Parhaillaan käydään keskustelua siitä, pitäisikö palkkoja nostaa vai ei, ja pitäisikö tästä sopia keskitetysti vai ei. En ymmärrä ammattiyhdistystoiminnasta yhtään mitään, joten olen varmaan siksi vähän jäävi neuvomaan tovereita ammattiyhdistysjohtajia, mutta en oikein usko, että keskitetysti, kaikki alat mukaanlukien pystytään ottamaan mitään tyydyttävää kantaa siihen, ovatko palkat riittäviä ja kohtuullisia. Siihen, millaisia palkkoja taas on mahdollista maksaa, en ota tässä mitään kantaa. Näkökulmani on yksittäisen ihmisen.
Avainkysymykset, joihin tulisi ottaa kantaa mietittäessä palkkojen suuruutta, ovat:
1) Pitäisikö palkat suhteuttaa elinkustannuksiin vai uskoa siihen, että kaikki työnhakijat ovat valitsevia subjekteja, jotka saavat sellaisen työn, josta he saavat palkkaa elinkustannuksiensa mukaisesti? Käytännössä eri työmarkkinasubjektien, siis työnhakijoiden, työmarkkina-arvo eli osaaminen (tai osaamiset) ja työnhakuvalmiudet eroavat suuresti. Kaikille ei ole olemassa mitään markkinoita, jolloin olisi kaikille parasta että nämä ihmiset päästettäisiin pois työnhakukierteestä.
2) Jos mitenkään aiotaan ottaa kantaa siihen, riittääkö palkka siihen mihin sen on tarkoitus riittää, eli elämiseen, on otettavaa kantaa siihen, mitkä ovat elämän kannalta välttämättömiä kustannuksia. Nämä kustannukset vaihtelevat erittäin paljon elämäntavan ja vielä enemmän elämäntilanteen mukaan. On kustannuksia, joihin voi vaikuttaa ja kustannuksia, joihin ei voi vaikuttaa. Pitäisikö ne indeksoida jotenkin eri tavoin? Kuka arvioi sen, mikä on kullekin tarpeellista ja välttämätöntä?
Esimerkiksi asuminen on yleisinhimillinen tarve, Thaimaan-matkat eivät. Sitten on olemassa erityyppisiä kiinteitä kuluja. Jotkut niistä ovat lakisääteisiä, kuten elatusmaksu, toiset sopimusperusteisia, kuten kuntosaliketjun jäsenmaksu. Yhtä kaikki, kiinteistä kuluista pääsee eroon ainoastaan jos henkilö todetaan maksukyvyttömäksi.
Osan näistä kiinteistä kuluista - työmatkakulut, elatusmaksut - sentään saa osittain vähennettyä verotuksessa. Kaikkien muiden menolajien kohdalla joudutaan väistämättä moralisointiin: onko tärkeämpää esimerkiksi ajaa autoa, nauttia tupakkaa tai alkoholia, ostaa kirjoja tai käydä kuntosalilla?
Koska tähän ei ole eikä saa olla mitään objektiivisesti oikeaa vastausta, yleisinhimillistä standardia, yleissitovuus on mahdottomuus. Siksi ainoa inhimillisesti oikea ratkaisu onkin nostaa alimpia palkkoja, nostaa veroprogressiota tai subventoida julkisia/peruspalveluita suhteessa tuloihin. Lisäksi ensisijaisten inhimillisten tarpeiden - ainakin asumisen ja ruoan - hintaa on saatava alas, kaikilla mahdollisilla keinoilla.
Näin säilytämme yksilön oikeuden ja mahdollisuuden päättää itse, mikä on hänelle välttämätöntä. Ihmisellä itsellään tulee säilyttää oikeus ratkaista se, miten hän priorisoi omat kiinteät kulunsa. Tietenkään asuminen omalla moottorivenehallilla Kulosaaressa ei ole subjektiivinen perusoikeus, mutta asuminen on.
Kun yksilö on tavalla tai toisella suoriutunut kiinteistä kuluistaan, sitä ylijäämää, joka hänelle jää, voisi kutsua hänen elintasokseen tai liikkumavarakseen. Liikkumavara on se summa, jolla henkilö toimii markkinoilla kuluttajana: se summa, jonka hän valinnaisesti käyttää esimerkiksi matkusteluun, sijoittamiseen, vaatteisiin tai vaikka kirjoihin. Otan yksinkertaistetun esimerkin kahdesta kuvitteellisesta henkilöstä:
1) Henkilön 1 bruttotulot ovat 3000 euroa, nettotulot 2000 euroa. Vuokraa hän maksaa 800 euroa, elatusapua 150 euroa, työmatkoihin menee 50 euroa, luottokorttilyhennyksiin 150 euroa, sähköön, puhelimeen, nettiin, sanomalehteen ja kuntosalikorttiin menee 200 euroa kuussa. Hänen henkilökohtainen liikkumavaransa on 800 euroa.
2) Henkilön 2 bruttotulot ovat 2000 euroa, nettotulot 1500 euroa. Vuokraa hän maksaa (puolet kaksiosta) 350 euroa, työmatkoihin ei mene mitään, luottokorttikuluihin 150 euroa, sähköön ja muihin vastaaviin kuluihin "vain" 150 euroa kuussa, koska ne voi jakaa asuinkumppanin kanssa. Tällöin hänen henkilökohtainen liikkumavaransa on 850 euroa.
Edellinen esimerkki halusi siis sanoa sitä, että nettotulo voi olla bruttotuloa parempi elintason mittari, mutta paras on henkilökohtainen liikkumavara. Tai suojaosa, kuten ulosottokielessä sanotaan. Suojaosa ei ole mainittavammin noussut vuodesta -90, jolloin olin töissä Ulosottovirastossa. Silloin se oli 78 markkaa per kuluttaja vuorokaudessa, eli 13 euroa.
Suojaosan kasvattaminen ei tuo lisää elämää, ei edes lisää aikaa, saati laatuaikaa. Silti valtiovallan velvollisuus on vahtia, että alin käteen jäävä suojaosa alimmissa tuloluokissa nousee, muuten nykyisillä elinkustannuksilla monista elämään kuuluvista säännönmukaisista menoista ei ole mahdollista selvitä kun ei niitä karsiakaan voi, ovat sitten lakisääteisiä tai eivät. Helpoimmat tavat ovat palkkojen nosto alimmissa tuloluokissa ja veroprogression nosto; lisäksi ruoan verotuksen laskeminen ja tuetun asuntotuotannon lisääminen kuuluvat näihin keinoihin. Tästä - siis siitä, onko yhteiskuntamme oikeudenmukainen - vastuussa ovat Jyrki Katainen ja Jutta Urpilainen, eivät työmarkkinaosapuolet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti