Arvosteluni kirjasta "Puolueiden kriisi" on julkaistu alunperin Ydin-lehden verkkolehdessä. Sellaisena sen voi tsekata klikkaamalla otsikkoa.
Esipuheessaan Hanna Kuusela ja Mika Rönkkö eivät ainakaan haasta vakiintunutta tapaa kritisoida puoluepolitiikkaa. He tyytyvät toistamaan kansalaisten enemmistön yleistä stereotypiaa, jonka mukaan puolueet ovat suljettuja salaseuroja, ihannoiden niin kutsuttua vapaata kansalaistoimintaa.
On syytä tarkentaa vapaan ja avoimen kansalaistoiminnan eroja. Joskin puolueet ovat kaikille avoimia, niin puolueohjelmat ja puoluekuri rajoittavat karttamerkkejä, joiden mukaan voi suunnistaa. Ensimmäinen rajaus tapahtuu jo silloin, kun valitaan Thomas Wallgrenin tavoin "pahoista puolueista vähiten paha". Oikein pelaavalle on Suomessa taivas auki vaikka ministeriksi - jos hän siis haluaa. Mutta entä jos ei? Miksi puoluepoliittista vaikuttamista ei pidetä houkuttelevana uravaihtoehtona?
Wallgren kieltää ainoana kirjoittajista uusliberalismin, joka merkitsee tässä kirjassa sitä, että talous on vallannut politiikan, joka tarjoaa vääriä vaihtoehtoja tai pikemminkin vaihtoehdotonta taloudellisiin realiteetteihin sopeutumista vain vähän erilaisissa kuoseissa, jotka kaikki sijaitsevat keskustassa, joka on liberalismin läpitunkema.
Jos kaikki poliittiset puolueet sijaitsevat keskustassa, tämä on luontevaa, sillä Tuomas Rantasen sanoin, yhä useampi ihminen on keskiluokkaa, vaikka hän ristiriitaisesti samaan hengenvetoon toteaakin, että sekä huippumenestyjien että pudokkaiden määrä on kasvanut. Yleispätevänä reseptinä (uus)liberalismin vääristymille kirjoittajat ehdottavat uudelleen määriteltyä tai uutta vasemmistolaisuutta.
Outi Alanko-Kahiluodon mielestä uudessa politiikassa tulisi sopeutua talouden kaikkivoipuuden sijasta ilmastonmuutoksen väistämättömyyteen, ja saada kaikki mukaan energiatalkoisiin.
Vastareaktiona markkinavetoiselle uusliberalismille, joka naamioi marxilaiset tuotannon tekijät kuluttajiksi, samanaikaisesti on noussut esille tarve korostaa markkinoista vapaata yksilöllisyyttä, joka voi Eetu Virenin mukaan toteutua puhtaimmillaan kaupungeissa.
Tässä projektissa valtiovallan interventio markkinavoimien vaikutuksen tasaajana nähdään yleensä välttämättömäksi, ja yleensä näinä tasausmekanismeina ehdotetaan joko kansalaispalkkaa tai perustuloa, samaa lääkettä kahdella eri lisenssillä ja etiketillä. Kansalaispalkka- ja perustulokeskustelu tavataan aloittaa työn ja vastikkeellisuuden uudelleenmäärittely-yrityksillä, jotka jäävät tässä kirjassa lähtökuoppiinsa. Viren perustelee perustulon tarpeellisuuden sellaisen kansalaisuuden mahdollistamisena, joka rohkaisisi julkisen tilan haltuunottoon markkinavoimilta, palaamista demokraattisen tilan alkujuurille, Antiikan Kreikan agoraan.
Kirja on puolueiden ajatushautomoiden masinoima yritys palauttaa aatteellisuus ja poliittisuus politiikkaan ja palauttaa politiikka kansalaistoiminnaksi. Puolueiden pitäisi toimia rohkeasti tahdonmäärittäjinä, proaktiivisesti, kansalaisten halujen jälkijättöisten vastausyritysten sijasta. Kirja on uuskekkoslaisuuden päänavaus peräänkuuluttaessaan mielipidejohtajuuden paluuta.
Kirjan kirjoittajat ihannoivat sellaisia jo lähes institutionalisoituja ja glorifioituja kansalaisjärjestöjä, konglomeraateiksi paisuneita verkostoja kuten Attac ja Maailman sosiaalifoorumi. He yrittävät toimia osina systeemissä ja samalla sen kriitikkoina. Venäjällä tässä roolissa toimiville on varattu oma nimitys "jurodivyi", jumalanhullu. Suomen jurodivyit valitsevat kovin usein kasvettuaan isoiksi kuten Wallgren ehdottaa, valitsevat pahoista vähiten pahan, jolloin kansanedustajan palkkakin saattaa kelvata.
Olisi kiinnostavaa kuulla Suomen keskustaoikeiston vaihtoehto. Vai onko sitä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti