Olen porvoolaistunut vihreä kaupunkimetsäaktivisti, kaupunkisosiologi ja -maantieteilijä, sienestyksen, musiikin ja kirjoittamisen amatööri, jalkapallon moniharrastaja, isä, ulkoilija ja hyötyliikkuja. Olen yksin itse vastuussa blogini aineistoista ja mielipiteistä. Aineiston lainaaminen ilman lupaa kielletty.

28.5.2010

Ajattele Taisto Tähkämaan ideaa!

Moni arvokonservatiivi on huolissaan iltapäivälehtien lööpeistä. Minä en pidä niistä, mutta en pelkää että ne rapauttaisivat moraalini. Iltapäivälehdet toki voivat, ainakaan ne eivät anna älyllisiä stimulantteja. Vaikka en katsoisi televisiota tai kuuntelisi radioita, tiedän päällisin puolin, keitä ovat Lauri Tähkä tai Vappu Pimiä. Kohumissin tai hänen kanssaan naiva huippujääkiekkoilija viittaa tilanteeseen, jossa entisen Miss Etelä-Karjalan automessumissikilpailun 3.perintöprinsessan yleisösuosikin idea vuodelta 2003 kohtaa onnellisesti idean henkilöstä, joka on saattanut olla Pohjois-Pohjanmaan b-poikien entisen Suomi-sarjan joukkueen varamaalivahti vuodelta 1997. Minun ei tarvitse edes ostaa niitä lehtiä, joiden välittämään virtuaalitodellisuuteen lööpit viittaavat. Pysyn silti päällisin puolin kärryillä, mikä maassa on tärkeätä.

Virtuaalitodellisuus ei tarkoita internetin välityksellä tapahtuvaa kommunikaatiota ja vaihtuvia hyödykkeitä. Se viittaa iltapäivälehtien, radion ja television pyhässä allianssissa keskenään vaihtamaa keskenään identtistä aineistoa hyödykkeistetyistä hahmoista, joilla mahdollisesti saattaa olla joku referenssi todellisessa todellisuudessa, tai sitten ei. Saattavat olla pelkkiä photoshop-tuotteita, mene ja tiedä.

Miksi sitten pitäisi tai kannattaisi hermostua lööpeistä ja niiden propagoimasta maailmasta? Uskon, että kristillisdemokraattishenkisen moraalisen kauhistuksen lisäksi lööppitodellisuus ärsyttää koska

a) me, "tavalliset" ihmiset olemme virtuaalihahmoille pohjimmiltamme ja salaa kateellisia (vaikka emme haluaisikaan oikeasti myydä rauhallista anonymiteettiämme) koska näyttää siltä, että he saavat elantonsa tekemättä oikeasti mitään. Tämä mitääntekemättömyyden vaikutelma syntyy siitä, että näistä hahmoista tehdyissä jutuissa harvoin kerrotaan mitä he tekevät. He eivät tee vaan he ovat. Julkkisten tekeminen on olemista, media on julistanut heidät oloneuvoksiksi.
b) se jakaa ihmiset kahteen: niihin, jotka seuraavat mediavälitteistä todellisuutta ja niihin, jotka eivät seuraa. Lööpit syrjäyttävät jälkimmäisen ryhmän merkittävästä osasta arkipäiväistä, pinnallista kahvipöytäsosiaalisuutta, ja siksi jälkimmäinen ryhmä haluaa korostaa omaa erottelutajuaan ja kieltää mediavälitteisen todellisuuden arvon. Eritoten lööpit ovat syytettyjen penkillä, koska ne osoittavat "meidän" erottelukykyisten, "todellisuudentajuisten" "intellektuelliemme" maailman rajat: ne osoittavat meille, mikä on tässä nykytodellisuudessa niin tärkeää, että siitä pitäisi pystyä puhumaan. Lööpit viittaavat siis salaisuuteen, paljastamatta sitä niille (meille) snobihyväkkäille, jotka kieltäydymme lukemasta iltapäivälehtiä ja katsomasta televisiota. Lööpit siis nöyryyttävät ihmisiä, jotka mieluummin lukisivat kaunokirjallisuutta tai kuuntelisivat musiikkia kuin lukisivat kaunokirjailijoista tai muusikoista.
c) Media vääristää tai ainakin monimutkaistaa suhteemme todellisuuteen. Asioiden tärkeysjärjestys ja ontologia saattavat hämärtyä jos tiedämme yhtä jos toista lukemattakin sellaista esimerkiksi muusikoiden ruokavaliosta ja seksielämästä, vaikka emme olisi koskaan kuulleet heidän musiikkiaan, jonka takia heistä kai kuitenkin on tullut uutisoinnin arvoisia. Suosittelen mieluummin ruokavalion ja seksielämän harrastamista kuin sellaisista lukemista. Paitsi jos kyse on kelvottomasta musiikista, kurjasta ravinnosta tai huonosta seksistä. Näiltä kannattaa välttyä ja julistautua omaehtoiseen radiohiljaisuuteen, paastoon tai selibaattiin.

Iltapäivälehdet ovat kuin Kauniit ja rohkeat tai Salatut elämät: vaikka ei olisi kyseisiä tuotteita avannut kahteen vuoteen, mikään ei ole muuttunut. Kun viime vuonna lensin Norjassa asuessani Oslosta Helsinkiin ehkä neljä kertaa koko vuoden aikana, minulle tuli turvallinen olo. Suomessa ei näyttänyt mikään muuttuneen vaikka olin ollut poissa lyömässä sikäläiseen todellisuuteen lähtemätöntä leimaani. Suomalaisen todellisuuden tärkeimpiä asioita näyttivät olevan: pääministeri ja naiset, entinen mäkihyppääjä ja nainen, entinen missi ja entinen poliitikko ja miehet ja muut henkilöt, joiden voi päätellä oletusarvoisesti olevan "television suosikkijuontajia", joista ainakin yksi on antanut homeelle kasvot ja joista toinen hakee etunimensä mukaan nimettynä juhlapyhänä jätkä seuraaah.

Iltapäivälehdillä on arvonsa. Niissä on sanaristikoita ja sudokuita. Olen ollut sudokuriippuvainen. Sanaristikoiden ja sudokuiden parissa matkustavaisen aika katoaa mustaan aukkoon sangen sujuvasti. Suosittelen kuitenkin mieluummin kirjallisuuden lukemista. Ihmiset lukevat aivan liian vähän, viime vuosina myös minä. Yksi keskeinen syy tähän on ollut muun muassa katoamiseni sudokuista koostuvaan virtuaalitodellisuuteen, ja jotta voisin alkaa tekemään niitä sudokuita, omaan todellisuuteeni on kaupanpäälliseksi tarttunut myös tahroja viihdeteollisuuden virtuaalitodellisuuden tuotteista.

Riippuu itse kunkin esteettisistä mieltymyksistä, millaisilla mielteillä haluaa tajuntansa täyttää. Haluaako nähdä unia nuorien ja kauniiden televisiojuontajien arkihuolilsta, joista ei tiedä, ovat ne heidän arkihuoliaan, koska ei tiedä, kertooko juttu heidän arkihuolistaan vai representoivatko he vain kenties tunnettuina henkilöinä jotain. Vai haluaako mielleyhtymiä kenties hyvin informoidusta ja taitavasti tehdystä fiktiosta esimerkiksi Urho Kekkosesta, Stalinista ja Taisto Tähkämaasta. Muistan nimet lapsuudestani, jonka tietoisuuden ne onnistuivat jopa sangen ei-poliittisessa kodissa läpäisemään. Itse ajattelen mieluummin Tähkämaata kuin Tähkää. Tai siis hänen ideaansa, koska en tiedä, miltä hän näytti.

26.5.2010

Junien kevät ja vähän lentokoneidenkin

Nopeiden junayhteyksien rakentaminen ja nykyisten parantaminen on ehkä konkreettisin keino saada liikenteen päästöjä alas, ja nopeasti. Nopeat junayhteydet ovat liikennepoliittinen porkkana ilman keppiä. Nopeat junat korvaavat yksityisautoliikenteen potentiaalisesti lähes täysin ja lentoliikenteen osittain alle 500 kilometrin matkoilla, olettaen tietenkin siis että pisteestä a pisteeseen b on vedetty junarata.

Kuluva alkuvuosi on osoittanut liikennepolitiikkamme kipupisteet. Ensin tuli, harvinaista kyllä näillä leveysasteilla, pakkastalvi, jonka jäljiltä edelleenkin Pohjois-Suomessa junat myöhästelevät routavaurioiden takia. Vedenjakajana on Oulu; oululaiset saavat kärsiä junien myöhästelystä ehkä eniten, ja Oulu on myös pohjoisen Suomen portti; siellä vaihdetaan Rovaniemelle tai vastaavasti Kajaaniin. Kontiomäestä Kajaanin kautta Ouluun tai Tampereelta Kokkolan kautta tuleva juna voi saapua Ouluun puolikintoista tuntia myöhässä. Eikä tämä johdu vaan routavaurioista vaan siitä, että junat eivät mahdu sivuuttamaan toisiaan. Haloo Keskusta, tuplaraiteet Oulun ja Rovaniemen välille?!

En ole ihan varma, onko junien myöhästelyä tapahtunut näin massamitassa aiemmin, koska olen asunut Norjassa, jossa jo Lillehammerin ja Oslon reilun tunnin välimatkalla juna voi myöhästyä tunnin, ja tämä ei ole poikkeustila vaan normaalia. Jos nyt eduskuntavaaleissa joku keksisi kierrättää entisen ehdokkaan iskulausetta "tulee kuin juna", nyt tämä ei olisi vain vitsi, vaan käsittämätön vitsi.

Helsingin paikallisliikenteessä muutama väliinjäänyt juna ei vielä sinänsä olisi mitään, mutta kun sen yhdistää pariin pistelakkoon ja Suomen mittakaavassa ylivertaiseen asukastiheyteen, pääkaupunkiseudunkin tilanne on syytä ottaa vakavasti. Meillä ei ole varaa siihen, että julkisen liikenteen käyttäjät siirtyvät omaan autoon siksi että juniin ei ole luottamista. Näin tapahtuu jo nyt ainakin Pohjanmaalla: esimerkiksi Kokkolan ja Ylivieskan väliä työmatkojaan tekevät ihmiset - välimatka on junalla 48 minuuttia - ovat siirtyneet joukoin autoilijoiksi, koska tilanne, jossa 48 minuutin junamatkan lisäksi saattaa tulla tunnin tai puolentoista junan odottelu, on täysin kestämätön.

Nopeiden junayhteyksien tarvetta on vielä lisää korostanut vulkaaninen toiminta, jota on, yllätys yllätys, Islannissa. Jos joku yhteispohjoismainen konferenssi onkin jäänyt sen takia pitämättä, tilanne ei ole mikään vitsi niille, jotka sukkuloivat viikoittain tai lähes viikoittain Pohjoismaiden väliä. Heitäkin nimittäin on, kiitos pohjoismaisen yhteistyön. Vetoankin Pohjoismaiden Ministerineuvostoon: kiirehtikää nyt ja vähän äkkiä luotijunayhteyksiä suurimpien kaupunkien välillä, siis ainakin Oslon, Göteborgin, Kööpenhaminan, Malmön, Tukholman, Turun ja Helsingin, ja laittakaa ripeä laivapikajuna Helsingin ja Tukholman välille! Niin kauan kuin tällaista ei ole, ilmaa pilaava lentoliikenne on perhe- tai työsyistä sukkuloivalle ei vain nopein vaan ainoa vaihtoehto.

18.5.2010

Brändi, prekaarin pelastus?

Kun ennen ammatti määritteli aika pitkälle ihmisen identiteetin, nyt ammattien kanssa on niin ja näin. On niitä siis tietenkin olemassa, eivät ne ole tyystin kadonneet akateemisestakaan maailmasta. Ainakin lääkäri, opettaja ja juristi ovat ehkä ammatteja, tosin niissäkin työnkuvaan kuuluu nykyään paljon sellaista oheissälää, joka ei suoranaisesti ole kyseisten ammattien osaamisen ytimessä. Diplomi-insinööriä ja ekonomia en enää väittäisi ammateiksi, sillä kyseisiä tutkintoja suorittaneet ovat tyypillisesti johtajatehtävissä, joissa substanssina on johtajuus, ei tekniikka tai talous, joihin heidät on koulutettu.

Enää ei kuitenkaan ammatteja ole vanhanaikaisessa mestari-kisällimielessä, jolloin yksi oppiarvo tai ainakin yksi oppi takaisi yhden vakiperustaisesti määriteltävän osaamisen, jota voi tehdä yhdessä paikassa ja usein vain yhdessä ja samassa vakanssissa. Corporate brand manager tai projektipäällikkö eivät ole ammatteja, koska niitä ei voi siirtää paikasta toiseen, vaan tehtäviä, ja tehtävät on tilannekohtaisesti määritelty työsopimuksissa. Ne eivät ole siis ammatteja vaan aksidensseja. Nyt pysyvää on vain oppiarvo, jota hieman erilaisilla ansioluetteloilla painotettuna ja päivitettynä myydään eri paikkoihin, yleensä sellaisiin paikkoihin, joista saa rahaa. Siis työpaikkoihin, mikä sana luultavasti tultaneen korvaamaan tilanteen mukaan osuuskunnilla tai osaamiskeskuksilla.

Työnantajat vaativat työntekijöiltään sitoutumista arvoihinsa, ja näiden vaatimuksien määrä lisääntyy suoraan verrannollisesti suhteessa työsuhteiden keskimääräiseen lyhentymiseen. Tässä on tietty paradoksi, sillä paras sitouttaja työhön taitaa olla mahdollisuus nähdä oman työnsä jäljet, oikeus, joka on pätkätyöläiseltä lähes jäävätty. Ei fordismi eli liukuhihnatyö ole mihinkään hävinnyt. Kun aikaisemmin hihnan vieressä seisoivat vierekkäin työntekijät, joilla oli jokaisella sananmukaisesti oma, tarkkarajaisesti määritelty paikkansa ja paikan määrittelemä tehtävä, nyt sillä hihnalla ovat työntekijät itse. Toiseksi paras sitouttaja lienee mahdollisuus osallistua oman työnsä suunnitteluun, ja senkin kanssa on pätkätyöläisillä vähän niin ja näin, koska he yleensä astuvat enemmän tai vähemmän lastattuun laivaan, tyypillisesti suorittamaan jostakin rajatusta projektista jonkin rajatun vaiheen. Tosin, mikäs siinä, jos laiva on lastattu hyvin.

Jälkiteollinen prekaari ei kuitenkaan ole tuomittu kadotukseen. Moni aikalaisanalyytikko - mm. John Urry - tarjoaa kulutusta mahdollisuutena rakentaa identiteettiä jälkiteollisessa tai jälkituotannollisessa maailmassa. Epävarmalle sielulle turvasatama löytyy tutuista kulutustavaroista, tai tarkemmin ottaen, merkeistä - eli brändeistä, kuten nykyään sanotaan - joihin oma identiteetti kytketään ja joilla sitä rakennetaan. On Marlboro-miehiä, Audi-miehiä ja niin edelleen. Naisista en osaa sanoa, koska en ole sosiaalistunut naisten brändimaailmaan.

Kuluttaminen tarjoaa kuitenkin aivan yhtä hataran eksistentiaalisen perustan kuin tuotannollinenkin oleminen. Brändien ja niiden kuluttajien suhde on yhtä epätasa-arvoinen ja epäsuhtainen kuin työntekijöiden ja työnantajienkin: kun olet kerran hankkinut puhelinliittymän tai kuntosaliketjun jäsenyyden, sinun oleman pitää Töks-mies (tai nainen), joka levität mehiläisen tavoin Töks-ilosanomaa logovaatteilla ja liittymislahjarepuilla joita saat vain tämän kerran ilmaisiksi siitä hyvästä että "vain tämän kerran" saat ainutlaatuisena liittymistarjouksena ilmaisen jäsenyyden töksiläisyyteen sadaksi vuodeksi, mistä sinut vapauttaa vain molemminpuolinen aivohalvaus. Jäsenhankintansakin ovat ulkoistaneet, jäsenilleen. Tai sitten olet naisen nimistä puhelinliittymäoperaattoria käyttävää kannettavaa matkapuhelinta kantava ja käyttävä nainen tai mies, kunnes luottokelvottomuus sinut vapauttaa vararikkoon, jolloin et enää ole kelvollinen kuluttajakansalainen.

Vaatimus brändiin sitoutumisesta on kohtuuton ja mahdoton, sillä eivät bränditkään kuluttajaihmisiin sitoudu. Ne pakenevat meitä. Posti ei ole enää entisensä, juuri siinä vaiheessa kun oli jo unohtanut, mikä oli Postipankin entinen nimi, se ei enää ollutkaan Leonia. Puhumattakaan autoista.

Isälläni oli kaveri, jonka piti pitkään päivittää aina itsensä, kun BMW julkisti uuden tuotteen, vaikka se olisi tarkoittanut lähinnä etusäleikön kulmanoikaisua. Se oli silloin turvallisen teollisilla 60-70 -luvuilla, jolloin etusäleikköjä ei vielä oiottu, sillä autot olivat pyöreähköjä. Onneksi hän ei ollut nissanisti. Eiku datsunisti. Eiku nissanisti. Vai oliko se sittenkin datsunisti. En tiedä, elääkö Upi enää - rauha hänen levottomalle edelläkävijäkuluttajasielulleen joka tapauksessa - mutta jos hän eläisi, ja olisi BMW:n sijasta ajanut mainittua japanilaista autoa - onko se muuten sama auto kun sen nimi muuttuu? - niin hän olisi hullujenhuoneessa.

PS. On kuitenkin yksi maailma, kummallinen reliikki, jossa ammatit edelleenkin määrittelevät ihmisen olemusta ja olemista. Lastenohjelmat. Niiden sankareina on sellaisia kuin rakennusmestari-robert, postimies-petri, palomies-pasi ja niin edelleen. Perinteistä maailmaa ne edustavat - ja ehkä jopa propagoivat? - toisellakin tavalla: ne perustuvat kovin perinteiseen sukupuolitettuun roolijaotteluun, jossa on miesten töitä ja naisten askareita, miesten sankaruutta ja naisten avustajuutta. Jos ihan tarkkoja ollaan, lastenohjelmat ovat paradigmaattinen esimerkki vanhan ammattikansalaisuuden ja kuluttaja-asiakkuuden kohtaamisesta: niiden katsojat uusintavat lastenohjelmiin sosiaalistumisen kautta maailmaa, joka perustuu ammatti-identiteettiin. Lastenohjelmat ovat siis teollismodernin yhteiskunnan vastaisku jälkimodernille.

16.5.2010

Try in English. Fail in Hungarian. Fail better.

Aftenpostenissa 16.5. kerrottiin unkarilaisesta "kansallismielisestä, isänmaallisesta ja demokraattisesta" Hallik-puolueesta, jonka nimi juontuu samasta etymologiasta konnotaatioineen kuin esimerkiksi suomen "oikea", englannin "right" ja ranskan "droit". Ajatuksena on siis, että se mikä on oikealla, on oikeaa ja oikein, oikeudenmukaista ja aitoa.

Hallik, jonka virallinen nimi on suomeksi "liike paremman Unkarin puolesta", tavoittelee parempaa Unkaria. Tämä tapahtuu poistamalla ensin unkarin kieli. Hallikin diskurssina on Unkarin kielellinen disugrilaistamainen. Se alkaa Hallikin omista puoluetilaisuuksista, jossa esillä on sentyyppisiä iskulauseita kuin "Try again. Fail again. Fail better". (Yritä uudestaan. Epäonnistu taas. Epäonnistu paremmin).

Puoluetilaisuuksiin osallistujilla on vallitseva hiusmuoti mahdollisimman lyhyt. Sellaisilla, joilla päähän tarttuu jopa vieraita kieliä kokonaisen iskulauseen verran, se on kalju. Siihen on kirjailtu SS-kirjasintyypillä "Meine Ehre heist Treue". Sekään ei ole aivan eksaktisti suomalaisugrilaisella kielellä muotoiltu lausunto.

Samassa lehdessä kirjoitti Vikram Kolmannskog omasta norjalaisuudestaan, täydellisen artikuloidulla bokmålilla tietenkin. Vikram, jonka isä on - kuten suomalaiseen korvaan eksoottinen sukunimi paljastaa - alkuasukasnorjalainen, joten arvatenkin hänen äitiään on syyttäminen hänen etunimestään, joka on myös norjalaiseen korvaan eksoottinen mutta ei aivan yhtä eksoottinen kuin suomalaiseen korvaan. Ehkä se on yhtä eksoottinen norjalaiseen korvaan kuin hänen sukunimensä suomalaiseen korvaan. Etunimen selittää hänen äitinsä kenialainen alkuperä.

Apua, mutta kun Vikram on intialainen nimi! Kenialaisten nimienhän pitää olla John tai Ugalabugala. Vikram-pojalta oltiinkin hänen päiväkotiaikanaan joskus 80-luvulla tultu ihmettelemään, että kas kun et kuitenkaan ole neekeri. Ei niin, hänen äitinsä suku on Kenian intialaisvähemmistöä, joka on asunut Itä-Afrikassa jo 1000 vuotta. Ei mene pienen ihmisen hiaceen, norjalainen mies siis, jolla on intialainen nimi, mutta on kuitenkin tavallaan melkein vähän niinkuin kenialainen. Kaiken lisäksi hän on vielä homoseksuaali, joten ainakaan häntä ei käy syyttäminen siitä, että hän veisi viikinkien naiset tummalla charmillaan. SIIS HINTTI EI-NEEKERI VINKUINTIAANIMAASTA??!!

Mistä sitten tunnistaa syntyperäisen norjalainen - sellaisen kuin Vikramin - jollei edes ihonväri tai nimi kavalla? No kulttuuristaan tietysti, johon kuuluu - toisin kuin Hallikaiset luulevat - muun muassa kieli. Toisena esimerkkinä käyköön ruokakulttuuri. Jos norjalainen puhuu norjaa - siis bokmålia kuten Vikram tai nynorskia - niin mitä norjalainen sitten syö? Luultavasti pizza grandiosaa.

15.5.2010

Pää pystyyn, suomalainen mies!

Suomessa naisen euro on palkkapussilla mitattuna keskimäärin 80 senttiä; eliniänodotteen perusteella mitattuna miehen vuodessa taas on 11 kuukautta naisiin verrattuna. Miehet ovat heikko astia huoltajuuskiistoissa, he sairastavat naisia enemmän, ja miehen rooli sallii paljon vähemmän leikittelyä kuin naisten. Mies ei saa koristautua tai pukeutua väreihin, muuten hän on "hintahtava". Tosin, metroseksuaalisuus on antanut meille edes hieman vapautusta tästä viime aikoina. Nainen voi olla nykyään rekkakuski, autonasentaja tai sotilas, mutta mies ei voi olla kätilö tai kukkakauppias, puhumattakaan hiusmuotoilijasta.

Miehellä on paljon naisia suurempi syrjäytymisriski, koska mies ei osaa puhua tunteistaan, tai ylipäätään mistään. Lääkäriinkään emme mene kuin silloin kun tulemme sieltä ulos ruumisarkussa. Syrjäytymisriski näkyy naisia edelleenkin paljon suurempana alkoholin riskikäyttönä, naisia suurempana työttömyytenä, vaikka naisten työsuhteet ovatkin usein miehiä laadullisesti huonompia ja epävarmempia. Me muodostamme työpajanuorista varmaankin kolme neljännestä.

Tyypillinen miessyrjäytymisen kuvio menee suunnilleen seuraavasti: ensin työpaikka menee, sitten vaimo jättää, aletaan dokaamaan. Usein miestä ei tästä pelasta mikään muu kuin uskoontulo, alkoholiriippuvuuden korvautuminen muilla patologioilla - kuten mielipuolisena kuntoiluna tai toinen nainen.

Meidän miesten on syytä ottaa itseämme niskasta kiinni. Meitä tarvitaan kantamaan oma osamme verovaroista, meitä tarvitaan iseinä, työläisinä, johtajina, käsi- tai käsitetyöläisinä, ihan miten vain me haluammekin itseämme toteuttaa. Meitä tarvitaan rauhanturvaajiksi niin talossa kuin puutarhassa, jossa saamme myös vaikka hoitaa puutarhaa. Mutta, ennen kaikkea meitä tarvitaan miehinä. Surkeiden olosuhteiden tai elämänedellytyksien syyttely ja itsesäälissä kieriskely on syytä kerta kaikkiaan lopettaa. Haastankin jokaista tämän blogin lukijaa lopettamaan irvistelyn, mököttämisen ja kärvistelyn nyt, sillä juuri tänään on sille sopiva aika.

Sitäpaitsi, miehenä on aika kivaa!

PS. Kirjoitukseni taustalla väijyvä viitekehys saattaa olla heteronormatiivinen, mutta en näe keski-ikäisyydessä, eurooppalaisuudessa ja heteroseksuaalisuudessa mitään tuomittavaa.

10.5.2010

Kaupunki kuuluu kaikille, koirillekin

Koiraveroa maksetaan Helsingissä viisi kymppiä vuodessa. Se ei ole kovin paljon siitä, että koira - tai kissa tai mikä hyvänsä eläin, vaikka hämähäkki - on monille ainoa elämässä kiinni pitävä seikka. Positiivisemmassakin tapauksessa, lemmikkieläin tuo ihmiselleen elämänsisältöä. Koiraveron keräämistä on ollut tapana perustella konkreettisesti lähinnä sillä, että se kattaisi koirankakan siivouksen aiheuttamat kulut.

Toisin sanoen, koiravero on subventio HKR:n puisto-osastolle, minne sitä ei kuitenkaan tosiasiallisesti tulouteta. Ja koska sitä ei sinne tulouteta, se on käytännössä rangaistusmaksu niille ihmisille, joiden koiranpito loukkaa joidenkin kanssakaupunkilaisten käsitystä siitä, kenelle kaupunkitila kuuluu. Kuuluuko kaupunki koirille? Ja koska kaupungeissa koiraa vastaa myös ihminen, kuuluuko kaupunki ihmisille, joilla sattuu olemaan koira?

Jotta koirien kaupunkielämälle aiheuttamia vahinkoja voisi vähentää, tätä tarkoitusta varten on perustettu erikseen aidattuja koirapuistoja. Siellä kun ovat niin eivät käy kuolaamassa ja karvoittamassa. Haukkumista ne tosin eivät eristä. Vaikka niissä koirat ovat rajatulla alueella omien ihmistensä kanssa, ne ovat kuitenkin ihmisistään erillisiä olentoja, ja niissäkin voi sattua kaikenlaista. Yli- ja alle 40-senttiset koirat erotetaan nykyään toisistaan erillisiin puistokkeisiinsa siksi ettei schäferi luulisi mopsia puruleluksi ja ettei chihuahua syöttäisi itseään malamutille.

Koirapuistot ovat siis tarkoitukseltaan ja useimmiten alueeltaankin rajattuja, aidattujakin, mikä ei ehkä ihan ole sen idean mukaista, että kaupungin viheralueet ovat avointa, julkista tilaa, johon kaupunkilaisveronmaksajilla on oikeus. Koirapuistot ovat siten epätäydellistä, puolijulkista, julkista tilaa, tai julkista tilaa, joka on "naamioitu" yksityiseksi aidoilla ja kylteillä.

Koirapuistot eivät kuitenkaan diskriminoi ketään käyttäjäryhmiä, ainakaan siinä mielessä että niihin olisi pääsy kielletty. Esimerkiksi Rajasaareen kelpaa tahansa tulla ottamaan aurinkoa tai piknikille. Itse kiertelin 9-vuotiaana Kannelmäen koirapuistoja, haastattelemassa koiranulkoiluttajia kun koetin kompensoida omaa koirattomuuttani, ja opiskella sitä, mistä koirissa oikein oli kysymys. Kävinpä kerran Rajasaaressakin.

Jos kuitenkaan koirapuistot eivät jollekin kelpaa ulkoilualueena, niin tämä voi johtua esimerkiksi siitä, ettei pidä koirista. Jos taas tilan käyttöä rajoittaa koira-allergia, se lienee harvoin niin vakava, että se vaivaisi sen enempää kuin niin sanottu hajusteallergia, jollaiset eivät yleensä ole ulkoilmassa ongelma. Ei, en halua väheksyä kenenkään yliherkkyyksiä, mutta on kunkin oma asia, priorisoiko enemmän täysin esteetöntä hengitystä vai henkistä hyvinvointia, jota eläimet voivat parantaa. Kolmas mahdollinen syy suhtautua epäillen yhdistelmään koira ja kaupunkitila on koirankakka. En kuitenkaan väittäisi koirapuistoja sen sotkuisemmiksi kuin muuta julkista tilaa, jonne esimerkiksi rikotut pullot pakkauksineen plus muut pakkaukset ja kakkaukset "kuuluvat", varsinkin kun koirapuistoissa on roskikset, joita muuten havaintoni mukaan käytetään enemmän kuin mitä esimerkiksi pussikaljapiknikeillä keskimäärin. Ja ei, en olisi pussikaljapiknikkejäkään kieltämässä.

Kaupungin tehtävänä on taata kaikille kaupunkilaisille julkista kaupunkitilaa, ja siihen myös käyttöoikeus. Kaupungin tehtävä ei kuitenkaan ole taata kaupunkitilallista hygieniaa kaikkea sellaista vastaan, josta joku ei satu tykkäämään, koska kaupunki on moninainen. En mä voi jalankulkijanakaan esimerkiksi vaatia, että ei-autoille tarkoitettu osa kaupunkimaasta erotettaisiin aidoilla tai ei-puluille tarkoitettu osa puistoista pitäisi häkittää, tai että esimerkiksi Eira aidattaisiin jotta sinne ei pääse tummaihoisia maahanmuuttajia. Jos saa epäallergisia reaktioita kaupunkitilaan päässeistä hyypiöistä, on parempi asua siellä, jossa saa allergisia reaktioita vain maa-ilmaan päässeistä itiöistä.

Yleisen kaupunkitilan monikäyttöisyys on paras, siis yleisenä periaatteena. Kaikille kaikkea johtaa kuitenkin lopulta ei-mitään ei-kellekäniin. Lienee selvää, että esimerkiksi jalkapallon pelaaminen ei ole kukkapenkissä kannatettavaa tai että vesiallas ei ole vessa; valitettavasti kaupunkitilan väärinkäytöstä seuraa toisinaan, että sinne varta vasten tuotuja funktioita lakkautetaan. Esimerkiksi Kannelmäen Vanhaistenpuiston altaassa on ollut vettä viimeksi herra tietää koska, koska sinne voivat lapset hukkua ja ihmiset pissiä. Koiratkin. Siis eivät hukkua.

Koirapuistojen varaaminen ja tilan osoittaminen niille kaupunkitilasta, niiden ylläpito ja ylipäänsä olemassaolo eivät ole riittävä peruste koiraverolle, jos koiraveron ajattelee maksuna koirienpidon aiheuttamista haitoista. Jos koiraveron ajattelee ikään kuin "vuokrana" siitä, että yksi, tietty ryhmä saa etuoikeuden tiettyyn osaan kaupunkitilasta, tällöin voitaisiin yhtä hyvin perustella, että verotetaan erikseen skeittareita, somaleita tai autoilijoita, puhumattakaan puliukoista, ylipäätään ketä hyvänsä, joka kuuluu johonkin sellaiseen ryhmään, joka voi loukata jonkun kaupunkilaisen kaupunkihygieniaa, sellaisen kuvitteellisen kaupunkilaisen, joka ylitsepursuavassa omanarvontunnossaan erehtyy kuvittelemaan, ettei kuulu mihinkään erityisvähemmistöön. Kaupunkitilaan liittyy kuitenkin muitakin etuoikeuksia kuin koiriin liittyviä. Niistä jotkut ovat paljon vakavammin haitallisempia kuin koirille varatut privilegiot.

9.5.2010

Äitini tarina

Äitienpäivän kunniaksi sopii muistella äitiäni, Hilkka Lisbeth Malinoa, joka lähti tästä maailmasta inhimillisesti katsoen liian aikaisin, vajaa 45-vuotiaana. Hän uskalsi päästää irti kun hän ymmärsi, että hänen poikansa seisoi jo omilla jaloillaan: olin yliopisto-opinnoissani varsin pitkällä. Opinnoissa, joita hänelle ei suotu.

Hilu syntyi kolmilapsiseen perheeseen keskimmäisenä lapsena, kahden pojan väliin. Kummallakaan hänen veljistään ei ollut sanottavampaa kutsumusta saatikka kykyjä opiskeluun, mutta ammattikouluun he kuitenkin menivät. Yhdestä tuli autonasentaja, toisesta lentokonemekaanikko. Äitilläni olisi ollut sekä kykyjä että halua: hänen keskiarvonsa oli säännönmukaisesti päälle kahdeksan, vaikka hänen lapsuudenkodissaan hänen läksyjentekoyrityksiään häiritsivät sekä vanhempien vähättely että pikkuveljen hoitaminen ja muiden kotitöiden tekeminen, jotka jäivät hänen liian usein krapulaiselta äidiltään tekemättä.

Kun hän halusi oppikouluun, hänen vanhempansa tyrmäsivät tämän, koska tyttöjähän ei kannattanut kouluttaa, kotiäideiksi he kuitenkin päätyvät. Hänellä oli myös vahvasti kehittynyt kauneudentaju: hänellä oli luonnostaan kaunis lauluääni, sävelkorvaa ja halu kaunistaa ympäristöään. Kun hän halusi löytää musikaalisuudelleen väylän, sai hän sentään melodikan. Paljon lahjattomammat veljet saivat molemmat kitaran.

Hän olisi halunnut somistajaksi, ja kyllä hän kaupallisellekin alalle päätyikin, mutta ei aivan somistajaksi vaan baariapulaiseksi sen jälkeen kun oli ensin toteuttanut ennustusta päätymällä kotiäidiksi. Hän olisi jatkanut varmaankin kotiäitinä pidempäänkin, mutta jollakin minun ja hänen oli pakko elää kun vanhempani erosivat. Ja kyllä hän päätyi maailmaa kaunistamaankin, mutta siivoojana. Käsityöt tarjosivat hänelle pitkäaikaisen tavan toteuttaa itseään; hän oli aivan ensiluokkainen kutoja.

Äitiäni ei oltu tehty aivan parhaimman luokan aineksista. Hän oli 7 kuukauden keskonen, jonka piti hengissä vain Arvo Ylppö. Uskon kuitenkin, että hän olisi elänyt keskuudessamme pitempään, jos hänen unelmistaan olisi tullut totta. Jos Hilun tarinalla on joku opetus, niin ihmisen lahjakkuutta ei saa tukahduttaa tai lytätä. Sitä pitää kannustaa ja mahdollistaa.

5.5.2010

Hyvinvointivaltio on universaali ihmisoikeus

Porvaristo, joka on valmis vähentämään hyvinvointivaltion tehtäviä, kattavuutta ja huonontamaan sen laatua, näkee kansalaisuuden asiakkuutena. Kun kansalaisista tehdään asiakkaita, tämä asiakkuus edellyttää kansalaistaitoja. Ei riitä, että on rahaa, jolla ostaa palveluita, vaan on myös osattava ensin kilpailuttaa ja sitten ostaa näitä palveluita. Porvariston ajattelussa hyvinvointivaltio passivoi kansalaiset, invalisoiden heidän asiakkuutensa.

Porvaristo mieltää erheellisesti hyvinvointivaltion palvelut ainoastaan ns. viimesijaisten etuuksien maksamisena. Ei hyvinvointivaltiossa kuitenkaan ole kysymys ainoastaan toimeentulotuesta, asumistuesta, peruspäivärahasta, kansaneläkkeestä ja lapsilisästä. Tähän se sitten porvariston mukaan loppuukin. Ansiopäivärahasta pestään kädet, myöntäen samalla tahtomatta, että valtiovalta on luovuttanut osan vallastaan ammattiyhdistysliikkeille.

Ei hyvinvointivaltion muotokuva kuitenkaan ole edelleenkään tullut valmiiksi. Hyvinvointipalvelu tarjoaa tai ainakin on sitoutunut järjestämään kansalaisilleen muun muassa perusterveydenhuollon, koulutuksen, kirjastot ja muita kulttuuripalveluita, joukkoliikenteen, liikenneväylästön ja puolueettoman oikeuslaitoksen, puhumattakaan ihmisarvoisen elämän perusedellytyksistä. Tällainen yleisesti hyväksytty perusedellytys on mahdollisuuksien tasa-arvo, universalismi. Perustuslaissa vielä erikseen mainitaan tarkempia esimerkkejä siitä, mitä näihin ihmisarvoisen elämän edellytyksiin kuuluu. Näistä esimerkkinä mainittakoon oikeus puhtaaseen, turvalliseen ja viihtyisään ympäristöön, ja vielä lisäksi oikeus (ja mahdollisuus) vaikuttaa tähän ympäristöön.

Jos porvaristo voikin koettaa kiertää ja kieltää universalismin kansalaisasiakkuudella, jossa esimerkiksi terveys- ja koulutuspalveluita saavat vain ne, joilla on joko ihan oikeita tai palveluseteleitä, kukaan ei kuitenkaan ole vielä pilotoinut ihmisarvoseteliä. Ja yllättävän monelle porvarille, jotka äänestävät kukkarollaan valiten yksityisiä terveydenhuoltopalveluja - mikä on ymmärrettävää, koska he ovat ajaneet ensin alas julkisen terveydenhuollon - sopii kuitenkin käyttää kirjastoa, käydä oopperassa, hiihtää Paloheinän laduilla ja uida Pirkkolan uimahallissa, jonka edessä on iiiso parkkipaikka, jonne pääsee ajamaan Kehä ykköstä, joka on sellainen tie, joka on sekin kustannettu verovaroista.

4.5.2010

Helsinkiläisiä vihreitä ehdokkaita

Helsingin Vihreät nimesivät ensimmäiset 13 ehdokastaan eduskuntavaaleihin. Loput aiotaan nimetä elokuussa. Nyt nimetyt ehdokkaat ovat:

Outi Alanko-Kahiluoto, kansanedustaja. Outi on tehnyt rakettimaisen nousun vapaasta kansalaistoiminnasta ensin Helsingin kaupunginvaltuustoon, sitten eduskuntaan. Outin esimerkki rohkaisee: kova työ kannattaa. Outi on monessa mukana: hän on pätkätyöläisten oikeuksia puolustavan Tatusotu-liikkeen näkyvimpiä hahmoja, vahva Kaupunkimetsäliikkeen tukija ja työnantajani, Valtakunnallisen työpajayhdistys RY:n puheenjohtaja. Lisätietoja Outista - joka saa minulta lämpimän kannatuksen jatkamaan hyvää työtään Eduskunnassa - saa hänen nettisivultaan http://www.outialanko.fi/.

Verna Castrén, Helsingin Vihreät Nuoret ry:n puheenjohtaja. Vuonna -89 syntyneenä hän on listalle nyt nimetyistä toiseksi nuorin. En tunne Vernaa henkilökohtaisesti, mutta hänestä saa lisätietoja sivulta www.vernacastren.fi.

Sirkku Ingervo, sosiaalilautakunnan puheenjohtaja. Erityisopettaja Sirkun valtuustotyössä on painottunut peruspalveluiden puolustaminen. Sirkun blogi löytyy osoitteesta sirkkuingervo.blogspot.com.

Henrik Jaakkola on vuonna 1990 syntyneenä ehdokaslistan nuorin. Henrik on minulle - ainakin vielä - henkilökohtaisesti tuntematon suuruus. Henrikistä lisätietoja saa osoitteesta http://vihree.wordpress.com/.

Emma Kari, nuorin Helsingin kaupunginvaltuutetuista, nuorisolautakunnan puheenjohtaja, on tarmokas nuoriso-, perhe- ja kulttuuripoliitikko. Julkisuudessa Emma tunnetaan Helsingissä läpimenneen kasvisruokapäiväaloitteen "äitinä". Emman nettisivu löytyy osoitteesta www.emmakari.fi.

Marko Kosunen, tekniikan tohtori, joka on innokas pyöräilyn puolestapuhuja ja pyöräretkien järjestäjä, joka tavoittelee pääministeriksi, mitä tavoitetta kannatan lämpimästi. PIKKIS PÄÄMINISTERIKSI! Sitä, onko Kosusen hallitus tavoittelemisen väärti, voi tutkia Pikkiksen kotisivulta www.markokosunen.net.

Tuuli Kousa, joka teki rakettimaisen nousun kaupunginvaltuustoon, ei ole poliittinen broileri, mutta tarpeeksi fiksu uidakseen valtuustossa heti kuin kala vedessä. Tuulin nettisivu löytyy osoitteesta www.tuulikousa.fi

Anna Moring on kaksikielinen, etenkin kansalais- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolesta taisteleva tutkija-aktivisti, jonka nettisivu löytyy osoitteesta www.annamoring.fi.

Husein Muhammed on lakimies, joka taistelee vähemmistöjen, etenkin maahanmuuttajien oikeuksien puolesta. Viime aikoina kiitettävästi medioissa esilläollut Husein voi hyvinkin olla vaalien musta hevonen: mies, joka jaksaa väsymättömästi ja artikuloidusti argumentoida kirjavassa ns. maahanmuuttokriittisen keskustelun hetteikössä. Viimeksi hän on nostanut julkista keskustelua ministeri Astrid Thorsin ideasta nostaa muodollisesti epäpätevä Eva Biaudet vähemmistövaltuutetuksi. Huseinin paljon luettu ja keskustelua ruokkiva blogi löytyy osoitteesta http://huseinmuhammed.blogit.uusisuomi.fi/.

Mari Puoskari on saanut Vihreissä ja valtuustossa niin paljon aikaan, että hänen edelleenkin suhteellisen nuori ikänsä unohtuu. Marin tunnen entisenä kaupunkisuunnittelulautakuntalaisena, joka on keskustelukykyinen mutta tarvittaessa tiukka, tasa-arvoa ajava feministi, joka on innokas kuntoliikkuja. Diplomi-insinööri Marin ansioluettelo on miltei hengästyttävä, ja hän on tulevaisuuden kansanedustaja, mahdollisesti jo tulevissa vaaleissa ja mahdollisesti tuleva Vihreiden puheenjohtaja, ellei hän jossain vaiheessa "downshiftaa". Jaksamisesta Marin menestys ei ole kiinni. Marin nettisivut ovat osoitteessa www.maripuoskari.net.

Anni Sinnemäki on edelleenkin rock-uskottava, vaikka häntä voidaan pitää jo poliittisena konkarina. Annilla on Suomen poliittisen kentän ehkä epäkiitollisin työ, ja tällä en tarkoita Vihreiden puheenjohtajuutta. Työministeri- ja kansanedustaja-Annin tekoihin ja ajatuksiin voi tutustua osoitteessa www.annisinnemaki.net.

Johanna Sumuvuori, kansainvälinen suomalainen, kansanedustaja ja rauhanaktivisti. Hänet tunnen jo sosiologian opiskelijana, hieman nuorempana akateemisena kollegana. Olen tukenut Nannaa jo kaksissa vaaleissa, ja muistan hänet jo reilun kymmenen vuoden takaa henkilönä, jonka kanssa onnistuu saamaan järjellisen keskustelun aikaisiksi. Hän on huumorintajuinen ja säkenöivä niin pienessä pöytäseurassa kuin myös asiallisissa paneelikeskusteluissa, josta tulisi mainio puolustus- tai kehitysyhteistyöministeri. Nannan kotisivut: http://www.sumuvuori.net/.

Sanna Vesikansa, kaupunginvaltuutettu, joka oli jo opiskeluaikanaan synnynnäinen johtaja. Hyvin kansainvälisesti suuntautunut Sanna oli sosiologian ainejärjestö Kontaktin puheenjohtaja, ollessani itse opintovastaavana. Sanna säteilee positiivista aikaansaapuutta, joka tarttuu muihin. Sannan kotisivut: www.sannavesikansa.fi.

Listaa täydennetään siis vielä elokuun tienoilla kahdeksalla nimellä. Keitä näihin nimiin sitten voisi kuulua? Sopiva ehdokas henkilöksi, joka toisi listalle elintärkeitä ulottuvuuksia, olisi kannelmäkeläinen perheenisä Vesa Hack. Vesan ehdokkuus tekisi kokoomuslaisen "järkivihreyden" tyhjäksi, sillä Vesa on oikeasti järkivihreä, tavallinen perheenisä. Suositun Uuden Suomen blogin pitäjänä hän on tottunut olemaan kansan ukkosenjohdattimena. Vesa on samastumiskelpoinen ehdokas niin autoilevalle talousliberaalille keskivertovirtaselle kuin oikeasti arvovapaata ja tasa-arvoista yhteiskuntaa kaipaaville arvo- ja elämäntapaliberaaleillekin. Vesa on keskusteleva ehdokas, joka jaksaa vääntää tarvittaessa sitä kuuluisaa rautalankaakin. Hän ei pelkää panna itseään alttiiksi, ja uskaltaa kyseenalaistaa tarvittaessa kaiken.

Oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa erilaiset ihmiset ovat samanarvoisia; tässä tarkoitan erilaisuutta sekä laadullisena käsitteenä "toisistaan poikkeavat" että määrällisesti "toinen on etuoikeutetumpi/lahjakkaampi/vahvempi/kauniimpi/rikkaampi toista". Oikeudenmukaista yhteiskuntaa kaikille - mikä on erityisen tarpeellinen heikoille - voidaan ajaa menestykkäästi vain siten, että sen idea onnistutaan myymään menestyville, kauniille, rohkeille, nopeille ja rikkaille. Toisin sanoen, yrittäjät, miehet, heteroseksuaalit, lihansyöjät ja porvaritkin pitää saada ymmärtämään, miksi tasa-arvoinen ja oikeudenmukainen yhteiskunta on myös heidän etujensa mukainen. Tämän ajatuksen osaa myydä tuntemistani henkilöistä parhaiten Vesa Hack.

Vesan blogi: http://vesahack.blogit.uusisuomi.fi/