Suomen teollistuminen saavutti lakipisteensä 1970 –luvulla. Historioitsijoiden ja sosiologien mielestä tämä on samalla tarkoittanut modernisaatioprojektin täydellistymistä; eräät heistä, etunenässä Francis Fukuyama ovat sitä mieltä, että tämä on merkinnyt historian loppua.
Valitettavasti modernisaation kypsyminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki olisi hyvin. Sukupuolten välisessä tasa-arvossa on edelleenkin tekemistä, ja työväenliikkeen ajama yhteiskuntaluokkien välinen tasa-arvo tai oikeastaan yhteiskuntaluokkien katoaminen ovat ottaneet monta askelta taaksepäin. Tämä epäsuotuisa kehitys, pyörän pyörähtäminen taaksepäin alkoi jo viime lamasta, 1990 –luvun alusta, niinä päivinä kun yhteiskunta alkoi tietoisesti karsimaan priorisoimiaan tehtäviä, samalla siirtäen lisääntyvässä määrin vastuuta hyvinvoinnista kansalaisyhteiskunnalle, eli niin kutsutulle kolmannelle sektorille.
Miksi kolmas? Kun yhteiskuntaa, siis julkista hallintoa oltiin tavattu pitää ”ensimmäisenä” sektorina ja yksityistä yritysmaailmaa ”toisena”, kansalaisyhteiskunnan aseman tunnustaminen vaati uutta nimitystä. Kansalaisyhteiskunta ei sinänsä ollut mikään uusi keksintö; aikaisemminhan esimerkiksi lasten päivähoito, köyhäinhoito ja vanhusten hoito hoidettiin paljolti oma-apuna ja se perustui yhteisvastuullisuuteen.
Kokoomus onkin nyt näissä kuntavaaleissa vihdoin keksinyt tämän, haikaillen takaisin kyläyhteisöyhteiskunnan ja laajennetun perheen aikaan. Ei, vastuuta ei todellakaan voi ulkoistaa. Yhteisöllisyyttä ei ainakaan kaupungeissa saada takaisin suunnittelemalla korttelipihoja, järjestämällä toivo- tai muita pihatalkoita. Tietysti jokaisella vastuuntuntoisella kansalaisella pitäisi omatunnon kolkuttaa: olenko minä hyvä lähimmäinen? Voisinko tehdä jotakin tarvitsevien lähimmäisteni hyväksi?
Minulla on hyvänä ystävänä yksin asuva, ikääntyvä mies, jonka kanssa puhun päivittäin. Panokseni kansalaisyhteiskunnan hyväksi ei kuitenkaan rajoitu tähän; olen mukana monissa kansalaisliikkeissä, jotka puolustavat yhteistä elinympäristöä. Lisäksi olen edistänyt omalla panoksellani asukastoimintaa omilla lähialueillani paikallisessa asukastalossa, Kumppanuustalo Horisontissa.
Horisontti on juuri sellainen kolmannen sektorin toimija, joka on edellisen laman lapsia. Se perustettiin alun alkaen työttömien yhdistyksenä 1990 –luvun alussa; 15 vuotensa aikana se on järjestänyt työharjoittelu- ja työkokeilupaikkoja vaikeasti työllistyville ja paikallista harrastustoimintaa sekä edistänyt kulttuurien välistä vuoropuhelua ja kestävää kehitystä. Horisontti on saanut runsaasti kiitosta ja lämmintä kättä kaikilta niiltä päättäjävierailta, joita minäkin olen ollut kutsumassa tutustumaan Horisonttiin. Valitettavasti lämmin käsi ei kuitenkaan riitä; tarvittaisiin myös kaupungin auttavaa kättä, jotta se ja sen kaltaiset toimijat voisivat hoitaa ne tehtävät, joita yhteiskunta on sille jättänyt, samalla nostaen itse kätensä pystyyn.
1970 –luvun jälkeen palvelut ovat saaneet yhä suuremman osan kansantuotteemme kakusta, ja työllistäneet lisääntyvässä määrin. Kun aikaisemmin palvelu tavattiin ymmärtää yksilöllisenä, asiakkaan tarpeet huomioivana, räätälöitynä ja kokonaisvaltaisena, nyt palveluvaltaistumista käytetään tekosyynä julkisten palvelujen kurjistamiseen. Kun kuntalainen on ”ylennetty” asiakkaaksi, samalla hän on saanut yhä suuremman vastuun omasta hyvinvoinnistaan ja pärjäämisestään. Useimmat pärjäävätkin, jotkut jopa menestyvät, mutta yhä useammat putoavat rattailta.
Jos yhteiskuntamme on palveluvaltaistunut, tämä ei kuitenkaan tarkoita välttämättä sitä, että yhä useampi saisi yhä parempaa palvelua. Kun jokin asia valtavirtaistuu, siihen ei enää välttämättä kiinnitetä huomiota. Siitä tulee itsestäänselvyys, ja tämän vuoksi 1990 –luvulta alkaen myös julkinen sektori on alkanut kiinnittämään huomiota tekemänsä työn laatuun ja ennen kaikkea kustannus-hyöty –suhteeseen.
Kun kaupunki kilpailuttaa palveluitaan, tämä yleensä merkitsee yksityistämistä, sillä yksityinen sektori on tottunut kilpailemaan markkinoilla, pyrkien tehokkuuteen. Kolmas sektori ei tässä kilpailussa pärjää, itse asiassa se ei voi siihen edes osallistua, koska yleishyödylliseksi katsottu kansalaistoiminta ei saa tuottaa voittoa.
Kun palveluita kilpailutetaan, kaupungin tulisi aina arvioida tarjouskilpailussa pitkän tähtäimen kustannusvaikutukset. Jotta palvelu olisi todella tehokasta ja ennen kaikkea oikeudenmukaista, tulee arvioida, kykeneekö se pitkällä tähtäimellä todellakin täyttämään ne tehtävät, jotka sille on asetettu. Kun laatua mitataan yksikkökohtaisesti, tämä voi johtaa siihen, että yhden tulos onkin toisen ongelma; yhdelle yksikölle "hoidettu potilas" on toiselle yksikölle asiakas, koska ollaan hoidettu vain oireita, ei syitä. Kilpailuttamisella voidaan saavuttaa kyllä säästöjä, mutta tämä ei saa tapahtua siksi, että palvelu on niin kelvoton, ettei sitä voida käyttää.
Helsingin surullisen kuuluisa vaikeavammaisten kuljetuspalvelu on tästä karmiva esimerkki. Siinä taksisetelit korvattiin joukkokuljetuksilla, jossa vanhukset ja vammaiset tungetaan yhteen tilataksiin, ja tämä palvelu koskee myös vanhuksia. Onko vanhuus vamma? Vanhukset ovat tottuneet siihen palvelukäsitteen tulkintaan, jossa palvelu todellakin on yksilöllistä, asiakkaan tarpeet kokonaisvaltaisesti huomioiden; jos kuitenkin kyytien yhdistely, yhdistyneenä joidenkin kuljettajien huonoon paikallistuntemukseen ja ammattitaidottomuuteen, joka ilmenee muun muassa siinä, että liikuntavammaisia ei kiinnitetä autoihin kunnolla, on johtanut monilla syrjäytymiseen. Kuljetuspalvelun asiakkaat eivät enää halua lähteä kotoaan, koska heidän luottamuksensa palveluun, jopa kyydin saapumiseen on romahtanut.
Palveluissa tulisi huomioida ihminen kokonaisuutena, sektorirajoista viis. Jos kaupunki vastaa kuljetuspalveluista, jotka oikeuttavat esimerkiksi kyläilyyn tai kaupassa asiointiin, Kela taas vastaa lääkärimatkoista, jotka pitää tehdä taksilla, ja toimittaa kuitti Kelalle. Kun palvelu on näin monimutkaista, ei sitä osata käyttää, jolloin seurauksena on syrjäytyminen, varsinkin kun Kelakaan ei enää ole entisensä; esimerkiksi kotikylästäni Kannelmäestä lähtee Kela, ja Kelan ovessa olevassa lapussa kehotetaan menemään lähimpään jäljellejääneeseen Kelaan. No, lähin Kela on Myyrmäessä, jonne siis vanhuksia ja vammaisia kehotetaan menemään junalla. Myyrmäkeen joutuu maksamaan seutulipun hinnan; jos Kelalle toimittaa kuitin, maksaako Kela erotuksen seutulipun ja Helsingin sisäisen lipun välillä?
Kokoomuksen piti rohkaista kaikkia kansalaisia toivotalkoisiin. Kun kuitenkaan Kokoomus on innoissaan yksityistänyt palveluita, ja kunta on heittänyt väestövastuunsa markkinoille, vastuuta ei kanna kukaan. Olen samaa mieltä Kokoomuksen kanssa; vastuuta ei todellakaan voi ulkoistaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti