Olen porvoolaistunut vihreä kaupunkimetsäaktivisti, kaupunkisosiologi ja -maantieteilijä, sienestyksen, musiikin ja kirjoittamisen amatööri, jalkapallon moniharrastaja, isä, ulkoilija ja hyötyliikkuja. Olen yksin itse vastuussa blogini aineistoista ja mielipiteistä. Aineiston lainaaminen ilman lupaa kielletty.

22.3.2012

Ei enää kovin nuoret nuorisosyrjäytyneet

On erinomaisen tarpeellista, että nykyhallitus ja presidentti ottavat nuorisotakuun vakavasti, tosin tuore budjetin "kehyshiiri" jättää kunnille melkoisen huonot eväät tämän toteuttamiseen. Matkassa on monta mutkaa.

Joskin jokainen alle 25-vuotias työtön saisikin opiskelupaikan, kohtaanto-ongelma tutkintojen ja työpaikkojen välillä jää edelleen ratkaisematta. Kaikki koulutus on toki hyödyllistä, mutta ei kannata valmistaa nuoria ei-mihinkään. Ei sitäpaitsi kaikista kunnista löydy toisen asteen koulutusta, ei edes työpaikkoja.

Nuorisolaki laskee alle 30-vuotiaat nuoriin. Tämä onkin paikallaan. Monilla kolmekymppisillä on siinä ja siinä, ovatko he etabloituneet - suomeksi vakiintuneet - oikein mihinkään. Jos kehyshiiri kaventaa entisestäänkin kuntien mahdollisuuksia huolehtia peruspalveluistaan, voin kuvitella että 25-29 -vuotiaat jäävät nyt heitteille, puhumattakaan niistä, jotka ovat nelikymppisinä nuorisotyöttömiä koska eivät ikinä ole päässeet edes putken alkuun vailla omaa syytään.

Tunnen aika läheisestikin pari jotenkin huomaamatta tähän ikäluokkaan solahtanutta nuorta, jotka lähestyvät kohta varhaiskeski-ikää. On hankalaa keksiä mitä alkaisi tekemään isoina jos ei ole välttämättä edes keksinyt olevansa iso. Heidän kohdallaan on teoriaa saivarrella siitä, onko keppi ennen porkkanaa. Kyllä he elämälleen onneksi saavat mielekkyyttä, kukin omilla tavoillaan, kuka urheilusta ja toinen musiikista ja kirjallisuudesta.

Mitä eväitä budjettihiiri antaisi sellaisen kohta kolmekymppisen nuoren elämään, joka ei ole löytänyt itselleen reitistöä lukiosta, ammattikoulutuksesta, työharjoitteluiden, pajatoiminnan, työllistämiskurssien, armeijan tai siviilipalveluksenkaan kautta? Tai mistä työpaikka ikäiselleni nelikymppiselle nyt terveelle henkilölle, joka valmistui diplomi-insinööriksi vast'ikään mutta jonka työhistorian vakava onnettomuus miltei pyyhki pois, joka on samalla viivalla 25-vuotiaan vastavalmistuneen kanssa olevana työnantajien mielestä jotenkin ehkä epäilyttävä?

Tämä diplomi-insinööriystäväni esitti minulle vähintään puolivakavissaan, että ehkä sietäisi harkita työpaikkojen vaihtamisen kieltämistä jossakin tietyssä määräajassa, koska työpaikat kiertävät niille, jotka ovat jo töissä ja työelämän ulkopuolella olevat jäävät nuolemaan näppejään. Tällöin työpaikkaa saisi vaihtaa ainoastaan esimerkiksi jos joutuu työpaikkakiusatuksi tai jos saa perheenlisäystä eikä palkka enää riitä. Huonosta saa siis vaihtaa parempaan, mutta ei hyvästä. Työelämä, osallistuminen ja syrjäytyminen kasautuvat ja vahvistavat toinen toisiaan. Yhteiskunta polarisoituu osaajiin ja toivonsa heittäviin.

Ei toivo kuitenkaan ole mennyttä. Toivo on sosiaalisissa yrityksissä, joiden toiminta-ajatus perustuu yhteiskunnalliseen vastuunkantoon ja osatyökykyisyyden näkemiseen voimavarana. Toivo on myös perustulossa, joka mahdollistaisi nykyisiä apujärjestelmiä joustavammin itsensä sivistämisen ja kaikenlaisen tuottavan ja hyödyllisen tekemisen kokeilemisen niin että niitä ahaa-elämyksiäkin siitä, mitä voisi tehdä isona saattaisi löytyä.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Samaa mieltä, me ei-enää-niin-nuoret, lähes työhistoriattomat olemme lähes kaiken tuen ja mahdollisuuksien ulkopuolella.

33-vuotias, kohta valmistumassa oleva filosofian maisteri, opintopisteitä (tai opintoviikkoja silloin kun minä aloitin, viime vuosituhannella) kahden maisterintutkinnon verran, työkokemusta reilu vuosi.

Töitä en tule saamaan, kun olen jo liian vanha, enkä ole mikään huippuosaaja. Eikä minun luonteellani pusketa itseä mihinkään "dynaamisiin ja haastaviin" hommiin.

Minulle riittäisi aivan tavallinen, ei niin haasteita täynnä oleva mukava, jopa rutiinien täyttämä työ, reilu pari tonnia kuussa, jossa ei tarvitsisi tehdä niin kovasti innovaatioita, eikä etenemismahdollisuuksiakaan juuri olisi. Siis työ, jota yli viisikymppiset ovat tai olivat tehneet tähänkin asti, ennenkuin tuo dynaaminen haasta itsesi ja osaamisesi -kyykytys alkoi.

Väitöskirjaa en enää jaksa aloittaa (tai oikeastaan saattaa loppuun, vaikka aloittaisinkin), haluaisin vain töihin. Oman alan työpaikkoja ei kuitenkaan ole tarjolla kuin muutama vuodessa, useimmat pääkaupunkiseudulla, kaikkiin on satoja hakijoita. Työllistämispalvelut sekä yliopistolla että TE-toimistossa eivät nekään antaneet juuri toivoa.

Tulen varmaankin omalta osaltani edesauttamaan käsitystä, että Suomessa on korkeimmin koulutetut, yliopistotason pihvinkääntäjät ja kaupan kassat.

Meitä vain on liikaa, en kuulunut parhaaseen viidennekseen, joka on kohtalaisesti työllistynyt (ei tosin useinkaan omalle alalleen), olen ehkä reilu keskiverto. Aloituspaikkoja kuitenkin pyritään lisäämään.

Alanvaihto tai työttömyys edessä, kunhan ensin valmistun. Kylläpä motivoi lopputyön teko. En vain pärjännyt kilpailussa, minusta ei koskaan tullut mitään.

Michael Perukangas kirjoitti...

Niin. On vaikeaa erottaa, mikä on syy, mikä seuraus, ja en kai alun alkaenkaan ole ollut urahakuinen, ja hakenut paljolti mielekkyyden kokemuksen muun kuin työn kautta, mutta kieltämättä heikkoina hetkinä tulee miettineeksi, onko työelämäkiusattu. Samaten sitä on joskus tullut mietittyä ns. käytännöllisen alan opiskelemista esimerkiksi eläintentäyttäjäksi.

Huippuosaamista vierastan. Samastun mieluummin selviytyjiin kuin voittajiin.

Taidan olla ikuinen jatko-opiskelija muuten minä(kin). Kaikkea hyvää sinulle!