Should the likes of Manchester United, Chelsea and Arsenal be depending on foreign talent?

Allaoleva artikkelini julkaistiin joulukuussa 2007 Sportingo-urheiluportaalissa, joka on nyttemmin jo kuollut ja kuopattu.

My article below was released in the late sports portal Sportingo in Dec 2007.

By Michael Perukangas, on 11th December 2007, 08:05 UTC
Views 61 Comments 0

When Celtic won the European Cup in 1967, the whole team was made up of home-grown boys. Now a club like Arsenal can field the whole starting XI with overseas imports.

As some traditionalists have suggested, there should be a limit to the amount of foreign players in British clubs, not only for nostalgic reasons but for the sake of the English game and the national side, whose recent performances give rise to scepticism about the level of performance.

I remember the old days before colour TV and then Sky when football was literally a black-and-white, long-ball and muddy-pitch sport. Now it has worldwide audiences.

Of course old rivalries still exist but clubs are now worldwide entertainment corporations. I am an active member of the Scandinavian Hammers and we are as loyal as any fan living near the Boleyn.

For a modern spectator, it is impossible to think Manchester United without Eric Cantona and Peter Schmeichel, Arsenal without Thierry Henry and Dennis Bergkamp and Chelsea without Gianfranco Zola. They are trademark players and hall-of-fame legends for their respective clubs, just as Stanley Matthews was for Blackpool, Tom Finney for Preston or Bobby Moore for West Ham.

Arsene Wenger has transformed the boring-labelled Arsenal into a magnificent, title-winning entertainment machine and he has also introduced continental flair into English football, and such influences can only be good for the English game.

If a 'non-English' rule is to be introduced into the English game, then the price tags of the English players have to be reduced. You can hardly buy the left peg of a Championship non-entity these days and for a non-English supporter of an English club, this is a no-brainer. And anyway, why should different rules apply to football corporations than for any other corporations in the days of freedom of movement for workers?

Lisää lasikattoja murrettaviksi!

Suomi on jo pitkään muuttunut avoimemmaksi, aina Kekkosen ajan loputtua. Kun Tarja Halosesta tuli presidentti, rikkoutui ainakin kaksi lasikattoa: naisen ja avoliitossa eläneen oli mahdollista tulla valituksi maamme korkeimpaan virkaan. Nyt jo oli melkein mahdollista, että rekisteröidyssä parisuhteessa elävän olisi mahdollista tulla presidentiksi. Jäljellä on kuitenkin vielä lasikattoja murrettavaksi.

Olen kuullut norjalaisystäviltäni, että he ovat aloittaneet tunnustelun yhteispohjoismaisten elinten kautta Suomen valtiosäännön muuttamiseksi sellaiseksi, että tänne voitaisiin saada maahanmuuttajataustainen, vieläpä tummaihoinen presidentti. Tätä valmistelee Scandinavian Hammers -niminen pohjoismainen veljeskunta. Samassa yhteydessä kansalaisuuslakia muutetaan siten että Suomen kansalaisuuden saamista nopeutetaan. Carlton Cole presidentiksi!

Finland har hatt en kvinne som president og nesten hade en homoseksuell. Men landet vårt er fortsatt ikke øppet nok. Jeg har hørt fran norske vennene mine at de har begynt a formidle med samnordiske organer å endre lovstiftingen i Finland slik å det vil bli mulig å få en president til Finland med innvandrerbakgrunn. Det forbederedes av Scandinavian Hammers brødreskapet. Carlton Cole for president!

Kuvalähde/kilde: www.whufc.com

Jäähyväiset jalkapallolle

Suhteeni jalkapalloon alkoi vuoden -82 mm-kisoista. Tätä ennen en tiennyt futiksesta muuta kuin että oletin tarkoituksen olevan maalien tekemisen. Tässä onnistuinkin kiitettävästi, edustaessani 1.luokkaa kakkosia vastaan. Tein oman maalin. Nimiä olin sentään kuullut isältäni: Pele, Beckenbauer, Pahlman, Keegan ja Ismail.

Vuonna -82 en omistanut tv:tä, mutta olin hankkinut Stigan pöytäfutispelin, jota pelasin isäni kanssa, simuloiden oikeiden mm-kisojen alkulohkoja. Ja niissä koulufutiksissa, joissa olin säännönmukaisesti kunujaon viimeinen (eli oikea pakki) tai toiseksi viimeinen (vasen pakki), kentällä oli aina muutamia Paolo Rosseja ja Marco Tardelleja. SM-liigaa aloin seuraamaan seuraavana kesänä, jolloin symppasin mestari-Ilvestä, koska ilves on hieno kissaeläin ja jolloin Risto Puustisen kärjittämä PPT teki liigakarsinnoissa selvää jälkeä KTP:sta lukemin 9-0. Vähän myöhemmin minulla onkin sitten ollut HJK:n kausikortti pariin otteeseen.

Aloin katsomaan futista v -84 EM-kisoista, jotka muistetaan Michel Platinin kisoina. Toki Ranskan keskikenttä jäi muutoinkin mieleen, oma suosikkipelaajani oli Jean Tigana, tuo väsymätön mutta tyylikäs työmyyrä. Vuoden -86 mm-kisat muistan hyvin elävästi, muutakin kuin Diego Maradonan. Englannin liigasta muistan Aulis Virtasen tulitikkujen raapimisen ja hänen kuvauksensa siitä, miten joukkueet erottuvat mustavalkotv:ssä. Noihin aikoihin sympatiseerasin vähäsen Aston Villaa, koska se kuulosti jotenkin kotoisalta. Vähän kuin Turun Vanu.

Opiskeluaikanani katsoin futista vain mm-ja em-kisojen verran, ja muutaman satunnaisen Mestareiden liigapelin, lähinnä finaalit. Esimerkiksi Englannin liigasta minulla ei ole mitään omakohtaista muistikuvaa noilta vuosilta, ja siksi esimerkiksi Eric Cantonan suuruus perustuu minulle kuulopuheisiin.

Jalkapallon pelaamisesta aloin nauttimaan vasta aikuisiällä. Nyt jo noin 20.vuottaan viettävä futisporukkani myötä olen päässyt irti siitä tyhmä oikea pakki-roolista, ja löytänyt pelipaikkani liberona á la Beckenbauer, jolta nähdään välillä taustanousuja tai keskikentän työjuhtana á la Tigana, flirttailtuani hetken Gerd Müller-roolilla.

Uutta vauhtia suhteeni jalkapalloon sai tutustuttuani Playstationiin v.-98 tienoilla, mm-kisojen aikoihin. Aloin opiskelemaan pelaajia entistä tarkemmin, jotta osaisin tehdä informoituja pelaajakauppoja pleikkarifutiksessa. Löysin suosikkijoukkueekseni Parman, koska lähdin rakentamaan ensimmäistä omaa pleikkarijoukkuettani sen päälle. Silloin siellä pelasivat mm. Buffon, Thuram, Cannavaro, Veron ja Crespo.

Syksyllä -2002 käytyäni vanhan ystäväni häissä Englannissa, päädyin West Hamin otteluun vaikka tarkoitus oli mennä katsomaan Arsenalia Highburylle, Nick Hornbyn innoittamana. Minusta tuli kuitenkin West Ham-fani, ja tämä fanius sai lisäsisältöä asuessani Norjassa, jolloin sosiaalinen elämäni pyöri paikallisessa sporttibaarissa, jonne kokoontui lauantaisin otteluita katsomaan paikallinen kannatusyhdistys.

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin vaikka on se siistiä tavata entisiä Hammers-pelaajalegendoja lihassa ja veressä, niin jopa sellaisessa historiatietoisessa jengissä kuin Hammers, se ei ole mulle se suurin juttu, etenkin kun mulla ei ole elävää muistikuvaa Tony Cotteesta tai Frank McAvenniesta.

Olen jo jonkin aikaa alkanut suhtautumaan yhtä kriittisemmin jalkapallon lieveilmiöinä mukanatuleviin kaupallisuuteen ja varsinkin sovinismiin, rasismiin ja negatiivishenkiseen nurkkapatrioottisuuteen. Jalkapallofani jos kuka on nimby, ja tosi fani elää ajassa, jota ei enää ole. Kun pelaaja vaihtaa West Hamista työnantajaa paremmin katetun pöydän ääreen, eritoten vaihto Tottenhamiin on tosifanista pyhäinhäväistys, mutta pelaajalle helppo, merkitseehän tässä tapauksessa työpaikan vaihto vain 5 km lisää työmatkaa.

Jalkapallossa yhdistää viha ehkä vielä rakkauttakin tehokkaammin: viha Millwalliin, viha Tottenhamiin. En välitä olla mukana tällaisessa lietsonnassa, jossa viholliseen oikein tieten tahtoen halutaan yhdistää kaikki mahdollinen paha, Tottenham esimerkiksi on kaiken muun lisäksi vielä juutalaisjengi. Vielä tarvitsisi tietää, mitä pahaa on juutalaisuudessa. Mielestäni jalkapallo yhdistää, ei erota.

Pleikkaria olen pelannut viime vuodet harvemmin, siitä lähtien kun muutin Norjaan. Ja nyt karsiutuu ohjelmistostani Mestareiden liiga. Finaalit aion valvoa tomaattisilmienkin uhalla, mutta muuten jää Mestareiden liiga netissä pelattavaan fantasialiigaan, jossa ystävieni kanssa olen leikkinyt manageria jo muistaakseni vuodesta -99. Nuorena jaksaa valvoa paremmin, nyt minun on tehtävä valinta. Nuorempana elämä voi olla osa jalkapalloa, nyt asia on kääntynyt toisinpäin. Rakastan jalkapalloa, mutta olen kai tullut aikuiseksi.

Mestareiden liiga on tarjonnut ikimuistoisia hetkiä. Jari Litmasen Ajax 90-luvulta ja Manchester Unitedin comebackin Bayern Münchenia vastaan lisäajalla, ja Samuel Kuffourin kyyneleet. Hei hei Mestareiden liiga.

Urheilumeriittini

En ole juurikaan kilpailuhenkinen ihminen, ainakaan urheilussa. Sitäpaitsi olin systemaattinen epäliikkuja aina kaksikymppiseksi asti, ja vierastanut menestyjiä. Olen yleensä pienemmän puolella kaikessa, etenkin urheilussa. En kuitenkaan elä niinkuin opetan, sillä olen minäkin menestynyt urheilussa, kuten allaoleva lista osoittaa:

- Etelä-Kaarelan lukion koripallomestaruus 1988 (vai oliko se 1989?)
- 570 metrin juoksun epävirallinen maailmanennätys v. 1991 (1 min. 48 s.)
- Santahaminan huoltopatterin pöytätennisturnauksen viimeinen sija 1991
- Kannelmäen ympärijuoksun 25. sija vuonna 1992
- Suomen ensimmäisen koripallon NBA-ammattilaisen aviopuolison tutorina 1995
- Franzenian alastiympärijuoksun voitto v. 1996
- Opiskelijoiden SM-maratonin 19.sija v. 1999
- Pelaaminen samalla puolella polttarijalkapalloilussa miehen kanssa, joka on pelannut Lothar Matthäusta ja Didier Deschampsia vastaan
- Holmenkoll-stafettin miesenemmistöisten joukkueiden yritysjoukkuesarjan 222.sija v. 2009
- Supportercupissa (jalkapallon englantilaisjoukkueiden kannattajajoukkueiden cup-kilpailu) Scandinavian Hammersin joukkueessa Chelsean kakkosjoukkuetta voittamassa 2-1 v. 2009
- Pääkaupunkijuoksun joukkuekilpailussa 26. tila v. 2010
- Vihreiden kesäolympialaisten 800 metrin juoksussa epävirallisesti n. kolmas tila v. 2010

Scandinavian Hammers - rømmejul 2009/pikkujoulu 2009

Master of Quiz Øyvind og Bobby Moore.


Eva og Bobby.


Quizmaster Richard.


Årets supporter Atle.










Henning.


Atle.


Rune, Henning, Richard og Jostein.




Henning og Jostein.


Espen, Balal og Rune.


Terje, Bjørn og Atle.


Selv om kampen gikk ikke så greit, hade vi alle så moro på Bohemen og senere på pizza.

Vaikka matsissa ManU:a vastaan kävikin kalpaten, hauskaa oli, kuten kuvista näkyy.

Minä - Wayne Rooneyt 0-8

Pelasin viime viikonloppuna elämäni ensimmäiset kolme jalkapallo-ottelua. Vastassa olivat Chelsea, Leeds ja Manchester United. Olin kaikissa otteluissa avauskokoonpanossa, useimmiten vasempana laitapakkina tai laitakeskikentällä, mutta paikkasin tarpeen mukaan myös oikeaa laitapakkia ja vasemmanpuoleista topparia. Chelsean voitimme 2-1, Leedsille hävisimme 0-2, ja Manchester United koulutti meitä 6-0, 7-0 tai 8-0. En oikein tiedä, kun pääsi tuo kontrolli pettämään viidennen maalin jälkeen. No, jos Manulla on kentällä Roy Keane, Nistelrooij ja monta Wayne Rooneyta, se ei jätä mitään mahdollisuuksia.

Monta Rooneyta? Miten se on mahdollista? Kyse oli jo 20.kerran pelatusta Supportercupista, jossa englantilaisten jalkapallojoukkueiden kannattajien muodostamat joukkueet pelaavat. Nyt mukana oli 44 joukkuetta, ja loppuun saakka selviytyivät Blackburn ja Tottenham, joista jälkimmäinen voitti (***le!) Turnauksen historian menestyksekkäin joukkue ei kuitenkaan ole ManU, Arse tai Pool vaan - Exeter. Alun alkaen opiskelijahuumorina lähteneestä porukasta, joka halusi perustaa jalkapallojengin, on kuitenkin kasvanut kultti. Ehkä Exeterin fanit pelaavat jopa paremmin kuin alkuperäinen Exeter...

Turnauksen jälkeen pidettiin jatkot Terje Eckhoffin takapihalla, jonne puutarhajuhlat olivat siirtyneet aikaisemman siirtolapuutarhan sijaan.

Chelsea-ottelun tiimellyksestä. Itse olin vetäytynyt vaihtopenkille.


Kannustusjoukkomme. Forever blowing Bubbles!


Chelsea vastaan Manulla oli varaa jättää näin monta Rooneyta penkille.




Kolme miestä ja pokaali. Keskellä klubin perustaja Stein Olsen.


Terjen pihajatkoilla. Vasemmalla Terje itse, ja farkkutakissa maalivahtimme Erik Dammen, joukkueemme lyhin mies.


Kolme legendaa: Bjørn Arne Smestad, Alex Nielsen ja vuoden kannattajana palkittava Atle Husom.