Olen porvoolaistunut vihreä kaupunkimetsäaktivisti, kaupunkisosiologi ja -maantieteilijä, sienestyksen, musiikin ja kirjoittamisen amatööri, jalkapallon moniharrastaja, isä, ulkoilija ja hyötyliikkuja. Olen yksin itse vastuussa blogini aineistoista ja mielipiteistä. Aineiston lainaaminen ilman lupaa kielletty.

8.11.2011

Torvella rupisammakoiden kimppuun

Minulla on vamma. En kuuntele musiikin sanoituksia, koska minulle lauluääni on yksi akustinen elementti, instrumentti muiden joukossa. Siitä huolimatta nautin esimerkiksi Bob Dylanin musiikista.

Olen joskus yrittänyt kuunnella musiikkien sanoituksia. Kokemukset eivät ole olleet palkitsevia tahi rohkaisevia. Ei auta edes Friedrich Schiller. Hänen sanoituksensa Beethovenin ysin Ilon hymniin on sellaista diibadaabaa, että muistan siitä vain alun. Lopun tapaan korvata bla-bla-bla-bla-bla-blablaalla.

Siitä, että laulu on minulle instrumentti, ei seuraa kuitenkaan sitä ettei variskin saisi oikeuden visertää äänellään. En voisi kuvitella Placido Domingoa runtelemassa Eric Claptonin musiikkia, ja Matti Salmisen Juice kuulostaa kornilta. Sen sijaan tästä asetelmasta aiheutuu vahva fiksaatio, jossa tiettyä laulua vastaa tietty laulaja. Kathleen Ferrier ja Julius Patzak omistavat Mahlerin das Lied von der Erden, ja Jussi Björling omistaa Adolphe Adamin O Heliga Nattin.

Nuorempana luulin, että musiikissa on tärkeää sanottavaa. Että se kertoisi jostain. Otin 11-vuotiaana englannin sanakirjan ja aloin suomentamaan musiikkitekstejä. Lopetin kun aloin epäillä että tehtävä on toivoton. Kun Elton Johnin kappale Goodbye Yellow Brick Road huipentuu siihen, että kappaleen minäkertoja istuu peltivajan katolla metsästämässä torvella rupisammakoita, ja kun diskohitin nimi oli Tahdotko pelätä (Do you wanna funk). Aloin epäillä, että tässä on jotain mätää, ja lopetin musiikin sanojen kuuntelun. Ne olivat puutaheinää tai ainakin dadaa.

Päätin, että musiikilla on minulle tärkeää sanottavaa. Musiikki tuli minulle kertomaan sitä miltä se kuulosti, ja sanat ovat häiriöksi. Aika usein ne tulevat musiikkikokemuksen tielle: esimerkiksi Wagnerin Tristan ja Isolden Liebestod on laulettuna korni kun sitä vertaa esimerkiksi siihen ylevään paatoksen johon Wilhelm Furtwänglerin sota-ajan konserttitallenteessa päästään, pelkällä orkesterilla.

Sanat ovat musiikin käyttöohjeita, enkä minä tarvitse ketään kertomaan, miten musiikki pitäisi ymmärtää. Ymmärrän sen itse tai sitten en, ilman besserwissereitä, joita kutsutaan laulajiksi.

Ei kommentteja: