Olen porvoolaistunut vihreä kaupunkimetsäaktivisti, kaupunkisosiologi ja -maantieteilijä, sienestyksen, musiikin ja kirjoittamisen amatööri, jalkapallon moniharrastaja, isä, ulkoilija ja hyötyliikkuja. Olen yksin itse vastuussa blogini aineistoista ja mielipiteistä. Aineiston lainaaminen ilman lupaa kielletty.

30.3.2009

Nå kan du sjekke inn

Elektroniikka, tuo ajan ja paikan kahleista vapauttaja, on ihmeellistä.

Ainekset yhden illan tuhlaamiseen:
kaksi kannettavaa tietokonetta
yksi modeemi
yksi printteri
kaksi ihmistä.

Tehtävät:
a) kirjan lukeminen siitä samalla muistiinpanoja tehden
b) työpaperin tulostaminen
c) sähköinen kirjautuminen lennolle

Käyttäjä a:n näkökulmasta:

Tehtävä a) Avaa tietokone a). Avaa kirja. Tässä vaiheessa ei vielä tarvita tulostinta ja modeemia.

Käyttäjä b:n näkökulmasta:

Tehtävä b) Kirjoita ensin työpaperi tietokoneella b). Koska tietokonetta b) ei voida yhdistää printteriin, siirrä työpaperi usb-tikulla tietokoneelle a). Muista kuitenkin ensin kytkeä irti tietokone a:sta käyttäjä a). Koska kuitenkaan tietokone b) ei tunnista usb-tikkua, kytke irti printteri tietokoneesta b), ja kytke se tietokoneeseen a). Tulosta työpaperi.

Käyttäjä b:n näkökulmasta:

Tehtävä c) Kytke ensin tietokone a) modeemiin. Loggaudu lentoyhtiön sivulle, ja nouda matkalippusi tulostusta varten. Tulosta jo edellisessä vaiheessa kytkemälläsi printterillä. Koska kuitenkaan modeemi ei tunnista printteriä, tai siis tietokone a), johon on kytketty modeemi, ei tunnista printteriä, käynnistä tietokone uudestaan. Koska tulostaminen ei edelleenkään onnistu, niin samalla hetkellä kun olet jo sammuttanut tietokoneen a), saat tekstiviestin lentoyhtiöltä, jossa sanotaan, että "nå kan du sjekke in". Samalla oletkin jo itse sammunut; käyttäjä a) on jo sammuttanut itsensä jo tehtävän b) aikana.

25.3.2009

Idioottien idiolektit ja diakonien dialektit

Yksi maahanmuuttajien integraation mittari on se, missä määrin he seurustelevat syntyperäisten alkuasukkaiden kanssa ja missä määrin he lukevat norjalaisia sanomalehtiä. Sanomalehtikieltä tavallisesti käytetäänkin hyvän asiakielen mittapuuna, ja Aftenpostenia lukemalla oppiikin aimo annoksen norjaa. Siitä myös oppii, miten maahanmuuttoa käsitteellistetään Norjassa. Tosin kaikki maahanmuuttajat eivät lue mitään sanomalehtiä, puhumattakaan norjalaisista, usein siitä yksinkertaisesta syystä etteivät he osaa lukea.

Maantieteilijä Loretta Lees on tehnyt etnografista kenttätyötä Vancouverin kirjaston lehtilukusalissa, ja havainnut, että lehtisalin kansoittivat etupäässä eläkeläiset, opiskelijat ja maahanmuuttajat, joille kirjasto oli pieni palanen vanhaa kotimaata: lukemalla vanhan kotimaan lehtiä, pysyttiin kärryillä siitä, mitä vanhassa kotimaassa tapahtui. Näin lehtilukusalilla voi olla monta tarinaa.

Itselleni Oslon pääkirjaston lehtilukusali on pieni palanen Suomea. Luen siellä viikoittain Hesarit, seuratakseni, miten Suomi pärjää ilman minua.

Maahanmuuttajille järjestetään ilmaisia kielikursseja Norjassa, jotta heidän työllistymismahdollisuutensa paranisivat. Samalla he voivat ehkä oppia lukemaan maahanmuuttodebattia, ja niitä työpaikkailmoituksia, joissa haetaan ABCD-System Manager Engineerejä.

Suomessakin puutteellinen maan kielen (tai kielten) taito on yksi suurimpia työllistymisen esteitä. Kielenopetuksen tulee kuitenkin olla puhepainotteista, jotta se menisi perille lukutaidottomillekin, ja jotta sillä olisi mitään käyttöä, sillä maahanmuuttajien ylivoimainen enemmistö kuitenkin sijoittautuu sellaisiin töihin, joissa riittää että osaa sanoa ”takk”, ”ha det” ja luetella numerot. Olen Suomessa törmännyt sellaiseen peiteltyyn rasismiin, että somaleja ei olla otettu siivoojiksi sillä verukkeella, etteivät he osaa lukea mitä pesuainepulloissa lukee; todellisena syynä on kuitenkin ollut se, että asiakas pelkää heidän olevan varkaita.

Suomen ja Norjan kielipolitiikat ovat erikoislaatuisuudessaankin eroavia. Suomessa tulee virallisesti osata molempia virallisia kieliä, jotta voisi hakea julkisen hallinnon työpaikkoja. Norjassa taas ei yhtä, virallisesti määriteltyä äidinkielen standardia ole, koska maassa on paitsi kaksi norjan kielen virallista normia – bokmål ja nynorsk – ja eri murteilla omat standardinsa puhua näitä kirjakieliä. Puhumattakaan sitten jokaisen taustasta; ihmissuhde-, työ- ja asumishistorioistaan, jotka tartuttavat ilmaisuja ja ilmaisutapoja. Tyttöystäväthän ovat tunnetusti mitä tehokkainta kielikylpyä, vaikka vaahtokylpy onkin kivempaa.

Norjan kielipolitiikasta johtuvaa kielikäytäntöä ei voi kutsua maahanmuuttajaystävälliseksi. Mistä sitä maahanmuuttaja tietää, sattuuko kirjoittaessaan sotkemaan keskenään Itä-Oslon bokmålia ja Tromssan nynorskia. Sitä kun vain on kuullut norjaa, tai siis erilaisia norjia. Puhumattakaan sitten kuullun ymmärtämisestä; vastuu on täysin kuulijalla, koska täällä kieli on itseilmaisun vaan ei kommunikaation väline.

Jos haluaa oppia mahdollisimman standardisoitua norjaa, kannattaa seurustella lähinnä maahanmuuttajien kanssa, jotka puhuvat yleensä selkeämmin kuin syntyperäiset norjalaiset.

Virkamiestasolla vaadittavan kirjallisen kielitaidon opettelu kestää ihmisiän, ja tietoisen altistumisen kaikkien mahdollisten idioottien idiolekteille, koska yhden virallisen standardin puuttuessa, kaikki on syytä osata, jotta oma kielen taju kehittyy niin hyväksi, että itse oppii erottamaan, mikä on missäkin tilanteessa hyväksyttävää norjaa ja mikä ei. Kuitenkin virallisen integraatiopolitiikan mukaan maahanmuuttajien työllistymistä myös julkiselle sektorille pyritään tukemaan.

Kun Norjassa toisen standardin ymmärtäminen riittää, Suomessa tulee itse osata aktiivisesti tuottaa responssia sillä toisella kielellä, vaikka vain huonoakin. Norjassa siis kukin voi tilanteesta riippumatta käyttää omaa standardiaan, myös virkamiehet. Norjan käytäntö siis puolustaa jo virassa istuvia virkamiehiä.

Kansallisten vähemmistöjen aseman turvaamisella, tekemällä kaikkien maassa virallisten kielten osaamisesta pakko, lyödään korvalle maahanmuuttajia, jotka hekin muuten ovat vähemmistö, tosin heitä ei olla kansallistettu. Maahanmuuttajalla on yhdenkin uuden kotimaansa kielen riittävässä (kirjallisessa) haltuunotossa kädet täynnä töitä. Pitäisikö sitten maahanmuuttajien kielitaitovaatimuksista joustaa, jos he hakevat julkisen hallinnon työpaikkoihin?

Asia ei kuitenkaan ole aivan yksinkertainen. Jos maahanmuuttajilta ei vaadita uudessa kotimaassaan kaikkien virallisten kielten taitoa, tällöin sorrutaan suosimiseen, eli käänteiseen sortoon, jonka tuloksena maahanmuuttajien saamia helpotuksia vieroksuttaisiin paitsi edistyksellisten poliittisten piirien toimesta, myös niiden parissa, jotka edelleenkin joutuisivat suorittamaan pakolliset virkamieskokeet, ja toisaalta heistä tehtäisiin toisen luokan kansalaisia, joilta ei vaadita ihan samaa. Syntyperäisillä ja maahanmuuttajilla on nyt käytännössä eri työmarkkinat, ja kielitaitovaatimuksista luopuminen käytännössä olisi yksi askel yksien työmarkkinoiden suuntaan.

Mitä sitten pitäisi tehdä? En tiedä. Ainakin on selvää, että pitää panostaa paitsi maahanmuuttajien kielenopetukseen, myös tulisi rekrytoida vähemmistötaustaisia julkiseen hallintoon. Somalin on helpompi asioida somalikieltä osaavan somalin kuin kahtakaan kotimaista kieltä osaavan ummikkosuomalaisen virkailijan kanssa. Norjassa, jossa maahanmuuttajia on vähemmistöiksi asti - toisin kuin meillä - virastoissa yleensä löytyy ainakin yksi puolalainen, yksi pakistanilainen ja yksi somali. Olisikin tärkeämpää saada töihin esimerkiksi sosiaalitoimistoihin Suomen järjestelmän tunteva somali kuin sekä suomea kuin ruotsia osaava somali.

Kuitenkin, jos lukee sanomalehtien urheilusivuja tai kuuntelee urheiluselostusta, niin ei norja niin vaikeaa ole. Paitsio on offside, maalivahti on keeper, kulmapotku corner ja pallon osuminen rangaistusalueella puolustavan joukkueen pelaajan käteen hands.

23.3.2009

Saako musliminainen olla poliisi?

Englantilaisissa segregaatiotutkimuksissa on todetttu, että Lontoon asuinalueet erilaistuvat ensisijaisesti kulttuurin, eivät niinkään rodun perusteella, kuten esimerkiksi Yhdysvalloissa. Tavallisesti näissä tutkimuksissa kulttuurin ”kantajaksi”, merkitsijäksi tai synonyymiksi on määritelty uskonto; tällöin esimerkiksi islaminuskoiset pakistanilaiset ja bangladeshilaiset muodostavat oman ”lokeronsa”, ja voittopuolisesti hindulaiset intialaiset omansa, vaikka kaikkia näitä maita yhdistää esimerkiksi se, että ne olivat Englannin siirtomaita, ja lukuiset toisiaan sivuavat, osin yhteiset kulttuuriset taustat.

Äärimmäisyyteen vietynä tässä ajatustavassa esimerkiksi maallistuneet länsimaalaiset muslimit, tataarit, somalit, indonesialaiset ja iranilaiset, siiat ja sunnit ovat kaikki yhtä ja samaa; samaten maallistuneet pohjoismaalaiset kristityt ja amerikkalaiset äänikonservatiivit ovat kaikki lopultakin kristittyjä. Erityisesti kaikki ”toiset” nähdään samassa valossa; samaten erityisesti kaikkien ”toisten” käytännöt nähdään oman kulttuuripiirinsä hallitsevan uskonnon sanelemiksi.

Tänä kevättalvena Norjan kuumin keskustelunaihe on ollut se, voiko poliisi pitää univormunsa alla hijabia, jos hän on nainen, muslimi ja hän itse haluaa hijabia käyttää. Hijabin käytön vastustajien mielestä poliisi ei saa kantaa esillä kulttuurisia tunnuksiaan, jotka ilmentävät hänen maailmankatsomustaan, koska esivallan kuuluu olla ”neutraali”. Kaikenlainen keskustelu asiasta on vaikeaa, sillä siinä sekoittuvat uskonto, politiikka, kulttuuri, seksualiteetti ja tasa-arvo. Keskustelussa ilmenee mielenkiintoisia ja yllättäviäkin strategisia alliansseja.

Avain tähän keskusteluun on enemmistön ja vähemmistön välinen suhde. Kulttuuristen tunnuksien kantaminen halutaan kieltää nimenomaan vähemmistöiltä, koska heidät nähdään muuten harmaassa katukuvassa väriläiskinä, samalla niputtaen yhteen kaikki vähemmistöt. Tässä ajattelussa tehdään selkeä ero ”meidän” ja kaikkien ”muiden” välillä, eikä osata nähdä sitä, että enemmistökin tunnustaa väriä, muulloinkin kuin 17.5. Näin väittämällä kielletään oman enemmistökulttuurin olemassaolo, nihiloidaan norjalaisuus; kuitenkin tätä nihiloitua norjalaisuutta käytetään mittatikkuna.

Kun kulttuurisiksi muslimeiksi itsensä mieltävät naisaktivistit – joista tunnetuin ja äänekkäin on Sara Azmeh Rasmussen - ja vanhoilliset, kristillistä moraalia keppihevosenaan käyttävät syntyperäiset norjalaiset – joiden äänitorvena esiintyy Edistyspuolue FRP:n puheenjohtaja Siv Jensen - yhdessä rintamassa vastustavat hijabin käyttöä, heidän argumenttinsa kuitenkin eroavat oleellisesti. Kun julkisesti hijabeitaan polttavat musliminaisaktivistit väittävät hijabin sortavan naisia, vanhoilliset vanhanorjalaiset taas vastustavat hijabia siksi, että he pelkäävät Norjan pakkoislamisaatiota, joka kaiken lisäksi tapahtuu salaa hivuttamalla.

Mitä sitten on pakkoislamisaatio? Pakottavatko muslimimaahanmuuttajat syntyperäisiä avioitumaan kanssaan, ja samalla yhteisiä lapsiaan tunnustamaan vähemmistöuskoa, joka pian ei enää olisikaan vähemmistöusko? Lopulta tietenkin kaikki hienot kirkot korvataan moskeijoilla, ja mullahien ääni peittää allensa jäätelöautojen meuhkaamisen ja jo Oslosta kadonneiden valaanpyyntialuksien torvien törähdykset.

Kaikkein hysteerisimmin pelokkaimmat uuskonservatiivit pelkäävät, että tämä pakkoislamisaatio tapahtuu salassa; ehkä tämä tarkoittaa sitä, että me totumme näkemään hijabeja katukuvassa niin paljon, että opimme pitämään niitä normaaleina, ja lopulta kaikki naiset sonnustautuvat niihin, myös ei-muslimit, joiden mielestä ne ovat joko hienoja tai jotka jakavat musliminaisten käsityksen, jonka mukaan hijab vapauttaa näkemään naisen muunakin kuin seksiobjektina.

Näiden uuskonservatiivien mielestä muslimimiehet tunnetusti eivät kunnioita naisia, ja hehän voivat vaikka salakuljettaa Norjassa syntyneet lapsensa omaan lähtömaahansa. Lisäksi he tietenkin raiskaavat syntyperäisiä norjalaisvalkyyrioita, jotka näyttävät kaikki suuret sulonsa kaikelle kansalle, eikä heitä voi mitenkään vastustaa. Tämä ajatustapa kuitenkin kaatuu sisäisiin ristiriitoihin, jos mies on täysin naisen seksuaalisuuden armoilla.

Kun radikaalit naismuslimiaktivistit tuovat näkyväksi uskonnollisen ja kulttuurisen identiteetin kytköksiä, väittäen itseään kulttuurisiksi muslimeiksi, vanhoilliset muslimit – joiden julkinen ruumiillistuma on Muhammad Usman Rana, vähän yli kaksikymppinen lääkäriopiskelija - kieltävät kulttuurisen islamin mahdollisuuden. Heidän mielestään ei ole mahdollista syödä pizzaa siten, että nyppii siitä paprikat pois. Sitä on joko muslimi tai vääräuskoinen; muita mahdollisuuksia ei ole. Aivan samanlainen suhde kulttuurin ja uskonnon välillä on kristinuskossakin. Olen minäkin kirkosta eronneenakin edelleenkin kulttuurinen kristitty, joka viettää joulua, kuuntelee Matteuspassiota ja jonka takaraivossa jyskyttää luterilainen moraali, jonka mukaan vain työnteko oikeuttaa syömiseen, vaikka kebabinkin tai muun kristilliselle kulttuuripiirille vierasperäisen ruoan.

Vanhoilliset muslimit ja maallistuneet syntyperäiset norjalaiset (jotka ovat kulttuurisia kristittyjä), kannattavat tai puolustavat yhdessä rintamassa hijabin käyttöä. Näiden muslimien mielestä hijab on oleellinen kulttuurinen käytäntö, ja maallistuneet, syntyperäiset norjalaiset taas puolustavat kulttuurista moninaisuutta; heidän mielestään Norja on jo nyt monikulttuurinen, ja muslimien tulee saada elää omien käytäntöjensä mukaisesti myös Norjassa niin kauan kuin nämä käytännöt eivät ole ristiriidassa Norjan lakien kanssa.

Moni Norjassa elävä musliminainen on luopunut hijabista. Syitä tähän ovat halu sulautua kantaväestöön, ja joillakin myös halu vapautua heidän mielestään epätasa-arvoisesta käytännöstä, jossa miesten ei tarvitse peittää päätänsä mutta naisten täytyy. Jotkut musliminaiset taas puolustavat hijabin käyttöä siksi, että heidän mielestään se tekee heistä vakavasti otettavia persoonia, kiinnittäen huomion pois heidän ulkonäöstään, rauhoittaen heidät miesten objektivoivilta ja vihjailevilta katseilta.

Vanhakantaisten kristittyjen ja vanhakantaisten muslimien mielestä koko kysymys ei ole ajankohtainen, koska naisen paikka ei ole poliisissa, tai töissä ylipäätään. Poliisiksi haluava nainen, saatikka musliminainen on mahdottomuus, eikä sellaisia pitäisi olla. Kyse on siis korkeintaan näköharhasta. Mitä sitten pitäisi tehdä näille kulttuurisille musliminaisille, jotka ovat onnistuneet pakenemaan tästä ontologisesta seulasta? Pitäisikö heidät polttaa samassa roviossa hijabiensa kanssa, he kun ryökäleet pakenevat ulkopuolisia määrittelyjä?

Jos hijab kerran niin alleviivaa sukupuolten epätasa-arvoa, miksi sitten jotkut naiset puolustavat sitä? Onko heidät peloteltu sisäistämään islamistiset kulttuuriset käytännöt islamin uskonnollisilla argumenteilla, vai onko todellista tasa-arvoa se, että voi vapaasti valita sen, millaisia kulttuurisia käytäntöjä itse noudattaa? Ehkä se, että voi valita erilaisista kulttuurisista käytännöistä, mukaanlukien myös ne, joiden voi ajatella olevan epätasa-arvoisia, onkin merkki siitä, että tasa-arvo on aika pitkällä?

Maahanmuuttoa tavataan Norjassa käsitellä integraatiokysymyksenä. Kun onnistunut kulttuurinen integraatio on synkretismiä, jossa alunperin vierasperäisiä kulttuurisia käytänteitä sovelletaan tulomaahan (poropizzaa), niin hallitseva tulkinta lähtee assimilaatiosta: vieraat kulttuurit tulee sulauttaa tekemällä ne näkymättömiksi, riisumalla rätit pois päistä. Integraatio näkee monikulttuurisuuden ongelmana, joka tulee ratkaista, poistamalla vieraat kulttuuriset vaikutteet. Miten olisi pluralismi, jossa nähtäisiin monikulttuurisuus luonnollisena, ja jossa pyrittäisiin kulttuurien väliseen dialogiseen ymmärrykseen? Kun vallitseva tulkinta neutraaliudesta pyrkii kiistämään eroavaisuudet, miten olisi neutraaliuden päivittäminen neutralistiseksi pluralismiksi?

Keskustelu hijabin käytöstä osoittaa sen, että Norjassa ei ole todellisia ongelmia.

19.3.2009

Hiljaisuutta kaupan


Kampin kauppakeskukseen on tulossa evankelis-luterilaisen valtiokirkon ylläpitämä kappeli, jota ilmeisesti poliittisista korrektiussyistä nimitetään suunnitteluvaiheessa myös hiljaiseksi huoneeksi. Kappeli soisi mahdollisuuden hetkelliseen hiljentymiseen sykkivän kaupungin hektisessä kauppakeskuksessa; yleensä tämä on kaupunkikeskustoissa mahdollista vain eristäytymälllä kuulokkeilla itse valitun, tarpeeksi äänekkään musiikin taakse.

Kirkko on yhteiskunnallinen toimija, ja itse asiassa monissa tapauksissa edeltänyt yhteiskuntaa, ensimmäinen ja pitkään ainoa esivalta. Kirkko laitoksena ja rakennuksena ovat kuitenkin synonyymejä; ehkä siksi useimmille ensimmäisenä mieleentuleva mielikuva kirkosta onkin juuri – kirkko. Tämän lisäksi kirkko kuitenkin harjoittaa monenlaista avoimien ovien toimintaa, jossa ei kysellä jäsenkirjoja. Tämä toiminta on aika vähän tunnettua, ja kirkolla onkin tärkeä rooli sellaisten julkisen sektorin turvaverkon aukkojen korjaajana, joista eivät yksityiset sektorit ole kiinnostuneita, koska ne eivät ole markkinamielessä tärkeitä.

Kirkot ovat sikäli yleishyödyllisiä laitoksia, että vaikka ne ovatkin kristinuskon Herran palvontaan tarkoitettuja huoneita, niin niiden tunnelmasta, arkkitehtuurista ja niissä esitettävästä musiikista voivat kaikki nauttia, myös ei-kristityt. Viis siitä, että alttaritauluissa esitetään tavallisesti Raamatun tapahtumia ja kirkoissa esitetään joko seremoniallista, kuvailevaa tai pyhitettyä musiikkia. En luopuisi kirkkotaiteesta, Bachista ja Brucknerista mistään hinnasta. Ne ovat ihmiskunnan yhteisiä aarteita.

Kun nyt Kampista ollaan osoittamassa paikkaa kirkolle, tapauksessa on poikkeuksellista se, että se ei joudu maksamaan tilasta vuokraa. En kannata sitä, että yksi toimija saa yhteiskunnalta privilegioita, ellei sitten tämä yksi toimija toteuta jotakin yleishyödyllistä tarkoitusta siten, että tämä toteutustapa on neutraali tai ainakin ei-kristitty voivat kokea sen neutraaliksi. Tosin on syytä huomauttaa, että julkisen tilan korvamerkitseminen yhdelle kaupalliselle toimijalle on sekään kaikkea muuta kuin neutraalia.

En usko, että muita hiljentymishyödykkeen tarjoajia olisi jonossa kirkon lisäksi mitenkään pilvin pimein. Kristinuskon asemahan meillä perustuu paitsi traditioon, myös osin edellisen kanssa kytköksissä olevaan ylivoimaisen – joskin hiljaisen - enemmistön jäsenyyden mahdollistamaan tukeen. Tästä syystä se herättääkin joissakin vastustusta ja pelkoja; kirkon pelätään jyräävän muut vähemmistökatsannot, niinkuin se toki monissa vakiintuneissa käytänteissä tekeekin. Mikään muukaan maailmankatsomus ei tosin voi määritelmän mukaan olla sen enempää neutraali, koska silloin kyseessä ei olisi maailmankatsomus.

Kuka voisi sitten tarjota ei-kristityn ja neutraalin hiljentymispaikan? Ehkä kauppakeskusta pyörittävän yhteisön tai yrityksen tulisi ottaa vastuu hiljaisista paikoista, sillä hiljaisuuskin on hyödyke kaupungissa, ja harvinaistuva sellainen. Tai mitä jos vastuun hiljaisista paikoista ottaisikin kaupunki?

Hiljaisuus on yhteisöllinen hyödyke; yhteisöllinen siksi, että kaupungissa sen nauttiminen edellyttää yhteisön sopimusta, jossa muut kunnioittavat tätä hiljaisuutta. Muistan joskus kirjoittaneeni opiskelijalehti Tutkaimeen, että yhteisöissä – siis vapaaehtoisessa tai pakotetussa läheisyydessä muiden ihmisten kanssa - jaetaan erilaisia hyödykkeitä, kuten tilaa, sähköä, puhelinta, tuoksu-ja hajumaailmaa ja äänimaisemaa. Jos esimerkiksi yhteisöasumisessa sovittaisiin, että kaikki soittaisivat vuorotellen "omaa" musiikkiaan, ja yksi yhteisöasukki päättäisi, että hänen vuorollaan "soitettaisiin" hiljaisuutta, silloin muiden tulisi kunnioittaa tätä valintaa ja olla hiljaa.

Kaupungissa hiljaisuutta - vaikkakin suhteellista - voivat tarjota lähinnä kaupunkimetsät. Mistä on pulaa, se on haluttua ja siitä täytyy yleensä maksaa. Ehkä hiljaiselle huoneelle tulisikin määrätä käyttömaksu; lisäksi hiljaisuutta voitaisiin pullottaa.

18.3.2009

Runoblogi avattiin

Avasin tänään runoblogin, johon olen koonnut tähänastiset runoni ja aforismini. Se toimii myös julkaisukanavana mahdollisille tuleville tuotoksille. Runojani pääsee lukemaan oikealla olevan linkkilistan kautta; se on linkkilistassa toisena ylhäältä.

Anttilan kevätlaulu


Kevät on sitten tainnut lyödä tältä erää talven selkärangan poikki. Tämän kunniaksi päätin manata talvea, ja heittää talviturkin naulaan. Talvi on ollut pitkä, ja välikausitakkini taskuista löytyi runsaasti muistumia viime syksystä. Siellä oli:

- 10 nenäliinan pakkaus
- Vihreät de Gröna –rintanappi
- sitruunanvärinen Post it –lappu (tyhjä)
- HKL.n kertalippu, päivätty 26.10.08, kello 19.32
- 1 kpl omatekoisia käyntikortteja
- 2 kpl kirjapainosta tilattuja käyntikortteja sekä
- Maija Anttilan neliväriesite

16.3.2009

Helsinki ja Vantaa kasvavat kiinni Honkasuolla

Malminkartanon ala-asteella pidettiin tiistaina 30.9.2008. keskustelu- tai vuorovaikutustilaisuus uuden Honkasuon asuinalueen suunnittelusta. Honkasuolle tulee noin 1600 asukkaan kaupunkipientaloalue, joka yhdistää Helsingin ja Vantaan, luoden miltei yhtenäisen nauhamaisen asutetun vyöhykkeen Malminkartanon ja Myyrmäen väliin.
Alueen rakentamista perustellaan, kuten täydennysrakentamista usein, Malminkartanon taantuvalla asukasluvulla, jonka pelätään johtavan lähipalvelujen vähenemiseen.

Suunnitelman alkuvaiheissa moni paikallinen oli vähintäänkin epäileväinen suunnitelmaa kohtaan, koska se muuttaa osan Malminkartanon täyttömäen pohjoispuoleisesta hienosta metsästä asuinmaaksi. Suunnitelmien edetessä ja vaihtoehtojen täsmentyessä yleinen asukasmielipide on muuttunut suopeammaksi uutta asuinaluetta kohtaan, etenkin koska tilanne esitettiin asukkaille kahdesta pahasta pienempi paha –valintana.

Asuinalueen lähellä, sen eteläpuolella olevaa täyttömäkeä oltiin laajentamassa, kunnes tästä hankkeesta tehty YVA osoitti sen aiheuttavan haittoja Mätäjoen valumavesien myötä aina Isoon Huopalahteen saakka. Lisäksi täyttömäen laajentamisesta aiheutuvat työt olisivat lisänneet voimakkaasti liikennettä, melu- ja pölyhaittoja lähiseudun asukkaille. Täyttömäen laajentamisesta luopuminen tarkoitti sitä, että sen pohjoispuoleinen metsä kyettiin säästämään virkistyskäytössä, mutta samalla se mahdollisti uuden asuinalueen suunnittelun lähistölle, tai niin asia ainakin on esitetty. Tilanteessa on ollut kiristyksen makua: jollette ole valmiita hyväksymään uusia asukkaita, niin saatatte joutua hyväksymään täyttömäen laajennuksen. Nyt kun täyttömäen laajennus ei enää onneksi ole ajankohtainen, tätä valintatilannetta ei enää ole, vaan nyt päästään keskustelemaan siitä, millainen uudesta asuinalueesta oikein tulee.

Honkasuolle tulee siis niin sanottuja kaupunkipientaloja, jotka sijoitetaan viuhkaksi säästettävän keskusniityn ympärille. Lähinnä keskusniittyä olevat talot ovat yksikerroksisia ja reunimmaiset talot pääasiassa kaksikerroksisia.
Alueen liikenneratkaisun runkona tulee olemaan Naapuripellontien jatkaminen Myyrmäen puolelle Rajatorpantielle. Tie vedetään mutkalle, jottei se houkuttelisi läpiajoliikennettä läpiajamisen ilosta. Pikkukadut tulevat olemaan ns. pihakatuja, joilla on korkeintaan kahdenkymmenen kilometrin tuntinopeusrajoitus, mutta joille ei tulla rakentamaan jalkakäytäviä tai pyöräkaistoja. Vastaavia ratkaisuja on toteutettu jo ainakin Vuorenjuuressa, Talinrannassa ja Puu-Ylästössä, ja kasvavan lapsen isänä minua ainakin huolettaisi päästää esimerkiksi pyöräilemään opetteleva lapsi kadulle, edes pihasellaiselle. Mieluummin ei katua ollenkaan vaan piha.

Näkymä Naapuripellontien jatkeelta etelään, nykyisen Malminkartanon asutetun alueen suuntaan. Tästä tulee uusi alueen päätie.


Suunnilleen tähän loppuu Naapurinpellontie nykyään. Lähimmät talot ovat tien oikealla reunalla, vajaan kymmenen metrin päässä tiestä.


Polku alueen keskelle säästettävälle niitylle, jonka keskellä on pieni metsäsaareke. Sen sisällä aikanaan sijaitsi Honkasuon tilan päärakennus.


Alue tulee olemaan paljolti Myyrmäen palveluiden varassa, eikä suunnittelun alkaessa ole vielä tietoa siitä, toteutuuko vyöhykelippu, joka mahdollistaisi HKL:n hinnalla pääsyn palveluihin. Tämä pitäisi kuitenkin varmistaa etukäteen, ennen rakentamisen aloittamista. Näin tehdään esimerkiksi Ruotsissa, jossa uusilla asuinalueilla tulee olla joukkoliikenteen pysäkki 500 metrin säteellä jokaisesta asunnosta jo asuntojen valmistuessa.

Minulle oli tarjolla tilaisuudessa yllätyskin. Kehä kakkonen, johon Helsinki suostui lehmänkauppana Espoon metrosta, ei ehkä tulekaan, ja jos tulee, niin ei ainakaan 15 vuoteen. Kehä kakkosen piti siirtää tätä voimalinjaa pohjoiseen; nyt voimalinja muodostaa suunnilleen Honkasuon projektialueen etelärajan.


"Silta yli synkän veden", ojan, jonka toisella puolella on Myyrmäki. Veikkaanpa, että tulee ahkeraan käyttöön Honkasuon valmistuttua.


Minulla on monia henkilökohtaisia toiveita uuden asuinalueen suhteen. Toivon hartaasti, että Helsinki, Espoo ja Vantaa yhdistyisivät, jotta alueen liikenneyhteydet ja palvelujen saatavuus voitaisiin suunnitella järkiperäisesti. Itse alueesta toivon, että taloista tulee matalaenergiataloja, mitä mahdollisuutta aiotaankin tutkia. Toivon, että tämä tarkoittaa sitä, että taloissa ei ole asuntokohtaisia saunoja - vaikka sauna on suomalaisille kuinka pyhä - ja että niihin sovelletaan keskimääräistä alempaa parkkipaikkanormia ja niihin tulee paljon pyörätelineitä. Toivon myös, että Honkasuon itäistä reunaa ei kuivata asuinalueen tieltä. Toivon myös, että kaikista asunnoista tulee esteettömiä. Toivoisin myös, että townhouse ei tule tarkoittamaan pihakatuja.

Metsää menee tästäkin. Näkymä Naapurinpellontien jatkeelta itään.


Näkymä samasta kohdasta länteen päin, laajemmalle puoliskolle Malminkartanon komeaa metsää. Tästä kohdasta jumppatelineille on viitisenkymmentä metriä. Metsä uhkasi jäädä täyttömäen laajennuksen alle, mutta paikallisella aktivismilla, jota paljolti vetivät Malminkartanon asukasyhdistys ja Kumppanuustalo Horisontin Jaana Löppönen, suurin osa metsästä sentään säilyy.

11.3.2009

Ehdotus pelin korjaamiseksi

Katsoessa nykyaikaista jalkapallon huippuottelua, mieleen muistuu Kari Salmelaisen napakymppi. Kun katsoo esimerkiksi Inter Milanin keskikenttää, ilmeisesti ohjeena pelaajamarkkinoilla on ollut ”otetaan sieltä keskeltä”. Nykyään kaikki pelaavat keskikentän keskustassa, laitapelaajatkin.

On varmaankin naiivia ajatella, että jalkapallojoukkue voisi pärjätä ilman ”likaisen” työn tekijöitä. Heidän sijastaan joukkueessa voi olla näkymättömän työn tekijöitä. Sellaisia kuin Hayden Mullins, Jean Tigana tai Claude Makelele. Kun likaisen työn tekijöiden tehtävä on katkoa jalkoja, näkymättömän työn tekijät katkovat syöttöjä. Kahden edellisen pelaajatyypin yhteisnimitys on konehuone.

Sitten vielä on joukkueita, joissa keskikentän alimpana pelaa pelintekijä, joka näkee koko kentän. Esimerkkejä tällaisista pelintekijöistä ovat Andrea Pirlo, Brasilian Didi ja Gerson sekä Saksan Stefan Effenberg ja Lothar Matthaeus. Heitä yhdistää se, että heillä ei koskaan ole kiire; pallolla on. Konehuoneen sijasta onkin yhdistetty komento-ja tulenjohtokeskus.

Säveltäjä-kapellimestari Richard Strauss tunnettiin vähäeleisenä kapellimestarina. Joskus kun Rikulta oltiin asiaa tiedusteltu, hän oli todennut, että orkesterin tulee hikoilla, ei hänen. Sama pätee pelinrakentajiin.

Kun Patrick Vieira tai Sulley Muntari pelaavat, vastustajaa sattuu, koska heidän jalkansa tuntuvat koko ajan olevan poikittain. Heidän katsomisensakin sattuu. Jotta näillä kyynisillä luunmurskaamisen erikoismiehillä ei olisi mitään mahdollisuuksia, pelivälinettä pitäisikin vaihtaa.

Jalkapalloa on pelattu mitä mielikuvituksellisimmilla välineillä: säilyketölkeillä, lumppukerillä ja edellisen ottelun hävinneen vastustajajoukkueen teloitettujen pelaajien pääkalloilla. Nykyinen, vain muutama sata grammaa painava muovipallo käyttäytyy liian hyvin; jopa telaketjuosaston miehen se voi hetkeksi saada näyttämään jalkapalloilijalta.

Ehdotankin, että nämä kaikki Niken, Adidaksen ja Reebokin pallot tulisi välittömästi korvata Ikea Sparkalla. Jos Ikea Sparka heitetään tai potkaistaan näille likaisen työn tekijöille, se käyttäytyy kuin se olisi louhikkoon pudonnut. Lionel Messi, Cristiano Ronaldo ja muutamat muut harvaIukuiset taitopelaajat sen sijaan pääsisivät oikeuksiinsa, puhumattakaan Pirlosta ja Juan Roman Riquelmesta. Sparka viralliseksi pelivälineeksi!

Samalla kaikki Sparta- ja Spartak-nimiset joukkueet voisi muuttaa Sparkoiksi. Moskovan Sparka, Sparka Praha... peli-ilo olisi löytänyt uudestaan kentän, katsojat pidättäisivät henkeään toinen toistaan luovempien temppujen edessä ja sponsoriongelmatkin olisivat ratkenneet itsestään.

10.3.2009

15 merkittävintä levyäni

Pelle Miljoona: Moottoritie on kuuma. Suomen kaikkien aikojen paras levy, joka symboloi minulle aikaa, jolloin muutin äitini kanssa Vuorimiehenkadulta Kannelmäen ”vaaralliseen” lähiöön, ja samalla se symboloi omaa aikakauttaan, ja aikakautensa nuorison tuntoja, nuorison, johon olin liian nuori (9 v) mutta johon halusin samastua.

Miles Davis: Sketches of Spain. Levy, joka avasi minulle jazzin maailman, ei vähiten siksi, että levy ei oikeastaan ole jazzia, vaan bigbandsovituksia Joaquin Rodrigon ja Manuel de Fallan musiikista.

Derek and the Dominoes: Layla and other assorted love songs
. Maailman paras rokki- tai oikeastaan blueslevy, jonka kitaransoittotaidetta voi ihailla riippumatta siitä, mitä pitää musiikista. Oli pitkään ainoa ei-klassinen levy, jota pystyin kuuntelemaan, ja siitä tulee mieleeni lukioajan polkuretket Haltialaan.

W.A.Mozart: Sinfoniat 39 ja 40; Wienin sinfonikot, joht. Ferenc Fricsay. Äitini osti ”kevyeksi huumeeksi”,joka salakavalasti toi klassisen musiikin olohuoneisiimme.

Amadeus-elokuvan soundtrack. Amadeus-elokuvan ansioista tulin Mozart¬-uskoon; Mozart toimi porttina Beethoveniin, jonka kautta tutustuin Brahmsiin, Bruckneriin Mahleriin.

W.A.Mozart: Pianokonsertot no 20 ja 21. Friedrich Gulda ja Wienin filharmonikot, joht. Claudio Abbado. Levy, joka opetti minut kuuntelemaan musiikkia. Yläasteikäisenä joskus menin sohvalle makaamaan, kuunnellen tätä levyä hievahtamatta.

L. van Beethoven: Sinfonia no 9. Elisabeth Höngen, Elisabeth Schwarzkopf, Hans Hopf, Otto Edelmann ja Bayreuthin festivaalikuoro ja –orkesteri, joht. Wilhelm Furtwängler. Taidemusiikin historian suurimman teoksen suurin levytys.

Gustav Mahler: das Lied von der Erde. Julius Patzak ja Kathleen Ferrier ja Wienin filharmonikot, joht. Bruno Walter. Maailman kauneimman musiikkiteoksen definitiivinen levytys, ei vähiten Kathleen Ferrierin ansiota. Syöpään kuolemaisillaan olevan Ferrierin vibraatto on koko ajan itkun rajamailla. Levytys tuo mieleeni suuren, yksipuolisen nuoruudenrakkauden, joka päättyi Lääkärinkadun puistoon eräälle suurelle kivelle.

Anton Brucker: Sinfonia no 6. Lontoon Filharmonia –orkesteri joht. Otto Klemperer. Levy tuo mieleeni ensirakkauteni päättymisen, ja itkin oboesolisti Sidney Sutcliffen soolon tahdissa, joka on toisen osan loppupuolella.

Wishbone Ash: Argus. Symboloi sitä aikaa, jolloin mina ja äitini aloimme toipumaan avioerosta, ja löysimme musiikin maailman. Levyn ”maihintoi” äitini silloinen (poika)ystävä Harri, joka oli mieleenjäävä persoona, boheemi muusikko.

Mikis Theororakis: Theodorakis sjunger. Konsertens stora final. Soundtrack kahden ensimmäisen kouluvuoteni yksinäisille aamiaisille.

Jukka Kuoppamäki: Villi lintu. Livetaltiointi, joka on ainoa levy, jonka sanoja olen koskaan kuunnellut ja jotka miltei jopa osaan. Ei ole kestänyt aikaa, mutta tuo mieleeni parhaat vuoteni äitini kanssa, koska oli äitini suosikkilevy.

Giuseppe Verdi: Nabucco –orjien kuoro. Esi vesittäjiä. Halpispainos tunnetuimmista Verdin ooppera-alkusoitoista ja –aarioista, joka tuo mieleeni nuoruuden lauantai-illat, joihin kuului pyöräretki, äidin laittamat kyljykset, ja punaviinipullo.

Harry Belafonte: Excerpts from Carnegie Hall Concert. Lapsuudenkotini ensimmäinen ja pitkään ainoa levy. Osasin pitkään tämän hyvätunnelmaisen konserttitaltioinnin kaikki välispiikit ulkoa.

Dschingis Khan: Dschingis Khan. Suosikkilevyni 9-vuotiaasta, jolloin vähän aikaa ajattelin ryhtyväni diskohileeksi. Tuo mieleeni parhaat alakouluystäväni Tanjan, Tonin ja Markon.

9.3.2009

Sähkö ei tule seinästä

Allaoleva on Hesarin yleisönosastolle tarjoamani julkaisematon kirjoitus viime elokuulta.

Antti Kainulainen tarjosi Hesarissa 4.8. sähköautoja ratkaisuksi liikenteen päästöjen vähentämiseen ja ilmastonmuutoksen hidastamiseen. Kainulainen näyttää ottavan annettuna, että liikenne joka tapauksessa lisääntyy, riippumatta siitä, millaisia liikennepoliittisia päätöksiä tehdään ja millaisiksi liikkumiseen liittyvät tottumukset ja arvostukset muuttuvat.

Keinoja vähentää päästöjä on monia. Biodieselin raaka-aineiden viljely aiheuttaa elintarvikkeiden hintojen nousua ja sademetsien kaatamista viljelysmaaksi. Emme voi painaa päätämme pensaaseen ja kuvitella että sähköautoilu olisi päästöneutraalia: sähkö ei tule pistorasiasta vaan voimalaitoksista, Helsingin tapauksessa valitettavan paljon uusiutumattomista energialähteistä.

Henkilöautoilua on kerta kaikkiaan vähennettävä radikaalisti, etenkin suurissa kaupungeissa. Tämä tapahtuu tarjoamalla sekä keppiä että porkkanaa, tai pikemminkin keppiin kiinnitettyä porkkanaa: ottamalla käyttöön ruuhkamaksut, joiden tuotto ohjataan lyhentymättömänä joukkoliikenteeseen. Kansainväliset kokemukset osoittavat, että ruuhkamaksut lisäävät liikenteen sujuvuutta ja parantavat kaupunkien ilmanlaatua. Näistä on etua kaikille, autoilijoillekin.

Autojen haitat eivät palaudu niiden päästöihin: lisääntyvä liikenne lisää turvattomuutta. Autojen koko kasvaa sukupolvi sukupolvelta, ja tämä kehitys tekee paljolti tyhjäksi tehokkaammaksi kehittyvän teknologian edut. Autot siis tulevat viemään yhä enemmän kaupunkitilaa. Parkkipaikat ja väylät ovat Helsingin kokoisessa kaupungissa muutenkin niukan maa-alan hukka- tai vajaakäyttöä. Ei olekaan mikään ihme, että Helsingin jäljelläolevat virkistysmetsät halutaan uhrata rakennusmaaksi tai parkkipaikoiksi tai raiskata ne uusilla tai parannetuilla liikenneväylillä.

5.3.2009

LÄÄKÄRINKADUN KAAVAMUUTOSHANKKEEN TILANNE 4.3.2009 JA TAUSTAA


Leikkikentälle päin vievä Mannerheimintien suuntainen ulkoilutie säilyy ja ettei metsäänkään voi suojelukasvien vuoksi rakentaa kovin lähelle tietä. Ns Keskuspuiston portti näyttäisi siis säilyvän. Jos ennestään on selvinnyt, että Lääkärinkadun varrella oleva upea kalliopuisto säilyy.


Kaupunkisuunnitteluvirastosta on jo aiemmin kerrottu, että tälle alueelle on selvitysten mukaan lähes mahdotonta rakentaa mitään. Harkitaanko siis – ja tämä on vain arvailua – että kannattaako kaupunkivilloja lainkaan rakentaa nykyisessä taloustilanteessa, kun mahdollinen rakentamisalue on ympäristösyistä supistunut rajusti? Kaupunkivillojenhan piti alkujaan ulottua Lääkärinkadulle saakka ja lisäksi aivan lähelle nykyisiä korkeita kerrostaloja.


Kaupunkivilloiksi kutsuttujen matalien kerrostalojen rakentamista on perusteltu asuntopulalla, vaikka näköpiirissä on uusia suuria rakennusalueita. Kuitenkin, rakennusmaasta tulee kuitenkin kuulemma edelleenkin olemaan pulaa senki jälkeen kun nyt esillä olevat suuret aluerakennushankkeet ovat aikanaan valmistuneet. Siten ns. täydennysrakentamisen merkitys kasvaisi jatkuvasti. Aivan oikein, myös puistojen tärkeys kasvaa kaupunkirakenteen tiivistyessä. Mutta miksi niitä halutaan sitten vähentää tai supistaa?


On ihmeellistä, että kaupunkisuunnitteluviraston johtajat ja eräät poliitikot ovat julkisuudessa jatkuvasti vakuuttaneet, että Keskuspuisto on heille ”pyhä”, eikä siihen kosketa. Kaupunki tyrmäsi taannoin nimenomaan Keskuspuiston pyhyyteen viitaten Koripalloliiton ja eräiden muiden liittojen esityksen maanpäällisen palloiluhallin rakentamiseksi Eläintarhan kentän lähelle. Miten on siis mahdollista, että tätä erittäin tärkeää ja kaikille yhteistä puistoa voi noin vain lonkalta tarjota asuinalueeksi, tässä tapauksessa varakkaalle ja siitä syystä suhteellisen pienelle ihmisjoukolle?


Onko siis koko hankkeessa, Suomen pääkaupungin Keskuspuiston asteittaisessa uhraamisessa, mitään järkeä? No järkeähän siinä ei ole koskaan ollutkaan puhumattakaan siitä, että hanketta on vuodesta 1968 nykypäiviin saakka viety eteenpäin hyvin kyseenalaisin ja hyvän hallintotavan vastaisin keinoin. (Tästä lisää alempana.) On siis edelleen syytä varautua siihen, että puiston säilyminen on täysin sen puolustajien valppauden ja sinnikkyyden varassa.


KOLMEA MIESTÄ KIITTÄMINEN


Siitä että Lääkärinkadun puisto on yleensä edelleen olemassa, on kiittäminen monia helsinkiläisiä, mutta varsinkin kolmea miestä: hovioikeudenneuvos Erkki Reiniötä, arkkitehti Viljo Karppista ja agronomi Vilho Ikkalaa. He joutuivat kolmetoista vuotta taistelemaan Lääkärinkadun puiston suojelemiseksi, kunnes kaupunginvaltuusto hyväksyi sille vihdoin monien mutkien jälkeen rakentamiselta suojaavan puistoasemakaavan 9.12.1981.

Sisäasiainministeriö vahvisti asemakaavan seuraavana vuonna.


Puistoa ei kuitenkaan kaavakronologisista ollut ehditty sisällyttää vuoden 1978 Keskuspuiston osayleiskaavaan, koska 60-luvulta peräisin olevat tonttivaraukset olivat (ehkä tarkoituksella) vielä voimassa. Tästä syystä eräät virkamiehet ja poliitikot, ovat siinä käsityksessä ettei alue kuulu Keskuspuistoon, vaikka KKO vuonna 1973 ja kaupunginvaltuusto vuonna 1981 katsoivat sen osaksi Keskuspuistoa, johon se yleisen käsityksen mukaan kuuluukin. Se on myös kaupungin virallisessa kartoissa merkitty Keskuspuiston osaksi.


Vuoden 2002 yleiskaavakäsittelyssä Lääkärinkadun puisto merkittiin kuitenkin osayleiskaavan peruina rakennusmaaksi. Valtuutettujen mukaan alueen juridista asemaa suojeltuna puistona ei tehty riittävän, jos lainkaan, selväksi ennen äänestystä. Tätä asiaa ei myöskään mainittu aluetta koskevassa puistoa koskevassa yhden lauseen kaavaselitteessä.


Yleiskaava on kuitenkin vahvistettunakin vain ohjeellinen ja alisteinen yksityiskohtaisemmalle kaavalle, tässä tapauksessa puistoasemakaavalle. Asemakaavasta poikkeaminen yleiskaavan hyväksi edellyttää siis aina asemakaavanmuutosta kuten nyt yritetään. Eräät virkamiehet ja poliitikot näyttävät kuitenkin laskevan sen varaan, ettei tavallisilla kansalaisilla yleensä riitä kärsivällisyyttä, voimia tai varoja pitää puoliaan. Myös muualta virastosta on kuitenkin on kuitenkin asiantuntevalta taholta vahvistettu, että voimassa oleva asemakaava antaa hyvän suojan Lääkärinkadun puistolle ja että yleiskaavaakin voi muuttaa, mitä virkamiehet ja eräät poliitikot eivät mielellään myönnä. Virkamiehet ja pari puoluetta yrittävät siis nyt kylmästi sivuuttaa demokraattisessa järjestyksessä syntyneen, sisäministeriön vahvistaman vuoden 1981 puistoasemakaavan. Olisikohan puistolle tarvittu vielä ulkoministeriön vahvistus ja vaikkapa Naton turvatakuut? Onneksi agronomi Ikkala on vielä joukossamme ja seuraa valppaasti uutta taistelua.


KÄDENVÄÄNTÖÄ KAUPUNGIN KANSSA


Seuraavassa kerrotaan ensimmäisen taistelun alkuvaiheista Ikkalan kirjoittaman historiikin mukaan. Elämää vihreässä laaksossa, Mannerheimintie 73 1950–2000, Helsinki 2000.


Vilho Ikkala näki syksyllä 1968 talonsa lähellä mittakeppejä ja sai selville, että Keskuspuiston lounaiskolkkaan, ns. Lääkärinkadun puistoon, oliko tarkoitus – ainakin niin ilmoitettiin – rakentaa sairaanhoitajaopisto, Syöpäsäätiön sairaala ja koulu. Hän marssi saman tien kaupunkisuunnitteluvirastoon ja sai tietää, että rakennushanke oli otettu ylempiin käsiin alueen omalta aluearkkitehdiltä, joka vastusti sitä. Kahden apulaiskaupunginjohtajan nähtiin myöhemmin sopivan hankkeesta kättä lyömällä.


Reiniö, Karppinen ja Ikkala ottivat 13.1.1969 yhteyden Helsingin Sanomien asuntopoliittiseen toimittajan Kyösti Reunaseen, joka jo seuraavana päivänä kertoi asiasta näyttävästi kuvin ja kaavapiirroksin pääuutissivulla otsikolla: ”Keskuspuiston lohkominen alkaa kiertotietä pitkin.” ”Hankkeet aloittavat samalla taas Keskuspuiston laajamittaisen kaventamisen 100–200 metrin levyiseksi käytäväksi. Helsingin ”keuhkoiksi” sanottu Keskuspuisto puristuu yleiskaavatason suunnitelmien mukaan mitättömäksi puistokäytäväksi, joka jää Pasilan liikekeskuksen ja toiselta puolen uusien kerrostaloalueiden väliin. Helsingin niemen hengitys tulisi kulkemaan sen jälkeen vaivalloisesti…Läheskään koko hallitus ei kuitenkaan ole vakuuttunut toisen sairaanhoitajakoulun tarpeellisuudesta.”… Syöpäsairaalan, sairaanhoitajaoppilaitoksen ja Taka-Töölön viidennen koulun sijoittaminen Keskuspuistoon näyttää epätarkoituksenmukaiselta, mutta kaupunginhallituksen tässä asiassa käyttävät menettelytavat eivät kestä valoa lainkaan.” ”Kaupunginhallitus pyysi tosin asuntoyhtiöiltä viime lokakuussa asemakaavan muutoshankkeesta lausunnon, mutta jatkoi sen jälkeen kokonaan toisella tasolla.


Syöpäsäätiökin sai tietää, että se oli saanut tontin, mutta ei sitä, mistä se oli lohkaistu. Se (Kaupunginhallitus) sivuutti kaupunginvaltuuston muutama vuosi sitten tekemän päätöksen, joka velvoittaa aina kuuleman urheilu- ja ulkoilulautakuntaa Keskuspuistoa koskevissa suunnitelmissa … Tämä lautakunta ei tiedä tässä kerrotuista suunnitelmista mitään. Kaupunginhallitus sivuutti myös rakennuslain vaatimuksen, jonka mukaan puistoalueen vähentäminen on mahdollista vain, jos on erittäin painavia syitä. Se (Kaupunginhallitus) salasi tahallaan asuntoyhtiöiltä sen, että se oli turvautunut poikkeuslupamenettelyyn saadakseen sairaanhoitajakoulun Keskuspuistoon.” (HS)


Ikkala jatkaa: ”Helsingin Sanomien uutinen avasi palstat muillekin lehdille ja lähes yksinomaan asuntoyhtiöille ja Keskuspuistolle myönteisinä. Otsikoita: ”Vihreä oli laaksoni (Ilta-Sanomat 15.1.), ”Kaupungissa on tunaroitu” (Simpan kolumni Suomen Sosialidemokraatissa 15.1.). ”Menettääkö Helsinki keuhkonsa, Keskuspuisto vaarassa joutua rakennussuunnitelmien uhriksi” (Ilta-Sanomat.16.1.). Helsinki-Seura lähetti 27.1. kaupunginhallitukselle perustellun arvostelun kaavoitussuunnitelmasta.”


Viestin välitti Tuck-munkki.

4.3.2009

Tutkimusblogi avattiin


Avasin eilen blogin, jossa julkaistaan kaikki tutkimukselliset kirjoitukseni vuosien varrelta, sekä mahdolliset uudet julkaisut, seminaarityöt ja esseet. Tutkimusblogini on linkkilistani ylimpänä, ja sinne pääsee myös klikkaamalla otsikkoa, tai menemällä osoitteeseen http://byskog.blogspot.com/ .