Olen porvoolaistunut vihreä kaupunkimetsäaktivisti, kaupunkisosiologi ja -maantieteilijä, sienestyksen, musiikin ja kirjoittamisen amatööri, jalkapallon moniharrastaja, isä, ulkoilija ja hyötyliikkuja. Olen yksin itse vastuussa blogini aineistoista ja mielipiteistä. Aineiston lainaaminen ilman lupaa kielletty.

31.10.2011

Sopu on yliarvostettua

Jo vuosien ajan olen ihmetellyt lukuisten kunnallispolitiikassa olevin ystävien riemua, jossa julistetaan vuosittain Helsinkiin saadun budjettisovun. Minä en nyt niin hillittömästi siitä riemuitsisi. Miksi sopu nyt on niin tärkeää?

Tehtäköön selväksi: en arvosta riitelyäkään, eikä tarkoitukseni ole tällä kysymykselläni haastaa riitaa kunnallispoliitikkoystävieni kanssa, joiden tiedän tekevän enimmäkseen ihan kelpo työtä silkoilla kokouspalkkoilla oman työnsä päälle. Kuitenkin heidän arvojärjestyksensä on mielestäni pielessä.

Minä en näkisi budjettisopua sinänsä minkään arvoisena(an sich). Tärkeintä kun pitäisi olla, millaisia hyviä asioita sieltä löytyy (für sich). Oma hämmennykseni kumpuaa ainakin osittain siitä, että minulle talous on väline, ei itsetarkoitus.

Mikä sitten selittää lähes euforiset ilonpurkaukset budjettisovusta? Ovatko ne reaktioita hysteerisestä väsymystilasta joka on seurausta siitä että on budjettia väännetty energiajuoman voimalla? Vai ovatko ne helpotuksen tunteen ilmaisuja, jos kerran sopua pidetään suomalaisessa konsensushakuisessa sopimusyhteiskunnassamme niin tärkeänä, että sen eteen ollaan valmiita tekemään paljonkin kompromisseja?

Onko tärkeämpää se, että neuvottelun lopputulos on kokonaisuutena hyvä vai se että se sisältää mahdollisimman paljon pieniä, yksittäisiä voittoja? Tämä saattaa olla muna-kana -kysymys, mutta joka tapauksessa sekä muna että kana edeltävät sopua.

28.10.2011

Aivan ensimmäiseksi kiinnitin huomiota ihastuttavaan luonteeseesi

Helmi-(mikä se on?) nimisen luotettavana tunnetun, respektaabelin tutkimuslaitoksen tuoreen "tutkimuksen" mukaan - mikä oli otos ja millä menetelmällä tulos saatiin? - naiset kiinnittävät ensisijaisesti huomiota miesten lihaksikkuuteen, sitten lihaksiin. Lihaksia saa olla sopivasti, vaan ei liikaa. Yksi nainen luonnehti erityisesti, että hänen suosikkinsa ovat rock-henkiset pojat. Sitä en tiedä, onko hiuksissa voimaa vai ei. Simpsonilla sitä oli, siis kaikki voima hiuksissa.

Siitäkään ei tässä kyselyssä puhuta mitään, onko lihaksissa voimaa vai ei. Viis siitä, kunhan on lihaksia. Isäni on kertonut rakennustyömailla työskennellessään eräästä nuorehkosta, ison ylävartaliston itselleen hankkineesta mieshenkilöstä, joka yritti nostaa työmaalla ratakiskon. Hän hädin tuskin sai sen hievahtamaan. Sitten tuli työnjohtaja, 50+, 160 kg+ (joka ei ihan ollut kosherlihaa), joka nosti kiskon yhdellä kädellä kuin roskan. Eikä mies lihaksia tarvitsekaan. Jos on vaimo, joka nostaa viinikorit kun mies ne ensin ostaa. Tästäkin isäni on kertonut. Isäni on viisas mies. (Tosin, kaikessa nimessä minun on myönnettävä, että kaikkein ihailtavinta isässäni on se kun hän nuorempana kykeni nostamaan mummolassani käsivarsi suorana yhdellä kädellä puisia ruokapöytätuoleja).

Yksi suurimmista ja tärkein lihaksista myös miehillä - yllätys yllätys - on aivot. Siitä tässä kyselyssä ei puhuttu mitään. Luikuilla aivokimpuilla ei siis ole toivoa. Osa kyselyyn vastanneista, 6,8 prosenttia, kuitenkin väitti, että "komeus on kiinni muustakin kuin lihaksista."

Nainen 1:
– Miehen tulisi olla miehen kokoinen, ei luikku eikä pelkkä lihaskimppukaan. Ns. urheilullisetkin vartalot ovat usein mielestäni liian kapeita. Kookas vartalo olisi sopiva, mutta sen ei pitäisi silti olla pelkkää lihasta tai läskiäkään.
Nainen 2:
– Kaunein eli komein vartalo on normaali, terve ja ryhdikäs. Ryhti tekee sen. Rakkaasi on kaunis vähän vähemmälläkin, rakkaus antaa pisteitä lisää.

Ei edelleenkään ole puhetta aivoista. Ai niin, komeus oli kiinni muustakin kuin lihaksista. Tässä ei siis aivovoimistelutkaan auta. Koska ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus, ainoa toive lienee sosiaalisuudessa: siinäkö siis, että osaa puhua naisilta jalat alta, pehmoisia aidon maailmanmiehen tyyliin, kotitekoisesti á la köyhän mielen Gabriel ja Auervaara samassa korpuksessa?

"Tutkimukseen" pääsee klikkaamalla otsikkoa.

27.10.2011

Pieni tupeemies ui liiveihin

Suomalaisen ammattipolitiikan ruumiillistuma Mauri Pekkarinen on nyt mennyt sotkemaan näppinsä asioihin, joihin hänen ei kuuluisi ja saanut aikaan rynnäsgaten. Nyt kun hän oli ensin sitä mieltä, että hän ei missään nimessä puhutellut naisen ryntäitä ja sittemmin hän väittää Maia Fandin jo pitkään odottaneen tilaisuuttaan provosoida häntä uittamalla ne ryntäät Maurin kätösiin, voin paljastaa myös yhtä Maurin omasta anatomiasta. Perustuu kokemustietoon, ei syväkurkkujen lauluun tai pikkulintujen korahduksiin.

Asuin 90-luvun loppupuolella vuoden kerrostalossa Helsingissä alueella, jota sanokaamme vaikkapa Papinmäeksi. Tämä "vaikkapa" suojellakseni hyvin iäkästä naista, joka asui kerroksen oman asuntoni yläpuolella. Tämä nainen oli Mauri Pekkarisen äiti.

Tapasin Maurin muutaman kerran hississä. Minä olin matkalla kotiini ja Mauri oli matkalla katsomaan äitiään. Mauri tapasi tulla limusiinilla siviilivaatteissa, varsin lomahenkisissä. Hän oli hyvin mutkaton ja puhelias mies, rupatteli niin että tuntuivat nuo hissimatkat ikuisuudelta. Tapasin katsoa häntä alaspäin yläviistosta esimerkiksi siksi, että olen häntä paljon pidempi. Sitä toista en valitettavasti pysty vahvistamaan, sillä hän tapasi pitää kesäistä hellehattua niin että en päässyt tarkistamaan onko hänellä hiukset vai tupee.

Jälkikirjoitus: asia lienee tulenarka, sillä kommenttini Vihreän Langan nettijuttuun rynnäsgatesta, joka sisälsi ylläolevan tiivistettynä sekä linkin tähän blogitekstiin, on sieltä sensuroitu.

26.10.2011

Ydinvoima-Helen boikottiin

Helsingin kaupunginvaltuusto äänesti juuri äänin 44-40, että Helsingin Energia (Helen) osallistuu uuden ydinvoimalan rakentamiskustannuksiin. Puolesta äänestäneiden puolueiden häpeälista on seuraava:

Puolesta: 24 kok, 11sd, 3rkp, 2kd, 2ps ja 2kesk.

Vastaan äänesti: 21 vihr, 7vas, 5sd, 2rkp, 2ps, 1kesk, 1kok ja 1 skp.

1 valtuutettu ei osallistunut äänestykseen eli oli siis poissa.

No, poissa olen minäkin. En voi käyttää Helenin palveluita porvoolaisena, mutta kehotan helsinkiläisiä valitsemaan tarkkaan, minkä sähköyhtiön palveluksia haluavat käyttää. Helen boikottiin!

Erinomaisen hyvää pohdintaa asiasta löytää Piia Häkkisen blogikirjoituksesta, johon pääsee otsikkoa klikkaamalla. Tässä kuitenkin pääasialliset varaukset hankkeeseen liittyen:

- Helsinki tuottaa kaukolämmön sivutuotteena jo nyt yli tarpeen energiaa. Lisäenergiaa ei siis tarvita.
- Ydinvoima ei tule Helsingissä korvaamaan nykyistä fossiilista energiantuotantoa.
- Hanke maksaa Helsingin kaupungille (siis veronmaksajille) 600 miljoonaa euroa.

Lentämisestä ei pidä sakottaa

Islannin tulivuorenpurkaukset keväällä 2010 kirvoittivat paikoitellen vahingoniloistakin ilakointia siitä, että saatiinpas se lentely kuriin. Näille ilakoijille tiedoksi: kaikilla ei ole mahdollista viikonloppuinterrailaten lähteä hoitamaan esimerkiksi perhesuhteitaan toiseen maahan, ja lomien puutteessa kärvistelevien prekaarien on turha toivoa ehtivänsä Vantaata kauemmas viikonloppuisin. Eivätkä kaikki ihmiset kiusakseen ilmoja pilaile.

Toki paljossa konferenssimatkailusta olisi oikeasti järkeistämisen varaa; mahdollisimman paljon kokouksia pitäisi pitää Skypessä, ja Doodlen kalenteritoiminnolla pitäisi koettaa saada mahdollisimman paljon ihmisiä mahdollisimman monen asian pariin mahdollisimman harvoihin paikkoihin, siis ei siten, että A lentää paikasta B paikkaan C puhumaan henkilöiden D kanssa asiasta E ja henkilön F kanssa asiasta G, vaan jotenkin niin, että henkilöt C ja D rahdattaisiin paikkaan B puhumaan henkilö A:n kanssa asioista E ja F.

Puhumattakaan hupimatkailusta. Tietenkin työmatkailun ja hupimatkailun yhdistämismahdollisuuksia voisi tutkia siten, että mahdollisuuksien mukaan työmatkat voisi sijoittaa omien lomien alkuun tai loppuun tai sitten niin että niitä olisi mahdollista venyttää siten että ehtisi tutustua muuhunkin kuin lentokenttäkylpylähotellin viskihoitovalikoimiin. Tietenkin niitä Thaimaan naintilentoja voisi verottaa nykyistä ankarammin, mutta mikä on sitten peruste olla nostamatta myös Lontoon, Barcelonan, Rooman ja Berliinin lentolippuja?

Lentämisen syyt eivät kuitenkaan tyhjene työ- ja hupimatkailuun. Enkä minä turismia tuomitsisi. Työvoiman on uusinnettava itsensä, ja haluammeko todella Ison Veljen katsomaan mikä on kullekin paras keino uusintamiseen?

Tunnettujen lentomatkailun lajien, työ- ja hupimatkailun lisäksi, on myös pakottavista, henkilökohtaisista syistä - kuten perhesyistä - tapahtuvaa lenniskelyä: perhe tai osa siitä on toisessa maassa kuin itse. Kun suositaan pääomien ja osaajien vapaata liikkuvuutta, tämä on väistämättä lisääntyvä liikennöinnin laji. Toisin sanoen: lisääntyvä kansainvälinen yhteistyö niin talossa kuin puutarhassa johtaa lisääntyvään työmatkailuun ja synnyttää lisää kansainvälisiä elimiä, joihin haalitaan parhaat mahdolliset voimat töihin, ihan riippumatta siitä asuvatko Burkina Fasossa vai murkinabassossa.

Jos siis päätetään ryhtyä vaikeuttamaan kansainvälistä kanssakäymistä ja rankaisemaan kansalaisia siitä, että jotkut heistä katsovat tarpeelliseksi päästä Thaimaaseen naimaan golfkentälle grogilasi kädessä, henkilökohtaisista, tärkeistä ja jopa pakottavista syistä matkaavien ei pidä tästä kärsimän. Mutta jos edellä esitinkin, miten eri matkatyypit tulisi luokitella mahdollisesti poikkeavan verokohtelun perustaksi, miten tämä sitten tulisi dokumentoida? Pitääkö henkilökohtaiset syymatkat todistaa Finavialle tai lentosyyvirastolle?

Koska jokainen ymmärtää, että tällainen todistamistaakka lisäisi byrokratiaa, lentämistä ei pidä verottaa nykyistä enempää, sillä se vaikeuttaisi kansainvälistä kanssakäymistä ja tekisi monen ihmisyksilön elämän kohtuuttoman vaikeaksi. Puhumattakaan siitä, että onko se nyt niin tarpeellista että iso veli valvoo. Prekaareille ja pienyrittäjille lentämiseen liittyvien verojen merkittävä nostaminen tekee kaiken matkustuksen - oli kyse sitten minkä syykategorian lentämisestä hyvänsä - liian kallista ja ajallisesti muiden vaihtoehtojen käyttäminen on mahdotonta. Lentämisen kallistuminen vain pystyttäisi uudenlaisia luokkayhteiskunnan muureja.

25.10.2011

Puhelinterroria ja veridiktorisia erheitä

Sain viime viikolla juoksulenkilläni noin kilometrin päässä Holkenista soiton minulle oudosta numerosta. Kun pysähdyin ja kaivoin puhelimeni vastatakseni, ehdin sanoa nimeni kun ymmärsin että olivat lyöneet luurin korvaan ennen kuin vastasin.

Yritin soittaa numeroon lenkkini jälkeen noin tunnin päästä. Ei vastausta. Laitoin tähän numeroon tekstiviestin, jossa kysyin, millä asialla ollaan ja kuka. Eikä vastausta. Päätin ottaa selkoa numerotiedustelusta.

Hankin 25 sentillä salasanan Fonecta-nimisen numerohakufirman tietokantaan. Sieltä löytyi sylttytehdas, joka oli puhelinmarkkinointifirma.

Kun googlasin kyseisen firman, ajauduin puhelinmarkkinointiyrityksen nettisivulle. Kun tutkin yrityksen esittelyä, siellä ei puhuttu mitään asiakkaista, siis niiden asiakkaiden palvelemisesta joille he soittavat. Ei siellä ollut myöskään missään mainintaa siitä, miten firma määrittelee laadun, ei edes koko käsitettä. Myöskään heidän olemassaolonsa tarkoitus, siis missio ei tullut esille, eivät myöskään eettiset periaatteet.

Ilmeisesti kyseisellä toimialalla ei lainkaan julkisesti sitouduta laatuun, asiakastyöhön tai mihinkään eettisiin periaatteisiin, mikä on yllättävää sillä siinä se eroaa/he eroavat nykyaikana itse asiassa kaikista muista toimialoista. Itse asiassa, en nyt ihan äkkipäätä muista ainuttakaan organisaatiota, suurta tai pientä, julkista, puolijulkista tai edes salajulkistakaan, puhumattakaan yksityisestä yrityksestä, joka ei ole jotenkin määritellyt sitä, miten se ymmärtää oman olemassaolonsa laadukkaan toteuttamisen.

Tulee mieleen vanha Pikku Kalle -vitsi: "Näetkö taivaan. Näen. Näetkö siellä Jumalan. En. Siitä voimme päätellä, että Jumalaa ei ole. Näetkö opettajan pään. Näen. Näetkö siellä aivoja. En. Siitä voimme päätellä, että opettajalla ei ole aivoja." Näyttää siltä, että kyseisellä yrityksellä ei ole arvoja, periaatteita tai laatua, ja niin myös on. Kerrankin semiotiikassa oppimistani veridiktorisista modaliteeteista on apua!

Mitä ihmeen veridiktorisia modaliteetteja? Ranskalais-liettualaisen semiootikko Algirdas Julien Greimasin työhön pohjaten Pekka Sulkunen ja Jukka Törrönen (1997) esittivät teoriansa enonsiatiivista modaliteeteista. Kyse on tavoista tarkastella lausuman ja kirjoitetun tekstin todenperäisyyttä ja sanojan/kirjoittajan ja vastaanottajan tiedollisia suhteita. Enonsiatiiviset modaliteetit jaetaan kahteen luokkaan: episteemisiin ja veridiktorisiin modaliteetteihin. Episteemiset modaliteetit tarkastelevat väitteiden totuus-/epätotuus-akselia, veridiktoriset modaliteetit taas sitä, ovatko asiat sitä, miltä ne näyttävät.

Sitten takaisin modaliteeteista puhelinterrorismiin. Äsken tuli todistettua veridiktoriset modaliteetit, tai pikemminkin niiden käyttökelpoisuus todistusaineistona, että juuri käsitelty firma perustuu erheeseen. Petoksesta ei heitä oikein voi syyttää kun eivät heidän nettisivunsa perusteella sitoudukaan oikein mihinkään.

Jälkikirjoitus: minulle sitten soitettiin kyseisestä firmasta perään seuraavana päivänä, ja annettiin pyytämäni selitys puhelinterrorismille. Kuulemma heidän puhelunsa menevät automaattisesti poikki jossakin tietyssä ajassa jos puheluun ei vastata. No, en minä mitään kuullut linnunlaululta.

Suosittelen ketään olemaan vastaamatta puhelinnumeroon 044-7407768. Siellä ollaan asiattomilla asioilla.

24.10.2011

Ällöttävää, öklöttävää tököttiä

En käynyt lastentarhassa, joten sinne asti ei empiriani riitä, mutta jo ensimmäisestä kouluruokailusta alkaen kuulin ja näin ympärilläni näitä ruoasta valittajia: keille ei kelvannut mansikkajäätelö, kuka joi vain appelsiinimehua. Itse olin yksi heistä.

Ensimmäisessä kouluruokailussani sain eteeni kulhollisen hernekeittoa. Ei, en ollut tottunut sisäfile- ja kaviaaridieettiin, vaan senastinen ruokavalioni oli koostettu tavanomaisen maittavasta kotiruoasta ja ajoittaisista eineksistä. Joka tapauksessa hernekeitto oli omien sanojeni mukaan "ällöttävää ja öklöttävää tököttiä, josta mä en pidä". No, opin siitä pitämään, kuten monesta muustakin.

Kaikesta en tietenkään nytkään pidä: kalanmäti ja keitetyt kananmunat tulevat päällimmäiseksi mieleeni. Kuitenkin olen sosiaalistunut syömään melkein mitä hyvänsä, mitä eteeni on kannettu. Mutta en ole sosiaalistunut kuuntelemaan näitä ruikutuksia, joita olen kouluruokailua myöhemmässäkin elämässäni saanut kuulla.

Jos ei työpaikkaruoka maistu, aikuisille ihmisille, ei sitä ole pakko syödä ja samalla tulla pilaamaan toisten ruokailurauhaa. Saisivat olla kiitollisia että saavat ylipäätänsä mitään, pilallehemmotellut isot kakarat. Sitäpaitsi dieetti tekisi useimmille ihan hyvää.

21.10.2011

Koulujen maahanmuuttajakiintiöt ovat laittomia

Hesarin teettämän mielipidemittauksen mukaan (Kalevan juttu tästä löytyy klikkaamalla otsikkoa) 57% vanhemmista haluaisi kouluihin maahanmuuttajataustaisille oppilaille kiintiöt. Ilmeisesti tämä tarkoittaa enimmäis-, ei vähimmäiskiintiöitä. Kuitenkin, tämänaamuisessa Hesarissa otsikoitiin, että "opettajat eivät innostu maahanmuuttajakiintiöistä". Ei pidäkään innostua. Ne ovat laittomia.

Samassa Hesarissa sinänsä ansiokkaasti pohdittiin sitä, että jos halutaan maahanmuuttajakiintiö, samalla tulee ottaa kantaa siihen, mikä on maahanmuuttaja: viitataanko 1. vai 2.sukupolven mamuihin? Ja kohdeltaisiinko "länsimaalaisia" ja "ei-länsimaalaisia" mamuja samalla tavalla teoreettisissa ja mahdollisissa kiintiöissä?

Otetaan ajatusleikki. Jos Norjassa syntynyt, pakistanislaisten vanhempien lapsi, ystäväni Balal töidensä takia muuttaisi perheineen Suomeen, ja he tekisivät Suomessa asuessaan lapsen, olisiko hänen mahdollisesti Suomessa syntynyt lapsensa maahanmuuttaja vai ei? Perhe on islaminuskoinen mutta norjankielinen. Jos hänet todettaisiin syyllistyneeksi maahanmuuttoon (ehkä äitinsä kohdussa), luokiteltaisiinko hänet länsimaiseksi vai ei-länsimaiseksi maahanmuuttajaksi?

Opetin viime keväänä jonkin verran viidettä koululuokkaa eräässä helsinkiläislähiössä. Kokemukseni perusteella on vastuutonta ja sitäpaitsi hutipotku projisoida mamu-lapsiin se, että omat lapset eivät osaa istua paikallaan hiljaa, kuunnella opetusta ja tehdä koulutehtäviä.

Kuinka monta sukupolvea eteenpäin lapset pitää leimata white flight-ilmiön välttämisen pelossa?

20.10.2011

Fanaattiset kotiäidit hiekkalaatikkosodassa

Aina kun mitä hyvänsä lastenhoitoon liittyvää käsitellään medioissa millä tavalla hyvänsä, seurauksena on raivokas hiekkalaatikkosota, jossa kauhistuneet äidit heittelevät hiekkaa silmittömästi toistensa ja hiekkalaatikon reunalle eksymään erehtyneiden tutkijoiden päälle, oli kyse sitten vauvojen ruokinta- tai vaipoitusmetodeista tai siitä, saako päiväkotia kutsua lastentarhaksi, vaipoituksesta, saiputuksesta, raipoituksesta, saippuoinnista, vauvatuksesta, hivutuksesta, häivytyksestä tai väijytyksestä, vilkutuksesta, hilkutuksesta, tarhasta, harhasta tai sarjatarhaharhasta. Mistä moinen fanatismi? Syitä tähän pohdin seuraavassa.

Lapset ovat niille, joita on sellaisilla siunattu, maailman tärkein asia, joten on luonnollistakin, että heitä puolustetaan leijonaemon tavoin. Kuitenkaan siitä, että lapset ovat herkkiä, ei seuraa, että lapsiin liittyvät asiat ovat herkkiä. Eikä äitiys ole pyhää, vaan lapset kuitenkin ovat mitä luonnollisin asia. Miksi se sitten on tabu?

Toisen syyn voi johtaa nk.sosiaalisen median perusominaisuudesta: chattipalstoille kirjoittajat ovat valikoituneet erityisen fanaattisista ihmisistä. Tämä näkyy ihan yhtä lailla esimerkiksi maahanmuutto- tai liikennekeskusteluissa. Sattumoisin myös aina kun kirjoitan jostain näistä aihepiireistä, blogini lukijamääriin tule piikki ja näitä aihepiirejä käsittelevät kirjoitukseni ovat blogini suosituimpia. Kotiäideillä ja katkeroituneilla työttömillä on aikaa kirjoitella chatteihin; vai onko? Hmm...

Välttämättömyydestä on yksilöpsykologisista syistä johtuen tehtävä hyve. Omia elämänvalintoja nähdään tarpeelliseksi puolustaa jopa leimaamalla toisenlaisia valintoja tehneet; "muiden" etsiminen ja syyttely saattaa vahvistaa omaa identiteettiä. Tästä osittaisena seurauksena ja rinnakkaisilmiönä on se, että vanhemmuuteen liittyy aina riittämättömyyden tunne, ikuinen syyllisyys, pelko siitä ettei ole hyvä äiti tai isä.

Perheeseen liittyviä elämänvalintoja puolustetaan uskonkiihkoilua muistuttavalla yksisilmäisyydellä. Tämä samankaltaisuus on morfologista: argumentaation kiihkeys ja varmuus oman asian oikeellisuudesta ainoana mahdollisuutena on hyvin samantyyppistä kuin kiihkeästi uskonnollisilla henkilöillä. Tosin, jos rehellisiä ollaan, minä tunnen myös hyvin kiihkeästi ateismiaan puolustavia henkilöitä. Toinen korrelaatio liittyy lähetyskäskyyn täyttää lisääntymällä maa: kristinusko kehottaa lisääntymään, ja usein samat ihmiset puolustavat sekä perheeseen että uskonnollisuuteen liittyviä elämänmuotojaan, koska ne usein itse asiassa liittyvät yhteen, vahvistaen toinen toisiaan.

Toivon, että vanhempiensa fanaattisuudesta huolimatta, heidän lapsistaan tulisi avoimia ja suvaitsevaisia toisenlaisia elämänvalintoja tehneitä kohtaan ja toisenlaisia arvoja kunnioittavia kohtaan. Hiekkalaatikolla on tilaa, ja siellä on kivaa!

Loppuun vielä kysymys: miksi isyys ei ole yhtä suuri tabu kuin äitiys? Miksi vihaiset isät miltei loistavat poissaolollaan sosiaalisessa mediassa? Pitäisikö isien ryhtyä hiekkalaatikkosotaan toisiaan tai äitejä vastaan? Aihetta saa, ja pitääkin kommentoida blogissani.

19.10.2011

Mitä on menestys?

MTV3:n sivuilla referoidun Psychological Review-lehden artikkelin mukaan ne ihmiset, jotka ymmärtävät lähteä aikaisimmin töistä ja käyttää aikansa tehokkaimmin, menestyvät. Siihen tosin tämän artikkelireferaatin perusteella ei pysty ottamaan mitään kantaa, onko tällainen priorisaatio mahdollista. Useimmille ei ole. Jos työaika on kahdeksasta neljään, se on kahdeksasta neljään, siinä ei ole ymmärtämisen, osaamisen ja priorisoinnin kanssa mitään tekemistä, saati tehokkuuden. Toki monissa näistä tehtävistä työaika perustuu paitsi työehtosopimukseen, myös lakiin, joka velvoittaa työnantajaa antamaan palvelua tietyllä aikavälillä tietyllä henkilöstövahvuudella.

Ihan kokonaan toinen juttu on se, mitä on menestyminen. Kyse taitaa olla kilpailukyvyn sukulaiskäsitteestä; kilpailukykyä yritin jo kerran olemattomalla menestyksellä pohtia tässä blogissani 12.1.2009. Yhteistä "kilpailukyvyn" kanssa "menestymisellä" on ainakin se, että kummastakaan en ole nähnyt missään ainuttakaan määritelmää, puhumattakaan yksiselitteisestä sanakirjamääritelmästä. Sen vain oletetaan olevan itsestäänselvästi hyväksytty asia ja jaettu käsite niin että sitä ei edes tarvitse avata.

Menestyminen taitaa tarkoittaa siis sitä, että ihmisellä itsellään on sitä "kilpailukykyä" tai sitten hän edistää jotakin yleisempää kilpailukykyä, oli tämä sitten hänen työnantajansa tai yhteiskunnan. Muita veikkauksia otetaan kernaasti vastaan. Haastan kaikki tämän blogitekstin lukijat esittämään mielipiteensä seuraavista neljästä kysymyksestä:

1) Miten ymmärrät menestymisen? Mitä se on?
2) Voiko menestystä mitata? Miten? Onko se laadullinen vai määrällinen suure?
3) Onko menestyminen absoluuttinen vai suhteellinen suure? Pitääkö menestys suhteuttaa lähtökohtiin? Onko voittaja siis esimerkiksi se, jolla on eniten vai se, joka on lisännyt jotakin asiaa eniten?
4) Onko menestyminen tarpeellista? Miksi? Haluatko menestyä?

Toivon kommentteja ensisijaisesti blogiini. MTV3:n jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

18.10.2011

Mikä ihmeen juppiaika?

Tuntemani kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto, joka loogiseksi jatkumoksi työlleen vähäosaisten aseman puolesta valittiin Eduskunnan köyhyystyöryhmän puheenjohtajaksi, mietti tässä juuri finanssikriisin vaikutuksia vähäosaisten asemaan. Voin kertoa omat havaintoni ja kokemukseni.

Muistan hämmentyneenä pitäneeni lehtiin 80-luvun viime metreillä kuormattuja Jukka Keitelettä ja Sam Inkistä, noita aikakauden symboleita jonkinlaisina friikkeinä, enkä ymmärtänyt miksi Pentti Kouria pidettiin kasinotalouden symbolina. En edelleenkään ole ihan varma, oliko edes koko termi "kasinotalous" mitään muuta kuin kielikuva jollekin sellaiselle, josta minulla ei ole minkäänlaista havaintoa. Kävin kyllä kerran Hotelli Presidentissä, luokkakokouksessa. Siellä se oli, kasino. Sinne en uskaltanut mennä. Olen sentään käynyt vilkaisemassa lamakasinoita, ruotsinlaivojen pelihuoneita.

Siitä lähtien kun vanhempani erosivat, elin kahdestaan hanttihommien, työkyvyttömyyseläkehakemuksien, työttömyyden ja työllistämiskurssien välillä tasapainoilukamppailua käyvän äitini kanssa 6-vuotiaasta kaksikymmenvuotiaaksi. Raha merkitsi minulle vähintään yhtä paljon kuin kasinojupille, joko silloin harvoin kuin sitä oli tai silloin vähän useammin kun sitä ei ollut.

Hyvinvointivaltiomme saavutti lakipisteensä vuoden 1991 kieppeillä. Yltäkylläisyyttä se ei ole koskaan tarkoittanut, mikä kateellisille ilmoitettakoon. Sain joskus äitini maksusitoumuksella valita silmälasiliikkeen kahdesta roiseimmasta Luxor-mallista, ja hukuin Ahovalinnan collegepaitoihin, sellaisiin joissa luki Minnesota Woodcotters ja ties mitä yhtä seksikästä. No, tässä kuitenkin ollaan.

Pelastauduin armeijaan laman alta oltuani töissä vuoden ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Sotilaskodin radiosta kuulin kerran, että nyt on lama. Ehdin havaitsemaan tämän sen puolen vuoden aikana mikä sijoittui armeijan ja yliopisto-opiskelujeni aloittamisen välillä siten, että en päässyt töihin edes McDonaldsiin. Yliopisto kuitenkin pelasti minut lamalta, ja sinne menin siinä toivossa että kun joskus palaisin sieltä "ulkomaailmaan", siellä odottaisi taivas julkisen hallinnon eläkevirkojen muodossa kun suuret ikäluokat alkaisivat jäämään eläkkeelle. Tämä minulle sanottiin jo syksyllä 1990, ennen lamaa.

No, ei auennut. Suuri vuosien 91-94 lama oli siivonnut ne julkiset työpaikat pois. Vuosituhannen niinkutsuttu teknokupla erosi edellisestä lamasta siinä että tyhjän päälle rakennetut yksityisen sektorin työpaikat haihtuivat. Tämä puhkeaminen kuului minulle saakka sikäli että tunsin kyllä joitakin lisäarvon tuottajia, jotka keksivät esimerkiksi kännykän taustakuvia, saneerautuivat kukin minnekin, jotkut ulkomaille.

On hieman ennenaikaista kuvailla tämän viimeisimmän ennustetun laskusuhdanteen seurausilmiöitä, mutta näyttäisi, että se eroaa aikaisimmista siinä suhteessa, että nyt ei ole töitä sen paremmin julkisella sektorilla - siksi ettei sitä enää kohta ole - eikä yksityisellä, koska se ei vedä. Nyt ainoa karavaani, joka kulkee, on kansalaisjärjestöt eli nk. kolmas sektori, koska lama ei vaikuta mitenkään RAY:n tai ESR:n tukiin; lisäksi lamojen aikana aina ihmiset hakevat tekemistä ja elämälleen mielekkyyttä vapaaehtoistyöstä.

Kolmannen sektorin merkitys tulee entisestäänkin kasvamaan kun jo aikaisemmasta, rakenteellisesta lamasta alkaen yhteiskunta on luovuttanut tehtäviään kolmannelle sektorille. Toinen, rakenteellinen seuraus 20 vuoden takaisesta (siitä on tosiaankin jo 20 vuotta!) lamasta on pysyvä syrjäytyminen. Ainakin monessa helsinkiläislähiössä on aika täysin pysähtynyt. Jotkut entiset koulukaverini ovat sentään päässeet elämässään eteenpäin. Koulusta jonkun niistä Kannel-nimisen kapakan aamuasiakkaiksi.

17.10.2011

Ennakkomyynnissä Nyt


Ylläoleva kuva esittää uusio"kohdetta" noin 3 kilometriä Porvoon keskustasta Kaakkoon, Pihlajatien varrella. Se tulee Jonasbackenin ja Humlan ulkoilumetsien väliin, joten sijainti on mitä loistavin. Tapaus saa kuitenkin käydä vain paradigmaattisesta esimerkistä. Asuntojen on luvattu valmistuvan ensi kesänä, ja siellä syksyn sateissa ne lankut nyt saavat homehtua pystyyn. Sitten kun talot alkavat näyttää ulospäin valmiimmilta, ne menevät varmasti ennakkomyyntiin. Tätä en ymmärrä. Enkä osta.

Yleensä ihmiset tapaavat sovittaa kenkiäkin ennen ostopäätöstä. Se on muutama kymmenen euroa. Tosin, siihen en puutu mitään että jotkut pösilöt saattavat tilata kenkiä postimyynnistäkin sovittamatta.

Jos kerran suurin osa järjissään olevista ihmisistä kiertelee ja kaartelee kenkäkauppoja ja sovittelee lukuisia kenkäpareja, niin miten ihmeessä on mahdollista tehdä surutta elämän isoin hankinta, asunto, josta on tarkoitus tulla koti, "sovittamatta"? Se on muutama sata tuhatta euroa. Kymmeniä tuhansia kenkäpareja saisi sillä rahalla. Se kenkäkokoelma vetäisi Imelda Marcosille vertoja.

Säveltäjä Sostakovits sanoi kollegastaan Hindemithistä: "Kaikki on kohdallaan (H:n musiikissa), lujasti kasattua. Eikä vain ammattitaidolla, vaan myös tunteella ja ajatuksella. Ja sisältöäkin on. Mutta kuunneltavaksi mahdotonta. Tämä musiikki ei säkenöi, ei säkenöi." (Solomon Volkov: Dmitri Sostakovitsin muistelmat. Otava, suom. Seppo Heikinheimo)

Asunnossakin voi olla kaikki päällisin puolin kohdallaan. Sen sijainti voi olla erinomainen. Palveluita on, ja liikenneyhteyksiäkin. Sauna, parveke, metsänäkymät ja kaikki. Mutta kodiksi kelpaamaton.

Jos ei asuntoa pääse näkemään, katsomaan, miten ilta-aurinko taittuu ensin ikkunankarmin, sitten vastapäisen metsän taa, on aikamoisen suuri sika ostettavaksi noin 30 vuoden velkavankeudella säkissä. Tämän vuoksi en koskaan voisi hankkia uudis"kohdetta", tai "kohdetta" ylipäätään. Pidän asunnoista, en kohteista. Asunnoista, joissa on henkeä. Parempi pahakin henki kuin ei henkeä minkäänlaista, vaikka kummittelisi. Ihan sama.

16.10.2011

Tutkija haluaa palauttaa äidit koteihinsa

Kasvatustieteiden tohtori Erja Rusasen mielestä alle 3-vuotiaita lapsia ei pitäisi viedä ollenkaan päiväkotiin, koska hänen mukaansa he vahingoittuvat siellä. Siihen, mitä tästä seuraa lapsen kotiinjäävälle vanhemmalle - käytännössä yleensä äidille - ja mitä seuraisi lapselle, jonka vanhempi eristyisi päivittäisistä aikuiskontakteista tai turhautuisi uranäkymiensä huononemisesta, hän ei joko osaa tai halua sanoa mitään.

Rusasen mielestä äideistä pitää tehdä koekaniineja työelämälle, joka ei suostu hyväksymään kotona tehtävää työtä eläkettä tai työkokemusta kartuttavaksi kokemukseksi. Hänen mukaansa "Suurin osa töistä on kuitenkin aika tavallisia tehtäviä. Sellaisia, missä ei tehdä uraa."

Niin on. Ei ihan varmastikaan tehdä, mikäli urakierto katkaistaan puolelta suomalaisista kolmeksi vuodeksi. Monen naisen kohdalla työuran rakentamisesta puhuminen on perverssiä; sattumoisin heitä taitaa olla suhteellisesti enemmän edustettuina kotiäideissä kuin uraa rakentavissa naisissa. Tässä siis oltaisiin siunaamassa ja peräti suosittelemassa työmarkkinoiden sukupuolittamista ja kakun päälle vielä naisten kastittamista niihin, joilla on ura ja niihin, joiden työurasta nyt ei ole niin väliä.

Toki päivähoidon kutsuminen varhaiskasvatukseksi on alunperin ollut tarhatätien ammatillisen statuksen nostoa kakan kuorruttamisella, mutta riippumatta lapsen taustasta, kenelle lapselle tahansa tekee hyvää saada leikkiä muiden lapsien kanssa. Minä olen siitä itse varoittava esimerkki: vasta kun olin n.4-vuotias, äitini ymmärsi pelastaa minut mökkihöperöitymiseltä ryhtymällä perhepäivähoitajaksi, eli tuomalla tarhan luokseni jos kerran en itse tarhaan enää tuossa vaiheessa uskaltanut mennä.

Toki lasten on mahdollista tavata muita lapsia muuallakin kuin tarhassa. Mutta parhaimmillaan tarhoissa oppii todella ottamaan toisia ihmisiä huomioon, tai ylipäätään oppii että on olemassa toisia ihmisiä joilla heilläkin on tarpeensa, vaikka ei aina nyt niin toisenlaisia. Toisia tarpeita kuitenkin.

Rusasen suositus tekisi lapsista pikku prinssejä ja prinsessoita, jotka tottuvat jo alusta asti saamaan ihan kaiken haluamansa, koska he ovat vanhempiensa huomion keskipisteitä. Eivätkä vain keskipisteitä, vaan ainoita ja kaiken huomion kohteita.

Jos lapsi voi epäsosiaalistua pitkästä kotona olosta, tätä voi tehdä myös vanhempi jollei hänellä sattuisi olemaan päivisin mitään aikuisseuraa. Hänestä tulee vähintäänkin tylsä, mahdollisesti myös kärttyinen aikuinen. Ja jos hän tietää että kotona olo huonontaa hänen työnäkymiään, vielä katkerakin. Tämän vuoksi lastentarhat ovat hyviä olemassa.

Rusanen suosittelee, että sitten kun hän lopulta antaisi työhön haikailevien aikuisten mennä hänen luvallaan töihin, lapsella tulisi olla tarhassa omahoitaja. Rusanen ei kuitenkaan taida tietää sitä, että ihmiset muuttavat tarhaa esimerkiksi siksi että he muuttavat tai siksi että he haluavat vaihtaa tarhaa. Samaten omahoitajat vaihtuvat esimerkiksi siksi että he vaihtavat tarhaa tai esimerkiksi siksi että he menevät kotiin siitä yksinkertaisesta syystä että saavat itse lapsia. Ei liene mikään yllättävä juttu, jos kyseessä on nainen joka vieläpä on lastentarhassa töissä?

Niin kuin kovin usein, tämäkään kasvatustieteellinen suositus ei oikein kommunikoi oikean elämän kanssa, jossa ihmisillä on tarpeita, haluja, rajoitteita ja elämänmuutoksia.

Hesarin tästä tutkimuksesta tekemän jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Juoksee Piikkien Kanssa

Asunnottomien yön kunniaksi, julkaisen nyt uudestaan Hesarissa 28.5.2008 julkaistun mielipidekirjoitukseni, joka kommentoi Töölön asuntolaa, joka suunnitelmien mukaisesti tuli Ruusulankadulle.



Tilapäisasumus Keskuspuistossa. Majan sisällä on sanomalehtiä lämmikkeinä ja pehmikkeinä. Tarkempaa paikkaa en paljasta asukkaan suojelemiseksi. Tai kuinka tilapäinen se nyt onkaan...

On matemaattinen tosiasia, että suurempi määrä ihmisiä merkitsee suurempaa mahdollista määrää erilaisia sosiaalisia suhteita, tai ainakin mahdollisuutta erilaisiin sosiaalisiin suhteisiin. Miltei yhtä todennäköistä on, että suuremmasta ihmismäärästä seuraa ihmismassan heterogeenisuuden, nk. ”erilaisuuden” lisääntyminen.

Louis Wirthin mukaan kaupunkeja luonnehtivat suuri koko, tiivis asutus, vakinaisuus (verrattuna esimerkiksi telttakyliin) ja sosiaalinen heterogeenisyys. Helsinki ei ole kansainvälisessä vertailussa kovinkaan suuri kaupunki, mutta lähialueineen se on ylivoimaisesti Suomen suurin väestökeskittymä, ja tiheimmin asuttu alue. Helsinkiin keskittyy myös Suomen mittakaavassa eniten erilaisia alakulttuureita.

Koska kaupunkeja luonnehtii Wirthin mukaan asutuksen vakinaisuus, tänne eivät kuulu risumajojen kaltaiset väliaikaisasumukset. On häpeä, ettei Helsinki ole kyennyt poistamaan asunnottomuuttaan; samaten on valitettavaa, että jotkut helsinkiläiset eivät ole valmiita hyväksymään sitä tosiasiaa, että kaupunki kuuluu kaikille, myös heille, joilla ei mene kovinkaan hyvin.

On inhimillistä ja valitettavan tavallista, että ihmiset vastustavat lähiympäristöään kohtaavia muutoksia; tätä kutsutaan NIMBY –ilmiöksi (Not In My Backyard). Etenkin omille nurkille sijoittuva uudisrakentaminen kohtaa usein vastustusta; pelätään sitä, että uudisrakentaminen vie mukanaan asukkaille rakkaan lähipuiston tai nykyisten asukkaiden merinäköalan tai pimentää auringonvalon. Asuntolat kohtaavat aina vastustusta, riippumatta siitä, minne niitä sijoitetaan, vaikkakin yleensä asuntolat sijoitetaan jo olemassaoleviin rakennuksiin. Asuntolat eivät yleensä merkitse uudisrakentamista.

Vuosisadan alun Amerikassa vaikuttaneen kaupunkia monumentalisuudella kaunistavan City beautiful –liikkeen perversiyteen asti vienyt Daniel Burnham suunnitteli Clevelandin kasvojenkohotusta siten, että slummit korvattaisiin puistoilla. Täällä ei ole varsinaisia slummeja, joita pitäisi tai joita edes voisi jyrätä mataliksi ja hyvä niin. Eikä pidäkään olla. Sitäkin paremmalla syyllä tukiasunnot pitää sijoitella tasaisesti eri puolille kaupunkia. Niin sanottuja hyvä- ja huono-osaisia ei pidä erottaa toisistaan: en kaipaa Helsinkiin slummeja sen paremmin kuin Beverly Hillsin kaltaisia aidattuja asuinalueita.

Tukiasuntojen vastustajat perustelevat vastustuksensa usein sillä, että he pelkäävät lastensa puolesta. Jos omalle asuinalueelle tulee tukiasuntola, tämä merkitsee heidän mukaansa sitä, että heidän lapsensa altistuvat huumausaineille ja arvaamattomattomasti käyttäytyville niiden käyttäjille.

Me Helsingissä suhtaudumme hämmennyksellä ja joskus huvittuneestikin syrjäseutujen ihmisten susipelkoon. Syrjäseuduilla nähty yksikin susi yleensä merkitsee koko kylän mobilisointia susijahtiin ja lasten viemistä autoilla kouluun. Tukiasuntojen asukkaat ovat kaupunkien susia.

On aika villi visio, että tukiasuntojen asukkaat juoksisivat piikittämässä lapsia, jotka saisivat henkihieverissä juosta karkuun heitä susien lailla metsästäviä ”moniongelmaisia”. Luulen, että nämä pelätyt moniongelmaiset eivät todellakaan kykene moiseen.

Luonnehtiessaan kaupunkien ominaisuuksia, Wirth ei puhunut mitään suvaitsevaisuudesta. Kaupunkien sosiaalisesta ja kulttuurisesta heterogeenisyydestä kuitenkin pitäisi seurata sietokyky erilaisuutta kohtaan. Kaikilla ei todellakaan mene hyvin, vaikka pääministeri Matti Vanhasen mukaan huono-osaisuus pitäisikin piilottaa, miten täällä Helsingissä todella onkin tehty: huono-osaiset pakenevat metsiin karkuun meitä parempiosaisia. Ymmärrän heitä oikein hyvin. Ihminen on ihmiselle susi.

14.10.2011

Asiakas ei saa Etelä-Suomen linjaliikenteeltä hänelle kuuluvaa palvelua

Vaadin äskettäin Etelä-Suomen Linjaliikenne OY:lta korvausta taksimatkasta, jonka jouduin tekemään poikani kanssa Porvoosta lentoasemalle koska en koskaan kyennyt tekemään ainuttakaan havaintoa aikataulun mukaisen lentokenttäbussin liikennöimisestä. Kun minulle viitsi heidän asiakaspalvelijansa soittaa ja kertoa että he eivät tätä korvausta maksa, vaadin sitten myös kirjallista selvitystä siitä, miksi en ollut heidän mielestään oikeutettu tähän korvaukseen ja lisäksi vaadin kirjallisia menettelytapaohjeita jotta osaisin vast'edes välttää moisen.

Saamani meriselityksen mukaan vain heidän asiakkaansa ovat heidän mielestään oikeutettuja saamaan heiltä selvityksen heidän palveluistaan. En tietenkään ollut heidän asiakkaansa. Miten olisin voinut olla kun bussia ei ollut? Tässä bussifirma puhuu itsensä nyt bussiin, eikun pussiin. Ilmeisesti kyseisen yhtiön käsityksen mukaan se, että ei ole bussia, tarkoittaa sitä, että bussi on. Bussifirman episteeminen näkökulma on vähintäänkin eriskummallinen. Tai sitten he ajavat näkymättömiä busseja. Elleivät peräti olemattomia.

Bussifirman mielestä ilmeisesti ei ole tarpeen pitää kiinni asiakkaista, edes kuvitteellisista saati hankkia uusia. Saati palvella heitä.

13.10.2011

Homot ovat persusäätyläistölle paarioita

Juuri äsken päättynyt tv:n sukupuolineutraali avioliittolaki-ilta oli surullista ja hämmentävää seurattavaa. Olen toki puolueellinen, mutta se puoli pöydästä, jonka argumentin sisältö vastasi omaa ihmiskäsitystäni keräsi pisteet myös argumentaation loogisuudessa ja inhimillisessä lämmössä sata-nolla.

Kuten tavallista, nytkin asiansa suhteen "uskovaiset" Mika Niikko (PS) ja Eevamaria Maijala (kesk.) eivät joko halunneet tai osanneet vastata ainoaankaan heille esitettyyn kysymykseen tai argumenttiin. On varmaan hipsterielitismiä vielä tarttua illan kruunuksi Niikon heittämään freudilaiseen lipsahdukseen, että jos homoille ja lesboille annetaan oikeus solmia avioliitto, kohta marssii muitakin yhteiskuntaluokkia vaatimaan oikeuksiaan. Niikko tunnustautui siis luokka-, ellei peräti kastiyhteiskunnan kannattajaksi. Niikolle kuitenkin tiedoksi, että Säätyvaltiopäivät lakkautettiin Suomessa v. 1906. Siellä ei ollut Perussuomalaisilla yhtään paikkaa.

Sitä en ole koskaan ymmärtänyt näissä henkilöissä, jotka uskovat omaan asiaansa, että miksi ihmeessä se heidän maailmankuvansa oikein menee rikki jos heidän arvokkaaksi tunnistamaansa instituutiota pidetään niin arvokkaana että joku toinenkin haluaisi sitä arvostaa. Ehkä liha on heikko, ja usko on kuin lihaa.

Niikkolais-maijalistisessa ihmiskäsityksessä kaikki ovat kyllä tasa-arvoisia. Toisilla vaan on tasa-arvoiset oikeudet, toisilla ei. Jotakin tässä logiikassa mättää. Öh, mitäköhän on sellainen teoreettinen tasa-arvo, jonka ei tarvitse realisoitua "oikeassa" ulkomaailmassa esimerkiksi oikeuksina, velvollisuuksina tai mahdollisuuksina? Ihan kuin tasa-arvo olisi suure, jota voi kilon vaa'alla mitata.

Minä kuitenkin haluan elää tasa-arvoisessa Suomessa, sellaisessa, jossa kukaan ei ole minua vähemmän tasa-arvoinen tai tasa-arvoisempi toista. Ja päätän sitten mennä elämässäni vielä naimisiin tai en, molemmissa tapauksissa tästä aarteesta riittää kyllä muillekin. Se on nimittäin mittaamattoman arvokas, rakkaus siis. Se ei ehdy. Niikolle, Maijalalle ja muille säätyläisille tiedoksi, jos eivät tienneet: rakkaus on runsaudensarvi. Kuin sampo. Ei kuin esimerkiksi öljy tai viljava maa, jotka maailmasta joskus loppuvat ja siksi ne eivät ole ilmaisia. Rakkaus on.

Tehokasta peliaikaa

Kaikissa tähänastisissa hallinnollisissa, suunnittelullissa ja tutkimuksellisissa - siis istumuksellisissa - tähänastissa töissäni on ainakin yksi yhteinen lainalaisuus: niissä tehokkainta työaikaa ovat klo 9-11 ja 13-15 tai 14-16, riippuen lounaasta. Ja kaikkein tehokkaimman työajan ydin on joko noin klo 9-10/10-11 tai sitten 13-14/14-15, riippuen työhöntuloajasta, lounaasta ja siitä, onko itsenäinen työskentely jossakin vaiheessa keskeytynyt esimerkiksi kokoustelun vuoksi.

Edelläsanottu pätee siis itsenäiseen näyttöpäätetyöskentelyyn. Kaksi tuntia päivässä on minulla kaikkein tehokkainta peliaikaa, jolloin saan aikaan leijonanosan siitä, mitä minun päivässä kuuluukin saada. Miksei sitten työaikaa kaikissa istumuksellisissa töissä voida vähentää? Johtuuko tämä siitä, että katsotaan olevan yleisen moraalin kannalta järkevää säilöä ihmisiä 8 tuntia päivässä palkatuissa askareissa, siitä, että ajatellaan työpaikkasosiaalisuus välttämättömäksi ideoiden tai ihan puhtaan sosiaalisuuden vaihdon kannalta vai onko lopultakin kyse ihan puhtaasta kollektiivisesta näytelmästä, jossa me esitämme toisillemme tekevämme jotakin, joka näyttää työnteolta, ja kaikki tietävät, että toisetkin esittävät?

Työnteon esittäminen on hyvin helppoa. Sitä ei opeteta kouluissa, mutta työpaikoilla sen oppii hyvin nopeasti, ja se on yksi työelämän tärkeimpiä taitoja. Jos joku ei vielä tietäisi, miten se menee, niin ainakin näyttöpäätetyöskentelyssä olennaista on pitää useampaa Windows-ikkunaa samanaikaisesti auki, jotta voi napsauttaa sen Excel-taulukon, työsähköpostit tai muuta sellaista hyödyllistä auki. Jopa oman työnantajan webbisivujen koulutus-, kehitys- tai laatusivujen selailu on epäilyttävää toimintaa, koska tämä antaisi ymmärtää, että sinulla on otsaa väittää, että sinulla on ihan oikeasti aikaa tuollaiseen töissä. Ja tämä taas tarkoittaa sitä, että olet ylimielinen paska, ja haluat samalla viestiä sitä, että muilla ei ole aikaa moiseen, ja ehkä myös haudut palatsivallankumousta ja aiot ryhtyä työsi ja työyhteisösi kehittämiseen ihan tosissasi.

Näitä edellä viittaamiani päätetöitä on sen verran lukuisia, että uskallan esittää mainitun yleistyksen. Toki muinakin työtunteina saa tehtyä jotakin, mutta enemmän tai vähemmän puolivaloilla, verrattuna tuohon tehokkaimpaan peliaikaan. Uskallan väittää, että jos työaikaa ihan oikeasti lyhennettäisiin radikaalisti, paranisi työteho roimasti, jopa noina tehokkaimpina tunteina. Tämä johtuu lisääntyvästä työmotivaatiosta kun töissä ei tarvitsisi lusia turhaan vaan tehdä siellä töitä.

Maununneva uhrataan läpiajoliikenteelle

Maununneva, tuo alunperin rintamamiestaloalueelle perustunut pikkuporvarillinen omakoti-idylli Hämeenlinnantien ja Keskuspuiston välissä, ei pian enää ole entisensä. Sen rauhaa uhkaavat sekä Helsingin kaupungin päätökset että asukasyhdistys, joka viimeistelee kaupunkisuunnittelun aiheuttamat tuhot Maununnevalle. Yksinkertaistaen: sen rauhaa uhkaavat liikenne sekä liikenne. Molempia seuraa, kun alueen koulu korvataan jäähallilla. Lisääntyvän läpiajoliikenteen lisäksi Maununnevaa tulee kurjistamaan sen ja Hämeenlinnan tien välisenä melu- ja saastevallina toimivan metsän katoaminen jäähallin tieltä.

Helsingin kaupungin kouluverkkoselvitys, jonka lähtökohtana oli lakkauttaa ainakin yksi koulu(rakennus) Kaarelan (poisluettuna Malminkartano) alueelta, päätyi poistamaan Maununnevan nk. "Puukoulun" kartalta. Tämä tarkoittaa Maununnevan koululaisille sitä, että he saavat luvan mennä Kannelmäen puolelle kouluun, mikä tulee ihan varmasti tapahtumaan usein vanhempien autokyydillä. Negatiivinen kierre on valmis: mitä enemmän autoliikennettä, sitä turvattomaksi alueella liikkuminen koetaan, mikä entisestään lisää yksityisautoliikennettä.

Tätä kierrettä vahvistaa entisestään Kaarela-seuran päätös tukea Maununnevan puukoulua vastapäätä olevaan metsään suunniteltavaa harjoitusjäähallia. Aion olla hirttäytymästä omaan homosivarikiikkuuni, ja aion jättää jääkiekon (ja yleensäkin huippu-urheilun) arvomaailman pohtimisen tässä silleen. Ainakin kahdessa asiassa tunnustan pihkalalaista maailmankäsitystä: liikunnan harrastamisessa on kyse muun muassa itsekurin, reippauden ja kunnon kohotuksesta. Moraalista Pihkala sanoi sen verran enemmän kuin minä että en jaksa nähdä tarpeelliseksi kaiken sen toistamista tässä. En siis lähde pohtimaan sellaisen liikuntaharrastuksen vaikutuksia yksilömoraaliin, jossa lapset kuljetetaan autoilla rusikoimaan toisiaan, mutta sen sijaan kyseisen lajin seurauksista yhteiskunnalliseen moraaliin on sen sijaan sanomista. Siihen liittyvät varaukset liittyvät kyseisen harrastuksen ympäristö- ja ilmastovaikutuksiin. Niistä Tahko ei tainnut mainita vielä mitään. Niistä voin sanoa minä sanasen.

On moraalisesti kestämätöntä, että yhteiskunnassamme sallitaan vapaamatkustajasektoreita, joiden ei tarvitse välittää palttuakaan energiansäästötavoitteista. Kun jopa pikku hiljaa museaaliseksi elinkeinoksi jäävän jalostusteollisuudenkin on nykyään itsestäänselvästi huomioita kestävä kehitys toiminnassaan, jäähalliurheilu on sekä suoraan että epäsuorasti oikea energiasyöppö. Epäsuorat vaikutukset tulevat ensisijaisesti liikenteestä, suorat hallin lämmittämisestä, valaisemisesta ja jäädyttämisestä.

Paljon parempi olisi menetellä kuten esimerkiksi Kari Eloranta vielä 80- ja Nummelinin Timppa kultaisella 70-luvulla: talvella pelataan lätkää - ulkojäällä - ja kesällä futista. Molemmissa lajeissa heistä kehittyi maamme huippuja. Ok, tuohon aikaan Suomi otti vielä pataan Saksalta. Tuolloinkin Suomi oli maailman rankingissa yleensä sijoilla 5-7. Niin on nytkin, silloin kun kaikki parhaat ovat mukana. Enkä tätä sano yhtään halutakseni vähätellä viimekeväistä, ihanaa ja innostavaa maailmanmestaruutta. Hihkuin Suomen lipun kanssa muiden mukana kun Suomi nylki Ruotsin.

Jääkiekko voi olla kansan suosikkilaji, mutta demokraattinen harrastus se ei ole. Kaikki mahdollinen vapaamuotoinen, iloinen, harrastuspohjainen kunnonkohotus saa luvan löytää itsensä niistä täyteajoista, jotka 6-vuotiaiden NHL:n itälohkolta jäljelle jää. Jääkiekko on lisäksi niin kallis harastus, että en osaa sieluni silminkään kuvitella ainuttakaan yksinhuoltajan kakaraa raahaamassa torspojaan neljäkolmosen bussissa.

Sanomattakin selvää on siis, että harjoitushalli lisää liikennettä Maununnevan raitille, Kaarelantielle ja niille johtaville teille, vaikka sen vierestä kulkevat kaikki Vantaan bussit, neljäkakkonen ja neljäkolmonen. Ja tämä tapahtuu siksi, että Kaarelan alueen lapset saataisiin kilpaa kuormattua pois pahanteosta kanavoimaan adhd:taan lukkojen taakse.

Joku tämän kirjoituksen lukija saattaa muistaa, että omista jääurheilullisista uroteoistani ei saa kovin ihmeellistä kertomusta. Eikä se siitä johdu, että ei sinne kaukaloon kerta kaikkiaan ole mitään asiaa mennä sellaisen lapsen, joka hädin tuskin pysyy luistimilla pystyssä, jolla ei ole jääkiekkovarusteita ja joka pitää Mark Twainin lukemista ehjillä hampailla suuremmassa arvossa kuin autokoulukäsikirjan tavaamista kahdella hampaalla. Niin että se siitä jääurheilun sosiaalisesti mukaanottavasta vaikutuksesta. Ei kaukalon kattaminen lajia sen turvallisemmaksi tee tai madalla kynnystä satunnaiselle pipopelaajalle. Pöytäjääkiekossa sen sijaan olen aika haka, ja otan matsin siinä milloin vain ketä tahansa vastaan.

Politiikalla tulee olla käyttövoimanaan visio toivotusta tulevaisuudenkuvasta. Minä en tunnista turvalliseksi, haluttavaksi, oikeudenmukaiseksi, aktivoivaksi, tasa-arvoiseksi tai avoimeksi yhteiskuntaa, jossa annetaan vapaamatkustajan asema yhdelle liiketoiminnan muodolle, joka väärintunnistetaan kuntoa kohottavaksi ja sosiaalistavaksi kuntoiluharrastukseksi. On varmaan kuitenkin toivotonta romantillisesti kaipailla Numpan aikaa ja pipolätkää.

12.10.2011

Keskustakirjasto Postitaloon!

On hienoa, että Helsinki saa keskustakirjaston. Tosin, jos ollaan ihan rehellisiä, Helsingissä on jo sellainen. Ensin sellainen oli Lasipalatsin yläkerroksessa - erinomainen paikka - ja sittemmin Postitalon kakkoskerroksessa - vähintään yhtä hyvä paikka. Kuitenkin keskustakirjaston sanotaan tarvitsevan uudisrakennuksen? Miksi? Kysyn miksi myös siksi, että suunniteltu paikka musiikkitalon takana, Sanomatalon pohjoispuolella on siinä ja siinä, onko se enää keskustaa, ihmisten luontaisten kulkureittien varrella.

Postitalo on upea rakennus. Mielestäni koko Helsingin hienoin. Kirjastona se saisi arvoisensa käytön koko kansan käytettävänä ja kansalle näytettävänä. Varsinaiseksi keskustakirjastoksi nykyinen kymppikirjasto on kuitenkin liian pieni. Kymppikirjaston laajennus todelliseksi keskustakirjastoksi vaatisi kuulemma kaavamuutoksen. Sen vieressä toimii nyt esimerkiksi postimerkkimyymälä ja kahvila; lisäksi rakennuksessa on henkilöstövuokrausfirmaa ties mitä. Miksi tällaisia saa toimia arvorakennuksessa mutta ei kirjastoa?

Ja miksei kaavamuutosta sitten vain tehdä? Siksikö, että vuokraamalla postitaloa yksityisille toimijoille siitä saa paremman hinnan? Kuka saa? Vai onko syynä poliitikkojen halu jättää oma maamerkki miltei paraatipaikalle WAU-arkkitehtuurin muodossa? Jos keskustakirjastolle kuitenkin päätetään tehdä oma uudisrakennus, tehtäköön sitten todellista wau-arkkitehtuuria eikä taas vain yksi surullinen esimerkki postimerkkikaavoituksesta.

Hakaniemen tori pilataan

Kahdeksan yksityistä yritystä on saanut Helsingin kaupungilta luvan rakentaa omiin tarpeisiinsa kauppahallin Hakaniemen torin alle. Remontti merkitsee torille vähintäänkin neljän vuoden suoneniskua, mahdollisesti kuoliniskua, sillä sen aikaa se kestää.

Varoittavaa esimerkkiä ei olla osattu ottaa Vaasasta, jossa paikalliset yrittäjät rakennuttivat toriparkin 90-luvulla. Tänä aikana torikauppiaat häädettiin kävelykadulle, ja osa ei enää jaksanut palata. Kun toriparkki oli valmis, oli tori kuollut.

Eikä tietenkään tule tässäkään tapauksessa kyseeseen, että Helsingin kaupunki olisi synkronoinut omat Hakaniemen torialueen kehittämistoimensa siten, että olisi alueelle kohdistunut haitta lyhyempi. Ei vahingossakaan.

Helsinki tappaa näin elävää kaupunkikulttuuriaan, muka suosiessaan yksityisen liiketoiminnan edellytyksiä. Kysyisinkin helsinkiläisiltä toriparkkia puoltaneilta päättäjiltä: mitä ovatkaan torikauppiaat? Yksityisiä yrittäjiä?

Karl Marx oli oikeassa. Vapaa kapitalistinen kilpailu sisältää tuhonsa siemenet, sillä se johtaa suurien suosimiseen. Suurpääomalla ei ole mitään muuta tekemistä yksityisyritteliäisyyden kanssa kuin että se on ei-julkista. Ja eräiden poliittisten suuntauksien mukaan kaikki, mikä on julkista, on hanurista, joten kaikkea, joka on ei-julkista, on tuettava. Joskus kuitenkin yksityinen voi olla kaikkea muuta kuin yksityistä.

Lisätietoa hankkeesta saa klikkaamalla otsikkoa.

11.10.2011

Humlan reitti raiskattiin railoilla

Olin sunnuntaina, siis kaksi päivää sitten juoksemassa Porvoon Humlassa. Nyt kaksi päivää myöhemmin maisema oli muuttunut kahdesta paikasta tunnistamattomaksi.


Tästä kohti tulee menemään kevyen liikenteen raitti Toukovuoren projektialueelta Kevätkumpuun.


Sama kohta Toukovuoren suuntaan. Taustalla kajastaa Porvoon sairaala-aluetta.


Tästä - parisataa metriä itään, Humlan suuntaan edellisestä railosta, tulee menemään joukkoliikennekatu Kevätkumpuun. Siitä saa luvan mennä sit joukkoliikennettä kans ettei uutta aluetta rakenneta siten, että on pakko omistaa auto jotta pääsee kauppaan. Joukkoliikennekadun ylitse on luvattu rakentaa silta.


Sama sinne Toukovuoren suuntaan. Paikalla puut boistanut kauhakuormaaja.

Porvoon kaupungille toimittaman palautteeni Toukovuoren suunnitelmasta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

10.10.2011

Vinkkejä talvijuoksijalle



Loppusyksyn liukkaat alkavat olla käsillä. Talvella ei lenkkareita tarvitse laittaa talviunille, vaan juoksuharrastusta voi hyvin jatkaa, kunhan muistaa huomioida seuraavaa:

Lisää juoksumotivaatiotasi hakeutumalla mahdollisimman idyllisille reiteille, ja vaihtele reittejä mahdollisimman paljon jos lenkille lähtö maistuu puulta. Jos suosikkireittisi on hieman kauempana, älä säästä vaivaasti päästä sinne, vaikka siihen menisi aikaakin. Se on sen väärti. Valitse kuitenkin lenkkireittisi taiten; vältä liian liukkaaksi tietämiäsi reittejä ja hiihtolatuja.

Huolehdi lihaskunnostasi; etenkin alaselkä väsyy pitkillä asfalttilenkeillä. Käy kuntosalilla ja jumppaa selkääsi ja muuta yläkroppaasi; mitä pidempiä matkoja juokset, sitä pienemmillä painoilla ja isommilla toistomäärillä. Moni luulee, ettei juoksijan tarvitse voimistaa jalkojaan, koska juoksu jo itsessään kuormittaa jalkoja. Väärin. Pidä kuitenkin huoli, etteivät jalkasi jäykisty; tee jalkalihasliikkeet mieluummin lenkin jälkeen tai seuraavana päivänä kuin juuri ennen lenkkiä. Jalkojen lisäksi keskivartalo kannattaa pitää hyvässä kunnossa; siis sekä selkä - varsinkin alaselkä, joka puutuu herkästi jäisellä tantereella - että vatsa, joka pitää juoksijan ryhdissä. Muuta yläkroppaa kannattaa pitää mieluummin vetreänä kuin voimistaa sitä kovin mahdottomasti. Liikkuvuus ja kestovoima ovat pitkillä lenkeillä paljon hyödyllisempiä kuin maksimivoima.

Älä koskaan lähde sairaana, krapulaisena tai humalassa lenkille. Jos olet ollut sairas, vaikka vain flunssainenkin, pienikin kuumeen oire tai pisto kurkussa pitää järki-ihmisen visusti kotona. Jos flunssasta on jäljellä enää lievä nenän tukkoisuus, silloin rauhallinen lenkki avaa paikat. Alkoholi ja kuntoilu eivät missään tilanteessa sovi yhteen.

Varo liukastumista. Jos ulkona on kovin liukas keli, on parempi mennä uimaan tai kuntosalille tai vaikka pelaamaan sulkapalloa, jos pitää juoksumattoa kovin yksitoikkoisena. Tai hiihtämään, jos osaa hiihtää niin hyvin että se käy kuntoilusta. Minulta itseltäni on mennyt nilkka kaksinkerroin (ja taju) kun kerran ”piti” oikaista ylös kuraisen liukasta, marraskuista mäenrinnettä, ja olen tullut alas betonisia portaita selälläni, yksi kerrallaan. Jos hiihtäminen ei onnistu, suksisauvoista voi silti olla apua pystyssä pysyttelemisessä talvisilla juoksulenkeilläkin.

Loukkaantumisista seuraa turhauttavia taukoja kuntoilemiseen. Joillekin tämä siirtää mahdollisen kuntoilullisen tavoitteen siirtymistä kauemmas horisonttiin, mutta liikkuvalle ihmiselle jo liikkumattomuus itsessään on turhauttavaa. Mitä vanhempi olet, vammoista seuraa varmemmin myös pysyvä ilmapuntari; vaikka siitä kun laskin takapuolellani kiviset ulkoportaat alas yksi kerrallaan on kohta 7 vuotta, ne pari alinta selkänikamaa tuntuvat edelleenkin turvonneilta, ja jos en systemaattisesti vahvistaisi selkälihaksia, ne antaisivat muistuttaa itsestään aina ensimmäisten pakkasten tullessa. En aio antaa niille sitä valtaa, mieleni hallitkoon raihnasta ruumistani!

Jos lenkkipolkujen kutsu käy rospuuttokeleillä ylivoimaiseksi, muista ankanaskeleet, eli maltti on valttia. Älä tee äkillisiä käännöksiä tai ota liian pitkiä askeleita, ja asennuta nastat juoksukenkiisi. Niitä saa urheilukaupoista.

Älä juokse liian kylmällä; jollet pysty hengittämään nenän kautta ilman että keuhkoissasi vihloo, on liian kylmää juoksemiseen. Pakkasrajat ovat yksilöllisiä, mutta itse pidän pakkasrajana -20. Lisäksi tulee muistaa tuulen aiheuttama lisäpurevuus; 20 asteen pakkasen ja 20 sekuntimetrin tuulen todellinen yhteisvaikutus tuntuu -50 asteelta.

Pukeudu fiksusti. Jos menet vain juoksemaan, pikkupakkasilla riittää tuulen pitävä juoksupuku ja sen alla pitkät kalsarit (trikoot) ja esimerkiksi pitkähihainen sporttipoolo. Sissipipo on ehdoton juoksijan talvipäähine. Jos olet menossa muutenkin nauttimaan raittiista ilmasta ja ulkoilemaan, laita alle yksi vaatekerta enemmän. Kuivuva hiki ja talvipakkanen on tuhoisa yhdistelmä; älä anna hien kuivua, jos olet pukeutunut lenkkivaatteisiin kylmällä. Juokse siis kotiin asti tai sitten pue päällesi enemmän.

Jos lähdet juoksemaan kovin syvälle metsään, ota puhelin mukaan mahdollisen liukastumisonnettomuuden varalle. Jos lähdet pitkälle lenkille, ota mukaan myös hieman rahaa, jotta pääset bussilla kotiin, jos tarvis, tai saat ostettua välipalaa ja juotavaa. Ihanne tietenkin olisi, että otat mukaan evästä ja juotavaa reppuun, mutta säilytyspaikat lenkkeilijöiden varusteille eivät kuulu kaupunkien liikuntavirastojen vakiovarusteisiin. Tosin, ainakin Pirkkolassa on narikoita ja jopa suihkuja. Tai, jos haluat mennä lenkkipaikan perässä, koeta hankkia autoileva lenkkikaveri; vaikka kuinka olenkin pihkalalainen siinä, että urheilemaan pitäisi päästä omalta ovelta, niin ovat autot kyllä eri käteviä asioiden säilyttämiseen, paitsi autostereoiden ja läppäreiden, jotka viedään oitis, ja koirien, joita ei pidä säilyttää autoissa kesällä.

Helsingissä on ainakin Keskuspuistossa ja paikoin muuallakin hiihtolatujen rinnalla myös juoksemiseen soveltuvia metsäteitä talvellakin. Porvoossa niitä on paljon niukemmalti. Jos kestää joskus hieman vinoon tuijottavia hiihtäjiä, voi välillä sonnustautua Humlaan tai Jonasbackenille, juoksemaan latujen viereen tai väliin, kuitenkin kuulostellen tarkkana lähestyviä hiihtäjiä ja heitä väistellen kärppänä. Talvella juokseminen on huomattavasti helpompaa kaduilla, ja kovaksi pakkautunut lumi tekee metsäpoluista aivan yhtä kovia juosta kuin kaduistakin. Porvoonjoen jäällä voi myös yrittää juosta, jolloin saa vastatuuliharjoitusta ja nilkat saavat treeniä jalkojen ajoittain lipsuessa hankeen.

7.10.2011

Lisää palkkaa vai lisää elämää?

Parhaillaan käydään keskustelua siitä, pitäisikö palkkoja nostaa vai ei, ja pitäisikö tästä sopia keskitetysti vai ei. En ymmärrä ammattiyhdistystoiminnasta yhtään mitään, joten olen varmaan siksi vähän jäävi neuvomaan tovereita ammattiyhdistysjohtajia, mutta en oikein usko, että keskitetysti, kaikki alat mukaanlukien pystytään ottamaan mitään tyydyttävää kantaa siihen, ovatko palkat riittäviä ja kohtuullisia. Siihen, millaisia palkkoja taas on mahdollista maksaa, en ota tässä mitään kantaa. Näkökulmani on yksittäisen ihmisen.

Avainkysymykset, joihin tulisi ottaa kantaa mietittäessä palkkojen suuruutta, ovat:
1) Pitäisikö palkat suhteuttaa elinkustannuksiin vai uskoa siihen, että kaikki työnhakijat ovat valitsevia subjekteja, jotka saavat sellaisen työn, josta he saavat palkkaa elinkustannuksiensa mukaisesti? Käytännössä eri työmarkkinasubjektien, siis työnhakijoiden, työmarkkina-arvo eli osaaminen (tai osaamiset) ja työnhakuvalmiudet eroavat suuresti. Kaikille ei ole olemassa mitään markkinoita, jolloin olisi kaikille parasta että nämä ihmiset päästettäisiin pois työnhakukierteestä.

2) Jos mitenkään aiotaan ottaa kantaa siihen, riittääkö palkka siihen mihin sen on tarkoitus riittää, eli elämiseen, on otettavaa kantaa siihen, mitkä ovat elämän kannalta välttämättömiä kustannuksia. Nämä kustannukset vaihtelevat erittäin paljon elämäntavan ja vielä enemmän elämäntilanteen mukaan. On kustannuksia, joihin voi vaikuttaa ja kustannuksia, joihin ei voi vaikuttaa. Pitäisikö ne indeksoida jotenkin eri tavoin? Kuka arvioi sen, mikä on kullekin tarpeellista ja välttämätöntä?

Esimerkiksi asuminen on yleisinhimillinen tarve, Thaimaan-matkat eivät. Sitten on olemassa erityyppisiä kiinteitä kuluja. Jotkut niistä ovat lakisääteisiä, kuten elatusmaksu, toiset sopimusperusteisia, kuten kuntosaliketjun jäsenmaksu. Yhtä kaikki, kiinteistä kuluista pääsee eroon ainoastaan jos henkilö todetaan maksukyvyttömäksi.

Osan näistä kiinteistä kuluista - työmatkakulut, elatusmaksut - sentään saa osittain vähennettyä verotuksessa. Kaikkien muiden menolajien kohdalla joudutaan väistämättä moralisointiin: onko tärkeämpää esimerkiksi ajaa autoa, nauttia tupakkaa tai alkoholia, ostaa kirjoja tai käydä kuntosalilla?

Koska tähän ei ole eikä saa olla mitään objektiivisesti oikeaa vastausta, yleisinhimillistä standardia, yleissitovuus on mahdottomuus. Siksi ainoa inhimillisesti oikea ratkaisu onkin nostaa alimpia palkkoja, nostaa veroprogressiota tai subventoida julkisia/peruspalveluita suhteessa tuloihin. Lisäksi ensisijaisten inhimillisten tarpeiden - ainakin asumisen ja ruoan - hintaa on saatava alas, kaikilla mahdollisilla keinoilla.

Näin säilytämme yksilön oikeuden ja mahdollisuuden päättää itse, mikä on hänelle välttämätöntä. Ihmisellä itsellään tulee säilyttää oikeus ratkaista se, miten hän priorisoi omat kiinteät kulunsa. Tietenkään asuminen omalla moottorivenehallilla Kulosaaressa ei ole subjektiivinen perusoikeus, mutta asuminen on.

Kun yksilö on tavalla tai toisella suoriutunut kiinteistä kuluistaan, sitä ylijäämää, joka hänelle jää, voisi kutsua hänen elintasokseen tai liikkumavarakseen. Liikkumavara on se summa, jolla henkilö toimii markkinoilla kuluttajana: se summa, jonka hän valinnaisesti käyttää esimerkiksi matkusteluun, sijoittamiseen, vaatteisiin tai vaikka kirjoihin. Otan yksinkertaistetun esimerkin kahdesta kuvitteellisesta henkilöstä:

1) Henkilön 1 bruttotulot ovat 3000 euroa, nettotulot 2000 euroa. Vuokraa hän maksaa 800 euroa, elatusapua 150 euroa, työmatkoihin menee 50 euroa, luottokorttilyhennyksiin 150 euroa, sähköön, puhelimeen, nettiin, sanomalehteen ja kuntosalikorttiin menee 200 euroa kuussa. Hänen henkilökohtainen liikkumavaransa on 800 euroa.
2) Henkilön 2 bruttotulot ovat 2000 euroa, nettotulot 1500 euroa. Vuokraa hän maksaa (puolet kaksiosta) 350 euroa, työmatkoihin ei mene mitään, luottokorttikuluihin 150 euroa, sähköön ja muihin vastaaviin kuluihin "vain" 150 euroa kuussa, koska ne voi jakaa asuinkumppanin kanssa. Tällöin hänen henkilökohtainen liikkumavaransa on 850 euroa.

Edellinen esimerkki halusi siis sanoa sitä, että nettotulo voi olla bruttotuloa parempi elintason mittari, mutta paras on henkilökohtainen liikkumavara. Tai suojaosa, kuten ulosottokielessä sanotaan. Suojaosa ei ole mainittavammin noussut vuodesta -90, jolloin olin töissä Ulosottovirastossa. Silloin se oli 78 markkaa per kuluttaja vuorokaudessa, eli 13 euroa.

Suojaosan kasvattaminen ei tuo lisää elämää, ei edes lisää aikaa, saati laatuaikaa. Silti valtiovallan velvollisuus on vahtia, että alin käteen jäävä suojaosa alimmissa tuloluokissa nousee, muuten nykyisillä elinkustannuksilla monista elämään kuuluvista säännönmukaisista menoista ei ole mahdollista selvitä kun ei niitä karsiakaan voi, ovat sitten lakisääteisiä tai eivät. Helpoimmat tavat ovat palkkojen nosto alimmissa tuloluokissa ja veroprogression nosto; lisäksi ruoan verotuksen laskeminen ja tuetun asuntotuotannon lisääminen kuuluvat näihin keinoihin. Tästä - siis siitä, onko yhteiskuntamme oikeudenmukainen - vastuussa ovat Jyrki Katainen ja Jutta Urpilainen, eivät työmarkkinaosapuolet.

Karajan makes Tchaikovsky music

My review of Herbert von Karajan's set of the Tchaikovsky symphonies 1-3 at Amazon is as follows (and can also be read by clicking the headline of this blog):

I have tried the already classic Jansons versions of these three earlier and often neglected works, but it was only Karajan that convinced me that this is worthy symphonic music in its own right. The Slavonic hysteria may be underplayed, but Karajan gives these works symphonic cohesion and for all their excellence, Jansons and his Oslo Orchestra cannot quite match the sheer opulence of the Berlin Philharmonic. Quite superb.

Pidemmin tämä on sanottu suomeksi bloggauksessani Mersu, Lada ja Volga 5.8.2011.

6.10.2011

Urheilun salakieli

Kirjoitin 13 vuotta sitten tutkimusartikkelin urheilujournalismista (Mia Pakalénin kanssa, Gaudeamuksen kirjassa Semioottisen sosiologian näkökulmia, vastaavat päätoimittajat Pekka Sulkunen ja Jukka Törrönen). Tuolloin minun piti löytää näkökulma aiheeseen, joka oli minulle tuttu. Liiankin tuttu. Tuli siitä vähäsen essiivitiedettä. Etäännytin itseni aiheesta niin kauas että en enää tunnista aihetta.

Rinnastin tuossa artikkelissa urheilujournalismin musiikkikritiikkiin yhtenä asiantuntijadiskurssin muotona (ja musiikkikritiikistä tein gradunikin). Rinnastus pätee edelleen. Nyt kuitenkin korostaisin enemmän samankaltaisuuksia erojen sijasta.

Tuossa artikkelissa väitettiin, että urheilun kieli olisi demokraattisempaa ja urheilumaailmaa pyritään jakamaan, kun taas musiikissa asiantuntijuutta pönkitetään vahvemmin. Ei se kuitenkaan nyt niin ole, ainakaan 13 vuotta myöhemmin.

Siitä, että määrällisesti useampi tietää paitsion ja ajolähdön kuin koodan ja kadenssin, ei voi johtaa demokraattisuutta. Tämän väittäminen olisi kuin väittäisi Pohjois-Korean olevan demokraattisempi kuin Suomi. Demokraattisuus ei juonnu edes käytettävästä kielestä, siitä, että musiikin terminologia on lähtökohtaisesti italiankielistä, urheilussa taas enemmän suomenkielistä. Näinkään ei nimittäin tarvitsisi olla: esimerkiksi norjassa paitsio on offside, kulmapotku corner ja niin edelleen. Eikä englanti edelleenkään ole kotimainen kieli, kaikesta huolimatta.

Jos pesäpalloa ymmärtämätön tulee katsomaan ottelua, hän ei ymmärrä kokemastaan mitään. Konserttiin ensi kertaa tulevalle saattaa käydä niin, että hän sentään pitää musiikista, tempautuu sen mukaan. Ei musiikkia tarvitse ymmärtää, riittää että kuuntelee. Urheilussa ei tämä yleensä aivan riitä.

Vaikka olen syntyperäinen suomalainen, en ole missään oppinut, mitä tarkoittaa se, että pesäpallossa on merkki päällä. Mikä merkki, missä päällä? Oletetaan vain, että suomalaiselle tällainen on itsestään selvää.

Jos urheilua ja jotain nimenomaista lajia seuraamaton lukee sanomalehtien urheilusivuja, hän on hämillään katsoessaan esimerkiksi joukkuepelien uutisointia. Otteluseloste saattaa kertoa Rovaniemestä, sarjataulukko Lakkapäästä. Eivät ole joukkueiden nimet pääsääntöisesti mallia "Helsinki", "Rauma" tai "Petäjävesi".

Niin että miten niin urheilun kieli ja maailma muka jotenkin avautuisivat ulkopuolisille? Urheiluunkin pitää vihkiytyä, ja ei vain urheiluun vaan urheiluihin. Ei jalkapallo- ja yleisurheilufani mitään ymmärrä taitoluistelusta tai pesiksestä. Sen sijaan mikään ei estä pianomusiikin ystävää tuntemasta myös viulumusiikkia.

Loppuun tietokilpailukysymys: mitä lajia edustaa ja missä pelaa Nilan Bisons? Tai Queens' Park Rangers?

5.10.2011

Sieni- ja linturetki Sikosaareen

Tervetuloa sieni- ja linturetkelle Porvoon Sikosaareen lauantaina 8.10. kello 13-16! Lähtö on luontopolun alusta kello 13. Kassit ja sieniveitsetja sään mukaiset varusteet mukaan, lintubongareille kiikarit jos on. Sienissä opastavat ainakin Annukka Laaksonen ja kykyjensä mukaan muutkin, lintueksperttinä taas toimii Markus Keskitalo. Järjestäjänä Porvoon Seudun Vihreät.

Glorious John gave life to Elgar

My review of sir John Barbirolli's two-cd set of Elgar symphonies at Amazon.co.uk can be read by clicking the headline of this blog. It goes as follows:

English classical music is for a non-Briton an acquired taste. I have learnt to love Vaughan Williams and have so far recognised and acknowledged the virtues of some of Elgar's work: the cello concerto, string serenade and Enigma variations. As symphonic music, preferably in the Germanic sense of word is for me THE music, I have tried to allow Elgar's two symphonies quite a few chances. I already had given up any hope that they would be anything than extremely null, much ado about nothing in symphonic terms. Not even the classic account of Boult and sir Edward himself had done enough to suggest anything other than this music being extremely lethargic. But, glorious John gave them life! Now they are not only music but exitingly pulsating, romantically highly charged. Well done and thank you, sir John! Also the fill-ups are more than acceptably done.

Jokseenkin sama suomeksi on sanottu bloggauksessani 14.4.2011.

Palautteeni Toukovuoren kaavasuunnitelmasta


Toivon, että Toukovuoren suunnitteluvaiheessa huomioitaisiin se, että uusien asukkaiden tarvitsemat lähipalvelut - niin julkiset kuin kaupallisetkin - olisivat saavutettavissa ilman autoa. Suunnitelmassa tulisi varmistaa, että alueellinen liittyminen olemassaolevaan yhdyskuntarakenteeseen merkitsisi myös toiminnallista yhteyttä olemassaolevaan yhdyskuntarakenteeseen. Jos Toukovuoren suunnitelmassa on sanotusti korostettu ekologisesti, ja lähin päivittäistavarakauppa on Porvoon keskustassa noin 4 kilometrin päässä, tämä ristiriita tulee ratkaista vähintään kauppa-autolla. Lisäksi julkinen liikenneyhteys Kevätkummun julkisiin palveluihin tulee järjestää, mutta ei kuitenkaan Humlan virkistysalueen lävitse.

Aktiiviliikkujana olen huolestunut siitä, mitä suunnitelma merkitsee Humlan ulkoilureitistölle. Havainnekuvista ja kartoista uusien ulkoiluteiden sijoittelu ei aivan tarkasti selviä. Toukovuoren suunnitelman on sanottu mahdollisesti katkaisevan Humlan eteläisimmän ulkoilureitin joksikin aikaa. Kestävän yhdyskuntasuunnittelun mukaista on kuitenkin varmistaa, että Porvoon jo ennestään varsin vähäinen ulkoilureitistö säilyy vähintään entisellään, etteivät kuntoilijat ja ulkoilijat joudu etsimään lähivirkistysalueita nykyistä kauempaa edes väliaikaisesti.

Michael Perukangas
porvoolainen alk. 27.4.2011
kaupunkitutkija

4.10.2011

Teija Sopasen muistolle

Teija Sopanen, Suomen neito, näyttelijä, yksi suomalaisen tv-lähetyksien pioneereista on kuollut. Teija (1933-2011), josta minun mielestäni täytyy puhua etunimellä, muistetaan parhaiten pitkäaikaisena tv-kuuluttajana. Turvallinen ja hymyilevä Teija oli samaan tapaan kansakunnan äiti kuin uutistenlukija Arvi Lind.

Teija oli ensimmäinen idolini. Hän innoitti minua opetellessani seisomaan omilla jaloillani, hän rohkaisi minut hymyilemään ja nauramaan. Vauvaikäisenä punnersin ensimmäisiä kertoja seisomaan häkkisängyn laitaa vasten nähdessäni Teijan pienessä yhden huoneen kivistöläisyläkertahuoneistossamme. Teijan hymy kirvoitti tavallisesti minustakin hymyn ja naurunkin.

Lepää rauhassa, Teija.

Santiksen ja Malmin saa rakentaa

Kun viimeisessä, edelleen voimassa olevassa Helsingin vuoden 2002 Yleiskaavassa asetettiin tavoitteeksi rakentaa 50-60 tuhatta uutta asuntoa, tämä on valitettavasti tullut tarkoittamaan asukkaille kallisarvoisten viheralueiden nakertamista, jopa suoranaista tuhoa. Näin ei tarvitsisi olla. Jos rakennettaisiin Malmin lentokentälle ja Santahaminaan, yhteenkään virkistyskäytössä olevaan viheralueeseen ei tarvitsisi kajota.

Tässä vaiheessa joku varmaanki haluaa esittää vastalauseen. Malmin lentokenttäaluetta kiertää alueellinen viheralue, ja moni muukin kuin minä on saanut tutustua Santiksen ainutlaatuiseen luontoon, joka sotilaiden mielestä on säilynyt sellaisena koska saarella ammutaan, sinne kätketään aseita ja siellä pidetään leirejä. Haloo?

Jos Malmi ja Santis kerran ovat niin upeita viheralueita, silloin niiden nimenomaan pitää olla kaiken kansan ihasteltavissa ja käytettävissä. Muuta väittävä tulisi esittäneeksi niiden rauhoittamista suojelualueiksi. (katso otsikkoa klikkaamalla Osmo Soininvaaran blogi aiheesta)!

Voin helpottaa helsinkiläisten vihreiden ystävieni taakkaa heittäytymällä uhrilampaaksi. Tiedän, että meikäläiset jakautuvat tässä asiassa. Olisin tämän tosin tehnyt vaikka olisinkin asunut Helsingissä ja kenties asettunut kunnallisvaaliehdokkaaksi. Uhraan paljon mieluummin Malmin ja Santiksen asuinalueiksi kuin Lääkärinkadun, Kuninkaantammen, Mustavuoren ja Meri-Rastilan, puhumattakaan Kruunuvuorenlammen ja Stansvikin ympäristöistä. Myllypuron metsä on jo menetetty. Ja nämä alueet ovat jo nyt asukkaiden suosimia virkistysalueita, useimmilla seudullista merkitystä ja jopa valtakunnallisia luontoarvoja, kun taas Santiksella ei ole nykyisellään virkistysarvoa ja lentokentän kutsuminen virkistysalueeksi on perverssiä, ellei sitten satu tykkäämään lentokoneiden bongailusta. Santiksen asuinrakentaminen poistaisi myös sieltä ammuntojen aikana kuuluvan älämölyn, joka kantautuu kauemmaskin kuin kymmenien tuhansien laajasalolaisten iloksi.

Jos kerran Helsingillä on sanottu asuntopula, ja meillä pääkaupunkina ja luontaisena vetovoimakeskuksena on erityinen velvollisuus pysäyttää omakotitalomaton haulikolla ammuttu, hallitsematon leviäminen, silloin meillä ei pidä olla varaa varata isoja maa-alueita eksklusiivisille harrastuksille tai poikien kaupunkisotaleikeille. Sama muuten koskee myös golfia, olen nyt vakuuttunut.

3.10.2011

Identiteettityö ei ole julkinen palvelutehtävä

Tässä vähän aikaa sitten (tarkista klikkaamalla otsikkoa!) ihmettelin kylien olemusta ja tehtävää, joista ensimmäinen saattaisi liittyä identiteettiin, jälkimmäinen palveluihin. Jos kylä on paikallisten palveluiden tarjonnan ja hieman suuremmin varauksin ehkä myös tuotannon pienin mahdollinen perusyksikkö, se lienee myös ja ennen kaikkea historiallisista syistä se käsite, johon paikallisidentiteetit ankkuroidaan. Joillakin se yksikkö voi olla Helsinki, Porvoo, Vaasa tai Turku, toisilla Kannelmäki, Peippola, Ristinummi tai Kupittaa, joillakin ehkä Stackars, Stickars tai Klockars.

Minä jos kuka tiedän, mitä siitä ihmiselle seuraa jos hänestä tuntuu että hän ei ole kiinni missään, että hänet on repäisty juuriltaan, hän ei tunne ketään, ei merkitse mitään eikä millään kadunkulmalla, polulla tai puulla ole mitään merkitystä. Tiedän myös oikein hyvin sen, että juurettomuus, syrjäytyminen ja vieraantuminen johtavat yksilötason tragedioihin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin. Olen viimeisten henkilöiden joukossa lisäämässä juurettomuuden tunnetta tässä maailmassa, jossa on jo nytkin aivan liikaa ihmisiä, jotka ovat vieraita toisilleen.

Moni pitää yhteisöllisyyttä ihmelääkkeenä kaikkea edellämainittua ja vähän muutakin pahaa vastaan. Yhteisöllisyys on kuitenkin epäselvä ja amorfinen termi, ja sitä käytetään niin moniulotteisesti, että mieluummin olen siihen koskematta. Yhteisöllisyys on käsitemössöä, ja mieluummin tulisikin puhua juurtuneisuudesta, johonkin kuulumisen tunteesta, paikkojen merkitykselliseksi kokemisesta oman historiallisen kiinnittymisen kautta ja oman tekemisen merkitykselliseksi kokemisesta. Näitä kaikkia yhteiskunta voi ja sen pitääkin tukea, tukemalla ruohonjuuritason toimintaa, pienyritteliäisyyttä, tarjoamalla tiloja kerhoille ja harrastuksille ja niin edelleen.

En ole tappamassa kyliä, koska minulla ei ole sellaiseen valtaa enkä edes vieläkään luule tunnistavani sitä, mitä ne ovat. Eikä kunnasta ole paljoa sen enempää avuksi tunnistettavassa paikallisuuden ankkuroinnissa: onhan esimerkiksi vantaalaisuuskin monille sitä, ettei ole varaa helsinkiläisyyteen ja espoolaisuuskin sitä, että katsotaan, ettei Helsingillä ole varaa heihin ja ettei heillä ole varaa Vantaaseen. Identiteettityö ei kuitenkaan ole julkisen vallan vastuulla, sen enempää kuin sosiaalisuus kuin yhteisöllisyyskään.

Kylien tai edes jonkun löysän yhteisöllisyyden tukemisen sijasta tulee tukea konkreettisia asioita: etsivää nuorisotyötä, kerhohuoneistoja, koiranulkoilutus- ja lastenhoitorinkejä, kirjastoja ja kirjastoautoja ja niin edelleen. Eikä kaikki yhteisöllisyys ole hyvästä, aivan samoin kuin eivät kaikki perinteetkään ole pahasta.

Etelä-Suomen linjaliikenne on ulkoistanut aikatauluvastuunsa matkustajille

Koska Etelä-Suomen linjaliikenne on sitä mieltä, että on matkustavaisen vastuulla, jos ilmoitetut aikataulu- ja laituritiedot eivät pidä paikkaansa, julkistan nyt yksityisen palautteeni. Jos julkisen liikenteen oikeasti halutaan olevan kilpailukykyinen vaihtoehto yksityisautoilulle, käsityksen palvelun laadusta on oltava hyvä.

Etelä-Suomen Linjaliikenteeltä saamani palautteen mukaan Porvoon linja-autoasemalta lähti aikataulun mukaisesti auto lentoasemalle. Tämä näkemys ei ole yhtäpitävä oman kokemukseni kanssa, ainakaan sellaista ei lähtenyt siltä laiturilta, jolta sellaisen piti lähteä, eikä myöskään sen viereiseltä laiturilta, joka on toiseksi luonnollisin vaihtoehto.

Pahoittelut voi laittaa puolestani vaikka Mariaanien hautaan.

Etelä-Suomen Linjaliikenne

Valitus 2.10.2011

Tarkoituksenani oli kuljettaa Norjassa, äitinsä kanssa asuva 3-vuotias poikani, joka oli tapaamassa minua Porvoossa, Helsinki-Vantaan lentokentällä odottavalle äidilleen, jotta hän voisi palata äitinsä kanssa jo varatulla lennolla ensisijaiseen kotiinsa Osloon. Aikataulun mukaan linja-auton lentokentälle piti lähteä Porvoosta 16.10 sunnuntaina 2.10 laiturilta 3. Kun laiturille 3 saapui noin klo 16.05 linja-auto Loviisasta, menin tarkistamaan sen kuljettajalta, meneekö se kenties lentoasemalle. Kysyin kuljettajalta seuraavin sanoin: ”meneekö tämä lentoasemalle”, mihin kuljettaja vastasi ”ei”. Auto lähti aikataulun mukaisesti laiturilta 3 kello 16.10, todennäköisesti lentoasemalle.

Kuljettajalle esittämäni kysymyksen sanamuodon voi vahvistaa paikalla ollut avopuolisoni, joka pidempään Porvoossa asuneena katsoi, että oletettavasti laiturilta 3 kello 16.10 lähtenyt auto kuitenkin oli lähtenyt lentoasemalle. En nähdäkseni voi olla vastuussa siitä, että kuljettaja ei ymmärtänyt kysymystäni, jonka tarkoitus oli selvittää, pääsisikö kyseisellä autolla lentoasemalle, saatikka joutua kärsimään tilanteesta.

Kun kello oli 16.26, eikä paikalle ollut tullut muita busseja, jouduin ottamaan taksin omalla kustannuksellani, koska pojan myöhästymisestä kuljetuksestaan olisi seurannut minulle kohtuuttoman kallis ja muutenkin hankala tilanne. Taksikuljetus oli minulle, ajokortittomalle henkilölle, ainoa vaihtoehto.

Edellytän, että Etelä-Suomen Linjaliikenne korvaa minulle täysimääräisesti vähintään taksikuljetuksen (80,20 €) ja linja-auton lipun hinnan välisen erotuksen. Toimitan tarvittaessa tositteeksi taksikuitin, missä tapauksessa edellytän myös postituskulujen korvaamista, sillä käytössäni ei ole skanneria.