Lapsiköyhyyden lisääntyminen on toki sekä yhteiskunnallinen että yksilötason ongelma, vaikkakin termi on jotensakin epätarkka. Eihän lapsilla ole rahaa, koska Suomessa lapsityövoiman käyttäminen on kielletty, vaan pikemminkin kyse on siitä, että vanhempien köyhyydestä seuraa lasten sosiaalinen köyhyys: se, että lapsilla ei ole varaa tehdä heidän ikätasoisen viiteryhmänsä puitteissa normaaleja valintoja.
Lapsiköyhyyttä vastaan voidaan taistella toisen asteen oppilaitosten vapaaoppilaspaikoilla, sillä vaikkakaan lukiolaiset ja amislaiset eivät enää olekaan varsinaisesti lapsia, niin koulutuksen tai kouluttamattomuuden periytyminen on lisääntynyt. Toinen, jo lapsiin tähtäävä ehkäisevä toimi on harrastusmaksujen maksaminen sosiaalitoimesta. Avainlaitos lasten sosiaalisen köyhyyden ehkäisemisessä on kirjasto, sillä se ylläpitää mahdollisuuksien tasa-arvoa niin sivistyksellisesti kuin viihtymyksellisesti. Lisäksi kirjasto on monin paikoin ainoa ilmaisen oleskelun tila, paikka, jonne voi epäkaupallisesti paeta kotia.
Koska Suomessa eivät asuinalueet ole varsinaisesti segregoituneita, täällä harrastukset eivät vaihtele kovin radikaalisti sen mukaan, onko lapsi syntynyt Lauttasaaressa vai Kannelmäessä. Siinä on toki eroja, onko lapsi espoolainen vai inarilainen, ja taloudellista luokka-asemaa enemmän näitä eroja selittää paikallinen kulttuuriperintö, palvelujen eli vaihtoehtojen tarjonta ja jopa luonnonolosuhteet. Espoossa lähdetään purjehtimaan, Inarissa moottorikelkkailemaan.
Toki lapsille kannattaisi tarjota maksuttomia tai ainakin halpoja harrastuksia mahdollisimman paljon jo pienestä pitäen, esimerkiksi lukemista, musiikinkuuntelua, piirtämistä ja erilaisia ulkoiluharrastuksia. Kaikkien ei ole tarpeellista pelata jääkiekkoa tai taitoluistella tai soittaa harppua.
Itse en harrastanut järjestettyjä, aikaan ja paikkaan sidottuja sosiaalisia harrastuksia, vaan käytin paljon kirjastoa ja myös isäni kirjahyllyä, lisäksi minulle tuli erilaisia lehtiä, joista Aku Ankka oli pitkäaikaisin seuralainen. Ensin vitosen ja sitten kympin viikkorahani käytin lp-levyihin. Myöhemmin suosikkiajanvietteeni olivat koiranulkoilutus, kävely ja pyöräily sekä radion kuunteleminen, mutta ehkä joillekin sosiaalinen harrastaminen ehkäisee syrjäytymistä, ainakin jos perhe ei kykene tarjoamaan selviytymisen eväitä. Joillekin lapsille järjestetty harrastus voi toimia ennaltaehkäisevänä lastensuojeluna aivan samoin kuin päivähoitokin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste segregaatio. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste segregaatio. Näytä kaikki tekstit
29.10.2013
24.5.2012
Lukioiden rankinglistat lisäävät syrjäytymisriskiä...
... sillä ne vahvistavat polarisaatiota, jossa suuri osa niistä, jotka kykenevät valitsemaan, valikoituvat jo muutenkin valmiiksi rankinglistan yläpäässä oleviin kouluihin. Lukioiden rankinglistoissa on kyse samantyyppisestä ilmiöstä kuin asumisen etnis-kulttuuris-ekonomisesta segregaatiosta, jossa eri jakotekijät vahvistavat toisiaan. Tunnetuin muoto tätä segregaatiota on nk. White Flight-ilmiö, jossa kantaväestö välttää joitakin leimautuneita asuinalueita.
Lukioiden nk. paremmuusjärjestyksessä on ainakin osittain kyse perspektiiviharhasta. Suurehkojen kaupunkien ympäristökunnissa voi olla pienehköjä omalle kunnalleen elintärkeitä maalaislukioita, jotka kärsivät rankkeerauksessa siitä, että ne saavat oppilasaineksensa etupäässä suoraan paikallisesta peruskoulusta, ja keskiarvoraja ei ole paljoa päälle 6. Tällaisen lukion rankinglistasijoitusta voi myös pudottaa se, että usein pienissä kunnissa toisen asteen koulutuksen tuottavat kuntayhtymät, jolloin säästösyistä tendenssinä usein on yhdistää eri koulutusmuotoja saman katon alle. Vaikka koulutustarjonnan moninaisuus sinänsä onkin hyvä asia niin kunnalle kuin yksittäiselle koulukkaallekin, usein tulee sekä ammatti- että lukiotutkinto suoritettua aika kehnosti. Tällöin lukion rankingsijoitus tippuu siitä, että puoltoäänten keskiarvoon lasketaan kaksoistutkinnon suorittajat, mitä taas ei tehdä isomman kaupungin arvostetuissa lukioissa, joiden oppilasaines sitäpaitsi on jo valmiiksi valikoituneempaa. Ne kuorivat kerman sekä omasta kaupungistaan että ympäristökunnista.
Lukioiden rankinglistat lisäävät siis asuinalueiden ja jopa kuntien välistä eriarvoisuutta. Lopulta maalaislukio - jonka parhaat oppilaat ovat valikoineet itsensä kaupungin arvostettuun lukioon - saattaa kuolla pois, koska se ei rankingsijoituksensa perusteella näytä tulokselliselta, vaikka on saavutus sinänsä kouluttaa kutosen oppilaista ylioppilaita. Tästä kärsivät erityisesti heikommat oppilaat, ja koulupudokkuus lisääntyy ja sen myötä nuorten syrjäytyminen. Lukioiden rankinglistojen julkistaminen tuleekin kieltää, yhteiskuntatakuun nimissä. Koulutuksen polarisaatio kuihduttaa myös pikku hiljaa kehyskunnatkin pois.
Lukioiden nk. paremmuusjärjestyksessä on ainakin osittain kyse perspektiiviharhasta. Suurehkojen kaupunkien ympäristökunnissa voi olla pienehköjä omalle kunnalleen elintärkeitä maalaislukioita, jotka kärsivät rankkeerauksessa siitä, että ne saavat oppilasaineksensa etupäässä suoraan paikallisesta peruskoulusta, ja keskiarvoraja ei ole paljoa päälle 6. Tällaisen lukion rankinglistasijoitusta voi myös pudottaa se, että usein pienissä kunnissa toisen asteen koulutuksen tuottavat kuntayhtymät, jolloin säästösyistä tendenssinä usein on yhdistää eri koulutusmuotoja saman katon alle. Vaikka koulutustarjonnan moninaisuus sinänsä onkin hyvä asia niin kunnalle kuin yksittäiselle koulukkaallekin, usein tulee sekä ammatti- että lukiotutkinto suoritettua aika kehnosti. Tällöin lukion rankingsijoitus tippuu siitä, että puoltoäänten keskiarvoon lasketaan kaksoistutkinnon suorittajat, mitä taas ei tehdä isomman kaupungin arvostetuissa lukioissa, joiden oppilasaines sitäpaitsi on jo valmiiksi valikoituneempaa. Ne kuorivat kerman sekä omasta kaupungistaan että ympäristökunnista.
Lukioiden rankinglistat lisäävät siis asuinalueiden ja jopa kuntien välistä eriarvoisuutta. Lopulta maalaislukio - jonka parhaat oppilaat ovat valikoineet itsensä kaupungin arvostettuun lukioon - saattaa kuolla pois, koska se ei rankingsijoituksensa perusteella näytä tulokselliselta, vaikka on saavutus sinänsä kouluttaa kutosen oppilaista ylioppilaita. Tästä kärsivät erityisesti heikommat oppilaat, ja koulupudokkuus lisääntyy ja sen myötä nuorten syrjäytyminen. Lukioiden rankinglistojen julkistaminen tuleekin kieltää, yhteiskuntatakuun nimissä. Koulutuksen polarisaatio kuihduttaa myös pikku hiljaa kehyskunnatkin pois.
11.8.2011
Ilmastopolitiikkaa kaupungeissa
Kuuden suurimman suomalaiskaupungin (Helsinki, Espoo, Vantaa, Tampere, Turku ja Oulu) kaupunginjohtajat sitoutuivat yhteisellä julkilausumalla kuuteen toimeen, joiden tarkoitus on vähentää kaupungeissa syntyviä CO2-päästöjä.
Vihreän Langan uutisen mukaan "energiaviisaan rakentamisen ohjeet kuhunkin kaupunkiin, kehittää rakentamisen ohjausta ja rakennusvalvontaa energianeuvonnan suuntaan, tukea asukkaiden ilmastotekoja kaupunkien yhteisprojekteilla, nimetä ekotukihenkilöt työpaikoille, vähentää matkustamisen tarvetta videoneuvottelujen avulla sekä huomioida ilmastovaikutukset kaupunkien budjeteissa."
Ihan hyvä alku. Kaikki julkijulistukset ovat ilmastotekoja, sillä ne velvoittavat moraalisesti.
Suuret kaupungit ovat maakunnallisia ja valtakunnallisia keskuksia, joissa käydään töissä ja opiskellaan; niinpä niihin kohdistuu paljon sukkulointiliikennettä ja niiden päästöjä. Eväät tähän seutukunnallisen infrastruktuurin kuluttamisen aiheuttamien haittojen vähentämiseen voisivat löytyä mm. raideliikenteen vahvistamisesta ja sähköisen asioinnin parantamisesta, tuomalla viranomaispalveluita ihmisten luo ja järjestämällä palvelulinja-tyyppistä liikennöintiä. Suuret kaupungit eivät voi tietenkään yksin sitoutua em. haittojen vähentämiseen, vaan näihin talkoisiin on sitouduttava myös valtakunnallisesti.
Oireellista on, että kuuteen suurimpaan kaupunkiin kuuluvat Helsinki, Espoo ja Vantaa, jolloin kuusi suurinta kaupunkia muodostaakin vain neljä kaupunkiseutua. Siksi tätä julkilausumaa tulisi myös tukea Ympäristö- ja kuntaministeriöiden osoittamilla kepeillä ja porkkanoilla, jotka velvoittaisivat kunnat laatimaan seutukunnallisia yleiskaavoja, joissa määriteltäisiin niin kunnallisten kuin seutukunnallistenkin palveluiden paikat. Tämä muuten koskee myös yksityisiä palveluita: pääkaupunkiseudulla ei tule osoittaa kaupan suuryksiköille uusia paikkoja. Jotta palvelut olisivat saavutettavissa, tämä tulee tehdä integroidusti liikennesuunnittelun kanssa. Samassa yhteydessä tulee laatia seutukunnalliset viheraluesuunnitelmat ja määritellä seutukunnalliset kaavoitustavoitteet.
Näin tehden ilmastopolitiikka, segregaatiota ehkäisevä seutukunnallinen suunnittelu, eläinlajien ja ekosysteemien elinvoimaisuuden takaava järkiperäinen viheraluepolitiikka voisivat tukea toisiaan.
Vihreän Langan uutisen voi lukea klikkaamalla otsikon linkkiä.
Vihreän Langan uutisen mukaan "energiaviisaan rakentamisen ohjeet kuhunkin kaupunkiin, kehittää rakentamisen ohjausta ja rakennusvalvontaa energianeuvonnan suuntaan, tukea asukkaiden ilmastotekoja kaupunkien yhteisprojekteilla, nimetä ekotukihenkilöt työpaikoille, vähentää matkustamisen tarvetta videoneuvottelujen avulla sekä huomioida ilmastovaikutukset kaupunkien budjeteissa."
Ihan hyvä alku. Kaikki julkijulistukset ovat ilmastotekoja, sillä ne velvoittavat moraalisesti.
Suuret kaupungit ovat maakunnallisia ja valtakunnallisia keskuksia, joissa käydään töissä ja opiskellaan; niinpä niihin kohdistuu paljon sukkulointiliikennettä ja niiden päästöjä. Eväät tähän seutukunnallisen infrastruktuurin kuluttamisen aiheuttamien haittojen vähentämiseen voisivat löytyä mm. raideliikenteen vahvistamisesta ja sähköisen asioinnin parantamisesta, tuomalla viranomaispalveluita ihmisten luo ja järjestämällä palvelulinja-tyyppistä liikennöintiä. Suuret kaupungit eivät voi tietenkään yksin sitoutua em. haittojen vähentämiseen, vaan näihin talkoisiin on sitouduttava myös valtakunnallisesti.
Oireellista on, että kuuteen suurimpaan kaupunkiin kuuluvat Helsinki, Espoo ja Vantaa, jolloin kuusi suurinta kaupunkia muodostaakin vain neljä kaupunkiseutua. Siksi tätä julkilausumaa tulisi myös tukea Ympäristö- ja kuntaministeriöiden osoittamilla kepeillä ja porkkanoilla, jotka velvoittaisivat kunnat laatimaan seutukunnallisia yleiskaavoja, joissa määriteltäisiin niin kunnallisten kuin seutukunnallistenkin palveluiden paikat. Tämä muuten koskee myös yksityisiä palveluita: pääkaupunkiseudulla ei tule osoittaa kaupan suuryksiköille uusia paikkoja. Jotta palvelut olisivat saavutettavissa, tämä tulee tehdä integroidusti liikennesuunnittelun kanssa. Samassa yhteydessä tulee laatia seutukunnalliset viheraluesuunnitelmat ja määritellä seutukunnalliset kaavoitustavoitteet.
Näin tehden ilmastopolitiikka, segregaatiota ehkäisevä seutukunnallinen suunnittelu, eläinlajien ja ekosysteemien elinvoimaisuuden takaava järkiperäinen viheraluepolitiikka voisivat tukea toisiaan.
Vihreän Langan uutisen voi lukea klikkaamalla otsikon linkkiä.
24.10.2010
Kadonnutta kaupunkiutopiaa etsimässä
Niin oikeudenmukaisen kaupungin ideaa ajavat, pienimuotoisen, uuden naapuriyhteisöllisen urbanismin sanansaattajat kuin demokraattisen, osallistavan keskusteluprosessin kautta kehittyvää kaupunkia halajavat kaupunkiteoreetikotkin samastavat utooppisuuden vasemmiston yksinoikeudeksi. Tämä ei ole yllättävää, ovathan kaikki merkittävät kaupunkiteoreetikot – David Harvey etunenässä – vasemmistolaisia. Kuitenkin on porvarillistollakin utopiansa tavoiteltavasta kaupungista: siinä markkinasubjektit ajavat autoillaan, kukin omillaan, sukkuloiden Bermudan kolmiossa, jonka muodostavat työpaikka, ostoskeskus ja koti.
Hyvä prosessi ei välttämättä tuota parasta lopputulosta, vaikka ehkä enemmistö onkin tyytyväinen mahdollisuuteen päästä sanomaan sanansa kaupunkisuunnittelussa. Demokraattinen, osallistava prosessi ei kuitenkaan ota kantaa siihen, miten taata heikoimpien ryhmien intressien riittävä kuuluminen päätöksenteossa. Yksi ihminen, yksi ääni –periaate ei takaa sitä, että jokainen ääni kuuluu yhtä voimakkaasti: tiedolliset, taloudelliset ja valtaresurssit jakautuvat käytännössä epätasaisesti.
Samalla kansalaisella voi olla päätöksentekoprosessissa monta roolia: hän voi olla yrittäjä, osakkeenomistaja ja hänellä voi olla erinomaiset tiedot päätöksentekoprosessiin vaikuttamisesta, rohkaisevia kokemuksia osallisuudesta ja suhteet tärkeisiin osallisiin. Toinen taas voi olla vieraantunut, eikä tunnista omia etujaan eikä tiedä, miten niitä ajaisi. Sitäpaitsi naapurustolähtöinen, pieni on kaunista-etujen edistäminen ei aina johda useimpien kannalta parhaaseen tulokseen. Tuloksena voi olla protektionistista, itsekästä sovinismia: nimbyismiä tai segregaatiota.
Jos vasemmistolaisilla onkin objekti - idea tavoittelemisen arvoisesta, hyvästä kaupungista -heiltä puuttuu subjekti. Heidän utopiansa perustuu utooppiseen ihmiskuvaan jaloon yleiskatsauksellisuuteen kykenevästä rationaalisesta keskustelijasta. Ja päinvastoin: porvarit ovat kyllä saattaneet löytää subjektin, mutta heiltä puuttuu objekti.
Susan Fainsteinin analyysi (New Directions in Planning Theory. In Urban Affairs Review, vol. 35, no 4/march 2000) siitä, miksi kaupunkisuunnittelu ei ole vasemmistolaisen utoppisuuden suoranaista riemumarssia, on erittäin osuva. Samalla Fainstein piirtää ehkä parhaan näkemäni analyysin siitä, miksi vasemmisto yleisemminkin on kriisissä. Ei nimittäin riitä, että ilmoitetaan tavoiteltavan tasa-arvoa. Vielä pitäisi ilmoittaa, miten sitä tavoitellaan, mitä on arvo ja miten kyseinen arvo muodostuu. Vasemmistolainen utooppisuus unohtaa myös keskiluokan edut, kärjistäessään yhteiskunnan syrjäytyneiden ja kapitalistien väliseksi taisteluksi.
"The characteristic weakness of socialist analysis has been its dismissal of economic growth as simply capital accumulation that benefits only capitalists. Socialist doctrine fails to mobilize a following if it only ensures greater equality without also offering improved circumstances for most people. The market model and neoliberalism have proved popular because they promise increases in affluence for all even if within the content of growing inequality. Neomarxian analysis has shown that unregulated growth despoils the environment, primarily helps the upper echelons of the population, and even produces increased absolute deprivation at the bottom. Nevertheless, this critique did not point a way in which the majority of the population can realize economic gains relative to their own previous position and, as a consequence, has lost popular support in the developed countries.
A persuasive vision of the just city needs to incorporate an entrepreneurial state that not only provides welfare but also generates increased wealth; moreover, it needs to project a future embodying a middle-class society rather than only empowering the poor and disfranchised.
If substantive democracy is a constitutive element of a vision of social justice, then an antimajoritarian concept of society will not do.
Participation in public decision making is part of the ideal of the just city, both because it is worthy goal in itself and because benevolent authoritarianism is unlikely. But: democratic principles can easily accommodate ineffective or harmless minorities! Evaluation must comprise an analysis of whether realization of the group’s goals is possible and, if so, whether such realization leaves intact the principle of social justice. Democracy is desirable, but not always.
Given the existing system of social domination, it cannot be assumed that participation by stakeholders would be transformative in a way that would improve most people’s situation. Consequently, deliberations within civil society are not necessarily morally superior to decisions taken by the state." (Fainstein 2000, 468-469).
Uskon rationaaliseen keskusteluun, tasa-arvoon, markkinakysyntään ja pidän utopioita välttämättömänä. Uskon kuitenkin myös, että ihminen ei ole rationaalinen, vahvat hallitsevat ja oma etu hallitsee, tarjonta ohjaa kysyntää ja utopiat tarvitsevat avukseen myös luettelon niistä keinoista ja toimenpiteistä, joilla niitä kohti pyritään. Hyvän kaupunkisuunnittelun onkin sisällettävä näitä kaikkia.
Hyvä prosessi ei välttämättä tuota parasta lopputulosta, vaikka ehkä enemmistö onkin tyytyväinen mahdollisuuteen päästä sanomaan sanansa kaupunkisuunnittelussa. Demokraattinen, osallistava prosessi ei kuitenkaan ota kantaa siihen, miten taata heikoimpien ryhmien intressien riittävä kuuluminen päätöksenteossa. Yksi ihminen, yksi ääni –periaate ei takaa sitä, että jokainen ääni kuuluu yhtä voimakkaasti: tiedolliset, taloudelliset ja valtaresurssit jakautuvat käytännössä epätasaisesti.
Samalla kansalaisella voi olla päätöksentekoprosessissa monta roolia: hän voi olla yrittäjä, osakkeenomistaja ja hänellä voi olla erinomaiset tiedot päätöksentekoprosessiin vaikuttamisesta, rohkaisevia kokemuksia osallisuudesta ja suhteet tärkeisiin osallisiin. Toinen taas voi olla vieraantunut, eikä tunnista omia etujaan eikä tiedä, miten niitä ajaisi. Sitäpaitsi naapurustolähtöinen, pieni on kaunista-etujen edistäminen ei aina johda useimpien kannalta parhaaseen tulokseen. Tuloksena voi olla protektionistista, itsekästä sovinismia: nimbyismiä tai segregaatiota.
Jos vasemmistolaisilla onkin objekti - idea tavoittelemisen arvoisesta, hyvästä kaupungista -heiltä puuttuu subjekti. Heidän utopiansa perustuu utooppiseen ihmiskuvaan jaloon yleiskatsauksellisuuteen kykenevästä rationaalisesta keskustelijasta. Ja päinvastoin: porvarit ovat kyllä saattaneet löytää subjektin, mutta heiltä puuttuu objekti.
Susan Fainsteinin analyysi (New Directions in Planning Theory. In Urban Affairs Review, vol. 35, no 4/march 2000) siitä, miksi kaupunkisuunnittelu ei ole vasemmistolaisen utoppisuuden suoranaista riemumarssia, on erittäin osuva. Samalla Fainstein piirtää ehkä parhaan näkemäni analyysin siitä, miksi vasemmisto yleisemminkin on kriisissä. Ei nimittäin riitä, että ilmoitetaan tavoiteltavan tasa-arvoa. Vielä pitäisi ilmoittaa, miten sitä tavoitellaan, mitä on arvo ja miten kyseinen arvo muodostuu. Vasemmistolainen utooppisuus unohtaa myös keskiluokan edut, kärjistäessään yhteiskunnan syrjäytyneiden ja kapitalistien väliseksi taisteluksi.
"The characteristic weakness of socialist analysis has been its dismissal of economic growth as simply capital accumulation that benefits only capitalists. Socialist doctrine fails to mobilize a following if it only ensures greater equality without also offering improved circumstances for most people. The market model and neoliberalism have proved popular because they promise increases in affluence for all even if within the content of growing inequality. Neomarxian analysis has shown that unregulated growth despoils the environment, primarily helps the upper echelons of the population, and even produces increased absolute deprivation at the bottom. Nevertheless, this critique did not point a way in which the majority of the population can realize economic gains relative to their own previous position and, as a consequence, has lost popular support in the developed countries.
A persuasive vision of the just city needs to incorporate an entrepreneurial state that not only provides welfare but also generates increased wealth; moreover, it needs to project a future embodying a middle-class society rather than only empowering the poor and disfranchised.
If substantive democracy is a constitutive element of a vision of social justice, then an antimajoritarian concept of society will not do.
Participation in public decision making is part of the ideal of the just city, both because it is worthy goal in itself and because benevolent authoritarianism is unlikely. But: democratic principles can easily accommodate ineffective or harmless minorities! Evaluation must comprise an analysis of whether realization of the group’s goals is possible and, if so, whether such realization leaves intact the principle of social justice. Democracy is desirable, but not always.
Given the existing system of social domination, it cannot be assumed that participation by stakeholders would be transformative in a way that would improve most people’s situation. Consequently, deliberations within civil society are not necessarily morally superior to decisions taken by the state." (Fainstein 2000, 468-469).
Uskon rationaaliseen keskusteluun, tasa-arvoon, markkinakysyntään ja pidän utopioita välttämättömänä. Uskon kuitenkin myös, että ihminen ei ole rationaalinen, vahvat hallitsevat ja oma etu hallitsee, tarjonta ohjaa kysyntää ja utopiat tarvitsevat avukseen myös luettelon niistä keinoista ja toimenpiteistä, joilla niitä kohti pyritään. Hyvän kaupunkisuunnittelun onkin sisällettävä näitä kaikkia.
15.9.2010
Uusstalinistista segregaatiopolitiikkaa kokoomuslaisittain
Päätin juuri, että koetan olla koskematta politiikkaan pitkällä tikullakaan toistaiseksi välttääkseni negatiivisia ajatuksia, mutta Valtiovarainministeriö pakotti minut kaivamaan alppitorven naftaliinista. Siellä nimittäin valmistellaan uudistusta, joka ohjaisi asumistuen saajat asumaan kuntien vuokra-asuntoihin. Ovat nimittäin huolissaan siitä, että säätelemättömät markkinavoimat ovat nostaneet markkinavuokrat niin korkealle, että valtion asumistukikassan pohja tulee vastaan.
Uudistus aiotaan tehdä ainakin aluksi luonnollisen vaihtuvuuden kautta, osoittamalla kunnallisia vuokra-asuntoja vain asumistuen saajille. Tämä tulee johtamaan segregaatioon eli asuinalueiden sosiaaliseen eriytymiseen, jolloin Valtiovarainministeriö tulee perustaneeksi gettoja.
Jyrki, jos et tiedä, mitä on segregaatio, suosittelen elämysopintomatkaa Sudanin pääkaupunkiin Khartum-Omdurman-Bahriin, jossa kaupunkitila ja oikeudet sen käyttöön riippuvat paljolti siitä, minkä värinen satut olemaan, mikä on uskontosi ja kumpaa sukupuolta olet. Jos et uskalla, voit tyytyä lukemaan tämän blogin linkeistä löytyvästä tutkimusblogistani minitutkimuksen aiheesta, edellyttäen siis että osaat englantia. Jo loppuisivat moiset höperehtimiset.
Kyllä, Jyrki, markkinavuokrat ovat liian korkeita. Miksi jo edeltäjäsi Iiro Viinasen aikana markkinoiden poliittisesta ohjauksesta luovuttiin vuonna 1995, ja alistettiin politiikka talouden jakojäännökseksi? Miksi vuokrasäännöstelystä luovuttiin? Kuka siitä hyötyi? Miksi Kokoomus alistui sille näkymättömälle kädelle, josta jo Marx varoitteli? Kyllä, Jyrki, Karl Marx, se kauhistuttava partaukko, ei se koomikko.
Miksi on systemaattisesti laiminlyöty vuokra-asuntojen rakentamistavoitteissa pysyminen kovan rahan asuntojen rakentamisen kustannuksella? Siis niiden, Jyrki, joissa asuminen on niin kallista, että kun vain paremmilla veronmaksajilla on varaa aikuisten oikeasti asua niissä, ja kun elinkeino- ja suhdannepolitiikassa ollaan epäonnistuttu jä Suomessa on miljoona köyhää, joilla ei ole kohta varaa asua missään. Jyrki: tämä yhtälö ei ole mahdoton. Sen, mikä on kokoomuspolitiikalla aiheutettu, on kokoomuksen myös siivottava. Ja Jyrki, tämä ei tarkoita sitä, että lakaistaan kaatopaikalle, siis köyhät. Ei.
Jään kauhulla odottamaan mitä tapahtuu jos uusia vuokra-asuntoja ei edelleenkään valmistu riittävästi ja vanhoja vapaudu. Ryhdytäänkö ensin käyttämään keppiä, lakkauttamalla asumistuki yksityisissä vuokra-asunnoissa asuvilta? Ja jos tämä ei auta, sitten pitää kai ryhtyä ihmisten pakkosiirtoihin. Tai asuinalueiden. Mitäs jos aloitettaisiin siirtämällä vaikka Westend Jakomäkeen ja Kulosaari Suvelaan?
HS:n uutisen tästä kauhistuttavasta ehdotuksesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.
Uudistus aiotaan tehdä ainakin aluksi luonnollisen vaihtuvuuden kautta, osoittamalla kunnallisia vuokra-asuntoja vain asumistuen saajille. Tämä tulee johtamaan segregaatioon eli asuinalueiden sosiaaliseen eriytymiseen, jolloin Valtiovarainministeriö tulee perustaneeksi gettoja.
Jyrki, jos et tiedä, mitä on segregaatio, suosittelen elämysopintomatkaa Sudanin pääkaupunkiin Khartum-Omdurman-Bahriin, jossa kaupunkitila ja oikeudet sen käyttöön riippuvat paljolti siitä, minkä värinen satut olemaan, mikä on uskontosi ja kumpaa sukupuolta olet. Jos et uskalla, voit tyytyä lukemaan tämän blogin linkeistä löytyvästä tutkimusblogistani minitutkimuksen aiheesta, edellyttäen siis että osaat englantia. Jo loppuisivat moiset höperehtimiset.
Kyllä, Jyrki, markkinavuokrat ovat liian korkeita. Miksi jo edeltäjäsi Iiro Viinasen aikana markkinoiden poliittisesta ohjauksesta luovuttiin vuonna 1995, ja alistettiin politiikka talouden jakojäännökseksi? Miksi vuokrasäännöstelystä luovuttiin? Kuka siitä hyötyi? Miksi Kokoomus alistui sille näkymättömälle kädelle, josta jo Marx varoitteli? Kyllä, Jyrki, Karl Marx, se kauhistuttava partaukko, ei se koomikko.
Miksi on systemaattisesti laiminlyöty vuokra-asuntojen rakentamistavoitteissa pysyminen kovan rahan asuntojen rakentamisen kustannuksella? Siis niiden, Jyrki, joissa asuminen on niin kallista, että kun vain paremmilla veronmaksajilla on varaa aikuisten oikeasti asua niissä, ja kun elinkeino- ja suhdannepolitiikassa ollaan epäonnistuttu jä Suomessa on miljoona köyhää, joilla ei ole kohta varaa asua missään. Jyrki: tämä yhtälö ei ole mahdoton. Sen, mikä on kokoomuspolitiikalla aiheutettu, on kokoomuksen myös siivottava. Ja Jyrki, tämä ei tarkoita sitä, että lakaistaan kaatopaikalle, siis köyhät. Ei.
Jään kauhulla odottamaan mitä tapahtuu jos uusia vuokra-asuntoja ei edelleenkään valmistu riittävästi ja vanhoja vapaudu. Ryhdytäänkö ensin käyttämään keppiä, lakkauttamalla asumistuki yksityisissä vuokra-asunnoissa asuvilta? Ja jos tämä ei auta, sitten pitää kai ryhtyä ihmisten pakkosiirtoihin. Tai asuinalueiden. Mitäs jos aloitettaisiin siirtämällä vaikka Westend Jakomäkeen ja Kulosaari Suvelaan?
HS:n uutisen tästä kauhistuttavasta ehdotuksesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.
15.1.2010
Katupoliisi pitää monikulttuurisen Grönlandin yksikulttuurisena
Oslon Grönlandin kaupunginosa näyttää satunnaisesta vierailijasta viehättävältä, vähän kuin Oslon Est Endiltä. Viehättävän eloisassa ja värikkäässä kaupunginosassa vuorottelevat sulassa sovussa libanonilaiset liittymäkaupat ja pakistanilaiset ruokakaupat, ja toki joskus jokunen syntyperäinenkin oslolainen istuu katukahviloiden terasseilla, trendikkäiden pakistanistanilaisnuorten seassa, ja terassien ohitse näkyy hijabiin pukeutuneita naisia lastenvaunuja työntämässä. Tunnen erään juuri Lontoon East Endistä kotoisin olevan kaverin, joka halusi Oslossa muuttaa nimenomaan Grönlandiin, koska se toi hänen mieleensä East Endin, siinä mielessä että siellä oli "katto korkealla" ja "seinät leveällä": koko kaupunkitila on kuin yhtä jatkuvaa Maailma kylässä -festaria. Vähän kuin Helsingin Kallio, kaupunginosa on ollut myös boheemien ja seksuaali- ja elämäntapavähemmistöjen suosiossa. Kuulostaa siis idylliltä.
Kuitenkin, viime viikkoina oslolaislehdistö on kirjoitellut joistakin konservatiivi-/fundamentalistimuslimeista, jotka ovat ottaneet oikeuden omiin käsiinsä, ja perustaneet epävirallisen ”katupoliisin”. Tämä katupoliisi on ottanut asiakseen huomautella, jos se näkee länsimaisesti pukeutuneita mutta muslimin näköisiä naisia, tupakoivia nuoria tai käsi kädessä käveleviä homo- tai lesbopareja. Kaupunginosa, jonka piti olla monikulttuurisuuden kehto, onkin muuttunut suvaitsemattomuuden tyyssijaksi, jossa homot, lesbot, maallistuneet muslimit ja hipit eivät enää uskalla kävellä kaduilla. Tosin samaan hengenvetoon on syytä muistuttaa, että nk. valtaväestö toimii katupoliisina tuijottaessaan tuomitsevasti hijabeihin pukeutuneita naisia.
En tiedä, ovatko katupartiot vielä varsinaisesti uhanneet kenenkään ruumiillista integriteettiä, mutta jo vakiintunut epäilys sellaisten olemassaolosta voi johtaa siihen, että kaupunginosaa aletaan välttämään, ja sieltä kaikkoaa nk. valtaväestö, jolloin se slummiutuu. Tätä slummiuttamista tosin tehdään Oslossa ihan virallisenakin politiikkana; kaikki kulttuurilaitokset pitää keskittämän Björvikan ranta-alueella, jossa jo uusi ja uljas oopperatalo odottaa. Viikinkilaivat aiotaan siirtää sinne Bygdoysta – joka tosin on pikemminkin Seurasaari kuin slummi -, Munch-museo Töyenista ja pääkirjasto Hammersborgista, koska Oslon Kokoomuksen mielestä turistit löytävät sinne helposti, onhan tämä Oslon Töölönlahti ihan päärautatieaseman vieressä, jonne turistit saapuvat lentokenttäjunilla.
Jos itäinen kantakaupunki tyhjennetään kaikista niistä laitoksista, jotka nostavat sen profiilia, lyödään viimeiset naulat slummiutumiskehityksen arkkuun. Nk. valtaväestö alkaa välttämään aluetta, jonne kehittyy pelon maantiede, ja se valtaväestö, joka vielä asuu alueella, pakkaa kampsunsa, eikä sinne enää tulla hakemaan kulttuurielämyksiä varta vasten muualta, koska niitä ei enää ole. Haluaako Oslo siis tulla tunnetuksi kaupunkina, joka on segregoitunut turistien kulttuurikulutuskortteleihin, alkuasukkaiden suosimiin läntisiin alueisiin ja maahanmuuttajagettoihin? Tällä segregointipolitiikalla, Oslo on uudelleen perustanut "Inner Cityn", etenkin anglosaksisille teollisuuskaupungeille tyypillisen lumppuproletariaatin asuinalueen, jonka jo luultiin kadonneen silloin kun lumppuprolejen työt ylennettiin palveluiksi 70-luvulla.
Tarinan opetus on siis: lähiöiden palveluista kannattaa pitää kiinni, eikä vain sivukirjastoista ja lähiarvauskeskuksista. Lähiöt tarvitsevat aktiivista lähiöpolitiikkaa, jolla niitä profiloidaan ja niitä tehdään tutuiksi. Kyllä Helsingissäkin kannattaa joskus harrastaa maakuntamatkailua esimerkiksi Kanneltaloon, Stoaan tai Vuotaloon, niissä tapahtuu, puhumattakaan esimerkiksi Martinus-talosta, Tapiola-talosta, Sello-salista tai Vernissasta.
Kuitenkin, viime viikkoina oslolaislehdistö on kirjoitellut joistakin konservatiivi-/fundamentalistimuslimeista, jotka ovat ottaneet oikeuden omiin käsiinsä, ja perustaneet epävirallisen ”katupoliisin”. Tämä katupoliisi on ottanut asiakseen huomautella, jos se näkee länsimaisesti pukeutuneita mutta muslimin näköisiä naisia, tupakoivia nuoria tai käsi kädessä käveleviä homo- tai lesbopareja. Kaupunginosa, jonka piti olla monikulttuurisuuden kehto, onkin muuttunut suvaitsemattomuuden tyyssijaksi, jossa homot, lesbot, maallistuneet muslimit ja hipit eivät enää uskalla kävellä kaduilla. Tosin samaan hengenvetoon on syytä muistuttaa, että nk. valtaväestö toimii katupoliisina tuijottaessaan tuomitsevasti hijabeihin pukeutuneita naisia.
En tiedä, ovatko katupartiot vielä varsinaisesti uhanneet kenenkään ruumiillista integriteettiä, mutta jo vakiintunut epäilys sellaisten olemassaolosta voi johtaa siihen, että kaupunginosaa aletaan välttämään, ja sieltä kaikkoaa nk. valtaväestö, jolloin se slummiutuu. Tätä slummiuttamista tosin tehdään Oslossa ihan virallisenakin politiikkana; kaikki kulttuurilaitokset pitää keskittämän Björvikan ranta-alueella, jossa jo uusi ja uljas oopperatalo odottaa. Viikinkilaivat aiotaan siirtää sinne Bygdoysta – joka tosin on pikemminkin Seurasaari kuin slummi -, Munch-museo Töyenista ja pääkirjasto Hammersborgista, koska Oslon Kokoomuksen mielestä turistit löytävät sinne helposti, onhan tämä Oslon Töölönlahti ihan päärautatieaseman vieressä, jonne turistit saapuvat lentokenttäjunilla.
Jos itäinen kantakaupunki tyhjennetään kaikista niistä laitoksista, jotka nostavat sen profiilia, lyödään viimeiset naulat slummiutumiskehityksen arkkuun. Nk. valtaväestö alkaa välttämään aluetta, jonne kehittyy pelon maantiede, ja se valtaväestö, joka vielä asuu alueella, pakkaa kampsunsa, eikä sinne enää tulla hakemaan kulttuurielämyksiä varta vasten muualta, koska niitä ei enää ole. Haluaako Oslo siis tulla tunnetuksi kaupunkina, joka on segregoitunut turistien kulttuurikulutuskortteleihin, alkuasukkaiden suosimiin läntisiin alueisiin ja maahanmuuttajagettoihin? Tällä segregointipolitiikalla, Oslo on uudelleen perustanut "Inner Cityn", etenkin anglosaksisille teollisuuskaupungeille tyypillisen lumppuproletariaatin asuinalueen, jonka jo luultiin kadonneen silloin kun lumppuprolejen työt ylennettiin palveluiksi 70-luvulla.
Tarinan opetus on siis: lähiöiden palveluista kannattaa pitää kiinni, eikä vain sivukirjastoista ja lähiarvauskeskuksista. Lähiöt tarvitsevat aktiivista lähiöpolitiikkaa, jolla niitä profiloidaan ja niitä tehdään tutuiksi. Kyllä Helsingissäkin kannattaa joskus harrastaa maakuntamatkailua esimerkiksi Kanneltaloon, Stoaan tai Vuotaloon, niissä tapahtuu, puhumattakaan esimerkiksi Martinus-talosta, Tapiola-talosta, Sello-salista tai Vernissasta.
23.3.2009
Saako musliminainen olla poliisi?
Englantilaisissa segregaatiotutkimuksissa on todetttu, että Lontoon asuinalueet erilaistuvat ensisijaisesti kulttuurin, eivät niinkään rodun perusteella, kuten esimerkiksi Yhdysvalloissa. Tavallisesti näissä tutkimuksissa kulttuurin ”kantajaksi”, merkitsijäksi tai synonyymiksi on määritelty uskonto; tällöin esimerkiksi islaminuskoiset pakistanilaiset ja bangladeshilaiset muodostavat oman ”lokeronsa”, ja voittopuolisesti hindulaiset intialaiset omansa, vaikka kaikkia näitä maita yhdistää esimerkiksi se, että ne olivat Englannin siirtomaita, ja lukuiset toisiaan sivuavat, osin yhteiset kulttuuriset taustat.
Äärimmäisyyteen vietynä tässä ajatustavassa esimerkiksi maallistuneet länsimaalaiset muslimit, tataarit, somalit, indonesialaiset ja iranilaiset, siiat ja sunnit ovat kaikki yhtä ja samaa; samaten maallistuneet pohjoismaalaiset kristityt ja amerikkalaiset äänikonservatiivit ovat kaikki lopultakin kristittyjä. Erityisesti kaikki ”toiset” nähdään samassa valossa; samaten erityisesti kaikkien ”toisten” käytännöt nähdään oman kulttuuripiirinsä hallitsevan uskonnon sanelemiksi.
Tänä kevättalvena Norjan kuumin keskustelunaihe on ollut se, voiko poliisi pitää univormunsa alla hijabia, jos hän on nainen, muslimi ja hän itse haluaa hijabia käyttää. Hijabin käytön vastustajien mielestä poliisi ei saa kantaa esillä kulttuurisia tunnuksiaan, jotka ilmentävät hänen maailmankatsomustaan, koska esivallan kuuluu olla ”neutraali”. Kaikenlainen keskustelu asiasta on vaikeaa, sillä siinä sekoittuvat uskonto, politiikka, kulttuuri, seksualiteetti ja tasa-arvo. Keskustelussa ilmenee mielenkiintoisia ja yllättäviäkin strategisia alliansseja.
Avain tähän keskusteluun on enemmistön ja vähemmistön välinen suhde. Kulttuuristen tunnuksien kantaminen halutaan kieltää nimenomaan vähemmistöiltä, koska heidät nähdään muuten harmaassa katukuvassa väriläiskinä, samalla niputtaen yhteen kaikki vähemmistöt. Tässä ajattelussa tehdään selkeä ero ”meidän” ja kaikkien ”muiden” välillä, eikä osata nähdä sitä, että enemmistökin tunnustaa väriä, muulloinkin kuin 17.5. Näin väittämällä kielletään oman enemmistökulttuurin olemassaolo, nihiloidaan norjalaisuus; kuitenkin tätä nihiloitua norjalaisuutta käytetään mittatikkuna.
Kun kulttuurisiksi muslimeiksi itsensä mieltävät naisaktivistit – joista tunnetuin ja äänekkäin on Sara Azmeh Rasmussen - ja vanhoilliset, kristillistä moraalia keppihevosenaan käyttävät syntyperäiset norjalaiset – joiden äänitorvena esiintyy Edistyspuolue FRP:n puheenjohtaja Siv Jensen - yhdessä rintamassa vastustavat hijabin käyttöä, heidän argumenttinsa kuitenkin eroavat oleellisesti. Kun julkisesti hijabeitaan polttavat musliminaisaktivistit väittävät hijabin sortavan naisia, vanhoilliset vanhanorjalaiset taas vastustavat hijabia siksi, että he pelkäävät Norjan pakkoislamisaatiota, joka kaiken lisäksi tapahtuu salaa hivuttamalla.
Mitä sitten on pakkoislamisaatio? Pakottavatko muslimimaahanmuuttajat syntyperäisiä avioitumaan kanssaan, ja samalla yhteisiä lapsiaan tunnustamaan vähemmistöuskoa, joka pian ei enää olisikaan vähemmistöusko? Lopulta tietenkin kaikki hienot kirkot korvataan moskeijoilla, ja mullahien ääni peittää allensa jäätelöautojen meuhkaamisen ja jo Oslosta kadonneiden valaanpyyntialuksien torvien törähdykset.
Kaikkein hysteerisimmin pelokkaimmat uuskonservatiivit pelkäävät, että tämä pakkoislamisaatio tapahtuu salassa; ehkä tämä tarkoittaa sitä, että me totumme näkemään hijabeja katukuvassa niin paljon, että opimme pitämään niitä normaaleina, ja lopulta kaikki naiset sonnustautuvat niihin, myös ei-muslimit, joiden mielestä ne ovat joko hienoja tai jotka jakavat musliminaisten käsityksen, jonka mukaan hijab vapauttaa näkemään naisen muunakin kuin seksiobjektina.
Näiden uuskonservatiivien mielestä muslimimiehet tunnetusti eivät kunnioita naisia, ja hehän voivat vaikka salakuljettaa Norjassa syntyneet lapsensa omaan lähtömaahansa. Lisäksi he tietenkin raiskaavat syntyperäisiä norjalaisvalkyyrioita, jotka näyttävät kaikki suuret sulonsa kaikelle kansalle, eikä heitä voi mitenkään vastustaa. Tämä ajatustapa kuitenkin kaatuu sisäisiin ristiriitoihin, jos mies on täysin naisen seksuaalisuuden armoilla.
Kun radikaalit naismuslimiaktivistit tuovat näkyväksi uskonnollisen ja kulttuurisen identiteetin kytköksiä, väittäen itseään kulttuurisiksi muslimeiksi, vanhoilliset muslimit – joiden julkinen ruumiillistuma on Muhammad Usman Rana, vähän yli kaksikymppinen lääkäriopiskelija - kieltävät kulttuurisen islamin mahdollisuuden. Heidän mielestään ei ole mahdollista syödä pizzaa siten, että nyppii siitä paprikat pois. Sitä on joko muslimi tai vääräuskoinen; muita mahdollisuuksia ei ole. Aivan samanlainen suhde kulttuurin ja uskonnon välillä on kristinuskossakin. Olen minäkin kirkosta eronneenakin edelleenkin kulttuurinen kristitty, joka viettää joulua, kuuntelee Matteuspassiota ja jonka takaraivossa jyskyttää luterilainen moraali, jonka mukaan vain työnteko oikeuttaa syömiseen, vaikka kebabinkin tai muun kristilliselle kulttuuripiirille vierasperäisen ruoan.
Vanhoilliset muslimit ja maallistuneet syntyperäiset norjalaiset (jotka ovat kulttuurisia kristittyjä), kannattavat tai puolustavat yhdessä rintamassa hijabin käyttöä. Näiden muslimien mielestä hijab on oleellinen kulttuurinen käytäntö, ja maallistuneet, syntyperäiset norjalaiset taas puolustavat kulttuurista moninaisuutta; heidän mielestään Norja on jo nyt monikulttuurinen, ja muslimien tulee saada elää omien käytäntöjensä mukaisesti myös Norjassa niin kauan kuin nämä käytännöt eivät ole ristiriidassa Norjan lakien kanssa.
Moni Norjassa elävä musliminainen on luopunut hijabista. Syitä tähän ovat halu sulautua kantaväestöön, ja joillakin myös halu vapautua heidän mielestään epätasa-arvoisesta käytännöstä, jossa miesten ei tarvitse peittää päätänsä mutta naisten täytyy. Jotkut musliminaiset taas puolustavat hijabin käyttöä siksi, että heidän mielestään se tekee heistä vakavasti otettavia persoonia, kiinnittäen huomion pois heidän ulkonäöstään, rauhoittaen heidät miesten objektivoivilta ja vihjailevilta katseilta.
Vanhakantaisten kristittyjen ja vanhakantaisten muslimien mielestä koko kysymys ei ole ajankohtainen, koska naisen paikka ei ole poliisissa, tai töissä ylipäätään. Poliisiksi haluava nainen, saatikka musliminainen on mahdottomuus, eikä sellaisia pitäisi olla. Kyse on siis korkeintaan näköharhasta. Mitä sitten pitäisi tehdä näille kulttuurisille musliminaisille, jotka ovat onnistuneet pakenemaan tästä ontologisesta seulasta? Pitäisikö heidät polttaa samassa roviossa hijabiensa kanssa, he kun ryökäleet pakenevat ulkopuolisia määrittelyjä?
Jos hijab kerran niin alleviivaa sukupuolten epätasa-arvoa, miksi sitten jotkut naiset puolustavat sitä? Onko heidät peloteltu sisäistämään islamistiset kulttuuriset käytännöt islamin uskonnollisilla argumenteilla, vai onko todellista tasa-arvoa se, että voi vapaasti valita sen, millaisia kulttuurisia käytäntöjä itse noudattaa? Ehkä se, että voi valita erilaisista kulttuurisista käytännöistä, mukaanlukien myös ne, joiden voi ajatella olevan epätasa-arvoisia, onkin merkki siitä, että tasa-arvo on aika pitkällä?
Maahanmuuttoa tavataan Norjassa käsitellä integraatiokysymyksenä. Kun onnistunut kulttuurinen integraatio on synkretismiä, jossa alunperin vierasperäisiä kulttuurisia käytänteitä sovelletaan tulomaahan (poropizzaa), niin hallitseva tulkinta lähtee assimilaatiosta: vieraat kulttuurit tulee sulauttaa tekemällä ne näkymättömiksi, riisumalla rätit pois päistä. Integraatio näkee monikulttuurisuuden ongelmana, joka tulee ratkaista, poistamalla vieraat kulttuuriset vaikutteet. Miten olisi pluralismi, jossa nähtäisiin monikulttuurisuus luonnollisena, ja jossa pyrittäisiin kulttuurien väliseen dialogiseen ymmärrykseen? Kun vallitseva tulkinta neutraaliudesta pyrkii kiistämään eroavaisuudet, miten olisi neutraaliuden päivittäminen neutralistiseksi pluralismiksi?
Keskustelu hijabin käytöstä osoittaa sen, että Norjassa ei ole todellisia ongelmia.
Äärimmäisyyteen vietynä tässä ajatustavassa esimerkiksi maallistuneet länsimaalaiset muslimit, tataarit, somalit, indonesialaiset ja iranilaiset, siiat ja sunnit ovat kaikki yhtä ja samaa; samaten maallistuneet pohjoismaalaiset kristityt ja amerikkalaiset äänikonservatiivit ovat kaikki lopultakin kristittyjä. Erityisesti kaikki ”toiset” nähdään samassa valossa; samaten erityisesti kaikkien ”toisten” käytännöt nähdään oman kulttuuripiirinsä hallitsevan uskonnon sanelemiksi.
Tänä kevättalvena Norjan kuumin keskustelunaihe on ollut se, voiko poliisi pitää univormunsa alla hijabia, jos hän on nainen, muslimi ja hän itse haluaa hijabia käyttää. Hijabin käytön vastustajien mielestä poliisi ei saa kantaa esillä kulttuurisia tunnuksiaan, jotka ilmentävät hänen maailmankatsomustaan, koska esivallan kuuluu olla ”neutraali”. Kaikenlainen keskustelu asiasta on vaikeaa, sillä siinä sekoittuvat uskonto, politiikka, kulttuuri, seksualiteetti ja tasa-arvo. Keskustelussa ilmenee mielenkiintoisia ja yllättäviäkin strategisia alliansseja.
Avain tähän keskusteluun on enemmistön ja vähemmistön välinen suhde. Kulttuuristen tunnuksien kantaminen halutaan kieltää nimenomaan vähemmistöiltä, koska heidät nähdään muuten harmaassa katukuvassa väriläiskinä, samalla niputtaen yhteen kaikki vähemmistöt. Tässä ajattelussa tehdään selkeä ero ”meidän” ja kaikkien ”muiden” välillä, eikä osata nähdä sitä, että enemmistökin tunnustaa väriä, muulloinkin kuin 17.5. Näin väittämällä kielletään oman enemmistökulttuurin olemassaolo, nihiloidaan norjalaisuus; kuitenkin tätä nihiloitua norjalaisuutta käytetään mittatikkuna.
Kun kulttuurisiksi muslimeiksi itsensä mieltävät naisaktivistit – joista tunnetuin ja äänekkäin on Sara Azmeh Rasmussen - ja vanhoilliset, kristillistä moraalia keppihevosenaan käyttävät syntyperäiset norjalaiset – joiden äänitorvena esiintyy Edistyspuolue FRP:n puheenjohtaja Siv Jensen - yhdessä rintamassa vastustavat hijabin käyttöä, heidän argumenttinsa kuitenkin eroavat oleellisesti. Kun julkisesti hijabeitaan polttavat musliminaisaktivistit väittävät hijabin sortavan naisia, vanhoilliset vanhanorjalaiset taas vastustavat hijabia siksi, että he pelkäävät Norjan pakkoislamisaatiota, joka kaiken lisäksi tapahtuu salaa hivuttamalla.
Mitä sitten on pakkoislamisaatio? Pakottavatko muslimimaahanmuuttajat syntyperäisiä avioitumaan kanssaan, ja samalla yhteisiä lapsiaan tunnustamaan vähemmistöuskoa, joka pian ei enää olisikaan vähemmistöusko? Lopulta tietenkin kaikki hienot kirkot korvataan moskeijoilla, ja mullahien ääni peittää allensa jäätelöautojen meuhkaamisen ja jo Oslosta kadonneiden valaanpyyntialuksien torvien törähdykset.
Kaikkein hysteerisimmin pelokkaimmat uuskonservatiivit pelkäävät, että tämä pakkoislamisaatio tapahtuu salassa; ehkä tämä tarkoittaa sitä, että me totumme näkemään hijabeja katukuvassa niin paljon, että opimme pitämään niitä normaaleina, ja lopulta kaikki naiset sonnustautuvat niihin, myös ei-muslimit, joiden mielestä ne ovat joko hienoja tai jotka jakavat musliminaisten käsityksen, jonka mukaan hijab vapauttaa näkemään naisen muunakin kuin seksiobjektina.
Näiden uuskonservatiivien mielestä muslimimiehet tunnetusti eivät kunnioita naisia, ja hehän voivat vaikka salakuljettaa Norjassa syntyneet lapsensa omaan lähtömaahansa. Lisäksi he tietenkin raiskaavat syntyperäisiä norjalaisvalkyyrioita, jotka näyttävät kaikki suuret sulonsa kaikelle kansalle, eikä heitä voi mitenkään vastustaa. Tämä ajatustapa kuitenkin kaatuu sisäisiin ristiriitoihin, jos mies on täysin naisen seksuaalisuuden armoilla.
Kun radikaalit naismuslimiaktivistit tuovat näkyväksi uskonnollisen ja kulttuurisen identiteetin kytköksiä, väittäen itseään kulttuurisiksi muslimeiksi, vanhoilliset muslimit – joiden julkinen ruumiillistuma on Muhammad Usman Rana, vähän yli kaksikymppinen lääkäriopiskelija - kieltävät kulttuurisen islamin mahdollisuuden. Heidän mielestään ei ole mahdollista syödä pizzaa siten, että nyppii siitä paprikat pois. Sitä on joko muslimi tai vääräuskoinen; muita mahdollisuuksia ei ole. Aivan samanlainen suhde kulttuurin ja uskonnon välillä on kristinuskossakin. Olen minäkin kirkosta eronneenakin edelleenkin kulttuurinen kristitty, joka viettää joulua, kuuntelee Matteuspassiota ja jonka takaraivossa jyskyttää luterilainen moraali, jonka mukaan vain työnteko oikeuttaa syömiseen, vaikka kebabinkin tai muun kristilliselle kulttuuripiirille vierasperäisen ruoan.
Vanhoilliset muslimit ja maallistuneet syntyperäiset norjalaiset (jotka ovat kulttuurisia kristittyjä), kannattavat tai puolustavat yhdessä rintamassa hijabin käyttöä. Näiden muslimien mielestä hijab on oleellinen kulttuurinen käytäntö, ja maallistuneet, syntyperäiset norjalaiset taas puolustavat kulttuurista moninaisuutta; heidän mielestään Norja on jo nyt monikulttuurinen, ja muslimien tulee saada elää omien käytäntöjensä mukaisesti myös Norjassa niin kauan kuin nämä käytännöt eivät ole ristiriidassa Norjan lakien kanssa.
Moni Norjassa elävä musliminainen on luopunut hijabista. Syitä tähän ovat halu sulautua kantaväestöön, ja joillakin myös halu vapautua heidän mielestään epätasa-arvoisesta käytännöstä, jossa miesten ei tarvitse peittää päätänsä mutta naisten täytyy. Jotkut musliminaiset taas puolustavat hijabin käyttöä siksi, että heidän mielestään se tekee heistä vakavasti otettavia persoonia, kiinnittäen huomion pois heidän ulkonäöstään, rauhoittaen heidät miesten objektivoivilta ja vihjailevilta katseilta.
Vanhakantaisten kristittyjen ja vanhakantaisten muslimien mielestä koko kysymys ei ole ajankohtainen, koska naisen paikka ei ole poliisissa, tai töissä ylipäätään. Poliisiksi haluava nainen, saatikka musliminainen on mahdottomuus, eikä sellaisia pitäisi olla. Kyse on siis korkeintaan näköharhasta. Mitä sitten pitäisi tehdä näille kulttuurisille musliminaisille, jotka ovat onnistuneet pakenemaan tästä ontologisesta seulasta? Pitäisikö heidät polttaa samassa roviossa hijabiensa kanssa, he kun ryökäleet pakenevat ulkopuolisia määrittelyjä?
Jos hijab kerran niin alleviivaa sukupuolten epätasa-arvoa, miksi sitten jotkut naiset puolustavat sitä? Onko heidät peloteltu sisäistämään islamistiset kulttuuriset käytännöt islamin uskonnollisilla argumenteilla, vai onko todellista tasa-arvoa se, että voi vapaasti valita sen, millaisia kulttuurisia käytäntöjä itse noudattaa? Ehkä se, että voi valita erilaisista kulttuurisista käytännöistä, mukaanlukien myös ne, joiden voi ajatella olevan epätasa-arvoisia, onkin merkki siitä, että tasa-arvo on aika pitkällä?
Maahanmuuttoa tavataan Norjassa käsitellä integraatiokysymyksenä. Kun onnistunut kulttuurinen integraatio on synkretismiä, jossa alunperin vierasperäisiä kulttuurisia käytänteitä sovelletaan tulomaahan (poropizzaa), niin hallitseva tulkinta lähtee assimilaatiosta: vieraat kulttuurit tulee sulauttaa tekemällä ne näkymättömiksi, riisumalla rätit pois päistä. Integraatio näkee monikulttuurisuuden ongelmana, joka tulee ratkaista, poistamalla vieraat kulttuuriset vaikutteet. Miten olisi pluralismi, jossa nähtäisiin monikulttuurisuus luonnollisena, ja jossa pyrittäisiin kulttuurien väliseen dialogiseen ymmärrykseen? Kun vallitseva tulkinta neutraaliudesta pyrkii kiistämään eroavaisuudet, miten olisi neutraaliuden päivittäminen neutralistiseksi pluralismiksi?
Keskustelu hijabin käytöstä osoittaa sen, että Norjassa ei ole todellisia ongelmia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)