Olen porvoolaistunut vihreä kaupunkimetsäaktivisti, kaupunkisosiologi ja -maantieteilijä, sienestyksen, musiikin ja kirjoittamisen amatööri, jalkapallon moniharrastaja, isä, ulkoilija ja hyötyliikkuja. Olen yksin itse vastuussa blogini aineistoista ja mielipiteistä. Aineiston lainaaminen ilman lupaa kielletty.

25.2.2010

Maahanmuuttajia

Tavallisin ja jäsentynein argumentti suhtautua maahanmuuttoon ns. kriittisesti (eli vastustaa humanitaarista maahanmuuttoa) lähtee siitä, että maahanmuuttajat nähdään kulunkina. Tämä ajatus pohjaa siihen, että koska maahanmuuttajilla on syntyperäisiä suomalaisia vaikeampaa työllistyä - mikä on tilastollinen fakta, ilmiön tai sen syyn erittelemisestä viis - heidän aiheuttamansa yhteiskunnalliset kustannukset voitaisiin jollakin mystisellä kaavalla osoittaa suuremmiksi kuin heidän maatamme ja kulttuuria rikastava vaikutuksensa. Näin väittäjät tulevat siis itse asiassa väittäneeksi, että he ovat keksineet matemaattisesti aukottoman kaavan sosiaaliseen tilinpitoon, kts. viimeisintä edellinen posti.

Seuraavaksi esitän muistinvaraisen listan maahanmuuttajista, jotka ovat epäilemättä tuoneet uuteen maahansa vähintäänkin sellaisen panoksen, jota yhdeltä ihmiseltä on kohtuullista edellyttää. Listallani on myös Suomen kannalta katsoen maastamuuttajia, sillä he ovat jonkin toisen maan kannalta maahanmuuttajia. En tietenkään rajoitu ainoastaan Suomeen, sillä ei tekisi oikeutta maahanmuutolle ilmiönä rajata tarkastelu Suomen kaltaiseen pienen kansainvälisen liikkuvuuden maahan.

Rajoitun tarkastelussani ensimmäisen polven maahanmuuttajiin. Maahanmuuttajan kriteerinä pidän pysyvää asumista muussa maassa kuin missä on syntynyt. Listani ei ole mitenkään kattava, koska se on, paitsi muistinvarainen, myös sekalainen ja varmasti kiistanalainen, sen kriteerinä kun on lähinnä aikaansaavuus, minkä puutteesta maahanmuuttajia tavataan siis usein syyllistää. En siis arvota mitenkään listani toimijoiden motiiveja tai keinoja, vaan tarkasteltavana on nimenomaan heidän aktiivisuutensa.

Poliittinen tai muu yhteiskunnallinen vaikuttaminen:
Adolf Hitler
Arnold Schwarzenegger
Äiti Teresa
Manuela Ramin-Osmundsen
Ayaan Hirsi Ali
Umayya Abu-Hanna
Kuningatar Silvia
Paavi Johannes Paavali II

Tiede:
Albert Einstein
Algirdas Julien Greimas
Julia Kristeva

Taiteet:
Georg Friedrich Händel
Sergei Prokofjev
Arnold Schönberg
Igor Stravinski
Herman Rechberger
Rut Bryk
Artur Rubinstein
Vladimir Horowitz
Arturo Toscanini
Maria Callas
Hui-Ying Liu
Neil Hardwick
Greta Garbo
Marlene Dietrich
Salman Rushdie
Hella Wuolijoki
Charlie Chaplin
Andrei Makine
Pablo Picasso
Fredrik Pacius
Carl Ludwig Engel
Eero Saarinen
Dilbér
Izumi Tateno
Josef ja Fares Fares

Urheilu:
Zlatan Ibrahimovic
Mustafa Mohamed
Lilian Thuram
Edgar Davids
Johan Mühlegg
Wilson Kirwa
Eduard Hämäläinen
Aleksei Jeremenko Sr.
Wilson Kipketer
Ljudmila Enqvist
Merlene Ottey
Eusebio
Deco
Eduardo da Silva
Alfredo di Stefano
Ferenc Puskas
Mika Häkkinen
Tommi Mäkinen
Kimi Räikkönen
Teemu Selänne
Saku Koivu
Tom Hahl (tai elinkeinoelämä)

Muu yleinen pr- tai kulttuuri-työ:
Armi Kuusela
Roman Schatz

Elinkeinoelämä (lista on lyhyt susbtanssituntemukseni puutteen takia):
Loreno dalla Valle
James Finlayson
Klaus Heymann
Mohammed al-Fayed
Linus Torvalds

Ehdotuksia listan täydennyksiksi otetaan kernaasti vastaan.

Odotan vain, koska tälle listalle kommentiksi esitetään antilista, joka tahtoo kumota ylläesitetyn, ja joka tulee ihan takuuvarmasti alkamaan suunnilleen seuraavasti (muutettavat muuttaen):

Muhammed Ibrahim
Hassan Mohamoud
Ali Abdullahi
Ali Abdi Husain Muhamadi

JK.
Viimeinen "antilista" oli synteettinen, ja pahoittelen mikäli jollakin sen "jäsenistä" on kaima todellisessa elämässä, niinkuin varmaan onkin. En halua mustata kenenkään mainetta ainakaan jos siihen ei ole syytä.

23.2.2010

Kaarelan koulutilanteesta

Nk. "palveluverkkoesitys" uhkaa lakkauttaa Kaarelan alueelta ainakin yhden koulurakennuksen. Tässä tarkastelussa Malminkartano näytetään pidetyksi erillään, se kun ei oikein nivelly muuhun Kaarelaan. Tämä varmaankin siksi että sen erottaa muusta Kaarelasta Mätäjoki, ainoa liikenneyhteys on M-juna (paitsi pieneen osaan Hakuninmaata Malminkartanosta pääsee Malminkartanontietä ja Sorolantietä) ja siksi, että se on selvästi muuta Kaarelaa nuorempi alue. Nyt Kaarelan noin 20 000 asukkaan alueella - joka kattaa siis tässä tarkastelussa Kannelmäen, Hakuninmaan ja Maununnevan - toimii neljä koulurakennusta: Kanneltie 1, jossa käydään luokka-asteet 1-6, Pelimanni, joka kattaa samat ikäluokat, Maununnevan nk. "puukoulu", jossa voi käydä kaksi ensimmäistä kouluvuotta ja Etelä-Kaarelan yhteiskoulun rakennus, joka kattaa entistä yläastetta vastaavat luokat. Lukiota alueella ei enää ole sen jälkeen kun EKL:n lukio lakkautettiin.

Pelimanni ja Vanha Kantsu ovat käytännössä kaksi eri maailmaa. Vanhalta koululta ei ainakaan sinä aikana kun itse kävin koulua Kaarelassa(1980-1990) ollut mitään kanssakäymistä Pelimannin kanssa, enkä tiedä ketään koko kouluaikanani, joka olisi ääneen tunnustanut edes tunteneensa ketään ko.koulua käynyttä. Tuolloin vedenjakajana oli suunnilleen junarata: kaikki, joka tuli Kannelmäen aseman lounais- tai eteläpuolelta, ns. uudelta puolelta, koettiin jotenkin risaiseksi, likaiseksi, köyhäksi, vaaralliseksi, nuhjuiseksija epäsosiaaliseksi. Kanneltie 1:n koulu on perinteisesti palvellut enemmän alueen säätyläistöä, siis mikäli sellaista Kantsussa on. Kannelmäessä säätyläistö tarkoittaa omistusasujaa, joka äänestää kerrostaloissa demareita ja omakotitaloissa Kokoomusta.

Toki, ei asia ihan nyt näin mene. Kanneltie 1:sen koululla on vanhemmat perinteet, mutta on senkin oppilaskunnissa erittäin paljon kaupunginasuntoasukkaita ja rikkinäisten päihdeongelmaperheiden lapsia. Ilmeisesti näitä on kuitenkin enemmän Pelimannissa, tai ainakin niin sanoo paikallinen perimätieto. Ja vaikka sääty periytyy edelleenkin, niin ehkä lopultakin sosioekonomista ja ties mitä kurjalistoa ei olekaan Pelimannin oppilasaines, vaan heidän vanhempansa, jotka eivät jaksa lobata erinomaisen hienon koulutalonsa puolesta.

Ehkä parhaiten Kannelmäen sisäistä jakautumista kuvaa vuoden 83 kuuluisa puukotustapaus - ainoa kerta kun Kantsu on ylittänyt valtakunnallisen uutiskynnyksen - jolloin ikäiseni 12-vuotias poika löydettiin riekaleina Pelimannintien päässä olevasta 1.maailmansodan aikaisesta bunkkerista. Tekijä oli samanikäinen kaveri, ja sekä tekijä että uhri olivat Pelimannin koulusta. Jos poikaraukka löydettiin bunkkerista, tämä bunkkeri on myös vanhan ja uuden Kantsun välillä. Ainakin tämä bunkkeri vahvisti jakoa turvalliseksi koetun, Vanhan Kannelmäen ja vaarallisen uuden Kantsun välillä.

Kantsussa koulu on leimannut ja viimeistellyt paikallisen säätykierron: vaikka olisit ehkä ollut ns. hyväksyttävästä taustasta, virallinen Kannelmäki dissasi sinut, jos kävit Pelimannia, koska Pelimanni oli kuun kääntöpuoli. Tosin, tämä puukotus todisti myös sen, että - bunkkereista huolimatta - Kantsu on kuitenkin pieni kylä, ja uhrin nimi kiersi juoruna myös vanhalle puolelle. Tosin, kukaan vanhalta puolelta ei tuntenut häntä.

Olisi tosin mielenkiintoista tietää, mikä olisi pelimannilaisen versio Kannelmäen säätyjaosta.

Kanneltie 1:n koulurakennuksen asema lienee siis paikallisessa kouluverkkotarkastelussa vahvin, edellämainituista syistä. Se on myös oppilasmäärältään suurin, ja se palvelee koko vanhaa Kannelmäkeä. Se on myös Maununnevan puukoulun ja Pelimannin välissä, melkein keskellä Kannelmäkeä.

Maununnevan puukoulun säilytyksen puolesta puhuu se, että sen oppilaat ovat pieniä, ja eka-tokaluokkalaisten koulumatkan olisi syytä olla turvallinen ja lyhyt, mitä se ei olisi, jos Maununnevan eka- ja tokaluokkalaiset pannaan kävelemään Kaarelantietä Hämeenlinnantien ali ja Vanhaistenpuiston läpi. Puukoulun lakkauttaminen johtaisi autoralliin, jossa pienet koululaiset kuskattaisiin Kanneltie ykkösen koulutalolle Kaarelantietä. Maununnevalle on sitäpaitsi valmistunut vuosituhannen vaihteessa kokonainen uusi asuinalue, jossa asuu nimenomaan lapsiperheitä. Jos taas päädytään lakkauttamaan vaihtoehtoisesti joko Kanneltie ykkönen tai Pelimanni, koulumatka olisi mahdollinen bussi 43:lla, joka kiertää koko Kannelmäen, eikä levotonta Sitratorin ympäristöä tarvitse tällöin ylittää.

21.2.2010

Mä olen kaikkiruokainen

Kun joku väittää olevansa musiikki-, kirja-, elokuva-, ruoka- tai miltä hyvänsä maultaan kaikkiruokainen, poistan aseestani varmistimen. En siksi, että vaatisin että jotta voi väittää kaikkien joutsenien olevien valkoisia, tulisi olla ensin empiirisesti tarkistanut asian joka ikisen joutsenyksilön kohdalta, vaan siksi, että empiirisen kokemukseni mukaan näin väittäjät valehtelevat. Pikemminkin asia on niin, että heillä on suppein maku kaikista. Ainakin musiikissa olen varma asiasta.

On kaikkein varmin musiikillisen sivistyksen puute väittää olevansa "kaikkiruokainen". Yleensä näiden sekasyöjien dietti kattaa suunnilleen räpin, hiphopin, popin, rockin, päpin, häpin ja häpyn. Ottamatta kantaa tällaisen auditiivisen dieetin ravitsevuuteen, yleensä musiikillisesti kaikkiruokaisten ihmisten menussa loistavat poissaolollaan esimerkiksi bebop, swing, freejazz, rumba, cajun ja tango, puhumattakaan romantiikasta, barokista, renessanssista, dodekafoniasta, minimalismista, wieniläisklassismista ja muusta sellaisesta, jolle ei ole tässä tilaa.

Veikkaan myös, että kirjallisesti kaikkiruokaiset eivät lue Claude Simonia, Anna Ahmatovaa, F.Scott Fitzgeraldia, Homerosta tai Marjaana Jänttiä, puhumattakaan puhelinluettelosta. Elokuvamaultaan kaikkiruokaiset dissannevat Claude Chabrolin, Michael Powellin, F.W.Murnaun, Satyajit Rayn ja Carl Theodor Dreyerin tuotannon.

En ota kantaa tässä erilaisten genrejen tai genrekoostumusten keskinäiseen paremmuuteen. Sille, onko ihminen kuvaannollisesti ottaen lihansyöjä, kasvissyöjä vai sekasyöjä, ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mikä on hänen arvonsa. Sen kanssa kuitenkin on, missä määrin osaa arvottaa, siis suhteuttaa itsensä kyseisille kentille ja nämä kentät toisiinsa.

Mitä enemmän ihminen on nähnyt erilaisia paikkoja, sitä isommaksi hän ympäröivän maailmansa mieltää ja sitä pienemmäksi hän itsensä tuntee. Sama pätee mihin tahansa kulttuurin osa-alueeseen tai aktiviteettiin. Suosittelisin kaikkiruokaisille suunsa täyttämistä sillä kuuluisalla sekaruoalla sen sijaan että päästävät sieltä mitä hyvänsä sekavia löperyyksiä.

17.2.2010

Asevelvollisuus vai -oikeus?

Nykyinen koko ikäluokan läpäisevä nuorten miesten asevelvollisuus ei tietenkään ole tasa-arvoinen järjestelmä, eikä naisten osallistaminen aseelliseen palvelukseen sitä sen tasa-arvoisemmaksi tee, oli se sitten vapaaehtoista tai ei. Se, että kaikilla on yhtä kurjaa, ei ole tasa-arvoista, vaan tasaepäarvoista. Niiden syiden lisäksi, joilla tämän systeemin ylläpitämistä perustellaan - yleisen maanpuolustustahdon ylläpitäminen, uskottavan puolustuskyvyn esittäminen (nimenomaan esittäminen, kansainväliset sopimusvelvoitteet - armeijaa voidaan perustella myös ihan puhtaasti itsekkäillä syillä.

Vieläkin on kuulemma ammatteja, joissa armeijan käyminen, siis nimenomaan aseellisena, on meriitti, vaikka tosin en ole koskaan tavannut ketään, jolle tästä olisi ollut työnhaussa muuta hyötyä kuin että ovat voineet laittaa raksin ruutuun kohtaan "on suoritettu".

Armeija opettaa auktoriteettien tottelemista kyseenalaistamatta, mistä ei ole mitään hyötyä. Samalla se kuitenkin opettaa pitkää pinnaa, kykyä purra hammasta vaikka tekisi mieli vähän...

Nykyisellään, parikymppisten nuorukaisten ikäluokan suuren enemmistön läpäisykoneena, armeija pakottaa kohtaamaan erilaisuutta. Tupakavereiksi ja jopa taistelupareiksi saattaa tulla - ja tuleekin - kavereita, joilla on hyvin erilainen tausta ja mahdollisesti jopa maailmankuva kuin itsellä. Tällöin oma maailmankuva avartuu, yhteistoimintakyky kehittyy ja suvaitsevaisuuskin yleensä sivutuotteena lisääntyy.

Armeija opettaa myös sietämään normaaleja kotioloja alkeellisempia elinoloja. Kun oman henkilökohtaisen intimiteetin, saatikka intiimihygienian ylläpito ei ole mahdollista, tämä opettaa elämään sellaisenkin mahdollisuuden kanssa, että esimerkiksi suihku ei toimi tai astioita ei voi pestä.

Monille nuorukaisille armeija on myös ensimmäinen kerta pois kotoa, oman sängyn ja äidin täyttämän jääkaapin luota. Armeija onkin itsenäistymis- ja aikuistumiskoulu.

Tietenkään tämän edelläkuvatun piilo-opetussuunnitelman toteuttamiseksi ei tarvita aseita, enkä aio tuputtaa kenellekään omaa mielipidettäni siihen, pitääkö armeija käydä vai ei. Se on henkilökohtainen ratkaisu. Elämänkokemuksena se on kuitenkin monellakin tapaa ainutlaatuinen, johon osaa suhtautua 20 vuoden perästä nostalgisesti, vaikka kyllä joskus silloin puristikin vanne päästä.

16.2.2010

Ratikka Munkkivuoreen?

Kaupunkisuunnittelulautakunnan listalta on voinut lukea, että Munkkivuoreen kiirehditään ratikkaa, mikä on ilolla tervehdittävää. Nyt Munkkivuori on joukkoliikenteen pussinperä. Etenkin jos asuu jossakin Ulvilantien alkupäässä, ennen bussin kääntymistä Taiteentekijäntien kautta Talinrantaan, kestää hyvinkin 10minuuttia päästä edes Munkkivuoren ostarille ilman että olisit vielä metriäkään lähempänä Helsingin keskustaa.

Ja ostarilta vasta varsinainen via dolorosa alkaakin. Huopalahdentie on ruuhka-aikana toivottoman tukossa Pitäjänmäen ja Leppävaaran suunnalta tulevia työmatka-autoilijoita, ja 6-7 kilometrin matka bussilla Kamppiin voi kestää puoli tuntia, ja Kruunuhakaan 45 minuuttia. Siksi ratikka olisikin hyvä saada.

Mistä sitten ratikkalinja voidaan vetää Munkkivuoreen? Mahdollisuuksia on kolme:
1) jatkaa nelosta (tai tehdä sille rinnakkaislinja 4A?) Laajalahdentietä ja Turuntien yli. Tämä olisi suorin tie, mutta en usko tähän, koska Laajalahdentie ja sen jatko ovat varsin kapeat.
2) tehdä nelosen reitistä erkaneva reitti. Tässä 4A lähtisi Huopalahdentietä eteenpäin kun taas nelonen jatkaa Puistotietä.
3) jatkaa kymppiä Pikku-Huopalahdesta/Etelä-Haagasta Lapinmäentietä. Kiertäisi aika paljon.

Jos ratikka aiotaan vetää Ulvilantielle,, tämä tarkoittaisi tien leventämistä tai sen tekemistä yksisuuntaiseksi. Ulvilantien leventäminen ei taas ole mahdollista ilman jalkakäytävien poistoa, talojen yksityisten pihamaiden kavennuksia, kadunvarsipysäköinnin poistoa tai puistoalueiden kavennuksia. Kannatan kadunvarsipysäköinnin poistoa.

15.2.2010

Hän uskoi musiikkiin

Konservatoriojärjestelmän ansiosta, musiikissa sangen korkean ammatillisen tason saavuttaminen on nykyään mahdollista hyvin monille. Suomen kansainvälisessä vertailussa ainutlaatuinen konservatoriojärjestelmä kykenee monistamaan satoja ja taas satoja pianisteja, jotka kykenevät reprodusoimaan käytännöllisesti minkä tahansa partituurin jokseenkin virheettömästi.

Digitaalitekniikan ansiosta, näiden edellämainittujen konservatorioapinoiden musiikillisten esityksien monistaminen on nykyään erittäin helppoa. Silloin kun tämä tehdään erehtymättömällä tekniikalla, joka vieläpä kykenee editoimaan täydellisten musiikin suorittajain olemattomat virheet, tallennetaan, käsitellään, jälkikäsitellään, monistetaan, pakataan, tukutetaan, mainostetaan, myydään ja hakataan, tulos on - täydellinen. Siinä on vain yksi vika: sitä kuunnellessa tulee herkästi haukotus. Miksi?

Olisi älyllisesti liian helppoa tuudittautua romantikoksi ja heittäytyä menneeseen, ja kaivata aikoja, jolloin muusikot olivat todellista sivistyneistöä. Sitä he nimittäin ovat usein nytkin. Ralf Gothoni on laajalti oppinut mies, oikeastaan ei muusikko vaan musiikin psykofilosofi, ja sitäpaitsi hänen kallellaanolonsa itämaisiin filosofioihin - kuten kapellimestari Sergiu Celibidachelle - suhteuttaa musiikin osaksi ihmisenä olemisen jatkumoa, yhdeksi mutta korkeaksi tavaksi toteuttaa ihmisyyttä. Muutamia vuosia sitten konserttilavalle kuollut kapellimestari Giuseppe Sinopoli oli lääkäri ja suorittanut antropologian loppututkinnon. Ja niin edelleen.

Se, mitä nykymuusikoita kuunnellessa jää kaipaamaan, on tunne, että he uskoisivat musiikkiin. Musiikin todella uskottavaksi välittämiseksi ei riitä, että uskoo musiikkiin, vaan musiikin kuuntelijoille pitää syntyä sellainen tunne, että mikään muu kuin musiikki ei merkitse yhtään mitään. Yksinkertaisesti, kyse on intensiteetistä.

Kaikista suurista muusikoista, intensiteetti on lähes yksinoikeudella varattu kapellimestari Wilhelm Furtwänglerille (1886-1954). Furtwängler oli, paitsi muusikko, myös musiikin ulkopuolella oppinut mies, harrastaen mm. arkeologiaa. Olen käynyt läpi muualla tässä blogissa (9.9.2009) Furtwänglerin taiteesta tehtyjä tallenteita, mutta yleisesti ottaen, levytysstudio jähmetti hänen taiteensa nyt-hetken. Suurin osa edustavimmista näytteistä Furtwänglerin tulkintataiteesta ovat livetaltiointeja.

Paremmin kuin kukaan muu, Furtwängler ymmärsi, että musiikki on narraatio, joka kulkee alusta loppuun, eikä vain kokoelma erillisiä nuotteja. Musiikki ei kuitenkaan ole vain tarina, vaan se on dramaattinen tarina. Furtwängler osasi luoda musiikillisen jatkumon, pitää yllä herpaantumattoman jännityksen.

Marraskuussa 1942 Berliinin filharmonikkojen kanssa taltioitu Wagnerin Tristan ja Isolde -alkusoitto ja Liebestod on tästä ehkä paras esimerkki, ja hyvin mahdollisesti intensiivisin musiikkitaltiointi, mitä on koskaan tehty. Se on vajaat 19-minuuttinen katkeamaton crescendon kaari, jossa korvinkuultavan lisäksi on koko ajan ja samanaikaisesti läsnä kaksi muutakin tasoa: ajallinen jatkumo, joka kuljettaa musiikkia kohti jo kulloisessakin nyt-hetkessä latenttina olevaa vääjäämätöntä loppukliimaksia. Toinen piilevä mutta kuuluva Furtwänglerin tulkinnan sekundaaritaso on peitelty voima: silloinkin kun partituuri määrää tauon, suvannon tai diminuendon, tämä on vain näennäistä. Musiikin voimakkuus ja liike ei pysähdy silloinkaan.

Musiikki imee Furtwänglerin orkesterin kuljettamana kuin musta aukko. Myös sota-aikana tehdyssä tallenteessa Richard Straussin Sinfonia Domesticasta orkesteri taas on kuin panssaripataljoona. Yhtä kaikki, Furtwängler kunnioitti musiikkia. Hänelle se ei ollut vakava vaan kuolemanvakava asia.

12.2.2010

Kaksikielisyys ei ole ominaisuus vaan asenne - tvåspråklighet är en attityd

Vaikka olenkin hyvin kriittinen sitä kohtaan, että yhtenäiskoulujärjestelmässämme kaikille opetetaan kaikkien kotimaisten kielten alkeistaito, sanottakoon se selvästi: ruotsin kieli kuuluu Suomeen. Suomenruotsalainen kulttuuri on osa suomalaista kulttuuria, ja maamme ruotsinkielisten tulee voida ilmaista itsensä ruotsiksi. Astetta vaikeampaa on taata oikeus äidinkielisiin palveluihin.

Vaikka ruotsia edes auttavasti taitavia löytyisikin Helsingin kokoisessa kaupungissa riittävästi peruspalvelujen pyörittämiseksi, ei ole mitään takeita, että substanssiosaaminen ja kieliosaaminen kulkevat käsi kädessä. Tämä tarkoittaa sitä, että silloin kun on kyse peruspalveluista, on tärkeämpää, että lääkäri on pätevä kuin että hänellä on kielikoe suoritettuna, kunhan saa väännettyä ymmärrettävän ja yksiselitteisen epikriisin millä tahansa kielellä, olkoon sitten vaikka somaliksi.

Mikä sitten on peruspalvelu? Useimmat ymmärtävät esimerkiksi terveyskeskuslääkärit, jäte- ja vesihuollon, peruskoulut, kirjastot, uimahallit ja joukkoliikenteen peruspalveluina. Näistä peruspalveluista päättää aina jokin lautakunta ja niiden toteuttamisesta vastaa kaupungin tai kunnan liikenne-, vesi-, liikunta-, kirjasto- tai koululaitos ja terveysvirasto. Koska peruspalveluista päättäminen ja niiden toteuttaminen ovat sektoroituneita, niissä on kaikissa oma alakohtainen asiantuntijadiskurssinsa, jonka hallitsemiseen ei edes virkamiesruotsi riitä. Tietysti kraanasta tuleva vesi on samaa kaikilla kielillä, mutta hyväkään esimerkiksi lääketieteellisen ruotsin tuntemus ei paljoa auta esimerkiksi joukkoliikenteen toimialalla.

Jos virkamiehiltä edellytetään todistetusti riittävää molempien kotimaisten kielten osaamista, mikä sitten on virkamies? Pitääkö kaksikielisyysvaatimus ulottaa myös HKL:n bussikuskeihin, uimahallien siivoojiin, kadulla kulkeviin nuorisotyöntekijöihin tai niihin kolmannen sektorin toimijoihin, jotka ovat ottaneet hoitaakseen viranomaistehtäviä tai ainakin osallistuvat yhteiskunnallisten peruspalveluiden tuotantoon?

Uusi nuorisolaki on mahdollisuus oppia ajattelemaan ja toimimaan ihan uudella tavalla, niin päätöksenteossa, virkamiehistössä kuin kentälläkin. Se määrittelee nuorisotyön peruspalveluksi, ja määritellessään nuorison substanssiksi, toiminnan sisällöksi, se suosittelee sektorirajojen ylittämistä nuorten kansalaisten palvelemiseksi. Nuoriso ei ole vai nuorisotyön kohde, vaan myös sen tekijä.

Tällöin nuorisotyö ymmärretään kokonaisvaltaisesti, ja vaikka silläkin - kuten kaikilla ammmattialoilla - on oma erityissanastonsa, kenttätyössä sen voi heittää mäkeen. Kun asioidaan ruotsinkielisen nuorison kanssa, on tärkeintä, että haluaa yrittää snakata svenskaa, eikä se, missä määrin tuntee osallistavien ja toiminnallisten menetelmien sanastoa ruotsiksi. Uusi nuorisolaki tunnustaa kentän tarpeet tärkeämmiksi kuin mustasukkaisen sektorirajoista kiinnipitämisen. Tai, kuten vanha allardtilainen rakennefunktionalisti sanoisi: toiminta on tärkeämpi kuin rakenne.

11.2.2010

Iranissa sensuroidaan oppositio vallankumouksen vuosipäivänä

Tänään on Iranin islamilaisen vallankumouksen vuosipäivä, ja Iranin hallitus koettaa rajoittaa tiedonkulkea sulkemalla eilen g-mailin maassa toimivissa servereissä. Iranin hallitus on kutsunut vuosipäiväksi paikalle ulkomaalaisia toimittajia, jotka saattavat olla heikosti perillä Iranin tilanteesta ja joille näin ollen on helppo esittää painotettu versio asiasta.

Klikkaamalla otsikkoa, pääsee Iranin Vihreiden linkkiin, jossa voi seurata Iranin tapahtumia:

Maanpaossa asuvan iranilaisystäväni välittämää tietoa eteenpäin välittävänä.

8.2.2010

Mä haluaisin valittaa valittajista

Jos jotakuta kovasti harmittaa se, että joku radiosoittoartisti määkyy, kimittää tai honottaa, häntä ei ole pakko kuunnella. Voi vaihtaa kanavaa tai laittaa radion kiinni. Voi kuunnella radion sijasta äänilevyjä, ja jos ei sellaisia omista, voi mennä kirjastoon ja lainata. Voi tehdä myös kuten isäni entinen työkaveri: dissata koko musiikin. Ja samantien myös koko urheilun, jos pitää urheilua korruptoituneena tai muuten mänttipäiden touhuna.

Jos jotakuta kovasti harmittaa se, mistä iltapäivälehdissä kirjoitetaan, ei niitä tarvitse lukea. Lööpeistäkin pysyy kärryillä, mitä ajassa tapahtuu, mikäli tämä on tarpeen. Ei oman aikansa seuraaminen ole pakollista.

Jos ei pidä niistä elokuvista, joita ketjuelokuvateatterit tarjoavat, voi mennä Orioniin katsomaan Murnauta, Felliniä tai Bergmania tai dissata kaikki elokuvat. Ei niitäkään ole pakko katsoa. Sama pätee televisioon. Jos harmittaa, mitä omalle suosikille tapahtuu siinä tositeeveeohjelmassa, johon osallistuminen muuten on aivan vapaaehtoista, voi laittaa telkkarin kiinni. Ei sitäkään ole pakko katsoa.

Jos kovasti harmittaa madella perjantai-iltaisin autojonossa kaikkien niiden muidenkin kanssa, jotka kuvittelevat voivansa kiirehtiä kesämökille, älkää menkö. Ei mökille ole pakko mennä. Sitäpaitsi, koti on paras paikka.

Suosittelisin kaikille, että pyrkisivät tekemään vain sellaista, josta pitävät. Jos tämä ei aina ole mahdollista, sitten ainakin voi välttää tekemästä sellaista, josta ei itse pidä. Jos joutuu esimerkiksi työssään kuuntelemaan paskaa musiikkia, voi aina antaa mennä toisesta korvasta ulos. Sieltä se menee kumminkin.

Lukekaa kirjoja, joista pidätte. Kuunnelkaa hyvää musiikkia. Katsokaa vain elokuvia, joista nautitte. Tai olkaa sitten kokonaan lukematta, kuuntelematta tai katsomatta. Eipä sitten harmita.

4.2.2010

Hiljaa ja ole kaunis - urheilija mediassa


Ostaisitko häneltä maitoa?


...vai häneltä?

Urheilijoita pidetään usein tyhminä, koska he puhuvat joko vähän, tyhmiä tai tylsiä. Tätä kommentoi tyhjentävästi Lasse Virén Mauno Saaren mainiossa kirjassa Juoksemisen salaisuudet jotenkin siihen tapaan, että jos hän olisi harjoitellut puhumista yhtä paljon kuin juoksemista, hän olisi aika poika sanomaan.

Joillakin urheilijoilla kuitenkin voisi olla ihan mielenkiintoistakin sanottavaa. Jalkapalloilija Aki Riihilahdella siinä määrin, että hän vuosia piti säännöllistä kolumnia London Timesiin. Muita urheilijoita, joiden ajatukset olivat punnittuja ja jotka osasivat pukea ne sanoiksi ovat esimerkiksi kävelijä Valentin Kononen ja juoksija Janne Holmén, samalla yleensä puhuen vähän enemmän kuin mitä haastattelija osaa kysyä, mennen urheilun ulkopuolelle. Samalla he tulevat sparranneeksi sekä urheilutoimittajaa että vähän jumppauttaneeksi myös urheiluyleisön reseptiohorisonttia. Jari Litmasta paremmin tuntevat tietävät miehen omaperäisenä ajattelijana, mutta tästä ei valitettavasti välity medioihin mitään. Miksei?

Ehkä tyhmiä eivät olekaan urheilijat, vaan urheilutoimittajat, jotka eivät osaa kysyä urheilijoilta mitään sellaista, johon voisi vastata mitään muuta kuin tyytyä toistamaan aina samaa vanhaa tiimibulshittia. Silloinkin kun urheilijoista tehdään nk. syvähaastattelu, jossa koetetaan hieman valaista urheilijan persoonaa myös hänen identiteettiään keskeisimmin leimaavan aktiviteetin ulkopuolelta, yleensä heiltä tullaan kysyneeksi automerkkiä, musiikkimakua tai ruokamakua, ja näitäkin usein ota tai jätä -tyyppisesti. Volvo vai Audi, räppi vai päppi ja kana vaiko kala.

Suhteellisen artikuloituja Jani Sievistä ja Saku Koivua tekee häijyä kuunnella, sillä he kuulostavat opetetuilta apinoilta. He ovat päättäneet toimia urheilumaailman ehdoilla, ja ovat opetelleet viimeistä piirtoa myöten sen, mitä urheilumedioissa voi sanoa. Eikä se ole kovin paljon. Siksi Matti Nykänen onkin niin virkistävä ilmiö: koskaan ei tiedä, mitä se suustaan päästää.

Miksi sitten urheilijoita yleensäkään haastatellaan? Jotta ihmiset saataisiin lukemaan urheilusivuja, sidottua mukaan jännittävään jatkokertomukseen. Kuten taas Lasse Virén sanoi: kun hän lopettaa, hän ei lopu vaan esitykset. Esityksiä ihmiset katsovat, mutta lisäksi he kaipaavat sankareita, kasvoja. Kun suomalainen (mies)hiihtäjä saa näyttää kärsiviä kasvoja, suomalaisen (nais)taitoluistelijan tukka on suorassa, ja meikki virheetön. Uimari Hanna-Mari Seppälänkin ehostus taitaa olla vedenkestävä.

Ymmärrän oikein hyvin, miksi Kiira Korpi on viimeisten vuosien kuvatuin suomalaisurheilija. Kamerahan rakastaa häntä, ja tunne on molemminpuolinen. Kiira on myös sponsoreiden unelma: kun kamera viipyilee hänessä, sinne sivuun on helppo lykätä myös joku vaalealla, skandinaavisella puhtaudella myytävä tuote. Hänen suomalainen kollegansa Laura Lepistö saa keskittyä tekemiseensä aika lailla rauhassa, mikä näkyykin hänen tuloksissaan. Kun Laura on Kiiraa parempi urheilija, niin Kiiran tulot viimeksi vahvistetussa verotuksessa olivat Lauraan verrattuna 20-kertaiset. Vaikka Laurakin näyttää hyvältä, Kiira näyttää vieläkin paremmalta, ja hänen kädessään rasva- tai maitopurkkikin muuttuu taide-esineeksi.

Urheilu on arvostelulaji. Sen ymmärtää, miksi urheilua katsotaan teeveestä tai miksi mennään jäähalliin. Oikea kilpaurheilu on jännittävää, viihdyttävää, esteettistä draamaa, johon liittyy aina yllätyksen mahdollisuus. Burnleykin voi voittaa Manchester Unitedin, ja luxemburgilainen juoksija voi voittaa miesten eurooppalaisella maililla olympiakultaa. Tietenkin paikan päällä kokemus on vielä täyteläisempi kuin kotisohvalla, siellä haisee hiki ja yhteisöllisyyden tunne vahvistaa omaa kokemusta. Miksi sitten lehtien urheilusivuja luetaan?

Lehtien urheilujutut ovat urheiluesityksen arvosteluja, vähän samaan tapaan kuin musiikkiarvostelutkin. Niissä kerrotaan, miksi HIFK voitti Saipan, kuka ratkaisi ja kuka oli heikko lenkki. Lisäksi niissä saatetaan paljastaa salaisuus, joka ei päällepäin tapahtumaa seuranneelle näkynyt ilmeisenä: Suomi voitti Neuvostoliiton Calgaryn olympialätkässä, koska edellisen illan kultajuhlat olivat menneet neukuilla vähän pitkiksi.

Jos lukija oli itse paikalla todistamassa urheilunäytöstä, hänestä on mukavaa tarkistaa asiantuntijatekstin varmentamana, että asiat tapahtuivat todella niinkuin hän itse ne näki. Samalla lukija-katsoja tuntee itsensä edes vähän asiantuntijaksi. Jos taas lukija ei ollut paikalla katsomassa näytöstä, hän haluaa salattua taustatietoa tapahtumasta, ja tunteen siitä että ikään kuin hän olisi itse ollut paikalla. Nostamalla yksittäisiä urheilijoita esiin lehdissä, kerronnasta tulee täyteläisempää.

Urheilujutut voisivat kuitenkin olla vieläkin jännittävämpiä, jos urheilijoilta kysyttäisiin jotakin muutakin kuin miten peli meni. Ei, en tarkoita sitä, että heitä pitää nöyryyttää Nyt-liitteen malliin, kysymällä, tietääkö urheilija, mikä on Burkina Fason pääkaupunki tai kuka on Slovenian pääministeri. Mitä jos kysyttäisiin heiltä, miten he oikeasti elävät ja mitä he oikeasti ajattelevat?

Näin ei kuitenkaan tehdä, sillä urheilujutut kirjoitetaan kuvitellusti homogeeniselle tyyppiyleisölle, joka koostuu autoista, rockista, viinasta, armeijasta ja naisista kiinnostuneista miehistä ja vain heistä. Jos tämä teoria ei pitäisi paikkansa, silloin Jevgeni Plushenkosta olisi enemmän kuvia lehdissä kuin Laurasta, sillä taitoluistelun yleisö lienee yhtenä melko harvoista urheilulajeista naisvaltaista.

Jutussa esitetyt väitteet perustuvat Mia Pakalénin ja Soile Veijolan kanssa tekemiini tutkimuksiin urheilujournalismista ja -diskurssista Modalistiryhmässä vuosina -95-97.

Kuvalähteet:
Parlour: www.msxlabs.org
Korpi: http://img218.imageshack.us/img218/5325/kiirakorpi3kv2.jpg

2.2.2010

Kissa, pissa ja poliitikon paikallismuisti

Lumisena talvena maisema näyttää monellakin tavalla erilaiselta kuin normaalisti. Yhtäältä hanki peittää maiseman paikallisia erityispiirteitä, toisaalta se tuo paikallisuuden uudella tavalla näkyviin. Ainakin koirien paikallisuuden, sillä niiden kirkuvan keltaiset pissajäljet saavat oivan taustan valkoisesta lumihangesta.

Edellä kuvattu toimi preludina sille, että omaa havainnointikykyäni ja visuaalista muistiani on monin tavoin terästetty viime vuosina. Tämä prosessi taisi toden teolla nytkähtää käyntiin alkukesästä 2007, jolloin kissanetsintä jo läpikotaisin tutuksi luulemassani Kannelmäessä opetti minut tuntemaan kotikyläni joka ikisen talon, ojan ja pusikon.

Jos luonnon piirteet ovat maisemassa pysyvää, ihmiset ovat vaihtuva elementti. Tosin, mainitun kissanetsintäoperaation ansiosta tunnistan kasvoista vieläkin varmaankin puolet Kannelmäestä, ja muistan, missä olen heidän kanssaan jutellut, jossakin tapauksessa jopa muistan, missä he asuvat. En kuitenkaan usko, että sillä yleisellä viisaudella, jonka mukaan kissa kiin(nit)tyisi paikkaan, olisi tarkoitettu aivan tätä, että kissa kiinnittää myös ihmisensä paikkaan.

Minulla on ollut aina surkea kasvomuisti, siinä määrin, että olen joutunut noloihin tilanteisiin luullessani ihmisiä toisiksi. Yllättäen kuitenkin jopa täysikasvuisen ihmisen muisti voi kehittyä, tai ehkä ei niinkään muisti, vaan havainnointi- ja yhdistelykyky. Paikallisuuden ymmärtäminen, havainnointikyky ja eri kategorian havaintojen (esimerkiksi pissaläiskien ja ihmiskasvojen) yhdistelylle ei ainakaan ole ollut haitaksi kaupunkimaantieteen opiskelu ja kunnallispolitiikan harrastaminen.

Niin, kunnallispolitiikka. Ne kannelmäkeläiset, jotka muistan jo kissanetsintäajoiltani, ovat ikuisiksi ajoiksi naulattu sisäiseen ja paikalliseen kasvomuistiini, koska muistan aina keskustelleeni heidän kanssaan Prisman parkkipaikalla tai Kantsun aseman kohmeisina aamutunteina.

Hyökkäys on paras puolustus

West Ham on Englannin Brasilia: sen ideologiana on ollut aina hyökätä, joskus naiivistikin ja puolustuksen kustannuksella. Ideologia, jossa kuningaspeliä halutaan pelata kauniisti, on kuitenkin syy siihen, miksi itse olen Iron, vaikka en tietenkään luule, että se, että olen Ironsien mies, tekisi minusta itsestäni teräsmiehen.

West Hamin filosofia näkyi myös eilen päättyneen siirtoikkunan pelaajahankinnoissa, olkoonkin, että ilmiselvästi joukkueella oli puute tulivoimasta, Colen, Francon ja Hinesin kärsittyä vammoista. Nyt kun Hinesia lukuunottamatta olemme saamassa kaikki "vanhat" hyökkääjämme täysissä voimissa takaisin, olemme tilanteessa, jossa joukkueella onkin positiivinen valintaongelma, sillä pelaajakauppojen jälkeen, ykkösmiehistön muonavahvuuteen kuuluu nyt yhdeksän (9!) hyökkääjää.

Mitä miehiä sitten Upton Parkille siirtyi? Eteläafrikkalainen Benni McCarthy, joka on pelannut aikaisemmin mm. Ajaxissa, Celta Vigossa ja Portossa, tuli Blackburnista, jossa hän ei sopinut omien sanojensa mukaan paskalimppufutista viljelevän valmentaja
Big Sam (joka kuulostaa hampurilaiselta) Allardycen ainoaan taktiseen kuvioon, joka on pitkä päätyyn ja kaikki miehet perään, paitsi maalivahti. Brasilialainen Ilan taas tuli Ranskan liigan St.Etiennestä kevään loppuun kestävällä vuokrasopimuksella. Ilanilla on kolme maaottelua Brasilian paidassa, mikä tosin ei ole mikään tae Valioliigassa breikkaamisesta, muistelkaamme vain Julio Baptistaa tai Klebersonia. Egyptiläinen Mido tuli lainasopimuksella Zamalekista, jossa hän taas pelasi vuokralla Middlesborosta. Sekavaa? Kyllä. Tosin, niin on monien mielestä mieskin. Anelkan tapaan seuroja vaihtanut - Englannissa Boron lisäksi myös Tottenhamia ja Wigania edustanut - Mido on hankalan kaverin maineessa, tosin parhaimmillaan hän on ihan pystyvä targetmies, ja kaverin pelihaluja kuvaa se, että hän on halukas pelaamaan normaali-ihmisen tuhannen punnan viikkopalkalla.

Benny McCarthyn tilasto:
Joukkue Kaudet Ottelut Maalit
SevenStars 95-98 56 42
Ajax 98-99 35 20
Celta Vigo 99-03 66 10
Porto (laina) 01-02 11 12
Porto 03-06 75 34
Blackburn 06-10 109 37

Etelä-Afrikka 97- 77 32

Midon tilasto:
El Zamalek 99-00 4 3
Gent 00-01 21 11
Ajax 01-03 40 21
Celta Vigo (laina) 03 8 4
Marseille 03-04 22 7
AS Roma 04-06 8 0
Tottenham (laina) 05-06 35 13
Tottenham 06-07 12 1
Middlesbrough 07- 25 6
Wigan (laina) 08 12 2
El Zamalek (laina) 09-10 15 1

Egypti 01- 49 19

Ilanin tilastot:
Parana 99 12 2
Sao Paulo 00-01 12 1
Atletico Paranaense 01-04 64 22
Sochaux 04-06 54 24
St.Etienne 06-10 107 26

Brasilia 03 3 0