Kaupunkimetsät ovat yleistettyjä lähipuistoja

Vaikka asunkin nyt Porvoossa, mistä konkreettisena todisteena on se, että ostotarjoukseni yhdestä porvoolaisidyllistä juuri hyväksyttiin, minulla on aina yksi juuri helsinkiläisessä maaperässä. Vaikka en enää koekaan olevani helsinkiläinen, koen silti edelleenkin joitakin paikkoja Helsingissä omikseni: Kannelmäki, Munkkivuori, Taka-Töölö ja Helsingin Keskuspuisto. Aina kun jotakin Keskuspuiston reunaa tai siihen viherkäytävälläkin yhteydessä olevaa metsäaluetta nakerretaan, minua nakerretaan. Nyt hälytys tuli Maunulasta, jossa asukas otti minuun yhteyttä kysyäkseen neuvoa kaavahuomautuksen tekemisessä, vaikka täällä Porvoossakin on metsää uhattuna. Työsarkaa riittäisi ainakin Humlassa, rakenteilla olevan Toukovuori-Skaftkärrin alueella.

Yleensä todistusaineistoa metsien luontoarvojen puolesta löytyy helpoimmin erämetsistä, joiden ajatellaan olevan koskemattomia, koska niiden virkistyskäyttö ei ole niin suurta kuin kaupunkimetsien. Vastapainoksi niiden taloudellinen hyötykäyttö onkin sitä suurempi: kun Helsingissä hakkuiden tuottotavoite kiistetään, täällä Porvoossa kaupunki hakkaa metsiään avoimesti. Kuitenkin juuri kaupunkimetsät ansaitsevat oman nostonsa ja omat argumenttinsa. Niillä on toki tärkeä merkitys paikallisen biodiversiteetin varastoina, mutta ne eivät tietenkään pärjää luontoarvoiltaan erämetsille ja niiden pääasiallinen merkitys onkin niiden käyttö, merkitys ihmisille. Keskuspuistossa käy tuhansia ihmisiä joka päivä kun taas Lapissa ei kukaan huomaa oksan katkeamista. Siinä kaupunkimetsät eroavat merkitsevästi koskemattomista erämaametsistä. Maaseutumetsät ovat olemassa ihmisestä riippumatta kun taas kaupungeissa niiden olemassaolo vaatii ihmisen jatkuvan huomion.

Meidän kaupunkimetsän puolustajien - jos keiden - tehtävänä on puolustaa metsien laadullista merkitystä ja itseisarvoa, vaikka tosin kaupunkisuunnittelijat ymmärtävätkin etupäässä numeroiksi käännettyjä arvoja. Tutkijoiden tehtävänä sitten on todistaa, että metsien virkistyskäytöllä on todellista taloudellistakin arvoa melumuureina, saasteiden ja huleveden sitojina, luontokasvatuksen antajina, lähi- ja arkiliikuttajina. Ja niin edelleen. Kaupunkimetsien arvon todistamistaakka jää meille metsän virkistyskäyttäjille.

Olen tehnyt kaupunkimetsien ja puistojen virkistyskäytön tutkimusta, kesken jäänyt väitöskirjani oli ottanut taustateorioiksi erilaiset virkistysalueiden demokratiakasvatusta ja kaupunkiympäristöön liittyvää suvaitsevaisuuskasvatusta käsittelevät teoriat. Näistä on esimerkiksi Richard Sennett kirjoittanut, ja traditio on vanha: jo New Yorkin Keskuspuisto suunniteltiin sitä silmälläpitäen, että kaupunkiluonto edistäisi suurkaupunkielämälle hyödyllistä sosiaalista sekoittumista.

Kun kaupunkisuunnittelussa puhutaan asuinalueiden sosiaalisesta sekoittumisesta, paljon vähemmälle huomiolle jää virkistysalueiden sosiaalisesti sekoittava vaikutus. Puistossa ja kaupunkimetsissä kohdataan vauvasta vaariin, sienestämässä, päiväkodin kanssa ottamassa ensikosketusta luontoon, harjoittelemassa olympiamaratonille, ulkoiluttamassa koiraa, työmatkapyöräilemässä tai rollaattorin tai lastenvaunujen kanssa ulkoilemassa. Oikeastaan vain Suomessa ja Pohjoismaissa on metsiä kaupungeissa jäljellä näihin tarkoituksiin. New Yorkin Keskuspuiston perustaja Frederick Law Olmsted olisi ollut aivan innoissaan meidän kaupunkimetsistämme, jotka ovat yleistettyjä lähipuistoja.

Yleistettyjä lähipuistoja ne ovat juuri niiden laajan käytön takia: sekä käyttötarkoituksien ja käyttäjäkunnan laajan sosioekonomisen kirjon takia. Niihin tullaan kauempaakin: minäkin palaan aina Helsingin Keskuspuistoon. Kaupunkimetsäliike on perustettu juuri tämän takia: eri puolilla asuvat tunsivat piston sydämessään aina kun jossakin metsää uhrattiin esimerkiksi liikenneväylien tai rakentamisen takia, ja Kaupunkimetsäliike antoi kanavan jakaa kokemuksia ja tietoa metsistä, oli kyse sitten luonto- tai lakitiedosta. Kaupunkimetsäliike ei vastusta rakentamista ja kaupungin kehittämistä, vaan puolustaa oikeutta lähiluontoon. Kaupunkimetsät ovat yleistettyjä lähipuistoja!

Metsään haluat mennä

Toukovuoren asuinalueen tieltä kaadettua Humlan ulkoilumetsää. 


Viheralueet ovat demokraattisia hyödykkeitä: sienestäminen, lenkkeily tai hiihtäminen eivät katso tulotasoa. Niistä nauttiminen on käyttäjilleen maksutonta. Kun suurissa metropoleissa on puistoja, meillä Suomessa on hoidettujen kaupunkipuistojen lisäksi myös kaupunkimetsiä.

 

Metsillä on itseisarvo kaupunkiluonnon säilyttäjinä, huleveden sitojina ja ilmanpuhdistajina, mutta niillä on myös väline- ja käyttöarvonsa kaupunkilaisille. Ne opettavat lapsille luontosuhdetta: niissä kerätään ensimmäiset kävyt, ihastellaan hyönteisiä ja opetellaan vanhempien kanssa tunnistamaan sieniä. Heikosti liikkuville liikuntavammaisille ja vanhuksille, kehitysvammaisille ja mielenterveysongelmista kärsiviä metsä rentouttaa ja antaa ilmaista virkistystä. Erityisesti heikoimmille lähimmäisillemme maksuttomat, lähellä olevat hyödykkeet – kuten juuri metsä – ovat elintärkeitä.

Porvoossa on toki kosolti metsää, mutta vain kaksi hoidettua ulkoilureittiä, joita pitkin voi liikkua niin lastenvaunujen kanssa, rollaattorilla, lenkkitossuilla tai talvella suksilla. Joen länsipuolella, Kokonniemessä on kolmen kilometrin lenkki, jonka haasteellisempia ja jylhempiä maisemia halajava voi pidentää viiteen kilometriin. Uimahallin takaa alkaa Joonaanmäen kolmonen, joka jatkuu Pihlajatien ylitse Humlan ulkoilumajalle ja siitä Holkeniin, jolloin ulkoilija saa kahdenkymmenen kilometrin lähes yhtäjaksoisen reitin.

Teiden ylittäminen hidastaa eniten hiihtäjiä: Pihlajatietä ylittäessä joutuu ottamaan sukset pois.

Toukovuoren asuinalueen rakennustyöt verottavat Humlan reittiä, jolle tosin on sentään löydetty vaihtoehtoinen linjaus. Sitä tärkeämpää onkin, että Saaristotie ei tule katkaisemaan reitin kaikkein jylhintä ja haasteellisinta osuutta, jota jo nyt on yksityisellä metsänhoidolla huononnettu.

Tutkimusten mukaan metsän parantava ja rauhoittava vaikutus on suurin, jos metsäalue on yhtenäinen ja siellä syntyy illuusio erämaasta, jonne liikenne ei näy eikä kuulu. Tämän vuoksi kaupunkimetsien hoidon onkin oltava maltillista; toinen maltillisen metsänhoidon puolesta puhuva seikka on se, että kaupunkimetsiin jätetty kelopuu tarjoaa pesäpaikkoja ja lahopuu rikastaa maaperää.

Jos ulkoilija ei löydä Porvoosta haluamaansa, hän lähtee Sipoonkorpeen, Helsingin Keskuspuistoon tai Nuuksioon, jolloin autoliikenne lisääntyy ja metsäulkoilu jää autottomien porvoolaisten ulottumattomiin.

Koska metsät ovat maksuton, demokraattinen tapa hoitaa terveyttä, sitä tärkeämpää onkin, että ne ovat kaikkien ulottuvilla. Kulttuurikaupunki ymmärtää arvostaa puistojaan, ja kaupunkimetsät ovat yleistettyjä lähipuistoja, meidän kaikkien keuhkot. Säästetään Porvoon suurenmoiset ulkoilumetsät!

Holkenin metsää. 

Kirjoitus julkaistiin Uusimaa-lehdessä 18.10.2012.

Metsät ovat ennaltaehkäisevää terveydenhuoltoa-artikkelini Porvoon Vihreiden vaalilehdessä

Toukovuoren asuinalueen tieltä kaadettua Humlan ulkoilumetsää. 


Viheralueet ovat demokraattisia hyödykkeitä: sienestäminen, lenkkeily tai hiihtäminen eivät katso tulotasoa. Niistä nauttiminen on käyttäjilleen maksutonta. Kun suurissa metropoleissa on puistoja, meillä Suomessa on hoidettujen kaupunkipuistojen lisäksi myös kaupunkimetsiä.

 

Metsillä on itseisarvo kaupunkiluonnon säilyttäjinä, huleveden sitojina ja ilmanpuhdistajina, mutta niillä on myös väline- ja käyttöarvonsa kaupunkilaisille. Ne opettavat lapsille luontosuhdetta: niissä kerätään ensimmäiset kävyt, ihastellaan hyönteisiä ja opetellaan vanhempien kanssa tunnistamaan sieniä. Heikosti liikkuville liikuntavammaisille ja vanhuksille, kehitysvammaisille ja mielenterveysongelmista kärsiviä metsä rentouttaa ja antaa ilmaista virkistystä. Erityisesti heikoimmille lähimmäisillemme maksuttomat, lähellä olevat hyödykkeet – kuten juuri metsä – ovat elintärkeitä.

Porvoossa on toki kosolti metsää, mutta vain kaksi hoidettua ulkoilureittiä, joita pitkin voi liikkua niin lastenvaunujen kanssa, rollaattorilla, lenkkitossuilla tai talvella suksilla. Joen länsipuolella, Kokonniemessä on kolmen kilometrin lenkki, jonka haasteellisempia ja jylhempiä maisemia halajava voi pidentää viiteen kilometriin. Uimahallin takaa alkaa Joonaanmäen kolmonen, joka jatkuu Pihlajatien ylitse Humlan ulkoilumajalle ja siitä Holkeniin, jolloin ulkoilija saa kahdenkymmenen kilometrin lähes yhtäjaksoisen reitin.

Teiden ylittäminen hidastaa eniten hiihtäjiä: Pihlajatietä ylittäessä joutuu ottamaan sukset pois.

Toukovuoren asuinalueen rakennustyöt verottavat Humlan reittiä, jolle tosin on sentään löydetty vaihtoehtoinen linjaus. Sitä tärkeämpää onkin, että Saaristotie ei tule katkaisemaan reitin kaikkein jylhintä ja haasteellisinta osuutta, jota jo nyt on yksityisellä metsänhoidolla huononnettu.

Tutkimusten mukaan metsän parantava ja rauhoittava vaikutus on suurin, jos metsäalue on yhtenäinen ja siellä syntyy illuusio erämaasta, jonne liikenne ei näy eikä kuulu. Tämän vuoksi kaupunkimetsien hoidon onkin oltava maltillista; toinen maltillisen metsänhoidon puolesta puhuva seikka on se, että kaupunkimetsiin jätetty kelopuu tarjoaa pesäpaikkoja ja lahopuu rikastaa maaperää.

Jos ulkoilija ei löydä Porvoosta haluamaansa, hän lähtee Sipoonkorpeen, Helsingin Keskuspuistoon tai Nuuksioon, jolloin autoliikenne lisääntyy ja metsäulkoilu jää autottomien porvoolaisten ulottumattomiin.

Koska metsät ovat maksuton, demokraattinen tapa hoitaa terveyttä, sitä tärkeämpää onkin, että ne ovat kaikkien ulottuvilla. Kulttuurikaupunki ymmärtää arvostaa puistojaan, ja kaupunkimetsät ovat yleistettyjä lähipuistoja, meidän kaikkien keuhkot. Säästetään Porvoon suurenmoiset ulkoilumetsät!

Holkenin metsää.

Sähkö ei tule seinästä

Allaoleva on Hesarin yleisönosastolle tarjoamani julkaisematon kirjoitus viime elokuulta.

Antti Kainulainen tarjosi Hesarissa 4.8. sähköautoja ratkaisuksi liikenteen päästöjen vähentämiseen ja ilmastonmuutoksen hidastamiseen. Kainulainen näyttää ottavan annettuna, että liikenne joka tapauksessa lisääntyy, riippumatta siitä, millaisia liikennepoliittisia päätöksiä tehdään ja millaisiksi liikkumiseen liittyvät tottumukset ja arvostukset muuttuvat.

Keinoja vähentää päästöjä on monia. Biodieselin raaka-aineiden viljely aiheuttaa elintarvikkeiden hintojen nousua ja sademetsien kaatamista viljelysmaaksi. Emme voi painaa päätämme pensaaseen ja kuvitella että sähköautoilu olisi päästöneutraalia: sähkö ei tule pistorasiasta vaan voimalaitoksista, Helsingin tapauksessa valitettavan paljon uusiutumattomista energialähteistä.

Henkilöautoilua on kerta kaikkiaan vähennettävä radikaalisti, etenkin suurissa kaupungeissa. Tämä tapahtuu tarjoamalla sekä keppiä että porkkanaa, tai pikemminkin keppiin kiinnitettyä porkkanaa: ottamalla käyttöön ruuhkamaksut, joiden tuotto ohjataan lyhentymättömänä joukkoliikenteeseen. Kansainväliset kokemukset osoittavat, että ruuhkamaksut lisäävät liikenteen sujuvuutta ja parantavat kaupunkien ilmanlaatua. Näistä on etua kaikille, autoilijoillekin.

Autojen haitat eivät palaudu niiden päästöihin: lisääntyvä liikenne lisää turvattomuutta. Autojen koko kasvaa sukupolvi sukupolvelta, ja tämä kehitys tekee paljolti tyhjäksi tehokkaammaksi kehittyvän teknologian edut. Autot siis tulevat viemään yhä enemmän kaupunkitilaa. Parkkipaikat ja väylät ovat Helsingin kokoisessa kaupungissa muutenkin niukan maa-alan hukka- tai vajaakäyttöä. Ei olekaan mikään ihme, että Helsingin jäljelläolevat virkistysmetsät halutaan uhrata rakennusmaaksi tai parkkipaikoiksi tai raiskata ne uusilla tai parannetuilla liikenneväylillä.

Kaupunkimetsät Uudenmaan uutisissa

Satuin olemaan paikalla kun huhtikuussa Pirkkolaa pantiin muovipussiin. Haastattelun aikana HKR oli palannut rikospaikalle. Ei, en ole selvänäkijä.

Eilen illalla tv kakkoselta klo 19 näytettiin Uudenmaan uutiset, jonka teemana olivat kaupunkimetsät. Minua haastateltiin Pirkkolassa virkistysmetsien hoidosta ja käytöstä, Helsyn puheenjohtaja Kati Vierikkoa Helsingin luonnonhoidon strategioista ja rakennusviraston Tiina Saukkonenkin sanoo sanasen.

Julkaistua haastattelunpätkää pidemmässä haastattelussa totesin muun muassa, että Helsingissä viheralueiden suojelu alistetaan kaavoitukselle; esimerkiksi Stansvikin, Mustavuoren ja Lääkärinkadun alueen lehtometsän suojeleminen on ollut vaikeaa, koska niiden maankäyttösuunnitelma ei ole ollut valmis. Näin ollen, Helsingissä viheralueisiin kohdistuu monia intressejä, ja näitä intressejä koordinoivat hallintokunnat - liikuntatoimi, ympäristötoimi ja kaupunkisuunnittelu- ja rakennustoimi - kommunikoivat huonosti. Vielä heikompaa kommunikointi on asukkaiden kanssa.

Totesin myös, että nähtävästi Rakennusvirastolla on tulkintavaikeuksia kaupunkimetsien statuksesta, sillä niitä näytetään hoidettavan kuin talousmetsää - vaikka Tiina Saukkosen mukaan näin ei ole - mutta siltikin niiden usein avohakkuita muistuttava "hoito" perustellaan sillä, että kaupunkilaisten sanotaan arvostavan hyvinhoidettuja ja valoisia puistoja. Rakennusvirasto voisi päättää, mitä kaupunkimetsät oikein ovat. Miten olisi kaupunkimetsä?

Totesin, että esimerkiksi New Yorkissa keskuspuisto on pyhä, vain virkistyskäyttöön varattu, ja täällä sama voitaisiin taata julistamalla alue muiden tärkeiden virkistysmetsien kanssa kansalliseksi kaupunkipuistoksi. Helsingissä hanke ei kuitenkaan ole saavuttanut myötätuulta, kiitos lähinnä Kokoomuksen vastahangan.

Kaupunkimetsät ovat tärkeitä paitsi virkistysalueina, myös kaupunkiluontona. Monelle ne ovat lähimpiä - ja ainoita virkistysalueita, joissa voi hoitaa kuntoaan. Elintasosairauksien - kuten tyypin II diabeteksen - räjähdysmäinen yleistyminen on kansantaloudellinen pommi, jonka seurauksia ei osata laskea. Siksikin virkistysmetsät on niin kovin helppo uhrata lyhytnäköisemmän voiton tavoittelun nimissä esimerkiksi rakennusmaaksi.

Kaupunkiluontona kaupunkimetsät ovat monille ainoa kosketus luontoon. Partiolaiset, päiväkodit ja koulut retkeilevät niissä, ja ne toimivat - kuten Yleiskaavassakin todetaan - tärkeinä eläin- ja kasvilajien esiintymispaikkoina ja leviämisreitteinä. Yleiskaavassa nämä ekologiset käytävät on typistetty vihersormiksi, jotka kapenevat maankäyttöpaineiden myötä koko ajan.

Uudenmaan uutisissa näytetyn haastattelun voi katsoa klikkaamalla otsikkoa.

Ei enää palaakaan Keskuspuistosta!

Hoitoa, avohakkuita vai suojelua?

Kuvassa vasemmalta Risto Mustonen, Pekka Paaer, Kaarina Heikkonen ja Tiina Saukkonen. Kameran kanssa oikealla Outi Alanko-Kahiluoto.

HeVi:n ja Vihreän eduskuntaryhmän keskustelutilaisuuteen ”Hoitoa, avohakkuita vai suojelua” Helsingin metsänhoidosta eduskunnan lisärakennuksen kansalaisinfoon torstaina 8.5. klo 16.30-18.30 oli kokoontunut kymmeniä ihmisiä, jotka olivat lähes yksimielisiä siitä, että Helsingin metsissä ei tarvita avohakkuita ja että Helsingin metsänhoito pitäisi siirtää Rakennusvirastolta ympäristökeskuksille.

Tilaisuuden kokoonkutsujana toimi herttoniemeläinen kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto, joka monien muiden helsinkiläisten tavoin on kauhistunut siitä, että lähimetsä kettuinen ja lintuineen on menetetty. Puheenjohtajana toimi tutkija ja kaupunkimetsäaktivisti, Helsyn puheenjohtaja, Helsingin Vihreiden viheraluetyöryhmän toinen puheenjohtaja Kati Vierikko.

Rakennusviraston Tiina Saukkonen todisteli, että metsänhoito ja luonnon monimuotoisuus eivät ole ristiriidassa keskenään ja että metsänhoito perustuu asukasmielipiteeseen, jota luonnonhoidon suunnitelmaa laadittaessa koordinoi Helka. Kuitenkaan, Kaupunkimetsäliikkeen ja Laajasalon asukasyhdistyksen Toni Amnellin mukaan kaupunginosayhdistykset eivät kattavasti edusta asukasmielipidettä, ja lisäksi mielipidekyselyt ovat ohjailevia, jolloin mahdollisuudeksi jää ottaa kantaa vain valmiiksi annettuihin vaihtoehtoihin, jotka kaikki siunaavat metsän siistimisen turvallisuuden nimissä.

Helkan Maija Sipilä puolusti rakennusviraston kantaa, jonka mukaan metsänhoidossa huomioidaan paitsi luonnon monimuotoisuuus, myös mielipiteiden moniarvoisuus. Sipilän mukaan luonnonsuojelijat eivät saisi hallita keskustelua liiaksi, ja Saukkonen olisi kaivannut tilaisuuteen moniarvoisempia näkemyksiä. Toisaalta Kaupunkimetsäliikkeen Martti-Tapio Kuuskoski korosti sitä, että maallikkoasukas ei voi argumentoida asiantuntija-metsänhoitajaa vastaan, joka piiloutuu asiantuntijadiskurssinsa taakse.

Kaupunkiekologi Kaarina Heikkosen mukaan lahopuut ovat linnuston – etenkin tikkojen – kannalta tärkeitä, ja niitä jätetään Saukkosen mukaan metsiin aina kun mahdollista. SLL:n metsävastaava Risto Mustonen totesi, että noin 20-25 % Suomen lajistosta on riippuvaisia lahopuista, jotka pitäisi jättää Helsingissä metsiin, kuten esimerkiksi Vantaalla tehdään. Kaupunkimetsäliikkeen Anna-Liisa Mattsoff ja Yleisten töiden lautakunnan Jussi Heinämies peräänkuuluttivat lisää vanhoja puita kaupunkimetsiin, jotta luonnonhoidon suunnitelman monimuotoisuuden tavoite toteutuisi.

Metsien pitäisi antaa uudistua luonnonmukaisesti, tähdensi tutkija Susanna Lehväsvirta. Kuitenkin Saukkosen mukaan metsänhoidon tavoitteena on taata elinvoimaisia metsiä myös tuleville sukupolville ja että paikoin metsiä kaadetaan, jotta ne voitaisiin ennallistaa esimerkiksi niityiksi ja jotta päästäisiin eroon puutaudeista ja sienistä. Aukkohakkuuiden tilalle istutetaan usein uusia puita ja puulajeja, totesi Saukkonen. Mustosen mukaan tämä tietää kuitenkin uusia paikalliseen ekosysteemiin sopimattomia tauteja ja loisia. Mattsoffin mukaan metsän uudistuminen kestää 40-50 vuotta, ja Vantaan Vihreiden Kimmo Jääskeläinen totesi, että taudit ja sienet kuuluvat metsään, ja luonto hoitaa itse itsensä.

Saukkonen väitti, että Helsingissä ei ole täysin luonnonvaraisia metsiä,ja ihmisen kädenjälki näkyy jo kaikkialla. Risto Mustosen mukaan juuri tällä perustellaan hakkuut, jotka Kuuskosken mielestä ovat hygienian korostamisessaan arjalaishenkisiä. Luonnonsuojeluohjelmassa suurin osa arvokkaista metsäalueista sijaitsi Haltialassa ja Viikissä.

Kaupungin tiivistyminen aiheuttaa Saukkosen mukaan lisääntyvää virkistysalueiden käyttöpaineita, ja virkistysalueita pyritään hoitamaan puistomaisesti, lisäten avoimia näkymiä. Saukkonen väitti, että asukkaat haluavat hyvinhoidettuja virkistysmetsiä ja ettei tämä olisi ristiriidassa luonnon monimuotoisuuden kanssa. Kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluodon mukaan metsänhoito on kuitenkin käytännössä johtanut siihen, että esimerkiksi Herttoniemessä metsästä on tullut tuulitunneli, jossa metsän huminan sijasta kuunnellaan polttomoottoreiden räminää.

Alanko-Kahiluodon mukaan Helsingin metsänhoitoa luonnehtii periaatteiden ja käytäntöjen kohtaanto-ongelma, jossa edes korkein virkamiesjohto ei ole tietoinen kentällä suoritettavan metsänhoidon käytäntöjen poikkeavan julkikirjatuista periaatteista. Saukkonen kielsi tämän kohtaanto-ongelman.

Tilaisuuden perusteella voidaan kuitenkin puhua paitsi edelläkuvatun kaltaisesta kohtaanto-ongelmasta, myös asukasmielipiteen ja metsänhoitokäytäntöjen kohtaanto-ongelmasta, samaten Rakennusviraston väärinymmärtämästä virkistysmetsän määritelmästä, jossa kaupunkiin sopivat vain hoidetut puistot ja metsiä hoidetaan vanhoin talousmetsänhoidon käytäntein.