Olen porvoolaistunut vihreä kaupunkimetsäaktivisti, kaupunkisosiologi ja -maantieteilijä, sienestyksen, musiikin ja kirjoittamisen amatööri, jalkapallon moniharrastaja, isä, ulkoilija ja hyötyliikkuja. Olen yksin itse vastuussa blogini aineistoista ja mielipiteistä. Aineiston lainaaminen ilman lupaa kielletty.

30.12.2011

Siksi ruotsia kannattaa opiskella

Pärjäsin koulussa varsin hyvin yläasteelle saakka oikeastaan tekemättä mitään. Minua auttoi saamani etumatka, jota aloin hankkimaan jo 3-vuotiaasta opittuani vahingossa lukemaan. Lukemisen välillisenä seurauksena veriarvoni olivat välillä anemisella tasolla. Lisäksi kannan edelleenkin tästä muistona kehnoa perustekniikkaa missä tahansa pallopelissä: silloin kun muut pelasivat pihalla futista tai nelistä, minä luin. Pallopelien perustekniikka opitaan lapsuuden pihapeleissä, ja sellaisia en harrastanut, kiitos melkein mihin tahansa mutta erityisesti luonnontieteisiin suuntautuneen kiinnostukseni.

Yläasteella tuli sitten seinä vastaan, kasiluokan ruotsin pistosanakokeen muodossa. Siinä kysyttiin edellisestä kappaleesta kymmentä sanaa. Kahdeksan kohtaa jätin tyhjäksi. Kahteen kohtaan vastasin jotakin. Jääkaappi oli en kylkap (pitäisi olla ett kylskåp) ja adjektiivi "vanha" oli åld. Tämän olin johtanut siitä, että aloin hätäpäissäni assosioimaan, ja muistin ratikkamatkustajakokemukseni ansiosta, että invalidipaikoissa luki "för invalider och åldringar".

Sain kokeesta huonekalun, eli puhtaan nelosen. Se oli elämäni ensimmäinen huonekalu. Tästä sisuuntuneena päätin että tämä ei toistu, ja aloin lukemaan ruotsinsanoja. Tämän seurauksena vain melko hyvästä kasipuolikkaan oppilaasta tuli puolen vuoden aikana hyvä ysipuolikkaan opiskelija. Ruotsin sanojen opiskelusta tuli minulle tapa, joka levisi muihinkin kouluaineisiin.

Sokkikokemus opetti minut opiskelemaan, sillä ymmärsin, että oppimisen eteen pitää tehdä töitä. Det löner sig att studera svenska!

29.12.2011

Olemassaoloon liittyviä kriitillisiä pohdintoja uuden vuoden sarastaessa, Pasilan aseman penkillä kello 6 jotain


Juttu on julkaistu Tutkain-lehdessä 1/94, ja aloitettu odottaessani ensimmäistä M-junaa Pasilan aseman penkillä.

28.12.2011

Kesäpyörät kellariin!

Tällaisiakin romuja pyörätelineissä asustaa.

Minulle polkupyörä ei ole ensisijaisesti liikunta- tai harrastus-, vaan liikenneväline. Ajan sillä työmatkani ja liikun sillä muutenkin kaikki 1-10 km ja osan pitemmistäkin matkoista. Tosin haaveilen ensi kesänä muuttavani sen myös harrastusvälineeksi, tai pikemminkin hankkivani myös harrastusvälineen, ikioman kilpapyörän. Täällä Itä-Uudellamaalla on paljon mutkaisten maanteiden päissä olevia kyliä minulta käymättä.

Porvoossa on joukkoliikenne niin hajanaista ja harvaa, että polkupyöräily on hyveeksi muuttunut välttämättömyys.

Asun kerrostalossa, jossa ei ole pyöräkellaria, joten kaikki pyörät ovat kesät talvet pyörätelineissä. Pyörätelineet on sijoitettu porttikongiin, joka antaa sentään melko hyvän ruostumissuojan syystalven tuiskuilta.

Missä sitten mättää? Osa pyöristä on ilmiselvästi hylättyjä raatoja, jotka eivät kelpaisi edes murtovarkaan pakovälineeksi, mutta osa on tarkoitettu kesäiseen satunnaispyöräilyyn. Kaikki kunnia sille, mutta näille pyörille pitäisi olla pyöräkellari. Tämä vapauttaisi osan talvella turhista pyörätelinepaikoista, ja lisää vapautuisi jos romupyörät kärrättäisiin pois. Nyt ympärivuotisen pyöräilijän hyötyajoneuvo on säiden armoilla, sen lukko jäätyy, ketjut ruostuvat ja satula kastuu.

Vetoan siis kaikkiin satunnais-, harraste- ja kesäpyöräilijöihin: laittakaa pyöränne pyöräkellariin, jos sellainen on. Vetoan myös kaikkiin muuttajiin: älkää jättäkö niitä romujanne toisten riesoiksi. Tai kukaan muukaan.

27.12.2011

Maiju Lassila oli leppoisan humoristinen kansankuvaaja

Lukion äidinkielen kursseista ainakin yhdessä kuului opetusohjelmaan suomalainen kirjallisuus. Meidän jokaisen piti tekemän esitelmä jostakin suomalaisesta kirjailijasta, ja tässä vallitsi nopeimman laki: ne, joilla oli mielipide siitä, kenestä kirjailijasta he halusivat esitelmöidä, saivat valita ensin. Kaikilla ei ollut.

En enää muista, kenestä minä esitelmöitsin. Sen sijaan muistan ystäväni - kutsutaan häntä tässä vaikka Mikoksi - valinnan. Tai siis ei-valinnan. Hänelle kallistui Maiju Lassila. Miksi muistan ystäväni esitelmän mutta en omaani?

Ystäväni esitys oli ikimuistoinen, sekä aineistonkeruu että esitystapa. Hyppytunnilla Mikko tuli kotiini, ja kopioi Suuren Tietosanakirjan esittelyn Maiju Lassilasta. Se oli sellaiset kuusi-seitsemän lausetta pitkä. Koska esityksen kestoksi oli säädetty sellaiset 10-15 minuuttia, ystäväni panosti esitystapaan.

"Maaaiijjuuu ... Laaaasssiilaaaa.... oooliii... leepppooiiissaaann....humorisstinneeenn... kaannssaannkkuuvvaaajjaaaa...."

Oli selkeän leppoisasti artikuloitu. Ehkä jopa humoristisesti.

22.12.2011

Hyvää joulua toivottaa DHL

Tilasin pojalleni kannattamani jalkapallojoukkue West Hamin verkkokaupasta pyjaman. Muutama viikko sen jälkeen sain laskun, jossa eräpäivä oli sinä samana päivänä kuin laskun sain. Laskun syynä oli arvonlisävero ja tulli sekä DHL:n oma käsittelymaksu, jonka se on saanut koska se on joutunut tekemisiin tullin kanssa. Arvonlisäveroa peritään silloin kun lähettäjänä on yksityinen yritys.

Totta kai verkkokauppa on yksityinen yritys. Mikä muukaan se voisi olla? Yleishyödyllinen yhdistys vai olisiko kenties valtio sitten ottanut kyseisen liiketoiminnan siipiensä suojaan?

Nyt tuli pyjaman hinta kolminkertaiseksi koska DHL luuli West Hamia yleishyödylliseksi yhdistykseksi ja Norjan tulliviranomaiset luulivat minua yksityiseksi yritykseksi. Että hyvää joulua vaan DHL ja Norjan valtio. Dritjul til DHL og Norge.

21.12.2011

Minun jouluni

Lapsena oli tärkeää saada mahdollisimman paljon joululahjoja. Nyt kaikkein tärkeimmäksi on tullut se, että jouluajan saa viettää kaikkien rakkaimpien ihmistensä kanssa. Se ei nimittäin ole mikään selviö. Selviö ei ole sekään, että niitä kaikkein rakkaimpia ihmisiä on ylipäätään olemassa. Jos on, tästä on syytä olla kiitollinen, rakastaa näitä ihmisiä, sanoa ja osoittaa rakkautensa.

Ensimmäiset kuusi jouluani vietin isäni, äitini ja meille aina kutsutun isänäitini eli mummon kanssa. Vanhempieni eron jälkeen vietin äitini kanssa joitakin jouluja kahden, ja osan jouluista menimme ilahduttamaan äitini vanhempia, eli mammaa ja pappaa. Siellä oli myös kissa ja koira ja yleensä joulupyhinä siellä kävi myös serkkujani, etenkin melkein samanikäinen Jaska. Mamman ollessa melkein koko lapsuuteni syöpähoidoissa papalle olisi muuten tullut aika monta yksinäistä joulua.

Kun mamman vei lopulta syöpä -82 ja pappa seurasi perässä -84, vietimme sitten äitini kanssa jouluja kahdestaan. Isälläni oli tapana vierailla meillä jouluaatonaattoisin, jolloin lahjat avattiin. Vähän isompana aloin sitten itse vierailemaan isälläni jonakin joulun pyhistä.

Muutettuani pois kotoa kävin edelleen jouluaattoisin äidilläni, ilahduttamassa yksinäistä ihmistä. Pari kertaa tosin hän ei tainnut olla yksin, sillä hän erehtyi menemään uusiin naimisiin hunsvotin kanssa, mutta sitä ei lasketa. Viimeisenä jouluna äitini kanssa lähdin vielä ystäväni luokse Töölöntulliin nauttimaan Ruskaa ja sitten suuntasimme Hesperian yökerhoon, jonka edestä lumikinoksesta löytyneellä sadan markan setelillä taisimme saada molemmat ehkä yhden drinkin.

Äitini kuoltua vietin muutamia jouluja isäni uuden perheen luona Katajanokalla, kolmen nuoremman velipuoleni ja edelleen elävän mummoni kanssa. Yhden joulun vietin Jyväskylässä silloisen tyttöystäväni perheen luona ja toisen Laajasalossa silloisen tyttöystäväni perheen kanssa. Muistan edelleen sen omalla tavallaan maagisen realistisen tunnelman, kun kävelin muutamaa humalaista joulupukkia vaille tyhjän keskustan lävitse Katajanokalta kotiini Museokadulle.

Mummon kuoltua 2002 kesällä perinteiset jatketun lapsuuden laajennetun ydinperheen joulut jatkuivat vielä osaltani parina vuotena, teatterina, jossa nuoremmat velipuoleni esittivät pukki-tonttu-shown kiitolliselle äidilleen. Tosin heillä oli jo hyvä rutiini tästä, harjoiteltuaan näytöstä useita kertoja mummon kanssa. Yhden joulun vietin englantilais-suomalais-irlantilais-tanskalaisena vanhan ystäväni perheen kanssa Englannissa.

Tultuani isäksi olen oppinut, että joulun ilo syntyy toisten ilahduttamisesta. Pojalleni on hauskaa saada oikeastaan mitä hyvänsä lahjaksi, tosin nyt kohta 4-vuotiaana bränditietoisuus kehittyy vaarallista vauhtia. Isänä löysin uudestaan joulun, joka erosi kovasti omasta lapsuuden joulusta. Tärkeintä onkin ilahduttaa.

Minä ja hyvä ystäväni olemme ostaneet toisillemme vuosittaisen yhden cd-levyn jo noin 20 vuoden ajan. Se riittää minulle hyvin tavaralahjaksi, ja me tunnemme toistemme levyhyllyn ja ennen kaikkea sen aukot niin hyvin, että kertaakaan ei ole tullut huteja. Mitään muuta en osaa kaivata: en tavaraa enkä matkoja. Suurin onni on olla lähimpien ihmistensä kanssa.

Yksinäisissä jouluissakin on oma puolensa, jos on varustautunut glögillä, suklaalla ja hyvällä kirjallisuudella ja musiikilla. Kuitenkin silloin kun ihmistä on suotu sellaisella onnella että hänellä on merkityksellisiä ihmisiä, onni syntyy heidän kanssaan.

Kun oma elämäntilanne muuttuu, joulutkin muuttuvat. Erottuani lasteni äidistä olen viettänyt poikani kanssa nyt kaksi joulua, ensimmäisen Norjassa, toisen kotonani Suomessa.

Tänä vuonna minulla on erityinen syy odottaa joulua. Elämäni uudessa vaiheessa, tämän joulun vietän Vaasassa rakkaani ja hänen perheensä kanssa. Eikä siinä kaikki: saan viettää tänä vuonna joulua kahdesti. Kun poikani saapuu Suomeen, uusi vuosi on minulle nyt joulu numero kakkonen.

Toivotan oikein hyvää ja rauhallista joulua kaikille tätä blogia säännöllisemmin lukeville tai tänne eksyneille! Koetetaan olla kaikki ensi vuonna vähän parempia lähimmäisiä toisiamme kohtaan.

20.12.2011

Maailmanmuuttaja puhuu urbaanien metsien suojelusta

Metsäaktivisti Michael Perukankaan ihanneyhteiskunnassa ymmärretään luonnonmetsien tärkeys kaupunkilaisille. Ulkoilualueille ei rakenneta.

Metsässä oleskelu virkistää, tutkitusti. Erityisesti näin on silloin, kun ihminen kokee olevansa syvässä, tiheässä metsässä. Tämä onnistuu myös kaupungissakin, jos kaupunki ei näy eikä kuulu metsään kuin korkeintaan etäisenä taustahuminana. Sellaista metsää eivät saa halkoa pikatiet, eikä latvojen yllä saa näkyä kerrostalojen kattoja.

Metsät ovat parhaimmillaan luonnontilaisina. Kaatuneet puut pitäisi jättää paikalleen hajoamaan. Silloin metsänpohjan kosteustasapaino pitää yllä lajien monimuotoisuutta. Esteettisenä ympäristönä tällaiset metsät edustavat luovuutta, ne ovat improvisaatiota vastapainona kaupunkimaiseman
suunnitelmallisuudelle ja toistuvuudelle.

Hoidetut puistotkin ovat tärkeitä arkielämän keitaita, mutta niitä on joka kaupungissa. Suomessa on oikeita metsiä, voimme olla niistä ylpeitä. Metsien arvoa ei kuitenkaan täysin ymmärretä. Niitä hoidetaan kuin talousmetsiä, tehdään epäesteettisiä avohakkuita minne sattuu. Usein tuijotetaan vain metsien välitöntä taloudellista arvoa. Monet kunnat yrittävät kaavoittaa metsiä hyvien veronmaksajien asuinalueiksi.

Uudet, nopeat tiet rikkovatikävästi metsäalueiden yhtenäisyyden. Tämä on taloudellisestikin lyhytnäköistä. Luonnon hyvinvointia edistävä vaikutus voitaisiin laskea osaksi kansallista terveyttä ja kansantaloutta. Mitä enemmän kaupungeissa on asukkaita, sitä enemmän niissä on tarvetta virkistysalueille.

Helsinkiin pitäisi perustaa kansallinen kaupunkipuisto sen metsien ja rantojen suojaksi. Metsät voisivat olla osa kaupunkien brändiä ja kilpailutekijä yhtä lailla kuin esimerkiksi teknologiaosaaminen. Pääkaupunkimme on ainutlaatuinen, melkein miltä tahansa kotiovelta pääsee nopeasti sienimetsään.

Myös lähiöt voisi uudelleenbrändätä. Nyt luullaan, että niistä puuttuvat sekä kaupungin että maaseudun hyvät puolet, mutta asiahan on juuri päinvastoin. Lähiöt ovat lähellä palveluita, mutta niitä ympäröivät mittaamattomat metsäalueet, pururadat ja hiihtoreitit. Kaupungit, erilaiset järjestöt ja aktiiviset kansalaiset voisivat yhdessä opastaa ihmisiä löytämään metsät. Tilaa voisi olla yksityiselle yritteliäisyydellekin, vaikka kahvilalle hiihtoreitin varrella.

Ennen kaikkea metsät kuuluvat kaikille. Helsingin metsissä voi kohdata paitsi metsäkauriin tai ketun, myös olympiaurheilijan harjoituslenkillään tai ministerin hoitamassa terveyttään. Metsät ovat demokraattinen ja ilmainen hyvinvointipalvelu. Niistä kannattaa pitää huolta.

Michael Perukangas on 40-vuotias yhteiskuntatieteilijä,
kaupunkimaantieteen jatko-opiskelija ja kaupunkimetsien suojeluun
keskittynyt kansalaisaktivisti. Hän alkoi sienestää yhdessä isänsä
kanssa heti opittuaan kävelemään.


Oheinen Pauliina Seppälän juttu on julkaistu Voi hyvin -lehden numerossa 9/2011 sarjassa Maailmanmuuttajat.

19.12.2011

Pekka Haavisto on minun presidenttini

Minun presidenttini on ulkopolitiikan ja arvojen johtaja. Arvojohtaja on sellainen henkilö, joka ottaa kantaa sellaisen Suomen puolesta, jossa kaikki voivat kokea olevansa arvostettuja, hyväksyttäviä ja kelpaavia: syntyperäiset ja maahanmuuttajat, kaupunkilaiset, lähiöläiset ja maalaiset, vaaleat ja tummat, terveet ja sairaat, miehet ja naiset, kristityt, muslimit, ateistit ja agnostikot. Ulospäin avautuvan, ei sisäänpäin sulkeutuvan Suomen puolestapuhuja. Sellainen henkilö on Pekka Haavisto.

Presidentti edustaa kaikkia, erilaisia, eri tavoin eläviä ihmisiä, myös niitä, jotka eivät itse äänestäneet tätä nimenomaista ehdokasta presidentiksi. Todellinen arvojohtaja on vastakkainasettelujen ja ennakkoluulojen yläpuolella. Todellisena arvojohtajana hän hyväksyisi muiden ihmisten ja jopa omaa elämäntapaansa rajoittavia näkemyksiä esittävät ihmiset, mutta ei näitä näkemyksiä.

Elämäntavat, musiikkimaut, hiusten värit, maailmankatsomukset ja seksuaalinen suuntautuminen eivät ole arvovalintoja. Sen sijaan suhtautuminen niihin on mitä suurimmassa määrin arvovalinta, ja tässä presidentin tulee ottaa voimakas, oikeudentuntoinen, humaani ja humanistinen kanta.

Pekka Haavisto on minun presidenttini, maassa, jossa kukaan ei ole toista parempi eikä huonompi toista, vaan jossa kaikkien erilaisuus tunnustetaan ja sitä arvostetaan, heikompia autetaan ja kaikkia kuunnellaan. Tätä kuvaa Suomesta haluan välittää ulos, ja tästä presidentin kuuluu muistuttaa myös ajoittain eksyksiin harhautuneita lampaitaan.

Metsän joulurauha 100-vuotiaassa Keskuspuistossa

Maanantaina joulukuun 19. päivänä kokoonnutaan kello 18-19 Lääkärinkadun varrelle Mannerheimintie 71:n taakse. Paikkaa voisi kutsua myös Keskuspuiston portiksi. Se tarjoaa hiihtolatuineen lähtöpisteen monelle kivikaupungista saapuvalle ulkoilijalle.

Tänä vuonna Metsän joulutapahtuma on erityisen merkittävä, sillä on kulunut 100 vuotta siitä kun Helsingin Keskuspuiston luoja, kaupunginarkkitehti Bertel Jung lausui seuraavat sanat vuonna 1911 valmistuneen osayleiskaavansa merkityksestä ja noudattamisesta: "Lopuksi haluaisin tuoda esille sen seikan tärkeyden, että niitä alueita, jotka luovutetaan virkistyskäyttöön, ei tulevaisuudessa millään tavalla käytettäisi sellaisiin tarkoituksiin, jotka ovat niille vieraita, kuten esim. huvila- tai sairaala-alueiksi".

Tilaisuudessa ovat mukana Helsingin Keskuspuiston puolesta ry., Meilahden seurakunta ja vapaa kansalaisliike Ei enää palaakaan Keskuspuistosta.

16.12.2011

Kun Donner Claesin äänen jörni

Olen ollut muutamia kertoja erilaisissa vaalitoimikunnissa virkailijana. 90-luvulla eräissä eduskuntavaaleissa Munkkivuoren koululle saapui iäkäs, jo hieman raihnainen suomenruotsalainen herra. Kouluruotsin vakavasta opiskelemisesta oli se seuraus, että minä sain kunniatehtävän auttaa tätä herraa äänestystoimituksessa. Saatoin hänet äänestyskoppiin.

Tämä herra mietti äänestyspäätöstään pitkään. Osoittautui, että hän ei miettinyt pitkään siksi että hän olisi ollut epävarma valinnastaan vaan siksi että hän oli hieman huonomuistinen. Hän ei tiennyt ehdokkaansa numeroa eikä nähnyt lukea sitä melko pienellä präntätyistä julisteista, eikä myöskään muistanut nimeä.

Vaaliavustaja ei saa tietenkään ehdottaa äänestäjälle, ketä hänen pitäisi äänestää. Koska en saanut syöttää tälle herralle ehdokkaan nimeä, minun oli aloitettava arvuuttelu. Kysyin "är det en man eller kvinna?" "Man", sade han. Vilken parti? Tämä kysymys aiheutti hämmentynyttä ääneen puhinaa.

Jatkoin johdattelua. "Hurdan ser han ut"? "Han är ganska gammal. Han är finlandssvensk. Och röker för mycket." Sitten äänestäjälleni alkoi palautua muitakin hänen ehdokkaansa ominaisuuksia. "Han är en mycket klok man. Han är författare".

Äänestäjä ei edelleenkään muistanut ehdokkaan nimeä, mutta kuvauksen perusteella olin aivan varma, että "det måste vara Jörn Donner". Iäkkäähkö, suomenruotsalainen, tupakoiva kirjailija, jonka puoluekannan määrittely aiheuttaa hämmennystä. Kukas muuukaan.

Mihin tämä iäkäs herra innostuneesti vastasi, silmänsä loistaen: "Ju, precis! Det är han!" Katsoin herran kanssa kaikessa rauhassa vaalijulisteista Donnerin numeron. Ja se numero sinne lappuun piirrettiin. Saatoin herran uurnalle, leimautin hänen äänestyslippunsa ja tipautimme sen uurnaan. Saattelin kansalaisvelvollisuutensa suorittamisesta tyytyväisen ikämiehen ulos koululta.

Jäin muistelemaan toimitusta tämän suomenruotsalaisen, iäkkään kansalaisen jo poistuttua. Hän oli varmasti jo päässyt kotiinsa, omaan laiskanlinnaansa lopen tyytyväisenä kun muistin vielä yhden luonnehdinnan ehdokkaasta: "... han har skägg". Niin meni Claes Anderssonin ääni Jörn Donnerille. Anteeksi. Förlåt.

14.12.2011

Kokoomus ja demarit sekoilivat Helsingin valtuustossa

Facebook on kätevä kanava, etenkin jos sattuu tuntemaan päättäjiä. Tuntemani helsinkiläinen vihreä valtuutettu kertoi, että Kokoomus kannattaa Vallilanlaakson joukkoliikennekatua, koska alueella asuu vain puhavihervasemmistoa (yäk!), Kokoomuksen valtuutettu Nina Suomalaisen suulla. Mikähän logiikka tässä on? Mainittu punavihervasemmisto kuitenkaan ei kannata suunniteltua joukkoliikennekatua vaan raitiolinjaa. Ajaako Nina Suomalaisen Kokoomus siis vihervasemmiston etua, jonka senkin se tuntee huonosti?

Vastustaessaan ajamansa joukkoliikennekadun sijaan samalle paikalle kätevästi vanhalle ratapohjalle saatavaa raitiotietä, Demarit ja Kokoomus jarruttavat poikittaista joukkoliikennettä, sillä paikalle saisi radan paljon nopeammin kuin kadun. Ja Kokoomuksen mukaan ratikka ei ole joukkoliikennettä. Mitähköhän se sitten on?

Ja sitten nämä, jotka eivät siis ilmeisesti osaisi erottaa juustohöylää lumikolasta, äänestivät juuri sen joukkoliikennekadun puolesta. Niin että ei sitten saada raitiotietä. Kiitos demari- ja kokoomustoverit sekoilemalla viherympäristön pilaamisesta.

Aiemman mielipiteeni asiasta voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Demokratia, postmoderni tyylikokeilu?

Kun Timo Soini kiiruhti irtisanoutumaan puolueensa eduskuntavaaliohjelman kulttuuripoliittisesta osiosta, jossa Perussuomalaiset irtisanoutuivat ns. postmodernista tekotaiteesta, hän samalla irtisanoutui poliittisesta kuluttajansuojasta. Ilmeisesti vaaliohjelmaan voi sisällyttää ihan mitä hyvänsä, kokeeksi, ja katsoa, tarttuvatko äänestäjät täkyyn. Siitä viis, onko se nyt niin kovin oikein. Otetaan äänet ja sit juostaan pois.

Edustuksellinen demokratia, jossa päättäjät ovat edes moraalisesti tilivelvollisia kansalaisille, taisi olla siis postmoderni tyylikokeilu matkalla kohti perussuomalaista Suomea.

12.12.2011

Kirkastettua Mahleria

Nyt Mahlerin kuoleman satavuotisjuhlavuoden lopussa on aika pohtia suhdettani Gustav Mahleriin. Mahler (1860-1911), jonka mukaan sinfonian piti sisältää kaikki, oli julkilausutusti oman mestarimme Sibeliuksen antiteesi: Sibeliuksen musiikissa yksi johtoteema kantoi yhden teoksen alusta loppuun. Kun Sibeliuksen taide on tiivistämisen ja kiteytyksen taidetta, Mahlerin musiikki on kuin runsaudensarvi, sekahedelmäsalaatti ja valintamyymälä: sama teos voi sisältää sekä taivaan että helvetin, suurimman ilon ja kauhistuttavamman ahdistuksen, inhimillisen sivistyksen ja luonnonläheisyyden samalla kertaa.

Mahlerin musiikki raottui minulle pikkaisen murrosikäisenä, jolloin kuulin radiosta Ylösnousemussinfoniaa (no 2) ja laulusarjaa das Lied von der Erde (joka on oikeastaan sinfonia altolle ja tenorille). Pidin musiikkia kiehtovana, mutta en rohjennut vielä lähteä siihen oma-aloitteisesti tarttumaan, kunnes lainasin 21-vuotiaana Töölön kirjastosta Bernard Haitinkin levytyksen hänen 4.sinfoniastaan. Tämä avasi Mahlerin portit.

Mitä levytyksiä Mahlerin teoksista sitten kannattaa kuulla? Ensimmäisestä, toisesta ja yhdeksännestä Bruno Walterin 50-60 -luvun vaihteen levytykset ovat itseään suosittelevia klassikoita, ja yhdeksäinen on ylipäätään yksi hienoimpia sinfonialevytyksiä ikinä. Wienissä ennen sotaa tehty vanhempi levytys on eloisampi ja myös välttämätön alanharrastajalle. Kathleen Ferrierin ja Julius Patzakin kanssa tehty das Lied von der Erde on ohittamaton, ei vähiten laulajien ansiosta. Tästä perusteellisemman arvostelun voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Kolmosesta klassinen versio on Jascha Horensteinin monikanavalevytys 60-luvulta. Itse en ole kuullut sitä, mutta Horensteinin live-versio das Liedistä on myös upea, ja livelevytys seiskasta ehkä jännittävin seiska. Muuten seiskasta hyvä peruslevytys on sir Georg Solti. Kutosessa ääripäitä edustavat George Szellin marssimainen leppymätön levytys ja sir John Barbirollin versio, jossa sinfonia on kuin kuoleva elefantti.

Kahdeksaisen ylenpalttisuudessa minulle on tähän saakka kommunoinut parhaiten Rafael Kubelikin mozartmaisen musikaalinen levytys. Vitosesta on hyviä levytyksiä pilvin pimein. Itselleni mittatikku on Barbirollin humaani versio; myös Herbert von Karajanin upeasti soitettu vitonen, jonka Adagietton lopussa on upea, pitkä sellolegato, on hieno. Nelosesta Willem Mengelbergin livelevytys vuodelta -39 on jännittävä, ja siinä Concertgebouw-akustiikka pääsee yllättävän hyvin oikeuksiinsa, vaikka taltiointi on näinkin vanha. Hyviä peruslevytyksiä nelosesta on tarjolla sitten vaikka kuinka paljon; esimerkiksi mainittu Haitink, Szell ja Paul Kletzki.

Sinfonioiden kokonaislevytyksiä on tarjolla hyvin paljon. Kokonaisuudessaan olen kuunnellut Kubelikin, Bernsteinin uudemman paketin, Tennstedtin ja nyt olen päässyt juuri hankkimassani Gary Bertinin paketissa loppusuoralle. Israelilainen Gary Bertini (1927-2005) on ehtinyt hankkia pienimuotoisen kulttimaineen nimenomaan Mahler-levytyksillään, jotka hän teki Kölnin radio-orkesterin (nyk. WDR Rundfunk Orchester) kanssa 80-luvun jälkipuoliskolla ja 90-luvun alussa. Niitä voi pitää Bertinin pääteoksena, ja niihin piintynyt arvostelma "välimerellisyys" on vähättelyä. Kyllä niissä voimaa ja täyteläisyyttä on yllin kyllin. Luonnonvalolla ne kyllä käyvät.

Miksi sitten sinfonioista kannattaa hankkia kokonaislevytyksiä? Niissä ilmenee säveltäjän tyylin muuttuminen ja sinfonioiden sijoittuminen keskenään säveltäjän kaanonissa. Saman kapellimestarin sinfonioissa on sama perussoundi, kun taas Kubelikin ja Bernsteinin rinnastaminen on kuin rinnastettaisiin kesäkeitto ja stroganoffi.

Kubelikin mozartmainen, klassinen lyyrisyys pääsee oikeuksiinsa erityisen hyvin ykkösessä ja nelosessa, Bernsteinin tyyli korostaa musiikin romanttista subjektiivisuutta. Soltin lihaksikas ja virtuoosinen tyyli sopii erityisen hyvin seiskaan, mutta toimii hienosti myös ykkösessä ja kakkosessa. Tennstedt korostaa musiikin vakavuutta ja tekisi mieleni sanoa, totisuutta tylsyyteen asti.

Loppusuoralle kaartava matkani Bertinin kanssa on ollut tähän asti antoisa. Hankin tämän pienimuotoisen kulttimaineen saaneen paketin hyvien arvostelujen perusteella. Eikä siitä ole heikkoa kohtaa löytynyt. Yksittäisiä huippuja siitä on vaikea nostaa, koska se on niin vahva kokonaisuus. Bertinin Mahler on virtuoosista, oivaltavaa, kimmeltävää, kaunista ja upeasti äänitettyä.

Minulle problemaattisen ja ylenpalttisuudessaan jotenkin tunkkaisen kasin finaalista hän löytää ylimaallista läpikuultavuutta, ja ysin finaali, jonka hän melkein raahaa tunnistamattomaksi (29 min. Bruno Walterin 21 min. vastaan) on ainutlaatuisen intensiivinen ja kaunis yhtä aikaa, yhtä pitkää legatoa. Paketin heikkona lenkkinä pidetty kutonen on analyyttinen ja kiihkoton, antaen musiikin tragiikan puhua omalla painollaan, alleviivaamatta mitään. Vitosen finaalin jousien sahaus on uskomattoman tarkkaa ja yksimielistä. Das Lied von der Erden kimmeltävän mystinen orkesterikudos on toteutettu uskomattoman kauniisti. Jos suhtautuu Mahleriin epäillen, Bertinin paketti voi voittaa hänelle uusia ystäviä.

Legitiimi yhteiskunta on kilpailukykyinen

Ihmettelin tällä palstalla jo miltei kolme vuotta sitten, mitä tarkoittaa kilpailukyky. Näköjään en ole ihmettelyineni yksin, sillä tätä tekstiäni (kts. klikkaamalla otsikkoa) on käytetty jopa lähteenä aihetta koskevassa diskurssianalyyttisessä tutkimuksessa. En ole kolmen vuoden ihmettelyistäni yhtään kostunut. Vieläkään en ymmärrä, mitä on kilpailukyky, miksi se on tärkeää, kenelle ja miksi sitä pitää pitää tärkeänä.

Tämänaamuisen Hesarin taloussivulla haastateltu "asiantuntija" oli nyt huolissaan, että eteläinen naapurimme Viro olisi Suomea kilpailukykyisempi. Ahaa, se onkin siis valtioihin liittyvä suure! Muistini mukaan kyllä tätä liturgiaa on käytetty myös kaupungeista, esimerkiksi silloin kuin halutaan rinnastaa Helsinkiä muihin Itämeren kaupunkeihin, kuten Osloon, Tallinnaan ja Tukholmaan. Jotkut ulottavat kilpailukyvyn mittaamisvaatimukset jopa ihmisiin, jolloin kyse on huippuosaajaliturgiasta, jossa kaikkiin ihmisyksilöihin kohdistuu moraalinen velvoite jatkuvaan kilvoitteluun.

Haastateltu Hesari-asiantuntija vielä tarkemmin totesi, että Virolla ei ole "paineita" verojen korotukseen, toisin kuin Suomella. Nyt vaan vielä tarvitsisi tietää, miten julkiset peruspalvelumme rahoitetaan ellei veroilla. Toinen vaihtoehto olisi ottaa velkaa. En halua, että Suomi lähtee mukaan sellaiseen kilpailuun, jossa kilpailukykyä mitataan sillä, miten ohueksi julkisen sektorin rasvaprosentti on trimmattu, jos seurauksena on lisääntyvä eriarvoistuminen. Ehdottaisin, että yhteiskunnallista kilpailukykyä mitattaisiin terveydellä, tasa-arvolla, yhteiskunnan oikeutetuksi kokemisella, demokratialla ja yksilöllisillä ilmaisumahdollisuuksillä, sillä ne ovat yhteiskuntaa kuvaavia piirteitä.

9.12.2011

Kysymykseni presidenttiehdokas Soinille

Esitin presidenttiehdokas Timo Soinille seuraavan kysymyksen nettihesarissa, ja esitän sen täällä myös julkisesti:

Miksi olet pitänyt esillä Kreikan ja muiden talousvaikeuksiin joutuneiden maiden tukipaketteja enemmän kuin mitään muuta asiaa presidentinvaalikampanjassasi, vaikka EU-politiikkaa johtaa Suomessa pääministeri, ei presidentti, ja miksi et ole presidenttiehdokkaana esittänyt huolestuneisuuttasi Suomessa tapahtuvasta eriarvoistumiskehityksestä?

Heikkopäisemmälle näyttää siltä, että Soini on kiinnostunut enemmän ulkomaiden asioista kuin oman maamme asioista, vaikka se puolue, jota hän edusti ainakin vielä eduskuntavaaleissa, väittääkin tahtovansa hoitaa ensin "omat asiat" kuntoon.

Ei katua Kumpulanlaaksoon

Eilen Helsingin kaupunginhallitus päätti kannattaa Kumpulanlaakson pirstovaa bussikatua, vaikka Vihreät esittivät sen pöytäämistä.

Mistä on kysymys? Kyse on bussiliikenteelle tarkoitetusta kadusta, joka lähtee Hämeentiestä, seuraillen alkupäästään vanhaa tavararataa ja yhtyy Mäkelänkatuun jossakin Mäkelänrinteen pohjoispuolella.

Linjauksen alkuperäinen päämäärä on ollut tarjota oikotie ns. tiedelinjalle Viikistä Pasilan ja Meilahden kautta Otaniemeen, kannatettavaa sinänsä. Paljon parempi olisi kuitenkin rakentaa pikaratikka vanhan tavararadan pohjalle. Mäkelänrinteen ja -kadun alittava tunnelikin olisi valmiina.

Nyt vihreää valoa saanut suunnitelma pilaa ainutlaatuisen Kumpulanlaakson rauhan, parin minuutin matka-ajan säästön takia. Alue on nyt keidas Kumpulan ja Vallilan välissä; siihen kuuluu on yliopiston kasvitieteellinen puutarha, siirtolamökkialue, muun Kumpulanlaakson ollessa yleisessä käytössä olevaa, viihtyisää puronvarsilaaksoa. Eikä takeita ole siitä, etteivätkö myös kiireiset työmatka-autoilijat jossakin vaiheessa keksisi käyttää tätä oikotietä. Toivottavasti suunnitelma pysähtyy kaupunginvaltuustoon!

8.12.2011

Metsän joulutapahtuma ma 19.12 Keskuspuistossa


HELSINGIN KESKUSPUISTO 100 VUOTTA

Keskuspuiston suojeluun perinteinen Metsän joulutapahtuma ma 19.12. 2011 kello 18-19 Helsingin Keskuspuistossa Lääkärinkadun varrella Mannerheimintie 71:n takana.

Järjestäjinä Helsingin Keskuspuiston puolesta ry., Meilahden seurakunta ja vapaa kansalaisliike Ei enää palaakaan Keskuspuistosta.

Järjestöneuvos Mauri Helovirta ja kirkkoherra Hannu Ronimus puhuvat. Tietoja metsään kaavoitetun kerrostalohankkeen nykytilasta. Yhteislaulua, mehua ja pipareita. Myös joulupukki piipahtaa. Vapaa pääsy.

Lisätietoja Jussi Vapaasalo, 040 966 5101
jussi.vapaasalo@kolumbus.fi

Suomessa ei arvosteta Sibeliusta

Tänään on tullut kuluneeksi Suomen säveltäjämestari Sibeliuksen syntymästä 146 vuotta. Tämän kunniaksi tämä päivä onkin omistettu paitsi Sibeliukselle, myös suomalaiselle musiikille yleisesti.

Sibelius on liian suuri maahamme jotta hänet osattaisiin paikoittaa. Hän on myös niin suuri, että kaikkea mitataan Sibelius-mittapuulla, aivan samoin kuin jokainen argentiinalainen jalkapalloilija on uusi Maradona. Erittäin kuunneltavaa ja paikoin omaperäistäkin musiikkia säveltänyt Einar Englund onkin kuvaavasti nimennyt omaelämäkertansa "Sibeliuksen varjossa".

Suomessa ei arvosteta eikä tunneta Johan Julius Christian (Jean) Sibeliuksen tuotantoa. Koulukirjoissa luetellaan hänen arvostetuin ja/tunnetuin tuotantonsa, joka on yhteneväinen virallisen totuuden kanssa, jossa hän on säveltänyt loppuun seitsemän sinfoniaa, viulukonserton, muuta orkesterimusiikkia, lukuisia yksin- ja kuorolauluja ja vähäsen piano- ja pikkuriikkisen kamarimusiikkiakin. Siis kerrotaan, että Janne on tehnyt tällaista. Hänen musiikkinsa ei kuitenkaan ole elävää kansankulttuuria. Eikä voikaan olla. Pitäisi ottaa pois Janne kansakunnan kaapin päältä.

Kuitenkin aniharva suomalainen tunnistaa Sibeliuksen tuotannosta muuta kuin Finlandian, Karelian (Alla Marcia-osan Karelia-sarjasta), Valse Tristen, En etsi valtaa loistoa ja ehkä Jääkärimarssin (jos tietävät, että nekin ovat Jannen kynästä). Ne, jotka jaksavat seurata Sibelius-viulukilpailua, tunnistavat viulukonsertonkin, jota saavat nelivuotisen yliannostuksensa juuri edellämainituista kilpailuista. Suurin osa lukeneistosta tietänee sen verran, että Jannella kuulemma on seitsemän niitä sinfonioita, siten kuin he koulussa lukivat ja että ne kai ovat kansainvälisestikin arvostettuja (ovat ne! niitä ovat levyttäneet Herbert von Karajan, Arturo Toscanini, Lorin Maazel, Simon Rattle, Thomas Beecham, Leonard Bernstein, Colin Davis, Sergei Koussevitzky ja niin edelleen). Aniharva kuitenkaan tunnistaisi ainoankaan sinfonian ainuttakaan osaa, puhumattakaan siitä, että muistaisi, miten ne menevät. Enemmän kuin häpeä, se on surku. Uskon, että moni elämä rikastuisi ja saisi lisäsisältöä tämän ainutlaatuisen musiikin tuntemisesta. Ei vain Suomessa, vaan missä tahansa.

Suomessa Sibelius on niin omassa kastissaan, että muut ovat saaneet kulkea hänen varjossaan, kuten Einar Englundin elämäkerta muistuttaa. Koska Siballa ei täällä ole varteenotettavia kilpailijoita, hänen musiikkiaan ei pystytä suhteuttamaan. Vasta kansainvälisessä valaistuksessa hänen merkityksensä ja suuruutensa asettuu viitekehykseen.

Parhaiten Sibelius on saanut jalansijaa muissa Pohjoismaissa, Englannissa, Yhdysvalloissa, Venäjällä ja Japanissa. Vaikeinta on ollut latinalaisessa Euroopassa, jossa ei ole sinfonisen musiikin traditiota, ja saksankielisessä Euroopassa, joka taas on sinfonian kotikenttää. Saksalaisilla on jo omat Beethoveninsa, Brahmsinsa, Mozartinsa, Mahlerinsa ja Brucknerinsa, vaikka osa heistä onkin itävaltalaisia.

Pieni palanen suhteellisuudentajua onkin siis paikallaan. Ei, Sibelius ei ole Beethoven, Bach, Mozart tai Haydn. He ovat musiikin universaalit jättiläiset, joiden tuotannon laatu ja merkitys kohottaa heidät länsimaisen kulttuurin suurimpien nerojen joukkoon. Sibelius on pikemminkin seuraavan kategorian säveltäjiä, saman kaliiberin miehiä Brahmsin ja Tsaikovskin kanssa, ja se onkin jo paljon se. Niistä säveltäjistä, joiden merkittävin aktiivikausi on ollut 1900-luvun puolella, Sibelius on ehkä merkittävin sinfonikko maailmassa, Sostakovitsin ohella, ainakin omaleimaisin, tai ihan varmasti ainakin hänen sinfoniansa ovat keskenään erilaisimpia. Kuitenkin ne muodostavat sarjan.

Ensimmäinen sinfonia on nuoruudentyö, kuitenkin taiteellisesti täysipainoinen sellainen. Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia oli nuoren säveltäjän julistus ”täältä tulen minä”; samalla se paalutti suomalaisen sinfoniakirjallisuuden syntyneeksi. Sibeliuksen aikalaisen, Robert Kajanuksen levytys on teoksesta referenssitallenne; uudemmista versioista Lorin Maazelin Wienin filharmonikkojen kanssa 60-luvulla tehty levytys on paras.

Jos ensimmäinen sinfonia julistaa suomalaisen säveltaiteen syntyä, toisella sinfonialla nähdään usein kansallista merkitystä. Se muodostaa 40-minuuttisen, koko ajan kasvavan kaaren, ja se kerää vauhtia loppuhuipennukseensa ennenkuulemattomalla tavalla lähes 20 minuutin verran. Kajanuksen ja Koussevitzkyn klassisten levytysten lisäksi pidän John Barbirollin romanttisesta, George Szellin virtuoosisesta ja analyyttisestä ja Neeme Järven selvästi Kajanusta heijastelevasta digitaalilevytyksestä. Hienoja levytyksiä toisesta sinfoniasta löytyy kuitenkin lukuisia.

Kolmas sinfonia onkin vaikeampi, ainakin sille on vaikeampi tehdä oikeutta kuin kahdelle ensimmäiselle. Kun toinen osa soveltuu säestämään herrasmiesten rauhallisia puistokävelyitä, niin finaali, jossa kaaos kristallisoituu kosmokseksi, on erittäin vaikeaa toteuttaa kontrolloidusti ja kuitenkin siten, että vaikutelma on vääjäämätöntä järjestystä kohti kulkeva kaaos. Kajanuksen levytyksen tavoin tässä ei ole onnistunut lähellekään kukaan toinen; sir Colin Davisin livetaltiointi Sibelius-Akatemian orkesterin kanssa yltää lähelle, lisäksi siinä on liikuttavalla ja hikoiluttavalla tavalla tarttuvaa innostuksen paloa. Siban orkka soittaa henkensä edestä. Valitettavasti tätä taltiointia ei ole kaupallisessa levityksessä, ja aivan ihanteellisia Kajanusta uudempia studiotaltiointeja en ole kuullut.

Neljäs sinfonia onkin sitten vallankumouksellista tavaraa. Se uusintaa Sibeliuksen sävelkielen kosiskelemattomassa ilmaisussaan, ja on sensaatiomaisen moderni. Se on kirkas kuin lähdevesi ja syvä kuin hiidenkirnu. Nelosesta on kirjoitettu paljon potaskaa; sitä sanotaan pettuleipäsinfoniaksi ja sen sanotaan kuvastelevan suomalaisten metsien synkkyyttä. No, suuri musiikki altistuu monenlaisille tulkinnoille. Hyvä ystäväni sanoi, että hän tunsi itsensä pohjattoman yksinäiseksi kuunnellessaan sinfonian hidasta osaa, ja tunsi, että hän vajoaa tuoleineen lattiasta läpi. Yksinäisyys ei kuitenkaan ole pelottavaa, kuten ei tämä musiikkikaan. Vakavaa se on. Sir Thomas Beechamin referenssilevytys 30-luvulta toteuttaa esikuvallisimmin sävellyksen hengen, ja Lorin Maazelin 60-luvun levytys on ihanteellinen uudempi versio. Hienoja levytyksiä teoksesta löytyy pilvin pimein. Positiivisimman yllätyksen tarjoaa Ernest Ansermet, joka osoittaa, että ensimmäinen osa pysyy koossa myös vaarallisen hitaassa tempossa. Ansermet ja Orchester de la Suisse Romande esittelivät minulle neljännen sinfonian täysin uudessa valossa, ja tämän toteuttaa ranskalaisen tradition kapellimestari!

Vain ihminen, jolla on niin vahva itsetunto, että hän viihtyy yksinään, selviää ehjänä neljännen sinfonian kuuntelemisesta.

Viides sinfonia on lähestyttävä ja romanttinen mutta kuitenkin kompakti. Tai ehkä termi ”klassinen” kuvailisikin sinfoniaa paremmin. Se on kakkosen tiiviimpi sisarteos, jossa on myös uljas loppuhuipennus. Klassisten Kajanuksen ja Koussevitzkyn levytyksien lisäksi on vaikeaa suositella moderneja tallenteita, jotka olisivat aivan ideaaleja.

Kuudes sinfonia pakenee määrittelyjä ja määrittelijöitä. Siitä tulee helposti läpisoitto, jos sen henkeä ei ymmärretä. Parhaiten sen ymmärsi sir Thomas Beecham, jonka levytys on parhaan auktoriteetin – Sibeliuksen itsensä – mielestä paras levytys mistään hänen teoksestaan (siis ennen vuotta 1957). Ja tähän näkemykseen on helppo yhtyä. Olen kirjoittanut tästä oman juttunsa tänne kesällä. Linkki tähän juttuun alla:

http://perukangas.blogspot.fi/2010/07/elama-on-sibeliuksen-kuudes-sinfonia.html

Seitsemäs sinfonia sisältää nelosen ohella hienoimmat Suomessa kirjoitetut musiikkisivut. Se on yksiosainen, tai oikeastaan se koostuu neljästä toisiinsa integroidusta osasta. Sen rakenne on sinfonisessa kirjallisuudessa vallankumouksellinen, vaikka on toki Mozartkin toteuttanut samantyyppisiä integroituja rakenteita 32.sinfoniassaan. Siinä on vieläkin vähemmän mitään turhia yksityiskohtia, jotka eivät nivelly kokonaisuuteen kuin Sibeliuksen sinfonioissa yleensä, mikäli mahdollista, sillä Sibeliuksen sinfonioissa ei ole mitään turhaa. Seitsemäs sinfonia ei kuitenkaan ole ainoastaan rakenteellisesti vallankumouksellinen ja sävellysteknisesti kunnioitusta herättävä tiiviydessään, vaan neljännen sinfonian ohella oma suosikkini. Koussevitzkyn klassisen levytyksen lisäksi, hienoimmat tallenteet ovat live-esityksistä: sir John Barbirollin käsissä seiska on yksi, pitkä tauoton hengähdys, pelkkää legatoa, kun taas Jevgeni Mravinskin esitys korostaa sinfonian dramaattisuutta, ollen Barbirolliin verrattuna staccato, taukoa tauon perään ja aina uusia alkuja.

Suosittelen kyllä muunkin suomalaisen musiikin kuuntelemista kuin vain Sibeliuksen. Esimerkiksi Crusellin, Melartinin tai Englundin. Jos Sibelius otetaan alas kaapin päältä, ehkä hän lakkaisi myös varjostamasta muutakin suomalaista musiikkia.

Koulujen musiikinopetuksella on suuri vastuu, jotta suurmies muistettaisiin niistä tekemisistään, jotka tekivät hänestä suurmiehen. Ja ehkä myös historianopetuksella. Paras tapa kunnioittaa suurmiestä onkin kuunnella hänen musiikkiaan. Sibelius tulee ottaa alas kansan pariin, sinne, minne hänen musiikkinsa kuuluu! Sibeliuksen musiikki elää!

6.12.2011

Niilon muistolle

Äidinisäni Niilo Malino täyttäisi tänään 81 vuotta. Jos eläisi. Hän oli ainoa isoisäni. Jota sanoin papaksi.

Niilo oli herkkä ja tunteellinen mies, joka oli kuitenkin tottunut kätkemään tunteenilmaisunsa. Olen kuitenkin nähnyt hänen hiljaa itkevän, salaa myöhään illalla keittiössään. Hän itki perheensä sisäistä heitteillejättöä; vaimoaan Saimaa, joka oli - taas - ulkona juhlimassa. Saima oli kaunis nainen ja hän tiesi sen.

Niilon toinen tragedia oli se, että hän oli yhden sentin (174 cm) liian lyhyt poliisikouluun. Niilosta tuli rakennusmestari, mistä hän olikin sitten hyvin ylpeä. Hän oli myös oman elämänsä rakennusmestari, rakentaen perheelleen kotitalon Helsingin maalaiskuntaan, Kivistöön, omin käsin. Viimeksi kun kävin taloa katsomassa muutama vuosi sitten, siellä se oli edelleenkin paikallaan. Niin hyvää tekoa se oli. Mitä nyt se oli maalattu siniseksi, keltainen talo.

Niilo oli nuorena kova urheilija: hän nosti painoja, paini ja pikajuoksi sm-tasolla. Hän oli yhden voiton päässä Helsingin olympialaisista, mutta hänen etunimikaimansa väänsi häneltä sm-finaalissa muutaman kylkiluun rikki. Sadalla metrillä hänen ennätyksensä oli 11.2. Painiharrastustaan Niilo siirsi eteenpäin, opettaen minulle miten tehdään paskaraudat.

Niilo ja Saima pitivät kuitenkin yhtä loppuun saakka, ja minä äitini kanssa vietin suurimman osan viikonlopuistamme alakouluvuosinani Niilon seurana Kivistössä kun Saima vietti yhä enemmän aikaa Kätilöopistolla intensiivisädehoidoissa. Kun Saima lopulta joutui antamaan periksi, Niilo, kuten hänen sukupolvensa miehet yleensä, oli aivan avuton. Hän opetteli alusta asti keittämään perunoita. Niilon viimeisille vuosille sallittiin sentään uusi rakkaus, ja viimeiset vuotensa Niilo kuntoili, matkusteli ja nuortui silmissä.

Niilo päätti kerran lähteä pyöräillen uuden rakkautensa kanssa tervehtimään entisiä työkavereitaan rakennusliike Hakaan Kustaanmäkeen. Kun Niilo oli saapumassa Hakalle, hänen sydämensä pysähtyi. Niilon lähtö oli nopea. Hän sai lähteä rakkaansa läsnäollessa, elämäntyötään ajatellen.

Jonkin aikaa Niilon kuoleman jälkeen ovikelloni Kannelmäessä soi. Oven takana seisoi harmaantunut mies, joka esitteli itsensä Voitto Hellsteniksi. Urheilun harrastajana tiesin hyvin, kuka Voitto Hellsten oli: 400 metrin olympiapronssimies, moninkertainen suomenmestari ja todellinen Ruotsin kukistaja. Hän ei ollut kuullut pitkään aikaan urheiluystävästään Niilosta. Kun kerroin, että Niilo oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen, hän itki lohduttomasti ovellani.

Minä muistan Niiloa itsenäisyyspäivänä. Niiloa, joka oli hyvin ylpeä siitä, että hänen syntymä- ja nimipäivänään liputettiin.

5.12.2011

Koulumatkapyöräily turvalliseksi

Pyöräilen päivittäin töihin Pihlajatietä. Laskin, että tässä eräänä aamuna vastaani pyöräili 12 lasta matkalla Keskuskouluun. Heistä yhdellä oli ajopelissään valot. Ainoallakaan ei ollut yhtään heijastinta, ei edes pyöräilykypärää. Aikuispyöräilijöiden näkyvyys on hieman parempi, mutta ei tässä esimerkki taida auttaa.

Vanhemmat ovat tietysti ensisijaisesti vastuussa lapsistaan liikenteessä, mutta liikenneturvallisuus on kaikkien asia, ja tässä olisi kodin, koulujen ja poliisin ja kansalaisjärjestöjen yhteistyön paikka. Aloitetaan vaikka heijastimien jakamisesta ja lamppujen paristojen vaihdosta!

4.12.2011

Helenius lopetti nyrkkeilyn

Olen nyrkkeilyn ystävä, joka on katsonut satoja ja taas satoja nyrkkeilyotteluita televisiosta ja käynyt aistimassa nyrkkeilyiltojen ilmaa, jossa sekoittuvat oluen tuoksu, nahkatakkien kahina ja sellaiset lauselmat joita minä en voi kirjoittaa tänne. Nyt se on loppu. Suomalaisen urheilijan nyrkkiin se loppui, aivan samoin kuin suomalaisten hiihtäjien dopingsekoilut ovat lopettaneet hiihtämisen penkkiurheilumuotona.

Nyrkkeily on ääripatrioottinen laji, ja tämä heijastuu yleisön käyttäytymiseen ja odotuksiin. Nyrkkeilyssä tuomaristo saa kotikehän suosikin säännönmukaisesti laskettua voittajaksi, vaikka sitten tämä tapahtuisi siten kuin todistamassani Tony Halmeen ja eks-maailmanmestari Iran Barkleyn ottelussa: lasketaan lukua sitten niin pitkään että saadaan suomalainen ylös. Jokainen paikallaolija - Halme-parkaa lukuunottamatta - tiesi olleensa todistamassa selkäsaunaa.

Urheilussa isänmaallisuuteni on huipussaan. Luulisi siis että tämä minulle sopisi. Mutta ei. Minä olin eilisiltana eri ottelussa kuin tuomaristo katsoessani Suomen toivon Robert Heleniuksen ja Dereck Chisoran EM-tittelikamppailua. Robbe ei nimittäin missään vaiheessa hallinnut ottelua. Pystyssä hän sentään pysyi. Ei ole tietenkään Robbe-raukan vikaa se, että tässä ottelussa ei alkanut urheilullisen tuomarityöskentelyn aikakausi, jossa Chisora oltaisiin saatu kaikilla tuomariäänillä voittajaksi pistein 120-108. Taitaa olla selkeintä tästä lähtien keskittyä ei-arvostelulajien seuraamiseen, kunnes joku keksii tehdä juoksustakin arvostelulajin.

Vanheneminen on jatkuvaa jäähyväisten jättöä. Hiihdon jälkeen on ohjelmistostani karsiutunut jalkapallon mestareiden liiga. Nyt ei enää nyrkkeilyä minulle.

3.12.2011

Charm personified

My review of a 10-cd-set of Fritz Kreisler's recordings as published at Amazon is as follows. The original one can be accessed by clicking the headline:

The attribute most frequently associated with the great late Kreisler is charm. And it applies so readily to his humane approach, representing the long gone 19th century. While some purists might resent his vibrato as somewhat sugary, for the sympathetic listener it is only a depiction of his lifelong love for music. Probably the most representative of his art are the lollipops, some of them composed by the man himself but still his major ouevre is the Beethoven concerto with his own cadenzas. While the sound quality is hardly flattering for the orchestra, the golden violin sound shines thru. This is as indispensable a violin playing as it can get. The Beethoven sonatas (complete!) presented here are very much lead by the violin but make no mistake, they are musical and utterly charismatic stuff.

2.12.2011

Porvoon bussi puree ja lyö

Suhteeni Porvoon julkiseen liikenteeseen ei tunnetusti ole vallan ongelmaton (kts. otsikkoa klikkaamalla aikaisempi tekstini lentokenttäliikenteestä). Kuherruskuukausi sen kanssa on loppunut oikeastaan ennen kuin se on alkanutkaan.

En oikeastaan tiedä, missä on vika: liikenteen aiheuttamissa kaaostekijöissä, jotka tekevät aikatauluissa pysymisen mahdottomaksi, kuljettajien kuullun ymmärtämisessä, aikataulujen epäymmärrettävyydessä vai matkustavaisen ymmärrettävyyden puutteessa. En myöskään oikein osaa ottaa kantaa, mikä näistä vioista olisi helpoiten korjattavissa ja mistä näistä vioista pitäisi olla eniten huolissaan.

Nyt kun yritin matkustaa eilisiltana Helsinkiin, olin jo etukäteen varmistanut selustani. Tai niin ainakin luulin. Olin katsonut Matkahuollosta saatavasta aikataulu"tuotteesta", jossa yhdellä aanelosella on tulostettuna kaikki Helsinki-Porvoo-välin linjat, joista ns. "pikavuorot" lihavoituina, että näitä kuuluisia "pikavuoroja" lähtisi vartin välein. Sekä puoli viideltä että varttia vaille viisi. Ja ne lähtevät laiturilta numero kolme. Tai siis lähtevät, jos on laiturilla kolme tilaa. Ja siinä ei ole tilaa, jos esimerkiksi laiturille 2 tuleva bussi on laiturilla numero kolme.

No, varttia vaille viisi tuli laiturille numero kolme bussi. Kysyin, onko tämä semmoinen "pikavuoro". Kuljettaja sanoi että on se. Siinä bussissa oli lentokoneen kuva, mistä oletin, että se tarkoittaa sitä, että se menee lentoaseman kautta. Varmistin vielä kysymällä tämän kuljettajalta. Tosin minulle olivat asiaa paremmin ymmärtävät kyllä osanneet valistaa, että pikavuorobussit eivät kulje lentoaseman kautta. Joten kyseessä täytyi olla joko näköharha tai sitten oli bussi harhautunut reitiltään. Tai sitten minä olin harhautunut väärälle laiturille tai olin väärässä paikassa oikeana aikana tai oikeassa paikassa vääränä aikana. En ymmärtänyt, uskaltaako tuohon linja-autojen lentävään hollantilaiseen mennä. Että jos kyseessä on haamubussi, kuljettaako se vain haamuja?

Koska olin huolestunut siitä, miten omalle ontologiselle statukselleni mahtaisi käydä. Että tulisiko minustakin haamu. Kun olin jo kerran joko ainakin väärässä paikassa tai vääränä aikana, en halunnut, että minä itsekin muuttuisin jotenkin vääräksi. Ettei bussi vain kenties haihduta ihmisiä. Haamubussin puolesta puhui sekin, että kun kysyin kuljettajalta, mikä olisi mainitun "pikavuoron" matka-aika, se olisi vähintään tunti ja kymmenen minuuttia. Otin sitten vakiovuoron, siis sellaisen ei-pika, joka ajoi Helsinkiin samassa ajassa. Tunti ja kymmenen minuuttia. Joten mikä pikavuoro se sellainen oikein olisi ollut joka ajaa samassa ajassa kuin ei-pikavuoro.

Kun muutin Helsingistä maakuntiin, osasin kyllä olettaa että julkinen liikenne ei toimisi ihan kuin Strömsössä. Tosin Porvoohan on nykyään melkein Helsingin itäisin lähiö, sen verta paljon täältä käydään Helsingissä töissä. Ja jos ollaan Porvoota kohtaan reiluja, niin Norjasta Helsinkiin palatessani minulle oli järkytys se, miten pääkaupunkiseudun joukkoliikenteen palvelun luotettavuus oli romahtanut.

Ummikkohelsinkiläisenä en tiennyt, mitä tarkoittaa pikavuoro. Helsingissä ei kulje sellaisia, paitsi ehkä metro ja juna, silloin kun jälkimmäinen kulkee. Luulin kuitenkin että pikavuorot ovat jotakin sellaista, jotka kulkisivat ripeästi. Tätä antoi syyn epäillä sanan "pika" etymologia. Ja että tämä "pikaisuus" voisi johtua esimerkiksi siitä, että kyseinen liikenneväline kulkisi sellaista reittiä, jolla saa ajaa kovempaa (kuten moottoritietä) tai jolla on vähemmän pysähtymispaikkoja (kuten moottoritiellä).

Vast'edes varmistan selustani jok'ainuan kerran kun lähden Helsinkiin. Katson ensin netistä muutamankin sopivan linjan, niille varavaihtoehdot, tulostan netistä sopivat vuorot, varmistan vielä minua kokeneemmalta matkustavaiselta (Sanna parka!) että olen tulkinnut aikataulut oikein ja sitten mietin strategian etukäteen siltä varalta jos bussi saapuukin myöhässä. Sitten vielä kysyn joka kerta kuljettajalta seuraavan kysymyksen: "onko tämä pikavuoro vai ei, mitä reittiä tämä ajaa Helsinkiin ja mikä on matka-aika".

1.12.2011

Kaavoituksen avoimuus on märkä päiväuni


Päättäjille kannattaa puhua kasvokkain. Tässä kasvokkain Ei enää palaakaan Keskuspuistosta-liikkeen grand old man Vilho Ikkala ja oikeusministeri Tuija Brax, liikkeemme tärkeimpiä ja pitkäaikaisimpia tukijoita.

Vuonna 2000 voimaan astunut Maankäyttö- ja rakennuslaki nosti ensimmäistä kertaa kansalaiset toimijoiksi kaavoituksessa. Se korosti kaavoitusprosessin avoimuutta: sitä, että kaavasuunnitelmiin voi tutustua kaavoituksen kaikissa vaiheissa ja sitä, että niihin voi myös vaikuttaa ja niistä lausua oman mielipiteensä. Todellisuus on kuitenkin paljon raadollisempi.

Käytännössä kansalaiselle laissa suodun aktiivisen roolin ottaminen edellyttää omaa aktiivisuutta, erittäin kovaa päätä, kovakorvaisuutta ja suhteita päättäjiin. Niitä suhteita voi tietenkin aktiivinen kansalainen itse hankkia, ottamalla puhelimen käteen, kirjoittamalla heille sähköpostia tai tapaamalla heitä henkilökohtaisesti.

Omien kokemuksieni perusteella olen lähtökohtaisesti hyvin epäileväinen kaupunkisuunnittelupäättäjiä kohtaan ellei toisin todisteta. Heistä moni toimii siten että se antaa aiheen epäillä heidän pitävän kuntalaisia vihollisinaan, joiden tehtävänä on vaikeuttaa heidän massoittelutavoitteitaan. Eikä tämä epäily välttämättä jää aivan kielikuvan tasolle: tiedän omasta kansalaisliikkeestäni, että päättäjä voi olla valmis uhraamaan henkilökohtaiset ystävyyssuhteetkin siinä vaiheessa kun hänestä tulee kaavoituspäättäjä.

Neuvon tapaamaan päättäjiä henkilökohtaisesti, sillä sähköposteihin he eivät välttämättä vastaa. He saavat niitä nimittäin aika paljon, ja meilit on helppo deletoida. Henkilökohtaisessa tapaamisessa päättäjä ei pysty menettelemään kuin se entinen tyttö, joka pakeni ystävänsä selän taakse kun kävin häntä kumartamassa vanhojentanssiharjoituksissa daamikseni. Tai jos näin tekee, nolaa itsensä. Mieluiten kannattaa puhua heille joukkotilaisuuksissa, kuten kaavoitustilaisuuksissa tai erilaisissa julkisissa vaalitilaisuuksissa, sillä muut paikallaolijat ovat "todistajia" ja "vartijoita".

Sekä omien että tuttavieni kokemuksen kautta yleensä vihreät ja vasemmistoliittolaiset ovat myötämielisimpiä toimimaan Maankäyttö- ja rakennuslain velvoittamalla tavalla. Näin siis ainakin Helsingissä. Tämän epäilen johtuvan siitä, että näiden puolueiden viiteryhmänä ovat kansalaiset ja niillä on suorin yhteys epäpoliittiseen kansalaistoimintaan. Niillä ei myöskään ole vakiintuneita yhteyksiä liiketoiminnallisiin intresseihin. Helsingissä hyviksiin kuuluu myös Keskusta.

Puhelinkeskusteluissa päättäjien kanssakin on sellainen vika, ettei niitä voi käyttää todisteena, jos nimittäin on mennyt nauhoittamaan puhelun ilman vastapuolen suostumusta. Puhelinkeskustelusta tehtyjä muistiinpanoja ei välttämättä pidetä yhtä vastaansanomattoman todistusvoimaisena dokumenttina kuin nauhaa, ja nekin voivat sitäpaitsi johtaa käräjille. Minua on eräs johtava kaavoituspoliitikko uhannut oikeustoimilla kuullessaan että teen muistiinpanoja puhelinkeskustelustamme. Näitä todistajia ja vartijoita nimittäin tarvitaankin jos kansalainen ei halua oikeuteen, jossa sitten tarvitaankin niitä oikeita todistajia ilman sitaatteja.

Maankäyttö- ja rakennuslain vakavasti ottaminen voi siis johtaa kansalaisen käräjille, jossa hän on syytettynä, vaikka pitäisi olla toisinpäin, jos ei mistään muusta niin vähimmilläänkin maankäyttö- ja rakennuslain hengen rikkomisesta.

Citymarket unohti pyöräilijät


Rauta-aita. Sen yhdellä puolella ovat polkupyörät, toisella puolella pyörätelineet.

Porvoon Citymarketissa tehdään sisäkaton remonttia, mikä on jättänyt pyörätelineet remonttiaidan väärälle puolelle. Jätettyäni kolme asiakaspalautetta yhteydenottopyynnöllä Citymarketille, joissa toivoin pyörätelineitä takaisin, mitään ei tapahtunut. Aika välinpitämätöntä toimintaa. Olisivat voineet edes pahoitella ja kertoa syyn, miksi niitä telineitä ei sinne saada. Tarvetta olisi sillä tähänkin vuodenaikaan pyöriä nojailee siihen remonttiaitaan arki-iltaisin keskimäärin noin 20 kpl.

Epätietoisuuteni jatkui kunnes satuin näkemään remonttiaidassa lapun, jossa luki urakoitsijan yhteystiedot. Soitettuani urakoitsijalle, tämä hieman nihkeänä halusi tietää, "millä agendalla" liikun. Kun kerroin, että en ole ainoastaan päivittäispyöräilijä vaan että edustamani Porvoon Vihreät on kiinnostunut asiasta, sain tietää ainakin syyn siihen, miksi niille telineille kävi niin kuin kävi.

Urakoitsijan mukaan pyörätelineiden kohtalosta käytiin keskustelua remontin alkaessa, mutta ne on kuulemma pultattu kiinni katukiveykseen, koska niillä on tehty ilkivaltaa. Niitä on kuulemma heitelty näyteikkunoiden läpi. Pyöräilijät saavat siis kärsiä välillisesti ilkivallasta. Great.

En kyennyt saamaan pyörätelineitä takaisin. Ne palaavat tammi-helmikuussa kun remontti valmistuu. Koska tiedustelin asiaa Porvoon Seudun Vihreiden puheenjohtajana, sain sentään asiallisen vastauksen.

30.11.2011

Siksi valitsen radiohiljaisuuden

Kuulin eilisiltana kuntosalini radiossa valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen esittelevän mielimusiikkiaan. Hän oli siis niinkuin dj. DJ olen minäkin ollut tai ainakin levynvalitsijan auttaja. Kerran vein edesmenneen ravintola Arkadian dj:lle Ludwig van Beethovenin Pastoraalisinfonian (numero 6), Bruno Walterin johtaman Columbian sinfoniaorkesterin esittäminä. Tyhjeni lava ennen kuin varsinainen leivittäjä eiku levyttäjä huomasi tulleensa vedätetyksi.

Ilmoitan nyt tässä vaiheessa jo kaikille mahdollisille radioille että minua on turha kysyä esittelemään mielibiisejäni. Voin kertoa ne tässä: Beethovenin ysi, Bachin Matteus- ja Johannespassio, Mahlerin das Lied von der Erde ja Brucknerin sinfonioista oikeastaan mikä hyvänsä. Ja tiedoksi niille jotka eivät tiedä: ne eivät mahdu formaattiin kun passioita lukuunottamatta ovat ne noin tunnin teoksia. Niitä ei voi eikä saa pätkiä mainoksilla.

Biisi ja musiikki eivät ole synonyymejä, eikä artisti ja bändi, puhumattakaan musiikista ja bändistä. Minun suosikkibändejäni ovat Berliinin ja Wienin filharmonikot, Statskapelle Dresden, Euroopan kamariorkesteri, Philharmonia Orchestra, The English Concert, Chicagon ja Clevelandin orkesterit sekä New Yorkin filharmonikot. Jos toimittajat katsovat, että kansalla on oikeus tietää mielimusiikkini, vastaan siis kyllä mielelläni mielimusiikkiani koskeviin kyselyihin. Julkisiin tehtäviin pyrkivä on sen kansalle velkaa.

28.11.2011

Mies tulee keittiöapulaisestakin muttei keittiöpsykologisoimalla

Psykologi Tony Dunderfeldtin mielestä ihmissuhteet ajautuvat haaksirikkoon liiallisen tasa-arvon myötä. Tasa-arvon, jossa miehet "eivät uskalla olla miehiä". Tämä siis sanottu sillä samalla asiantuntemuksella, joka on lanseerannut siivousfirmaan ihmissuhde-ajokortin (jos joku ei tiedä, niin eräässä siivousfirmassa aiemmin käytössä olleet hymypassit korvattiin taannoin Dunderfeltin häkellyttävällä innovaatiolla, ihmissuhdeajokorteilla).

Olen kuullut, että jotkut naiset haluavat marjanpoimijan sijasta miehen. No, minä poimin marjani mieluiten pakastimesta. Sellainen kykkiminen ei sovi skoliootikolle. Säästän naiset siis katselemasta quasimodoja metsissä omalta kohdaltani.

Kun näitä kriteeristöjä nyt kerran keräillään, niin ei sikspäkin nauttiminen poissulje ulkoista sikspäkkiä. Voin vahvistaa tämän omasta kokemuksestani. Olut on ihan hyvä urheilujuoma, tosin vasta urheilun jälkeen ja penkkiurheilukäyttöön rajoitettavaksi.

Sen sijaan polkupyörien korjaamista en rohkaisisi teitä, arvon naiset, valtuuttamaan minulle. Jos nimittäin haluatte sen vielä joskus nähdä ehjänä. Autoista puhumattakaan. Niille en osaa muuta tehdä kuin työntää. Tosin maineeni miehenä on kiirinyt jo maamme rajojen yli; kerran Norjassa kaksi naista pysäytti minut ja pyysi minua katsomaan autoaan. Minulla taitaisi siis olla huutavampi tarve autolla-ajokortille kuin ihmissuhdeajokortille...

Kerran tässä kuitenkin pääsi sattumaan vahinko. Lampun kanssa. Sellaisen sain sentään kattoon, ensin tuijoteltuani avopuolisoni kanssa (joka on nainen) kattoa nelisen kuukautta, sitten kun tuli niin pimeää etten enää nähnyt kattoa jota tuijotella, ostin lampun. Sitten kun olin tuijotellut lamppua pari viikkoa, jotenkin se sinne kattoon lennähti.

Minä asettaisin kyllä naiselle rajat. Vähän rajaa niiden kriteeristöjen laatimiselle! Tai mikäs siinä, tiedän oikein hyvin, että en ole mikään Jumalan lahja naissukupuolelle. Ei minun tarvitse. Hyvin on tämäkin tavara mennyt kaupaksi, tämän hepin ympärillä. Minä nimittäin tiedän rajani, aina siitä lähtien kun isäni työpaikka kävi 70-luvulla Tiedä rajasi -kampanjaa.

Ei ottanut Tony yhtään sitäkään huomioon, että ei mies implikoi välttämättä naista. Jotkut miehet nimittäin sattuvat tykkäämään miehistä.

Dunderfeltin akateemisesta löydöksestä tehdyn jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Aloitan Porvoon Vihreiden puheenjohtajana

Viimeviikkoinen Porvoon Seudun Vihreiden syyskokous valitsi minut yksimielisesti yhdistyksen puheenjohtajaksi vuodelle 2012. Tämä on suuri kunnia, etenkin kun olen asunut Porvoossa vasta seitsemän kuukautta. Toki kokemukseni poliittisesta paikallistoiminnasta, vihreästä yhdistystoiminnasta ja muu kansalaisvaikuttamiskokemukseni ovat osittain yleispäteviä ja ne valmistavat minut tähänkin.

Olen aina pitänyt puoluepolitiikkaa kansalaisvaikuttamisen välineenä ja muun kansalaistoiminnan luontevana jatkeena. Vihreillä yhteys poliittisesti väriä tunnustamattomaan kansalaistoimintaan on yleensä suorempi kuin muilla puolueilla; moni on tullut mukaan alun alkaen paikallisen kansalaisaktiivisuuden kautta. Minulla se alkoi Helsingin Keskuspuistoa puolustavasta kansalaisliikkeestä, jota olin perustamassa kesällä 2005. Toki olin jo käynyt kurkistamassa vihreää järjestötoimintaa opiskeluaikanani HYY:n Vihreissä.

Kotini oli leimallisen epäaatteellinen. Meillä ei oltu erityisen kiinnostuneita uskonnoista tai politiikasta, mutta isäni luontoharrastuksen kautta nimet Linkola ja Pulliainen ovat minulle jo lapsuudesta tuttuja 70-luvulta.

Hallitukseen valittiin onneksi lisäkseni myös Porvoon kunnalliselämässä koeteltua voimaa, minkä takaa sarjakuvataiteilija Kaisa Leka, josta tehtiin varapuheenjohtaja. Muiksi hallituksen jäseniksi valittiin Olli Orimaa, Maarit Sulkunen, Markus Keskitalo ja Janne Ekman. Heistä on varsin lyhyessä ajassa jo hyvää vauhtia tulossa ystäviäni, ja uskonkin, että väistyvän pj Anna-Stiinan työtä on hauskaa jatkaa tällä porukalla!

Ensi vuonna tulee kahdet vaalit. Paikallisjärjestöille tämä merkitsee työntäyteistä vuotta. Ensin presidentinvaaleissa taistellaan Pekka Haavisto toiselle kierrokselle, ja sitten toisella kierroksella ihan kaikki onkin mahdollista. Syksyn kuntavaalien ehdokasasettelukin alkaa pikku hiljaa, ja Porvooseen tarvitaan mahdollisimman paljon hyviä ehdokkaita.

Itse ehdokkaana aion puolustaa etenkin nuoriso-, liikunta- ja kulttuuripalveluita. Tunnen porvoolaista työpajatoimintaa jo vanhojen töideni kautta, ja aktiiviliikkujana arvostan uimahallia ja puolustan Porvoon ulkoilualueita, Humlaa, Kokonniemeä ja Jonasbackenia. Haluan myös, että julkiset palvelut sijaitsevat Porvoon keskustassa, joka on koko itäisen Uusimaan keskus. Kuninkaanportti ei ole keskus, siellä ei asu ketään, joten julkisia palveluita sinne ei saa keskittää.

Julkista liikennettä Porvoossa mutta myös Porvoosta ja Porvooseen pitäisi myös parantaa. Raideyhteyttä Helsingin ja Porvoon välillä tulisi kiirehtiä, ei vain työmatkaliikenteen vuoksi vaan myös lentokenttäliikenteen, josta omat kokemukseni eivät ole kaikilta osin aivan mairittelevia. Haluan myös mietittävän Porvoon roolia maakunnallisena keskuksena ja palveluntuottajana. En halua, että Porvoo rohkaisee vapaamatkustamiseen, jossa ympäristökunnat ulkoistavat ongelmansa Porvooseen. Porvoon julkiset palvelut tulee tuottaa säästäen turhista hallintokuluista.

Seuraavan kerran Vihreät ovat Porvoossa menossa mukana huomenna, tiistaina 29.11. Porvoon pääkirjastossa, jossa pidetään monikulttuurisuusaiheinen tapahtuma. Siellä vierailee mm. kansanedustaja Jani Toivola ja paikalla on myös kaupunginjohtaja Jukka-Pekka Ujula. Tunnelmallinen tapa tutustua Vihreisiin ovat pikkujoulut, jotka pidämme Humlan majalla perjantaina 16.12. Tervetuloa mukaan!

25.11.2011

Paavon hutipotku

Pidän Paavosta kovasti sekä ihmisenä, aktivistina että poliitikkona, enkä halua sanoa hänestä pahaa sanaa. Siis Arhinmäestä. Eilinen ns. pienten puolueiden presidenttitentti kuitenkin osoitti, että nyt on hän väärässä paikassa, roolinsa vankina. Ei ole Paavo koko totuus vasemmistosta.

Arhinmäki on aina ollut luonteva esiintyjä: tähän saakka on näyttänyt siltä, että hän on löytänyt luontevan tavan toimia vasemmistojohtajana kuitenkin säilyttäen oman katurosoisen aktivistiminänsä. Sekä näihin rooleihin että viimeisenä presidenttikampanjaan julistautuneen henkilön sopii erittäin hyvin lähteä liikkeelle haastaen, tarpeen tullen aggressiivisestikin.

Nyt tuli Paavolle kuitenkin hutipotku. Kun Paavo keksi heti tentin alussa syyttää Pekka Haavistoa Naton kanssa flirttailemisesta, ja kun häneltä kaivattiin tähän täsmennystä, hän alkoi puhumaan Lipposesta ja Niinistöstä. Eivät olleet Lipponen ja Niinistö mukana tuossa lähetyksessä. Siinä olivat Arhinmäen itsensä lisäksi Haavisto, Essayah ja Eva Biaudet.

Nyt oli kyllä käynyt niin, että olivat tainneet 60-lukulaiset rauhanpuolustajat käsikirjoittaa Paavon puhumiset ilman että olivat ottaneet selvää, mihin ohjelmaan oli Paavo menossa ja keiden kanssa. Ja Paavo ei ollut muistanut tarkistaa nuottejaan etukäteen. Kannattaa skarpata ennen kuin tulee sellainen vaikutelma ettei mukana olla tosissaan tai ettei hallita asioita. Pekka hallitsee.

24.11.2011

Jokeri pokeri poks


Suunnilleen tähän tulee Jokeri kakkosen tunnelin läntinen sisäänkäynti. Tai ulos. Tai miten sen ottaa.

Eilisen (23.11.) Hesarin mukaan Jokeri II-tunnelin kaivaminen alkaa keväällä. Jokeri II on poikittaisen joukkoliikenteen pohjoisempi "runkolinja", jonka on tarkoitus kulkea Myyrmäestä Pakilan, Malmin ja Itäkeskukseen kautta Vuosaareen. Reittiä tulisi ainakin alussa kulkemaan bussi molempiin suuntiin 8, myöhemmin 5 minuutin välein. Osa busseista tulee myöhemmin jatkamaan Myyrmäestä Leppävaaran kautta Matinkylään, oletettavasti Kehä kakkosta pitkin jos sellainen joskus saadaan valmiiksi. Espoo ja Vantaahan ovat sitä halunneet, Helsinki ei.

Tunnelin itäinen suuaukko tulee suunnilleen nykyisen Paloheinän bussipysäkin kohdalle ja läntinen suuaukko taas Perhekunnantien jatkeena olevan ulkoilupolun varteen. Jos se olisi tullut lähemmäs Kuninkaantammentietä, se olisi loogisemmin palvellut Kuninkaantammen rakennettavaa asuinaluetta ja vähemmän raiskannut Keskuspuistoa.

Asiasta järjestetään asukastilaisuus Paloheinän ulkoilumajalla (Pakilantie 124) tiistaina 29.11.2011 klo 18-20.

Aiheeseen ja hankkeen maisemiin voi tutustua lisää klikkaamalla otsikkoa.

19.11.2011

Me ollaan voittajia kaikki

Ajaessani pikkuautoilla 3-vuotiaan poikani kanssa huomasin oikaisevani kun poikani riemuitsi aina tietyn, HTB:ksi nimetyn autonsa "voittavan", että ei, se ei voittanut, se meni katolleen. Ja saman tien olin nipistää itseäni. Mitä väliä sillä muka on?

Väitetään, että voitontahto olisi ihmisessä sisäänrakennettuna. No, en tiedä. Jos minulla sitä koskaan oli, niin isäni, jolla on yleinen luonnonlahjakkuus - tai voitontahto - joka voittaa kaikki mahdolliset pelit sulkapallosta sakkiin ja Afrikan tähteen, on varmaankin tahtomattaan initioinut minut reaalimaailmaan niin että voittamista paljon tärkeämmäksi koen itse prosessin: oppimisen, yrittämisen, seurustelun ja elämykset matkan varrella. Tämän minä haluaisin poikanikin oppivan, ja siitä älähdys. Kyllä hän oppii kilpailua ihan riittävästi sitten myöhemmin.

Poikani oli kuin olikin ihan oikeassa: hän voitti aina. Leikissä ei ole häviäjiä, ja hänelle riitti nähdä että auto tekee näyttävän hypyn radan päätyttyä. Se onkin tärkeintä.

17.11.2011

Mitä väliä on kunnilla?

Kun Siuntion kunnanvaltuuston 1. varapuheenjohtaja Merja Laaksonen voivotteli tiistaiaamuisessa Hesarissa Siuntion kunnan haihtumista kartalta sen liittyessä suur-Lohjaan, hän ei esittänyt ainuttakaan asiaperustetta sille, miksi tämä ei nyt ole niin hyvä asia. Hän kyllä totesi, että se on "kuntalaisten tahdon vastaista".

Sivuutan tässä sen arvelemisen, mistä hän tietää kuntalaisten tahdon. Pohtikaamme sen sijaan kuntien olemusta ja tehtävää. Kuntien tehtävänähän on Suomessa tuottaa peruspalvelut. Niiden luulisi kiinnostavan kuntalaisiakin. Jos kunnilla on jokin muu merkitys kuntalaisille, se liittynee identiteetin ankkuroitumiseen paikallisuuteen.

Ei siuntiolaisuus ole yhtään sen suuremmassa vaarassa kuin emäsalolaisuus, tolkkislaisuus tai hinthaaralaisuuskaan Porvoossa. Kohtaan päivittäin työssäni ihmisiä, joiden kotipaikka on monien polvien ajan ankkuroitunut ohi, yli ja ali kuntarajojen johonkin paljon pysyvämpään. Paikallisuuteen.

Vantaan ja varsinkin Espoon liittymistä Helsinkiin on vastustettu virallisena verukkeena paikallisdemokratian ja -identeetin karkaaminen asukkailta. Oikeana syynä on tietenkin nimbyily, mutta kukas siitä. Kuntaliitoslaboratoriot voisikin aloittaa pääkaupunkiseudulta. Espoolaisten ja vantaalaisten paikallisidentiteettien menettämisen suhteen ei nimittäin tarvitse olla kovin huolissaan; ei ole olemassa sellaisia paikkoja kuin Espoo tai Vantaa, vaan paikkoja nimeltä Olari, Niipperi, Haukilahti tai Ylästö, Kivistö tai Itä-Hakkila.

Jos paikallisidentiteetin menetyksen pelko on täysin turhaa, ja jos suuri kunta kykenee huolehtimaan pientä paremmin peruspalveluiden säilymisestä mutta ennen kaikkea niiden laadusta, asukasmielipiteen taakse piiloutuva, omista rakkaista luottamustehtävistä kiinni kynsin ja hampaiden pitävä nimbyily on vastuutonta leikkiä kuntalaisten peruspalveluilla. Ainoa huolenaihe kuntaliitoksissa liittyy siihen, että taataan palvelujen olevan myös asukkaiden saavutettavissa, ei vain saatavissa. Näin ei välttämättä ole, jos fuusiokunta kattaa puoli maakuntaa, kuten Kouvola.

Kuntaliitokset ovat paitsi käytännöllinen, myös moraalinen kysymys. Kuntaliitokset lopettavat vapaamatkustamisen, jossa kehyskunnat loisivat maakuntakeskuksen ympärillä, toisinaan jopa lakkauttamalla omia palveluitaan käytännössä työntäen likapyykkinsä toisten pestäviksi.

16.11.2011

Ollila unohtaa pienen ihmisen

Kun Jorma Ollila Hesarissa tänään esitti huolestuneen emerituksen puheenvuoron Suomen talousnäkymistä, todeten, että suomalainen työ ja suomalaiset työläiset tuottavat liian huonosti, hän unohti kokonaan työläisen näkökulman. Ihmisen siellä alla. Ja alla tämä totisesti onkin kun eliitti on nostanut itsensä niin ylös ettei työntekijä sinne asti erotu, sinne norsunluutorniin, jossa aurinko häikäisee.

Ollila ei valitettavasti ota huomioon sitä, että kaikille ihmisille ei voi asettaa tuotto-odotuksia, ainakaan välittömiä. Suomessa on satoja tuhansia osatyökykyisiä, joista osa parhaimmillaankin pystyy tuottamaan vain osan siitä, mikä on teoreettisen robotti-ihmisen tuottavuus. Tosin tämä murto-osakin on paljon parempi kuin ei mitään. Ja on robottienkin kalibroinnissa eroavaisuuksia. Toiset ovat sellaista päivitetympää Cyberdynen mallia kun taas terminaattorit ovat vähän vanhanaikaisempia. Mutta ne sentään oppivat itkemään.

Pitääkö osatyökykyiset sitten ymmärtää tuottavuusvajeena vai osatyökykyisinä, riippuu siitä, otetaanko asiaan tuotto- vai inhimillisyysnäkökulma. Jos asiaa tarkastellaan systeemitasolla, ymmärrän tuottonäkökulman, mutta kansalaisten/asukkaiden/ihmisten elämismaailma tässä systeemissä on vaarassa unohtua. Ihminen on paljon muutakin kuin osa tuotantokoneistoa, onneksi kuitenkin kaikkein olellisimmilta osiltaan kaikkea muuta.

Sitten on tietysti niitä, jotka eivät ole kuntoutettavissa lainkaan tuottavaan työhön. Siis sellaiseen, jossa tehtäisiin esimerkiksi vientiin kelpaavaa huippuelektroniikkaa. Tosin vaikeasti monivammaisetkin voivat tehdä monenlaista työtä sekä palveluissa että tuotannossa.

Kun Ollila peräänkuuluttaa palkkajoustoa, hän unohtaa että monissa palkoissa on vain yksi joustovara, ja se on ylöspäin. Siivoojille, apuhoitajille, lastentarhanhoitajille ja sihteereille on aivan turhaa puhua joustosta kun ei kuukausivuokrassa, sähkölaskussa tai lapsen elatuksessakaan tunneta joustoja.

Kaikilla ihmisillä on arvo. Mittaamaton, erottamaton, yhtäläinen ja samanarvoinen. Ja jos asia ei muuten tule vuoristoneuvoksille selväksi, niin osatyökykyisten kaikki aktivoiminen -osa-aika-työllistäminen, työpajatoiminta, työllistämiskoulutus, kuntouttava työtoiminta, sosiaalinen työllistäminen ja niin edelleen - tuottaa pitkällä tähtäimellä ainakin sairauskulujen säästämisenä, jos sitä kaikkea ei voikaan ihan suoraan myydä.

Kaikki eivät myöskään voi olla Ollilan varmaankin tarkoittamassa mielessä huippuosaajia, sillä jos olisivat, sitten eivät tulisi roskikset tyhjennettyä huippuosaajien konttoreista, huippuosaajien sairaat vanhukset pyyhittyä ja lapset vahdittua jotta heidän enemmän taikka vähemmän huippuosaajavanhempansa pääsisivät tuottamaan.

Ollakseni kuitenkin ihan reilu Ollilalle, muutkin ovat epäreiluja. Kaikkien poliittisten puolueidenkin soisi ottavan vähäosaisten asian vakavissaan. On tietysti hyvä, että minimitoimeentuloa on korotettu ja että työpajatoimintaan ja etsivään nuorisotyöhön ymmärretään satsata heikkona aikana, mutta esimerkiksi Timo Soinia kuunnellessa saa sellaisen käsityksen, että meillä on kolme asiaa: Kreikka, Kreikka ja Kreikka, eikä esimerkiksi eriarvoisuus, vähäosaisuus ja peruspalvelut.

Ollilan kirjoituksen voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Kritiikin kritiikki on estetty

Maahanmuuttokriittisyys-termin ja sen kylkiäisinä itsensä brändänneet perussuomalaiset eivät kestä kriittisyyden kriittistä tarkastelua: sitä, että heidän argumenttejaan ja heidän tapaansa argumentoida nostettaisiin keskusteltaviksi. Sitä myös kyseenalaistamiseksi nimitetään. Tämän jouduin havaitsemaan blogatessani toissapäivänä tekstin, jossa tarkastelin rinnakkain kahden ideologian rakenteellisia ja sisällöllisiä yhtäläisyyksiä. Niitä yhtäläisyyksiä minä en keksinyt, vaan osoitin ne. Sylttytehdas löytyy katsomalla ihan siihen kuuluisaan peiliin.

Tästä peilin tarjoamisesta ei sitten ilmeisesti joku pitänyt, sillä mikään hakumoottori ei enää löydä kyseistä tekstiä. Blogissani se sentään on. Joku on ilmeisesti ottanut herneet nenään otsikossa olleesta kysymysmerkistä. Jos joku ei tiedä, mikä on kysymysmerkki, tiedoksi: kysymysmerkki ilmaisee kysymystä eikä esimerkiksi väitettä, missä tapauksessa käytettäisiin pistettä tai haluttaessa julistaa, huutomerkkiä.

Vaihdoin bloggauksen alkuperäisen otsikon "Ovatko persut kansallissosialisteja?" toiseksi "Työväenpuolue ilman sosialismia", nähdäkseni, saako Internetissä tarkastella poliittisia ideologioita, ja sensuroidaanko Internetissä tekstejä silkan otsikon perusteella. Itse tekstiin, jonka säilytin muuttamattomana, voi tutustua klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

15.11.2011

Sodanjulistus Postille

Allaoleva reklamaatio lähti Postin "asiakaspalvelu"osoitteeseen. Julistaisin muuten yksipuolisen kuluttajaboikotin, mutta paha kyllä ovat monopolisoineet itsensä. Lisää Postia käsitteleviä kirjoituksiani löytää tästä blogista otsikoilla:
"Yksityistetään posti", 5.11.2011;
http://perukangas.blogspot.com/2011/11/yksityistetaan-posti.html (tähän tekstiin pääsee myös klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa)
ja
"Erään kirjeen tarina", 21.6.2011;
http://perukangas.blogspot.com/2011/06/eraan-kirjeen-tarina.html

Posti on tämän syksyn aikana jakanut kolmeen kertaan tiistaina ilmestyvän lehden vasta keskiviikkona. Lisäksi kesäkuussa minulle lähetettyä vuokravakuuskirjettä ei koskaan saapunut mihinkään osoitteistani: ei helsinkiläisosoitteeseeni, josta muutin ensimmäiseen porvoolaisosoitteeseeni, ei ensimmäiseen porvoolaisosoitteeseeni eikä toiseen - nykyiseen porvoolaisosoitteeseeni, vaikka tein kaikista osoitteista osoitteenmuutokset. En myöskään koskaan saanut pyytämääni selvitystä tämän kirjeen kohtalosta. Omalta kohdaltani joudun toteamaan, että posti ei enää täytä luotettavasti palvelutehtäväänsä. Olen hyvin tyytymätön Postin jakeluun.

Michael Perukangas

14.11.2011

Työväenpuolue ilman sosialismia

Timo Soini on määritellyt perustamansa puolueen työväenpuolueeksi ilman sosialismia. Sitä muuten on Kokoomuskin, oman ilmoituksensa mukaan. Ei ihme, että Sauli Niinistö tulee viemään melkein kaikki Timo Soinin äänet, sillä hän älysi brändätä tämän ensin.

Puolueohjelmassaan "Perussuomalaiset haluavat puolustaa suomalaisten omaa kansansuvereniteettia, joka merkitsee sitä, että vain ja yksinomaan kansalla, joka muodostaa oman, muista kansoista erillisen kansakunnan, on ikuinen ja rajoittamaton oikeus päättää aina vapaasti ja itsenäisesti kaikista omista asioistaan." Suomalainen päätöksenteko halutaan pitää siis kansallisissa käsissä.

Hitlerin Saksassa vallinnut kansallissosialistinen puolue oli työväenpuolue ilman sosialismia. Wikipedian määritelmän mukaan "kansallissosialismin oikeistolaisiin piirteisiin kuuluu kieltäytyminen marxilaisuudelle." Mitä sitten on marxilaisuus?

Samaisen Wikipedian mukaan "marxilaisuus eli marxismi on Karl Marxin kirjoituksiin pohjautuva sosialistinen oppijärjestelmä sekä siihen perustuva yhteiskunnallinen aatesuuntaus." Marxilaisuus on siis sosialistinen oppijärjestelmä.

Kansallissosialistinen puolue ei siis ole marxilainen eli vasemmistolainen. Työväenpuolue se sen sijaan on, mutta se on dialektisella tavalla ristiriitaisesti sekä sosialistinen että ei-sosialistinen. Sosialismi on mukana sen nimessä, vaikka se väittää olevansa ei-sosalistinen.

Mitä tarkoitan dialektisuudella? Wikipedia määrittelee hegeliläisen dialektiikan mm. seuraavasti: "ristiriitoihin ajautuminen kuului kuitenkin osaksi todellisuuden perusluonnetta". Ja tunnetusti Marx tunsi Hegelinsä. Wikipedian mukaan: "Karl Marx sai huomattavan määrän vaikutteita Hegelin filosofiasta. Hegelin ja Marxin ajattelu kuitenkin erosivat merkittävästi toisistaan. Marxin on sanottu kääntäneen oppi-isänsä ajattelun päälaelleen."

Perussuomalaiset ovat hegeliläinen puolue, ainakin sen dialektisessa mielessä. Heidän ajattelunsa on päälaelleen käännettyä sosialismia, kuten Hegelin ajattelu on päälaelleen käännettyä Marxia. Vai oliko se päinvastoin?

Isäni kutsui myötäpäivään heitettyä volttia jäniskäännökseksi, vastapäivään tehtyä muikkaukseksi. Jos marxilaiset ovat siis tehneet jäniskäännöksen, ovatko persut tehneet muikkauksen, jos kerran marxilaisuus on nurinniskoin käännettyä hegeliläisyyttä mutta perussuomalaisuus onkin nurinniskon käännettyä sosialismia?

12.11.2011

Maisterisjätkä vaimentaa kansan äänen

Timo Soini on mies, joka on perustanut puolueen. Se puolue edustaa kansaa, 19% mandaatilla sataa prosenttia. Jos 19=100, joko Timo Soini ei osaa laskea tai sitten hän kannattaa harvainvaltaa.

Ei hän ainakaan demokratiaa edusta. Tästä käy osoituksena se, että Timo Soinin "ploki" on ainut tuntemani lajin edustaja, jota ei voi kommentoida. Timo Soinin näkemys kansan edustamisesta on siis se, että kansaa ei tarvitse kuunnella. Ja kun ei kuuntele, voi vallan mainiosti välttää myös keskustelemisen sen kanssa. Kansan. Ja silloin kun ei kuuntele eikä keskustele, voi vallan mainiosti elää sellaisessa kuplassa, jossa luullaan, että 19=100=1.

Soini panee palttua etelän medioille, sellaisillekin, jotka ovat valtakuntamme suosituimpia kun hän kieltäytyi Hesarin haastattelupyynnöstä (HS 12.11.2011; http://www.hs.fi/msn/kotimaa/Timo+Soini+leimaa+HSn+rasismigallupin+tarkoitushakuiseksi/a1305549219906). Sehän edustaa vain kansan enemmistöä. Sellaiselle voikin panna palttua, etenkin kun edustaa kansan vähemmistöä. Sellaista, joita ei tarvitse kuunnella. Sellaisia, joille näyttää hyvin sopivan mies, joka ei maisterisopinnoistaan huolimatta erota pronomineja "minä" ja "me". Ai niin, ei siihen tarvita maisterisopintoja. Ne oppii jo peruskoulussa.

Timo Soini on kansan ääni. Muita ääniä ei Soinilandiassa tarvita. Tällaista miestä minä en halua presidentiksi. Soinin plokiin pääsee klikkaamalla otsikkoa.

11.11.2011

Maununnevan jäähallisuunnitelma on kelvoton

Tanotorvi-lehden tuoreimmassa numerossa (tarkempi linkki on niin pitkä, ettei se mahtunut otsikkoriville) kerrotaan tarkemmin Maununnevalle tulevasta harjoitusjäähallista. Kaikki siihen aikaisemmassa bloggauksessani (kts. klikkaamalla otsikkoa; Maununneva uhrataan läpikulkuliikenteelle 13.10.2011) esittämäni varaukset näköjään pätevät ja vahvistivat pelkoni oikeiksi hankkeen suhteen.

Jäähalli tulee lisäämään liikennettä alueelle, vaikka ohitse kulkee kymmeniä bussivuoroja tunnissa. Asuinalueen ja Hämeenlinnantien välissä melu- ja saastemuurina toimiva metsä pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä. Ja tämä tehdään siksi, että Maununneva uhrataan yhden urheilulajin harrastusnäyttämöksi. Siis jääkiekon. Varauksin ehkä toisenkin, jos sieltä nyt luistelijoille löytyy aikaa. Ei puhettakaan yleishyödyllisistä toiminnoista, kuten kuntosalista.

Ei hyvä. Kaarelanraitin toisella puolella on nyt iso kenttäalue, jossa kesäisin pelataan futista, pesistä ja juostaan koulucoopereita, heitetään keihästä työnnetään kuulaa ja ties mitä nyt nuoret keksivät. Talvella parhaat pelaavat jääkiekkoa kaukalossa, kehnommat avojäällä. Laiskimmat istuvat varaston katolla, syljeskelevät ja heittelevät niitä huonompia pelaajia jääklimpeillä päihin. Erotukseksi kaikkeen tähän sosiaalistavaan, osallistavaan ja ilmaiseen kansanterveyshupiin jota sain itse jo osakseni koululaisena, jäähalliurheilu on diskriminoivaa ja kallista.

Allaoleva linkki on suora. Kopioimalla sen osoiteriville pääsee katsomaan juttua jäähallista.

http://www2.lehtiluukku.fi/esp/espview?p=eyJmaWQiOiIxMzk2N18wYzFhZmMwNTUzOTM2MDRkYTlhMDA3NGM3YTAyZDgwZSIsInRpIjoiVGFub3RvcnZpLWxlaHRpIDEwXC8yMDExIiwiZSI6MTMyMTAyNzk1NCwicCI6IjEzOTY3IiwiYSI6InIiLCJwcCI6MSwidG8iOiIzMTk2N2UwNDg4ZThiZGQzNzdkYmRlZjEyMWVmOTQ2MCIsImFzIjoxMDAwfQ%3D%3D

A model for versatility and stylishness

My review of Ernest Ansermet's cd box set is below (also published at Amazon.co.uk; click the headline)

Ernest Ansermet has been surprisingly little known posthumously. This wonderful collection suggests that he was just as versatile as his reputation suggests. There are gems everywhere: a classicist Beet-hoven fourth, very musical Respighi - it is much more than noise - and a number of less-known works by e.g. Liadov, Martin and Faure. The real treats for me are the all-Honegger disc; Kind David was a wonderful discovery and his Sibelius fourth. His treating of this bark bread symphony - which sir Beecham understood to be quite a romantic work in all its chilliness - gives this work a totally new out-look with luminous textures somewhat in impressionistic style.

10.11.2011

Työmatkojen gravitaatiomalli

Liikenneministeri Merja Kyllönen ehdotti, että yksityisauton käytöstä maksettavia kilometrikorvauksia voisi supistaa, mikäli vastaava matka on kuljettavissa julkisella liikenteellä. Hetikos Kokoomus älähti. Heille on pyhää saada vapaasti madella Kehä ykköstä peltipurkeissa.

Olen kirjoittanut tänne aikaisemmin (kts. http://perukangas.blogspot.com/2010/11/tyossakayntialueen-gravitaatiomalli.html), bloggauksessani 9.11.2010 "Työssäkäyntialueen gravitaatiomalli), että mielestäni työhallinnon tulee soveltaa työssäkäyntialueeseen gravitaatiomallia, jossa työssäkäyntialue on sitä lyhyempi, mitä isommalla paikalla asuu.

Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että isommalla paikkakunnalla on enemmän työmahdollisuuksia, ainakin potentiaalisesti. Sama matka Helsingistä veisi Raumalle tai Mikkeliin kuin Sodankylän, Enontekiön tai Inarin kunnan päästä päähän, ja edelleenkään työpaikkoja ei sille lappilaiselle välttämättä ole. Käytännössä kaikilla lappilaisilla on myös käytössään auto, joten he kykenevät matkustamaan pidempiä matkoja työpaikkojen perässä kuin helsinkiläiset, joista todella huomattavalla osalla ei autoa ole. Eikä tarvitsekaan olla, jos haluaa vaikka Raumalle tai Mikkeliin, koska niihin pääsee julkisilla.

Edellämainittu voisi soveltua myös työmatkakorvauksiin. Yleensä isoissa kaupungeissa on parhaiten sekä kaupungin sisäisiä linjoja, kaupungin ja ympäröivien maakuntien välisiä sukkulalinjoja että maakuntakeskuksiin vieviä kaukoliikenteen linjoja ja pitkän matkan junia.

Autoilupuolue varmaan riemastuu tästä. Että se vihreä sitipyöräilijä on taas rankaisemassa autoilijoiden subjektiivisia vapausoikeuksia itsensä liikenteelliseen toteuttamiseen ja vielä päälle lätkäisemässä byrokratiaa. Ei, en halua lisää byrokratiaa esimerkiksi perustettavan valtakunnallisen maakuntatyömatkustelusyyviraston muodossa, ja siksi asuinpaikan asukaslukuun perustuva gravitaatiomalli, jota voisi ehkä täydentää kotimaakunnan asukastiheydellä, on paras veikkaukseni liikennevirtoja ohjailevaksi, kokonaisvaltaisen yhdyskuntasuunnittelupolitiikan peruslaskukaavaksi.

Töissäkäynti on itseisarvo ja ehkä jopa inhimillinen perusoikeus, jos se on yksi mahdollisista tärkeimmistä tavoista toteuttaa itseä. Autoilu sen sijaan ei ole. Töissäkäyntiä pitää tukea, autoilua ei. Ja töissäkäyntiä tuetaan esimerkiksi seinättömällä työssäkäyntitoiminnalla, jota aikaisemmin etätyöksi kutsuttiin. Lisäksi freelance- ja pienyrittäjyysjärjestelyt soveltuvat hyvin haja-asutusalueille. Eikä olisi yhtään pöntömpää laittaa sitä samaa rahaa joukkoliikenteeseen joka menee nyt työmatka-autoilun tukemiseen. Haja-asutusalueilla ei tarvita aina niin isoja busseja, tilataksikin riittäisi. Lisäksi pitäisi tutkia keinoja tukea lainsäädännöllisesti ja verotuksellisesti kimppakyytejä.

Otsikkoa klikkaamalla pääsee ministeri Merja Kyllösen ehdotuksesta tehtyyn Verkkouutisten artikkeliin.

Great post-romantic pianissimos

My review of Giuseppe Sinopoli's Arnold Schönberg recording of Verklärte Nacht and Pelleas et Melisande is below. It is published at Amazon.co.uk, and can be read by clicking the headline of this blog.

I heard Sinopoli conduct live the Statskapelle Dresden, performing e.g. Verklärte Nacht in Italy, Ra-venna, in a place that was not a proper concert hall. Yet all the pianissimos did register in that less-than-ideal venue. This recording, albeit with a different orchestra brings my vivid recollections of that magical night for fourteen years ago back to life. The Pelleas and Melisande is not any worse. His interpretations underline the high romanticism of Schönberg and completely outdo the classic Karajan versions.

9.11.2011

Saako armo armon käydä armosta Vihreissä?

Kun muutama näkyvä vihreä perusti Armon Vihreät -nimisen järjestön, jonka tarkoituksena on ollut tarjota kristityille vihreille vihreä turvasatama, ei tämä synnytystapahtuma ole sujunut aivan ilman synnytystuskia. Jo lehdistötiedote on herättänyt muutamia vihreitä tovereita pitämään järjestön perustamisen yhteydessä esitettyjä lausuntoja loukkaavina. Jotkut epäilevät järjestön myös lisäävän elämänkatsomuksien me ja muut -asetelmaa ja lietsovan puolueen sisäistä suvaitsemattomuutta. Ei sen niin tarvitse kuitenkaan olla.

Uskonto ja maailmankatsomukset herättävät tunteita. Niiden päälle kun rakennetaan maailmankuva, ja maailmankuvaan perustuu elämänkatsomus, johon taas pohjautuu elämäntapa. Vai meneekö se kausaliteettiketju toisinpäin. Melkein mitä hyvänsä kun sanoo maailmankuva-asioista, joku aina ottaa herneet nenään, ja joku vielä ottaa vastaherneet. Yhtä lailla loukkaantuvat kristityt, muiden maailmankatsomuksien vakaumukselliset uskojat kuin myös tunnustukselliset ateistit, jotka aktiivisesti harjoittavat maailmankatsomustaan.

En oikein usko maailmankatsomusneutraaliuteen, sillä kyllä jokainen uskoo johonkin, vaikka äitiin, West Ham Unitediin, joulupukkiin tai Kekkoseen. Nekin, jotka eivät usko, heistä montaa yhdistää ainakin epäusko tai peräti viha: ei se rakkaus West Hamiin vaan viha Millwallia kohtaan.

Kaikkein eniten toivoisin, että Vihreät tunnustautuisivat avo- ja/tai monimaailmankatsomukselliseksi puolueeksi, tai ainakin liputtaisivat avoimesti hyväksyvänsä kaikki mahdolliset maailmankatsomukset ja maailmankatsomuksettomuudet samanarvoisina.

Ja kyllä, tämä tulee väistämättä tarkoittamaan myös valtion ja uskontokuntien välisen suhteen uudelleentarkastelua, paino sanalla "myös". Yhteiskunnassamme on nimittäin paljon huutavampiakin epäkohtia kuin se, saako koulussa laulaa suvivirttä vai ei. Toivoisin maailmankatsomuksien välisen vuoropuhelun edistämistä, joka edistäisi toisenlaisten maailmankatsomuksien tuntemusta. Voidaan laulaa suvivirttä tai kannatuslauluja, tutustua Marxin ajatuksiin, Bhagavadgitaan, Koraaniin ja vaikka Andersenin satuihin. Yleensä sitä, mikä on tuttua, on helpompi ymmärtää ilman että kokee vieraita asioita uhaksi jota vastaan tarvitsee kalistella peitsiä.

Jo nyt kristityt, ateistit ja muut uskontokunnat ovat linnoittautuneita valitettavan korkeiden barrikadien taakse. Ei Armon Vihreiden perustaminen itsessään niitä barrikadeja yhtään korota. Mikään maailmankatsomus tai -ksettomuus ei minua loukkaa sinänsä. Suvaitsemattomuus sen sijaan loukkaa, millä puolella hyvänsä. Lähimmäisyydenrakkaudessa - oli sitten kristittyä tai epäkristittyä lajia ja humanismissa - me emme koskaan voi olla liian hyviä.

Otsikkoa klikkaamalla löytää Vihreän Langan uutisoinnin aiheesta. Alla Vesa Saarisen vetoomus Armon Vihreiden perustajille:
http://vesasaarinen.fi/2011/11/08/nelja-pyyntoa-armon-vihreille/

Blogiani vakoillaan

Blogin pitäminen ruokkii narsismia, ja sen kävijälaskuri antaa aiheen epäillä, että omilla tekemisillä ja jopa omalla olemisella olisi muutakin yleisempää mielenkiintoa kuin vain ilmaisukanavana toimiminen.

Perustin 2005 Ei enää palaakaan Keskuspuistosta-kansalaisliikkeelle blogin, ja alusta asti samasta Helsingin kaupungin IP-osoitteesta vierailtiin siellä keskimäärin kerran tai kaksi kertaa päivässä. Eikä vain vierailtu, sillä jonkin ajan päästä tuosta IP-osoitteesta tehtiin myös googlauksia. Ehkä kaupunkisuunnitteluviraston suunnittelijat ovat virkaheittoja niin että heillä on aikaa leipätyönsä sijaan vakoilla aktivistien tekosten kantavuutta?

Sitten tietysti hakukonefirmoista googlaillaan ihan lämpimikseen. Alla viimeaikaisia hakujen helmiä, joilla blogiini on päädytty:

- "Jascha Horenstein" Oslo
- Otto+Klemperer+Helsinki
- Kuollut Maununneva
- postmodernia puutarhakulttuuria
- Helsingin valtuusto äänin 44-40
- Lisztistä sanottu
- kristillistä kuntouttavaa ja ennaltaehkäisevää mielenterveystyötä helsingissä
- Teija Sopasen veli Leo
- asuminen norjassa blogi
- pyöräily nijmegen
- maria schumann psykologi
- jokerit pilakuva
- espoon keskuspuiston hiidenkirnu
- pakettiauton vuokraus pilapiirros
- rööperi (elokuva)
- pikku huopalahti kartta vuodelta
- minitutkimus koripallo
- michael perukangas pisara
- simstadion hyppy torni onnettomuus
- mikä ero palkkio keikkatyönä
- mitä menestys on
- kaarelan harjoitushalli 2011 kaupunkisuunnittelulautakunta
- michael perukangas rasismi
- ilmastonmuutos esto
- imetysasento perukangas
- joulu on antamisen juhlaa
- dean ashtonin kuva 2011
- erja rusanen omat lapset
- mauno saari: juoksemisen salaisuudet
- perussuomalaiset mollot
- osaaminen pääoma
- naisjalkapallo homoseksuaalisuus
- gustav mahler das lied von der erde maan laulu
- vartiokylä vihreä paolo; tämä haku on synteesi kolmen syyskuun 2011 blogitekstini hakusanoista
- laumasieluisuus
- kannelkylä; tämä haku vie blogihakusanaani
- inhimillinen kanssakäyminen
- dokumenttielokuva pohjois- karjalan huono-osaisuudesta
- j.k. inha hymyilevät rannat
- rosa rusasen
- odlo juoksupuku
- maito teemu selänne
- syrjinnän vastainen positiivinen syrjintä
- mallisia land

8.11.2011

Torvella rupisammakoiden kimppuun

Minulla on vamma. En kuuntele musiikin sanoituksia, koska minulle lauluääni on yksi akustinen elementti, instrumentti muiden joukossa. Siitä huolimatta nautin esimerkiksi Bob Dylanin musiikista.

Olen joskus yrittänyt kuunnella musiikkien sanoituksia. Kokemukset eivät ole olleet palkitsevia tahi rohkaisevia. Ei auta edes Friedrich Schiller. Hänen sanoituksensa Beethovenin ysin Ilon hymniin on sellaista diibadaabaa, että muistan siitä vain alun. Lopun tapaan korvata bla-bla-bla-bla-bla-blablaalla.

Siitä, että laulu on minulle instrumentti, ei seuraa kuitenkaan sitä ettei variskin saisi oikeuden visertää äänellään. En voisi kuvitella Placido Domingoa runtelemassa Eric Claptonin musiikkia, ja Matti Salmisen Juice kuulostaa kornilta. Sen sijaan tästä asetelmasta aiheutuu vahva fiksaatio, jossa tiettyä laulua vastaa tietty laulaja. Kathleen Ferrier ja Julius Patzak omistavat Mahlerin das Lied von der Erden, ja Jussi Björling omistaa Adolphe Adamin O Heliga Nattin.

Nuorempana luulin, että musiikissa on tärkeää sanottavaa. Että se kertoisi jostain. Otin 11-vuotiaana englannin sanakirjan ja aloin suomentamaan musiikkitekstejä. Lopetin kun aloin epäillä että tehtävä on toivoton. Kun Elton Johnin kappale Goodbye Yellow Brick Road huipentuu siihen, että kappaleen minäkertoja istuu peltivajan katolla metsästämässä torvella rupisammakoita, ja kun diskohitin nimi oli Tahdotko pelätä (Do you wanna funk). Aloin epäillä, että tässä on jotain mätää, ja lopetin musiikin sanojen kuuntelun. Ne olivat puutaheinää tai ainakin dadaa.

Päätin, että musiikilla on minulle tärkeää sanottavaa. Musiikki tuli minulle kertomaan sitä miltä se kuulosti, ja sanat ovat häiriöksi. Aika usein ne tulevat musiikkikokemuksen tielle: esimerkiksi Wagnerin Tristan ja Isolden Liebestod on laulettuna korni kun sitä vertaa esimerkiksi siihen ylevään paatoksen johon Wilhelm Furtwänglerin sota-ajan konserttitallenteessa päästään, pelkällä orkesterilla.

Sanat ovat musiikin käyttöohjeita, enkä minä tarvitse ketään kertomaan, miten musiikki pitäisi ymmärtää. Ymmärrän sen itse tai sitten en, ilman besserwissereitä, joita kutsutaan laulajiksi.

7.11.2011

Suhteellisen kielitaidottomuuden hypoteesi

Pidän itseäni kohtalaisen kielellisesti suuntautuna ja jopa kielellisesti kohtalaisen lahjakkaana yksilönä. Kielellinen lahjakkuus on yleistettävissä siinä missä mikä hyvänsä lahjakkuuden laji, kuten esimerkiksi matemaattinen, motorinen, visuaalinen, musikaalinen tai mikä hyvänsä, että jos ihminen kykenee osaamaan (siis oppimaan) yhden kielen hyvin, hän todennäköisemmin oppii myös muita kieliä hyvin, riippumatta siitä ovatko nämä kielet sukua toisilleen vai eivät. Kuitenkin: mitä kielellisesti suuntautuneempi ja kielellisesti lahjakkaampi ihminen on, sitä puutteellisemmaksi hän oman kielellisen ilmaisuarsenaalinsa kokee, etenkin niissä kielissä jotka eivät ole hänen äidinkieliään. Miksi?

Kielellisesti suuntautunut ihminen, joka tykkää sekä käyttää kieltä että ylittää kielen rajoja keksimällä uusia käsitteitä ja yhdistelemällä eri kieliä, eri kielenkäyttötilanteita, tyylilajeja ja rekistereitä, kokee kroonista kielivammaisuuden tunnetta millä tahansa kielellä paitsi omalla äidinkielellään/äidinkielillään (niitä voi olla ihmisellä myös enemmän kuin yksi!) Tosin, äidinkieli tai ainakin ykköskieli riippuu asiayhteydestä. Jos on tottunut esimerkiksi lukemaan kaupunkitutkimusta, jalkapallojournalismia (kyllä, sellaistakin on, uskokaa tai älkää!) tai musiikkijournalismia englanniksi, silloin saattaa kehittyä erikoisalakohtaisia äidinkieliä. Jos minun pitäisi kirjoittaa levyarvosteluja, harkitsisin vakavasti niiden kirjoittamista englanniksi, en suomeksi, koska alan viitekehys on minulla englanninkielinen. Enkä minä englantia sen ihmeellisemmin osaa kuin suurin osa kavereistani.

Sitten on tietysti aihepiirejä, joita ei hallitse millään kielellä. Kerran minulta pyysi Helsingin messukeskuksessa kaksi sähkömiestä jotakin. Ymmärsin lauserakenteesta ja yhdestä kysymyssanasta, että he esittivät minulle suomenkielisen pyynnön.

Mitä kielellisesti lahjakkaampi ja kielellisesti suuntautuneempi (siis, ihminen kokee kielellisen ilmaisun itselleen olennaiseksi ilmaisumuodoksi) ihminen on, sitä suhteellisesti kielitaidottomammaksi hän itsensä siis kokee, vaikka hän mitä todennäköisimmin hallitsee paitsi oman äidinkielensä, myös muita kieliä keskivertoa paremmin.

Kielitaidottomuuden tunnetta lisää vielä se, että tällainen ihminen saattaa olla taipuvainen problematisoimaan käsitteitä, joita käytetään usein itsestäänselvästi. Hän on kuin siivetön varis, joka erehtyy räyhäämään huuhkajalle pitäessään ulkomaailman kielipelejä syynä siivettömyyteensä. Kun oma kieli on itseilmaisun väline, vieraita kieliä osataan käyttää kommunikointiin, ja vain siihen.

Esimerkiksi käyköön jälleen toimihenkilön käsite. Sanallisesta ilmaisusta tykkäävä ihminen tapaa myös ajatella paljolti kielikuvilla, ja hänellä sakkaa kiinni kun hän ei pääse jonkun käsitteen ytimeen.

Kielellisellä ihmisellä sanat edeltävät usein toimintaa, ja silloin kun ei ymmärretä sanoja itselle riittävästi, saattaa toiminta tyssätä kuten sillä entisellä ihmisellä, jolle lääkäri oli määrännyt ainoaksi parannuskeinoksi hedelmäinsyöntiä. Kun hänelle tuotiin omenoita, banaaneita, appelsiineja, ties mitä pomeloita, hän kuoli nälkään koska hän ei saanut hedelmiä.

Käsitteiden olemus on kuin hedelmienkin. Ken niiden määrittely-yritykset ottaa vakavasti, om tuomittu elämän mittaiseen amok-juoksuun. Joka on enimmäkseen aika hauska matka.

5.11.2011

Yksityistetään posti!

Posti ei ole enää entisensä, julisti Teleksi muutetun Postin mainos noin 20 vuotta sitten, tämän muutoksen mannekiinin, Pekka Vennamon kasvoilla. Pekka Vennamon meriitit eivät jääneet tähän: hänhän romutti Suomen Maaseudun Puolueenkin. On ikävä Teleä, sillä Itella on viimeistellyt tuhon. Posti ei todellakaan ole entisensä.

Kirjoitin tässä blogissa 21.6.2011 otsikolla Erään kirjeen tarina kokemukseni Postista, joka hukkasi vuokravakuuskirjeeni, enkä ole vieläkään saanut asiasta pyytämääni selvitystä. Aivan yhtä vakavaa ei ole se, että viimeisen kuukauden aikana Posti on jakanut tiistaina ilmestyvän lehden pariinkin kertaan keskiviikkona. Oma veikkaukseni on, että sen on nielaissut postin(vai itellan?) lajittelukoneen kita. Paremmassa tapauksessa se vain tekee niistä silppua niin että itellot näyttävät koiran pureksimilta kotitehtäviltä, oli kyse sitten ystävän lahjasta, patologian vastauksista, isälle postitetusta vieraan maaperän kartasta tai vakuuskirjeestä.

Liikelaitoksissa on poliittinen ohjaus: niiden hallitukset koostuvat päättäjistä. Todellisuudessa ainoa politiikan paikka näistä löytyy liikelaitoksien synnytyslaitoksilta: ne synnytti yksityistämisen hurmahenki, porvarillinen markkinaliberalismi ne siitti ja ovat nousna neljäntenä päivänä...kuollakseen. Liikelaitoksissa yhdistyvät yksityisen ja julkisen kehnoimmat ja rappeutuneimmat piirteet: väestövastuuttomuus, tehottomuus ja laaduttomuus. Lisäksi ne kierosti saavat vannoutuneimmankin julkisen sektorin kannattajan toivomaan julkisen sektorin loppujenkin rippeiden mahdollisimman nopeaa alistamista kilpailulle, sillä kilpailu sentään voisi pakottaa Itellan edes johonkin laadullisuuden yrittämiseen. Ja sinä päivänä jos postitoimintojen tosiasiallinen monopoli puretaan, harkitsen vakavasti kahden ihmisen postipalveluyrityksen perustamista. Sen nimeksi tulee - Posti.

Jotain hyvääkin sentään. Pitkäaikaisessa asuinpaikassani Kannelmäessä liikkui pitkään varmanoloinen huhu postin lakkauttamisesta, mutta ei siinä sentään niin käynyt. Se vain siirtyi syrjemmäs kannelmäkeläisistä, Prismaan. Ja sinne siirtyi myös pakilalaisten posti. Se, mikä näyttää kartalla "vain" noin 3-7 kilometriltä, riippuen siitä, missä päin Pakilaa asuu, käytännössä merkitsee matkaa vähintään kahdella linja-autolla, yleensä kolmella. Pakilan postin lakkautus oli epäinhimillinen osoitus siitä, että posti ei ole enää peruspalvelu.

Vastaavaa tapahtuu muuallakin. Jollei sitä voi estää, kansalaisina voimme sentään protestoida. Itella-liikelaitoksen johto koostuu päättäjistä, jotka ovat laiminlyöneet omistajaohjausvelvoitteensa. Klikkaamalla otsikkoa voi allekirjoittaa Huopalahden asiamiespostin lakkauttamista vastustavan adressin.

4.11.2011

Ei tainoja takapihallein

Elokuvassa Terminator II Arnold Schwarzeneggerin esittämä ihmisrobotti totesi, että "the more contact I have with humans, the more I learn". Hän ylsi oppimisprosessissaan niin pitkälle, että oppi jopa itkemään.

Yleensä kaikki ennakkoluulot - siis negatiiviset - johtuvat - määritelmän mukaan - siitä, että ihminen ei tiedä jotakin, koska hänellä ei ole siitä kokemusta. Ja niin hän voi vain toistaa muiden käsityksiä tai pahimmassa tapauksessa, toisten ihmisten ennakkoluuloja. Yleensä ihminen oppii hyväksymään ja suvaitsemaan itselleen uusia asioita, asiantiloja, tottumuksia, tapoja ja olioita sitä mukaa mitä tutummiksi ne tulevat. Jos robottikin voi oppia jollei nyt ihan ihmiseksi niin ainakin olemaan ihmisiksi, voinemme ehkä toivoa että tainoillakin on toivoa..?

Hipster-hitiksi yltänyt tämän jonkun Tainan höläys yleisinhimillisistä tosiasioista saattaa valitettavasti tehdä tästä Tainasta marttyyrin, jonka ovea persut ilosta tutisten koputtavat pyytäen häntä antamaan inhimilliset kasvot ties mille. Älkäämme antako niille sitä iloa. Puhukaamme mieluummin ilmiöstä, jolle Taina antoi siivet.

Jokaisella on oikeus vaikuttaa oman elinympäristönsä suunnittelemiseen. Naapureitamme emme sen sijaan voi valita, joskus heikkona hetkenä sitä tulee ajatelleeksi että valitettavasti. Kaupungissa on anonyymi, simmeliläinen, apaattinen sulkeutuminen ulkopuoliselta todellisuudelta kuitenkin aika hyvin mahdollista. Vaikeampaa näyttää olevan suojautuminen sellaisista kaupunkielämään kuuluvista asioista, joista ei itse pidä. Silloin kannattaa muuttaa sinne maaseudulle ihan vapaaehtoisesti. Suomessa tilaa riittää.

Kaikista Tainoista huolimatta oikeus tulla kuulluksi ja mahdollisuus vaikuttaa oman elinympäristön suunnitteluun on liian tärkeä jotta kaikki maailman tainat saisivat minut edes heikkona hetkenäni olemaan puolustamatta kaikin käytettävissä olevin voimineni tätä oikeutta. Ja tämä oikeus on niin tärkeä, että sitä pitää jokaisen käyttää etteivät nämä tainat saa valtaa julkiseen tilaamme ja kaupunkioikeuksiemme ylitse.

Minä lupaan, että kaikki mahdolliset keskustelut siitä, onko oikein ja mahdollista rakentaa yhteiskuntamme vähäosaisille palveluita, joiden ansiosta he saisivat edes minimaaliset ihmisoikeudet, kuten asunnon, tyssäävät kanssani justiinsa. Suvaitsemattomat nimbyt eivät tule saamaan minusta puolestapuhujaansa. Sen sijaan puhun niiden puolesta, joiden ääni ei tule kuulluksi. Ja toivotan ihmiset kaupunkiini tervetulleeksi.

Tainan löpsähdykset voi tarkistaa klikkaamalla linkin alta löytyvää videota, ja kelata sitä kohtaan n.36 minuuttia.