Kaari tappaa

Helsingin Kannelmäkeen eilen avattu kauppakeskus Kaari ruuhkautti eilen jo muutenkin Suomen liikennöidyimmän liikenneväylän, Kehä ykkösen. Tämän ei pitäisi olla mikään ihme: kun tie on muutenkin liikennöity, niin tarvitseeko sitä liikennettä vielä houkutella ehdoin tahdoin lisää?

Kirjoitin reilu pari vuotta sitten sudeettikantsulaisen muisteluissani pitkästä historiastani Kannelmäessä ja Kantsun kanssa. Silloin kun muutin Kannelmäkeen ensimmäistä kertaa vuonna 1980, pellolla seisoi Eka-Market. Sitten se kasvoi Maxi-marketiksi. Kun tämä oltiin juuri opittu ja iskostunut osaksi kaarelalaista paikkatietoutta, tilalle nostatettiin Prisma. Ja sitten taas tarvittiin lisää seiniä.

Nuoruudessani 80-luvulla tästä uudesta kauppakeskuksesta vain noin puolen kilometrin päässä olevassa nyt jo vanhaksi leimatussa ostoskeskuksessa oli kolme pankkia, pari parturia ja jopa kirjakauppa. Sekä erinomainen kahvila-kondiittoria. Nyt siellä on kuusi tai seitsemän Kannel-nimistä anniskelulaitosta, posti on muuttanut Prismaan (saa nähdä, muistettiinko se laittaa myös Kaareen vai onko sekin jo ulkoistettu uhatusti Pitäjänmäkeen, jonne ei Kantsusta pääse suoraan oikein mitenkään) ja ei siellä enää taida olla yhtään pankkiakaan.

Kaupungin on vaikea ohjailla liikeyritysten sijoittumista, siis määrätä esimerkiksi pankkia peruspalveluksi. Mutta tarvitseeko kylää tappaa ehdoin tahdoin, pystyttämällä Kannelmäen ulkoreunalle megaluokan laitos, joka takuuvarmasti imee loputkin palvelut "vanhalta" ostarilta siten, että jäljelle jää vain kummitusostarin kuoret, jonka taakse eksyessään ei tiedä, kompastuuko koiran vai kantapeikkojen kakkaan? Eikö ole mitään muuta keinoa houkutella Kantsuun erikoispalveluita kuin laitattaa tällainen avaruusalus keskelle peltoa, odottaen, että kyllä ne kaikki ylikansalliset ketjut sen sieltä löytävät? Onko tärkeämpää, että Kantsuun voi nyt tulla sujuvasti autolla vaikka Pukinmäestä ostamaan MP3-soitinta kuin se, että kolmentoista tuhannen kantsulaisen ja päälle vielä seitsemän-kahdeksan tuhannen hakuninmaalaisen ja maununnevalaisen pankki- ja postipalvelut huononevat?

Kaari näivettää Kannelmäen slummiksi. Miksi kaupunkisuunnittelulautakunta antoi sen tapahtua?

Vanhemman nostalgisen sudeettikantsulaisen jeremiadini voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Masennus ei ole asennekysymys

Annoin taustatukea Facebook-kaverilleni kun hän oli juuttunut keskusteluun kahden mielestään tee se itse -sankarin kanssa hallituksen "pakkotyöllistämisestä". Tämä kaverini ymmärtää aiheesta jotakin, hän on koulutuksen, työllistämisen ja työpajatoiminnan ammattilainen. Ohessa tästä keskustelusta lainattuja "argumentteja" sen puolesta, että työttömien pakottaminen mihin tahansa olisi hyvästä. Nämä argumentit tunnistaa kursiivista. Omat kommenttini lihavoituina.

"Kehitysmaihin on pelkästään täältä tuupattu miljardi vuoteen eikä ne oo noussu. Oisko vanha viisaus et rahahuolia ei ratkaista rahalla tähänkin asiaan sopiva"

- Ei liity tähän aiheeseen mitenkään. Viitsin kuitenkin vastata:
Kehitysmaat ovat, kiitos länsimaiden, maailmanjärjestämässä se osa, jossa on raaka-aineita, mutta koulutettu väestö ollaan aina kupattu tyhjiin. Kehitysmaat eivät yksin teoin kykene muuttamaan asemaansa kansainvälisessä tuotantoketjussa.

Kommentiksi sosiaalivaltion "kannustavuuteen", jossa aktivoitumisyrityksistä rankaistaan:
"Se onkin kivuliasta muuttaa järjestelmää jossa saa riittävästi rahaa selviytymiseen vaikkei ikinä nostais persettään... Ei poista tarvetta raskaaseen muutokseen."

Ei poistakaan, monien ihmisten elämäntilanteen ja järjestelmän muutokseen. Mutta yksityisen kansalaisen syyllistämisellä ei ratkaista yhtään kannustinloukkua. Kannattaa lukea Osmo Soininvaaran kirja Sata-komitea. Siinä on vastaus kysymykseesi, miten kivuliasta sen järjestelmän muuttaminen on.


"Nykyinen järjestelmä on ihan liian antelias ja passivoiva. Kun tyyppi on jo valmiiks passivinen, niin kuinka paljon se motivoi, että mitään tekemättäkin saa niukan mutta varman elannon, vaikka koko loppuiäkseen?"

Et ehkä tiennyt, että aktivointitoimista kieltäytyjän toimeentulotukea leikataan? Ja syyllistäminen ei hyödytä ketään.

"Kyllä syylliset pitää syyllistää. Liika humaanisuus ei hyödytä ketään. Joku viisaampi on joskus sanonut: Kaikkien pitää saada olla oman onnensä seppiä, mutta ketään ei saa jättää oman onnensa nojaan."

No, jos syyllisiä haetaan, niin poliitikot (osa heistä) ja ay-johtajat ovat niitä. Mutta tavallisen ihmisen syyllistäminen johtaa vain masennukseen tai hällä väliä -fiilikseen. Tai aggressioon.

"Kyllä jokainen yksilö voi vaikuttaa enemmän omaan tilaansa kuin poliitikko tai ay-johtaja. Mutta onhan se aina mukava etsiä vikaa ja syyllistä jostain muualta, vaikka se löytyy useimmiten sieltä peilistä. Sairaus, vamma tai joku erityinen elämäntilanne on tietysti aivan eri juttu, ja niitä vartenhan meillä pitää olla kunnollinen sosiaaliturva ja turvaverkko."

Omaan tilaansa ehkä, mutta ei lainsäädäntöön. Siihen muuten tarvitaankin aikamoinen byrokratia määrittelemään, milloin ja kenellä on sellainen "erityinen elämäntilanne", joka on "eri juttu". Senkö olisit iloisena veronmaksajana valmis kustantamaan, syyperusteisuus- ja kyttäystoimiston?

"No meillähän on Kela ja sossu jo."

Niin on. Mutta eikö niiden päällekkäisiä tehtäviä olisi hyvä karsia, jotta saisimme säästöä? Säästöä saisi esimerkiksi jos toimeentulotuki siirrettäisiin Kelan maksettavaksi. Toinen tapaus on tämä idea, jossa ansiosidonnaisella voi tienata 300 euroa (tai mikä sen suojaosan suuruudeksi nyt tuleekin), muttei peruspäivärahalla. Tällöin valtio käytännössä on tullut maksaneeksi epäsuoraa valtionavustusta kunnille, jota ne eivät tarvitsisi, jos sama työtulon suojaosan periaate koskisi myös peruspäivärahaa kuin nyt on tulossa koskemaan ansiosidonnaista... Mitä enemmän saa rukkasia työnantajilta ja kuulee olevansa huono, ja saa vielä syyllistämistä kaupan päälle, sitä vähemmän jaksaa taistella sen paremmin korvauksista kuin työpaikoistakaan.

"No silloin on kyllä asenne pielessä jos niistä rukkasista masentuu. Rukkasethan tarkoittaa vaan sitä että pitää tsempata enemmän. Ymmärrän todella hyvin, ettei kaikilla ole samat edellytykset, mutta ei aikuinen ihminen voi koko elämäänsä toisten tuen varaan rakentaa. Ei elämä ole helppoa kenelläkään. Kaikki me tiedetään jotain yksilöita, mutta ei järjestelmää voi perustaa yksilöihin. Ja joka tapauksessa meillä on erittäin hyvin toimiva sosiaaliturvajärjestelmä. Ehkä mun pointti on eniten se, että työn tekemisen ja itsenäisesti pärjäämisen arvostus pitäisi saada paremmin kunniaan."

"Ehkä"? Ei me varmaankaan muut voida tulla sulle kertomaan, mitä yrität ajatella ääneen. Jos ajatellaan jaksamattomuuden tarkoittavan huonoa asennetta, on just sitä syyllistämistä, joka ei auta ketään. "Järjestelmää ei voi perustaa yksilöihin". Keihin sitten? Onko masennus asennekysymys?

"Ja järjestelmä todellakin pitää perustaa massoihin, ei yksilöihin, muuten meillä olisi n. 5 miljoonaa järjestelmää täällä Suomessa. Väliinputoajia tulee välttämättä, mutta aukotonta systeemiä ei ole, se pitää hyväksyä."

Paras järjestelmä massoille olisi juuri sellainen, joka ei mahdollistaisi väliinputoajia. Sellainen olisi perustulo, yhdistettynä negatiiviseen tuloveroon, eli jokainen tienaamasi euro leikkaisi perustuloa aika isolla marginaalilla. Perustulon ja nykyisestä nostetun asumistuen lisäksi ei tarvittaisikaan oikein mitään muita erillisiä tukia, paitsi lapsikorotukset. Kustannukset säästettäisiin byrokratiassa ja kannustavuudessa. Kun sanot, että järjestelmä pitää perustaa massoihin, ei yksilöihin, niin meillähän on nyt yhteiskunta, joka korostaa yksilöiden kilpailua, voittamista ja itsensä tuotteistamista. Ällöän syvästi sellaista. Tällaisen yhteiskunnan lisäksi ei tarvita vielä yksilöitäkin, jotka syyllistävät tässä oman avatarinsa tuotteistamisessa epäonnistuneita. Jos työmarkkinoilta on pysyvästi syrjäytynyt työkyvyttöminä satoja tuhansia ihmisiä, silloin vika ei ole näissä sadoissa tuhansissa - tai ainakin kymmenissä tuhansissa - ihmisyksilöissä, vaan silloin työelämä on heille liian armoton ja sitä pitää korjata.

"Miten sitä työelämää pitää korjata? Työnantajienko pitäisi alkaa luomaan suojatyöpaikkoja? Silloin kilpailukyky heikkenisi edelleen, eikä kohta olisi kenellekään töitä. Parempia ehdotuksia vastaanotetaan".

Vähentämällä kyttäämistä, lisäämällä kannustamista, lisäämällä mahdollisuuksia vaikuttaa omaan työkuvaansa ja kehittää omaa työtään. Aloitetaan vaikka noista. Ja miten muuten määrität kilpailukyvyn? Melkein kaikki siitä puhuvat, mutta juuri kukaan ei määrittele. Tuntuu, että se on mantra, jota kuuluu toistaa.

"Siten että suomalainen kuluttajahinta pärjää kansainvälisen kuluttajahinnan kanssa etenkin nyt kun kaupankäynti menee verkkoon.. mitenkäs se oma vastuu siitä työnkuvan kehittämisestä mielekkääksi?"

Monissa töissä se ei ole mahdollista,aktiivisesta yrityksestä vaikuttaa työnsä järjestelyihin voi tulla ns.turpaan. Tiedän kokemuksesta.

"Eihän sellasessa paikassa kannata olla jos perustellusti esittää et miten työn tulos paranee ja kaikilla on mukavampaa ja turpaan tulee."

Paitsi jos ei muuta saa. Jos vaikka sattuu olemaan 50+ kansakoulutettu nainen, jonka koko työhistoria on sillä samalla työnantajalla.

"Luulis et on tosi hyvä työnantaja jos noin pitkään.."

Voin kertoa, että työnantaja voi muuttua, esimerkiksi jos ihmisiä ulkoistetaan julkisesta hallinnosta liikelaitokselle siten, että asema "vanhana" työntekijänä säilyy lomaoikeuksineen, mutta eteen tulee ylhäältä annettuja muutoksia, joihin on vain sopeuduttava, vaikka sitten kuinka hulluja olisivatkin. Tuolloin oman työn hallinta ja mahdollisuudet vaikuttaa siihen pienenevät jos ne alkujaankaan olivat kovin häävit.

Ja niin edelleen. En koskaan lakkaa hämmästelemästä sitä, miten ihminen on ihmiselle susi. Kovasti oltiin valmiita ongelmanratkaisun asemesta syyllistämään työttömiä. Jos työmarkkinoilta on pysyvästi syrjäytynyt työkyvyttöminä satoja tuhansia ihmisiä, silloin vika ei ole näissä sadoissa tuhansissa - tai ainakin kymmenissä tuhansissa - ihmisyksilöissä, vaan silloin työelämä on heille liian armoton ja sitä pitää korjata. Jaan vielä lopuksi neuvon: jos et tiedä jostakin asiasta, ota siitä selvää. Auttaa argumentoinnissa niin ettei tarvitse nolata itseään.

Miksi kuntien kannattaa ulkoistaa työterveyshuoltonsa

Onko työterveyshuolto, tuo laillistettu julkisen terveydenhuollon ohituskaista, peruspalvelu? Moni ryhmä, kuten työttömät, opiskelijat ja kotiäidit, puhumattakaan freelancereista, ovat vailla työterveyshuoltoa. Peruspalvelu siitä tulee paradoksaalisesti silloin kun se sälytetään julkisen terveydenhuollon hoidettavaksi, ja varsin onnahtelevasti toimiva sellainen.

Olen kuullut, että yksityisellä sektorilla paikka paikoin on huolehdittu työterveydestä oikein hyvin. Tämä on minulle tuttua tosin vain kuulopuheen tasolla, julkisella ja kansalaisjärjestösektorilla työurani tehneenä. Uskoisin, että kuntasektorilla ja kuntayhtymissä asiat ovat pääsääntöisesti huonommin. Kuitenkin, jos peruspalveluista halutaan pitää kiinni, ehkä sitten ainakin peruspalveluiden työntekijöiden työterveyshuolto pitäisi järjestää jotenkin, vaikka sitten rahaa kaatamalla yksityiseen terveydenhuoltoon, sillä varhainen hakeutuminen hoitoon säästää pitkällä tähtäimellä.

Epidemiat halvaannuttavat sairaalat, terveyskeskukset, päiväkodit ja koulut, kaikki laitoksia, joissa ollaan päivittäin tekemisissä ihmisten kanssa. Näin on jopa Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitoyhtymässä ja Porvoon avoterveydenhuollossa, joiden oma työterveyshuolto on käytännössä sälytetty terveyskeskuksien hoidettavaksi. Kuntalaiset olkoon sitten ilman peruspalveluja koko sen ajan kun opettaja tai terveyskeskuslääkäri jonottaa toiselle terveyskeskuslääkärille omassa kotikunnassaan, joka ei välttämättä ole sama kuin työskentelypaikkakunta, jolloin yksi lääkärinaika syö helposti puoli työpäivää.

Ei-akuuteissa tapauksissa, kuten esimerkiksi sisätautitulehduksissa tai ortopedisissa vaivoissa, jonotusaika voi olla useita viikkoja terveyskeskukseen, kun taas Lääkärikeskuksesta ajan saa yleensä heti. Jatkohoitolähetettä odottaessa akuutista tulee herkästi krooninen ja kroonisesta akuutti, jolloin joudutaan jo harkitsemaan sijaisen palkkaamista.

Peruspalveluiden työterveyshuollosta huolehtiminen on tärkeää siksikin, että niissä työskentelee matalapalkkaisia ihmisiä, joilla ei ole varaa käyttää yksityisiä ohituskaistoja ja sosioekonomiset terveyserot kasvavat entisestään.

Michael Perukangas
entinen sairaalan osastonsihteeri

Kirjoitus on julkaistu Uusimaa-lehdessä perjantaina 8.2.2013.

Yrittäjiä aina tarvitaan

Itsenäisyyspäivän juhlissa niinsanotuiksi toimittajaksi naamioidut noloilijat ja poliitikot vasemmalta oikealle olivat herttaisen yksimielisiä siitä, että Suomi nousee yrittämisellä. Suomi tarvitsee yrittäjiä, kaikkein selvimmin tämän sanoi Hjallis. Mikäs siinä, asiastahan vallitsee kansallinen konsensus, ja mikäs sen parempi paikka esittää tämä konsensus on kuin Tasavallan presidentin itsenäisyyspäivänjuhlat.

Mitä nämä yrittäjät sitten ovat? Haluttiinko tässä jatko-osaa kansallisille menestystarinoille, uutta Nokiaa? Kun Talvivaara se ei ole, vaikka Sauli Niinistö ennen presidentiksi tuloaan tällaistakin ehdotteli, miten olisi Angry Birds? Koko Suomi vaan vihaisten lintujen alihankkijoiksi niin on helpompi upottaa täsmäosumalla koko tämäkin höskä, ei sillä, etteivätkö lintuhahmot olisikin nerokkaita.

Totta kai yrittäjät työllistävät, oli kyse sitten lume-, pakko- tai ihan oikeista yrittäjistä: he työllistävät kirjanpitäjiä, juristeja, jotka auttavat heitä olemassaolon taistelussa heidän työnsä tilaajia vastaan,  puhumattakaan sitten niistä nuorista, joille heillä ei ole varaa maksaa oikeaa palkkaa. Mitä tämä yrittäjien kuuluisa työllistäminen sitten on oikein laatuaan? Puhelinmyyntifirmat työllistävät vaille minkäänlaista työehtosopimusta, rakennuttajat silppuavat alihankintaketjunsa niin moneen osaan että polkumyynti on tehty teknisesti mahdolliseksi. Valtiovalta ei ainoastaan sulje tältä silmiään vaan jopa siunaa tämän, ulkoistaen tehtäviään, jotta työttömiksi jääneet määräaikaiset voidaan toivottaa takaisin tervetulleiksi takaovesta entistä kehnommilla työehdoilla.

Jos yrittäjät kerran ovat niin tärkeitä, miksei heitä sitten auteta? Ainakin kun yllättävän hyvin yrittäjämyönteisyytensä myynyt Kokoomus sumuttaa olevansa yrittäjän asialla, tämä yleensä tarkoittaa sitä, että he antavat yhteisymmärryksessä demareiden ja muiden kokoomuspuolueiden kanssa tontteja hehtaarihalleille ja parkkipaikkoja kansainvälisille korporaatioille. Sen sijaan siitä, miten pienten toiminimillä yrittävien osaamis- tai kauppayrittäjien arki tehtäisiin mahdolliseksi, he eivät sano mitään. Paras veikkaus pienyrittäjän porkkanaksi olisi perustulo, jota ajavat Vihreät ja Vasemmistoliitto. Nämä puolueet ovatkin pienyrittäjän asialla, porvaripuolueet ovat suurpääoman salakuljettajia. Satun hieman tietämään, mistä puhun: maksoin velkoja kuusi vuotta näennäisyrittäjyydestä, joka minulle kaupiteltiin työvoimapoliittisesti ainoana työllistymiskeinonani.

Kun nyt on käsitelty kansallinen konsensus yrittämisen autuudesta, niin miksei kukaan kaipaa työttömiä, päihteidenkäyttäjiä, yksinhuoltajia, vammaisia tai mielenterveyskuntoutujia ja maahanmuuttajiakin vain silloin kun heille voidaan ulkoistaa ns. "paskaduunit"? Heille ei ole sijaa tässä yrityshotellissa.

Kirjoitukseni julkaistiin tämänaamuisessa Uusimaassa.

Rakennuttaja sotkee, minä siivoan

Kirjoitin tänne jo viime kevättalvesta (kts linkki http://perukangas.blogspot.fi/2012/04/osuuspankki-sotkee-porvoon.html ) lumen sulamisen jälkeen paljastuneista rakennusjätteistä, joita Pihlajatien uuden asuinalueen rakennustyömaalta on lennellyt tien toiselle puolelle. Kului kesä, ja edelleenkin, puolen vuoden päästä, roskat olivat siellä.

Otin yhteyttä rakennuttajaan, OP-Kiinteistöihin, heidän sähköisellä yhteydenottolomakkeellaan. Siitä pisteet rakennuttajalle, että sieltä luvattiin välittää sana urakoitsijalle tästä. Kaksi ja puoli viikkoa, eikä mitään ollut edelleenkään tapahtunut, vaan roskat olivat edelleenkin siellä.

Otin uudestaan yhteyttä rakennuttajaan. Tällä kertaa eivät vastanneet. Sen sijaan saman iltapäivän aikana pari näkyvintä tai siis räikeimmän väristä ja lähinnä tietä ollutta roskaa oli napattu pois, mutta ei esimerkiksi tätä ylläolevassa kuvassa komeillutta muovipressua tai useimpia sen kavereita. Styroksia oli samaten jäljellä ihan simona. Minun mittani alkoi olla täynnä. Olivat saaneet nyt ihan riittävästi aikaa siivota sotkunsa, ja kaksi mahdollisuutta selvitä tilanteesta kunniallisesti vielä puolen vuoden perästä.Tämä on näköjään rakennuttajan käsitys ympäristövastuullisuudesta.

Otin yhteyttä kaupungin ylipuutarhuriin, järjestäessäni suuresti arvostamieni kanssaehdokkaiden Minna Siltala-Nymanin ja Mai Salmenkankaan kanssa Viherpeukkutalkoita (kts linkki http://perukangas.blogspot.fi/2012/10/viherpeukkutalkoot-porvoossa.html ) lupa-asioissa ja samalla ilmoitin Pihlajatien sotkuista. Ylipuutarhuri lupasi hoitaa Pihlajatien siivousasiaa eteenpäin.

Parempi on kuitenkin tarttua itse toimeen kuin jäädä odottelemaan. Olisivat ne roskat siellä varmaan nähneet vielä toisenkin talven. Minä olen itse työmatkoillani poiminut vähän kerrassaan pois niitä Pihlajatien roskia. Onneksi Pihlajatiellä, muutama sata metriä keskustaan päin löytyy roskis, joka muuten on niin täynnä että sen voisi tyhjentää.

Työni ei kuitenkaan ole vielä lopu. On siellä vieläkin pari pressua ja ainakin iso styroksilevy. Täällä siis rakennuttaja ulkoistaa rakennussiivouksensa asukkaille, samaten ympäristövalvonnan.

Ulkoistamalla savuttomaksi

Kun Helsinki ja moni muukin kaupunki on julistautunut savuttomiksi työympäristöiksi, niin moni muukin työpaikka on tulossa perässä. Erittäin kätevä tapa ratkaista tupakoinnin valvonnan ongelma on mahdollisimman monien julkisesti tuotettujen toimintojen ulkoistaminen liikelaitoksiin tai kokonaan.

Kirjoitin toissa kesänä (kts. klikkaamalla otsikkoa), että suuren testin kaupunkien savuttomuudelle tulevat asettamaan bussikuskit. No, mitään ongelmaa ei ole. Eiväthän he ole kaupungin työntekijöitä.

On ainakin imagon kannalta enemmän kuin ymmärrettävää että sairaalat julistautuvat savuttomiksi työpaikoiksi. Sairaalathan paitsi parantavat sairauksia, pyrkivät myös edistämään terveyttä. Potilaiden savullisuuteen ei kuitenkaan voi puuttua, sillä tällöin puututtaisiin vastoin omaa tahtoaan sairastuneiden yksilöiden itsemääräämisoikeuteen. Henkilökunnalla itsemääräämisoikeutta ei ole, koska he ovat myyneet sen työsopimuksessa työnantajalle. Tosin lienee perverssiä väittää tupakointia perustarpeeksi...

Lääkärit eivät nykyään mainittavammin kessuile, joten heitä ei massamitoin tarvitse patistaa savuttomuuteen. Tasa-arvon nimissä samojen sääntöjen on koskettava kuitenkin kaikkia, onhan kyse yhdestä ja jaetusta työympäristöstä. Kyse ei sairaalaympäristössä ole tiedosta - jota on tarjolla sairaalassa jos missä - eikä sosiaalisen paineen puuttumisesta vaan ennemminkin työntekijöiden sosioekonomisesta taustasta: matalapalkkainen hoitohenkilökunta ja hallinnon työntekijät röökaavaat ihan siinä missä muissakin työpaikoissa.

Pitäisikö hoitajien ja sihteereiden koulutustasoa sitten nostaa niin hoituisi ainakin sosiaalinen tausta? Suomessa tulee olemaan pula juuri näiden matalapalkkatöiden tekijöistä, joten ei heitä auta ryhtyä yleissivistävästi ylikouluttamaankaan. Koska koulutustasoa ei kannata nostaa, keskityttäköön ekonomisiin taustatekijöihin eli nostettakoon siis matalapalkka-alojen palkkoja mieluummin, sillä eivät ne palkankorotukset kuitenkaan mene savuna ilmaan vaan pikemminkin terveellisempään ruokavalioon!

Ulkoistaminen

Sellaista olen nähnyt, että joku yritys ilmoitti toimialakseen "ulkoistaminen". Herää kysymys, minkä ulkoistaminen? Minkä toimialan tai toiminnon? Kuka ulkoistaa? Ulkoistavatko toimeksiantajat vai ulkoistaako konsulttitoimisto itse itsensä? Jos toimeksiantaja ulkoistaa, ulkoistaako se tuotannon, rekrytoinnin, viestinnän, markkinoinnin? Vai johtamisen? Minkä johtamisen? Miksi? Minne? Jos konsulttitoimisto ulkoistaa itse itsensä, ulkoistaako se joitakin tiettyjä toimintoja (mitä?), tiettyjä toimialoja (mitä) tai tiettyä tuotantoa (mitä)? Mitä konsulttitoimisto tuottaa? Menevätkö konsultit läppärin kanssa kotikonttoreihinsa tai kenties kalliolle kukkulalle?

Sitten herää kysymyksiä, kannattaako ulkoistaminen? Kuka siinä voittaa tai säästää? Jos ulkoistamisen seurauksena jokin aikaisemmin toimijan A hoitama palvelu on siirtynyt toimijan B hoidettavaksi, kuka vastaa siitä, että asiakas löytää palvelun? Entä jos palvelu onkin ulkoistettu ei-minnekään? Mistä asiakas saa silloin tietää, että palvelua ei enää ole? Onko vastuu konsultilla, toimijalla A (jota ei enää ole) vai toimijalla B (jonka olemassaolosta asiakas ei ole edes kuulopuheen tasolla tietoinen)?

Onko se oikein (moraalisesti)? Mitä tehdään niille työntekijöille, jotka menettävät työpaikkansa näiden ulkoistuksien seurauksina? Otetaanko heidät kenties töihin vuokratyövoimana ja kenties huononnetuilla ehdoilla, vai saavatko he pysyä "vanhoina" työntekijöinä?

Liikelaitoksien asiakkaat: kuntalaiset vai kunnat?

Tuoreen HUS:n tiedotteen mukaan Helsinki on onnistunut alentamaan terveydenhuollon kustannuksia. Tästä seuraa, että Helsingin terveydenhuollon kannattavuus on parantunut, ja toivottavasti vielä se, että lisääntynyt kannattavuus merkitsee myös paranevaa hoidon laatua.

Terveydenhuolto ei kuitenkaan eläne omassa, suljetussa maailmassaan, jonne ulkomaailman arvostukset eivät kulkeutuisi edes heijasteina. Tuottavuuden lisääntymisen itseisarvoinen hyvyys läpäisee kaikki kunnalliset sektorit.

Tiedotteen otsikointi voi kuitenkin suunnata tulkinta-ajatuksia ties minne. Esimerkiksi suuntaan, jossa kuntien ensisijaisena tavoitteena on toiminnan kannattavuus. Eikä esimerkiksi väestövastuullisesti palveluiden tuottaminen asukkaille, vaikka sitten toiminnan kannattavuuden seurauksena kunta kykenisikin tuottamaan palvelut asukas-asiakkailleen paremmin syntyneiden säästöjen ansiosta.

Kun kuntaa johdetaan konsernin tavoin, sen toimintoja usein tilataan kunnan tai kuntien johtamilta ja omistamilta liikelaitoksilta. Käytännössä tämä usein toteutuu liikelaitostamalla aikaisemmin kuntien johtamia ja myös omistamia laitoksia, jotka tuottivat niitä peruspalveluita.

Jos kustannuksien väheneminen on saatu aikaan korvaamalla laitoshoitoa avohoidolla sellaisissa tapauksissa, joissa se on sekä tehokasta, tarkoituksenmukaista että asiakkaan toiveen mukaista, tehostumista ei voi tervehtiä kuin ilolla. Jos tämä kuitenkin johtaa asiakkaan pallottelemiseen superpallon tavoin laitoksesta, yksiköstä ja kaupungista toiseen, avo- ja laitoshoidon välillä, silloin kyse on silkasta vastuuttomuudesta, jossa kukaan ei näytä olevan vastuussa hoitokokonaisuudesta. Asiakkaasta puhumattakaan, joka sattuu olemaan myös esimerkiksi potilas, mutta ennen kaikkea ihminen. Tämä viimeinen mutta ensisijainen kategoria on vaan valitettavasti vaarassa unohtua kun asiakkuus kuorrutetaan näin monimutkaisen kuorrutuksen alle.

Juuri kun potilaiden ja muiden kunnallisten palveluiden käyttäjien kutsumisesta asiakkaina on ehtinyt tulla jaettua, diskursiivista todellisuutta, asiakkuudelle onkin käynyt samoin kuin Zygmunt Baumanin modernille: se on haihtunut tuuleen. Jos tämä vertaus on liian vaikea, käytettäköön Pikku Pukki-metaforaa. Huh hei, tuuli sen vei. Jos ei ole palveluita, asiakkuudesta puhuminen on jotenkin kornia.

Ulkoistaminen ja/tai yksityistäminen ei ole silkka ideologinen kysymys. Sen sijaan palveluiden järjestämisen tehokkuus, tarkoituksenmukaisuus ja laatu ovat, puhumattakaan ihmiskuvasta. Ovatko kunnassa asuvat ihmiset kunnan asiakkaita, vai kunta itse? Tuottavuuden lisääntyminen on arvokasta, mutta sen ei pitäisi olla itseisarvo vaan väline tärkeämpien arvojen - kuten paranevan palvelun, puhumattakaan elämänlaadusta - saavuttamiseksi.

Jos kunta ulkoistaa tai ainakin kilpailuttaa toimintojaan, se ei saa antaa ihmisarvon valua pesuveden mukana. Kunnallisten peruspalveluiden kilpailuttaminen edellyttää poliittista omistajaohjausta, muuten voidaan puhua väestövastuun sijasta väestövastuuttomuudesta.

Kunta saattaa säästää esimerkiksi jättämällä ostamatta toisilta kunnilta, kunta- tai maakuntayhtymiltä sellaisia erityistä osaamista vaativia laitospalveluita, joita se ei itse kykene tuottamaan ja nimittää tätä heitteillejättöä avohoidoksi.

Eihän näin ole, eihän?

Toimihenkilöyden epäjäljillä

Olen elämänkokemuksen lisääntyessä oppinut yhä paremmin tunnustamaan oman rajallisuuteni jopa siinä määrin, että tyhmien tai ainakin hämmästyttävien kysymyksien esittämisestä on tullut uskontoni. Kroonisena ulkopuolisena olen oppinut myös puhaltamaan kielipelit poikki jos en niitä osaa pelata. Toinen mahdollisuus tietenkin on, että vaihteleva elämänhistoriani ja lukemani vaihteleva kirjallisuus on sekoittanut todellisuudentajuni.

Olen aika ajoin elämässäni törmännyt sellaiseen olentoon ja/tai käsitteeseen kuin ”toimihenkilö”. Sekä julkisella, nk. kolmannella että yksityisellä sektorilla – tosin käytännössä lumeyrittäjänä – työskennelleenä entisen siivoojan, opettajan, jakajan, markkinatutkimushaastattelijan, tutkijan, virkamiehen, projektien vetäjän, keittiöapulaisen, puistotyöntekijän ja näennäiskonsultin elämänkokemuksella en ymmärrä, mitä se tarkoittaa, enkä edes tiedä, onko toimihenkilöys kulkenut huomaamatta lävitseni. Ja kun en ymmärrä termin olemusta, en sitä käytä.
Minulle tulevat käsitteestä ensimmäiseksi mieleen pankkitoimihenkilö ja sitten yleisurheilun kenttälajien mittamies. Tiedä häntä, onko niillä jotakin yhteistä. Se, että molemmat ovat tekemisissä numeroiden tai ylipäätään abstraktioiden kanssa?

Olen tiedonhaun ammattilainen, mutta mikä vielä tärkeämpää, teen sitä silkasta ilosta. KVG. Tarkistin asian googlesta, ja kolme ensimmäistä hakutulosta eivät ainakaan yhtään selvittäneet asiaa. Niiden perusteella suurinta yhteistä nimittäjää on turha hakea, sillä pienintäkään ei löydy. Ehkä toimihenkilöys määrittyykin negaation kautta, jos vaan tietäisi, mikä on se pienin erottava tekijä.

Näyttäisi, että toimihenkilöydessä kyse on statuksenmäärittelyn tavasta, ja käsitteen sisällön joko ymmärtää intuitiivisesti, tai sitten jokainen ymmärtää sen eri tavoin, riippuen alasta ja sektorista. Ilmeiseksi myös on käynyt, että toimihenkilö kuvaa enemmän määrittelijänsä tapaa käsitteellistää työ kuin työn sisältöä tai edes ulkoisia puitteita suorittaa työ rituaalina.

Toimihenkilöunionin sivultakaan ei tule apua. Siellä puhutaan erityisasiantuntijoista, joita ovat esimerkiksi siivoojat, logistiikan asiantuntijat (mikä varmaan tarkoittaa trukkikuskeja), asentajat ja kassat. Kiitos yhteiskunnan läpiammattikorkeakouluistumisen, kaikki ovat erityisasiantuntijoita, jos eivät minkään muun niin oman työnsä kehittämisen. Ehkä omaa työtään kehittävä ja itseohjautuva siistijä on toimihenkilö kun taas lattiaa edestakaisin moppaava siivooja on ei-toimihenkilö, ja toimihenkilön hänestä tekee hänelle annettu edes näennäinen mahdollisuus määritellä oman työntekemisensä ehdot ja eksistentiaalinen statuksensa ihan itse. Toimihenkilöys ei kuitenkaan näytä liittyvän mitenkään työn haastavuuteen, siistiyteen tai itsenäisyyteen. Se ylentää näennäisesti entisen duunarin, antaen hänelle mahdollisuuden käsitteelliseen määrittelyyn ja oman työn abstrahointiin.

Yritän kuitenkin kunnon sosiologin tavoin ottaa pakenevien hiusten halkomisyrityksen vakavasti. Kun minulle lapsesta asti on hoettu, että Suomi lisääntyvässä määrin on palveluyhteiskunta, niin epäilen, että toimihenkilö on jokseenkin sama kuin nykyhetken ja oman lapsuuteni palveluelinkeinoissa työskentelevien erotus. Se, että en tiedä, mitä ne kaikki oikeasti tekevät, on oma eksistentiaalinen heikkouteni.

Wikipedian mukaan ”toimihenkilö on yleisnimitys yksityisessä liikkeessä tai yrityksen palveluksessa olevasta työntekijästä. Toimihenkilö on työntekijä, johon työnantaja soveltaa toimihenkilöiden työehtosopimusta. Toimihenkilöstä ja virkamiehistä käytettiin aikaisemmin nimitystä henkisen työn tekijä. Toimihenkilön palkka maksetaan yleensä kuukausittain tai puolikuukausittain, erotuksena esimerkiksi tuntipalkkaisista työntekijöistä. Yrityksen työntekijöistä osa tai kaikki voivat olla toimihenkilöitä.”

Eipä tästäkään ole apua. Ovatko kaikki ja vain yksityisessä yrityksessä työskentelevät toimihenkilöitä? Siis myös mäkin kassa? Jos toimihenkilöys määritellään työehtosopimuksen perusteella, silloin muna tulee ilman kanaa. Ja jos toimihenkilöistä käytettiin ennen nimitystä henkisen työn tekijä, niin taitaa nyt olla aika paljon sellaisia töitä, jotka eivät oikeastaan ole oikein henkistä eikä ruumiillista, kaikki kunnia Citymarkettien kassoille ja mäkin myyjille. Se, että yrityksen työntekijöistä kaikkia kutsutaan työntekijöiksi, muistuttaa sitä nykyään paljon hellittyä ajatusta, että nyt kaikkien tulisi olla yrittäjiä, esimerkiksi toiminiminä yhden ison, turvallisen sateenvarjon alla. Iso veli teettää ja valvoo, ja maksaa jos jaksaa. Kun kaikista tulee yrittäjiä, samalla yhteiskunta ulkoistaa eläkkeet ja lomat yrittäjäkansalaisille itselleen.

Wikipediassa määrittelyn hankaluus tunnustetaan. ”Toimihenkilön määrittely ei ole yksiselitteinen. Tutkija Kimmo Kevätsalon mukaan toimihenkilöiden tunnusmerkeiksi voidaan lukea ainakin, että:
• toimihenkilöt eroavat työväestä (työntekijöistä),
• toimihenkilöillä on eri suhde yrityksen sisäiseen informaatioon verrattuna työntekijöihin tai suorittavaan työntekijäportaaseen,
• toimihenkilöillä on yhteisiä etuja suhteessa työnantajaan,
• ei selvästi määriteltävää yhteiskunnallista luokka-asemaa,
• on tilastollinen käsite,
• on nimikkeellinen määritelmä, ei enää puhtaasti työn sisältöön liittyvä (alempi toimihenkilö, toimihenkilö, ylempi toimihenkilö, tekninen toimihenkilö, konttoritoimihenkilö, pankkitoimihenkilö jne.),
• on ay-järjestöpoliittinen määrittely: eri toimihenkilöryhmät ovat järjestäytyneet eri liittoihin ja eri keskusjärjestöihin (yksityisellä sektorilla STTK- ja Akavalaisiin –liittoihin erotuksena työntekijöiden SAK:laisista liitoista).
• toimihenkilöillä on erilainen järjestöhistoria verrattuna työntekijöihin,
• aikaisemmin ollut koulutuksellisesti erottava tekijä: työntekijöillä on alemman keskiasteen koulutus, esimerkiksi asentaja, mekaanikko, keittäjä jne. erotuksena toimihenkilöistä, joilla on keskiasteen, ylemmän keskiasteen tai korkea-asteen koulutus, esimerkiksi sairaanhoitaja, teknikko, insinööri, maisteri jne.
• toimihenkilö saattaa olla esimiesasemassa suhteessa työntekijöihin tai toisiin toimihenkilöihin.”

Tässä on aika monessa kohdassa tunnustettu sellainenkin mahdollisuus, että toimihenkilöys ”saattaa” enemmän kuin ”on”, ja että se nykyisin saattaa jotakin joko enemmän, vähemmän tai osittain eri tavalla kuin aikaisemmin. Tai samalla tavalla. Jos määrittely palautuu liiton jäsenyyteen tai jonkin säännön soveltamisen alaiseksi olemiseen, silloinhan samalla logiikalla esimerkiksi kristityksikin kelpaisi kuka tahansa kirkkoon kuuluva henkilö riippumatta siitä, toimiiko ja ajatteleeko tämä kuten kristitty.

Ehkä toimihenkilöt ovat henkilöitä, jotka tuottavat lisäarvoa, en tiedä. Jos he ovat sellaisia henkilöitä, jotka määrittävät uusia asioita palvelutuotteiksi, he ovat varmaankin tärkeitä. Mutta lisää ymmärrystä toimihenkilöys olemassaolollisena kategoriana ei ainakaan tuota. Julistan toimihenkilön määrittelykilpailun avatuksi. Yrittäköön osallistua ken jaksaa.

Työmarkkinoita uudistettava yli puoluerajojen

Tiedote 8.4.2011

TYÖMARKKINOITA UUDISTETTAVA YLI PUOLUERAJOJEN

- Tarvitaan ohjelma itsensä työllistävien aseman parantamiseksi

Eduskuntavaaliehdokkaat Outi Alanko-Kahiluoto (vihr.), Dan Koivulaakso (vas.) ja Hanna Kuntsi (sd.) tarjoavat tulevalle eduskunnalle viiden kohdan ohjelmaa freelancereiden ja muiden itsensä työllistävien aseman parantamiseksi.

1. Työttömyysturvalainsäädäntöä korjataan niin, että se kohtelee kaikkia työnteon muotoja, mukaan lukien itsensä työllistäviä, tasavertaisesti.

2. Kevennetään yritystoiminnan keskeyttämiseen liittyvää byrokratiaa ja uudistetaan sitä koskevaa sääntelyä niin, että joustava siirtyminen yrittäjyyden ja palkkatyön välillä on mahdollista.

3. Luodaan itsensä työllistäville mahdollisuus liittyä palkansaajakassoihin ja päästä siten ansiosidonnaisen työttömyysturvan piiriin.

4. Kuntapalvelujen ulkoistamisen ei tule tapahtua pakottamalla kuntahenkilöstöä vastentahtoisesti yrittäjiksi. Turvataan mahdollisuus perinteisiin palkkatyösuhteisiin niille, joille itsensä työllistäminen ei ole mielekäs vaihtoehto. Esimerkiksi kuntasektorilla toimintoja kilpailutettaessa on huolehdittava työntekijöiden työsuhdeturvasta. Lainsäädäntöä tulee täsmentää siten, ettei työtä ole mahdollista teettää toimeksiantona silloin, kun työsuhteen tunnusmerkistö täyttyy.

5. Ei nosteta arvonlisäveroa.

- Lainsäädäntö on päivitettävä niin, että se kohtelee työntekijöitä tasavertaisesti työsuhteen tyypistä riippumatta. Työmarkkinoiden uudistusohjelmamme parantaisi kymmenien tuhansien epätyypillisiä töitä tekevien asemaa sekä tekisi työstä ja toimeliaisuudesta aina kannattavaa, kertoo Vihreiden helsinkiläinen ehdokas Outi Alanko-Kahiluoto.

- Työnantajat voivat teettää työtä yrittäjämuotoisesti säästötarkoituksessa. Tällöin kyse on pakkoyrittäjyydestä. Esimerkiksi kunnan ulkoistaessa toimintojaan aiemmin palkansaajan asemassa ollut voi joutua yksinyrittäjänä myymään työpanostaan entiselle työnantajalleen. Palkkatyösuhteen turva pitää taata niille, joille se on mieluisin vaihtoehto, vaatii Vasemmistoliiton Dan Koivulaakso, ehdolla Helsingistä.

- Itsensä työllistäviä löytyy kaikilta yhteiskunnan sektoreilta: heissä on muun muassa toimittajia, koodaajia, kääntäjiä, tulkkeja, taiteilijoita, siivoojia ja hoitoalan ammattilaisia. Kaikkien puolueiden tulisikin sitoutua itsensä työllistävien aseman parantamiseen. Ehdotamme viiden kohdan ohjelmamme toteuttamista seuraavalla eduskuntakaudella vaalituloksesta riippumatta, sanoo Sosialidemokraattien uusmaalainen ehdokas Hanna Kuntsi.

Lisätiedot:

Outi Alanko-Kahiluoto
GSM 050 512 1727

Dan Koivulaakso
GSM 044 506 6613

Hanna Kuntsi
GSM 050 3100 676

Postmoderni Powerpoint-yhteiskunta

Kun perussuomalaiset ovat ahdistuneita tämän postmoderniudeksi kutsumansa epookin ilmiöiden ääressä, ymmärrän heitä oikein hyvin. Minäkään en siellä oikein pysy pystyssä kun on niin h-tin liukasta. Kun olisi ensin tarvinnut laskeutua puusta edes moderniuteen. Tämä ei ole onnistunut poliittisista puolueista Perussuomalaisten lisäksi ainakaan demareilta, eikä myöskään ilmeisesti Keskustapuolueen kiitettävästi esimoderniin alkutuotantoon junttaamilta koulujen oppikirjavalmistajilta ja opetushallinnon virkamiehiltä.

Maailma muuttuu, Mariseni, Juttaseni ja Timoseni. Ei koulukkaan kokemusmaailmassa ja sitä vastaavassa käsitteellisessä todellisuudessa ole enää sellaista paikkaa, johon tarttuisivat esimerkiksi kuttu, huttu ja moni muukaan juttu, koska vielä pitäisi ymmärtää, miksi on niin tärkeää osata jaotella esimerkiksi vuohet alle puolentoista ikäisiin poikimattomiin naaraisiin ja oletettavasti sitten muihin ja sitten vielä osata antaa näille olennoille nimi. Och samma på svenska och in english också.

Tiedän kyllä, että maito ei tule maitokaupasta eikä edes saparosta vaan lehmästä. Sian näin ensimmäistä kertaa muualla kuin isäni kinkkulautasella 24-vuotiaana, Elävä maatalous –messuilla, jossa siivosin voidakseni kustantaa itseni kouluttautumisen viranhaltijaksi vielä teolliseksi luulemaani yhteiskuntaan, virkaan, jota ei enää ollut. Sen, että raha ei tule seinästä, opin 16-vuotiaana nostaessani ensimmäisiä kesätyörahojani, seinästä. Monille tämä ei ole vieläkään aivan selvää. Ajattelen esimerkiksi monia päättäjiämme, paradoksaalisesti etenkin niitä, jotka näkevät erityisen tarpeelliseksi opettaa että maito tulee lehmästä sekä niitä kroonisesti syrjäytyneitä nuoriamme, joiden syrjäyttämiseksi päättäjämme ovat tehneet kaikkensa niin kiitettävissä määrin että häpeä tästä projisoidaan nuorison epäonnistuneeksi oppimisprojektiksi asiakkuuteen, yrittäjyyteen ja elinikäisen oppimisen asenteeseen.

Kun omana kouluaikanani opetettiin, että ei enää (80-luvulla!) suurin väestöosuus saa elantoaan teollisuudesta vaan palveluista, nyt sukupolven päästä lähes kaikki saavat elantonsa niistä. Teollisuuden palveluista ja palveluteollisuudesta. Sekä palvelualkutuotannosta ja alkutuotantopalveluista. Tässä maailmassa, jossa ihmiset puvuissa pönöttäen esittävät powerpointesityksiä CRM:n ulkoistusratkaisusysteemien mallintamisesta toisille tärkkipönötyksille, jotka nekin esittävät jotain – mitä ? - ja jossa kapellimestarit Hannu Lintu ja John Storgårds ovat vastuussa sisällöntuotantopalveluiden tuottamisesta, kuinkas muutenkaan, OPM:n (ai niin, se oli nykyään OKM) kouluttamia, hyväkkäät, jotta kokoomuslaisetkin saisivat musiikkitalossa seiniinsä sisältöä, sitä pitäisi vaan jotenkin selvitä, dinosauruksienkin.

Ei nimi miestä pahenna. Eikä ministeriötä. Silloin kun minä siellä olin töissä, siellä oli vielä kulttuuria, olihan siellä kulttuuriministeri. Jonka nimi oli Claes Andersson. Tosin esimerkiksi musiikkioppilaitoksiin liittyvät asiat olivat sen ministeriön sen filiaalin alla, jonka alaotsikkona oli se "opetus" ilman mitään epiteettejä. Sellaisia turhia kuin esimerkiksi kulttuuri. Onneksi varsinainen opetusministerikin oli siihen aikaan aika fiksu. Sen nimi oli Olli-Pekka Heinonen ja mä kirjoitin sille joskus jonkun puheenkin.

Koululaisillamme, noilla tulevaisuuden huippu- sekä vähän erilaisemmillakin osaajilla on vielä ainakin toivoa. Vaadin opetussuunnitelmien päivittämistä! Koululaisten prosessikuvaus-, tuotteistus- ja persoonavalmiudet tulee saattaa sellaiselle tasolle, että jokainen kykenee tuottamaan itsestään vähintäänkin sähköisen, mieluummin multimedia-ansioluettelon ja esittämään sen toisille. Ai niin, multimediakin oli jo niin last season.

Näen näitä esityksiä aina harppoessani pysäköintialueiden lävitse kuntosalille, joka sijaitsee Pitäjänmäen teollisuusalueella. Siellä on niin paljon näitä lasiseinäisiä taloja noine lasiseinäisine neuvotteluhuoneineen ja auditorioineen, että koko alueen nimeksi pitäisi muuttaa Pitäjänmäen jälkiteollisuusalue. Näen näitä jälkiteollisuusmiehiä ja – naisia myös kuntosalillani, josta saa ostaa elämäntapatuotteita ja jonka parkkihalli on suunniteltu juuri sellaisille bemareille, joita nämä jälkiteollisuusihmiset ajavat. Siis bemareita, ei demareita.

Minä en halua olla huippuosaaja. En osaaja ensinkään. Haluan että musiikkia kutsutaan musiikiksi, keisarilla on vaatteet ja jääkaapissa on ruokaa, ei ravintoaineita. Haluan liikkua, ehkä kuntoilla, en treenata. Pois se minusta, hui. Haluan että sanoilla on merkitystä, edes jotain. Minun sanoillani, itse käytetyt, itse valitut, itse eletyt.

Helsinki ei ole palvelukaupunki

Jos nyky-Suomen palveluyhteiskunnallistumiseen (mikä sanahirviö!) voidaan suhtautua tietyin varauksin, samat varaukset voidaan esittää Helsingistä, sen maan pääkaupungista siis, joka kuuleman mukaan on läpipalvelullistunut. Maamme pääkaupungista saa monia tuotteita ja palveluita, puhumattakaan palvelutuotteista, etsiä kissojen ja koirien kanssa. Yhtenä syynä tähän on usein esitetty automarkettisoitumista, jonka pelätään tyhjentävän urbaanit alueet palveluista, pakottaen kaupunkilaiset hakemaan autolla - ja jopa hankkimaan auton - palveluita kehäteiden varsilta.

No, en tiedä, johtuuko se, että Helsingin keskustassa on aika haasteellista saada luistimensa terotetuiksi edellämainitusta vai pikemminkin syistä, joita olen sivunnut jo tekstissäni Suomi EI ole palveluyhteiskunta; yksinkertaisesti palvelun huonontumisesta siinäkin tapauksessa että sitä ei olla lopetettu, ulkoistettu tai kadotettu. Kun viimeksi terotutin luistimeni, saatoin luottaa siihen, että pikasuutari hoisi. Tämä tapahtui vähän ennen niitä päiviä, jolloin koko maailma oli arvollepantava, mukaanlukien Kannelmäki, jossa kävin kouluni. Ja kouluissa luistellaan. Myös lukioissa, jotka ovat myös kouluja.

No, Kannelmäessä ei ole enää lukiota. Ei siellä ole myöskään pikasuutaria. Asioiden syy-yhteys saattaa olla samantyyppinen kuin maksasyövän ja matkapuhelimien, lukiot eivät aiheuta luistelua, mutta ennen vanhaan kannelmäkeläinen saattoi luottaa että palvelu(tuottee)t, joita ei ollut saatavilla kotikylässä, sai Helsingin keskustasta. Ei osoittautunutkaan ihan helpoksi.

Mikä yhdistää suutareita ja tiikereitä? Uhanalaisuus. Paljastettakoon urbaanitieto kaupunkilaisille luistelijoille, vaikka joudunkin tekemään tämän ilmaiseksi: Stockmannin kellarikerroksen pikasuutari terottaa luistimet. Ja heti. Eivät ole luvanneet minulle tämän mainoksen - josta vieläpä maksoin 9 euroa ja 50 senttiä - ilmaisia terotuksia lopuksi elämäkseni, mutta kaupunkilaisena velvollisuutenani on levittää urbaania legendaa kaupunkikulttuurin harrastamista helpottavista palveluista ja paikoista. Lisäksi tarina, korvani esikaupungeissa kertoo, että esimerkiksi myös Maunulassa saa luistimensa teroitettua peräti viiden euron hintaan, mikä on hyödyllinen tieto mikäli sattuisi olemaan Maunulassa päin.

Yhteiskunta ulkoistaa vastuunsa liikelaitoksille

Sain eilen elämäni ensimmäisen julkisen liikenteen tarkastusmaksun, koska erehdyin nousemaan Oulunkylässä junan kyytiin siinä kohdassa, jossa laiturille oli merkattu "lähiliikenteen junan lipunmyyntivaunun pysähtymispaikka". Laitoin tietenkin saamastani tiketistä - siis ei matkalipusta vaan sakosta joka oli elämäni ensimmäinen - oikaisupyynnön. Tämä on saman kohtalon kokeneiden ystävieni mukaan turhaa, sillä VR ei edes vaivaudu vastaamaan oikaisupyyntöihin.

Viime kesänä ostin - tai siis aikomuksenani oli ostaa - suklaapatukka uimahallin tiloissa olevasta automaatista. Kun automaatti nielaisi kolikkoni ilman että olisin saanut rahoilleni vastinetta, lippukassa tyytyi kuittaamaan tapahtuneen sillä, että "tuollaista nyt sattuu". Tähän päivään mennessä en ole saanut korvausta sen paremmin Helsingin kaupungilta tai suklaayrittäjältä.

Mitä yhteistä edelläkuvatuilla tapahtumilla on, paitsi olematon palvelu? Se, että molemmissa tapauksissa yhteiskunta on ulkoistanut toimintonsa tai vuokrannut tilansa yksityiseen kaupankäyntiin. Yksityistäminen, ulkoistaminen ja liikelaitostaminen ovat käteviä tapoja laistaa perustuslain periaatetta, jonka mukaan kansalaisilla on oikeus tulla kuulluiksi ja heidän mielipiteillään huomioonotetuiksi.

Nyt kun melkein kaikki saavat elantonsa "palveluista", tämä termi ei enää tarkoita mitään. Kyllä palveluakin vielä saa, joistakin harvoista paikoista. Esimerkiksi parturista, kauppahalleista ja levyliike Fugasta. Ne ovat historiallisia jäänteitä ajalta, jolloin palvelu vielä tarkoitti asiakkaan yksilöllisiin tarpeisiin vastaamista.

Kun kansalaisista on tehty kuluttajia, kuluttamisen luulisi edellyttävän sitä että tarjolla on vaihtoehtoja. Ei kuitenkaan ole. Kansalaismatkustaja ei voi valita, minkä firman junaan hän hyppää. Kuluttajamatkustavaisen ei auta muuta kuin luopua junan käytöstä ja siirtyä omaan autoon, ja jos sellaista ei ole, apostolinkyytiin tai polkupyörään. Näennäiskapitalismin sijaan olisi parempi siirtyä kunnolliseen kapitalismiin, avata rautatieliikenne avoimelle kilpailulle, koska tämä loisi paitsi niitä kuuluisia vaihtoehtoja mutta myös pakottaisi palvelujen tarjoajat laaduntarkkailuun.

Kun kansalaispalautteen periaate on kierretty nimeämällä se näennäisesti kuluttajanvalinnaksi, silloinkin kun vaihtoehtoja ei ole, yhteiskunta kiertää vastuunsa. Ehdotankin kaikkia niitä, jotka vielä luulevat olevansa kansalaisia, haastamaan Suomen EU:n ihmisoikeustuomioistuimeen perustuslakinsa rikkomisesta.

Rekrytointifirmat – tukipalveluita vai loisia?

Juttu on julkaistu ulkosuomalaisten Expatrium-lehden numerossa 65 (talvi 2009). Sen voi lukea Expatriumin webbiversiossa ilmaiseksi klikkaamalla otsikkoa.

Michael Perukangas on hakenut parin vuoden ajan töitä Norjassa Oslossa eri rekrytointiyritysten ja niiden verkkoportaalien kautta. Näitä väyliä käyttäen ei työtä kuitenkaan tunnu löytyvän. Perukangas pakinoi rekrytointiyritysten olemassaolon oikeudesta.

Olen hakiessani töitä Oslosta syöttänyt ansioluetteloni kaikkiin tietämiini rekrytointiportaaleihin. Tämä toiminta on poikinut kahdessa vuodessa yhden yhteydenoton puhelimitse ollessani Lontoossa jalkapallomatkalla. Koska kuulin hieman huonosti jalkapallofanien kansoittamalla Barking Roadilla, lupasin palata asiaan heti palattuani Osloon, eli kahden päivän päästä. Jätinkin muutaman viestin sen numeron vastaajaan, josta minulle oltiin soitettu. Minulle ei koskaan soitettu uudestaan. Ilmeisesti se valaanpyynti- tai öljyfirma sai sitten tekijän.

Vaikka rekrytointifirma toimi välikätenä välittäen työntekijöitä asiakasyritykselle, hyviin tapoihin kuuluisi kai kuitenkin vastata soittopyyntöihini. Näin siinäkin tapauksessa että asiakasyritys olisi jo löytänyt tekijän ilmeisen akuuttiin tarpeeseensa. Jos asiakasyritys oli jättänyt informoimatta alihankkijaansa onnistuneesta rekrytoinnista, toimipas se kehnosti, ja sellaisten asiakasyritysten sietäisi saada selkäänsä tai ainakin olla entisiä asiakasyrityksiä.

Kerran sovin tapaamisen konsultin kanssa yhdessä kansainvälisesti tunnetussa rekrytointifirmassa. Olin valmistautunut lähettämällä etukäteen ansioluetteloni. Tästä huolimatta konsultti ei osannut ehdottaa muuta kuin taksin ajamista – sitähän maahanmuuttajamiehet tekevät - vaikka ansioluettelossa ei ollut mainintaa ajokortista. Tietenkin itsetuntoani hiveli konsultin arvio, jonka mukaan ilmiselvästi olen pätevä ihminen, joskin epätoivoani lisäsi hänen jatkohuomionsa, jonka mukaan olen ”ylipätevä”. Ehkä sillä firmalla on varaa pitää töissä alipäteviä konsultteja tai sellaisia, jotka eivät osaa lukea.

Tarvitaanko kielitaitoa vai ei?
Kun yksi konsultti kehottaa minua panostamaan vain sellaisiin työpaikkoihin, joita voin varmastikin ainakin potentiaalisesti saada, toinen taas kehottaa kokeilemaan kepillä jäätä. Kun esimerkiksi julkisen hallinnon virastot ymmärrettävästi edellyttävät erinomaista norjan kielen taitoa (god fremstillingsevne), yksi konsultti antaa ymmärtää olemaan realisti ja toinen konsultti taas ymmärtää antaa. Jos niin sattuisi käymään, että saisin jopin eikä fremstillingsevneni olisi este, kielitaito toki paranisi työn myötä. Sitä odotellessa voisin aina varastaa kollegoitteni työaikaa, kun he joutuisivat oikolukemaan tai kenties uudelleen kirjoittamaan päätösdokumenttejani tai tiedotteitani.

Jos työpaikka toimii taloudellisesti kannattavasti eli järkevästi, eikä esimerkiksi tee rekrytointipäätöksiään sosiaalisin perustein, sillä ei ole varaa sellaisiin rekrytointeihin, joissa kaksi ihmistä tekee yhden työt, mutta heille maksetaan kaksi palkkaa. Ei esimerkiksi jalkapallojoukkueellakaan ole mitään järkeä eikä varaa palkata pelaajakseen ihmistä, joka ei pysty edes kävelemään, ja vaikka pystyisikin sitkeän harjoittelun jälkeen, Maradonaa hänestä ei kuitenkaan taitaisi tulla. Nythän esimerkiksi West Ham on maksanut yli vuoden ruhtinaallista palkkaa kroonisesti nilkkavammaiselle Dean Ashtonille, jolle oikea toimeentulolähde taitaisi olla työkyvyttömyyseläke. Työnantaja ei toki voi yksipuolisesti irtisanoa sopimusta ilman kultaista kädenpuristusta, joka turvaisi Ashtonin loppuelämän lapsineen. Ja palkkasihan Anaheim Mighty Duckskin Tie Domin vain Teemu Selänteen ja Paul Kariyan suoja-aidaksi, vaikka mies ei sanottavammin osannut pelata.

Toki, tässä voisi olla jotakin järkeä jos tulisi otetuksi sisään harjoittelijastatuksella; tällöinkin yleensä työn substanssi opitaan työn myötä. Jos kyse on substanssituntemukseltaan jo valmiiksi aivan ylivoimaisesta kyvystä, tämän kielellisen esitystaidon hiomiseen tuskin käytetään työnantajan aikaa, vaan hänet laitetaan kielikurssille. Näin tosin menetellään käsittääkseni yleensä vain yksityisillä tahoilla, jotka ovat pääkallonmetsästäneet eli headhuntanneet nöyrän kyvyn. Julkisella hallinnolla ole varaa kielikouluttaa työntekijöitään muuta kuin vieraisiin kieliin, eivätkä ne headhunttaa, mitä nyt joskus poliittisin perustein-vähän junttaa.

Kaikkia tuntemiani rekrytointifirmoja, niiden konsultteja ja työnhakukursseja yhdistää kokemukseni perusteella varmuudella ainakin yksi asia: ne lupaavat antaa vinkkejä, ja jopa suoranaisia kanavia niiden piilotyöpaikkojen löytämiseen, joita ei julisteta auki. Ai niin, on niillä toinenkin yhdistävä tekijä: ne jättävät aina ne vinkit tai kanavat kertomatta.

Rekrytointifirmat voivat olla käteviä: ulkoistettu rekrytointi voi helpottaa ainakin työnantajien elämää. Niillä voi olla asiantuntemusta esimerkiksi musteläiskätesteistä ja luonnehoroskoopeista, ja ne vapauttavat työnantajia varsinaisen ydintehtävänsä eli substanssin tuottamiseen. Työnhakijalle ne voivat joissakin tapauksissa antaa buustia, ja editoriaalisia kommentteja ansioluetteloon. Kuitenkin ainakin viimeksi mainittua palvelua saa julkisistakin työnhakupalveluista, ja ensiksi mainittua voi lainata kirjastojen hyllystä kohdasta elämänfilosofia, sieltä Sarasvuon ja Daniel Golemanin Tunneälyn vierestä.

Rekrytointipalveluista ei ole työnhakijalle mitään apua, jos niitä lähestyy avoimin mielin tyyliin ”tarvitsen töitä; mitäs firmoja niitä nyt onkaan ja mitä ne tekevät?” Ei. Kaikki tuntemani rekrytointikonsultit aloittavat työn vasta siinä vaiheessa kun olet ensin itse identifioinut itseäsi kiinnostavia ja potentiaalisia työnantajia. Tabula rasoja rekrytointifirmat eivät työstä. Rekrytointikonsultit eivät ole mentoreita. Ja mikä sitten onkaan rekrytointikonsulttien antama lisäarvo työnhakuprosessissa? Muu kuin itseluottamuksen buustaaminen, beats me.

Sillä hetkellä kun otan yhteyttä rekrytointifirmaan, vaikka vain laittamalla ansioluetteloni tietokantaan, olen kuitenkin heidän asiakkaansa. Asiakkaana edellytän asiakaspalvelua. Asiakkaana voin ainakin periaatteessa valita kenen palveluja käytän, siitäkin huolimatta, että työnhakijana joutuisinkin kääntämään kaikki kivet aikaa ja vaivaa säästelemättä.

Nyt julistankin avoimen rekrytointifirmojen ja –konsulttien myyntipuhekilpailun avatuksi. Miksi minun kannattaa käyttää juuri teidän palveluanne? Mikä on se lisäarvo, jonka saan työnhakuprosessissani palvelunne käyttämisestä? Millä tavalla palvelunne eroavat edukseen muista rekrytointipalveluista?

Myykää itsenne minulle, niin saatan harkitakin tarttuvani houkuttelevimpaan tarjoukseen.

Lahjusta vastaan voin myös ryhtyä teollisuusvakoojaksi, ja täsmentää, mihin nimenomaiseen rekrytointiportaaliin tai-firmaan esimerkkitapaukseni perustuivat. Tästä tiedosta rekrytointifirmat voivat saada kilpailuetua, jotta osaisivat välttää muiden virheitä.

Ulkoistamisen riemu
Ehkä rekrytoinnin yhteydessä sanan firma voi lopultakin korvata sanalla portaali, sillä oma kokemukseni on, että rekrytointifirmat ovat oikeastaan sähköisten hakuportaalien – eli cv-säilöiden – fyysisiä jatkeita, mutta eivätpä oikeastaan sitten muuta. Voi niistä kyniä nyysiä, ja joissakin saa jopa lähdevettä ja kahvia.
Jälkiteollisella aikakaudella ulkoistetaan mahdollisimman paljon sellaisia toimintoja, jotka voi ulkoistaa, jotta jäisi aikaa tuottaa ”substanssia”. Tällaisia ulkoistettavia toimintoja ovat usein paitsi itse tuotanto, monissa tapauksissa myös niin kutsutut back office –palvelut: juristit, tiedotus, kirjanpito, mainonta, rekrytointi ja konsulttien sekalainen seurakunta, jotka voi suomentaa tukipalveluiksi. Jälkiteollisen hyödyketuotannon keskeinen tavara on palvelu, ja jälkiteollisessa tuotannossa ei olla vain ulkoistettu aikaisempia ydintoimintoja vaan myös kehitetty uusia. Ne eivät kaikissa tapauksissa ole vanhojen palveluiden tukipalveluita, vaan usein myös loisia, jotka eivät eläisi ilman substanssin tuottajaa.

Esimerkki näistä uusista toiminnoista on netti- ja puhelinoperaattoreiden käyttäjätuki, jotka voi Suomesta ulkoistaa vaikka Eestiin ja Englannista Intiaan, minne vain, jossa on saatavilla kielitaitoista ja koulutettua mutta halpaa työvoimaa. Rekrytoinninkin voisi ulkoistaa, sillä portaalit voidaan ylläpitää missä tahansa. Tässä onkin yksi ehdotus kahdenkeskisen kaupankäynnin varjolla annettavaksi kehitysavuksi: Suomi voisi lahjoittaa rekrytointiportaaleita esimerkiksi Venäjän suomalaissukuisten kansojen työpaikoiksi ja vastapainoksi saada vaikka kaviaaria.

Vaikeavammaisten kuljetuskarhunpalvelukset – vastuuta ei voi ulkoistaa?

Suomen teollistuminen saavutti lakipisteensä 1970 –luvulla. Historioitsijoiden ja sosiologien mielestä tämä on samalla tarkoittanut modernisaatioprojektin täydellistymistä; eräät heistä, etunenässä Francis Fukuyama ovat sitä mieltä, että tämä on merkinnyt historian loppua.

Valitettavasti modernisaation kypsyminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki olisi hyvin. Sukupuolten välisessä tasa-arvossa on edelleenkin tekemistä, ja työväenliikkeen ajama yhteiskuntaluokkien välinen tasa-arvo tai oikeastaan yhteiskuntaluokkien katoaminen ovat ottaneet monta askelta taaksepäin. Tämä epäsuotuisa kehitys, pyörän pyörähtäminen taaksepäin alkoi jo viime lamasta, 1990 –luvun alusta, niinä päivinä kun yhteiskunta alkoi tietoisesti karsimaan priorisoimiaan tehtäviä, samalla siirtäen lisääntyvässä määrin vastuuta hyvinvoinnista kansalaisyhteiskunnalle, eli niin kutsutulle kolmannelle sektorille.

Miksi kolmas? Kun yhteiskuntaa, siis julkista hallintoa oltiin tavattu pitää ”ensimmäisenä” sektorina ja yksityistä yritysmaailmaa ”toisena”, kansalaisyhteiskunnan aseman tunnustaminen vaati uutta nimitystä. Kansalaisyhteiskunta ei sinänsä ollut mikään uusi keksintö; aikaisemminhan esimerkiksi lasten päivähoito, köyhäinhoito ja vanhusten hoito hoidettiin paljolti oma-apuna ja se perustui yhteisvastuullisuuteen.

Kokoomus onkin nyt näissä kuntavaaleissa vihdoin keksinyt tämän, haikaillen takaisin kyläyhteisöyhteiskunnan ja laajennetun perheen aikaan. Ei, vastuuta ei todellakaan voi ulkoistaa. Yhteisöllisyyttä ei ainakaan kaupungeissa saada takaisin suunnittelemalla korttelipihoja, järjestämällä toivo- tai muita pihatalkoita. Tietysti jokaisella vastuuntuntoisella kansalaisella pitäisi omatunnon kolkuttaa: olenko minä hyvä lähimmäinen? Voisinko tehdä jotakin tarvitsevien lähimmäisteni hyväksi?

Minulla on hyvänä ystävänä yksin asuva, ikääntyvä mies, jonka kanssa puhun päivittäin. Panokseni kansalaisyhteiskunnan hyväksi ei kuitenkaan rajoitu tähän; olen mukana monissa kansalaisliikkeissä, jotka puolustavat yhteistä elinympäristöä. Lisäksi olen edistänyt omalla panoksellani asukastoimintaa omilla lähialueillani paikallisessa asukastalossa, Kumppanuustalo Horisontissa.

Horisontti on juuri sellainen kolmannen sektorin toimija, joka on edellisen laman lapsia. Se perustettiin alun alkaen työttömien yhdistyksenä 1990 –luvun alussa; 15 vuotensa aikana se on järjestänyt työharjoittelu- ja työkokeilupaikkoja vaikeasti työllistyville ja paikallista harrastustoimintaa sekä edistänyt kulttuurien välistä vuoropuhelua ja kestävää kehitystä. Horisontti on saanut runsaasti kiitosta ja lämmintä kättä kaikilta niiltä päättäjävierailta, joita minäkin olen ollut kutsumassa tutustumaan Horisonttiin. Valitettavasti lämmin käsi ei kuitenkaan riitä; tarvittaisiin myös kaupungin auttavaa kättä, jotta se ja sen kaltaiset toimijat voisivat hoitaa ne tehtävät, joita yhteiskunta on sille jättänyt, samalla nostaen itse kätensä pystyyn.

1970 –luvun jälkeen palvelut ovat saaneet yhä suuremman osan kansantuotteemme kakusta, ja työllistäneet lisääntyvässä määrin. Kun aikaisemmin palvelu tavattiin ymmärtää yksilöllisenä, asiakkaan tarpeet huomioivana, räätälöitynä ja kokonaisvaltaisena, nyt palveluvaltaistumista käytetään tekosyynä julkisten palvelujen kurjistamiseen. Kun kuntalainen on ”ylennetty” asiakkaaksi, samalla hän on saanut yhä suuremman vastuun omasta hyvinvoinnistaan ja pärjäämisestään. Useimmat pärjäävätkin, jotkut jopa menestyvät, mutta yhä useammat putoavat rattailta.

Jos yhteiskuntamme on palveluvaltaistunut, tämä ei kuitenkaan tarkoita välttämättä sitä, että yhä useampi saisi yhä parempaa palvelua. Kun jokin asia valtavirtaistuu, siihen ei enää välttämättä kiinnitetä huomiota. Siitä tulee itsestäänselvyys, ja tämän vuoksi 1990 –luvulta alkaen myös julkinen sektori on alkanut kiinnittämään huomiota tekemänsä työn laatuun ja ennen kaikkea kustannus-hyöty –suhteeseen.

Kun kaupunki kilpailuttaa palveluitaan, tämä yleensä merkitsee yksityistämistä, sillä yksityinen sektori on tottunut kilpailemaan markkinoilla, pyrkien tehokkuuteen. Kolmas sektori ei tässä kilpailussa pärjää, itse asiassa se ei voi siihen edes osallistua, koska yleishyödylliseksi katsottu kansalaistoiminta ei saa tuottaa voittoa.

Kun palveluita kilpailutetaan, kaupungin tulisi aina arvioida tarjouskilpailussa pitkän tähtäimen kustannusvaikutukset. Jotta palvelu olisi todella tehokasta ja ennen kaikkea oikeudenmukaista, tulee arvioida, kykeneekö se pitkällä tähtäimellä todellakin täyttämään ne tehtävät, jotka sille on asetettu. Kun laatua mitataan yksikkökohtaisesti, tämä voi johtaa siihen, että yhden tulos onkin toisen ongelma; yhdelle yksikölle "hoidettu potilas" on toiselle yksikölle asiakas, koska ollaan hoidettu vain oireita, ei syitä. Kilpailuttamisella voidaan saavuttaa kyllä säästöjä, mutta tämä ei saa tapahtua siksi, että palvelu on niin kelvoton, ettei sitä voida käyttää.

Helsingin surullisen kuuluisa vaikeavammaisten kuljetuspalvelu on tästä karmiva esimerkki. Siinä taksisetelit korvattiin joukkokuljetuksilla, jossa vanhukset ja vammaiset tungetaan yhteen tilataksiin, ja tämä palvelu koskee myös vanhuksia. Onko vanhuus vamma? Vanhukset ovat tottuneet siihen palvelukäsitteen tulkintaan, jossa palvelu todellakin on yksilöllistä, asiakkaan tarpeet kokonaisvaltaisesti huomioiden; jos kuitenkin kyytien yhdistely, yhdistyneenä joidenkin kuljettajien huonoon paikallistuntemukseen ja ammattitaidottomuuteen, joka ilmenee muun muassa siinä, että liikuntavammaisia ei kiinnitetä autoihin kunnolla, on johtanut monilla syrjäytymiseen. Kuljetuspalvelun asiakkaat eivät enää halua lähteä kotoaan, koska heidän luottamuksensa palveluun, jopa kyydin saapumiseen on romahtanut.

Palveluissa tulisi huomioida ihminen kokonaisuutena, sektorirajoista viis. Jos kaupunki vastaa kuljetuspalveluista, jotka oikeuttavat esimerkiksi kyläilyyn tai kaupassa asiointiin, Kela taas vastaa lääkärimatkoista, jotka pitää tehdä taksilla, ja toimittaa kuitti Kelalle. Kun palvelu on näin monimutkaista, ei sitä osata käyttää, jolloin seurauksena on syrjäytyminen, varsinkin kun Kelakaan ei enää ole entisensä; esimerkiksi kotikylästäni Kannelmäestä lähtee Kela, ja Kelan ovessa olevassa lapussa kehotetaan menemään lähimpään jäljellejääneeseen Kelaan. No, lähin Kela on Myyrmäessä, jonne siis vanhuksia ja vammaisia kehotetaan menemään junalla. Myyrmäkeen joutuu maksamaan seutulipun hinnan; jos Kelalle toimittaa kuitin, maksaako Kela erotuksen seutulipun ja Helsingin sisäisen lipun välillä?

Kokoomuksen piti rohkaista kaikkia kansalaisia toivotalkoisiin. Kun kuitenkaan Kokoomus on innoissaan yksityistänyt palveluita, ja kunta on heittänyt väestövastuunsa markkinoille, vastuuta ei kanna kukaan. Olen samaa mieltä Kokoomuksen kanssa; vastuuta ei todellakaan voi ulkoistaa!

Marlon Brando vs. Helsinki 1-0

Heinäkuussa havaitsin lenkilläni, että pohjoisessa Keskuspuistosssa oli tapahtunut kauheita. Metsää oli kadonnut silmämääräisesti noin hehtaarin alueelta jäljettömiin. Vasta vedottuani ylimpiin tahoihin, sain asiasta selvityksen noin kuukauden perästä. Saamani selvityksen mukaan asia ei kuulu Helsingin kaupungille, koska maan omistaa joko Sponda. En tiedä, onko Sponda mies vai nainen, mutta selitys ei vetele. Maankäyttö- ja rakennuslaki velvoittaa kuulemaan asianosaisia eli vähintäänkin maankäytön lähellä asuvia. Käsittääkseni sama laki koskee kaikkia, riippumatta siitä, kuka maan omistaa.

Tänään luinkin sitten Hesarista, että jääkiekkoilija Miikka Kiprusoff saattaa joutua edesvastuuseen kaadettuaan puita omalta yksityistontiltaan ilman lupaa. Mitä tämä tapaus opettaa? Jos ei Kipru saa kaataa puita omalta yksityistontiltaan, miten sitten tämä Rhonda? Kiprun tonttia eivät voi ulkopuoliset käyttää virkistäytymiseen kuin hyvän maun rajoissa, jokamiehenoikeudella esimerkiksi noukkimassa sieltä yhden kuvitteellisen ukonsienen. Brendanin omistama maa taas on aitaamaton, yleisessä virkistyskäytössä, lenkkeilijöiden, pyöräilijöiden ja koiranulkoiluttajien suosima.

Jos kerran Brando saa kaataa lupaa kysymättä Keskuspuistoon yhteydessä olevaa virkistysmetsää, tämä tarkoittaa sitä, että jos saamani tulkinta on tosi, niin silloin se voisi kaataa myös omin lupineen omistaamaansa viralliseen Keskuspuistoon kuuluvaa maata, vaikka virallisen tiedon mukaan Helsingin kaupunki omistaa Keskuspuiston.

Helsingistä on viime aikoina kadonnut satoja julkisia roskiksia. Tämä sen takia, että Helsinki on tehnyt Sodexho -nimisen firman kanssa sopimuksen roskiksiensa mainospaikkojen myynnistä sen kanssa, ja samalla ulkoistanut myös roskiksensa Sodexholle. Koska Sodexho ei kuitenkaan ole jätehuoltofirma, se ei ole vastuussa uusien roskiksien toimittamisesta taikka niiden jälkien korjaamisesta, jotka koituvat siitä että ihmiset roskiksien puuttuessa heittävät jätteet maahan. Helsingin kaupunki on vastuussa.

Näin Helsingin kaupunki pesee kätensä. Luulin, että jos Helsingin kaupunki omistaa jotakin - kuten Keskuspuiston - se tarkoittaisi sitä, että me, kuntalaiset omistamme sen, ja meillä olisi oikeus hallinnoida sitä antamalla yleisöpalautetta esimerkiksi juuri MRL:ssa mainitulla tavalla. Ehei, Brendan Brando on lainsuojaton, tai ainakin kaikkien lakien yläpuolella. Lännen kovin karju.

Virkistysalueet ja jätehuolto ovat julkisia palveluja, jotka siis on ulkoistettu. Vaikka tuntemissani esimerkeissä vastuun ulkoistamisesta kaupungin osapuolena onkin Rakennusvirasto, se ei paini ongelman kanssa yksin. Tapaukset ovat oireellisia ja niitä sattuu jokaisessa hallintokunnassa. Jollei kaupungin ja toisen sopimusosapuolen välisessä sopimuksessa olla velvoitettu tätä toista osapuolta toimimaan vastuullisesti, silloin vastuussa on Helsingin kaupunki.