Beethoven revisited

Reilu vuosi sitten kävin lävitse Beethovenin sinfonioiden kokonaislevytyksiä. Nyt on uuden välitilinpäätöksen aika, keräiltyäni Rudolf Kempen kokonaislevytyksen levy levyltä. Uskoin hänen Eroica-levytyksensä perusteella vahvasti Kempeen, ja nyt olen aika vakuuttunut siitä, että kokonaisratkaisua ei ole tarjolla missään. Se ei ole merkki kenenkään kapellimestarin pienuudesta, vaan Beethovenin suuruudesta.

Aivan ihanteellista kokonaislevytystä Beethovenin sinfonioista ei ole, mutta jos haluaa kattaa esitystyylien kirjon mahdollisimman laaja-alaisesti, silloin Roger Norringtonin, Arturo Toscaninin ja Wilhelm Furtwänglerin paketit ovat lähtökohtana kirjastolle. Norrington tarjoaa aivan uuden äänimaailman ja balanssit perinteiseen Beethoveniin tottuneelle, kun taas Toscanini ja Furtwängler edustavat kaikilla mahdollisilla tavoilla 1900-luvun tulkinnallisia antiteesejä: ensimmäinen on kuin maustettu diettikasvisruoka, jälkimmäinen on verinen, tirisevä pihvi. Jos vielä haluaa yhden suhteellisen täyteläisesti äänitetyn "perinteisen" paketin, silloin varteenotettavia vaihtoehtoja ovat ainakin Otto Klemperer, Bruno Walter, George Szell, Rudolf Kempe tai joku Herbert von Karajanin neljästä versiosta.

Klempererin levytykset ovat melko verkkaisia, mutta ilmavia, täyteläisiä ja selkeitä; tosin monen mielestä parhaat hänen versionsa ainakin vitosesta ja seiskasta on tehty monon aikakaudella eivätkä kuulu kokonaislevytykseen. Walterin Beethoven kuulostaa kasvatetulta Mozartilta. Parhaat ovat Pastoraali ja nelonen, myös kolme ensimmäistä sinfoniaa toimivat. Ysi sen sijaan on likilaskuinen läpisoitto. Kempen ilmavan, musikaalisen mutta suuren kokoluokan näkemystä paketin parasta antia ovat Eroican lisäksi kakkonen ja kasi. Kempen Beethoven on läpikuultavaa, valoisaa, täyteläistä, eloisaa, kiireetöntä mutta joutuisaa, rehellistä ja läpeensä musikaalista. Szellin Beethoven taas on kuin kasvatettua Haydnia, ja ainakin vitonen on paras kuulemani stereolevytys. Siis Concertgebouw-orkesterin kanssa tehty, ei kokonaislevytyksen eli Clevelandin versio. Nyt laittaisin roponi Szellin puolesta, jos munat pitäisi laittaa yhteen koriin. Karajanin Beethoveneista moni pitää 50-luvun Philharmonia Orchestra-versioita (hyvä monoäänitys) parhaina, mutta useimmille kuulijoille 60- ja 70-luvun paketit tarjoavat kelpo perusludwiggia. Parhaiten Karajan onnistuu vitosessa, kasissa ja ehkä ysissä.

Hyviä vaihtoehtoja voi tulla myös yllättävältä taholta; jotkut pitävät André Cluytensin Berliinissä 50-60-luvun vaihteessa tekemää kokonaislevytystä oikein hyvänä perinteisenä vaihtoehtona. Uudemmista moni suosittelee Colin Davisia ja Nikolaus Harnoncourtia. Davisia en ole kuullut ja Harnoncourt jätti minut kylmäksi.
Seuraavaksi tarkastelen asiaa sinfonioittain.

1. sinfonia. Omat suosikkini ovat Toscaninin jäntevä ja dramaattinen sekä Reinerin levytys, joka on kuin kasvatettua Haydnia. Jos pitää valita yksi levytys, jonka kanssa elää, otan Reinerin, joka on hienosti äänitetty, energinen, jämäkkä ja täyteläinen.

2. sinfonia. Rudolf Kempen versio lienee lähinnä ideaalia. Kempe rinnastaa kakkosen Eroicaan, jonka pikkusisar se ilmiselvästi on, samaten kuin Haydnin isoveli. Kempen Beethoven on lyyristä, riittävän joutuisaa mutta pakottoman ja klassistisen suurta.

3. sinfonia. Rudolf Kempen (50-luvun lopulla Berliinissä tai 70-luvun alussa Münchenissa) on tehnyt kaksi parasta saatavilla olevaa versiota. Ne ovat ihanteellisia valoisuudessaan, ja pakottamattomassa lyyrisyydessään. Ne kasvavat pikku hiljaa orgaanisesti, kuten Eroican pitääkin. Sanalla sanoen, siinä on kaikki tasapainossa. Kempen Eroica on läpikuultava, valoisa, täyteläinen, eloisa, kiireetöntä mutta joutuisaa, rehellistä ja läpeensä musikaalista. Sanalla sanoen, siinä on kaikki tasapainossa.

Erich Kleiberin levytys on yhtä kiihkeä kuin Toscanini, mutta lämpimämpi. Listani kakkonen. Toscanini tarjoaa intensiivisen, suorastaan hakkaavan elämyksen, mutta yhtä kaikki unohtumattoman. Useimpien suositusten ykkösvaihtoehto Klemperer on noussut arvoonsa vasta 24 vuoden Eroica-suhteen myötä. Etenkin kuulokekuuntelussa Klempererin erotteleva monumentaaliproosa pääsee kunnolla oikeuksiinsa.

4. sinfonia. Tarjolla on monia hyviä vaihtoehtoja. Furtwänglerin sota-aikainen livelevytys on hiipivässä intensiteetissä kaikkine ysköksineenkin ylittämätön. Bruno Walterin muheva klassismi toimii myös, ja Pablo Casalsin livelevytys Marlboron musiikkijuhlilta Casalsin ollessa 93-vuotias (yllättävän hyvä liveäänitys v.1969) on humaani kaikessa karheudessaan. Ernest Ansermet tarjoaa yllätyksen; hänen franko-sveitsiläinen versionsa on klassinen ja täysin idiomaattinen.

5. sinfonia. Olen kuullut Furtwänglerilta kaksi liveversiota. Hienoin on pian liittoutuneiden boikotin päättymisen jälkeen tehty livetaltiointi v- 47, mutta ei sota-aikainen taltiointi (joka löytyy samasta Deutsche Grammophonin boksista) jää paljoa jälkeen. Furtwängler nostaa ainakin alusta liiankin usein kuullun kappaleen sudenkuopan ylitse. Paras stereolevytys on George Szellin Amsterdamin Concertgebouw-versio, jossa Szellin analyyttinen klassismi yhdistyy Toscaninin kiihkeyteen, kuultuna täyteläisessä Concertgebouw-akustiikassa. Lisäksi pidän Norringtonin raikkaasta käsittelystä. Karajanin vitonen edustaa klassista musiikkia sanojen klassisimmassa merkityksissä.

6. (Pastoraali) sinfonia. Oma ehdoton suosikkini on Erich Kleiber, joka tarjoaa yllättävänkin kiireettömän esityksen, yleensähän vanhemman Kleiberin Beethoven oli aika joutuisaa. Bruno Walterin rakastava lyyrisyys on kuitenkin ihanne-esitys. Fritz Reinerin sekä Arturo Toscaninin Pastoraalit ovat yllättävänkin lyyrisiä, ja Reiner on tietenkin täyteläisesti levytetty. Toscanini on sekä dramaattinen että lyyrinen, mutta kieltämättä toisen osan lyyrisyys kärsii hieman 4H-studion close up-akustiikasta. Roger Norringtonin "autenttisen" levytyksen soundimaailma on virkistävä ja sopii Pastoraaliin kuin nenä puuhun.

7. sinfonia. Erich Kleiberin liike-energiaa pursuileva muskulaarisuus toteuttaa parhaiten tämän teoksen "tanssin apoteoosin". Furtwänglerillä taas korostuu inhimillinen kärsimys, ja hänen finaalinsa on kaikkein hurjin. Sekä studio- että sota-aikainen levytys ovat käypiä yhtä lailla. Toscaninin versioista v. -36 New Yorkissa tehty on paras, täyteläisempi ja vähemmän hosuttu kuin NBC-levytys, ja yllättävän hienolla äänityksellä!

8. sinfonia. Furtwänglerin livelevytys Tukholmasta on ainoa, joka on minulle nostanut tämän teoksen triviaalin lastenrenkutuksen yläpuolelle. Modernimpia levytyksiä en osaa ehdoitta suositella, mutta George Szell, Herbert von Karajan ja Rudolf Kempe ovat ainakin kelpo vaihtoehtoja. Jos yksi pitää valita, olkoon Karajan, joka korostaa teoksen aikuista sinfoniallisuutta, hänellä leikkikin on työtä. Szellin kasi on tiukka kuin kiperä polkka ja Kempen kasi on lyyrinen kuin kansantanssi.

9. sinfonia. Tästä olen kirjoittanut oman lukunsakin (löytyy klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa), mutta teos tulee katetuksi Furtwänglerillä, Toscaninilla ja Karajanilla. Karajanin 60-luvun täyteläinen mutta muskulaarinen versio on paras yleispätevä levytys, mutta Furtwänglerin v- -51 livelevytys Bayreuthista taas koko inhimillisen historian suurimpia dokumentteja koko inhimillisen historian suurimmasta teoksesta. Toscaninin draamantaju taas tekee Beethovenin ysistä kuin Puccinin oopperaa, mutta hienosti se niinkin toimii kaikessa iskevyydessään.

Suurimmat orkesterilevytykset

Vaikka olenkin äänilevymusiikin - ja nimenomaan orkesterimusiikin - intohimoinen ystävä, moni suurimmista äänilevytaltioinneista on konserttitaltiointi. Ja jo jonkin aikaa äänitystekniikka on mahdollistanut sen, että enää ei ole välttämätöntä tavoitella superrealismia, johon on mahdollista yltää vain studiossa. Konsertin nyt-hetki nimittäin parhaimmillaan tuo musiikkiin yhden lisäulottuvuuden, joka välittyy myös levyllä.

Pianistinero Glenn Gould oli siis väärässä: kyllä tekniikka mahdollistaa realismin parantelun myös livetilanteessa, tosin ehkei vielä hänen elinaikanaan (-82). Samaten zenbuddhistikapellimestari Sergiu Celibidache oli väärässä: kyllä äänilevy on enemmän kuin pelkkä kaksiulotteinen pahvinen korvike, Brigitte Bardot'n kuva. Vaikkei se nyt ihan BB:kään toki ole.

Seuraavaksi käyn läpi oman listani hienoimmista tietämistäni orkesterilevytyksistä, jatkaen sarjaa, jossa kävin läpi suurimpia pianolevytyksiä (löytyvät allaolevasta linkistä):

http://perukangas.blogspot.fi/2010/12/kaikkien-aikojen-pianolevytykset.html

Wilhelm Furtwängler: Levytykset 1942-1944. Sodan aikana puna-armeijan kaappaamat konserttitaltioinnit ovat osuvin muistutus siitä, mitä taide voi merkitä ihmiskunnan kaikkein vaikeimpina aikoina. Paikka paikoin bronkiittinen yleisö keskellä pommituksia sai todistaa kaikkien aikojen suurimman orkesterinjohtajan ehkä kaikkein suurimpia hetkiä. 10 cd:n paketti on täynnä huippuhetkiä: Straussin Sinfonia Domestica, jossa orkesteri on kuin hyökkäysvaunu, maanisen alkuvoimaiset Beethovenin sinfoniat 4, 5 ja 7, Brahmsin 2. pianokonsertto elementaarisesti ja monumentaalisesti Edwin Fischerin kanssa, Schubertin C-duurisinfonia kaikkine niinekin kiihdytyksineen ja hidastuksineen, jotka eivät kuulu kirjaan mutta kyllä henkeen ja käsittämättömän koloristinen Ravelin Daphnis -sarja, jonka rinnalla kaikki muut ranskalaisen musiikin esitykset kuulostavat parfyymiltä ilman lihallista sisältöä.

Arturo Toscanini: New Yorkin levytykset 1926-1936. Edellisen tyylillinen, filosofinen ja auditiivinen vastapooli kaikkein edustavimmillaan ja parhaimmillaan. Kun useimmat Tosciksen levytykset vähän latistuvat äärikuivaan akustiikkaan, näissä New Yorkin levytyksissä saatetaan kuulla mahdollisesti kaikkien aikojen parasta orkesterisoittoa. Ei tarvitse kuunnella kuin esimerkiksi Haydnin 101. ”kello”sinfoniaa. Yhtään sen paremmin Haydnia ei voi esittää.

Georg Friedrich (Georg Friderick) Händel: Orkesterimusiikkia. The English Concert, joht. Trevor Pinnock. Luultavasti tasaisen vauhdin taulukolla kaikkein eniten kuuntelemaani "käyttömusiikkia". 6 cd:n paketti, josta edelleenkin 22 vuoden jälkeen teen uusia löytöjä. Händelin orkesterimusiikki on turhaan jäänyt Bachin varjoon, se on täynnä yllätyksiä. Pinnock on nuoruuteni ehkä suurin musiikillinen vaikuttaja. ja tässä hän tarjoilee autenttista instrumentaatiota eloisimmillaan.

Paul Hindemith: Mathis der Maler etc/San Franciscon filharmonikot, joht. Herbert Blomstedt. Pois muodista jäänyt Hindemith, jossa aikalaiskollega Sostakovitsin mukaan ei ollut mitään muuta vikaa kuin että se oli ”kuunneltavaksi kelpaamatonta”, näyttäytyy tässä niin hyvin tehtynä, soitinnettuna ja sitäpaitsi soitettuna ja äänitettynä kuin on mahdollista, jos ottaa huomioon, että se on kuunneltavaksi kelpaamatonta.

Leos Janacek: Sinfonietta ja Taras Bulba/Wienin filharmonikot, joht. Charles Mackerras. Tsekkiläiseen musiikkiin wieniläisklassikoiden ohella erikoistunut melko äskettäin kuollut, Suomessa melko vähän arvostettu australiaiskapellimestari tarjoaa häkellyttävän autenttista tsekkiläismusiikkia, jossa arkaaiset kaiut on modernisoitu aivan ainutlaatuisella klangilla. Mitään vastaavanlaista musiikkia ei olla koskaan tehty.

Anton Bruckner: Sinfoniat no 4 ja 6/Philharmonia ja New Philharmonia Orchestra, joht. Otto Klemperer. Klempererin orkesteri kahdella eri nimellä ei tarjoa mitään korviahivelevää hyväilyä a la Karajan, vaan goottilaiskatedraalin tavoin jäsenneltyä, selkeydessään ja jaloudessaan lähes luurangoksi riisuttua musiikkia kaikessa kauneudessaan ja traagisuudessaan. Erityisesti oboisti Jock Sutcliffen oboesoolo 6.sinfonian 2. osassa on oman sieluni ääni, jo siitä lähtien kun ensirakkauteni kohta 20 vuotta sitten päättyi, jolloin Sutcliffe hoiti itkemisen puolestani.

Anton Bruckner: Sinfoniat no 4, 6 ja 8/Münchenin filharmonikot joht. Sergiu Celibidache. Hesarin kriitikko Jukka Isopuro antoi paljolti innoituksen tähän juttuun tai ainakin livelevytyksien pohtimiseen. Isopuro puffasi tuoreeltaan näitä levyjä koko äänilevyhistorian suurimmiksi levytyksiksi. Näihin levytyksiin liittyy paradoksi: niitä ei oikeastaan ole, sillä kapellimestari Celibidache ei suostunut tekemään äänilevyjä. Hänen mielestään musiikin kuuntelu äänilevyltä on kuin rakastelisi Brigitte Bardot’n pahvikuvan kanssa. Kuitenkin hänen konserttitaltiointejaan julkaistiin hänen poikansa autorisoimana laitoksena melkein heti kun Celibidachen hautakummulta olivat tomut laskeutuneet, ja tämä vain siksi, että muuten piraattien taskuun menevät rahat voitaisiin kanavoida Celin arvostamiin tarkoituksiin. Zen-buddhalainen Celin Bruckner-levytykset eivät käy taustamusiikiksi: niihin pitää keskittyä hievahtamatta. Ne ovat ehkä kaikkien aikojen muhkeimpia livelevytyksiä, ja siinä mielessä ehkä kaikkien aikojen parhaita levytyksiä, että niissä on Celibidachen tarkoittama nyt-hetki onnistuttu jähmettämään jälkipolvillekin toistettaviksi.

Antonin Dvorak: Slaavilaiset tanssit/Clevelandin orkesteri joht. George Szell. Useasti oppi-isänsäkin ”ulostoscaninisoinut” Szell, joka kehitti pikkutarkan tutti-soiton pilkkuunsa, esittelee tässä myös roppakaupalla charmia. Yksi kaikkien aikojen parhaista orkesterilevytyksistä: rytmiä, väriä, kaihoa, romantiikkaa ja charmia vähintääkin yhden puutarhallisen verran, täydellisesti esitettynä. Kun usein urheilusuorituksia on pidetty ikuisesti lyömättöminä, tämä on Bob Beamon, Michael Johnson, Jesse Owens ja Usain Bolt samalla levyllä.

Gustav Mahler: Sinfonia no 9/Columbian sinfoniaorkesteri joht. Bruno Walter. Ehkä kaikkien aikojen paras sinfonialevytys, jossa Mahlerin autorisoiduin tulkki on saanut aikakoneella kuljettua vuosisadan vaihteen Wienin 1960-luvun Yhdysvaltoihin. Studio-orkesteri soittaa kuin henkensä hädässä, vaikka tässä ei olekaan kenelläkään minnekään kiire, ei edes finaalissa, joka soitetaan lähes 10 minuuttia nopeammin kuin yleensä.

Wolfgang Amadeus Mozart: Sinfoniat no 35-41/Columbian sinfoniaorkesteri joht. Bruno Walter. Samat sanat kuin Szellin slaavilaisisista tansseista: tätä ei voi paremmaksi pistää. Tuntuu siltä, että Walter olisi ollut myös Mozartin henkilökohtainen ystävä, ei vain Mahlerin. Reilusti yli 8-kymppinen Walter on sitäpaitsi vitaalimpi ja löytää Mozartista enemmän sekä riemua että voimaa kuin yksikään nuorempi orkesterinjohtaja.

Ottorino Respighi: Rooma-trilogia/Philadelphia Orchestra joht. Riccardo Muti. Italian R. Strauss, jonka Rooma-trilogia tässä Mutin ehkä parhaassa levyssä mehustetaan siinä määrin viinilliseksi kuin tästä nyt on mahdollista saada irti. Raati on vielä hieman ulkona tästä, onko tämä musiikkia?

Jean Sibelius: Sinfoniat no 2+7 ja 5+6 (+Tuonelan joutsen)/Lontoon filharmoninen orkesteri joht. Paavo Berglund. Definitiivisen Sibelius-tulkin viimeinen sana on ehkä myös kaikkein tuoreinta ja raikkainta Sibeliusta. Toinen pääinspiraationi tämän juttuni kirjoittamiseen; jos Isopurolle Celin Bruckner oli syy äänilevyjen olemassaoloon, nämä livetaltioinnit suuren Paavon viimeisiltä vuosilta merkitsevät minulle samaa kuin Isopurolle Celibidachet. Sibelius, kuten Beethovenkin, on aina suurempaa kuin yksikään sen esitys, opin nyt viimeistään. Siltikin definitiivistä. Vielä kun saisi sen Ranskan radio-orkesterin kanssa tehdyn Siban nelosen, jota maestro itse piti 80-vuotishaastattelussaan jo miltei onnistuneena...

Dimitri Sostakovits: Sinfonia no 8/Leningradin filharmonikot, joht. Jevgeni Mravinski. Ei sosialistista realismia vaan realismia sosialistisesta realismista. Realistisismia kaikessa inhorealismissaan, jossa orkesteri kuulostaa ruostuneelta tehtaalta.

Richard Strauss: Ein Heldenleben/New Yorkin filharmonikot, joht. Willem Mengelberg. Oman aikansa (1928) hämmästyttävin orkesterilevytys. Mengelberg johti 20-30 –lukujen vaihteessa vuorotellen oman aikansa ja ehkä kaikkien aikojen hienointa sinfoniaorkesteria, New Yorkin filharmonikkoja, ja molemmat syyttivät toista ”oman” orkesterinsa pilaamisesta. Myös oman aikansa hifiä. Mengelbergin tyylissä kuulee vielä kaikuja 1800 –luvun portamentosta, jossa jouset liu’uttamalla siirtyivät sävelkorkeudesta toiseen, ja sooloviulisti Scipione Guidi on tämän tyylin mestari.

Richard Strauss: Ein Heldenleben, Also Sprach Zarathustra/Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. Hifiä todella tarvitaankin tähän musiikkiin, ja hifi on kuin keksitty Straussia varten. Ja Reiner keksi hifin, voisi sanoa, sitä myöten, että hän itse ripusti mikrofonit levytyssessioihin. Moni epäilee, että ei se ole musiikkia. Se on kuitenkin sivuseikka. Nämä ovat kautta aikojen ensimmäiset kaupalliset stereolevytykset. Ja ne ovat edelleenkin kautta aikojen parhaat. Tekniikka ei ole mennyt yhtään eteenpäin vuodesta 1954 (!), puhumattakaan orkesterikulttuurin korkeakulttuurista. Reiner välttää kaikkea tyhjää sensationalismia. Sen sijaan hän esittää Straussin virtuoosipaletin kaikissa mahdollisissa väreissä. Kuka sanoi, että Debussy on koloristi? Tämä kaikkien aikojen paras orkesterilevy on myös Chicagon orkesterin monikymmenvuotisen soolotrumpetisti Adolph Hersethin ”soolokonsertto”.

Vienna! Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. Samat sanat kuin Szellin Slaavilaisiin tansseihin: kyse ei ole vain tanssiviihteestä, vaan sinfonisesta runoelmamusiikista. Olisivat vaan saaneet jättää pois Weberin tanssiinkutsun, joka on paitsi täysin vanhentunut teos, myös täysin mitäänsanomatonta paskaa.

Maurice Ravel: Rapsodie Espagnole/Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. No, kyllä ranskalaisessakin musiikissa voi olla värejä. Kunhan se annetaan Reinerin johtamalle Chicagon orkesterille. Aivan henkeäsalpaavaa soittoa, jossa orkesteri on aivan varpahillaan.

Maurice Ravel: Daphnis et Chloe/Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Charles Münch. Sensuellia, alkuvoimaista, seksuaalista, tuoksuvaa kuin juhannusöinen metsä. Pääsyyllinen siihen, että aloin löytämään ranskalaisen musiikin 1990-luvun puolivälissä, ylipäätään pitämään mahdollisena sitä, että Ranskassa muutkin voivat tehdä musiikkia kuin Edith Piaf. Yksi 1900 –luvun hämmästyttävimmistä partituureista, ainakin kaikkien aikojen orgastisinta musiikkia.

Anton Webern: Boulez conducts Webern vol II. Berliinin filharmonikot, joht. Pierre Boulez. Jos ei usko moderniin musiikkiin, niin tämän jälkeen uskoo. Eikä tämä johdu vain siitä, että levytyksessä on vielä yksi ”D” digitaalisuuden merkkinä enemmän kuin mikä on mahdollista. Tekniikka on tässä valjastettu modernin musiikin palvelukseen niin täydellisesti kuin mahdollista.

Jätin tällä kertaa pois vokaaliosuuksia ja sooloinstrumentteja sisältävät levytykset. Ne esitellään seuraavassa osassa.

Brucknerin kultti

Itävaltalaissäveltäjä Anton Bruckner (1824-1896), joka teki lähinnä sinfonioita ja uskonnollista messumusiikkia, on oma, aivan erityinen suosikkisäveltäjäni. Bruckner oli syvästi kristillistä uskoa tunnustava ja luontoa rakastava mies, ja koen hänen sinfoniansa oman luontorakkauteni ja holistisen ja metafyysisen joskin ateistisen maailmankatsomukseni soiviksi kuviksi. Tarkastelen alla Brucknerin sinfonioita ja niiden levytyksiä.

Brucknerin sinfonioiden esitystraditioihin liittyy monia paikallisia kultteja. Takashi Asahina Japanissa, Georg Tintner Uudessa Seelannissa, Sergiu Celibidache Münchenissa, puhumattakaan Günter Wandista Kölnissä ja Eugen Jochumista Dresdenissä. Moni muuten suurelle yleisölle varsin tuntemattomaksi jäänyt kapellimestari tunnetaan Bruckner-spesialistina, olkoonkin, että myös universaalit suurnimet, sellaiset kuin Karajan, Klemperer, Haitink, Barenboim ja Furtwängler ovat jättäneet pyyhkiytymättömät sormenjälkensä Bruckner-esitystraditioon ja diskografiaan.

Bruckner ei hyväksynyt kahta nuoruudenteostaan, myöhemmin tuplanollaksi ja nollaksi nimettyjä äpärälapsiaan sinfoniseen kaanoniinsa, vaikka upeaa musiikkia nekin ovat. Itse elän tyytyväisenä Vladimir Ashkenazyn Ondinelle nollanollasta tehdyn levytyksen ja Daniel Barenboimin "nollasta" tekemän DG-levytyksen kanssa.

Brucknerin sinfoniat ovat keskeneräiseksi jäänyttä yhdeksättä lukuunottamatta neliosaisia, sonaattimuotoisia. Niissä ensimmäinen osa on tyypillisesti tunnelmaltaan joko ylevöittävä tai mystinen johdanto. Hidas osa on toisena kaikissa muissa paitsi kahdessa viimeisessä sinfoniassa, ja nämä hitaat osat sisältävät ehkä vaikuttavinta koskaan sävellettyä sinfonista musiikkia. Scherzo-osat tavallisesti ovat mallia sotaisa scherzo - lyyrinen trio - scherzon kertaus. Niissä on huumoriakin kosolti, sellaista aika roisia Schweinsteigen-huumoria. Finaalit eivät yleensä ole Brucknerin parasta antia, paitsi vitosessa ja ysissä, jossa ei oikeastaan ole finaalia vaan säveltäjän elämän hiipumisen merkiksi hiipuva mahtava adagio.
 
Kokonaislevytyksiä Brucknerin sinfonioista on saatavilla lukuisia. Itse olen kuunnellut kannesta kanteen Karajanin 70-luvun paketin, molemmat Eugen Jochumit (60-luvulla Berliinin filharmonikkojen ja Bayerin radio-orkesterin kanssa tehdyn sekä 70-luvun Statskapelle Dresden-paketin), Bernard Haitinkit, Stanislaw Skrowaczewskit ja Günter Wandit. Kaikki ovat vallan erinomaisia, mutta Jochumin Dresden-paketin kanssa olen oppinut elämään jo opiskeluajoistani, jolloin uusin sen lp-levyinä aina vain uudestaan Myyrmäen kirjastosta. Se taisi olla yhdestä kolmivuotisjaksosta omassa hyllyssäni noin kahden vuoden ajan, ennen kuin ostin sen pois cd:inä Stockalta. Haitinkin paketti on järkevää ja hyvää perus-Bruckneria, Karajanin paketti on hieno mutta epätasainen. Nelonen ja kutonen ovat lähes käyttökelvottomia kun taas kolme viimeistä sinfoniaa ovat levykirjallisuuden klassikkoja. Wandin Bruckner alleviivaa säveltäjää Schubertia seuraavana klassikkona; hänen anttoninsa on valoisaa ja lyyristä. Skrowaczewskista olisin halunnut pitää enemmän, mutta se ei jättänyt minuun mainittavampia muistijälkiä. Barenboimin Berliinin paketin aion vielä joskus kuunnella ja ehkä hankkiakin, siitä ainakin ysi ja vitonen ovat hyvässä maineessa.

Brucknerin sinfonioista on lukuisia painoksia, joista tavallisimmat ovat Haasin ja Novakin editiot. Niiden erot ovat mielestäni hiuksenhienoja. Säveltäjän nk. alkuperäispartituurit ovat ehdottomasti aficionadolle välttämätöntä kuunneltavaa. Ne on levyttänyt kokonaan ainakin Eliahu Inbal erittäin laadukkaasti, ja ainakin nelossinfonia eroaa merkittävästi totutusta.

Ensimmäinen sinfonia on itseluottamusta puhkuva nuoruudenteos, vaikkakin säveltäjä olikin jo reilu nelikymppinen.Sinfonia on rytmiikaltaan vinkeän äkkiväärä, jotenkin joka suuntaan keikahteleva. Eugen Jochumin vanhempi levytys on ylittämätön, etenkin sen hidas osa on riipaisevan kaunis. Sinfonian ensimmäisen osan viimeiset kolmisen minuuttia ovat vaskisoitinten riemunjulistusta.

Toisesta sinfoniasta ylittämättömän esityksen tarjoaa yllättävä taho, sir Georg Solti, jonka kolmannen sinfonian levytys taas on brutaalina vältettävä. Soltin lähes tuikean tarkka epäsentimaalisuus tuottaa uskomattoman kauniita tuloksia. Soltin levytyksessä toisen sinfonian pulssi ei katkea missään vaiheessa, ja siltikin se on kaihoisan kaunis. Toinen sinfonia on aliarvostettu ja hyvin vähän soitettu, syyttä. Se enteilee kuudetta sinfoniaa, joka taas on lähes liian kaunista musiikkia.

Kolmas sinfonia alkaa hiipien, ja mitä kevyemmin sen alun jousisoinnin saa kellumaan, sitä parempi. Eugen Jochumin myöhäisin Dresden-levytys toteuttaa tämän parhaiten. Myös ne otteet, mitä olen kuullut Hans Knappertsbuschin levytyksestä, antavat ymmärtää, että myös hyvin epäsentimaalinen ja joutuisa otekin voi viedä tämän teoksen ytimeen. Kolmosessa on yksi parhaita Brucknerin Scherzo-osia, mutta kokonaisuutena kolmonen on minulle vierain Brucknerin sinfonioista.

Oma ensituttavuuteni Bruckneriin oli Töölön kirjastosta lainaamani Otto Klempererin levytys neljännestä eli "Romanttisesta" sinfoniasta. Klemperer on edelleen teoksesta ylittämätön tulkki, hänen suoraviivainen tyylinsä pitää teoksen rakenteen oikeastaan ainoana koossa. Eugen Jochumin molemmat levytykset ovat myös hienoja. Ehdottomasti kuulemisen arvoinen on myös Eliahu Inbalin "alkuperäislevytys", jossa etenkin hitaan osan loppu tuntuu kuin valuvan tulivuoren kraateriin. Furtwänglerin Kairossa tekemässä live-levytyksessä musiikki katkeaa ja katoaa välillä kokonaan. Ehdottoman jännittävää ja vangitsevaa.

Levyttämisestä kieltäytyneen romanialaisen zenbuddhisti Celibidachen tulkintoja julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen, ja paljon niitä oli odotettu ja hehkutettu. Hesarin Jukka Isopuro nosti ne koko äänilevyhistorian suurimmiksi äänitteiksi, minkä ansiosta nuhtelin häntä kerran kohtuuttomien odotuksien nostattamisesta. Joka tapauksessa niistä kannattaa kuulla ainakin nelonen, kutonen ja kasi, vaikka nelosessa intensiteetti välillä hädin tuskin riittää kantamaan teoksen hereillä. Hämmästyttävän upeita ne ovat kuitenkin, elämää suurempia kokemuksia, ja teknisesti aivan hämmästyttäviä ollakseen livelevytyksiä.

Vitonen on omituinen teos. Satuin kerran Oopperataloon konserttiin, jossa mies kerran päätti päättää päivänsä aikomalla kuolemanhyppyä kesken ensimmäisen osan. Hämmästyttävää kyllä, kuin yhteisestä sopimuksesta neljä lähellä istunutta miestä kantoi miespolon suorin jaloin ulos. Brucknerin sinfonioista viides on rakenteeltaan ehdottomasti mielenkiintoisin, siinä finaalissa aikaisimpien osien teemat ensin kerrataan alussa, ja teos oikeastaan loppuu ennen kuin se edes alkaa, kerättyään ensin vauhtia yhteen musiikkihistorian mahtavimmista loppunousuista viimeiset noin kolmisen minuuttia. Jascha Horensteinin livelevytys vuodelta 1971 on aivan omassa luokassaan intensiteetissään; lähimmäs tulee Furtwänglerin sota-aikainen liveversio. Aivan ihanteellista studiolevytystä tästä teoksesta en ole kuullut.

Kuudetta sinfoniaa kuunnellen yritin päästä yli ensirakkaudestani. Sen hitaassa osassa on aivan taivaallinen oboesoolo, ja Otto Klempererin levytyksessä Sidney Sutcliffen oboe itki samassa tahdissa kuin minä. Klempererin epäsentimentaalisessa tyylissä teoksen järkyttävyys pääsee kaikkein eniten oikeuksiinsa. Aivan toisenlaisen kokemuksen tarjoaa Celibidache, jossa hidas osa kestää 22 minuuttia Klempererin 14.42 minuuttia vastaan. Celibidachella etenkin vasket julistavat kuin taivaalliselle tuomiolle, tuomiopasuunoita kuulemaan menevä pystypäinen syntinen. Myös Christoph von Dohnanyin Clevelandissa tekemä levytys on upea, ennen kaikkea upeasti soitettu. Tässäkin teoksessa pitää välttää sir Georg Soltin levytystä.

Seitsemäs sinfonia lienee mestarin melodisin ja kaikkein lähestyttävin teos. Sen kanssa taas toivotin ensirakkauteni tervetulleeksi. Voin suositella siitä esimerkiksi Eugen Jochumia, Herbert von Karajania, Dohnanyitä tai Haitinkia. Dohnanyin levytys on ehkä upeimmin soitettu, Jochum riipaisevin ja Karajan ehkä kokonaisuutena paras. Seiska on varsin valoisa teos, ja sen toinen, hidas osa yksi sinfoniakirjallisuuden kauneimmista.

Kahdeksas on taas koko sinfoniakirjallisuuden suurimmista järkäleistä ja minulle hieman problemaattinen. Aivan omassa kastissaan on Celibidache, mitä tulee kestoon: hänellä teokseen menee tunti neljäkymmentäkolme minuuttia kun useimmat "kamelinajajat" (käyttääkseni Sergiun oma termiä) hurjastelevat sen johonkin tunti viidentoista ja tunti 25 välille. Celibidachen levytys on kuitenkin suurensuuri kokemus. Erinomainen digitaalinen peruslevytys siitä on Carlo Maria Giulini, ja vanhempi peruslevytys Karajanin vuoden 1957 versio, jossa on hämmästyttävän hyvä äänitys. Hans Knappertsbuschin versio lienee jännittävin kuulemani, vaikka sen suhteellisen ohuehko äänitys voikin vaatia joiltakin suvaitsevaisuutta.

Yhdeksännestä sinfoniasta on tarjolla vaikka kuinka paljon upeita levytyksiä. Furtwänglerin livelevytys 40-luvulta on intensiteetissään aivan kärventävä. Klempererin rauhallinen strukturalismi tuo teoksesta esille kaiken. Horensteinin livelevytyksessä yhdistyvät molempien parhaat puolet ihanteellisella tavalla. Karajanin 70-luvun levytys on ehkä kuitenkin ihannelevytys, nimenomaan taltiointina.

Kun tartuin Töölön kirjastossa vähän yli 20 vuotta sitten Bernard Haitinkin levytykseen Brucknerin 7.sinfoniasta, loppuelämäni mittainen matka alkoi. Brucknerin musiikki on minun sieluni soiva toteutus.

Beethovenin sinfonioiden parhaat levytykset

Aivan ihanteellista kokonaislevytystä Beethovenin sinfonioista ei ole, mutta jos haluaa kattaa esitystyylien kirjon mahdollisimman laaja-alaisesti, silloin Roger Norringtonin, Arturo Toscaninin ja Wilhelm Furtwänglerin paketit ovat lähtökohtana kirjastolle. Norrington tarjoaa aivan uuden äänimaailman ja balanssit perinteiseen Beethoveniin tottuneelle, kun taas Toscanini ja Furtwängler edustavat kaikilla mahdollisilla tavoilla 1900-luvun tulkinnallisia antiteesejä: ensimmäinen on kuin maustettu diettikasvisruoka, jälkimmäinen on verinen, tirisevä pihvi. Jos vielä haluaa yhden suhteellisen täyteläisesti äänitetyn "perinteisen" paketin, silloin varteenotettavia vaihtoehtoja ovat ainakin Otto Klemperer, Bruno Walter, George Szell tai joku Herbert von Karajanin neljästä versiosta.

Klempererin levytykset ovat melko verkkaisia, mutta ilmavia, täyteläisiä ja selkeitä; tosin monen mielestä parhaat hänen versionsa ainakin vitosesta ja seiskasta on tehty monon aikakaudella eivätkä kuulu kokonaislevytykseen. Walterin Beethoven kuulostaa kasvatetulta Mozartilta. Parhaat ovat Pastoraali ja nelonen, myös kolme ensimmäistä sinfoniaa toimivat. Ysi sen sijaan on likilaskuinen läpisoitto. Szellin Beethoven taas on kuin kasvatettua Haydnia, ja ainakin vitonen on paras kuulemani stereolevytys. Siis Concertgebouw-orkesterin kanssa tehty, ei kokonaislevytyksen eli Clevelandin versio. Karajanin Beethoveneista moni pitää 50-luvun Philharmonia Orchestra-versioita (hyvä monoäänitys) parhaina, mutta useimmille kuulijoille 60- ja 70-luvun paketit tarjoavat kelpo perusludwiggia.

Hyviä vaihtoehtoja voi tulla myös yllättävältä taholta; jotkut pitävät André Cluytensin Berliinissä 50-60-luvun vaihteessa tekemää kokonaislevytystä oikein hyvänä perinteisenä vaihtoehtona. Uudemmista moni suosittelee Colin Davisia ja Nikolaus Harnoncourtia. Davisia en ole kuullut ja Harnoncourt jätti minut kylmäksi. Uskon vahvasti Rudolf Kempeen, jolta olen kuullut vain Eroican, mutta sekin riittää. Kempen Beethoven on läpikuultavaa, valoisaa, täyteläistä, eloisaa, kiireetöntä mutta joutuisaa, rehellistä ja läpeensä musikaalista. Sanalla sanoen, siinä on kaikki tasapainossa. Löisin roponi Kempen puolesta, puolisokkonakin antaisin hänen johdattaa minut Beethovenin maailmaan. Tällä hetkellä ei vain valitettavasti taida hänen kokonaislevytystään olla myynnissä.

Seuraavaksi tarkastelen asiaa sinfonioittain.

1. sinfonia. Omat suosikkini ovat Toscaninin jäntevä ja dramaattinen sekä Reinerin levytys, joka on kuin kasvatettua Haydnia. Jos pitää valita yksi levytys, jonka kanssa elää, otan Reinerin, joka on hienosti äänitetty, energinen, jämäkkä ja täyteläinen.

2. sinfonia. En ole löytänyt ihanneversiota.

3. sinfonia. Rudolf Kempen (50-luvun lopulla Berliinissä tai 70-luvun alussa Münchenissa) on tehnyt kaksi parasta saatavilla olevaa versiota. Ne ovat ihanteellisia valoisuudessaan, ja pakottamattomassa lyyrisyydessään. Ne kasvavat pikku hiljaa orgaanisesti, kuten Eroican pitääkin. Erich Kleiberin levytys on yhtä kiihkeä kuin Toscanini, mutta lämpimämpi. Listani kakkonen. Toscanini tarjoaa intensiivisen, suorastaan hakkaavan elämyksen, mutta yhtä kaikki unohtumattoman.

4. sinfonia. Tarjolla on monia hyviä vaihtoehtoja. Furtwänglerin sota-aikainen livelevytys on hiipivässä intensiteetissä kaikkine ysköksineenkin ylittämätön. Bruno Walterin muheva klassismi toimii myös, ja Pablo Casalsin livelevytys Marlboron musiikkijuhlilta Casalsin ollessa 93-vuotias (yllättävän hyvä liveäänitys v.1969) on humaani kaikessa karheudessaan. Ernest Ansermet tarjoaa yllätyksen; hänen franko-sveitsiläinen versionsa on klassinen ja täysin idiomaattinen.

5. sinfonia. Olen kuullut Furtwänglerilta kaksi liveversiota. Hienoin on pian liittoutuneiden boikotin päättymisen jälkeen tehty livetaltiointi v- 47, mutta ei sota-aikainen taltiointi (joka löytyy samasta Deutsche Grammophonin boksista) jää paljoa jälkeen. Furtwängler nostaa ainakin alusta liiankin usein kuullun kappaleen sudenkuopan ylitse. Paras stereolevytys on George Szellin Amsterdamin Concertgebouw-versio, jossa Szellin analyyttinen klassismi yhdistyy Toscaninin kiihkeyteen, kuultuna täyteläisessä Concertgebouw-akustiikassa. Lisäksi pidän Norringtonin raikkaasta käsittelystä.

6. (Pastoraali) sinfonia. Oma ehdoton suosikkini on Erich Kleiber, joka tarjoaa yllättävänkin kiireettömän esityksen, yleensähän vanhemman Kleiberin Beethoven oli aika joutuisaa. Bruno Walterin rakastava lyyrisyys on kuitenkin ihanne-esitys. Fritz Reinerin sekä Arturo Toscaninin Pastoraalit ovat yllättävänkin lyyrisiä, ja Reiner on tietenkin täyteläisesti levytetty. Toscanini on sekä dramaattinen että lyyrinen, mutta kieltämättä toisen osan lyyrisyys kärsii hieman 4H-studion close up-akustiikasta. Roger Norringtonin "autenttisen" levytyksen soundimaailma on virkistävä ja sopii Pastoraaliin kuin nenä puuhun.

7. sinfonia. Erich Kleiberin liike-energiaa pursuileva muskulaarisuus toteuttaa parhaiten tämän teoksen "tanssin apoteoosin". Furtwänglerillä taas korostuu inhimillinen kärsimys, ja hänen finaalinsa on kaikkein hurjin. Sekä studio- että sota-aikainen levytys ovat käypiä yhtä lailla. Toscaninin versioista v. -36 New Yorkissa tehty on paras, täyteläisempi ja vähemmän hosuttu kuin NBC-levytys, ja yllättävän hienolla äänityksellä!

8. sinfonia. Furtwänglerin livelevytys Tukholmasta on ainoa, joka on minulle nostanut tämän teoksen triviaalin lastenrenkutuksen yläpuolelle. Modernimpia levytyksiä en osaa ehdoitta suositella, mutta George Szell, Herbert von Karajan ja Bruno Walter ovat ainakin kelpo vaihtoehtoja.

9. sinfonia. Tästä olen kirjoittanut oman lukunsakin (löytyy klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa), mutta teos tulee katetuksi Furtwänglerillä, Toscaninilla ja Karajanilla. Karajanin 60-luvun täyteläinen mutta muskulaarinen versio on paras yleispätevä levytys, mutta Furtwänglerin v- -51 livelevytys Bayreuthista taas koko inhimillisen historian suurimpia dokumentteja koko inhimillisen historian suurimmasta teoksesta. Toscaninin draamantaju taas tekee Beethovenin ysistä kuin Puccinin oopperaa, mutta hienosti se niinkin toimii kaikessa iskevyydessään.

Alisoiton taidetta

Otto Klemperer (1885-1973), persoonana eksentrinen mutta muusikkona äärimmäisen analyyttinen ja kontrolloitu saksalais-amerikkalais-englantilainen kapellimestari tuli tunnetuksi etenkin suuren sinfoniamusiikin, kuten Brahmsin, Beethovenin, Brucknerin ja Mahlerin tulkkina. Jos hänen Philharmonia Orchestran kanssa taltiomansa Brucknerin nelonen ja kutonen onkin tunnustettu Bruckner-taltiointien klassikoiksi, hänen levytyksensä Brucknerin ysistä ei ole saanut samaa asemaa.

Klempererin Brucknerin ysi on vanhan miehen työtä. Siinä ei ole kiirettä yhtään mihinkään eikä tarvetta todistella kenellekään mitään. Kun kerran joku muusikko oli erehtynyt kyseenalaistamaan harjoituksissa maestron tempon, tähän oli Klemperer nasauttanut "Blos ein Tempo", vain yksi tempo. Hänen temponsa. Ja tässä levytyksessä on vain yksi tempo ja yksi äänenvoimakkuus. Kaikki on täydellisessä kontrollissa ja balanssissa. Sinfoniaorkesteri, tuo nälkäinen leijona, ei hyppää tai hyökkää. Silti siitä välittyy vaikutelma valtavasta voimasta; voimasta, joka ilmenee turkin alla kupruilevina lihaksina.

Klempererin levytys on täydellisin kuviteltavissa oleva antiteesti Wilhelm Furtwänglerin (1886-1954) kärventävälle intensiteetille. Puolimatkasta löytyy Jascha Horenstein (1898-1973), jonka liveversiossa yhdistyvät molempien ääripäiden hyvät puolet ihanneavioliittoon. Herbert von Karajan (1908-1989) taas tarjoaa teoksesta parhaan mahdollisen peruslevytyksen, ihannenäkemyksen, jossa on kaikkea kohtuullisesti ja kohdallaan.

Klempererin orkesteri ei ole varsinaisesti koloristisessa merkityksessä hienostunut. Mutta kenenkään toisen orkesterissa eivät yksityiskohdat ole kuuluneet nin hyvin. Kaikki. Joka ainut soitin, erityisesti puupuhaltimet. Otto avasi minulle ovet Brucknerin mystiseen mutta maanläheiseen maailmaan melkein 20 vuotta sitten. Sinne pääsen myös juostessani metsässä, ja tunnen samantapaista kosmista yhteyttä. Klempereriin aina palaan. Kuten metsäänkin.

Monien mielessä Brucknerin edustajan maan päällä, Eugen Jochumin (1901-1987) livetaltiointia ysistä voi katsoa ja kuunnella klikkaamalla otsikkoa. Ei ollut Eugenillakaan kiire yhtään mihinkään. Eugen Jochumin tulkinnoista välittyy suuri kunnioitus ja rakkaus Brucknerin musiikin ihmettä kohtaan.

Muusikon jäljittelemätön kädenjälki

Taide - myös musiikki - on oikeastaan käsityötä, tai ainakin käsityö on sille toimiva metafora, riippumatta siitä, onko kyseessäolevan taidemuodon ruumiillinen käyttövoima suu, kädet, jalat, silmät vaiko koko kroppa.

Tarkastelen seuraavaksi muusikoita, joiden oma persoonallinen käden-(tai jalanjälki) on aina erotettavissa, ihan riippumatta siitä, mitä musiikkia he esittivät tai esittävät. Valikoimani on pakostakin ja tarkoituksella vino, koska lopetin pop-/rockmusiikin aktiiviseuraamisen samoihin aikoihin kun kohtasin Amadeuksen.

Laulajien oma, selkeästi tunnistettava tyyli on ymmärrettävä kadunmiehellekin. Hyvä imitaattori voi "esittää" Elvistä, Frank Sinatraa tai Edith Piafia, mutta kuitenkin, parhaimmillaankin esitys on hyvä imitaatio, ja näitä artisteja imitoidaankin juuri siksi, että heillä on niin persoonallinen tyyli. Ei vähäpätöistä artistia kannata matkia, vaikka varmaan Matti Nykäsenkin V-tyyliä on kokeiltu.

Laulajat:

Kathleen Ferrier (1912-1953), englantilainen alttolaulaja, joka jää historiaan etenkin Mahlerin tulkkina. Ferrierin vibraatto lienee taltioidun laulumusiikin historian suurin, ja on siinä ja siinä hyvän maun rajoilla; samaten on hyvän maun siinä rajoilla, kuuluuko taiteilijan itkeä vai itkettää.

Maria Callas (1923-1977), kreikkalainen (mezzo)sopraano, joka tekee mistä hyvänsä - kehnostakin - musiikista totisinta draamaa. Callasin kuuluisimmat esitykset lienevät Tosca ja La Traviata.

Jussi Björling (1911-1960), ruotsalainen tenori, jonka laulun helppous ja valoisuus on omaa luokkaansa. Björlingin laulu kuulostaa siltä että hänen ei tarvitse kuin avata suunsa ja päästää. Ainakin Suomessa "Jussi" on jäänyt kansalliseen soivaan muistiin Adolphe Adamin joululaulun "omistajana"; Jussi hiljentää edelleenkin joka joulu tuhansia suomalaiskoteja.

Dietrich Fischer-Dieskau (1925-), ainakin ennen Pavarottin aikaa eniten levyttänyt klassinen mieslaulaja, jonka ääni on monille sama kuin Schubert, mutta myös sama kuin Jeesus. Dietrichin ääni säteilee viisautta, hyvyyttä ja lämpöä.

Fjodor Saljapin (1873-1938), venäläinen bassolaulaja, jonka kyky karakterisoida komiikasta tragediaan on kaikkien suurten bassolaulajienkin joukossa täysin omassa kastissaan. Erityisesti Saljapinin Boris Godunov on jäänyt historiaan.

Enrico Caruso (1873-1921), monille oopperatenoreiden synonyymi, kuten ikätoverinsa Saljapin, suuri karakterisoija ja ennen kaikkea, luultavasti ensimmäinen suuri äänilevytähti. Caruson ääni ei ollut aivan perinteinen tenori, vaan siinä oli varsin baritonaalisiä sävyjä.

Luciano Pavarotti (1935-2007), jonka äänen tunnistaa moni sellainenkin, joka ei muuten kuuntele "klassista", on tehnyt luultavasti enemmän kuin kukaan muu oopperalaulun popularisoimiseksi yhtenä Kolmesta tenorista, joka on duetoinut myös Zuccheron ja ties vaikka kenen kanssa. Kuitenkin, 80-luvulle saakka Pavarotti oli myös aikansa suurin oopperatenori ihan oikeasti, jonka - kuten Björlinginkin - tarvitsi vain avata suunsa.

Billie Holiday (1915-1959), jazzlaulaja, joka on antanut kissalle inhimillisen äänen. Holidayn ääni on dialektinen sekoitus kärsimystä ja kiusoittelua.

Edith Piaf (1915-1963), Pariisin varpunen, jonka tapa kirota ja räkiä ranskaa edustaa monille ranskan kieltä, mukaanlukien itseni.

Louis "Satchmo" Armstrong (1901-1971), trumpetisti, laulaja, jonka bulldoggimainen olemus ja Tom Waitsmainen rääkkyminen levittivät hyvää mieltä. Satchmon ääni lienee kaikkein tunnistettavin ihmisääni.

Frank Sinatra (1915-1998), "Vanha sinisilmä", joka tulkitsi uskottavasti vaikka puhelinluetteloa, on ehkä matkituin laulaja koskaan (Elviksen ohella). Monesta standardista on tullut Frankin laulavana Frankin "omaisuutta"; kuka hyvänsä esittääkään laulut My Way ja Strangers in the Night, joutuu aina jäämään Frankin varjoon, tai muussatapauksessa tekemään kunniamurhan.

Ei-laulajat 1: Instrumentalistit

Miles Davis (1926-1991), trumpetisti, joka runsaalla, jäljittelemättömällä - mutta ehkä jazzmusiikissa kaikkein eniten jäljitellyllä - vibraatolla varustetulla mutta sordiinoakin käyttäessään, uskomattoman kirkkaalla äänellä, rikkoi genrerajoja enemmän kuin kukaan muusikko häntä aikaisemmin.

Jan Garbarek (1947-), norjalainen saksofonisti, joka on "keksinyt" jazzin pohjoisen tai ainakin norjalaisen äänen. On mahdollista, että Garbarekin kermainen mutta korkealla leijuva saksofoninääni on kaikista instrumentalisteista kaikkein tunnistettavin.

Keith Jarrett (1945-), jolle ei tee täyttä oikeutta sanoa häntä jazzin Glenn Gouldiksi, vaikka hänen kirkas sormituksensa ja haltioitunut hyrinänsä tuovatkin Gouldin mieleen.

Glenn Gould (1932-1982), klassisen Keith Jarrett, jonka sormien irtonaisuus oli omassa kastissaan, samaten äärimmäisen säästeliäs pedaalin käyttö. Gould tunnetaan etenkin Bachistaan, mutta ihan sama, mitä hän soitti, aina kyse oli Gouldista hyräilyineen ja narisevine jakkaroineen. Gouldin muusikkous ei kuitenkaan tyhjene Bachiin; hänen wieniläisklassikonsa ovat jotensakin pinnallisia - hän ei itse arvostanut Mozartia ja Beethovenia - mutta esimerkiksi hänen Sibeliuksensa avaa korvat, etenkin Szalkiewicziin ja Tawaststjernaan tottuneelle suomalaiselle.

sir Sidney Sutcliffe (1918-2001), englantilainen oboisti, pitkäaikainen Lontoon Philharmonia-orkesterin oboesolisti, jonka oboessa on enemmän vibraattoa kuin kaikkien muiden maiden kaikkien sinfoniaorkesterien oboesolisteilla yhteensä. 50-60-levytyksissä paljon orkesteria johtaneen Otto Klempererin - joka antoi puupuhaltimien kuulua - levyille Sutcliffe antaa aivan oman nasaalisävynsä. Kannattaa kuunnella erityisesti Klempererin levytys Brucknerin kutosesta, jossa oboe todella nyyhkii. En koskaan ehtinyt kiittää sir Sidneytä henkilökohtaisesti, mutta thanks, Sidney!

Fritz Kreisler (1875-1962), wieniläisviulisti, joka määritteli ja johon päättyi saksalaistyylinen romantiikka musiikin tulkinnassa. Kreislerin tyyli glissandoineen voi asiallisista nykykorvista olla asiallisuuden rajoilla, mutta Kreisler on omassa tyylissään linjakas. Myös yksi ensimmäisiä todellisiä äänilevytähtiä, Kreislerin kadenssit suuriin konserttoihin ovat edelleenkin standardi, samaten Kreislerin tulkinta Beethovenin konsertosta. Kaikkein tyypillisimmillään hän kuitenkin oli "lyhyissä erikoisissaan", kuten sovituksissaan ja pikku wieniläisminiatyyreissään, jotka hän yleensä julkaisi salanimellä.

Wanda Landowska (1879-1959), puolalainen pianisti ja ennen kaikkea cembalisti, joka oli esiäiti koko "autenttisen" musisoinnin liikkeelle. Tosin Landowskan soittopeli ei mitenkään kuulostanut nykykorviin cembalolta, oli sen verta iso ja rämisevä.

Andres Segovia (1893-1987), espanjalainen kitaristi, klassisen kitaran isä, jonka ansiota on käytännössä miltei koko klassinen kitaraohjelmisto, paitsi hänen tilaamansa, myös suurin osa sovituksista. Segovia ei tyytynyt vain näpyttelemään, hän liu'utti kieleltä toiselle vähän samaan tyyliin kuin Kreisler viululla.

Pablo Casals (1876-1973), espanjalainen kitaristi ja orkesterinjohtaja, jonka sello karjui kuin leijona.

Ei-laulajat: orkesterinjohtajat

Otto Klemperer (1885-1973) ja Philharmonia Orchestra. Levytuottaja sir Walter Leggen levytysorkesteri perustama Lontoon Filharmonialla oli paljon hienoja instrumenttisolisteja, jotka pääsevät oikeuksiinsa parhaiten Klempererin läpivalaisutyylissä. Orkesterin kanssa ovat tehneet hienoja levytyksiä myös esimerkiksi Furtwängler, Karajan ja myöhemmin vaikka Sinopoli, mutta oikeastaan vain Klempererin kanssa sillä on omanlaisensa ääni, ja oikeastaan Klemperer ja Philharmonia on ainoa, täysin omanlaiseltaan kuulostava johtaja-orkesteriyhdistelmä.

Arturo Toscanini (1867-1957), italilaisamerikkalainen kapellimestari, jonka kiihkeää, tiukkaa, nuottiuskollista tyyliä on moni - esimerkiksi George Szell, Fritz Reiner ja koko autenttinen liikehdintä - jäljitellyt, mutta alkuperäisen Tosciksen tunnistaa aina, ei vähiten siksi että suurin osa hänen levytyksistään on tehty täysin kaiuttomassa ja kuivassa 4H-hallissa.

Gil Evans (1912-1988), amerikkalainen sovittaja-orkesterinjohtaja, jolta muistetaan erityisesti Miles Davisin kanssa tehdyt levyt, joissa käytetään Evansin sovituksia ja Evansin omaa orkesteria. Evansin saundi on aivan omanlaisensa, sykkivä ja tuoksuva kuin Malagan yö.

Konserttitalot:

Konserttisalitkin ovat oikeastaan instrumentteja, tai, lopultakin, ne ovat kuin organismeja. Tapa, miten musiikki kiertää, levittäytyy, vangitsee tai karkaa riippuu paitsi konserttitalon mallista, koosta ja materiaaleista, myös sen "ambienssista" ja "muistista".

New Yorkin 4h-sali: kts. Toscanini

Amsterdamin Concertgebouw-halli: sen ambienssi on aivan omaa luokkaansa, vaikka kuuntelisi 30-luvun Mengelbergin levytyksiä, tai myöhempiä van Beinumeita, Szellejä tai Haitinkeja, aina kuulee että levytykset on tehty Concertgebouw'ssa. Willem Mengelbergin muisto edelleenkin leijailee jopa uudempien Riccardo Chaillyn levytyksien yllä.

9 dirigenter

På Facebook fins det en rekke top 15-listor om førskjelligt, og jeg planlagte å lage en lista om 15 største dirigenter, men klarte kun med 9. Følgende presenteres 9 dirigenter som er alltid interessante og overtygande, selv om alt de har gjort har ikke alltid vært heilt perfekt:

Wilhelm Furtwängler (1886-1954)
Den største representanten i den subjektive og romantiske germaniske skolen. I sitt beste i tyske klassiker, f.eks. i Wagner og Beethoven, men som en stor musiker kan han overraske: hans Ravel er også fint. Han var ikke alltid i sitt mest inspirert i plateinnspillinger, men lyckligvis det finnes en rekke liveinnspillinger.

Anbefalte innspillinger:
Wagner: Tristan ja Isolde (med Kirsten Flagstad). En klassiker blant operainnspillinger, ikke minst fordi Elisabeth Schwarzkopf sang de høyeste lydene Flagstad kunde ikke lenger nå.
Wagner: Nibelungenlied. Furtwängler er uten rivaler når det blir til lange linjer og konsentrasjon.
Innspillinger 1942-1944. Kringkastingsinnspillinger under andra verldenskrig. Innehåller flere perler, f.eks. 4., 5. og 7. sinfonier av Beethoven, 2. pianokonsert av Brahms med Edwin Fischer, en helt galen C-dursinfoni av Schubert, Bruckner's 5.sinfoni og Sinfonia Domestica av Strauss. Innehåller også en serie fra Ravel's Daphnis et Chloe.
Beethoven: 9.sinfoni. Liveinnspillingen fra Bayreuth i 1951 er den definitive nian. Bruckner: 9.sinfoni, Wagner: Tristan ja Isolde-prelud. Særdeles Tristan-preluden er kanskje den mest intensive musikkdokumenten noensinne.
Beethoven: Kaiserkonsert (med Edwin Fischer). Fischer ja Furtwängler har en intuitiv forståelse for hverannen.

Arturo Toscanini (1867-1957). Den største representanten i den objektivistiske partiturtrofaste skolen, som antitese til Furtwängler.

Anbefalte innspillinger:
Beethoven: Sinfonier. Den perfektionistiske Toscanini hade en dårlig sans for akustikk. Innspillingene med NBC-sinfoniorkester er helt uten ekko. Tross det, særdeles sinfonier 1, 3 (Eroica) og 6 (Pastoral) lykkes veldig bra.
Innspillinger med New York filharmoniker (3 cder) representerer Toscanini i sitt beste, også lydteknisk. Rossini og Verdi er i særklasse, Beethoven's syvende bedre enn NBC-versjonen, Wagner konsentrert og Haydn's 101 er en modell av hvordan Haydn måtte spilles og hvordan Szell og alle autentiker har forsøkt å spille.
Elgar: Enigma-variasjoner. Det er selv Toscanini som får dette mest kjende verket i den engelske muchadoaboutnothing-skolen fungere som en riktig musikk.

Otto Klemperer (1885-1973). . En tysk sarkastiker og eksentriker; som dirigent var han en strukturalist og partiturtrofast, selv om hans musisering høres helt førskjelligt enn Toscaninis.

Anbefalte innspillinger:
Bruckner: 4. og 6. sinfonier. Klemperer unngår å understreke romantiske aspekter i Bruckner, men istedet røntgenfotograferer stykkene. Særdeles blåseinstrumentene gir sinn beste innsats, spesiellt oboisten Sidney Sutcliffe. De fineste Bruckner-innspillingene noensinne.
Brahms: Sinfoni no 2. Det er bare Klemperer som kan unngå inntrykken av barnemusikk med den her sinfonien.
Brahms: Violinkonsert (med David Oistrah). Helt majestetisk. En av de største innspillingene av en violinkonsert.
Bach: Matteuspasjon. Hvis du vill ha din Matteuspasjon stor, større blir den ikke. Kanskje ikke den mest "autentiske" i stil, men i atmosfær. Solister er førstklassige med bl.a. Fischer-Dieskau, Pears og Schwarzkopf.
Brahms: En tysk requiem. De attributer som karakteriserer Matteuspasjonen også tilpasser den her.

Bruno Walter (1876-1962). Det høres at han elskede musikk framfor alt.

Anbefalte innspillinger:
Mahler: Sinfonier 1, 2 ja 9. Mahlers venn Walter har en spesiell autoritet i Mahler. Særdeles den niende er kanskje den fineste innspillingen av en sinfoni noensinne. Lydtekniskt også meget bra med fyldig ambiense.
Mahler: Das Lied von der Erde (med Kathleen Ferrier og Julius Patzak). Den definitive versjonen av dette eksotiske verket. Den siste innspillingen til Ferrier, som har en særintensitet og -vibrato. Patzak eg også meget karakteristisk som en erfaren, sliten og hedonistisk tenor. Jascha Horenstein - som har kapitelen sin her - hade rett. Det mest tragiske i dødet er at man ikke lenger kan høre Das Lied von der Erde, og det er akkurat denne platen jeg vil høre som den siste.
Mahler: Kindertotenlieder (med Kathleen Ferrier). Allt som karakteriserer das Lied tilpasser også her.
Brahms: 4.sinfoni. En ideal versjon av denne tunge sinfonien, utført med stor kærlek og tro.
Mozart: Sinfonier no 35-41. Ideale versjoner av Mozzart's sene sinfonier;energiske men med noe fyll også.
Beethoven: Pastoralsinfoni (no 6). Den mest lyriske sinfonien av Beethoven i sin mest idealistiske, vakraste og i sitt godeste.
Schubert: 8. (Den uvullendte) sinfonien. Enn liveinnspilling fra Wien. Tekniskt suboptimal, men som en historisk dokument helt sjockerande med intensiten sin.

Jascha Horenstein (1898-1973). En relativt ukjend dirigent, som unngick de største orkesterene og som ble en kultfigur i 60-tallets England med forskjellige provinsorkester. Nådde en ideal mellom en subjektivistisk romantisk stil og en mer objektivistisk stil. Særdeles tilpasset til Mahler og Bruckner. Har kun noen få "offisiell" plate; de fleste er konsertinnspillinger fra England.

Anbefalte innspillinger:
Mahler: Sinfonia no 7. Den fineste versjonen noensinne; den enigmatiske og problematiske sinfonien som en spennende eventyr.
Mahler: Das Lied von der Erde (med Alfreda Hodgson ja John Mitchinson). Tilmed mer vakker enn Walter's fortolkning men solister er ikke i densamme klasse.
Bruckner: Sinfonier no 5 og 9. Idealfortolkninger for disse sinfonier. Horenstein gjør enn vellykket kompromiss her mellom Klemperer og Furtwänglerin, "Best of the both worlds".
Rahmaninov: Pianokonsertot (med Earl Wild). Den fineste komplettinnspillingen av disse ultraromantiske konserter, som blir riktig musikk á la Brahms. Pianisten gjør en kjempeinnsats selv om han er ikke riktig noen velkjend verldenspianist.

Fritz Reiner (1889-1963). En orkestervirtuos og kolorist, men spesielt en teknisk perfektionist som var meget interessert av innspillingsprosessen og plasserte selv mikrofonene. Hans innspillinger er ofte artistiskt sett aldrig blitt forbedret, selv om han gjorde de første stereoinnspillingene noensinne. Innspillingsteknikken har ikke tatt noen fremskritt siden 50-tallet, det har kun blitt mer utstyr og mer d:er som tegn av digitalisering. Reiner lever!

Anbefalte innspillinger:
R.Strauss: Ein Heldenleben, Also Sprach Zarathustra. Reiner var en Strauss-tolk uten rivaler, og hans Strauss er ikke bare virtuosiskt men også musikalisk. De første kommersielle stereoplattene noensinne, og hvordan slags!
Beethoven: Sinfonier no 1 og 6. Reiner ofte mistar poenget med Beethoven, men den her er nesten ideal med vitalismen og maskulinismen sin.
Debussy: Iberia, Ravel: Rapsodie Espagnole. De beste innspillingene av fransk orkestermusikk noensinne, stemningen er ikke bare idiomatisk men herlig sensuell.
Vienna (Strauss' valser). Valsene av Strauss er faktiskt helt seriøs og riktig musikk, ikke bare salongmusikk som bakgrunn for dans.
Brahms: 1. pianokonsert (med Rubinstein). Kanskje den største innspillingen av en pianokonsert. De begge har en maskulin stil som er helt ideal for Brahms.
Rossini: Vorspiele. Rossinis vorspieler eksploderer og bubbler; det er fyrverkeri.

George Szell (1897-1970). En ungarsk-tsjekkisk presisjonist, som idoliserede Toscanini, begynte treningen av sin Cleveland Orchestra når de andre hadde allerede sluttet med orkesterene sine.

Anbefalte innspillinger:
Brahms: Sinfoni no 3. Kombinert eksaktisism med lyrikk er mulig. Platten har også en fin Dvorak's 8.
Dvorak: Sellokonsertto (med Casals eller Fournier). Dvoraks orkesterbruk er svak og tynn, men Szells Dvorak sterk og fyldig.
Dvorak: Slaviske danser. En av de fineste orkesterplattene noensinne. Dvoraks danser er faktiskt absolutt musikk, og det er umulig or forbedre dette.
Beethoven: Sinfoni no 5. Klart den beste stereoinnspillingen av denne klassiken alle tror seg å kjenne. Innspillingen blir bedre av Concertgebouw-akustikken enn hvad som han vanligvis nådde i den torre Severance Hall i Cleveland. Platten har også en spennende og livlig Sibelius 2.
Mendelssohn: Sinfoni no 4, Sommernattens drøm. Helt transparent stororkesterspill. Det trengs ikke noen annen Mendelssohn-platte.
Schumann: Sinfonier. Szell klargjør orkestreringen og Schumanns melodier vinner av dette.
Haydn: Londonsinfonier no 93-98. Der er slik Haydn måtte spilles, og det er flere som forsøker, f.eks. Brüggen, Hogwood og andre "autentikerne".
Stravinski: Ildfuglen. Oerhørt virtuosisk og atmosfærisk.
Wagner: Operapreluder. Den massive Wagner blir nesten kammermusikk.
Mahler: Sinfonier no 4 og 6. Røntgenfotograferingen hans frigjør disse stykkene fra ekstra-angsten. Den sjette er aldrig blitt mer kompulsiv.

Rudolf Kempe 1910-1976). En etterfølgere av Furtwängler i germanisk romantikk, men med noe ekstrafriskhet og lys som de fleste romantikerne ikke har. Kempe var i sitt beste i Beethoven, Richard Strauss, Brahms og Wagner.

Anbefalte innspillinger:
R.Strauss: Orkestermusiikk, komplett. For folk (flest) som misliker Strauss og tvivler ham som en tom orkestervirtuos. Kempes Strauss er ikke bare musikk men nesten kammermusikk. Statskapelle Dresden spiller med skjønnhet som høyeste verdi, spesielt violinene selv om instrumenttene er sigarrboksnivå.
Beethoven: 3. sinfoni (Eroica). Den fineste Eroica noensinne, de begge versjonene av Kempe. Den med berlinske filharmonikker er fra 1950-tallet og litt langsammere og den andre er med Münchener filharmonikker fra 70-tallet. De begge klarer hvor Furtwängler klarer ikke: å forsterke og forstore den helt fra starten til sluttet men bevare intensiteten hele tiden.
Wagner: Nürnberg Meistersinger: Jeg mangler en sans for opera, men hvis man kan få så mye gledje og lys ut av Wagners partitur, har man en vinnere blant operainnspillingene. Med de fineste sjungerne fra tyske skolen - f. eks. Elisabeth Grümmer, Ferdinand Frantz, Rudolf Schock, Gottlob Frick utgjør en riktig ensemble. Favorittoperainnspillingen min noensinne.

Erich Kleiber (1891-1956)
Kleiber har ikke etterlatt särlig mye plater, men de som finnes bevitner at han var en ekte klassiker i en Toscanini-tradisjon men med noe mer fyldig lydbild i orkestern sin.

Anbefalte innspillinger:
Beethoven: Sinfonier 3, 6 og 7. Kleibers Beethoven er kinetisk men voksen og fyldig. Hans Eroica er ideal, og Pastoral den beste jeg har hørt; den er kinetisk på måte man tilknytter til Kleiber men med en unik rolighet. Syvende er også den beste jeg har hørt, den kombinerer de beste sidene av Toscanini og Klemperer.
Schubert: Sinfoni no 8 (Unvollendete). Det finns en viss desperat følelse med den sinfonien, den faktiskt er bedømt å bli på jorda, den kan ikke gå noenstans.

9 kapellimestaria

Facebookissa on ollut liikkeellä erilaisten asioiden lista kiertokirjeenä, jossa on pyydetty nimeämään esimerkiksi 15 kirjaa, 15 elokuvaa ja niin edelleen. Kapellimestareista en ole nähnyt vastaavaa, mitä ihmettelen ja en ihmettele. Ajattelin aloittaa elämäni ensimmäisen kiertokirjeen, jonka aiheena olisi 15 kapellimestaria. Koska lista jää kuitenkin suutariksi - keksin vain 9 mielestäni muita päätä pidempiä puikkosankareita, jääköön lista tänne etydiksi.

9 niin nerokasta kapellimestaria, että heille antaa heidän virheensäkin anteeksi, ja joiden suuruudesta on auditiivisia todisteita, joiden perusteella muihinkin heidän tallenteisiinsa tarttuu mielenkiinnolla:

Wilhelm Furtwängler (1886-1954)
Subjektiivisen eli romanttisen koulukunnan ruumiillistuma ja idoli. Omimmillaan Furttis oli Wagnerissa, Beethovenissa ja muissa germaanisen musiikin klassikoissa, mutta suurena muusikkona hän yllättää: myös hänen Ravelinsa on suurenmoista. Äänilevy joskus kangisti F:n tulkintataiteen, ja kaikkein intensiivisimmillaan hän oli usein livetilanteissa. Onneksi Furtwänglerin esityksistä on säilynyt runsaasti livetallenteita.

Suositeltavat levytykset:
Wagner: Tristan ja Isolde. Ehkä historian legendaarisin oopperalevytys, ja Kirsten Flagstadin joutsenlaulu, joka tuli tunnetuksi siitä, että Elisabeth Schwarzkopf paikkasi ne korkeat äänet, joihin Flagstad ei enää kyennyt, ja tämän tiedon tullessa julki, vaati maineestaan tarkka Flagstad levytyksen vetämistä markkinoilta.
Wagner: Nibelungenlied. Säästynyt on ainakin kaksi Nibelunginliedin kokonaislevytystä, jotka ovat molemmat konserttitaltointeja. Furtwänglerin kyky tihentää jännitystä pitkillä linjoilla pääsee oikeuksiinsa.
Levytykset 1942-1944 (venäläisten sotasaaliina varastamia sota-aikaisia radionauhoja; 10 levyä). Essentiaalinen paketti Furtwänglerin taiteen ymmärtämiseksi. Sisältää lukuisia helmiä: Beethovenin 4. ja 5.sinfoniat, Brahmsin 2.pianokonserton Edwin Fischerin kanssa, joka on erraattisuudessaankin nerokas, Brucknerin 5.sinfonian, Schubertin "Suuren" C-duuri sinfonian, joka on mielipuolinen Furtwänglerille tyypillisine äkkiväärine kiihdytyksineen ja hidasteineen. Straussin Sinfonia Domestica on hurjin kuulemani Strauss-levytys, jonka finaalissa orkesteri kuulostaa pommikonelaivueelta. Lisäksi Ravelin Daphnis-sarja on päihdyttävä.
Beethoven: 9.sinfonia. Bayreuthissa tehty livelevytys vuodelta 1951 on definitiivinen Beethovenin ysi, jossa ensimmäisen osan tunnelma tiivistyy koko ajan, toisessa osassa on levottoman odotuksen tuntua, kolmas hidas osa opettaa ymmärtämään, mitä on laulava orkesterisointi ja finaalin huipennuksessa musiikki tuntuu lopuksi hajoavan käsiin. Yksi maailmanhistorian tärkeimpiä äänitettyjä dokumentteja.
Bruckner: 9.sinfonia, Wagner: Tristan ja Isolde-preludi. Brucknerin ysi on tunnelmaltaan kärventävän intensiivinen, puhumattakaan Tristan-preludista, jossa intensiteetti tiivistyy ennenkuulumattomalla tavalla. Tristanin huipennus lienee intensiivisintä, mitä koskaan on tallennettu.
Beethoven: Keisarikonsertto (Edwin Fischer). Fischer ja Furtwängler ymmärtävät toisiaan ainutlaatuisella tavalla, ja vaikka molemmat ovat subjektiivisia miltei erraattisuuteen saakka, tulos on hämmästyttävän klassinen ja autoritaarinen.

Arturo Toscanini (1867-1957). Amerikkalaistunut italialainen, objektiivisen, nuottikuvassa pitäytyvän koulukunnan ruumiillistuma ja idoli. Furtwänglerin sekä teoreettinen, esteettinen että inhimillinen vastapooli: miehet eivät voineet sietää toisiaan. Toscaninista on saanut vaikutteita moni, esimerkiksi George Szell ja koko uusautenttinen liike.

Suositeltavat levytykset:
Beethoven: Sinfoniat. Perfektionisti-Tosciksella oli yksi sokea piste, tai pikemminkin kuuro. Hänellä oli erittäin huono akustinen ymmärrys; NBC-sinfoniaorkesterin kanssa tehdyissä levytyksissä ei ole lainkaan kaikua. Tämä vain lisää Toscaninin Beethovenin klassista vaikutelmaa. Sinfonioista numerot 1, 3 ja yllättäen Pastoraali onnistuvat erityisen hyvin.
New Yorkin filharmonikkojen kanssa tehdyt levytykset 1926-1936 (3 levyä) edustavat Toscaninia parhaimmillaan. Äänitykset ovat myös teknisesti aikansa huippua. Toscaninin Rossinin ja Verdin alkusoitot ovat ylittämättömiä, Beethovenin seiska täyteläisempi kuin hänen NBC-versionsa ja Wagnerkin upeaa, vaikka ei yhtä traagista kuin Furtwänglerin. Mozartin Haffner-sinfonia on energisyydessään esimerkillinen, ja Haydnin sinfonia 101 "Kello" on esimerkki siitä, miten Haydnia pitäisi soittaa, ja miten esimerkiksi George Szell ja kaikki autentikot ovat sitä yrittäneet soittaa.
Elgar: Enigma-muunnelmat. Vasta Toscanini sai tämän englantilaisen muchadoaboutnothing-koulukunnan tunnetuimman sävellyksen kuulostamaan oikealta musiikilta

Otto Klemperer (1885-1973). Saksalainen sarkastikko ja eksentrikko, joka poltti itsensä piipullaan sänkyyn, ja koki ylösnousemuksen johtajankorokkeella. Klempereristä kertova Peter Heyworthin kirja "Otto Klemperer: His Life and Times" on hauskimpia koskaan lukemiani kirjoja. Klemperer ei orkesterinjohtajana ollut varsinainen koloristi, vaan pikemminkin strukturalisti.

Suositeltavat levytykset:
Bruckner: Sinfoniat 4 ja 6. Klemperer ei tukahduta sinfonioita rasvaisessa Celibidache-kastikkeessa, vaan tekee niille röntgenkuvauksen. Klempererin tulkinnat ovat äärimmäisen selkeitä, mikä sopii Brucknerin muutenkin rönsyiseen musiikkiin. Erityisesti kaikki puhaltimet erottuvat edukseen Klempererin (New) Philharmonia -orkesterista, mutta yleensäkin, kaikki kuuluu. Erityisleimansa levytyksille antaa - kuten monille muillekin 50- ja 60-lukujen Filharmonia-tuotannoille - oboesolisti Sidney Sutcliffen unohtumattomat soolot, joissa oboe on kuin haavoitettu joutsen. Erityisesti kuudennen sinfonian hidas osa oboesooloineen on näennäisessä antisentimentaalisuudessaan äärimmäisen järisyttävä, sitä hädin tuskin kestää kuunnella kuivin silmin. Klemperer tunnettiin yleensä verkkaisista tempoistaan, mutta Oton Brucknerin nelonen ja kutonen ovat varsin joutuisia. Kaikkien aikojen suurimmat Bruckner-levytykset.
Brahms: Sinfonia no 2. Vasta ja oikeastaan ainoastaan Klemperer saa kuulostamaan tämä yleensä lastenlaulumaisen renkutuksen aikuisten oikealta musiikilta.
Brahms: Viulukonsertto (David Oistrahin kanssa). Klemperer luo järisyttävän, graniittisen orkesteritaustan, jonka yllä Oistrahin majesteettinen viulu lentelee. Yksi kaikkien aikojen konserttolevytyksistä.
Bach: Matteuspassio. Jos haluaa Matteuspassionsa isona ja hartaana, tämän isommaksi ja hartaammaksi se ei mene. Ei varmaankaan läpäise nykyistä tyylinmukaisuuden giljotiinia, mutta viis siitä. Solistikaarti Fischer-Dieskauineen, Pearseineen ja Schwarzkopfeineen on vertaansa vailla.
Brahms: Ein Deutsches Requiem. Levytys on ikään kuin Klempererin Matteuspassion "pikkuveli": isoin mahdollinen mutta siltikin lyyristä valaistusta löytävä. Tässäkin solistikaarti on mahtava, ja miltei sama kuin Matteuspassiossa.

Bruno Walter (1876-1962). Rakkaus musiikkiin kuuluu Schlesinger-Walterin levytyksissä. Ne ikään kuin hyväilevät musiikkia, samaten kuulijaa. Eivät ne kuitenkaan ole särmättömiä.

Suositeltavat levytykset:
Mahler: Sinfoniat 1, 2 ja 9. Mahlerin ystävän Walterin tulkinnat ovat erityisen autenttisia ja vakuuttavia. Yhdeksännen sinfonian levytys saattaa olla paras sinfonialevytys koskaan. Tarkoitan myöhempää Columbia-sinfoniaorkesterin levytystä, jossa on sitäpaitsi noin 50 vuotta vanhaksi erittäin täyteläinen ambienssi.
Mahler: Das Lied von der Erde (Kathleen Ferrier ja Julius Patzak). Tämän omalaatuisen, eksoottisenkin laulusarjan (tai sinfonian) definitiivinen levytys, eikä vähiten Walterin ansiosta. Patzak on elosteleva, elämää kokenut elämännautiskelija tenoriosissa, ja Ferrier, jonka viimeinen levytys tämä on ennen hänen hiipumistaan syöpään, on kuin värisevä, pelokas kauris, joka tietää kuolevansa koska on juuri nähnyt suden. Orkesteri maalailee sekä maallisen rumuuden että taivaallisen kauneuden värejä. Jos minun tulisi kuulla yksi levy ennen joutumistani hautaan, olisi se tämä. Jascha Horenstein - jolla on oma lukunsa tässä - oli oikeassa. Traagisinta kuolemisessa on se, ettei enää koskaan saa kuulla Das Lied von der Erdeä.
Mahler: Kindertotenlieder (Kathleen Ferrier). On ikään kuin edellämainitun Das Liedin pikkusisko, ja tähän pätevät kaikki samat luonnehdinnat kuin edelliseen.
Brahms: 4.sinfonia. Muovaa Brahmsin melko verkkaisesti liikkuvan sinfonian rakkaudella, erotukseksi useimmista kapellimestareista, joille tämä on raskainta leipätyötä ja jopa tuskaa. Tätä sinfoniaa ei voi tämän paremmin tehdä; lähimmäksi yltävät tietenkin Furtwängler ja Giulini.
Mozart: Sinfoniat no 35-41. Mozartin myöhäisten sinfonioiden definitiiviset levytykset. Täyteläisiä, energisiä ja valtavan ulospäinsuuntautuneita, kuitenkin huolella ja vaalien tehtyjä.
Beethoven: Pastoraalisinfonia. Ideaalinäkemys tästä Beethovenin lyyrisimmästä näystä, jossa maailma on kaunis ja hyvä, ainoastaan ajoittainen ukkonen järkyttää rauhaa.
Schubert: 8. (Keskeneräinen) sinfonia. Livelevytys Walterin Wienin jäähyväiskonsertista vuodelta 1960 on järkyttävä. Äänitys on ikäisekseenkin suhteellisen perifeerinen, mutta tämän traagisemmin ei ole mahdollista esittää jo muutenkin traagista sävellystä.


Jascha Horenstein (1898-1973). Melko vähän asianharrastajapiirien ulkopuolella tunnettu liettuanjuutalaiskapellimestari, joka loi nimensä oikeastaan vasta 60-luvulla Englannissa. Osasyy Horensteinin tuntemattomuuteen oli se, että hän teki hyvin vähän levytyksiä; suurin osa hänen taiteestaan säästyneistä näytteistä on livenauhoitteita. Toinen syy oli suurien orkestereiden väistely; hän saavutti hienoja tuloksia esimerkiksi maakunnallisten BBC-orkestereiden kanssa.

Suositeltavat levytykset:
Mahler: Sinfonia no 7. Tämän enigmaattisen sinfonian paras levytys, jossa tämä enigmaattinen sinfonia pysyy hengissä ja on ennen kaikkea jännittävä ja tunnelmallinen.
Mahler: Das Lied von der Erde (Alfreda Hodgson ja John Mitchinson). Horensteinin tulkinta on jopa kauniimpi kuin Walterin, vaikka laulajat eivät ole ihan samaa tasoa.
Bruckner: Sinfoniat no 5 ja 9. Ihannetulkinnat molemmista sinfonioista. Horenstein kulkee strukturalisti-uusasiallisti Klempererin ja yltiösubjektivisti Furtwänglerin välistä kultaista keskitietä. Horenstein opetti minut ymmärtämään, mitä tarkoitetaan sanonnalla "Best of the both worlds".
Rahmaninov: Pianokonsertot (Earl Wild). Hienoin kokonaisesitys Rahmaninovin konsertoivasta pianomusiikista. Vain konossöörien tietämä amerikkalaispianisti on loistava, mutta Horenstein tekee Rahmaninovin vellovan romanttisesta orkesterikudoksesta oikeaa musiikkia á la Brahms.

Fritz Reiner (1889-1963). Orkesterivirtuoosi ja koloristi, mutta ennen kaikkea äänitystekniikasta ylitse muiden kiinnostunut teknikkoperfektionisti, joka sijoitteli jopa itse mikrofonit paikoilleen äänityssessioissa. Reinerin levytykset ovat teknisesti mutta usein myös taiteellisesti edelleenkin ylittämättämiä, vaikka ne usein ovat myös ensimmäisiä stereolevytyksiä. Äänitystekniikka ei ole kehittynyt 50-luvulta, on vain tullut lisää välineitä ja lisää digitointikerroksia. Reiner elää!

Suositeltavat levytykset:
R.Strauss: Ein Heldenleben, Also Sprach Zarathustra. Reiner oli ylittämätön Strauss-tulkki, jonka Strauss on juuri niin virtuoosista kuin Straussin pitääkin, mutta myös mitä toiminnallisinta musiikkia. Heldenleben ja Zarathustra ovat kaksi kaikkien aikojen ensimmäistä kaupallista stereolevytystä, ja mitä levytyksiä!
Beethoven: Sinfoniat no 1 ja 6. Reiner missaa yleensä Beethovenin hengen, mutta tämä on koko lailla täydellinen Beethoven-levy. Reinerin tulkinnat ovat sekä täyteläisiä että vitaaleja.
Debussy: Iberia, Ravel: Rapsodie Espagnole. Kaikkien aikojen parhaita ranskalaisen orkesterimusiikin levytyksiä, käsittämättömän tunnelmallisia ja aistillisia.
Vienna (Straussien valsseja). Straussien valssit eivät todellakaan ole kevyttä pintaliihoittelua. Tämä on täysin pinnallinen näkemys, sillä ne ovat orkesterirunoelmia.
Brahms: 1. pianokonsertto (Rubinstein). Ehkä kaikkien aikojen pianokonserttolevytys. Rubinsteinin maskuliininen proosarunous on ideaalinen lähestymistapa Brahmsiin (toinen ihanteellinen Brahms-pianisti on Backhaus), ja Reiner tekee orkesteriosuudesta kuin bodausnäytöksen, maskuliinisen voimainnäytöksen.
Rossini: Alkusoitot. Rossinin alkusoitot räjähtelevät ja pirskahtelevat, samaten Chicagon sinfoniaorkesteri. Aivan huikeaa orkesteritulitusta, joka pursuaa testosteronia ja adrenaliinia.

George Szell (1897-1970). Unkarintsekkiläinen kapellimestari, joka teki uransa Clevelandissa, jonka orkesterista hän piiskasi täydellisen tarkkuusinstrumentin, kuin kellon. Szell, joka ihaili Toscaninia, sanoi aloittavansa työstämisen sieltä mistä muut olivat jo lopettaneet.

Suositeltavat levytykset:
Brahms: Sinfonia no 3. Brahmsin kolmonen ei ole kenenkään muun käsissä kuulostanut likimainkaan näin tiukalta, kuitenkaan unohtamatta lyyrisyyttä. Samassa levyjulkaisussa on myös erinomainen Dvorakin kasi.
Dvorak: Sellokonsertto (Casals tai Fournier). Szell tekee Dvorakin köyhälle orkestraatiolle oikeutta siinä määrin kuin se on mahdollista. Szellin Dvorak on täyteläistä, mutta tiukkaa; se on kuin miekan sivallus.
Dvorak: Slaavilaiset tanssit. Yksi kaikkien aikojen orkesterilevytyksistä. Dvorakin tanssit ovat oikeastaan orkesterirunoelmia, ja niille ei ole mahdollista tehdä tämän enempää oikeutta.
Beethoven: Sinfonia no 5. Ylivoimaisesti paras stereolevytys tästä kaikkien tuntemakseen luulevasta klassikosta. Szellin käsissä Beethovenin vitonen herää uudestaan henkiin. Levytys voittaa Amsterdamin Concertgebouw-akustiikassa sen mitä kuivahkot, dynamiikaltaan lähikuvan kaltaiset Cleveland-levytykset häviävät. Samalla levyllä on myös raikas ja dramaattinen Sibeliuksen kakkonen, joka kestää kuuntelua paremmin kuin useimmat muut versiot.
Mendelssohn: Sinfonia no 4, Kesäyön unelma. Läpikotaisin taianomaista, läpikuultavaa orkesterikelluntaa. Nämä versiot tekevät kaikki muut Mendelssohn-levytykset tarpeettomiksi.
Schumann: Sinfoniat. Szell selkeyttää usein takkuiseksi sanotun Schumannin orkestraation, ja Schumannin melodinen kekseliäisyys pääsee oikeuksiinsa.
Haydn: Lontoolaissinfoniat no 93-98. Näin Haydnia pitäisi soittaa, ja etenkin moni autenttisen liikkeen edustaja - Hogwood, Brüggen - yrittääkin. Szellin ote sopii Haydniin erityisen hyvin.
Stravinski: Tulilintu. Tulilinnun magiikka kärventää Szellin virtuoosissa käsissä.
Wagner: Oopperoiden orkesterikohtauksia. Wagnerin massiivisuus läpivalaistuna miltei kamarimusiikiksi. Kerrankin Wagnerin musiikki ei kuulosta tippaakaan pompöösiltä.
Mahler: Sinfoniat no 4 ja 6. Szellin Mahleriin pätee sama kuin hänen Wagneriinsa. Nelosen lyyrisyys ja kutosen pakottava liike-energia korostuvat alleviivaavan angstisuuden kustannuksella.

Rudolf Kempe (1910-1976). Saksalaisen romanttisen tradition edustaja, jonka tulkintatyyliä leimaa kuitenkin monien romanttikkojen tukahduttavan raskauden ja paksuuden sijasta ilmavuus ja raikkaus. Kempe oli parhaimmillaan Beethovenissa, Richard Straussissa, Brahmsissa ja Wagnerissa.

Suositeltavat levytykset:
R.Strauss: Orkesterimusiikki, kokonaislevytys. Jollei pidä Straussin musiikista tai ylipäätään pidä sitä musiikkina vaan tyhjänä virtuoosipullisteluna, Kempe tekee tempun. Kempe saa Straussin kuulostamaan paitsi musiikilta, jopa kamarimusiikilta. Paljon kiitoksesta kuuluu Statskapelle Dresdenin uniikille sointikulttuurille, jossa kauneus on ylin arvo. Erityisen upeat ovat Statskapellen jouset, vaikka soittimet ovatkin suunnilleen sikarilaatikon tasoa.
Beethoven: 3. sinfonia (Eroica). Paras koskaan levytetty versio Eroicasta, varmuuden vuoksi kahteen kertaan. Kempen 50-luvun lopulla Berliinin filharmonikkojen kanssa tehty versio on vähän isompi kuin 70-luvun alussa Münchenin filharmonikkojen kanssa tehty. Molemmille on yhteistä hidas kiihtyminen ja paisuminen. Alku voi kuulostaa suorastaan vähän vaisulta, mutta sinfonia paisuu valtaviin mittasuhteisiin jokaisen osan loppua kohti, ja sinfonia itse huipentuu vääjäämättömän finaalinsa vääjäämättömän huipennukseen. Jos Furtwängleriä arvioisi studiolevytyksen perusteella, niin hän ei onnistu siinä missä Kempe onnistuu.
Wagner: Nürnbergin mestarilaulajat: Minulla ei ole korvaa oopperamusiikille, mutta jos onnistuu Wagnerin raskaasta partituurista (tosin Rikun keveimmässä oopperassa) kuorimaan näin paljon iloa, valoa ja lyriikkaa, niin silloin tämä ansaitsee kaikkien aikojen parhaan oopperalevytyksen tittelin; tittelin, joka oli selvä jo ensikuulemalta. Laulajat - saksalaisen Wagner-koulukunnan parhaat - Elisabeth Grümmer, Ferdinand Frantz, Rudolf Schock, Gottlob Frick ja niin edelleen - ovat todellinen ensemble, vaikkei edes ymmärtäisi, mitä ensemble tarkoittaa.

Erich Kleiber (1891-1956)
Kleiberilta on jäänyt valitettavan vähän levytyksiä, mutta jo hänen Beethoveninsa oikeuttaa hänet suurien joukkoon. Kleiberin tulkintatyylissä yhdistyvät energinen epäsentimentaalisuus ja klassisen täyteläinen äänimaisema.

Suositeltavat levytykset:
Beethoven: Sinfoniat 3, 6 ja 7. Kleiberin Beethoven on toiminnallista musiikkia, jota kuljettaa liike-energia. Eroican esitys on ideaali, ja Pastoraalin levytys paras kuulemani; siinä yhdistyvät kineettisyys ja Pastoraaliin oleellinen idyllisyys. Seiskan levytys on yhtä lailla paras kuulemani; se on vieläkin vakuuttavampi kuin Toscaninin, vaikkakin samassa traditiossa.
Schubert: Sinfonia no 8 (Keskeneräinen). Traaginen Keskeneräinen etenee epätoivon vimmalla, ilman päämäärää, se on ikäänkuin tuomittu jäämään maata kiertävälle radalle. Kleiber piirtää draaman kaaren, joka katkeaa traagisesti.

Mitä tehdä epämiellyttäville ihmisille?

Yleisenä sääntönä, epämiellyttävät ihmiset kannattaisi ignoroida, jotta he eivät pääsisi vaikuttamaan elämääsi. Heidän elämäntehtävänäänhän onkin juuri elämäsi pilaaminen; älä anna heille sitä valtaa!

Maailmassa, jossa ei olisi rajoituksia, suuri houkutus olisi tehdä heille siten kuin venäläinen absurdistikirjailija Daniil Harms tekee lapsille - jotka olivat harmsilaisen maailmankuvan harmeja - kaivaa heitä varten iso kuoppa, heittää heidät sinne ja laittaa sammutettua kalkkia päälle. Koska tämä ei kuitenkaan - valitettavasti - ole mahdollista, koska - valitettavasti - epämiellyttävyyttä ei olla kriminalisoitu, ja sitäpaitsi, tämä olisi vallitsevan humaanin oikeuskäsityksen ja universaalin ihmiskäsityksen vastaista, kannattaa kohteliaasti ns. antaa heidän ymmärtää, että olet moraalisesti heidän yläpuolellaan.

Koska ignorointi ei aina ole mahdollista, mitä sitten näille ihmisille pitäisi tehdä? Voimme tehdä, kuten kapellimestari Otto Klemperer, joka ei tahtonut löytää mitään positiivista sanottavaa vävypojastaan nähdessään tämän ensimmäistä kertaa, paitsi toivottaa tälle hyvää yötä.

Joskus kurjimuksien kanssa on syystä tai toisesta oltava kohteliaissa väleissä. Jos tällaiselle joutuu antamaan lahjan merkkipäivänä, kannattaa tehdä kuten säveltäjä Dmitri Sostakovits neuvoo: antaa jotakin sellaista, jota ei itse pidä arvossa. Esimerkiksi huono äänilevy.

Kelvoton äänilevy on kuin tarttuva tauti. Se infektoi täysin omistajansa, joka on tämän jälkeen lopullisesti saastutettu, eikä hänen kuuloelimistään ja arvostelukyvystään ole enää mihinkään.

15 merkittävintä levyäni

Pelle Miljoona: Moottoritie on kuuma. Suomen kaikkien aikojen paras levy, joka symboloi minulle aikaa, jolloin muutin äitini kanssa Vuorimiehenkadulta Kannelmäen ”vaaralliseen” lähiöön, ja samalla se symboloi omaa aikakauttaan, ja aikakautensa nuorison tuntoja, nuorison, johon olin liian nuori (9 v) mutta johon halusin samastua.

Miles Davis: Sketches of Spain. Levy, joka avasi minulle jazzin maailman, ei vähiten siksi, että levy ei oikeastaan ole jazzia, vaan bigbandsovituksia Joaquin Rodrigon ja Manuel de Fallan musiikista.

Derek and the Dominoes: Layla and other assorted love songs. Maailman paras rokki- tai oikeastaan blueslevy, jonka kitaransoittotaidetta voi ihailla riippumatta siitä, mitä pitää musiikista. Oli pitkään ainoa ei-klassinen levy, jota pystyin kuuntelemaan, ja siitä tulee mieleeni lukioajan polkuretket Haltialaan.

W.A.Mozart: Sinfoniat 39 ja 40; Wienin sinfonikot, joht. Ferenc Fricsay. Äitini osti ”kevyeksi huumeeksi”,joka salakavalasti toi klassisen musiikin olohuoneisiimme.

Amadeus-elokuvan soundtrack. Amadeus-elokuvan ansioista tulin Mozart¬-uskoon; Mozart toimi porttina Beethoveniin, jonka kautta tutustuin Brahmsiin, Bruckneriin Mahleriin.

W.A.Mozart: Pianokonsertot no 20 ja 21. Friedrich Gulda ja Wienin filharmonikot, joht. Claudio Abbado. Levy, joka opetti minut kuuntelemaan musiikkia. Yläasteikäisenä joskus menin sohvalle makaamaan, kuunnellen tätä levyä hievahtamatta.

L. van Beethoven: Sinfonia no 9. Elisabeth Höngen, Elisabeth Schwarzkopf, Hans Hopf, Otto Edelmann ja Bayreuthin festivaalikuoro ja –orkesteri, joht. Wilhelm Furtwängler. Taidemusiikin historian suurimman teoksen suurin levytys.

Gustav Mahler: das Lied von der Erde. Julius Patzak ja Kathleen Ferrier ja Wienin filharmonikot, joht. Bruno Walter. Maailman kauneimman musiikkiteoksen definitiivinen levytys, ei vähiten Kathleen Ferrierin ansiota. Syöpään kuolemaisillaan olevan Ferrierin vibraatto on koko ajan itkun rajamailla. Levytys tuo mieleeni suuren, yksipuolisen nuoruudenrakkauden, joka päättyi Lääkärinkadun puistoon eräälle suurelle kivelle.

Anton Brucker: Sinfonia no 6. Lontoon Filharmonia –orkesteri joht. Otto Klemperer. Levy tuo mieleeni ensirakkauteni päättymisen, ja itkin oboesolisti Sidney Sutcliffen soolon tahdissa, joka on toisen osan loppupuolella.

Wishbone Ash: Argus. Symboloi sitä aikaa, jolloin mina ja äitini aloimme toipumaan avioerosta, ja löysimme musiikin maailman. Levyn ”maihintoi” äitini silloinen (poika)ystävä Harri, joka oli mieleenjäävä persoona, boheemi muusikko.

Mikis Theororakis: Theodorakis sjunger. Konsertens stora final. Soundtrack kahden ensimmäisen kouluvuoteni yksinäisille aamiaisille.

Jukka Kuoppamäki: Villi lintu. Livetaltiointi, joka on ainoa levy, jonka sanoja olen koskaan kuunnellut ja jotka miltei jopa osaan. Ei ole kestänyt aikaa, mutta tuo mieleeni parhaat vuoteni äitini kanssa, koska oli äitini suosikkilevy.

Giuseppe Verdi: Nabucco –orjien kuoro. Esi vesittäjiä. Halpispainos tunnetuimmista Verdin ooppera-alkusoitoista ja –aarioista, joka tuo mieleeni nuoruuden lauantai-illat, joihin kuului pyöräretki, äidin laittamat kyljykset, ja punaviinipullo.

Harry Belafonte: Excerpts from Carnegie Hall Concert. Lapsuudenkotini ensimmäinen ja pitkään ainoa levy. Osasin pitkään tämän hyvätunnelmaisen konserttitaltioinnin kaikki välispiikit ulkoa.

Dschingis Khan: Dschingis Khan. Suosikkilevyni 9-vuotiaasta, jolloin vähän aikaa ajattelin ryhtyväni diskohileeksi. Tuo mieleeni parhaat alakouluystäväni Tanjan, Tonin ja Markon.