Olen porvoolaistunut vihreä kaupunkimetsäaktivisti, kaupunkisosiologi ja -maantieteilijä, sienestyksen, musiikin ja kirjoittamisen amatööri, jalkapallon moniharrastaja, isä, ulkoilija ja hyötyliikkuja. Olen yksin itse vastuussa blogini aineistoista ja mielipiteistä. Aineiston lainaaminen ilman lupaa kielletty.

30.9.2010

Rikoo on riskillä ruma

Jotkut terveysfasistit ovat sitä mieltä, että ylipaino sietäisi panna haittaverolle. Heillä lienee tässä tausta-ajatuksena rajallisten terveydenhoitoresurssien oikeudenmukainen priorisointi. Ehdotuksessa on kuitenkin monia ongelmallisia kohtia, joista suurimpiin eli elämäntapamoralisointiin ja ihmisten oikeuteen elää elämäänsä niinkuin parhaaksi en edes puutu muuten kuin toteamalla perustavan ristiriidan: on jotenkin huvittavaa, että suurin osa näistä moralistifasisteista kuuluvat yleensä niihin poliittisiin suuntauksiin, jotka ovat olleet karsimassa terveyspalveluita. Näissä suuntauksissa myös pidetään yksilön vapautta tehdä elämässään juuri sellaisia valintoja kuin hän haluaa kaikkein pyhimpänä ohjenuorana. Puhun nyt Kokoomuksesta. Tosin, jos oikein koettaa olla reilu Kokoomukselle, niin eivät he tätä ole keksineet. Jo Sitran mukavuuslippulaivasta kansituolin saanut Esko Aho loihe helskäyttäneeksi jotakin tällaista muutamia sitten, ennen kuin sain terveyspoliittisen turvapaikan Norjasta.

Huomattava ylipaino on terveysriski, kyllä. Siitä on varmaan olemassa korrelaatiotaulukoita, miten ylipaino ja kuolemanriski suhtautuvat toisiinsa. Siitä voi varmaan piirtää xy-koordinaatiston. Sellainen koordinaatisto on kuitenkin epätäydellinen, sillä se ei kerro yhtään mitään siitä, miten painokilot on hankittu. Jos silkkoihin kiloihin on tuijottaminen, esimerkiksi monet urheilulajit tulisi kieltää kokonaan, alkaen keihäänheittoa lukuunottamatta kaikista heittolajeista ja painonnostosta. Niillä voi olla ainakin kilpailumielessä harrastettuina hyvin vähän tekemistä terveysliikunnan kanssa, syistä, joista yksikään ei liity painoindeksiin. Samaten pelkkää painoindeksiä tuijottamalla sietäisi kieltää jääkiekko. Läskejähän ne olivat esimerkiksi Krutov-Makarov-Larionov-Fetisov-Kasatonov, juu. Ja jos pantaisiin Mika Halvari ja Matti Meikäläinen sadan metrin lähtötelineisiin, Matti Meikäläinen jäisi kuin seisomaan. Eikä kaverin rasvaprosentti ole ehkä ihan kosher.

Tämän massafasismin voi yrittää pelastaa lisäoletuksella, ottamalla tarkasteluun lisäulottuvuudeksi esimerkiksi rasvaprosentin. Eikä sekään saa olla liian matala, koska alipaino ja täydellinen rasvattomuus on epäterveellistä. Näin ollen mitään matemaattisesti yksiselitteisiä korrelaatioita painon ja terveyden välillä ei ole mahdollista nähdä eikä tehdä. Eikä auta kieltää ihmisiä tuhoamasta terveyttään ja ulkonäköään - jotka eivät muuten ole sama asia - marinoimalla itseään kaikkeen saastaan, jota kaupoista saa, koska sitä kaupoista saa. Ainoa mahdollisuus pelastaa teoria on kieltää kokonaan sellaisten tuotteiden myynti, joissa on niin ja niin paljon rasvaa tai ainakin panna ne kortille. Tai miten olisi välillisten verojen merkittävä korotus?

Painofasismin takana ei olekaan silkka terveydenhuollollinen priorisointi, vaan elämäntapafasismi ja ihmisiä estetisoiva kaupunkikuvallinen hygienia. Joitakin inhottaa se, että maailma ei ole silkkojen kauniiden ja rohkeiden ulkoilmacatwalk. Ja näiden ulkoilmamessujen rakentamiseksi pitää myydä valtaisa määrä erilaisia laihdutus- ja kuntoilutuotteita. Laihuus on erittäin tuottoisa bisnes, ja tuotteistamiseen kuuluu lihavuuden näkeminen silkkana menoeränä.

Vertailun vuoksi: kun lihava ihminen tekee vain omasta elämästään hankalan, esimerkiksi autoilija pilaa kaikkien muidenkin hengitysilman, itsensä lisäksi. Ja moralisoija pilaa ilmapiirin.

Puolustan ihmisen oikeutta olla sellainen kuin hän on ja haluaa olla. Ihmisellä on oikeus olla lihava!

Kirjoittaja on 179-senttinen elämäntapa-, terveys-, nautinto- ja kuntoliikkuja, joka painaa tällä hetkellä noin 73 kilogrammaa ja jonka rasvaprosentti lienee alle kymmenen

29.9.2010

Rämä ryhmäyttäjä ja valuva valvoja

Olipa kerran ryhmäyttäjä, joka oli rämä. Kun hän oli vielä rumakin, kyseessä oli rumarämäryhmäyttäjä. Kun hän suunnitteli ryhmäytystä rullaluistimilla, tämä kyseessäoleva aktiviteetti olii rumarämärullaryhmäytys. Jos näissä rullaluistimissa rullat ovat rämät, silloin ryhmä, joka osallistuu ryhmäytykseen, on rumarämärämärullaryhmä. Ja jos tämä ryhmä on vielä ruma ja tyhmä, silloin kyseessä oleva ryhmätoiminto on rumarämäryhmäytysrämärullarumatyhmäryhmä.

Sitten oli myös valvoja, joka valvoi koetta salissa valoisassa, jossa oli siis paljon valoja. Hän oli siis valojavalvoja. Koska valojavalvoja oli viluinen, hän oli vilujavalojavalvoja. Ja koska vilujavalojavalvoja oli vielä niin väsynyt, ettei hän pysynyt kunnollisessa istuma-asennossa, kyseessä oli valujavilujavalojavalvoja.

Oheinen on omistettu Konsta Kuttaperkan elämäntyölle. Ja jos oheinen omistettu on ohut, se on oheistettu. Ja jos oheistettu on ohut, se on ohuistettu.

Sosiaalinen tilinpito

Yhdistyksien tehtävä on tuottaa yleistä hyötyä. Voittoa ne eivät saa tuottaa, eivätkä oikein edes voi. Kuitenkin, liiketoiminnan logiikka on ulottanut lonkeronsa myös yleishyödylliseen toimintaan, jolloin kansalaisjärjestöt määritellään ”kolmanneksi” sektoriksi, erotukseksi yksityisestä ja julkisesta, joiden ”välittäjänä” ne toimivat. ”Kolmansia” ne ovat lähinnä siksi, ettei niiden erityisluonnetta oikein ymmärretä, kun ne eivät oikein ole yhtä eivätkä myöskään, ööö... sitä toista.

Nk. sosiaalisen tilinpidon tarkoituksena on perustella yhdistyksien toiminnan hyödyllisyys osoittamalla sen tuloksellisuus. Jotta sosiaalinen tilinpito olisi mahdollinen, on määriteltävä yhdistyksen missio: mitä varten se on olemassa? Perinteisen tilinpidon vastaus on yksinkertainen: sen on tuotettava hyvää, joka on mitattavissa lisäarvona, jota ei voida saavuttaa ilman kyseisen yhdistyksen toimintaa.

Liiketoiminnassa myydään palvelua tai tuotetta, tai siis, tuotetta, jos ja kun palvelutkin nyt tavataan määritellä tuotteiksi. Jotta voi olla tuote, on myös oltava joku, joka kyseistä tuotetta tarvitsee. Tuotteen tarvitsija ostaa ja koska hän tarvitsee ostamaansa tuotetta, hän myös käyttää sitä, edellyttäen siis että ostopäätös perustuu käyttötarpeeseen.

Yhteiskunnan järjestämät palvelut ja se kansalaisjärjestöjen toiminta, jonka yhteiskunta on ”tilannut”, kaikkialle tunkevan tilaaja-tuottajamallin mukaisesti, määrittelee kansalaiset palvelutuotteita käyttäviksi asiakkaiksi.

Erityisen tarpeellinen sosiaalinen tilinpito voisi olla sellaisille toimijoille, jotka eivät kykene kilpailemaan avoimilla markkinoilla. Tällaisia toimijoita ovat erityisesti kansalaisjärjestöt, joille yhteiskunta on antanut tehtäväksi tuottaa palveluita, joiden tuottamisesta se on itse luopunut mahdottomana, kalliina tai kannattamattomana. Erityisen haasteellista mutta myös tarpeellista kannattavuuden määrittelyn laventaminen on silloin kun palvelutuotteiden käyttäjät eivät kykene toimimaan täysivaltaisina markkinasubjekteina, mitä heiltä vaaditaan uudessa markkinalogiikassa, joka on korvannut passit palveluseteleillä.

Tästä kouluesimerkki ovat palvelut, jotka on tarkoitettu vajaakuntoisille ja hankalasti työllistettävien kuntouttamiseen ja työllistämiseen. Näiden palveluiden virallinen missio on kuntouttaa ”asiakkaistaan” kykeneviä markkinasubjekteja, mutta todellisuudessa niiden piilo-opetussuunnitelmana on taata yhteiskunnallinen hygienia, toimimalla kaikkein rajoittuneimpien markkinasubjektien säiliöinä. Syrjäytyneiden puuhasteluttaminen ymmärretään kannattavaksi, koska sen ajatellaan säästävän esimerkiksi vankeinhoitolaitoksen kustannuksia ja terveydenhuoltokuluja: suojatyöpaikkojen ja työpajojen ”asiakkaat” pidetään kaidalla tiellä, opettamalla heidät säännölliseen päivärytmiin ja syöttämällä heille lämmin ateria. Muutenhan heidän ravitsemuksensa tuppaakin olemaan juoksevaa…

Miten sitten määritellään asiakkuus esimerkiksi työpajatoiminnassa? Vallitseva käytäntö on kutsua työpajoilla kuntoutettavia ihmisiä kyseisten palveluiden asiakkaiksi, edellyttäen siis että ne ovat palvelua. Kuitenkin tilaaja-tuottajamalli hankaloittaa asiakkuuden määrittelyä, ainakin se tekee siitä moniulotteista ja tilannekohtaista, perspektiivistä riippuvaa. Tilaaja antaa palvelun tuottajalle tehtävän; se velvoittaa työpajoja järjestämään kuntouttavan työtoiminnan palveluita vaikeasti työllistettäville, jotka määritellään asiakkaiksi. Kuitenkin, tilaaja on myös asiakas: työpajat suorittavat heille asetettuja yhteiskunnallisia tehtäviä, jolloin asiakkaana onkin yhteiskunta. Jos työpajat ihan oikeasti tuottavat sellaista palvelua tai muuta tuotetta, jota voi myydä – kuten esimerkiksi valmistavat keramiikkaa tai tekstiileitä tai korjaavat polkupyöriä – silloin näitä kyseisiä tuotteita ostavat ihmiset ovat myös asiakkaita.

Asiakkuus työpajatoiminnassa on prosessisidonnaista. Jos esimerkiksi yhteiskunta tilaa työllistämispalveluita työpajoilta, silloin työllistämisprosessin asiakas on yhteiskunta. Jos taas tarkastellaan pajalla tapahtuvaa valmennusta, tämän prosessin asiakas on ihminen, joka on asetettu pajalle työllistämisjaksolle. Jos taas tarkasteltavana on pajan valmistama palvelu tai tuote, kuten esimerkiksi polkupyörien korjaaminen, tällöin asiakkaana on pajalla fillarinsa korjauttava pyöräilijä.

Jotta työpajatoiminnan tuloksekkuutta voisi jotenkin ”mitata”, on määriteltävä syy, miksi tällaista toimintaa tehdään ja samalla perusteltava, miksi toiminta on kannattavaa, toisin sanoen, mikä on se inhimillinen ja yhteiskunnallinen lisäarvo, mitä se tuottaa. Työpajatoiminta ei voi tuottaa perinteisessä mielessä ymmärrettyä taloudellisesti mitattua tuotannollista lisäarvoa, tai korkeintaan hyvin rajallisesti. Taloudellisesti työpajatoiminta ei edes ole lyhyellä tähtäimellä kannattavaa, sillä työpajoille sijoitetuille maksetaan työttömyyspäivärahan lisäksi ”porkkanana” päivärahaa. Kun tämän lisäksi maksetaan pajavalmentajille palkkaa, pajapäivä tulee kalliimmaksi kuin makuuttaminen kotona, puhumattakaan työpajojen tila- ja materiaalikustannuksista.

Tuotannollinen lisäarvo on mahdollinen ainoastaan jos ”tuotteen” valmistaminen on yksinkertaista – kuten esimerkiksi huonekalutappien - tai sille on olemassa selvä tilaus: sitä ei tuota kukaan muu tai työpaja kykenee tuottamaan sitä kannattavammin kuin markkinatoimijat. Kuitenkaan työpajatoiminta ei saa lain mukaan vääristää kilpailua: valtio ei saa subventoida työpajalla tapahtuvaa tuotantoa siten, että se saa markkinakilpailijoihin verrattuna ”epäreilua” kilpailuetua, vaikka ei työpajatuotanto mitään epäreilua kilpailuetua voi saada. Pikemminkin olisi reilua, että se saisi kompensaation siitä, ettei se voi toimia markkinatoimijoiden ehdoilla.

Työpajojen lisäarvo on parasta määritellä sosiaalisena ja inhimillisenä lisäarvona. Sen operationalisoiminen mittareiksi onkin sitten jo vaikeampaa. Tässä palataan työpajojen missioon, niiden olemassaolon syihin. Työpajojen tavoitteena ei pidä olla työttömyyslukujen pienentäminen, vaan pajoille sijoitettujen ihmisten pitkän tähtäimen elämänhallinnan – mukaan lukien työllistymisvalmiuksien - kohentaminen ja heidän osallistamisensa yhteiskunnan jäseniksi.

Sosiaalista tilinpitoa ei pidä sitoa perinteiseen tilinpitoon, ja naulata tarkastelujaksoksi kalenterivuotta, koska toiminnan lopullisen mission toteutumiseksi, työpajoille sijoitettujen elämäntilanteen on parannuttava. Tämän tavoitteen mittaamiseksi esimerkiksi nuorisotyöttömyyslukujen koheneminen on kelvoton mittari, useastakin syystä.

Tilikausi on kuin maapallo ja yksittäinen nuori tätä maapalloa kiertävä satelliitti. Vaikka maapallokin liikkuu, satelliitin näkökulmasta se pysyy paikallaan. Jos työpajojen kohderyhmänä ovat esimerkiksi 15-19 -vuotiaat nuoret, tämä ryhmä uudistuu neljäsosaltaan joka ikisenä kalenterivuotena. Tilikauden alkaessa 19-vuotias nuori ei enää kuulu työpajojen kohderyhmään tilikauden lopussa. Jos siis sosiaalisen tilinpidon tarkasteluyksikkö on yksi kalenterivuosi, tällöin tilinpäätös ei mitenkään voi vastata budjettia. Ikäryhmien tarkastelun sijasta olisikin parempi seurata kohortteja, siis vuosikertoja.

Toinen problematiikka on sisällöllinen ja ihan oikea eikä vain silkkaa laskennallista saivartelua. Jos tavoitteena on pienentää nuorisotyöttömyyttä ihan oikeasti ja pitkällä aikajänteellä, tällöin nuorten elämänhallintaa (ja siis osallisuutta) tulee parantaa. Ei nuorta saa tiputtaa pois toiminnasta vain siksi että hän kasvaa ulos kohderyhmästä.

Elämänhallintaa pitää pyrkiä parantamaan jatkuvalla valmentamisella, ja tämän valmentamisen onnistumisen mittaamisen pitää perustua seurantaan, jossa tarkastellaan, onko nuorten elämänhallinta ja osallisuus parantunut pajajakson aikana, jolloin voidaan olettaa, että työpaja tuottaa lisäarvona mitattavaa tai ainakin havainnoitavaa parantunutta elämänhallintaa.

Laadullisen toiminnan - kuten työpajatoiminnan – mittaaminen silkoilla tilastoilla tekee väkivaltaa itse asialle. Toki laadulliset indikaattorit voi ”kääntää” mitattavalle asteikolle.

Miten sitten sosiaalisen tilinpidon ”kuitit” kerätään, ja mitä ne ovat? Sosiaalisen tilinpidon kuitit ovat joko haastattelulomakkeita tai systemaattisesti kerättyjä ja raportoituja havaintoja. Niissä mitattava asia voidaan operationalisoida sopivalle numeraaliselle asteikolle, esimerkiksi kouluarvosanoiksi, jotka tulee suhteuttaa sosiaalisen budjetin tavoitteisiin.

Tyydyttävän sosiaalisen tilinpidon tulos ei voi olla ”ulos”. Onnistunut työpajajakso ei typisty siihen, että nuori on saatu lykättyä koulu- tai työputken alkuun. Hänen pitäisi myös pysyä siellä, ja sen putken pitäisi johtaa johonkin.

Mielestäni kolme seuraavaa indikaattoria, ”tililuokkaa” riittää nuorten työpajojen sosiaaliseen tilinpitoon, jos nuori määritellään työpajojen asiakkaaksi:

1) Polkuvalmiudet. Tämä tarkoittaa sitä, että työpajajakso on kohentanut nuoren kykyjä (olivat ne sitten elämänhallintaan, henkilökohtaisiin ominaisuuksiin tai ammatilliseen osaamiseen tai niitä tukeviin perusvalmiuksiin, kuten luku-, kirjoitus-ja laskutaitoon liittyviä) päästä koulutus- ja/tai työpolulle. Tämän lisäksi voidaan ottaa käyttöön puhtaan numeraalinen indikaattori, kriteerinä se, että nuorella ei ole ainoastaan valmiuksia päästä koulutus- tai työpolulle vaan että hän myös pääsee sinne. Tällaisena numeraalisena kriteerinä voisi toimia esimerkiksi yhteishaussa ensisijaiseen hakuvaihtoehtoon sijoittuneiden osuus peruskoulun päättötodistuksen saaneista.

2)Polkumotivaatio. Nuori haluaa pysyä sillä polulla, jonne hän on päässyt. Mahdollisena numeraalisena kriteerinä voisi olla koulutuksen/työjakson keskeyttäneiden osuus niistä, jotka ovat päässeet ensisijaisen polkuvaihtoehtonsa alkuun.

3) Polkuymmärrys. Nuori tietää, minne polku johtaa (ammattiin tai tutkintoon), haluaa päästä sinne ja siksi hän haluaa pysyä polulla.

Näiden indikaattoreiden ”kuitit” kerätään haastattelemalla nuoria, haastattelemalla työpajavalmentajia kyllin yksinkertaisin ja konkreettisin kysymyksin, työpajojen tukiverkostojen (sosiaalitoimi, asumistoimi…) edustajia ja havainnoimalla työpajojen arkea. Sosiaalisen tilinpidon apparaatista ei saa tehdä liian robustia, muuten se haittaa itse toimintaa. Työpajavalmentajien on kuitenkin useimmiten hyödyllisempää käyttää aikansa pajalla nuorten kanssa kuin näpyttelemässä dataa toiminnanohjausjärjestelmään kun he tuskin he edes tietävät mikä on toiminnanohjausjärjestelmä. En minäkään tiedä.

28.9.2010

Urheilumeriittini



En ole juurikaan kilpailuhenkinen ihminen, ainakaan urheilussa. Sitäpaitsi olin systemaattinen epäliikkuja aina kaksikymppiseksi asti, ja vierastanut menestyjiä. Olen yleensä pienemmän puolella kaikessa, etenkin urheilussa. En kuitenkaan elä niinkuin opetan, sillä olen minäkin menestynyt urheilussa, kuten allaoleva lista osoittaa:

- Etelä-Kaarelan lukion koripallomestaruus 1988 (vai oliko se 1989?)
- 570 metrin juoksun epävirallinen maailmanennätys v. 1991 (1 min. 48 s.)
- Santahaminan huoltopatterin pöytätennisturnauksen viimeinen sija 1991
- Kannelmäen ympärijuoksun 25. sija vuonna 1992
- Suomen ensimmäisen koripallon NBA-ammattilaisen aviopuolison tutorina 1995
- Franzenian alastiympärijuoksun voitto v. 1996
- Opiskelijoiden SM-maratonin 19.sija v. 1999
- Pelaaminen samalla puolella polttarijalkapalloilussa miehen kanssa, joka on pelannut Lothar Matthäusta ja Didier Deschampsia vastaan
- Holmenkoll-stafettin miesenemmistöisten joukkueiden yritysjoukkuesarjan 222.sija v. 2009
- Supportercupissa (jalkapallon englantilaisjoukkueiden kannattajajoukkueiden cup-kilpailu) Scandinavian Hammersin joukkueessa Chelsean kakkosjoukkuetta voittamassa 2-1 v. 2009
- Pääkaupunkijuoksun joukkuekilpailussa 26. tila v. 2010
- Vihreiden kesäolympialaisten 800 metrin juoksussa epävirallisesti n. kolmas tila v. 2010

15.9.2010

Uusstalinistista segregaatiopolitiikkaa kokoomuslaisittain

Päätin juuri, että koetan olla koskematta politiikkaan pitkällä tikullakaan toistaiseksi välttääkseni negatiivisia ajatuksia, mutta Valtiovarainministeriö pakotti minut kaivamaan alppitorven naftaliinista. Siellä nimittäin valmistellaan uudistusta, joka ohjaisi asumistuen saajat asumaan kuntien vuokra-asuntoihin. Ovat nimittäin huolissaan siitä, että säätelemättömät markkinavoimat ovat nostaneet markkinavuokrat niin korkealle, että valtion asumistukikassan pohja tulee vastaan.

Uudistus aiotaan tehdä ainakin aluksi luonnollisen vaihtuvuuden kautta, osoittamalla kunnallisia vuokra-asuntoja vain asumistuen saajille. Tämä tulee johtamaan segregaatioon eli asuinalueiden sosiaaliseen eriytymiseen, jolloin Valtiovarainministeriö tulee perustaneeksi gettoja.

Jyrki, jos et tiedä, mitä on segregaatio, suosittelen elämysopintomatkaa Sudanin pääkaupunkiin Khartum-Omdurman-Bahriin, jossa kaupunkitila ja oikeudet sen käyttöön riippuvat paljolti siitä, minkä värinen satut olemaan, mikä on uskontosi ja kumpaa sukupuolta olet. Jos et uskalla, voit tyytyä lukemaan tämän blogin linkeistä löytyvästä tutkimusblogistani minitutkimuksen aiheesta, edellyttäen siis että osaat englantia. Jo loppuisivat moiset höperehtimiset.

Kyllä, Jyrki, markkinavuokrat ovat liian korkeita. Miksi jo edeltäjäsi Iiro Viinasen aikana markkinoiden poliittisesta ohjauksesta luovuttiin vuonna 1995, ja alistettiin politiikka talouden jakojäännökseksi? Miksi vuokrasäännöstelystä luovuttiin? Kuka siitä hyötyi? Miksi Kokoomus alistui sille näkymättömälle kädelle, josta jo Marx varoitteli? Kyllä, Jyrki, Karl Marx, se kauhistuttava partaukko, ei se koomikko.

Miksi on systemaattisesti laiminlyöty vuokra-asuntojen rakentamistavoitteissa pysyminen kovan rahan asuntojen rakentamisen kustannuksella? Siis niiden, Jyrki, joissa asuminen on niin kallista, että kun vain paremmilla veronmaksajilla on varaa aikuisten oikeasti asua niissä, ja kun elinkeino- ja suhdannepolitiikassa ollaan epäonnistuttu jä Suomessa on miljoona köyhää, joilla ei ole kohta varaa asua missään. Jyrki: tämä yhtälö ei ole mahdoton. Sen, mikä on kokoomuspolitiikalla aiheutettu, on kokoomuksen myös siivottava. Ja Jyrki, tämä ei tarkoita sitä, että lakaistaan kaatopaikalle, siis köyhät. Ei.

Jään kauhulla odottamaan mitä tapahtuu jos uusia vuokra-asuntoja ei edelleenkään valmistu riittävästi ja vanhoja vapaudu. Ryhdytäänkö ensin käyttämään keppiä, lakkauttamalla asumistuki yksityisissä vuokra-asunnoissa asuvilta? Ja jos tämä ei auta, sitten pitää kai ryhtyä ihmisten pakkosiirtoihin. Tai asuinalueiden. Mitäs jos aloitettaisiin siirtämällä vaikka Westend Jakomäkeen ja Kulosaari Suvelaan?

HS:n uutisen tästä kauhistuttavasta ehdotuksesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

13.9.2010

Maailman nopein ja vahvin minä


Lapsena vihasin kaikkea johon liittyi pienikään vaara hikoilemisesta, paitsi koulunkäyntiä, minkä johdosta sain epäilyttävän epiteetin "hikari". Kun sitten keksin kuntoilemisen, menin nopeasti äärimmäisyydestä toiseen. Juoksin pahimmillani 200 kilometrin viikkoja ja itseni rikki. Uhosin ensimmäisen maratonini - jota äärimmäisen itsekritiikin takia siirsin monella vuodella - jälkeen suureen ääneen juoksevani vähintään yhden maratonin joka vuosi kunnes täytän 60. No, nyt olen jo 11 maratonia velkaa. Mutta ei se mitään.

Minulla ei ole juuri minkäänlaista kilpailuviettiä. Tai toki on, jos juoksukilpailussa edessäni siintää kilpailijan selkä. Vieroksun kuitenkin ajanottoa ja sykemittareita. Mulla on hölkkävauhti ja kilpavauhti yksi ja sama, enkä löydä sellaista juoksuhurmiota numerolappu rinnassa kun kerran juostessani lenkillä Töölönlahden ympäri 2150 metriä aikaan 7 minuuttia 10 sekuntia. Joskus voin lenkeilläni löytää runner's high'n, jolloin tunnen saavani siivet. Jalkapallossakin nautin eniten sosiaalisuudesta hyvien ystävien kanssa ja hetkittäisistä oivalluksista, jolloin melkein kuvittelen olevani köyhän miehen Didi tai Tigana.

Toki joskus mietin, että olisin saattanut päästä maratonilla aika lähelle kolmea tuntia jos olisin jatkanut hullutustani. Ja ehkä nytkin saattaisin juosta esimerkiksi kympin minuutin nopeammin ilman niitä muutamaa olutta vuosien varrella. Mutta ei se mitään. Hullutus on tuonut minulle niin hyvän peruskunnon, että nopeasti raaputtamalla karstat koneesta tunnen itseni aina taas huippukuntoiseksi. Siis, olevani omassa huippukunnossani.

Liikkuminen on suhteellista. Verkkaisemminkin ihminen joutuu. Ihminen on parhaassa mahdollisessa kunnossa silloin kun hän on omassa parhaassa kunnossaan. Ihmisen kuntoon pätee siis sama kuin skottiviskeihin, jotka ovat kaikki "finest", yksilöllisiä taideteoksia, toinen toistaan erilaisemmpia.

Uskon saavani samanlaisen runner's high'n viiden minuutin kilometrivauhdissa kuin toveri himojuoksija kolmessa ja puolessa minuutissa, koska paremmasta vauhdin huumasta en tiedä. Ja metsän linnut rääkkyvät minulle yhtä suloisesti kuin vaikka tuntemalleni entiselle kansallisen tason maratoonarille, johon viime sunnuntailenkillänikin jälleen törmäsin. Ja tunnen itseni varmaan vahvemmaksi nostaessani vinopenkiltä 70 kilolla kuin hormonihirviöt 170 kilolla. Heidän olemistaan määrittää jatkuva paremmaksi tulemisen pakko, ainaisesti pakenevat horisontit. Minulle taas riittää se, että pysyn suunnilleen nykyisessä kunnossani. Olen maailman vahvin, nopein, kimmoisin ja sitkein - minä.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän vieroksun ajanottoja ja kuntosalilla ennätyspainoja. Kuntoilu yhdistyy minulla nyt nautintoon. Se on itseisarvo. Nautin nyt juoksemisesta silloin kun saan tuulettaa itseni kunnolla syksyisen raikkaassa Keskuspuistossa, vauhdista niin viis. Nostan mieluummin 20 kertaa 60 kiloa kuin yritän mahdollisimman suurta "ykköstä". Pidän itsestäni juuri tämän kokoisena ja muotoisena, ja jätin tyhjennysharjoitukset ja Kippari Kalle-voimailut sinne 90-luvulle. Olen ennemmin oman elämäni kumitarzan kuin maailman vahvin nalle.

9.9.2010

Who do I listen to heavy music

Otsikko on tarkoituksellista hämäystä. Oman, ei muutenkaan niin laaja-alaisen musiikkimakuni kulmakivi ovat pitkät, romanttiset sinfoniat, jota tapaan luonnehtia yleisnimityksellä "vanhempi saksalainen torvimusiikki". Ja silloin puhumme raskaasta musiikista, johon verrattuna heavyn mikä hyvänsä luokka on kuin ohi puhallettu höyhen. Tässä kategoriassa Beethoven ja Brahms edustavat kevyttä musiikkia - eivät toki merkitykseltään mutta soivalta asultaan, eli valooriltään - ja Bruckner ja Mahler ovat raskasmetallia. Eli, Beethoven on musiikkimakuni hopeaa ja Mahler kultaa, painoltaan, ei välttämättä painoarvoltaan.

Olen syvästi tunteikas ihminen. Se ei tarkoita samaa kuin nyyhkyromantillisuus, vaan sitä, että arvostan asioita, jotka saavat elämään, antavat väriä, syvyyttä ja merkitystä elämään. En arvosta niin paljon keskinkertaisuutta, latteutta, kertakäyttöisyyttä, pinnallisuutta. Arvostan asioita, jotka sykähdyttävät, joissa on merkitystä, jotka ovat kaikkea muuta kuin laaksoa ja kukkulaa. En usko, että taide voi sinänsä simuloida elämää, mutta uskon musiikin voivan olla elämän analogia.

Arvostan musiikkia, jossa on tasoja, värejä ja syvyyttä. Vanhemmalla saksalaisella torvimusiikilla ei tietenkään ole näihin attribuutteihin yksinoikeus, mutta itselleni ne kantavat maailmankaikkeuden kestävimpiä arvoja, viis siitä, ovatko maallisia tai maattomia.

Jotkut haluavat vahvistaa omia tunnetilojaan valitsemalla musiikkinsa taktisesti. Jos he esimerkiksi ovat kepein mielin, he haluavat vahvistaa tätä soittamalla hilpeää musiikkia. Minä käytän hilpeää musiikkia ehkäisemään kulman takana väijyviä haamuja, mutta silloih kun jalat ovat tukevasti ilmassa (copyright by Relander & Nevanlinna), juurrutan itseni suurannoksella Mahleria tai Bruckneria. Miksi? Teen sen vahvistaakseni tunnetta, että mulla menee todellakin hyvin: edes todella metafyysinen, raskas ja paikoin jopa melankolinenkin musiikki ei saa minua suistettua ahdistuksen pohjavirtaan. Päinvastoin. Oikein hyvillä mielin voin näyttää sellaisille kieltä ja keskisormea ja laittaa saatteeksi oikein vinon hymyn!

7.9.2010

Käsitetaistelijan iltapäivä

Olipa kerran mies, joka ei ollut käsityöläinen, vaan käsitetyöläinen. Tai oli hän siis myös käsityöläinenkin, hän teki raporttia käsityöläisistä. Näpytteli näyttöpäätettä omilla käsillään. Hän uskoi, että jokaista käsitettä vastaa yksiselitteisesti yksi asia, ja päinvastoin. Hän oli myös vakaumuksellisesti sillä linjalla, että jokaista yksittäistä asiaa kuvaava sana on yksiköllinen. Välillä hänen tuli jalkautua, kerätessään aineistoa kansatieteelliseen tutkimukseensa käsityöläisistä, ja näin tehdessään hän jalkautti emo-organisaationsa arvoja. Näiden jalkamarssien tarkoituksena oli paitsi, kerätä aineistoa kuin Lönnrot ikään, myös tarkistaa, missä määrin niihin organisaatioihin, jotka olivat hänen emo-organisaationsa jäseniä, olivat hänen edustamansa organisaation arvot jalkautuneet. Hän oli siis jalkamiehenä jalkauttamisen takuumies.

Kerran hän retkellään tuli risteykseen. Silloin hän muisti vanhan mainoslauseen: miehille, jotka kulkevat omia polkujaan. Omia polkujaan oli hänkin aina kulkenut, silloinkin kun oli jalkautunut jalkautumisen käsitteellistäjäksi, tai siis, käsitteellistämään sitä, miten hänen edustamansa organisaation arvot olivat jalkautuneet ja miten ne oli käsitteellistettyä käsityöläisyyden pariin. Hän alkoi miettimään, kumpaan suuntaan hänen pitäisi kääntyä. Ja koska polkuja oli kaksi, ja koska hän oli aamulla tiedonkeruuretkelle lähtiessään pukenut jalkaansa housut, hän muisti, että koska hänellä on housut, hänellä on myös kaksi jalkaa. Koska hän oli organisaationsa havainnoimaan jalkautunut havaintojen käsitteellistäjä, hän ei kyennyt käsittämään, miten tilanne tulisi käsitteistää. Hän päätti siis jalkautua, varmuuden vuoksi mainoslauseen ohjaamana, kahteen eri suuntaan.

Hän harkitsi ensin tilanteen käsitteellistä haltuunottoa, ja lähteä kävelemään käsillään. Koska hän ei kuitenkaan ollut varma, kumpi olisi se oikea suunta, hänen kätensä sotkeutuivat hänen jalkoihinsa. Hänen vasen jalkansa lähti oikealle ja oikea jalkansa vasemmalle, koska hänellä oli jaloissaan bootsit, jotka kulkivat omia polkujaan. Hänelle kävi todella huonosti: hän meni ensin solmuun ja sitten hajosi, vähintäinkin kahteen kappaleeseen! Ja koska hän oli organisaationsa havainnoimaan jalkautunut havaintojen käsitteellistäjä, emme voi olla lopulta aivan varmoja siitä, miten kaikki tapahtui.

Kun käsitteelliseksi sotkuksi muuttunut käsitetaistelija lopulta löytyi, ensin hänestä ei oikein tiennyt, viedäkö hänet käsi- vai jalkaosastolle, mani- vai pedikyyriin. Lopulta hänet kiidätettiin manipulatiivisen yleispedofilian osastolle, jossa hän herättyään muisti lukeneensa, että hedelmät olisivat terveellisiä. Hänelle tuotiin vuorotellen appelsiineja, omenoita, satsumia, banaaneja, ananaksia ja jopa durianeita! Hän halusi kuitenkin hedelmiä, eikä mikään noista ollut hedelmä. Ne olivat appelsiineja, omenoita, satsumia, banaaneja, ananaksia ja jopa durianeita! Käsitetaiteilija lopulta nääntyi nälkään, sillä hän ei koskaan saanut hedelmiä. Näin hänen hedelmätön elämänsä tuli onnettomaan päätökseen, ja hänen elämäntyönsä käsitetaistelijana jäi hedelmättömäksi.

Nyt hän on paratiisissa. Paikassa, joka on puhdistettu havaintokokemuksista, ja syö hedelmiä. Paljon hedelmiä.

5.9.2010

Muistoja ennen aivastusta

On se hyvä, etten ole enää mukana politiikassa. Luottamushenkilön ei sopisi sanoa takana kälättäville kanssamatkustajille, jotka ilmiselvästi on ekaa kertaa päästetty lennolle, vaikka heidän tiensä olisi pitänyt päättyä jo turvatarkastukseen syntyperäisesti liikaa nestettä sisältävinä, ylös saakka.

Alan ymmärtää, miksi niissä samoissa turvatarkastuksissa ei saa kuljettaa koneisiin teräviä tai kovia esineitä, sellaisia, joilla voi aiheuttaa toisille vahinkoa. Voisi meinaan tulla suuri houkutus ajatella sitä Oslon kellariin jätettyä putkipihtiä. On jotenkin hämmentävää sivarin, joka ei koskaan ole lyönyt mitään, löytää itsensä fantasioimasta siitä kuinka mukavalta se näyttäisi, kun olisi vääntänyt sillä putkipihdillä tämän hökötyksen nenän poskelle.

Sen sain selvää nasaalikälä- ja käkätyksestä, että toivoivat saavansa opintolainaa. Sitä minäkin toivon. Voi että pääsisivät opiskelemaan, ei se ainakaan heitä tyhmentäisi. Voi tähän tosin päteä sama kuin valon kantamiseen säkeillä.

Ihan pieni pyyntö. Pliis. Kanssamatkustajat: elkää viitsikö kälättää, huutaa kuin vähämieliset, valittaa kaikesta ja peittää tämä tökerön maailmanmiesmäisyyden taakse, vaikka näistä tulee mieleen pikemminkin puolimaailma, naisineen. Jos ei tämä ole mahdollista, lentoyhtiöt, pliis, karsinoikaa nyt edes s-tana nämä sinne pors-eiku business-puolelle! Ihmiselle, joka matkustaa usein, ja paljon, eikä ole muuta mahdollisuutta eikä paljoa varaa, ainakin säästyisi miettimästä niitä syntyjä syviä. Kuten: voi miksi mun pitää mennä sinne pankkiin tiistaina. Tai: mikäköhänköhän olikaan se pölypussinettikaupan webbiosoite. Ehkä pitäisi mieluummin ostaa sellainen oikein iso keskuspölyimuri. Sinne nuokin kuuluisivat, saastat. Kanssamatkustajien tyhmyydestä ei valitettavasti voi saada lentoyhtiöltä korvausta.

Alan todella olla huojentunut, että minusta ei tullut poliitikkoa. Ihminen, joka huonoina hetkinä vihaa kansojemme ei-edes-ihan-kaikkein-huonoimpia-aineksia näin paljon, tulee säästyneeksi paljolta. On hyvä olla ei-kukaan, etenkin matkustaessa kotiin lihapullarannikoksi luullusta Oslosta. Ihmisen kannattaa tietää, millaisten ihmisten kanssa hänen kannattaa seurustella.

Ensi kerralla hukutan hyypiöt punkkiin, hautaan itseni the Clashiin korvakuulokkeilla!

Kuulin yhden niistä myös kysyvän: "oonks mä jotenki tyhmä ku...", loppua en kuullut jo vapahtamiseni merkiksi avautuvien Nokioiden Granados-kakofonialta. Olet.