Ostaisitko häneltä maitoa?
...vai häneltä?
Urheilijoita pidetään usein tyhminä, koska he puhuvat joko vähän, tyhmiä tai tylsiä. Tätä kommentoi tyhjentävästi Lasse Virén Mauno Saaren mainiossa kirjassa Juoksemisen salaisuudet jotenkin siihen tapaan, että jos hän olisi harjoitellut puhumista yhtä paljon kuin juoksemista, hän olisi aika poika sanomaan.
Joillakin urheilijoilla kuitenkin voisi olla ihan mielenkiintoistakin sanottavaa. Jalkapalloilija Aki Riihilahdella siinä määrin, että hän vuosia piti säännöllistä kolumnia London Timesiin. Muita urheilijoita, joiden ajatukset olivat punnittuja ja jotka osasivat pukea ne sanoiksi ovat esimerkiksi kävelijä Valentin Kononen ja juoksija Janne Holmén, samalla yleensä puhuen vähän enemmän kuin mitä haastattelija osaa kysyä, mennen urheilun ulkopuolelle. Samalla he tulevat sparranneeksi sekä urheilutoimittajaa että vähän jumppauttaneeksi myös urheiluyleisön reseptiohorisonttia. Jari Litmasta paremmin tuntevat tietävät miehen omaperäisenä ajattelijana, mutta tästä ei valitettavasti välity medioihin mitään. Miksei?
Ehkä tyhmiä eivät olekaan urheilijat, vaan urheilutoimittajat, jotka eivät osaa kysyä urheilijoilta mitään sellaista, johon voisi vastata mitään muuta kuin tyytyä toistamaan aina samaa vanhaa tiimibulshittia. Silloinkin kun urheilijoista tehdään nk. syvähaastattelu, jossa koetetaan hieman valaista urheilijan persoonaa myös hänen identiteettiään keskeisimmin leimaavan aktiviteetin ulkopuolelta, yleensä heiltä tullaan kysyneeksi automerkkiä, musiikkimakua tai ruokamakua, ja näitäkin usein ota tai jätä -tyyppisesti. Volvo vai Audi, räppi vai päppi ja kana vaiko kala.
Suhteellisen artikuloituja Jani Sievistä ja Saku Koivua tekee häijyä kuunnella, sillä he kuulostavat opetetuilta apinoilta. He ovat päättäneet toimia urheilumaailman ehdoilla, ja ovat opetelleet viimeistä piirtoa myöten sen, mitä urheilumedioissa voi sanoa. Eikä se ole kovin paljon. Siksi Matti Nykänen onkin niin virkistävä ilmiö: koskaan ei tiedä, mitä se suustaan päästää.
Miksi sitten urheilijoita yleensäkään haastatellaan? Jotta ihmiset saataisiin lukemaan urheilusivuja, sidottua mukaan jännittävään jatkokertomukseen. Kuten taas Lasse Virén sanoi: kun hän lopettaa, hän ei lopu vaan esitykset. Esityksiä ihmiset katsovat, mutta lisäksi he kaipaavat sankareita, kasvoja. Kun suomalainen (mies)hiihtäjä saa näyttää kärsiviä kasvoja, suomalaisen (nais)taitoluistelijan tukka on suorassa, ja meikki virheetön. Uimari Hanna-Mari Seppälänkin ehostus taitaa olla vedenkestävä.
Ymmärrän oikein hyvin, miksi Kiira Korpi on viimeisten vuosien kuvatuin suomalaisurheilija. Kamerahan rakastaa häntä, ja tunne on molemminpuolinen. Kiira on myös sponsoreiden unelma: kun kamera viipyilee hänessä, sinne sivuun on helppo lykätä myös joku vaalealla, skandinaavisella puhtaudella myytävä tuote. Hänen suomalainen kollegansa Laura Lepistö saa keskittyä tekemiseensä aika lailla rauhassa, mikä näkyykin hänen tuloksissaan. Kun Laura on Kiiraa parempi urheilija, niin Kiiran tulot viimeksi vahvistetussa verotuksessa olivat Lauraan verrattuna 20-kertaiset. Vaikka Laurakin näyttää hyvältä, Kiira näyttää vieläkin paremmalta, ja hänen kädessään rasva- tai maitopurkkikin muuttuu taide-esineeksi.
Urheilu on arvostelulaji. Sen ymmärtää, miksi urheilua katsotaan teeveestä tai miksi mennään jäähalliin. Oikea kilpaurheilu on jännittävää, viihdyttävää, esteettistä draamaa, johon liittyy aina yllätyksen mahdollisuus. Burnleykin voi voittaa Manchester Unitedin, ja luxemburgilainen juoksija voi voittaa miesten eurooppalaisella maililla olympiakultaa. Tietenkin paikan päällä kokemus on vielä täyteläisempi kuin kotisohvalla, siellä haisee hiki ja yhteisöllisyyden tunne vahvistaa omaa kokemusta. Miksi sitten lehtien urheilusivuja luetaan?
Lehtien urheilujutut ovat urheiluesityksen arvosteluja, vähän samaan tapaan kuin musiikkiarvostelutkin. Niissä kerrotaan, miksi HIFK voitti Saipan, kuka ratkaisi ja kuka oli heikko lenkki. Lisäksi niissä saatetaan paljastaa salaisuus, joka ei päällepäin tapahtumaa seuranneelle näkynyt ilmeisenä: Suomi voitti Neuvostoliiton Calgaryn olympialätkässä, koska edellisen illan kultajuhlat olivat menneet neukuilla vähän pitkiksi.
Jos lukija oli itse paikalla todistamassa urheilunäytöstä, hänestä on mukavaa tarkistaa asiantuntijatekstin varmentamana, että asiat tapahtuivat todella niinkuin hän itse ne näki. Samalla lukija-katsoja tuntee itsensä edes vähän asiantuntijaksi. Jos taas lukija ei ollut paikalla katsomassa näytöstä, hän haluaa salattua taustatietoa tapahtumasta, ja tunteen siitä että ikään kuin hän olisi itse ollut paikalla. Nostamalla yksittäisiä urheilijoita esiin lehdissä, kerronnasta tulee täyteläisempää.
Urheilujutut voisivat kuitenkin olla vieläkin jännittävämpiä, jos urheilijoilta kysyttäisiin jotakin muutakin kuin miten peli meni. Ei, en tarkoita sitä, että heitä pitää nöyryyttää Nyt-liitteen malliin, kysymällä, tietääkö urheilija, mikä on Burkina Fason pääkaupunki tai kuka on Slovenian pääministeri. Mitä jos kysyttäisiin heiltä, miten he oikeasti elävät ja mitä he oikeasti ajattelevat?
Näin ei kuitenkaan tehdä, sillä urheilujutut kirjoitetaan kuvitellusti homogeeniselle tyyppiyleisölle, joka koostuu autoista, rockista, viinasta, armeijasta ja naisista kiinnostuneista miehistä ja vain heistä. Jos tämä teoria ei pitäisi paikkansa, silloin Jevgeni Plushenkosta olisi enemmän kuvia lehdissä kuin Laurasta, sillä taitoluistelun yleisö lienee yhtenä melko harvoista urheilulajeista naisvaltaista.
Jutussa esitetyt väitteet perustuvat Mia Pakalénin ja Soile Veijolan kanssa tekemiini tutkimuksiin urheilujournalismista ja -diskurssista Modalistiryhmässä vuosina -95-97.
Kuvalähteet:
Parlour: www.msxlabs.org
Korpi: http://img218.imageshack.us/img218/5325/kiirakorpi3kv2.jpg
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti