaan ymmärrä. Ennen maalaiskunnan yhdistymistä se olisi ollut vielä jotensakin tampioummikonkin käsitettävissä. Maalaiskunta kuitenkin toi tänne kyliä: on Anttilaa ja ties mitä. Joista osa tullaan "lakkauttamaan" Uudenmaan maakuntakaavassa. Mitä se sitten tarkoittaa? Puskutraktorillako ne jyrätään? Hinataanko kyläkaupat ja kyläkoulut pois ja kuljetetaanko viimeiset mummot kahleissa kirkonkylälle? Kuka sammuttaa valot?

Minulle kunta on paikallismaantieteen perusyksikkö, sattumalta se sama, joka myös on julkisen palveluntuotannon perusyksikkö. En ymmärrä postitoimipaikkoina näitä kuggomeita, anttiloita, hinthaaroja ja koskenkyliä. Minulle oleellinen tieto on, missä kunnassa ne sijaitsevat, eikä se postinumerosta selviydy. Kylät sotkevat minun maantieteeni ja aiheuttavat lisävaivaa. Minun näkökulmastani tällainen on kenkkuilua. Ei Kannelmäelläkään ole omaa postinumeroa vaan se on Helsinki 42, aivan samoin kuin Jakomäki on Helsinki 77, esimerkiksi sen takia että ne molemmat ovat Helsinkiä.

Kun 30 vuotta sitten kysyin, mikä on kylä, kysyin, koska en ymmärtänyt kylän olemusta intuitiivisesti. Sen paremmin en ymmärrä asiaa nytkään. Onko kylä paikallisvaikuttamisen, palveluiden vai identiteetin yksikkö? Mistä tunnistaa, mistä kylä alkaa ja mihin se loppuu? Talojen väristä tai tyylistä?

Suurissa kaupungeissa, jotka tunnen ja joita ymmärrän - Helsinki ja Oslo - puhutaan joskus kylähengestä. Tämän voi ymmärtää juurtumisen tunteena positiivisessa mielessä: suuria kaupunkeja, joihin muuttoliike maalta suuntautuu, väitetään simmeliläisessä hengessä vieraannuttaviksi paikoiksi. Negatiivisessa mielessä se voi tarkoittaa nimbyilyä. Ainakin Kannelmäessä kylähenki on havaittavissa, sekä hyvässä että pahassa, joskus jopa muualla kuin kyläjuhlilla. Joidenkin entisen koulukavereideni lapset käyvät samoja kouluja kuin he itse ja toisista taas on tullut kantapeikkoja. Kannelmäki vielä lisäksi jakautuu "alakyliin", kuten Mikonmäkeen tai Kannelkylään, jotka kaikki ovat omaleimaisia alueita.

Paikallisvaikuttaminen kyllä kiinnostaa minua. On kiinnostanut aina. Samaten paikallisympäristöni haltuunotto, sekä maantieteellisesti että käsitteellisesti. Minulla tulee aikamoinen kiire ottaa uusi kotiseutuni käsitteellisesti ja maantieteellisesti haltuun, mikäli voin rehellisesti kuvitella voivani vaikuttaa siellä. Kaikki ehdotukset, jotka auttavat minua ymmärtämään, mitä tarkoittaa kylä ja mitä se merkitsee, otetaan kiitollisuudella vastaan.

Kynnyskysymyksistä kokonaisvaltaiseen politiikkaan

Nyt kun Vihreät ovat kuin ovatkin päättäneet vastata Kataiseen alustavaan kosintaan ja olla vielä tässä vaiheessa mukana hallitustunnusteluissa, asialla on vähintään kaksi puolta. Joskin kannatustaktisesti saattaisi kannattaa kasvattaa kannatusta oppositiossa, taitaa kuitenkin olla vastuullista edes yrittää, olettaen, että tärkeitä vihreitä tavoitteita saadaan hallitusohjelmaan. Mitä ne voisivat olla?

Sen sijaan, että asetamme itsellemme kynnyksiä, joihin voi kompastua, meidän tulisi näyttää, miten kykenemme ylittämään yksittäiset kynnyskysymykset. Politiikan ei tulisi olla mikään yksittäisten tavoitteiden lista, josta pyritään hinnalla millä hyvänsä vetämään yli kohtia aina sen mukaan kun niitä on saatu toteutetuksi vaan taustalla tulisi aina olla kokonaisvaltaisen vision hyvästä kaupungista, hyvästä Suomesta, Euroopasta ja maailmasta. Meidän tulisi ajaa kokonaisvaltaista eli holistista politiikkaa, jossa päätösten oletetut vaikutukset pyritään huomiomaan jo valmisteluvaiheessa. Tällaiselle integroidun valmistelun, sektorirajat ylittävälle skenaariopolitiikalle olisi huutava tilaus. Siinä ylitettäisiin politikointi, nimbyily, sulle-mulle kaupankäynti ja etujärjestöajattelu.

Näkisin myös erittäin kernaasti, että politiikka olisi ohjaavaa, ei mukautuvaa. Päättäjien ei tulisi olla toiveiden tynnyreitä, vaan heidän tulee kantaa vastuunsa kokonaisvaltaisesti kestävästä kehityksestä. Kaikkien päätöksien liikenne-, sukupolvi-, sukupuoli-, ympäristö-, ilmasto- ja tasa-arvovaikutukset tulee ottaa vakavasti ja kokonaisvaltaisesti. Esimerkiksi liikenne on muutakin kuin autoilua. Jopa kävely on liikennettä. Ja tasa-arvo liittyy sukupuoleen, sukupolveen, maailmankatsomukseen, asuinpaikkaan, ihonväriin, sosioekonomiseen asemaan.

Otetaan esimerkki ihan läheltä paikkaa, jonka tunnen erinomaisesti asuttuani siellä useaan otteeseen, pidempään kuin missään muualla: Kaarelasta. Sinne suunnitellaan yleishyödyllistä laitosta, harjoitusjäähallia. Liikuntalaitokset ovat kyllä kansanterveydellisesti hyödyllisiä, mutta jäähallit ovat hyvin epäilyttäviä jäädytyslaitteineen. Eikä asia yhtään parane siitä, että alueen tieltä hakataan metsää. Jos se tehtäisiin vain yleishyödyllisten liikuntatarpeiden palvelemiseksi, sen voisi vielä kestää. Mutta silloin kun metsää kaadetaan parkkipaikkojen vuoksi alueella, jonka vierestä kulkevat kaikki Hämeenlinnantien bussit, yhdellä politiikan sektorilla saavutettu hyvä kumoutuu muiden politiikkasektoreiden haittavaikutuksilla. Selitykseksi ei kelpaa se, että ihmiset nyt vaan sattuvat kuljettamaan ne varustekassit autolla. Politiikan tulee tukea haluttua kehityssuuntaa: kestävän kehityksen mukaista liikkumispolitiikkaa. Liikunnan edellytyksenä ei tarvitse eikä saa olla liikenne.

Mikä on edellämainitun tarinan opetus? Esimerkiksi yleishyödylliseksi sanottu kaavoitushanke, joka tukee liikunnan harrastamista ja siten voi näyttää kansanterveydellisesti hyvältä, ei sitä ehkä olekaan lisääntyvien liikennevaikutuksien, lähiluonnon heikkenemisen ja kyseisen laitoksen tarjoaman liikuntavalikoiman yksipuolisuuden vuoksi. En näe, miten poikien jääkiekkoharrastuksen tukeminen parantaisi esimerkiksi vanhusten, kotiäitien tai työttömien kuntoilumahdollisuuksia.

Selvennettäköön, että ei, minulla ei ole mitään kanaa kynittävänä jääkiekon kanssa. Se on hieno peli, etenkin nyt kun Suomi sai karistettu 16 vuoden maailmanmestaruuskrapulansa. Hanke olisi heti paljon siedettävämpi jos hallista tarjotaan aikoja myös ei-kilpailullisesti suuntautuneeseen, vapaamuotoiseen kuntoliikuntaan ja jos hallissa olisi myös esimerkiksi kuntosali, jonne pääsee kohtuullisella maksulla.

Vihreät voivat kyllä lähteä hallitukseen. Ehtona on kuitenkin hallitusohjelma, joka tukee sosiaalisesti, inhimillisesti ja ekologisesti kestävää kehitystä, tasa-arvoa ja jossa ennaltaehkäisevyys on sisäänrakennettuna.

Kadonnutta kaupunkiutopiaa etsimässä

Niin oikeudenmukaisen kaupungin ideaa ajavat, pienimuotoisen, uuden naapuriyhteisöllisen urbanismin sanansaattajat kuin demokraattisen, osallistavan keskusteluprosessin kautta kehittyvää kaupunkia halajavat kaupunkiteoreetikotkin samastavat utooppisuuden vasemmiston yksinoikeudeksi. Tämä ei ole yllättävää, ovathan kaikki merkittävät kaupunkiteoreetikot – David Harvey etunenässä – vasemmistolaisia. Kuitenkin on porvarillistollakin utopiansa tavoiteltavasta kaupungista: siinä markkinasubjektit ajavat autoillaan, kukin omillaan, sukkuloiden Bermudan kolmiossa, jonka muodostavat työpaikka, ostoskeskus ja koti.

Hyvä prosessi ei välttämättä tuota parasta lopputulosta, vaikka ehkä enemmistö onkin tyytyväinen mahdollisuuteen päästä sanomaan sanansa kaupunkisuunnittelussa. Demokraattinen, osallistava prosessi ei kuitenkaan ota kantaa siihen, miten taata heikoimpien ryhmien intressien riittävä kuuluminen päätöksenteossa. Yksi ihminen, yksi ääni –periaate ei takaa sitä, että jokainen ääni kuuluu yhtä voimakkaasti: tiedolliset, taloudelliset ja valtaresurssit jakautuvat käytännössä epätasaisesti.
Samalla kansalaisella voi olla päätöksentekoprosessissa monta roolia: hän voi olla yrittäjä, osakkeenomistaja ja hänellä voi olla erinomaiset tiedot päätöksentekoprosessiin vaikuttamisesta, rohkaisevia kokemuksia osallisuudesta ja suhteet tärkeisiin osallisiin. Toinen taas voi olla vieraantunut, eikä tunnista omia etujaan eikä tiedä, miten niitä ajaisi. Sitäpaitsi naapurustolähtöinen, pieni on kaunista-etujen edistäminen ei aina johda useimpien kannalta parhaaseen tulokseen. Tuloksena voi olla protektionistista, itsekästä sovinismia: nimbyismiä tai segregaatiota.

Jos vasemmistolaisilla onkin objekti - idea tavoittelemisen arvoisesta, hyvästä kaupungista -heiltä puuttuu subjekti. Heidän utopiansa perustuu utooppiseen ihmiskuvaan jaloon yleiskatsauksellisuuteen kykenevästä rationaalisesta keskustelijasta. Ja päinvastoin: porvarit ovat kyllä saattaneet löytää subjektin, mutta heiltä puuttuu objekti.

Susan Fainsteinin analyysi (New Directions in Planning Theory. In Urban Affairs Review, vol. 35, no 4/march 2000) siitä, miksi kaupunkisuunnittelu ei ole vasemmistolaisen utoppisuuden suoranaista riemumarssia, on erittäin osuva. Samalla Fainstein piirtää ehkä parhaan näkemäni analyysin siitä, miksi vasemmisto yleisemminkin on kriisissä. Ei nimittäin riitä, että ilmoitetaan tavoiteltavan tasa-arvoa. Vielä pitäisi ilmoittaa, miten sitä tavoitellaan, mitä on arvo ja miten kyseinen arvo muodostuu. Vasemmistolainen utooppisuus unohtaa myös keskiluokan edut, kärjistäessään yhteiskunnan syrjäytyneiden ja kapitalistien väliseksi taisteluksi.

"The characteristic weakness of socialist analysis has been its dismissal of economic growth as simply capital accumulation that benefits only capitalists. Socialist doctrine fails to mobilize a following if it only ensures greater equality without also offering improved circumstances for most people. The market model and neoliberalism have proved popular because they promise increases in affluence for all even if within the content of growing inequality. Neomarxian analysis has shown that unregulated growth despoils the environment, primarily helps the upper echelons of the population, and even produces increased absolute deprivation at the bottom. Nevertheless, this critique did not point a way in which the majority of the population can realize economic gains relative to their own previous position and, as a consequence, has lost popular support in the developed countries.

A persuasive vision of the just city needs to incorporate an entrepreneurial state that not only provides welfare but also generates increased wealth; moreover, it needs to project a future embodying a middle-class society rather than only empowering the poor and disfranchised.

If substantive democracy is a constitutive element of a vision of social justice, then an antimajoritarian concept of society will not do.

Participation in public decision making is part of the ideal of the just city, both because it is worthy goal in itself and because benevolent authoritarianism is unlikely. But: democratic principles can easily accommodate ineffective or harmless minorities! Evaluation must comprise an analysis of whether realization of the group’s goals is possible and, if so, whether such realization leaves intact the principle of social justice. Democracy is desirable, but not always.

Given the existing system of social domination, it cannot be assumed that participation by stakeholders would be transformative in a way that would improve most people’s situation. Consequently, deliberations within civil society are not necessarily morally superior to decisions taken by the state." (Fainstein 2000, 468-469).

Uskon rationaaliseen keskusteluun, tasa-arvoon, markkinakysyntään ja pidän utopioita välttämättömänä. Uskon kuitenkin myös, että ihminen ei ole rationaalinen, vahvat hallitsevat ja oma etu hallitsee, tarjonta ohjaa kysyntää ja utopiat tarvitsevat avukseen myös luettelon niistä keinoista ja toimenpiteistä, joilla niitä kohti pyritään. Hyvän kaupunkisuunnittelun onkin sisällettävä näitä kaikkia.

Kerjääminen, kaupustelu ja Kokoomus kielletty

Helsingin katukuvaa kansainvälistämässä viime vuosina omalta, joskin kansainvälisessä vertailussa varsin vaatimattomilta osaltaan kerjäävät romanikerjäläiset ovat Helsingin valtuustopuolueista etenkin Kokoomuksen mielestä kaupunkikuvallinen ongelma, häiritsevää saastaa, joista sietää päästä eroon. Aivan samoin kuin Perussuomalaisetkin, he ovat valmiit toivottamaan heidät ei-minnekään, eli ihan minne vain. Pääasia että saadaan pois. He ovat siis vähän niinkuin kaupunkikuvallinen ydinjäte: haudattakoon jonnekin, mutta herra tietää minne. Pääasia, että vaan jonnekin. Hys-pois, kuten on nimetty karkotinainevalmiste, joka estää kissoja merkitsemästä paikkoja kuseskelemalla. Ja kuseskelevathan ihmisetkin, oletettavasti etenkin mustalaiset, heille kun ei edes sallita wc-nimistä sosiaalikeskusta.

Kokoomus luulee olevansa parempien ihmisten Perussuomalaiset. Se on niin suvaitsematon, että se ei vain nimbymäisesti vastusta omille kotikulmilleen tulevia epäsuotuisuuksia, vaan riittää, että nämä koirankakat sattuvat sattumaan vain matkankin varrelle. Meneehän siinä kiireisen työmatkalaisen ärrältä hankittu aamukahvikin väärään kurkkuun tai ainakin menevät aamukahvirahat väärään osoitteeseen. Liukastuukin heihin. Samalla Kokoomus, joka vielä niinä aikoina kun minäkin erehdyin toimimaan Kokoomusnuorissa, on kaivanut sakastistaan sarvikypärän, halutenkin nyt näemmä rajat kiinni. Kansallisen Kokoomuksen Kokoomusnuoret luulivat nimittäin noina päivinä toimivansa Kansainvälisessä Kokoomuksessa.

Ei kukaan tietenkään pidä kerjäämistä hyvänä asiana. Ei se ole kaunista. Kaikkea, mistä ei pidä, ei kuitenkaan voi kieltää. Lista asioista, joista minä esimerkiksi en pidä, on pitkä. Jos minulla olisi valta, kieltäisin mm. seuraavat, koska ne loukkaavat henkilökohtaista esteettistä käsitystäni ja maailmankuvaani:
- klassisen musiikin käytön mainoksissa ja kännyköissä
- yhdyssanavirheet
- Marita Taavitsaisen, Popedan ja J.Karjalaisen musiikin ja Mikko Alatalon kaikkialla
- kolajuomien sekoittamisen viskiin
- autoilun kaupungissa
- puhelinmyynnin ja verkostomarkkinoinnin
- turkistarhauksen

Olin mukana siinä Kokoomusnuorten valtuuskunnassa toukokuussa -91, joka teki historiallisen aloitteen Suomen EU-jäsenyydestä. Nyt jälkikäteen, hyi helvetti, että minua hävettää. Minua yhdisti tähän porukkaan paitsi luulo - vääräksi osoittautunut - että Kokoomuksessa saa naisia, myös halu Suomen kansainvälisen kanssakäymisen helpottamiseen ja länsimielisyyteen, kun Neuvostoliitto kouristeli tuskissaan. Toivoimme ja uskoimme, ehkä naiivistikin, että Suomen EU-jäsenyys antaisi Suomelle turvatakuut, helpottaisi työvoiman ja opiskelijoiden liikkuvuutta, helpottaisi Suomen ulkomaankauppaa, meille sigamageita stibendejä Bolognaan, Sorbonneen tai Bruggeen ja toisi viinin maitokauppoihin.

Romanikerjäläisongelma tulisi ratkaista, totta, mutta siihen ei Helsinki eikä edes Suomi pysty yksin. Olemme siksi mukana kansainvälisissä liittoumissa ettei pieni yksin pärjää. Ja pienen tulee valita kaverinsa oikein. Romanikysymyksen ratkaiseminen ei ole korkealla EU:n agendalla samasta syystä kuin asunnottomuus Helsingin asialistalla - ne muuten ovat itse asiassa paikoitellen synonyymejä - koska eivät penteleet äänestä. EU:n pitäisi velvoittaa Romaniaa (ja Slovakiaa) järjestämään romanien oikeudet kansainvälisten ihmisoikeussopimuksien ja oman perustuslakinsa mukaan, ja samaten EU:n pitäisi velvoittaa kaikkia jäsenmaitaan tuomitsemaan Romanian tahdottomuus ja impotenssi. Jos kyse on maahan syvälle pesiytyneestä rakenteellisesta ja kulttuurisesta rasismista, se kiellettäköön välittömästi EU:n toimesta, muuten Romania erotettakoon EU:sta. Hankkikoon uusia kavereita vaikka Valko-Venäjältä.

Ei sitäpaitsi ole mitään romanikerjäläisongelmaa. Monella romanilla - jotka sattuvat olemaan ihmisiä, on ongelma. Samaten meillä, siis EU-yhteiskunnilla ja sen asennevammaisilla ja ksenofobisilla kansalaisilla on ongelma. Vakava ongelma, omien asenteidemme kanssa.

Meidän on kuitenkin aivan turha ummistautua hyvänolontunteeseen, ja projisoida "romaniongelma" Romanian kaltaisiin banaanitasavaltoihin, tai siis kurpitsatasavaltoihin. Kurpitsa siksi, että kun Ceausescu kävi tarkastamassa kollektiivitiluksiaan, niissä huono sato salattiin värkkäämällä styroksista kurpitsoita, toivoen vain ettei Toveri erehtyisi maistamaan.

Nimittäin kaltaisessamme "kehittyneessä", "demokraattisessa" ja "tasa-arvoisessa", puhumattakaan "tasapaksussa" yhteiskunnassammekin on ongelma. Jos eivät romanit saa ansiotyötä, eivät he saa käydä kouluakaan rauhassa. Meillä on vakava yhteiskuntarauhaongelma, enkä tarkoita tällä varastelevia, valehtelevia ja raiskaavia kerjäläisryysyläisiä, vaan sitä, että en näe sellaisella yhteiskunnalla olemassaolon oikeutta, jossa sen kansalainen ei voi käydä kouluaan, jos 14-vuotiasta tyttöä ensimmäisestä päivästä alkaen yläasteella alkavat koulun kaksi 19-vuotiasta nahkapäätä systemaattisesti kiusaamaan. Olen ollut itse tätä todistamassa: samassa talossa kanssani asuva tyttö oli harvinaisen kypsästi ja fiksusti ikäisekseen käyttäytyvä ja pojat rinnakkaisluokkalaisiani.

Minulla on kysymys kaikille niille kokoomuslaisille, jotka ovat sitä mieltä, että romanit sietäisivät Timbuktuun, sinne missä pippuri kasvaa tai huitsin Nevadaan: olimmeko me Kokoomusnuoret silloin -91 naiiveja? Ja oliko naiivia laajentaa EU:ta entisiin Varsovan liiton maihin, dollarinkuvat silmissä kun entisestä Neuvostoliiton etupiiristä toivottiin uutta markkina-aluetta, kun näiden maiden sen paremmin taloudellinen tilanne kuin institutionaaliset järjestelytkään eivät täyttäneet EU-standardeja?

Me Kokoomusnuoret olimme - tai ainakin luulimme olevamme - Suomen etu- ja valiojoukkoa, ja meistä joku on päätynyt ministeriksikin asti, ellei aika kultaa muistoja. Muistaakseni kyllä, vaikka tietenkin on hienoa patsastella tähtien säteilemässä lainavalossa. Olimmeko peräti väärässä? Onko Suomea huijattu? Ja jos on, mekö myimme Suomen, me, Kokoomusnuoret? Jos sen teimme, katsokaamme peiliin: teimmekö valtiopetoksen? Tulisiko Suomen erota EU:sta? Tai kannattaisiko esmes aloittaa siitä, että Kokoomus eroaisi hallituksesta?

Valtionhoitajapuolue Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Kataisen tulee nyt ryhdistäytyä, ja tehdä miehen työ, ja osoittaa johtajuutta. Onko Kokoomus rasistinen puolue? Keitä kuuluu Kokoomuksen Eurooppaan? Mikä on Kokoomuksen ihmiskäsitys?

Kansalaisvaik(e)uttamisen lyhyt oppimäärä Helsingissä – Never trust a smiling socialdemocrat

Kirsikka Bonsdorffin ja Saara Toivosen kanssa Lääkärinkadun alueella Keskuspuistossa lokakuussa 2006. Kirsikka ja Saara eivät ole vastuussa allaesitetyistä mielipiteistä.

Olen aina ollut sitä mieltä, että puoluepolitiikka on kansalaistoiminnan jatke, ja poliittiset puolueet ovat välineitä, joista jotkut ovat parempia välineitä kuin toiset. Liityin Vihreisiin kolmisen vuotta sitten, kuultuani, että rakastamani Keskuspuisto nk.Lääkärinkadun alueelta Laaksossa oltaisiin uhraamassa muutamien satojen etuoikeutettujen asuinmaaksi. Uskoin, että jäsenyys Vihreissä antaisi minulle suoremmat yhteydet päätöksentekoon kuin vapaana kansalaisaktivistina toimiminen ja välineen säilyttää Keskuspuisto kaikkien yhteisenä virkistysalueena. Olen saanut kansalaisaktivistina paljon kontakteja puoluerajojen ylitse, ja kokemuksia, joiden uskon olevan hyödyllisiä ja opettavaisia.

Poliittiset puolueet eivät ole suljettuja salaseuroja. Niissä on kenen tahansa mahdollista vaikuttaa. Esimerkiksi minä olin aloitteentekijänä ja laatijana kesän 2007 puoluekokousaloitteessa, jossa Helsinkiin ajetaan kansallista kaupunkipuistoa, joka turvaisi nykyisiä kaavamääräyksiä paremmin Helsingin viheralueiden säilymisen virkistyskäytössä. Ilokseni tämän aloitteen sisältö on nyt mukana Helsingin Vihreiden kunnallisvaaliohjelmassa.

Miksi sitten kannattaa äänestää Vihreitä? Vihreiden vahvuus on aina ollut tiiviit yhteydet myös ei-puoluepoliittiseen kansalaistoimintaan; me uskomme, että luottamuksen palauttaminen politiikkaan lähtee sellaisesta yhteisöllisyydestä, jossa poliitikot kuuntelevat kansalaisia, eivät vain kuule.

Vuonna 2000 voimaansaatetussa Maankäyttö- ja rakennuslaissa taataan kuntalaisten vaikutusmahdollisuus oman ympäristön suunnittelussa. Kaupunkiamme suunnitellaan sen asukkaille, ja paras kaupunki saadaan siten, että kuntalaiset todella ovat mukana päätöksenteossa. Miten tämä sitten taataan?

Maankäyttö- ja rakennuslaki takaa siis kuntalaisten oikeuden tulla kuulluiksi omaa elinympäristöään koskevissa asioissa. Ei kuitenkaan riitä, että puolueella on korvat; niitä on myös käytettävä.

Vallitseva kaupunkisuunnittelukäytäntö Helsingissä lähtee siitä, että osallisia ovat maankäyttöhankkeiden välittömän lähipiirin asukkaat, yhteisöt ja yritykset. Helsingissä ei kuitenkaan ole kaupunginosademokratiaa, joten kaupunkiympäristön osallisia ovat kaikki kaupunkilaiset. Olen kannelmäkeläisenä puolustanut meilahtelaisten, töölöläisten, laaksolaisten, pikku-huopalahtelaisten, ruskeasuolaisten, paloheinäläisten, malminkartanolaisten, myllypurolaisten, laajasalolaisten ja vuosaarelaisten oikeuksia omiin lähivirkistysalueisiin, koska ne ovat arkiliikunnan kannalta välttämättömiä; lisäksi ne ovat monille ainoa kosketus luontoon.

Tätä kaupunkisuunnittelulautakunnan yhden äänen 5-4 enemmistö ei kuitenkaan ole ymmärtänyt, vaan Kokoomus ja Kokoomuksen salarakkaat, Demarit kaupungin betonoimisessa ovat olleet yksituumaisesti panemassa kaupunkilaisten virkistysalueita muovipussiin. Yhdessä asiassa Kok-dem –puolueessa on kuitenkin sisäinen särö: kun Kokoomus redusoi kuntalaiset kuluttaja-asiakkaiksi ja kunnan valintamyymäläksi, demari tietää kansalaista itseään paremmin, mitä kansalainen haluaa!

Vaikka Helsingissä ei ole kaupunginosademokratiaa – kiitos paljolti Kokoomuksen, joka pelkää sen estävän kaupungin ”järkevän ja kokonaisvaltaisen kehittämisen” – moni kaupunkipäättäjä toimii ikään kuin helsinkiläisten elinpiiri rajoittuisi heidän omalle takapihalleen. Kaupunkisuunnittelupäättäjät tulkitsevat vain kaavoitushankkeiden naapurit osallisiksi; tämä oletettavasti siksi, että näin menetellen heidän vaikuttamisensa on helppo tyrmätä nimbyilynä. Kuitenkin, jos kaupunkisuunnittelupoliitikko esimerkiksi vastustaa Hakaniemen ravintolapaviljonkia, tämä ei ole autoritaarisimman näkemyksen – eli hänen itsensä mielestä - nimbyilyä, vaan kaupungin kokonaisedun ajattelemista.

Luulin aikaisemmin, että Maankäyttö- ja rakennuslain edellyttämä dialogisuus edellyttäisi kaksisuuntaista kommunikointia, aitoa keskustelua, jossa molemmat osapuolet kuuntelisivat toisiaan ja ottaisivat toistensa ideoista mahdollisuuksien mukaan ns. vaarin. Kun kaavoitustilaisuuksissa, joita kuntalaisten kuulemiseksi järjestetään, laaditaan muistio, johon kirjataan ylös esitetyt kansalaismielipiteet, niin vastaavasti kuntalaisella tulee olla oikeus tehdä muistiinpanot kaupunkisuunnittelupoliitikon kanssa käymistään keskusteluista ilman uhkailuja sananvapauden väärinkäytöstä, ja torumista väärän propagandan levittämisestä. Yksittäisen kuntalaisen on kuitenkin käytettävä kaikki puskaradiokanavansa ja suusta suuhun –menetelmänsä, sillä hänen käytössään ei ole puoluelehdistöä taikka ay-liikkeen avointa kassaa.

Toivon, että sunnuntaisissa vaaleissa mandaatin saa sellainen kaupunkisuunnittelu, jossa kaupunkilaiset tulkitaan kaupunkivaikuttajiksi, ei kaupunkisuunnittelun vaikeuttajiksi. Tätä edesauttaa Vihreiden äänestäminen. Toivon myös, että lautakunnat lisäisivät avoimuuttaan; tähän mennessä aktiivisten kuntalaisten ”karvalakkilähetystöt” ollaan säännönmukaisesti käännytetty Kansakoulukadun ovelta. Lisäksi toivon, että lautakuntiin – siis myös kaupunkisuunnittelulautakuntaan - valitaan alan harrastajia ja asiantuntijoita, jotta vapaasti jyllääville rakennusliikkeille saataisiin demokraattinen vastavoima.

Juoksee Piikkien Kanssa

Asunnottomien yön kunniaksi, julkaisen nyt uudestaan Hesarissa 28.5. julkaistun mielipidekirjoitukseni. Aiheesta Hesari-blogissa käytyä keskustelua voi seurata klikkaamalla otsikkoa.



Tilapäisasumus Keskuspuistossa. Majan sisällä on sanomalehtiä lämmikkeinä ja pehmikkeinä. Tarkempaa paikkaa en paljasta asukkaan suojelemiseksi. Tai kuinka tilapäinen se nyt onkaan...

On matemaattinen tosiasia, että suurempi määrä ihmisiä merkitsee suurempaa mahdollista määrää erilaisia sosiaalisia suhteita, tai ainakin mahdollisuutta erilaisiin sosiaalisiin suhteisiin. Miltei yhtä todennäköistä on, että suuremmasta ihmismäärästä seuraa ihmismassan heterogeenisuuden, nk. ”erilaisuuden” lisääntyminen.

Louis Wirthin mukaan kaupunkeja luonnehtivat suuri koko, tiivis asutus, vakinaisuus (verrattuna esimerkiksi telttakyliin) ja sosiaalinen heterogeenisyys. Helsinki ei ole kansainvälisessä vertailussa kovinkaan suuri kaupunki, mutta lähialueineen se on ylivoimaisesti Suomen suurin väestökeskittymä, ja tiheimmin asuttu alue. Helsinkiin keskittyy myös Suomen mittakaavassa eniten erilaisia alakulttuureita.

Koska kaupunkeja luonnehtii Wirthin mukaan asutuksen vakinaisuus, tänne eivät kuulu risumajojen kaltaiset väliaikaisasumukset. On häpeä, ettei Helsinki ole kyennyt poistamaan asunnottomuuttaan; samaten on valitettavaa, että jotkut helsinkiläiset eivät ole valmiita hyväksymään sitä tosiasiaa, että kaupunki kuuluu kaikille, myös heille, joilla ei mene kovinkaan hyvin.

On inhimillistä ja valitettavan tavallista, että ihmiset vastustavat lähiympäristöään kohtaavia muutoksia; tätä kutsutaan NIMBY –ilmiöksi (Not In My Backyard). Etenkin omille nurkille sijoittuva uudisrakentaminen kohtaa usein vastustusta; pelätään sitä, että uudisrakentaminen vie mukanaan asukkaille rakkaan lähipuiston tai nykyisten asukkaiden merinäköalan tai pimentää auringonvalon. Asuntolat kohtaavat aina vastustusta, riippumatta siitä, minne niitä sijoitetaan, vaikkakin yleensä asuntolat sijoitetaan jo olemassaoleviin rakennuksiin. Asuntolat eivät yleensä merkitse uudisrakentamista.

Vuosisadan alun Amerikassa vaikuttaneen kaupunkia monumentalisuudella kaunistavan City beautiful –liikkeen perversiyteen asti vienyt Daniel Burnham suunnitteli Clevelandin kasvojenkohotusta siten, että slummit korvattaisiin puistoilla. Täällä ei ole varsinaisia slummeja, joita pitäisi tai joita edes voisi jyrätä mataliksi ja hyvä niin. Eikä pidäkään olla. Sitäkin paremmalla syyllä tukiasunnot pitää sijoitella tasaisesti eri puolille kaupunkia. Niin sanottuja hyvä- ja huono-osaisia ei pidä erottaa toisistaan: en kaipaa Helsinkiin slummeja sen paremmin kuin Beverly Hillsin kaltaisia aidattuja asuinalueita.

Tukiasuntojen vastustajat perustelevat vastustuksensa usein sillä, että he pelkäävät lastensa puolesta. Jos omalle asuinalueelle tulee tukiasuntola, tämä merkitsee heidän mukaansa sitä, että heidän lapsensa altistuvat huumausaineille ja arvaamattomattomasti käyttäytyville niiden käyttäjille.

Me Helsingissä suhtaudumme hämmennyksellä ja joskus huvittuneestikin syrjäseutujen ihmisten susipelkoon. Syrjäseuduilla nähty yksikin susi yleensä merkitsee koko kylän mobilisointia susijahtiin ja lasten viemistä autoilla kouluun. Tukiasuntojen asukkaat ovat kaupunkien susia.

On aika villi visio, että tukiasuntojen asukkaat juoksisivat piikittämässä lapsia, jotka saisivat henkihieverissä juosta karkuun heitä susien lailla metsästäviä ”moniongelmaisia”. Luulen, että nämä pelätyt moniongelmaiset eivät todellakaan kykene moiseen.

Luonnehtiessaan kaupunkien ominaisuuksia, Wirth ei puhunut mitään suvaitsevaisuudesta. Kaupunkien sosiaalisesta ja kulttuurisesta heterogeenisyydestä kuitenkin pitäisi seurata sietokyky erilaisuutta kohtaan. Kaikilla ei todellakaan mene hyvin, vaikka pääministeri Matti Vanhasen mukaan huono-osaisuus pitäisikin piilottaa, miten täällä Helsingissä todella onkin tehty: huono-osaiset pakenevat metsiin karkuun meitä parempiosaisia. Ymmärrän heitä oikein hyvin. Ihminen on ihmiselle susi.

Viheralueiden arvottaminen vaikeaa

Kuva: Inge Martonen

Kirjoitus julkaistu Helsingin Sanomien mielipidesivulla tiistaina 11.9.2007

Kaupunkisuunnittelun pahin vihollinen, tonttipula on viime aikoina taas nostanut päätään. Yhdeksi keinoksi lievittämiseen on ehdotettu viheralueiden arvottamista; mitkä viheralueet koetaan niin ehdottoman pyhiksi, ettei niihin saa kajota ja mitkä viheralueet taas voisivat olla mahdollista tonttireserviä, ainakin jos niille suunnitellut kaavoitushankkeet brändätään houkuttelevasti.

Kuitenkaan esimerkiksi Keskuspuiston eteläosaan Laaksoon suunnitellusta kerrostaloalueesta ei saada kuntalaisten silmissä hyväksyttävää edes kutsumalla rakennuksia kaupunkivilloiksi.

Viheralueiden arvottamista ei nähtävästi olla mietitty aivan loppuun saakka, sillä siihen liittyy monia ongelmia. Kuka arvottaa eri viheralueita ja miten?

Mahdollisessa neuvoa-antavassa kunnallisessa kansanäänestyksessä keskeisellä paikalla oleva tunnettu viheralue (esimerkiksi Keskuspuisto) olisi vahvoilla, kun taas syrjäinen mutta paikallisesti tärkeä metsä saattaisi jäädä rakennusmaareserviksi.

Voisiko jokainen antaa yhden äänen tärkeimmäksi pitämälleen viheralueelle, vai voisiko puoltoäänen antaa kaikille tärkeiksi katsomilleen viheralueille?

Jotta tällainen "vaali" olisi edes teoriassa mahdollinen, viheralueet pitäisi nimetä ja luetella yksiselitteisesti ja tyhjentävästi, jotta tiedetään, mistä äänestetään. Esimerkiksi Keskuspuisto tarkoittaa yhdelle Töölönlahden rantaa, toiselle Laaksoa, kolmannelle Maunulaa, neljännelle Pirkkolaa, viidennelle Paloheinää, kuudennelle Haltialaa ja seitsemännelle Vantaanjoen rantaa, vaikka osa näistä ei edes ole virallista Keskuspuistoa vaan Helsinkipuistoa ja osa taas hallitsevan tulkinnan mukaisesti ei ole puistoa ensinkään. Äänestyspaikoilla tulisikin olla esillä kartta, johon uhatut viheralueet olisi rajattu ja nimetty.

Jos taas Helsinki jaettaisiin vaalialueisiin esimerkiksi suurpiirien mukaan, jolloin voisi äänestää vain oman lähialueensa metsiä, tällöin lähtökohtana tulisi olla alueellinen viheraluetasapaino.

Vaali toimisi pudotuspelinä; jäljelle jäisi sama määrä viheralueita tai suhteellisesti sama pinta-ala viheralueita per suurpiiri. Jos vaali toteutettaisiin alueellisena, se olisi piiru kaupunginosademokratian suuntaan.

Toisaalta varsinkaan nuoret ihmiset eivät välttämättä samastu asuinalueeseensa, koska he muuttavat usein, tekevät työtään ja harrastavat oman asuinalueensa ulkopuolella. Toiseksi, välttämättä omaan kotiseutuun liittyvät asiatkaan ole kovinkaan tuttuja. On mahdollista elää koko ikänsä Herttoniemessä tietämättä, missä on Laajasalo.

Kolmanneksi, tällainen aluedemokratiamalli - joka ponnistaa samasta ideologiapohjasta kuin alkuperäinen itseriittoisten puutarhakaupunkien idea - siunaisi nimbyilyn, eli ihmisten ei olisi suotavaa eikä edes mahdollista ottaa millään tavalla kantaa muihin kuin oman elinmpäristönsä asioihin.

Michael Perukangas
puistotutkija ja -aktivisti
Oslo, Norja

Déja vu: Kaavoituskiista Oslossa

Tervetuloa Voldsløkkaan!



Olin kuuntelemassa paikallisessa asukas- tai kaupunginosatalossa (sellaisiksi niitä Oslossa kutsutaan) yleisötilaisuutta, jossa keskusteltiin suunnitelmista muuttaa paikallinen Voldsløkkan ulkoilualue urheilupuistoksi. Paikalle kokoontuneet paikallispoliitikot näyttivät olevan puoluekannasta riippumatta suhteellisen yksimielisiä suunnitelman tarpeellisuudesta. Helsinkiläisessä mittakaavassa Voldsløkka on suhteellisen vaatimaton urheilupuistoksi; nykyisellään se on vihreä, joskin hieman ränsistynyt keidas Sagenen kaupunginosassa, ja ainoa Sagenen liikuntaan soveltuva ulkoilualue, läheisen Akerselvan joenrantaa lukuunottamatta. Alueella on lasten leikkipuisto, kaksi rantalentopallokenttää, täkäläisittäin vaatimaton pari-kolmetuhatta henkeä vetävällä katsomolla varustettu jalkapallostadion josta kuitenkin esimerkiksi Vuosaaren Viikingit olisivat onnellisia, jalkapallon harjoittelukenttiä, muutama tenniskenttä, varastoja ja joidenkin yrityksien takapihoja, parkkipaikkoja sekä suhteellisen runsaasti vapaaseen oleskeluun soveltuvaa nurmikkoa. Alueen kiertää ulkoilupolku (joka on paikoitellen epätasainen ja noin parinsadan metrin matkalta asfaltoitu!), joka on noin mailin mittainen.

Voldsløkkan kiertävä noin mailin mittainen polku on "vihreä reitti".Tosin ei kyllä kovinkaan hääppöinen.


Jos haluaa vaihtelevaa lenkkeilyalustaa, silloin reitti on oiva, sillä polku on asfaltoitu n 200 metrin pituudelta. Mutta miksi? Palveleeko asfaltointi muka jotenkin viereisiä jalkapallon harjoittelukenttiä?


Voldsløkkan leikkipuisto, joka sijaintinsa puolesta ainakin lienee mainio liikunnallisten harrastuksien ja luontosuhteen opettamiselle:


Rantalentopalloilu on Norjassa erittäin suosittua. Laji on mukavaa myös sosiaalisena kuntoiluna hyvällä säässä ja hyvässä seurassa.


Voldsløkkan tenniskenttä lienee nähnyt parempiakin päiviä.


Jalkapallon harjoituskenttiä.

Paikalle kokoontuneiden suurin huolenaihe oli muutostöistä aiheutuva lisääntyvä liikenne, ja liikenteen lisääntymisen siunasivat välttämättömyytenä myös paikallispoliitikot, etenkin paikallisen autopuolueen Høyren edustaja, joka totesi, että lapsia isoine pelikasseineen pitää kuljettaa autolla. Tämä on yllättävän tuttu argumentti tämäkin Suomesta; Päivi Lipponen totesi juuri Iltalehden haastattelussa että lapsiperheelle auto on muka välttämättömyys. Ehkä autottomat eivät saisi edes lisääntyä, tai ainakin lisääntyville pitäisi kustantaa valtion toimesta ajokortti?

FRP:n (Edistyspuolue, paikallinen Perussuomalaiset, nimessä on tietty tavoittelematon ironia) edustajan mukaan kaupunginosavaltuusto ei voi tehdä kovin omavaltaisia irtiottoja liikenneratkaisuissaan, vaan kyse on koko kaupungin asiasta. Niin onkin; Oslon kaupunginkin mittakaavassa Sagenen joukkoliikenneyhteydet ovat varsin hyvät, ja alueen ohitse kulkee usea bussi. Paikallisbussien vuorovälejä tuleekin tihentää houkuttelevana vaihtoehtona yksityisautoilulle, muuten alueesta tulee - kuten eräässä yleisöpuheenvuorossa viitattiin - loukko, jonne paikalliset ulkoilijat eivät jalkapallo-otteluiden aikana pääse turvallisesti.

Näkymä lähimmältä bussipysäkiltä. Oikealla häämöttää Ekeberg Hagebyn siirtolamökkialue, ja suoraan edessä, alle sadan metrin päässä Voldsløkka. Ai miten niin ei pääse bussilla, ja pysäkiltä on niin kovin pitkä matka kantaa urheilukassia...


Mitä liikenteelle sitten pitäisi tehdä? Venstren edustaja tyytyi toteamaan - ilman mitään ratkaisuehdotuksia - että asiaan pitäisi saada ratkaisu yhdessä paikallisten asukkaiden kanssa, joista osa oli sitä mieltä, ettei heitä kuunnella, ja että etenkin Høyre syyllistyy kovakorvaisuuteen. Høyren edustajat kiistivät tämän ponnekkaasti, ja kehottivat olemaan heihin yhteydessä. Toinen høyreläinen jopa sanoi, että stadionille vievästä Stavangergatasta tultaisiin tekemään ympäristökatu eli miljøgata, mitä ihmettä sitten tarkoittaakaan. Ehkä sillä saa ajaa vain biopolttoainetta käyttävällä tai kenties polkuautolla, tai sitten siitä koristellaan esplanadi.

Stavangergatan tuleva ympäristökatu?


Siitä, tultaisiinko lisääntyvä automäärä sitten sijoittamaan stadionin alle mahdollisesti kaivettavaan parkkiluolaan vai lähikatujen asukaspaikoille, ei oltu yksimielisiä. Tosin paljon äänessä ollut høyreläinen taas pyysi ajattelemaan omaa napaa kauemmas, todeten että Voldsløkkasta voisi tulla alueen brändi ja vetovoima(kas kun ei kilpailukyky, tuttu kokoomuslainen ideologia taas huutaa tyhjyyttään)tekijä, ja että koska sagenelaisetkin asioivat (omilla autoillaan) oman alueensa ulkopuolella, on aivan loogista ja hyväksyttävää että tännekin tullaan muualta. Tosin eräs pitkän linjan paikallispoliitikko - noin 60 -vuotias mies, joka ei edes omista autoa! - totesi, että hän ei tarvitse Sagenessa autoa, mitä hän piti alueen hyvänä puolena.

Asukaspysäköintiä lähikadulla, siirtolamökkialueen vieressä. Minne väliin tänne muka mahtuisi? Vertailun vuoksi, ottelupäivinä Helsingin vanhan jäähallin vastapäinen "joutomaa" lasten liikennepuiston ja ratsastuskentän välissä täyttyy autoista. Jalankulkijalla tai pyöräilijällä ei ole silloin väliin mitään asiaa.


Asiakaspysäköinti on nykyisellään Voldsløkkalla monin paikoin erikseen kieltokylteillä kielletty.


Henkilökunnalla kuitenkin parkkiruutuja piisaa. Ehkä heille pitäisi lahjoittaa Oslon julkisen liikenteen linjakartta, joka löytyy myös osoitteesta www.sporveien.no? Ehkä tähän mahtuisi yksi katukoriskenttäkin sekaan, tai sitten lapset voivat leikkiä piilosta autojen takana?


Jalkapallostadionin tarpeesta ei oltu aivan yksimielisiä. Paikalla ollut pitkän linjan kuntourheilija peräänkuulutti tarveanalyysiä. Parin-kolmen kilometrin säteellä on jo Ullevaalin kansallisstadion ja Bislett, ja FRP:n edustaja pani populistisesti vastakkain päiväkodit ja jalkapallostadionin, vedoten siihen että alueen väestömäärä on noussut voimakkaasti. Ehkä sitten kunnostetaan Ullevaalista uusi, uljas päiväkoti, ja tunnustetaan, että lapsien hoitaminen on urheilulaji. Tai ehkä urheileminen onkin lapsellista?

Järjestäytyneellä kilpaurheilulla on aina omat puolestapuhujansa, jotka ovat kaupallisia tahoja; kuntourheilun puolustaminen jää yksittäisille ihmisille ja kansalaisjärjestöille, ja kuntourheilun tarpeet jäävätkin usein jalkoihin (vertailun vuoksi, Suomen baseball-liitto yrittää lobata Maunulan ulkoilumajan läheisyyteen stadionia nurmikentälle, joka on nyt koiraharrastajien ja ulkoilijoiden yleisessä käytössä; baseballstadionin toteutuessa, aluetta voitaisiin pitää yleishyödyllisessä käytössä vain talvisaikaan. Tilanne on samankaltainen Talin golfkentällä, joka on hiihtäjien ja pulkkailijoiden käytössä talvisin.

Tämä nurmikko on demokraattinen, ei valikoi käyttäjiään eikä syrji ketään. Siihen sopivat lounastaukoa pitävät työmiehet, piknikillä olevat ystävykset, koiranulkoiluttajat kuin frisbeenheittäjätkin, sekä lukuisia vapaassa käytössä olevia pieniä jalkapallokenttiä.


Oikopolku alueen läpi lasten leikkipuistoon. Tämä oikotie on vaihtoehtoinen ulkoilureitti, lyhentäen puiston kiertävää reittiä noin puoli kilometriä.


Tali houkuttelee esiin muitakin analogioita. Kuten Talissakin, Voldsløkkassa on urheilupuisto ja siirtomökkialue vierekkäin, ja molemmissa urheilupuistoa kiertävän ulkoilutien pituus on noin 1,6 km. Helsingissä ahkeroiva yhden miehen anti-siirtolamökki- ja antigolflobby on ehdottanut, että Talin golfkentän tilalle rakennettaisiin Helsingin merellinen Tapiola, mikä on sikäli erikoinen ehdotus ettei Talin golfkenttä ole meren rannalla. Golfkentän vieressä taas on siirtolamökkialue, joka pitäisi sosialisoida, kuten kaikki muutkin epäoikeudenmukaiset etuoikeudet. Jos rinnastetaan kaksi elitististä - tai ainakin kallista - harrastusta, ilmailu ja golf toisiinsa; en muista nähneeni häneltä sellaista ehdotusta, että Malmin lentokentän tilalle voitaisiin rakentaa asuntoja. Tein tämän syrjähypyn siksi, että paikalla ollut pitkän linjan kunnallispoliitikko kertoi, että vielä 70 -luvun alussa läheinen Ekeberg Hagebyn siirtolamökkialue oltiin jyräämässä uuden Oslon päälentokentän tieltä; ehkä Helsingissäkin voitaisiin sijoittaa Malmin kenttä sopivasti jonkin siirtolamökkialueen paikalle? Ekeberg Hageby rauhoitettiin vasta vuonna 1974.

Ekeberg Hageby


Kuten Talissakin, täällä yleishyödyllinen ulkoilupuisto ja "harvojen etuoikeus" ovat sulassa sovussa, miltei kylki kyljessä.


Paikallisilla urheiluseuroilla - kuten Skeidin jalkapallojoukkueella ja Sagenen maahockeyseuralla - oli tilaisuudessa omat lobbaajansa, joista Skeidin edustaja korosti, että Skeid ansaitsee oman stadionin, ja häntä komppasi paneelin puheenjohtaja, jonka mielestä Skeid on tärkeä alueen identiteetinrakentaja, luoden positiivisia esikuvia alueen lapsille ja siten tehden ennaltaehkäisevää sosiaalityötä. Maahockeyn taas korostettiin integroivan alueen pakistanilais- ja intialaisperäisiä lapsia yhteiskuntaan heidän omaan kulttuuriinsa soveltuvalla tavalla; nyt maahockeystä innostuneet nuoret joutuvat vaihtamaan jalkapalloon, sillä maahockeyn pelaamiselle ei ole paikkaa.

Skeidin stadion, jonne silmämääräisesti mahtuisi pelaamaan yli puolet Veikkausliigan otteluista. Kuitenkin se on liian pieni Norjan toisen sarjatason alapään joukkueelle, mikä kertoo siitä, että pelien kuningas on Suomessa korkeintaan prinssi.


Moni yleisöpuheenvuoron käyttäjä mainitsi erikseen asuvansa suunnittelualueen naapurissa, mikä on Suomessakin yleinen argumentti; omakohtaisuus tekee kannanottohalukkuuden ymmärrettäväksi, mutta asian vastapoolina vaanii aina nimby-argumentti, jolla yleisen edun taakse piiloutuvat poliitikot voivat aina ampua alas sen asukasmielipiteen, jota he ovat tulleet kuuntelemaan. Paneelin Høyre-jäsen erikseen oikein ylpeili sillä, että hän edustaa koko kaupungin etua, eikä ole paikallinen. Hän myös muistutti yleisöä poliitikon vaikeasta tehtävästä joutua tasapainottelemaan eriävien intressien ristipaineessa, jolloin ratkaisut eivät koskaan ole kaikille täysin tyydyttäviä.

Yleinen neuvo kaikille asukkaille kaikissa maailmankolkissa: älä koskaan korosta olevasi lähialueen asukas ja sano, että asia koskettaa jotenkin sinua itseäsi. Ole aina huolissasi muista kuin itsestäsi, vaikka lapsista, mummoista, jonkin erityisryhmän puolesta tai naapurikaupunginosan yrittäjistä.

Eräässä yleisöpuheenvuorossa ihmeteltiin sitä, että jos alueelle rakennetaan jalkapallostadionin lisäksi vielä maahockeykenttä, sählyhalli ja skeittihalli, minne sitten ulkoilijat ja kuntourheilijat (bedriftsidrettere) mahtuvat? Mielestäni yhteiskunnan tulee aina pitää yleishyödyllisen kuntoliikunnan puolia, liike-elämän lainalaisuuksia noudattava kilpaurheilu kyllä pitää itse huolen omista eduistaan. FRP:n edustaja väitti, että vaikka urheilulaitosten vaatima tila kasvaakin, niin koko alueen pinta-ala kasvaa, ja siten myös vapaiden viheralueiden ala kasvaa. Sopii tosin ihmetellä, minne, sillä Voldsløkka on katujen ympäröimä. Ehkä avaruuteen, tai sitten alueelta häädetään yrittäjät, ne joista ainakin Høyre ja varmaankin myös FRP ovat niin kovin huolissaan?

Paikallisen yrittäjän takapihasta uusi viheralue?


Etelässä Voldsløkka rajoittuu varastoihin ja yrityksiin, idässä omakotitaloihin, pohjoisessa ja idässä tiehen. Kuva otettu Uelandsgatalta, johon Voldsløkka idässä loppuu, ja jota pitkin kulkee bussi 34, jolla pääsee keskustaan tai josta voi vaihtaa parin pysäkin päässä metroon, jolla sitten pääsee kaikkiin muihin ilmansuuntiin.

Ulkoilijan hätähuuto Keskuspuiston puolesta

Tältä näyttää Hakamäentien laajennustyömaan takia Keskuspuisto. Ilmalan kohdalla metsään on puhkaistu tällainen uusi ulkoilutie kauhakuormaajille.

Olin toissa kesänä Helsingissä järjestettyjen yleisurheilun mm-kisojen aikaan lenkillä, vaikka kiihkeälle penkkiurheilijalle lämpimältä kotisohvalta ylösnouseminen sateiseen ja koleaan Helsinkiin vaatikin suurta tahdonvoimaa. Tällöin törmäsin lenkilläni Laaksossa muutamiin puihin kuin itsestään ilmaantuneisiin paperilappuihin, joissa puut julistivat hätäänsä siitä, mitä niille olisi pian tapahtumassa. Oma hätäni oli suuri, mutta vielä suurempi oli järkytykseni raahauduttuani jälleen samoille kulmille ainakin 35 nimbynkuseman etäisyydelle. Keskuspuiston aivan eteläisen reunan uhatun lehtonatan kasvupaikan ylitse oli ajanut hävityksen kauhistus, joulukuiseen metsään oli ajanut traktori, jonka jäljet olivat kuin vielä kunnolla parantumaton arpi. Yritetäänkö lehtonata tappaa?

Kun jo suhteelliseen väsyneen ja järkyttyneen nimbyn jalat alkoivat lähestymään kaukaista ja pohjoista Kannelmäkeä, juuri edellisestä järkytyksestä toipuneena ymmärsin joutuneeni keskelle kaadettujen puiden sotatannerta. Hakamäentien levennys on etenkin Ilmalan aseman kohdalla raiskannut Keskuspuistoa peruuttamattomasti ja anteeksiantamattomasti, työkoneiden jättäessä vain hitaasti parantuvia arpia herkkään metsään.

Eikä tässä vielä kaikki. Keskuspuistoa uhataan kaikkialta. Yleisten töiden lautakunnan valistuneen jäsenet koettivat huonolla menestyksellä torpata Paloheinän golfkentän laajennushankkeen, mutta onneksi sentään kaupunkisuunnittelulautakunnan valistuneet jäsenet onnistuivat edes hieman pienentämään Keskuspuistoon tunkeutuvan Kuninkaantammen alueen rajausta. Jotta Keskuspuiston teurastus ei näyttäisi niin härskiltä, osaa Keskuspuistosta ollaan ryhdytty kaupungin päättävissä elimissä kutsumaan jollakin toisella nimellä, kuten Helsinkipuistoksi, tai Yleiskaavassa keskustatoiminnoille varatuksi alueeksi.

Miten edelläkuvatut tapahtumat liittyvät toisiinsa? Kun toissa kesänä lenkilläni kuulin puiden valitushuudon, perustin poliittisista puolueista, iästä ja asuinpaikasta riippumattoman sähköpostilistan, joka on ollut myös epämuodollisen kansalaisliikkeen kanava. Ei enää palaakaan Keskuspuistosta -kansanliike haluaa muistuttaa, että postimerkkikaavoitus ei ole nimbyjen keksintö, lulujen vallankäyttöä, vaan termin tuntevat nekin, jotka käyttävät valtaa luluja vastaan.

Jos kansalle maailmanmestaruusluokan oopiumia rapautuvan kansanterveyden kustannuksella järjestävä Suomi on vieraantunut luontaistaloudesta, jossa fyysinen harjoite saatiin välittömästi arkisesta työstä ja matkasta työhön ja kouluun, yhtä lailla Suomi on vieraantunut luontosuhteestaan. Fyysinen harjoite on hankittava erikseen; sitä kutsutaan urheiluksi. Luonnostakin voidaan nauttia kohta vain kukkaruukuissa...

Helsinki on tukehtumassa väärinymmärrettyyn metropoli-identiteettiinsä ja helsinkiläiset ovat tukehtumassa siihen, että loputkin yhteisistä keuhkoistamme ollaan uhraamassa autoille ja asunnoille. Todellisissa metropoleissa - kuten New Yorkissa - ei koskaan tulisi kyseeseenkään uhrata lyhytnäköisen markkinavoiton alttareille senttiäkään kaupunkilaisten harvoista sellaisista yhteisistä alueista, joille astumiseen ei kysytä pääsylippua, ikää, rotua tai kulutusaikomusten vilpittömyyttä.

Tapahtumat Hakamäentien varrella, Hakuninmaalla, Paloheinässä ja Lääkärinkadun alueella liittyvät elimellisesti toisiinsa. Kyse on meidän kaikkien hengitysilmasta, metsästä jossa kävelemme, juoksemme, lataudumme. Mitä enemmän meidän kaikkien yhteistä Keskuspuistoamme viedään, sitä kouristuksenomaisemmin meidän on siitä on pidettävä kiinni. Jari Tervoa vapaasti siteeratakseni: kohta metsä on toisaalla, mutta sinne pääsee bussilla.

Dølaleik - Laaksolaisten leikki

Kuva: Juha Jakonen. Kuva ei esitä autenttista Laaksolaisten leikkiä, sillä sellaista ei vielä olla leikitty.

Dølaleik on alkuperältään norjalainen leikki, joka ei vielä ole saavuttanut kovin laajaa tunnettuutta. Dølaleikin osioiden ja joukkueiden määrää voidaan soveltaa tilanteen mukaan, mutta norjalaisessa alkumuodossaan se koostuu kuudesta lajista ja kuudesta joukkueesta. Dølaleik on alkumuodossaan koko perheiden, dvs. lapsiperheiden leikki, jossa lapset leikkivät ja aikuiset katselevat, mutta äänioikeutettujen kansalaisten osallisuuden tukemiseksi seuraavaksi esitetään siitä suomalaisiin olosuhteisiin sovellettu aikuisten versio.

Laaksolaisten leikki

Tapahtumapaikka: Helsinki, Laakso, Keskuspuiston nk. Lääkärinkadun 4 hehtaaria. Osallistujat: Aikuisia, lapsia, koiria, hevosia, mitä vain. Osallistujien ihannemäärä 36, jotka jaetaan kuuteen kuusihenkiseen joukkueeseen.
Säännöt: Jokaista rastia tai lajia kohden joukkueilla on käytettävissä maksimissaan kuusi minuuttia. Kukin joukkueensa jäsen suorittaa yksilölajit vuorollaan, mutta joukkuelajeissa nopein suoritusaika ratkaisee.
Pelin kulku: Ykkösjoukkue aloittaa ykkösrastilta, kakkosjoukkue kakkoselta ja niin edelleen. Rasteja on oltava täsmälleen sama määrä kuin joukkueita ja päinvastoin. Kun joukkue on suoriutunut yhdestä rastista, se siirtyy eteenpäin seuraavalle rastille siten, että esimerkiksi kakkosjoukkueen viimeinen rasti on ykkönen.
Pisteytys: Rastin viimeinen joukkue saa nolla pistettä, seuraava 50, 100 ja niin edelleen, nousevassa sarjassa 50 pisteen välein siten, että jos mukana on kuusi joukkuetta, voittajajoukkue saa 250 pistettä. Kuuden joukkueen versiossa kokonaismaksimipistemäärä on 1500. Kun jokainen joukkue on suorittanut hyväksytysti – tai hylätysti – kaikki tehtävät, lasketaan joukkueiden eri rasteilla saavutetut pisteet yhteen, ja eniten pisteitä saavuttanut joukkue on voittaja ja saa vapaavalintaisen asuinhuoneoston alueen uusista kaupunkivilloista. Jos kuitenkaan kaupunkivillat eivät toteudu, palkintona on telttamajoitus ei ainakaan minun takapihalleni, not in my backyard please.

Lajit:
Mäyräkoiraviesti
Ulkoilutetaan mäyräkoiraa (joko nelijalkainen tai 12 –pulloinen) noin 71-79 metrin mittainen matka, kukin joukkueen jäsen vuorollaan. Nopein suoritusaika ratkaisee. Jos mäyräkoira rikkoutuu tai kieltäytyy yhteistyöstä, suoritus hylätään.
Pertsan aidanalitusjuoksu
Juostaan 110 metrin matka, jonka varrella on kymmenen (10) 106,7 senttimetrin korkuista aitaa, jotka pitää alittaa. Rata on pystytetty sille ulkoilupolulle, joka joko jää jäljelle mahdollisen rakentamisen jälkeen tai joka korvaa rakennusten alle jäävän ulkoilupolun . Nopein aika ratkaisee.
Nimbyn bongaus
Löydä alueelta vähintään yksi nimby! Kilpailussa saa käyttää mitä tahansa välinettä. Retorisesti parhaiten perusteltu kuvaus voittaa. Ihannetapauksessa nelihenkisen tuomariston muodostaisivat yksi kansalaisten, yksi kaupunkisuunnitteluviraston, yksi kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsen, ja puheenjohtajana oleva kaupunkitutkija. Viidentenä jäsenenä olisi rakennusliikkeiden edustaja, jolle ei suotaisi kuitenkaan äänioikeutta. Edustavimman ja vihaisimman nimbyn löytänyt/kuvannut/piirtänyt joukkue voittaa!
Postimerkkikaavoitus
Joukkueille annetaan 2 neliömetriä kallioista ja 2 neliömetriä soista maata, joka heidän pitää jakaa mahdollisimman moneen palaseen, mitä useampaan, sitä enemmän pisteitä. HUOM: Tehtävän suorittaminen hyväksytysti edellyttää kaikkien joukkueen jäsenten kuljettavissa olevan katkeamattoman liikenneyhteyden rakentamista kallio- ja suotonttien välille.
Kalliolle kukkulalle

Joukkueen pitää kaavoittaa ja rakentaa alueelta löytyvistä irtorisuista, kivistä ja jätteistä mahdollisimman tilava maja Lääkärinkadun pohjoispuolelle avautuville kallioille, ja myytävä se mahdollisimman kalliiseen hintaan satunnaiselle ohikulkijalle. Arvokkaimman tarjouksen saanut joukkue voitttaa. HUOM: Koska koko tehtävän suorittamiseen on aikaa vain kuusi minuuttia, tarjouspyyntöjä kannattaa alkaa keräillä jo kaavoitusvaiheessa.
Kansalaisten kuuleminen

Jaetaan joukkue kahtia. Toinen osa seisoo Mannerheimintien ja Lääkärinkadun risteyksessä ja toinen puolisko lehtonadan kasvupaikalla. Mannerheimintien ja Lääkärinkadun risteyksessä seisova joukkue esittää kuorolausuntana Maankäyttö- ja rakennuslakia, lehtonadan luona oleva joukkue huutaa luonnonsuojelulakia. Samalla joukkueiden puoliskojen on kirjattava ylös toisen puoliskon suorituksesta kuulemansa mahdollisimman tarkasti. Se joukkue, jonka muistiinpanot eniten vastaavat merkki merkiltä todellisia maankäyttö- ja rakennuslakia ja luonnonsuojelulakia, voittaa. Äänentoisto- ja nauhoitusvälineet ovat ehdottomasti kiellettyjä; jos niitä havaitaan, seurauksena on suorituksen hylkääminen.