Tekoja ne ovat presidentin sanatkin

Olen päättänyt olla koskematta pitkällä tikullakaan presidentti Niinistön uudenvuodenpuheeseen, koska en kuunnellut sitä. Minulla oli paljon parempaakin tekemistä, kuten seurustella toisessa maassa asuvan jälkikasvuni kanssa. Jotakin parempaa tekemistä olisin voinut suositella monelle muullekin toverille.

On ollut hämmentävää seurata mm. puoluetovereideni ilkuntaa Sauli Niinistön puheesta: siitä, mitä hän jätti sanomatta ja mitä hän sanoi. Joku on laskutikulla laskenut, kuinka monta kertaa Sauli jätti mainitsematta ilmastonmuutoksen ja ympäristön ja sen sijaan syyllisti työttömiä ja muutoin syrjäytyneitä siitä, että nämä oleskelullaan vaarantavat yhteisen kilpailukykymme, nuo vastuuttomat.

On osoittautunut, että aika usein presidentin puheesta arvosteltavaa löytävät samat henkilöt, jotka vielä vuosi sitten halusivat lakkauttaa presidenttiyden tarpeettomana. Mitäs väliä Niinistön tekemisillä saati sanomisilla mukamas oikein on, jos kerran koko presidentti-instituutio halutaan riisua vallasta ja sitäpaitsi sitä hoidetaan nytkin puolivallattomasti? Vähän siis johdonmukaisuutta. Katsokaa peiliin, toverit!

Paras veikkaukseni arvostelun motiiviksi on katkeruus: kun omasta miehestä, Pekka Haavistosta, ei tullutkaan tasavallan presidentti, Sauli halutaan osoittaa vääräksi kuninkaaksi.

Olen itsekin syyllistynyt tähän ilkkumiseen. Nyt olen kuitenkin ymmärtänyt, ettei kannattaisi. Vääriä kuninkaita itselleen valitsevat ihmiset, joilla on vääriä motiiveja, jotka ovat harhaanjohdettuja tai ainakin harhaisia. Jos me kerran haluamme lisätä suoraa demokratiaa, emme kai voi tällaista kansasta uskoa ja samalla antaa päätöksentekoa harhaisten käsiin?

Move on, Vihreät. Me. Niistä vaaleista, jotka muuten menivät meiltä aivan älyttömän upeasti, on jo vuosi. Aletaan sättimisen sijaan parantamaan kansalaisyhteiskuntaa ja niitä rakenteita, jotka ovat sattuneet jäämään presidentti Niinistöltä huomioimatta. Ja samalla aletaan miettimään jo presidentinvaaleja 2018!

Tosiasioita Norjasta

"Mitä muuta Suomessa on? Siellä on Lahti, se hiihtohuijauspaikka, ja Kirvesniemen pariskunta, mikä sen naisen nimi nyt olikaan, ensin hänellä oli jokin muu sukunimi ja sitten hän meni naimisiin, Harrinko kanssa se oli? Ja tuhansia järviä, ja Jean, suuri Sibelius, ja muotoilua, ja Nokia, herrajumala, tuottavin yhtiö koko Euroopassa, minulla on itsellänikin Nokian puhelin, se on luotettava kuin mikä ja siinä on infrapunaporttikin niille, jotka sellaista tarvitsevat, mutta minä en tarvitse, en pidä infrapunaporteista enkä infrapunaisista asioista ylipäätään, ne tuovat mieleeni sairauden, syövän, ja kuoleman, ja kuolema merkitsee muutosta, samoin kuin vesi, se merkitsee muutosta enemmän kuin mikään muu, ja siitä minä en pidä, helvettiin koko infrapuna.
Ja suomalaisilla on Kalevala, helkkari sentään, Kalevala, muinaiseepos vai mikä se nyt on, olen nähnyt otteita siitä televisiossa, kummalliset partaveikot juoksentelevat ympäriinsä ja laulavat ja uhraavat naisia ja toisiaan jumalille ja vaikka kenelle. Ja heillä on poroja, heillä on kasapäin kaksoisvokaaleja ja heillä on viinaa.

Tiedän Suomesta vaikka mitä."

Näin summasi tietonsa Suomesta kirjailija Erlend Loe mainiossa veijarikirjassaan Tosiasioita Suomesta (julkaissut Like), alkuteos Fakta om Finland. Tai siis ennakkoluulonsa. Ei nimittäin käynyt edes Erlend Suomessa.

Jos suomalaiset huijaavat hiihtämällä, norjalaiset huijaavat kirjoittamalla. Erlend Loe oli vielä melko tuntematon kirjailija, anoessaan matka-apurahaa kirjoittaakseen matkakirjan Suomesta. Hän ei koskaan käynyt Suomessa, minkä hän peitti tekaistuilla tositteilla. Ihan niinkuin kirjansa päähenkilö. Kirjanpidollisesti hänen rikoksensa on vanhentunut, mutta kirjallinen petos ei vanhene koskaan. Nyt on takaisinmaksun aika. Seuraavaksi esitän tarkistettuja, kokemusperäisiä tosiasioita Norjasta.

Norjalaiset tunnetaan kalasta. Ei siellä sitä ainakaan syödä, ainakaan Oslossa. Sitä nimittäin ei edes myydä. Ei ainakaan norjalaista kalaa. Norjalaisen kalan he dumppaavat esimerkiksi meille, suomalaisille. Itse syövät thaimaalaista kalaa, jos syövät. Oikeasti he syövät Pizza Grandiosaa. Ja niin juntteja ovat, että nyppivät siitä kaikki paprikat pois niin että Grandiosan piti alkaa valmistamaan pitsoja junteille ja vielä junteimmille (siis ilman paprikaa). Ja ne kaikkein junteimmat eivät edes osaa laskea, sillä ne paprikattomat ovat kalliimpia kuin ne, joissa on paprikaa.

Norjasta ei saa mistään smetanaa eikä kermaviiliä. Eivät onnistu monet ruoat. Ja Mandalissa 30 vuotta asunut isäni ystävä tilaa isältäni aika ajoin ruoka-apuna Koskenlaskija-sulatejuustoa, ja sanoo, että aina kun hän palaa Suomesta Norjaan, tuntuu että hän palaisi ajassa 30 vuotta takaisin. Heidän ruokavaliostaan puuttuu sitäpaitsi lounas kokonaan, koska Kekkonen söi sen. Kaikissa vaaleissa joku naiivi hölmö erehtyy ottamaan mallia Suomen Pisa-palkitusta koulusta, ja ehdottaa ilmaista koulu- ja päiväkotiruokaa, samalla tehden poliittisen itsemurhan. Yleensä hän on SV:stä eli paikallisesta Vasemmistoliitosta.

Erlend Loe heijastelee yleisiä norjalaisia tuntoja pitäessään suomalaisia kansana, jotka juksaavat hiihtämällä. Myös valtalehtien urheilukriitikot pitävät hiihtämistä niin keskeisenä kansallisen identiteetin rakennuspuuna, tai oikeastaan lasikuituna, että pääkirjoitustasollakin muistetaan tavan takaa kehua Norjan hiihtoihmeen syntyneen puhtain keinoin, ja voi sitä vahingonilon määrää aina kun Kaisa Varis jää kiinni siitä, että pussissa olevat jauhot eivät ole aivan puhtaita tai kun Matti Nykänen taas erehtyy luulemaan jotakin naista jukiksi (jukki on tanskalaisen uskomuksen mukaan suomalainen seurapeli, jossa miehet heittävät ilmaan puukkoja ja se, jonka päähän niitä jää eniten, valitaan jukiksi). Ja samat norjalaiset, jotka olivat ilakoineet Mika Myllylästä suurimpana suksien päällä kulkeneena roistona, muistivat heti ensimmäisinä mainita hänen olleen mitä suurin urheilija ja myös hienoin, arvostetuin ja pidetyin ihminen hiihtopiireistä hänen kuoltuaan. Hyi hitto tuota kaksinaamaisuuden määrää.

Loe syyttää suomen kieltä vaikeaksi. Suomi on sentään yksi kieli. Itse ovat sotkeneet asiat tahallaan siten, että heillä on kaksi kieltä. Ja niitäkin saatanat sönkkäävät kukin vielä ihan omalla tavallaan. Vastuu on täysin kuulijalla.

On norjalaisillakin ympäriinsä neitojen kauloja halailevia ja raiskailemassa juoksentelevia partaveikkoja. Ja niitä on paljon enemmän kuin meillä. Meillä on vain yksi, Väinämöinen. Norjassa koko kansa on sellaisia. Niitä kutsutaan viikingeiksi. Ja niillä on sarvet päässä kuin piruilla, saatanat.

Oslossa ylpeillään sillä, että kaupunki lämmitetään miltei yksinomaan uusiutuvilla energiavaroilla ja että muissa maissa (kuten esimerkiksi meillä, Suomessa) sotketaan energia-asioissa estotta. Me poltamme öljyä, maakaasua ja hiiltä ja olemme syypäitä ilmaston lämpenemiseen. Norjalaisilta ostetuilla fossiilisilla polttoaineilla.

Norjassa ei osata kierrättää, eikä rakentaa. Biojätteiden kierrätys on alkanut Oslossa vasta joissakin taloyhtiöissä, ja ne norjalaiset, jotka laittavat biojätteensä vihreisiin säkkeihin, asuvat joko väärissä taloissa tai kokonaan väärässä maassa. Taloissa on yksinkertaiset ikkunat, koska norjalaiset ovat niin hölmöjä, että luulevat voivansa lämmittää talojaan ikuisesti öljyllä. Jota he eivät edes juurikaan käytä lämmitykseen, vaan he dumppaavat sen tänne. Meille suomalaisille.

Norjalaiset ovat maailmanmestareita hiihdon lisäksi yhdessä lajissa. Se on norjalainen yhdistetty: omatunnon ulkoistaminen ja hurskastelu. Ensin peitetään omat rötökset, sitten dumpataan rikoksentekovälineet puoli-ilmaisiksi suomalaisille, js lopulta syytetään suomalaisia. Hyi helvetti.

Nämä eivät ole ennakkoluuloja Norjasta, vaan tosiasioita. Olen käynyt itse tarkistamassa. Enkä vain käymässä, vaan asumassa siellä. Kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla kävin havainnoimassa, toisella tarkistamassa. Ihan varmuuden vuoksi. Tiedän siis, mistä puhun. Toisin kuin Erlend.

Kansa, se olen minä!

Mitä tahansa, jota perussuomalaiset suustaan päästävät, he oikeuttavat sen kansan mielipiteenä. Minkä kansan? Keitä siihen kuuluu? Miten kansan mielipide on mitattu? Onko kansa yhtä mieltä? Kenen mieltä? Vai mahtuuko kansaan erilaisia näkemyksiä? Millaisia?

Ainakaan siihen ei näytä mahtuvan minun näkemyksiäni. Keskustellakaan he eivät halua. Tämä voidaan päätellä siitä, että kun koetin valistaa erään perussuomalaisehdokkaan Facebook-seinällä käydyn keskustelun yhtä osallistujaa siitä, että ilma ja ilmasto ovat kaksi eri asiaa, kommenttini sensuroitiin. Ilmeisesti siis perussuomalaisten halu tai kyky käydä keskustelua ovat huonot ja lisäksi tiedot ilmastonmuutoksesta ovat erittäin kehnot. Ei ihme, että heidän ilmastopoliittinen ohjelmansa onkin täysi susi.

Perussuomalaiset ovat ottaneet kansan äänen omiin käsiinsä, jos kehno metafora sallitaan. Olen tehnyt sanallistamisesta, osallistumisesta ja osallistamisesta ammattini, ja toivon totisesti, että jokainen löytäisi oman äänensä ja ihastuisi siihen edes sen verran että viitsisi käyttää sitä. Omaa ääntään. Kukin omaansa. Siis ihkaomaansa. Ei minun.

Demokratiassa on järjestelmänä yksi oikein iso vika: se pakottaa ottamaan kantaa siihen, pystyäkö elämään sovussa sen ahdistuksen kanssa, joka seuraa siitä, että omista asioista on päättämässä ihmisiä, jotka eivät välttämättä erota agraaria arkadiasta ja sosialismia sosiaalisuudesta. Nytkin minuakin koskevia lakeja on päättämässä sellaisia kansan valittuja, jotka tuntevat päätöksenteon rakenteet, valtiosäännön ja demokratian pääperiaatteet paljon huonommin kuin minä. Ja se on todella huolestuttavaa. Eivät sellaiset ihmiset ainakaan minua edusta.

Perussuomalaisiin ja kaikkiin muihin kansanpuolueisiin liittyy lähtökohtainen paradoksi. Puolueet, jotka käyttävät ylimpänä auktoriteettinaan kansan ääntä, ovat kaikkein taipuvaisimpia autoritaarisuuteen, harvainvaltaan ja henkilökulttiin. Mitä enemmän kansaa tarkoittavia sanoja on kasattu puolueen nimeen ja mitä isommalla ne on painettu puolueohjelmaan, sitä varmemmin kansanvalta pysyy kyseisestä puolueesta mahdollisimman kaukana.

Johtuuko ison veljen ja jumalhahmon kaipuu ja/tai sitten kyseisten puolueiden kannattajien psykologisista ominaisuuksista, sosiokulttuurisesta taustasta, siitä, että ei haluta vai että ei osata ajatella itse? Saattaisin osata arvella mahdollisia syitä tähän mutta en halua koska löydökseni taitaisivat tulla olemaan liian masentavia ja pelottavia, vaikka ei Soini ole sen enempää messias kuin Hitlerkään.

Perussuomalaiset ja muut kansanpuolueet eivät halua tai pysty ottamaan minkäänlaista kantaa siihen, millaista epistemologiaa ja metodologiaa ne käyttävät kansan mielipiteen keräämiseen. Suomeksi siis: miten ja mistä ne tietävät, mikä on kansan mielipide, miten mielipide kerätään ja keitä kansaan kuuluu. Jää täysin hämärän peittoon, millainen on niiden väittämän kansan ontologia. Esimerkiksi Nalle Wahlroos, Timo Soini, Michael Perukangas, Aleksander Stubb, Pekka Haavisto ja Yrjö Hakanen todellakin kuuluvat kaikki kansaan. Samaan kansaan. Suomalaisiin. Olisi kiinnostavaa kuulla kenen tahansa perussuomalaisen kannanotto siihen, miten hän aikoisi käyttää tätä tietoa hyväkseen politiikassaan.

Kansan selän takana piilottelu on raukkamaista puskista huutelua. Jokainen, joka piirtää itsensä ja kansan väliin yhtäläisyysmerkin, väittäen olevansa kansan ääni, tulee samalla väittäneeksi että kansan ääni on hänen äänensä. Koska kansa on yksiköllinen käsite, tällöin muita ääniä ei tarvita siitä yksinkertaisesta syystä että niitä ei ole. Tällaisessa politiikassa ei tavoitella enemmistön vaan suurimman vähemmistön diktatuuria, pienintä yhteistä nimittäjää. Tällainen politiikka olisi mahdollinen vain tilanteessa jossa suurin puolue muodostaisi yksin hallituksen. Ja itsenäisen Suomen historiassa suurin puolue on edustanut säännönmukaisesti vain hieman yli 20% äänioikeutetuista. Toisin sanoen, se puolue, josta tulee eduskuntavaaleissa Suomen suurin puolue, edustaa siis suomalaisista äänioikeutetuista noin 13-14 prosenttia. Perussuomalaisella retoriikalla tullaan siis vähemmistön diktatuuriin. Se siis siitä kansan äänestä.

Jos perussuomalaisten halu ja kyky käydä keskustelua niiden kanssa, jotka edustavat erilaisia näkemyksiä kuin "kansa" on niin huono kuin tuore kokemukseni vahvistaa, heidän on aivan turha ihmetellä sitä miksi he eivät ole kelvanneet hallitusvastuuseen.

Ei kansan äänen legitiimiin käyttämiseen oikein voi eikä kehtaa vaatia valtiotieteiden maisterin tutkintoa, mutta edelläesitetyistä varauksista huolimatta, demokratia on heikkouksineenkin paras olemassaoleva järjestelmä.

Ilmastopolitiikka on työllisyys- ja elinkeinopolitiikkaa

Olin Oslon yliopistossa pidetyssä ilmastopaneelissa, jonka oli järjestänyt LO eli Norjan SAK. Tässä pallo Suomen SAK:lle: kiinnostaako teitä ilmastoasiat, ja mitä aiotte tehdä omalta osaltanne edistääksenne sellaista työ- ja elinkeinoelämää, joka on paitsi kilpailukykyinen, myös kestävä ja miten aiotte varmistaa näiden tavoitteiden toteutumisen?

Yksi puhujista, sosiologian ja yhteiskuntamaantieteen vieraileva professori Karen O’Brien totesi, että emme voi odottaa johtajuutta ja vastuullisuutta muilta, vaan vastuussa ovat kaikki. Kansalliset hallitukset eivät voi odottaa, mitä tapahtuu Kööpenhaminan ilmastokokouksessa emmekä me kansalaisina voi odottaa, mitä hallituksemme tekee. Meidän on otettava aloite itse. Jotta me kansalaisina voisimme ottaa johtavan roolin ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa, tarvitaan asennemuutosta.

Vastuuta ei voi ulkoistaa, mukaanlukien ympäristö- ja yhteiskuntavastuullisuus. Ilmatila ei tunne kansallisia rajoja – kuten ilmastojärjestö Zeron Unni Berge muistutti - ja on tekopyhää norjalaiseen tapaan moittia muita eurooppalaisia maita fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja kehitysmaita korruptoituneesta järjestelmästä ja poliittisen tahdon puutteesta sitoutua päästövähennyksiin kun samanaikaisesti öljytuloista riippuvainen maa dumppaa huonon omatuntonsa muiden maiden päästöiksi.

Jos Norja haluaisikin olla todella globaalin ilmastokamppailun johtaja, tällöin se voisi käyttää öljyrahastonsa vaihtoehtoisten energiamuotojen tukemiseen ja ilmastoteknologioiden ja -innovaatioiden - kuten esimerkiksi uusiutuvien energiantuotantotapojen - viennin tukemiseen. Nyt edelläkävijänä olemisen etu menetetään heti siinä vaiheessa kun Kiina alkaa kilpailemaan tuotantokustannuksilla; Maailmanpankin tulisikin subventoida esimerkiksi Saksan aurinkokennotuotantoa, koska nyt Saksa on haastanut Kiinan oikeuteen aurinkokennojen tuotantokustannuksien dumppaamisesta, tai sitten luoda hintakartellisysteemi ympäristöteknologialle. Lisäksi nämä teknologiat ja innovaatiot tulee vapauttaa patenteista, jotta kehitysmaillakin on niihin varaa; öljyrahastoa voisikin käyttää myös menetettyjen patenttikorvausten kompensoimiseen.

YK.n Helen Bank peräänkuulutti kulutuksen ja kulutustavaroiden tuotannon vähentämistä. Edellytyksenä tähän on paitsi Karen O’Brienin peräänkuuluttama asennemuutos, mutta ”enemmän aikaa, vähemmän roinaa” –tyyppinen löyhä höpinä ei riitä, vaan tarvitaan aktiivista elinkeinopolitiikkaa, jossa esimerkiksi auton muuntaminen sähköautoksi on kannattavampaa kuin uuden auton ostaminen. Vanhan korjaamista on tuettava tarvittaessa vaikka negatiivisella autoverolla, joka toimii lisäporkkanana uuden ja kiiltävän ostamisen ihanuuden vastapainoksi.

Kuten Helen Bank muistutti, kyse ei ole vain ilmastokriisistä, vaan myös talous-, ruoka- ja maahanmuuttokriisistä ja niin edelleen, ja näiden kriisien yhteydet toisiinsa pitää nähdä, jotta kestäviä ratkaisuja voidaan saavuttaa. Kriisi on aina myös positiivinen mahdollisuus: ilmastokriisi voi toimia keppinä ja työllisyyskriisi porkkanana – tai miten päin sen sitten haluaakaan nähdä – tukea poliittisilla valinnoilla meitä kaikkia arkipäivän valinnoissamme. Kun perustetaan lisää bussilinjoja, luodaan samalla uusia vihertyöpaikkoja ja samalla lisätään joukkoliikennetarjontaa. Ja samalla voidaan jättää edes osa niistä Vanhasen rypälepommipolitiikalla tilatuista ja Kataisen ydinsähköasemilla ladatuista sähköautoista kotiin, ja tehdä niistä vaikka uima-altaita tai kanaloita, kuten Oslon joukkoliikenneyhtiö Ruterin mainoskampanjassa ehdotetaan.

Populisteja ei pidä ruokkia

Norjassa on syyskuussa parlamenttivaalit. Seuraamalla valtamedioita, ainakin Aftenpostenia, saa sellaisen käsityksen, että vaaleissa ei ole asetelmana hallitus vastaan oppositio, kuten vaaleissa yleensä, vaan Fremskrittspartiet vastaan muut.
Erona suomalaiseen puoluesisareensa Perussuomalaisiin, Fremskrittspartiet on saavuttanut Norjassa populistiseksi protestipuolueeksi hämmästyttävän vakiintuneen ja vahvan jalansijan.

Fremskrittspartietin ohjelmalistaan kuuluu mm.seuraavaa:
- kulttuurielinkeinoille ei kuulu mitään erikoiskohtelua, vaan ne ovat liikkeenharjoittamista. Kulttuuria ei tulekaan rahoittaa valtion kassasta, tai ainakin sitä tulee rahoittaa huomattavasti nykyistä vähemmän. Kansa päättää itse, millaista kulttuuria se haluaa, ja maksava yleisö rahoittaa lipputuloista kulttuurin. Miljoona kärpästä on välttämättä oikeassa!
- vallitseva ilmastopolitiikka on hysteriaa ja ihmisiä syyllistävää. Ihminen ei ole syypää ilmastonmuutokseen.
- kansalle halpaa bensaa ja enemmän autoteitä. Julkisen liikenteen määrärahoja on leikattava.
- aktiivinen kuolinapu on sallittava. Mutta: kenen hartioille kuuluu vastuu napin painamisesta?
- alkoholiverotusta on alennettava ja viini saatava maitokauppoihin, viis kansanterveydellisistä kustannusvaikutuksista.
- verotusta ylipäätään on alennettava, viis kansantaloudellisista kustannusvaikutuksista
- julkista turvallisuutta on lisättävä. Lisää poliiseja, jotka on kaikki aseistettava Ameriikan malliin!
- turvapaikkapolitiikkaa on kiristettävä, jottei Norja ”salaislamisoidu”

Koska FRP on protestipuolue, sitä on vaikea kuvitella hallitusvastuuseen. FRP:n vaatimukset verotuksen keventämisestä mutta kuitenkin kulujen nostamisesta esimerkiksi poliisille ovatkin ristiriitaisia. Mistä rahat?

Vaikka FRP:n politiikalle onkin helppo pudistella päätä, ei kannata syyllistyä siihen virheeseen, jonka valtamediat ovat tehneet: rakentamalla muut vastaan FRP –asetelman, saadaan FRP:lle pedattua Don Quijoten asema, jossa se saadaan näyttämään sankarilliselta vastarannankiiskeltä, ainoalta, jolla on rohkeutta ja visionäärisyyttä nähdä ja sanoa totuus.

Norjassa taiteilijat ovat yhtenä rintamana puolustautuakseen FRP:n kulttuuripolitiikkaa vastaan julistaneet ”kulttuuritaistelun”, jonka maalina on FRP. Tämä on osoitus taiteilijoiden naiiviudesta ja heikosta poliittisesta pelisilmästä. Parhaiten vihollinen voitetaan liittymällä sen vastustajien riveihin, eli toimimalla muissa puolueissa ja ajamalla sellaista politiikkaa, joka tarjoaa oikeita, positiivisia vaihtoehtoja. Sponsoreiden metsästämisessä tarvitaan retoriikkaa ja markkinataktista silmää: kykyä perustella, miksi juuri minun taiteeni on arvokasta. Jos taiteilijoiden retorinen osaaminen on todellakin näin kehnoa, FRP:läisessä valtiossa he itse tulisivat sinetöineeksi Norjan kuoleman kulttuurimaana.

Politiikassa melkein mikä tahansa julkisuus on hyvää julkisuutta. Jos todella halutaan taistella FRP:tä ja muita populistivoimia vastaan, näille ei pidä antaa ilmaista julkisuutta julistamalla nämä medioissa yksituumaisesti kaiken kahjouden ruumiillistumiksi.

Ilmastonmuutoksen estäminen menee puoluekurin edelle

Taidan tulla keksineeksi pyörän uudestaan todetessani, että ilmastonmuutos on aikamme suurin haaste ja uhka. Siihen verrattuna kaikki muut ongelmat – joihin yleensä on löydettävissä poliittinen ratkaisu kun tarpeeksi jaksaa kaapia – ovat näpertelyä. Kyse on siitä, onko maapallomme kelvollinen elinympäristö tulevaisuudessa; muuttuvatko ekosysteemit niin paljon, että koko ruokahuoltomme käy mahdottomaksi, eliölajit kuolevat ja kokonaiset kaupungit hukkuvat. Näillä taas on vaikutuksia kansainväliseen muuttoliikkeeseen, kansojenväliseen solidaarisuuteen ja jopa turvallisuuspoliittiseen ilmastoon.

Emme ehkä enää pysty täysin pysäyttämään aikapommia, mutta voimme huomattavasti hidastaa sitä. Kaikki, mitä voimme tehdä, meidän on pakko tehdä. Pakko voi olla myös hyvä kannustin; energiansäästön imperatiivi, joka pakottaa päivittämään teollisuuttamme, voi tuottaa lukuisia uusia keksintöjä, joilla voidaan tuottaa uusia työpaikkoja ja uutta hyvinvointia. Tämänkään toteaminen ei sinänsä ole mitään uutta.

Mitä sitten voimme tehdä ilmastonmuutoksen torjumiseksi? Tärkeimmät keinomme liittyvät elämäntapojemme – etenkin kulutustottumuksiemme – muutokseen ja suhteeseemme energiaan, etenkin sen tuotantoon, vaikka toki energiankulutuskaan ei ole aivan viatonta: mitä enemmän kulutetaan, sitä tarpeellisemmaksi nähdään lisäenergian tuottaminen.

Ensin energiaa tulee säästää, sitten säästää ja sitten vielä kertaalleen säästää. Jokainen meistä osaa sammuttaa valot niistä huoneista, joissa ei oleskele ja kilpailuttaa sähköyhtiönsä ja suorittaa tarveharkintaa auton käytössä. Jokamiehen energiansäästö ei ole mitään salatiedettä.

Suuri vastuu on myös elinkeinoelämällä. Tietysti esimerkiksi parturikampaaja voisi polkea kuntopyörää, tuottaakseen edes osan siitä sähköstä, jota hän liikkeessään tarvitsee.

Kun tavalliset kuluttajat ja elinkeinoelämä muodostavat kysynnän, suurin vastuu on kuitenkin päättäjillä. He nimittäin ratkaisevat sen, millaista ja miten paljon sähköä tarjotaan. Tarjonnan pitäisi aina olla proaktiivista: ei ainoastaan reaktionaarista kulutuskysyntään vastaamista vaan myös ohjailua. Päättäjien rooli ei kuitenkaan rajoitu energiantuotantoratkaisuihin, vaan he suunnittelevat itse asiassa sen, miten me elämme tulevaisuudessa. Päättäjät ovat vastuussa siitä, että yhteiskuntaa suunnitellaan jatkossa siten, että autoilu on kuriositeetti, saunat ovat vain taloyhtiöissä mutta eivät jokaisessa asunnoissa ja että taloyhtiöt varustetaan aurinkokennoilla. Noin muutamia esimerkkikeinoja mainitakseni. Jos päättäjät ottavat vakavasti roolinsa yhdyskuntasuunnittelijoina, joita ajaa eteenpäin visio hyvästä kaupungista – ja yhteiskunnasta – silloin sähköä kuluu huomattavasti nykyistä vähemmän.

Meillä on kuitenkin iso kiire. Voimme tehdä energiaremontin kaikille taloille, ja muuttaa rakentamisohjeita vastaisuuden varalta, mutta se ei riitä. Vaikka kaikessa politiikassa ilmastonmuutoksen ehkäisyn tulee olla se utopia, jota kohti pyritään, ensimmäisen keinon ollessa energiansäästön mahdollistaminen ja tukeminen kepillä ja porkkanalla, me tarvitsemme myös kiireen vilkkaa sähköremonttia. Tämä tarkoittaa hiilen, öljyn ja kaasun korvaamista sellaisilla energiamuodoilla, joista ei tule kasvihuonepäästöjä. Hiilivoimalamme on ensi tilassa jyrättävä alas; jotta jatkossakaan emme joutuisi kulkemaan pimeässä, tarvi taan ns. ratkaisuja.

Tuuli-, aurinko-ja vesivoima sekä maalämpö ovat juuri tällaisia energiamuotoja. Tuulivoimassa on kuitenkin haittansa. Mahdolliset tuulimyllyjen esteettiset haitat sivuutan, mutta merikotkia ja muita lintuja kuolee niiden lapoihin. Vesivoima taas tarkoittaa koskien valjastamista,mikä muuttaa vesiekosysteemejä arvaamattomalla tavalla. Jäljelle jäävät aurinkoenergia ja maalämpö.

Teen seuraavaksi poliittisen itsemurhan. Jos emme kykene lyhyellä – siis todella lyhyellä – aikavälillä – tuottamaan tarpeeksi sähköä vastaamaan edes vähenevään energiankulutusskenaarioon aurinkoenergialla, maalämmöllä ja ruokohelpillä, sitten taidetaan tarvita muutakin helppiä. Ydinvoima on ainoa ja paras suuren mittakaavan ratkaisu, mitä meiltä nyt löytyy.

Tiedän hyvin, että ydinvoima ei suinkaan ole haitatonta. En siis kannata ydinvoimaa, vaan vastustan fossiilisia polttoaineita. Ydinvoiman suurin aktuaalinen haittatekijä taitaa olla uraanilouhosten aiheuttamat terveysriskit sekä haitat louhosten lähiympäristölle. Jos kuitenkin ydinvoimaa vastustetaan sillä argumentilla, että ydinvoimaloiden polttoainetta voi käyttää ydinpommien rakentamiseen tai että ydinvoimaloita tai ydinjätehautoja vastaan voidaan hyökätä, argumentti on lievästi sanottuna älyllisesti ristiriitainen, etenkin kun suurin osa sen esittämistä henkilöistä ei muuten pidä sotilaallisia uhkia kovinkaan todennäköisinä tai ainakaan kunniapaikalla omassa poliittisessa agendassaan.

Moni perustelee ydinvoimakielteisyyttä myös sillä, että ydinvoimapäätöksen tekeminen sitoisi kätemme vuosikymmeniksi yhteen energiamuotoon ja estäisi kehittämästä vaihtoehtoisia, todella kestäviä energiamuotoja. Voi tietysti olla, että rahoittajia näihin uusien energiamuotojen kehitys- ja tutkimustöihin olisi vaikeaa löytää, jos energiakysymyksemme näyttäisi ikään kuin ratkaistulta. Mutta periaatteet jorpakkoon. Maapallon pelastaminen ei ole aatteellinen, vaan käytännöllinen kysymys. Kuten sanottu, meillä on kiire. ”Nyt” on nyt, eikä esimerkiksi huomenna tai 30 vuoden päästä. Meillä ei ole aikaa jäädä odottamaan deus ex machinaa, jonka joku Pelle Peloton taikoo ehkä hatustaan. Jos taikoo, niin aina parempi. Sitten voimme toden totta romuttaa ne ydinvoimalat, uudet tai vanhat.

Suomen poliittisista puolueista Kokoomus – jota syystäkin syytetään teollisuuden, mukaan lukien energiateollisuus ja sen lobbarit talutusnuorassa kulkemista – on perinteisesti ollut ydinvoimamyönteisin. Ei, en ole Kokoomuksen kätyri, vaikka seuraavaksi täydennän poliittisen itsemurhani lyömällä arkkuni kanteen varmuudeksi vielä toisenkin naulan.

Toimiessani itse Kokoomuksessa vuosina 1990-1992, Kokoomuksen pääagendana ei ainakaan tuolloin ollut ydinvoiman lisärakentaminen. Ei, vaan Suomen saaminen EU:n jäseneksi, mistä aloitteen tekivät muuten Kokoomusnuoret, joiden Bryssel-delegaatioon kuuluin.

Tietenkään en haluaisi asua ydinvoimalan varjossa. Kukapa haluaisi? Mutta enpä muuten hiilivoimalankaan savupiipun vaikutuspiirissä, tuulen alla silloin kun tuuli sattuu käymään silleen.

Vanhempi vihreä polvi, joka kasvoi aikuisiksi Harrisburgin varjossa, on kasvanut ydinvoiman pelossa. Nuorempien vihreiden sukupolvien ydinvoimafobian syitä - perinteiden kunnioittamisen lisäksi - en ryhdy arvelemaan. Jos perinnesyyt tai fobiat estävät Vihreitä tekemästä todella tehokasta ilmastopolitiikkaa, kyse on vastuuttomuudesta. Mikä olisi vahinko, sillä Vihreillä on avain käsissään. Meitä ollaan totuttu pitämään visionääreinä, niin hyvässä kuin pahassakin. Vain kyvyttömyys ottaa vastuuta voi estää Vihreiden nousun todella suureksi puolueeksi, tai lopultakin siis, tahtotilan puute. Vaikka: onko sillä lopultakaan väliä? Puolueethan ovat lopultakin vain välineitä, ja maapallon pelastamiseksi parhaat keinot – ja puolueet - ovat haussa.

Kirjoitukseni avasi sarjan ”harrastelijamainen puolueenhaukkuja”.

Tulevaisuuden koulu?

Kauhajoen koulusurma on antanut aihetta huolestua koululaisten sosiaalisten suhteiden ja maailmankuvan pirstoutumisesta. Nykyinen koulujärjestelmä, jossa maailma pilkotaan oppiaineisiin tuntikehyksen puitteissa, ei ainakaan auta asiaa.

Tulevaisuuden haasteet, jotka ovat jo itse asiassa tätä päivää, liittyvät suurien ongelmakokonaisuuksien haltuunottamiseen. Näitä haasteita ovat esimerkiksi ilmastonmuutos, monikulttuurisuuden ymmärtäminen, kansanterveyden romahtaminen ja kestävä kehitys. Näiden ilmiökokonaisuuksien hahmottaminen vaatii oppiaineiden rajat ylittävää tarkastelutapaa ja opetussuunnitelmien radikaalia uusimista. Nippelitiedolla ei tulevaisuudessa pääse pitkälle muualla kuin pubivisailuissa.

Tulevaisuuden koulussa tulee aktiivisesti valmistaa koululaisia kohtaamaan tulevaisuuden maailma, jonka aikuisia nykykoululaiset ovat. Ei riitä, että ympäristökasvattaja tai maahanmuuttaja käy koululuokissa pari kertaa vuodessa tai että oppilaille näytetään Al Goren tai John Websterin ilmastonmuutosaiheinen elokuva.

Koulun opetussuunnitelmassa eri oppiaineet kilpailevat keskenään koululaisten huomiosta tuntikehyksessä. Paljon parempi olisi, että koko opetussuunnitelma rakennettaisiin siten, että siinä olisivat kestävän kehityksen, terveellisten elämäntapojen ja monikulttuurisuuden näkökulmat mukana kaikessa opetuksessa sisäänrakennettuna. Tämä pitäisi huomioida sekä opettajankoulutuksessa että oppikirjoja päivitettäessä.

Oppikirjat pitäisi suunnitella siten, että niissä esitettäisiin ydinperheiden sijaan erilaisia perhemalleja ja kulutuskeskeisen elämäntavan sijasta näytettäisiin esimerkkejä siitä, että roinan voi korvata laadukkaalla yhdessäololla. Opettajien pitäisi rohkaista oppilaita projektitöihin, joissa koetettaisiin ymmärtää ongelmia ja kehittää niihin ratkaisuja, ja oppia ymmärtämään syy-yhteyksiä erilaisten ilmiöiden välillä. Jos oppilaat eivät ymmärrä ilmastonmuutoksen syitä ja seurauksia ja käsitä paikallisen elinkeinoelämän ja maailmantalouden suhteita, he ovat kuin pursia valtamerellä ilman ohjaimia.

Pressanvaalien äänioikeusikärajaksi 16

Kuntaministeri Mari Kiviniemi on esittänyt, että kuntavaaleissa voitaisiin kokeilla äänioikeusikärajan alentamista 16 vuoteen, koska mahdollisuus vaikuttaa omalla kotiseudullaan saisi nuoret identifioitumaan kotikuntaansa paremmin, ennen kuin he mahdollisesti muuttavat opiskelun, työpaikan tai kumppanin perässä isoon kaupunkiin, yleensä Helsinkiin. Lisäksi hän olettaa, että nuoret ovat nimenomaan kiinnostuneita lähiympäristöstään.

Hän ymmärtää täysin väärin, tosin hän ei ole yksin. Kiviniemen näkökulma on ymmärrettävä keskustalaiselle sudeettihaja-asukille, joka on emigroitunut Helsinkiin. Ne nuoret, jotka ovat kiinnostuneita ympäröivästä maailmasta, potevat ns. maailmantuskaa. He ovat huolestuneita maailmankaupan vääristymistä, ihmiskaupasta, ydinaseista ja ilmastonmuutoksesta, ja he kokevat, että kunnallispolitiikassa päätettävät asiat - kuten parkkipaikkanormit, terveyskeskuksien sijainnit, kaavoituspolitiikka - ei kosketa heitä mitenkään.

Luulen, että ne nuoret, jotka haluaisivat äänestämällä vaikuttaa asioihin, olisivat kiinnostuneimpia äänioikeudesta presidentinvaaleissa tai eurovaaleissa, ei niinkään kuntavaaleissa. Asia ei ainakaan parane sillä, että kunnallispolitiikasta kirjoitellaan ikään kuin siellä käsiteltäisiin vain esimerkiksi ruotsinkielisen työväenopiston johtokunnan toisen varajäsenen valinnasta. Vielä tarttis tietää, miksi se muka on niin vähäpätöinen asia?

Äänestysikärajan alentamista on vastustettu muun muassa sillä, että ainakin se osa nuorista, joille BB (enkä tarkoita Boris Beckeriä, Brigitte Bardotia tai Björn Borgia) on referentiaalista todellisuutta, äänestäisivät valtuustot täyteen huonoja tanssijoita, sinkkumaanviljelijöitä ja huonoja wannabe-laulajia. Julkkisehdokasargumenttia en kuitenkaan osta. Ketkä ovat äänestäneet urheilijoita, missejä, laulajia ja juontajia eduskuntaan elleivät niin sanotut hyvin informoidut aikuiset?

En allekirjoita sitäkään että kunnallispolitiikka kävisi demokratian koelaboratoriosta. Tämä tarkoittaisi sitä, että nuorten äänioikeus perusteltaisiin sillä, että sitä voidaan kokeilla kuntavaaleissa, koska kunnallispolitiikassa ei muka päätetä kovinkaan tärkeistä asioista. Tällaista signaalia ei pidä antaa.

Muistan kansanedustaja Johanna Sumuvuoren todenneen jossakin, että jos äänioikeusikärajaa alennettaisiin kuuteentoista, samalla ehdokkaaksi asettumisen ikärajaakin tulisi laskea kuuteentoista, koska vaalikelpoisuus on sama asia kuin äänioikeus. Vaaleissa tulee olla mahdollisuus äänestää itseään.

Kunnissa tehdään päätöksiä, jotka lopultakin ratkaisevat esimerkiksi sen, millä kulmakertoimella ilmastomme lämpenee. Se, mitä liikennevälinettä ihmiset käyttävät, millaisia energialähteitä on saatavilla ja millaista on paikallinen yhdyskuntasuunnittelu, minne rakennetaan ja mitä, minne sijoittuvat työpaikat, ratkaisee maapallomme tulevaisuuden.

Ilmastolaki nyt!

Eduskunta palaa työhön tiistaina 9.9. Ilmastonmuutokseen vastaamisesta on puhuttu hyviä ja kauniita koko kesä, mutta Suomen päästöt jatkavat kasvamistaan. EU:n viimeisimmän päästödatan mukaan Suomi kuuluu perässähiihtäjiin päästöjen vähentämisessä – vuoden 2006 päästöt olivat yli 13 prosenttia Kioton vertailutason yläpuolella. Samaan aikaan hiilen ja öljyn kulutus kasvavat.

Kansanedustajille on lähetetty lähes 16 000 korttia, joissa suomalaiset ovat pyytäneet ilmastolakia. Nykypolitiikka ei vastaa ihmisten tahtoa.

Muodostamme vartaloillamme eduskunnan portailla maaten tekstin "Ilmastolaki nyt". Tempaus järjestetään tiistaina 9.9. klo 8-12, ja teksti muodostetaan kahdessa vuorossa: klo 8-10 ja 10-12.

OHJEET TEMPAUKSEEN OSALLISTUMISESTA

Kiitos, että tulet vaatimaan ilmastolakia! Tästä viestistä löydät ohjeita ja käytännön tietoja ihmisbanderollitempaukseen.

Aluksi lyhyt muistilista asioista, jotka sinun on tarpeen huomioida etukäteen:

ole ajoissa paikalla eduskunnan päärakennuksen edessä, kun vuorosi alkaa (klo 8 tai 10, ilmoittautumisesi mukaisesti)

pukeudu mustaan tai tummiin ja kirkkaisiin väreihin

varaa lämmintä vaatetta, sateen sattuessa varustaudu sadevaattein

laukuille ja repuille on laukkunarikka, vältä kuitenkin suuria kantamuksia.

SAAPUMINEN PAIKALLE

Jos olet ilmoittautunut ensimmäiseen vuoroon (klo 8-10), saavu eduskunnan päärakennuksen portaiden eteen tasan kello kahdeksalta. Jos olet ilmoittautunut toiseen vuoroon (klo 10-12), saavu niin ikään päärakennuksen portaiden eteen tasan kello kymmeneltä. Ajoissa paikalle saapuminen varmistaa, että ihmisbanderolli muodostuu suunnitelmien mukaan ja lähettää mahdollisimman vahvan poliittisen viestin. Kokoonnumme ensin portaiden edessä olevalle parkkipaikalle ja annamme tarkempia ohjeita siitä, miten löydät oman paikkasi kuviosta.

MITEN VARUSTAUDUN? ENTÄS SADE?

Laita yllesi tummat vaatteet. Musta väri sekä muut kirkkaat ja tummat värit ovat parhaita, sillä ne erottuvat parhaiten portaiden ja makuualustojen väristä. Mitä paremmin erottuva teksti, sitä näyttävämmät kuvat lehdistössä. Housujen ja takin ei tarvitse olla täysin samaa väriä. Harmaa, beige, keltainen, khakinvihreä ja muut haaleat värit eivät erotu portaiden ja makuualustojen väristä, joten pyydämme, ettet pukeudu näihin väreihin.

Järjestämme paikalle lämmintä juotavaa ja taukojumppaa sekä retkipatjamaisen makuualustan jokaiselle, mutta syyskuun aamupäivä voi olla kolea. Pukeudu siis lämpimästi ja kosteudenkestävästi – tempaus toteutetaan, satoi tai paistoi ;) Suosittelemme ottamaan mukaan oman tyynyn tai muuta lisäpehmustetta sekä päähineen, kaulahuivin ja hansikkaat. Paikallaan maatessa tulee yllättävän viileä.

Jos sattuu sadesää, pukeudu sadevaatteisiin. Kirkkaat sadeasut erottuvat loistavasti, joten ne käyvät erinomaisesti tempausvaatteiksi!

MITÄ SIIS TAPAHTUU? MITÄ MINUN PITÄÄ TEHDÄ?

Kussakin vuorossa maataan eduskunnan portailla ihmiskirjaimina noin 2x40 minuuttia. Kaksituntisen vuoron alusta noin puoli tuntia mennee ihmiskirjainten muodostamiseen, ja jäljelle jäävä 1,5h jaetaan kahtia taukojumpan avulla. Vuorosta ei voi lähteä kesken pois, jotta kirjaimet pysyvät kokonaisina. Tempauksen juontaa näyttelijä Juha Kukkonen, ja paikalle tulee lukuisia kansanedustajia. Luvassa on puheiden lisäksi musiikkia ja mahdollisuus kysyä ympäristöjärjestöjen ilmasto- ja energia-asiantuntijoilta kaikki, mitä olet aina halunnut tietää ilmastosta, mutta et ole kehdannut kysyä.

MIHIN JÄTÄN LAUKKUNI, MISSÄ ON VESSA...?

Järjestämme paikalle laukkunarikan, jota valvotaan koko tempauksen ajan. Vältä isoja kantamuksia – työvaatteet tai läppärin tms. sisältävä reppu mahtuu kyllä laukkunarikkaan.

Eduskunnan lisärakennuksessa eli Pikkuparlamentissa olevan kansalaisinfon wc on osanottajien käytettävissä. Huomaa kuitenkin, että kansalaisinfo aukeaa vasta klo 10! Ensimmäisessä vuorossa olevien kannattaa siis välttää useiden litrojen tankkausta ;)

MIKSI IHMISBANDEROLLI, MIKSI MAKAAMME? JA MIKSI 9.9?

Eduskunnan syysistuntokausi alkaa 9.9. Tällä istuntokaudella käsitellään ilmasto- ja energiastrategiaa, joka hahmottelee Suomen ilmastopolitiikkaa vuosikymmeniksi eteenpäin. Suomen suunnittelemat ilmastotoimet eivät vastaa kahden asteen tavoitetta, vaan toteutuessaankin vähennykset olisivat aivan liian pieniä. Lisäksi näiden vähäistenkin tavoitteiden saavuttaminen on epävarmaa ilman pitkäjänteistä suunnitelmaa ja laintasoista sitoutumista. Emme tarvitse kunnianhimottomia linjauksia, tarvitsemme ilmastolain. Nyt!

Kansanedustajille on lähetetty lähes 16 000 viestiä, joissa suomalaiset ovat pyytäneet ilmastolakia. Haluamme kannustaa kansanedustajia olemaan vastuunsa mittaisia. 9.9. jätetään eduskunnalle ilmastolakialoite, jonka vaikutusta haluamme tehostaa omilla vartaloillamme. Olemme ilmastonmuutoksen torjumisen kanssa niin tosissamme, että viestimme vartaloillamme ”ilmastolaki nyt”. Ovatko kansanedustajat tosissaan? Otetaan selvää!

MUITA KYSYMYKSIÄ?

Ota rohkeasti yhteyttä:

meri.pukarinen@maanystavat.fi, 050 329 3479

Nähdään ihmisbanderollissa!

Pienempien päästöjen puolesta - allekirjoita!

Huomiseksi koetetaan kerätä 250 000 tuhatta ääntä Japanin pääministerille, jotta Japanin johtamassa teollisuusmaiden G8 -kokouksessa kyseisten maiden johtajat tiukentaisivat kansallisia päästötavoitteitaan. Vetoomuksen voi allekirjoittaa klikkaamalla otsikkoa:

Alla selostus asiasta pidemmin englanniksi:

Hi,
I just signed an urgent global petition demanding the G8 stop efforts to derail progress towards a new international treaty to tackle global warming. Climate change is a very important issue, and I thought you might like to join me in taking action.
http://www.avaaz.org/en/g8_climate_wakeup/98.php?CLICK_TF_TRACK
Climate change hangs in the balance at the 2008 G8 Summit. Everyone is looking to G8 President Japan for bold leadership. But the Japanese PM has so far excluded commitments to mid-term emission cutting targets. Scientists agree: these targets -- 25-40% by 2020 -- are crucial if we are to avoid a climate catastrophe. With the Japanese proposal and the US and Canada seeking to exploit loopholes in any agreement, we’re in danger of losing all the progress made towards a new global treaty at the UN climate meeting in Bali last December.
Avaaz ,the global advocacy group, is creating a worldwide public outcry to demand the G8 for strong action. The petition will be delivered to Japanese PM and G8 President, Yasuo Fukuda, on Wednesday June 18. So please, take a moment now to make your voice count by signing the petition. Together we can stop the Group of Eight from ruining the planet:
http://www.avaaz.org/en/g8_climate_wakeup/98.php?CLICK_TF_TRACK

Hirvenpieru aiheuttaa ilmaston lämpenemisen

Tilastotieteen johdantokurssilla minulle opetettiin, että puhelimet aiheuttavat maksasyöpää. Tämän tarinan opetuksena oli osoittaa näennäinen tilastollinen korrelaatio, ja opettaa tulkitsemaan tilastoja. Meille opiskelijoille esitettiin kaksi käyrää, jotka esittivät puhelinkojeiden ja maksasyöpätapausten määrää. Toden totta, maksasyöpätapauksien määrää kuvaava käyrä oli samanmallinen kuin puhelinkojeiden määrää osoittava käyrä, ja näytti seuraavan sitä parin vuoden viiveellä. Puhelimet eivät kuitenkaan aiheuta maksasyöpää, vaan molempien taustalla on sama selittävä muuttuja: modernisaatio. Mittareina modernisaatiolle - joka tässä ilmenee teknis-tieteellisenä kehityksenä - voidaan pitää teknisten innovaatioiden diffuusioastetta sekä diagnostiikan kehitysastetta.

Norjan arvostetuimmassa sanomalehdessä, Aftenpostenissa, Tom Slungaard nosti hirvenmetsästäjät ilmastonmuutoksen ehkäisemisen avainhenkilöiksi. Hän väitti, että hirvi päästäää vuodessa saman verran ilmastollisesti haitallisia kaasuja ilmaan kuin 13 000 kilometriä vuodessa ajava keskivertoautoa ajava keskivertoautoilija. Anaalisten tuotteidensa aiheuttamien sulotuoksujen lisäksi hirvi pilaa ilmastoa myös syömällä happea tuottavia viherkasveja. Laskelmissa ei kuitenkaan otettu huomioon sitä, että kasvit palautuvat takaisin luonnon kiertokulkuun, eli hirven kakka maatuu. Laskelmassa ei myöskään huomioitu sitä, että keskivertoautoilijakin on ihminen eli hän pieree.

Ehkä Tom Slungaardin - joka ei muuten kirjoituksessaan mitenkään perustellut sitä, millä hauiksilla hän oikein kirjoittaa - todellinen motiivi rohkaista hirvimetsälle oli eliminoida tieliikenteelle, muun muassa hirvimetsälle matkaaville metsästysporukoille - vaaralliset eläimet. Jos Slungaardin toive toteutuisi, silloin emme voisi ainakaan syyttää hirviä ilmastonmuutoksesta. Jäljelle ilmastoa pilaamaan jäisivät vain autoilijat.

Volvon kosto

Tämä se vasta on elämää! Työmatkaruuhkaa Helsingin Hakamäentiellä.

Kun menin Welhoon, eli sähköpostipalvelimeeni, näin muutamia viikkoja sitten uutisotsikon, joka heti herätti mielenkiintoni: "Vantaa vetoaa kehäradan puolesta". On enemmän kuin ironinen paradoksi, että kun yritin avata uutisen, sen lukemisen osittain esti mainosbanneri "Uusi Volvo". Eikö kehäradan tarkoitus ole juuri se, ettei tarvitse ostaa Volvoa? Ehkä Volvo autoilupuolueen - anteeksi siis Kokoomuksen avustamana - janoaa kostoa.

Viimeviikkoisessa Norjan yleisradion, NRK:n paneelikeskustelussa Høyren varapuheenjohtaja totesi vastustavansa tietulleja - ruuhkamaksu Oslossa jo on - koska hänen mielestään lapsiperheillä "ei ole vaihtoehtoja". Miten niin ei ole vaihtoehtoja? Oslossa näkee paljon - paljon Suomea enemmän - polkupyöriin kiinnitettyjä kuomullisia peräkärryjä, joissa pieni lapsi kulkee kätevästi.

Eikö Kokoomus, anteeksi, siis Høyre aina olekin liputtanut yksilönvapauden puolesta, ja tähän vapauteen kuuluu myös vapaus ottaa rento takanoja bussissa, jättäen ruuhkissa kiroilun bussikuskille? Lastenvaunujen kärrääminen matalalattiabussiin tapahtuu yhdessä silmänräpäyksessä, verrattuna autoon. Ensin pitää lapsi ottaa pois vaunuista, installoida turvaistuimeen ja sitten vielä paloitella lastenvaunu tavarasäiliöön. Tänä aikana iloinen bussimatkustaja on jo huitsin Nevadassa.

Vapauteen kuuluu aina myös vastuu; eikö jokaisen yksilön tulisi kantaa oma vastuunsa ilmastonmuutoksen torjumisessa? Mikä ihme siinä autoilussa nyt on niin iloista; istut liikenneruuhkassa etkä pääse minnekään, suljettuna pieneen kopperoon mahdollisesti hermostuneena (liikenneruuhkasta?) parkuvien kakaroiden kanssa?

Meillä - tai siis siellä - Suomessakin taannoin kansanedustaja Päivi Lipponen väitti, että auto on nyt kertakaikkiaan välttämättömyys lapsiperheille. Päivi Lipponen, maksatko autokouluni niin että ehdin saada ajokortin ennen helmikuun laskettua aikaa? Vai pitäisikö puolisoni pakkosteriloida tai vielä syntymätön lapsemme kenties pakkoadoptoida sellaiseen perheeseen, jossa hänelle on luvassa parempi elämisen standardi?

Ilmastopolitiikka on rauhanpolitiikkaa

Punainen matto on valmiina. Ketähän se odottaa?

Olin saanut juuri sisäpiiriystäviltäni tekstiviestillä asiantuntijavinkin, että mattoa tulisi pian astumaan USA:n melkein presidentti Al Gore. Odotin kamera kädessä Al Goren saapumista Oslon Rådhusetin eli kaupungintalon pääovista useita tunteja, palellen, nälkäisenä ja kusihätäisenä.



Ja sitten sieltä ulostautuikin vain joukko tällaisia vakavan ja viisaan näköisiä miehiä. ME HALUAMME AL GOREN!



Tämänvuotisen Nobelin rauhanpalkinnon saamisen kunnian Yhdysvaltain entinen varapresidentti Albert "Al" Gore onnistui miltei omimaan hallitustenväliseltä ilmastopaneeli IPCC:ltä, jonka kanssa sen jakoi.

Leikki sikseen, Al Gore on käyttänyt tunnettuuttaan hyväkseen kiitettävällä tavalla, nostaessaan ilmastonmuutoksen yleiseksi keskustelunaiheeksi. Hän, jolla on melkein valta mutta mikrofoni ihan kokonaan, kuunnellaan, ja kuunnellaan vieläkin enemmän nyt kun hänellä on myös kunnia.

Al Gore on nostattanut tietoisuutta maapalloa väistämättä uhkaavasta ilmastonmuutoksesta jo kymmeniä vuosia. Tuomiopäivän profeetta? Ehkä. Vaikkei ilmaston lämpenemistä - johon ihmisen osuutta muutamat tuomaat vieläkin epäilevät - voisikaan kokonaan pysäyttää, muutoksen kulmakerrointa voi kuitenkin hidastaa, ostaa meille ja jälkipolvilleen lisää aikaa. Samalla voi ehkä ostaa hieman lisää aikaa Al Gorelle, jonka epäillään tekevän comebäckin politiikkaan takaovista, joskin paraatisellaisista tätä seuraavissa USA:n presidentinvaaleissa, joissa häntä ei ehkä pidetä ainoastaan enää ehkä tavalliselle kansalle hieman liian fiksuna miehenä vaan messiaana.

Al Gore on kiertänyt eräänlaisena saarnamiehenä, jonka aseina Raamatun sijasta ovat olleet Powerpoint, diaprojektori ja kavereidensa tilastot. Retorisesti Gore on taitava, tosin retoriikan tutkijalle hänen keinonsa ovat helposti läpivalaistavissa. Hän sitoo kuulijansa seuraamaan tarinaa kertomalla sydäntäsärkeviä omakohtaisia tarinoita keuhkosyöpään kuolleesta siskostaan ja miltei auto-onnettomuudessa kuolleesta pojastaan, jotka herättivät Goren tajuamaan - mutta mitä? Kun Gore vetoaa tutkittuun asiantuntijatietoon, hän käyttää episteemisiä modaliteetteja hyväkseen, vakuuttaen kuulijansa asiantuntemuksestaan lisäämällä lähteensä pienellä epiteetillä "my (good old) friend".

Al Goren sanoma on tullut tunnetuksi myös parhaan dokumenttielokuvan oscarin voittaneesta elokuvasta Epämiellyttävä totuus, jonka myös Gore miltei onnistui omimaan. Useimmat tietävät Al Goren elokuvan, mutta harvat sen, että sen on ohjannut Davis Guggenheim. Jutun elokuvasta ja sen esitelleestä Kai Ovaskaisesta - yritys Suomen Al Goreksi - voi lukea tämän blogin juttuarkistosta heinäkuulta (linkki http://perukangas.blogspot.com/2007/07/epmiellyttv-totuus.html).

Oscar-komiteaankin Goren retoriikka puri. Toki ilmastonmuutos on maailmanlaajuinen ilmiö, ja se koskettaa kaikkia. Sen ehkäisyssä ovat rikkaat maat avainasemassa, mutta eniten se tulee koskettamaan köyhiä. Tässä mielessä kyse onkin kansainvälisestä solidaarisuusprosessista par excellence.



Ylläoleva valokuva osoittaa, että ympäristöpolitiikka todellakin on rauhantyötä. Infotaulun mukaan saasteet tappavat 3 miljoonaa henkeä vuodessa, ja tämäkin arvio taitaa olla alakanttiin. Kuva on englantilaisvalokuvaaja Steve Bloomin luontokuvanäyttelystä "Spirit of the World", joka on esillä Oslon Rådhusetin ja Nobelin rauhankeskuksen välissä. Upeita valokuvia ryydittävät tilastotiedot. Metodi on siis samankaltainen kuin Al Gorella, tuetaan omaa esitystä auktoriteeteilla.

Suomen ilmastopolitiikka on ollut tähän mennessä surkeaa, siellä Albanian ja Valko-Venäjän, näiden demokratian ja uuden teknologian edelläkävijämaiden tasolla. Nyt tosin Matti Vanhanen on yrittänyt kerrankin osoittaa edelläkävijyyttä (ehkä kuiskaajansa Oras Tynkkysen opettamana), ja ilmastosta on tullut Suomessa asia ihan vasta viime viikkoina; ero siinä, missä määrin aiheesta kirjoitetaan Hesarissa verrattuna viime käyntiini Suomessa, on tuntuva. Norjan päälehti Aftenpostenissa asiasta tosin kirjoitetaan päivittäin, ja äskettäisissä kunnallisvaaleissa ilmasto oli jopa kunnallisvaaliteemana, ja SV:n epäillään hävinneen vaalit siksi, että heidän ympäristöministerinsä ei ole onnistunut pitämään oman sektorinsa puolia.



Ylläoleva kuva kertoo, että Lontoossa ruuhkamaksut ovat vähentäneet liikennettä 20% neljässä ja puolessa vuodessa. Tukholmassa ruuhkamaksut ovat vähentäneet liikennettä 10% vaivaisessa vuodessa. Ilmastonsuojelun voisikin aloittaa esimerkiksi säätämällä Helsinkiin tietullit, tai edes ruuhkamaksut.

Suurin yksittäinen syy ilmastonmuutoksen on tuhlaileva luonnonvarojen - etenkin orgaanisten polttoaineiden - käyttö. Allaoleva kuva toteaa, että nyt käytämme öljyä kahdessa viikossa saman verran kuin vuonna 1950 käytettiin vuoden aikana, ja että siitä puolet kuluu liikenteessä. Liikennettä on siis pakko rajoittaa, ja energiaystävällisiä kulkuneuvoja kehitettävä. Saastuttamatonta energiaa on suosittava.

Epämiellyttävä totuus

Kai Ovaskainen.
Kuvalähde: http://www.kuntatyo.fi/ammattikuvaukset/viestintajohtaja.html

Horisontin elokuvaopintopiiri katsoi keskiviikkona 21.2. kello 16 Bill Clintonin varapresidenttinä tunnetun Al Goren kirjaan perustuvan, ilmastonmuutoksesta keskustelua herättäneen elokuvan "Epämiellyttävä totuus". Asian ajankohtaisuudesta ja kiinnostavuudesta kertoo se, että paikalle Horisontin kahvilaan elokuvaa katsomaan oli saapunut parisenkymmentä ihmistä.

Al Goresta piti kerran tulla Yhdysvaltain presidentti, ja tulikin – ainakin melkein. Hän hävisi vuoden 2000 presidentinvaalit äärimmäisen niukasti ja hieman kyseenalaisesti George W. Bushille. Tämän jälkeen Gore jätti politiikan ja omistautui ilmastonmuutoksen kiertäväksi lähettilääksi. Al Gore on kuitenkin jo pitkään, opiskeluajoistaan saakka ollut kiinnostunut ympäristöasioista.

Tänä vuonna Oscar -ehdokkaana olevan elokuvan on ohjannut Davis Guggenheim. Elokuvassa esitetään järkyttäviä havaintoesimerkkejä jäätiköiden sulamisesta ja näytetään, millaiseksi rantaviiva monin paikoin muuttuisi, jos esimerkiksi Grönlanti tai osa Etelämantereesta sulaisi. Grönlannin sulaminen aiheuttaisi merenpinnan kuuden metrin nousemisen, ja jo tällä olisi katastrofaaliset vaikutukset.

Al Gore toteaa, että on harhaluulo, että viimeaikaiset merkit ilmaston lämpenemisestä olisivat sattumaa ja että ne mahtuisivat normaalin lämpötilan vaihteluvälin sisälle. Ilmakehän hiilidioksidipitoisuudella ja maapallon keskilämpötilalla on selvä yhteys, jonka voi havaita tilastoista. Toinen harhaluulo on se, että yksittäinen ihminen ei voisi tehdä paljoakaan ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi. Me voimme kaikki esimerkiksi kilpailuttaa sähköyhtiömme, ryhtyä kierrättämään ja käyttämään julkista liikennettä oman auton sijaan työmatkoillamme.

Elokuva liittyi paitsi Horisontin elokuvakerhoon, on se myös osana Vihreiden kansanedustajaehdokas Kai Ovaskaisen kiertuetta, jossa hän on esittänyt elokuvaa eri puolilla Helsinkiä. Ovaskaisella itsellään on vankka elokuvaharrastajan tausta, hän on toiminut Pirkanmaan elokuvakeskuksen toiminnanjohtajana ja lisäksi hänellä on ollut useita elokuva-alan luottamustehtäviä. Viimeiset seitsemän vuotta hän on työskennellyt Vantaan viestintäjohtajana.

Artikkeli on julkaistu alun perin Horisontin uutisarkistossa, ja sen voi lukea klikkaamalla otsikon linkkiä.

Kansainvälinen ympäristöpäivä

Tänään, tiistaina 5.6. vietetään YK:n julistamaa kansainvälistä ympäristöpäivää 36. kerran. Kampanjapäivät ovat kertaluonteisia interventioita, joiden tarkoitus on nostattamalla tietoisuuteen uusia asioita kylvää elämänmuutoksen siemen. Ilmastonmuutoksen ja roskaantumisen pysäyttäminen, eliölajien ja kokonaisten biotooppien pelastaminen vaatii kuitenkin radikaaleja ja pysyviä muutoksia. Meillä ei ole varaa ajatella, että yksittäisen ihmisen teot olisivat vain pisara valtameressä, vaan talkoisiin tarvitaan meitä kaikkia.

Arkipäivän ympäristöteot ovat lopultakin aika yksinkertaisia. Lajittelemalla roskat ja välttämällä yksityisautoilua pääsee jo alkuun. Seuraava askel onkin sitten kilpailuttaa sähköyhtiö.

Myös kuntien ja valtiovallan tulee osallistua ympäristötalkoisiin. On hienoa, että valtioneuvostoon saatiin ympäristövaltiosihteeri ja että tälle paikalle niin loistava henkilö kuin Oras Tynkkynen, mutta se ei riitä. Tuoreen hallituksen vasta-alkaneella taipaleella ympäristö on jo kärsinyt valitettavia erätappioita. Näistä mainittakoon toivottua pienemmäksi jäänyt suurten kaupunkien joukkoliikennetuki ja ainakin vuodella siirtynyt Marja-radan aloittaminen. Lisäksi tämä hallitus joutuu - tavalla tai toisella - ottamaan kantaa mahdollisen lisäenergian tuottamismuotoon. Vielä tarttis tietää, tarvitaanko lisäenergiaa ylipäätään. EU -tasolla Satu Hassin ja kumppaneiden aloite kieltää hehkulamput EU-alueella toivottavasti etenee.

Kun hallinnossa ja politiikassa puhutaan yleensä ympäristöstä, kansalaiset ymmärtävät sen luontona. Kaupunkien täydennys- ja tiivistysrakentamista tavataan perustella muun muassa sillä, että tiivis yhteiskuntarakenne säästää ympäristöä ja energiaa, koska muuten elintilapakolaiset pakenevat kehyskuntiin. Niin säästääkin, mutta kaupunkilaiset tarvitsevat omat henkireikänsä eli viheralueensa, ja niiden puuttuessa virkistysaluepakolaiset suhaavat kesämökeille ja aarnimetsiin harva se viikonloppu. Professori Liisa Tyrväisen tutkimukset osoittavat, että virkistysalueiksi ymmärrettyjen viheralueiden taloudellista merkitystä ei ymmärretä eikä sille olla kehitetty yksiselitteisiä mittareita. Kuitenkin, virkistyskäytössä olevat viheralueet mahdollistavat arkiliikuntaa, joka taas tukee kansanterveyttä. Tällä taas on ennaltaehkäisevänä terveydenhuoltona ennalta-arvaamattoman suuri kansantaloudellinen merkitys.

Politiikasta on etenkin 90 -luvun alusta tullut talouden jakojäännös. Talous tekee interventioita politiikkaan, eikä esimerkiksi päinvastoin. Tämän huomaa television vaalitenteissäkin, jossa muille asioille jätetään loppuun osio "muut asiat", joille hups, ei yllättäen jääkään aikaa. Yhtenä tämän koko nyky-yhteiskunnan läpäisevänä talousparadigman heijastusilmiönä on kaavoitus. Taloudellinen kaavoitusparadigma ilmenee kerrosneliömetreinä ja mitoitustarpeina. Jos asumisen laatua voidaankin Mehr lebensraum-politiikassa mitata yksioikoisesti neliömetreinä per asukas, näissä laskelmissa ei osata huomioida asunnon ulkoseiniä ympäröivän elinympäristön laatua. Elämänlaadusta puhumattakaan...