Olen porvoolaistunut vihreä kaupunkimetsäaktivisti, kaupunkisosiologi ja -maantieteilijä, sienestyksen, musiikin ja kirjoittamisen amatööri, jalkapallon moniharrastaja, isä, ulkoilija ja hyötyliikkuja. Olen yksin itse vastuussa blogini aineistoista ja mielipiteistä. Aineiston lainaaminen ilman lupaa kielletty.

30.12.2008

Jäähyväiset Keskuspuistolle Kuninkaantammessa

Muutan ensi maanantaina, 5.1. kahdeksi vuodeksi Osloon. Kun palaan, näitä metsiä ei enää ole. Tilalle tulee Kuninkaantammen asuinalue, jossa on kaksi positiivista asiaa. Ensinnäkin, vedenpuhdistamon lampi saadaan yleiseen virkistyskäyttöön, Helsingin ainoaksi "järveksi". Toiseksi, jokamiehenoikeuteen kuuluvan alueen pinta-ala kasvaa. Muuta positiivista suunnitelmissa ei sitten luonnon kannalta olekaan.

Kuninkaantammen alta jäävät nämäkin muurahaiset kodittomiksi.

Tämäkin osa on Keskuspuistoa.

Tämäkin osa tätäkin osaa on osa Keskuspuistoa.

Polku osoittaa juuri tämän osan Kes - eikun Kuninkaantammea olevan suosittua sienimetsää ja koiranulkoilutusmaastoa. Eipä ole kauaa enää.

Suosittu yhdysulkoilutie Vakkatieltä "Linjalle". Vasen - pohjoisempi - puoli menetetään, oikea, jo nytkin Perhekunnantien alueen väliin kaistaleeksi puristunut alue säilynee.

Tämä maisema EI ole Keskuspuistoa, vaikka moni luuleekin niin. Ei, se on Kuninkaantammea, kohta asuintalojen takapihaa.

Ulkoilupolku, joka vie Vakkatieltä "Linjalle". Kumpi puoli polusta kuuluu Keskuspuistoon ja kumpi uhrataan?

Näkymä "Linjalta" pohjoiseen. Tästä alkaa Kuninkaantammen suunnittelualue ja tästä itään loppuu virallinen Keskuspuisto. Polun oikea puoli siis on Keskuspuistoa, vasen ei.

Näkymä "Linjalta" koilliseen. Edessä näkyvä maisema kelpaa Kaupunkisuunnitteluvirastonkin mukaan jatkossakin Keskuspuistoksi.

Tästä Kuninkaantammentieltä alkaa nyt suosittu ulkoilureitti, jonka toinen pää on tulevan Jokeri II-tunnelin toisen ulostuloaukon tietämillä.

Näin jylhiä ovat Kuninkaantammen metsät nykyisessä hoitamattomuudessaan.

Tähän tulee taloja.

Tästä tulee lähtemään Jokeri II-linjan joukkoliikennetunnelin läntinen pää.

28.12.2008

Musiikillisia kirjavalioita pappien tapaan

Barcelonan olympialaisten 1992 avajaiset aloittivat uuden aikakauden musiikissa. Nk. klassisesta musiikista tuli populaaria ja myyntikelpoista. Kertaluonteisena ilmiönä Pavarotti, Domingo ja Carreras – nämä oman alansa kolme ehdotonta ja sellaisina markkinoitua huippua – oli riemastuttava ja viihdyttävä. Valitettavasti he tulivat aloittaneeksi myös klassisen musiikin rämettämisen, kompromettoinnin, jauhamisen ja paketoinnin helpommin ”lähestyttävään” muotoon, eräänlaisiksi kirjavalioiksi. Tai ainakin rohkaisivat myöhempien aikojen vähemmän pyhiä.

Jos joku ei tunne käsitettä Kirjavaliot, niin kyse on Valitut Palat-aikakauslehden toimittamasta sarjasta, jossa kaunokirjallisuutta on lyhennetty seuraavaan tapaan: "Raskolnikov tappoi, katui ja tunnusti" (oma kirjavalioittamiseni Fedor Dostojevskin teoksesta "Rikos ja rangaistus")

Uusin tuote on kolme irlantilaista pappia, jotka vesittävät tunnettuja kuoro- ja solistisia sävellyksiä paketoituna nimellä The Priests. Vesittäessään musiikkia viihdepuurovelliksi, the Priests sortuu suurimpaan syntiin, jota musiikille voi tehdä. Ei, se synti ei ole kaupallisuus vaan musiikin aidon luonteen ja merkityksen kiertäminen, väistäminen ja vääristäminen.

Priests esittää yksinlauluja kuoron ja orkesterin säestyksellä, kolmella solistilla, ja kuorolauluja kuoron ja orkesterin säestyksellä, kolmella solistilla. Ei ihme, että alkaa maistua puulta, kun on ruokalista aika yksitoikkoinen.

Yleensä musiikkia päästetään levyttämään vain ammattilaiset. Papit eivät toki syyllisty väärinlaulamiseen, ja heillä on kuorotaustaa, mutta he ovat amatöörejä. Kuuntelen vastedeskin mieluiten Adamin joululaulun Jussi Björlingin esittämänä.

25.12.2008

Enemmän aikaa, vähemmän roinaa!

Nyt jouluna moni saa lahjaksi paljon sellaista tavaraa, jota ei tosiasiallisesti tarvitse. Ja vaikka tarvitsisikin, sellaista ei olisi tarvinnut valmistaa.

Kuluttaminen ja luonnonvarojen säästäminen ovat väistämättä ristiriidassa. Tunnen miehen, jonka piti ostaa aina uusi BMW kun sellainen ilmestyy; usein autoissa uutta on vain etusäleikön muotoilu.

Nykyään yhä useammin tuotteet täsmäsuunnitellaan ainoastaan yhtä käyttöä varten. Esimerkiksi nykyisistä legopakkauksista voi tehdä vain sen ja sen mallisen ritarilinnan tai sen ja sen sarjakuvaukkelin avaruusaluksen. Kapteeni Marvelia ei kuitenkaan voi valitettavasti muuntaa Teräsmieheksi.

Halusin itse joululahjaksi sähköhammasharjan. Kaapissani on vanha Playstation kakkonen, jota ei kuitenkaan voi muuttaa sähköhammasharjaksi. Säästäisi sekä tuotantovälineitä että kierrätystarpeita, jos tavarat olisi mahdollista "päivittää"; nythän esimerkiksi kotitietokoneet suunnitellaan siten, että ne ovat jo noin kahdessa vuodessa ongelmajätteitä. Valitettavasti Pleikkari kakkosta ei voi apgreidata pleikkari kolmoseksi.

22.12.2008

Kohti tupakatonta Suomea!


Suomesta on tarkoitus tehdä vuoteen 2040 mennessä tupakaton maa, jossa tupakkatuotteiden myynti olisi kokonaan kiellettyä. Ehdotus on kannatettava; se ei vain ole riittävä, vaan pitäisi tavoitella kokonaan tupakkavapaata maailmaa. Sitä odotellessa, tehdään ensin tupakasta huonommin saatavaa ja tupakoinnista vähemmän houkuttelevaa ja mageeta.

Tupakkatuotteet tulee siis piilottaa tiskin alle, jotta niitä osaa kysyä ainoastaan sellainen, joka jo tietää että niitä on olemassa; siis henkilö, joka on jo liannut keuhkonsa ja aivonsa. Lisäksi tupakointi tulee kieltää kaikilla julkisilla paikoilla, paitsi kodeissa, joiden kaikki ilmanvaihtohormit tulee peittää, jotta tupakoitsija mahdollisine perheineen tukehtuisi omassa kaasukammiossaan.

Tupakointi aloitetaan pitkälti sosiaalisten mallien takia. Kaverit polttavat, tai sitten esikuvat. Koska kaveruussuhteita ei voi kriminalisoida, kriminalisoidaan sitten kaikki sellainen populaarikulttuuri, joka antaa epäilyttäviä vaikutteita. Kielletään Keith Richards (ja koko Rolling Stones), Hurriganes, Lauren Bacall ja kaikki filmit, joissa on Humphrey Bogart; samaten kiellettäköön Sergio Leonen italowesternit. Itse asiassa, kaikki ennen 1960-lukua tehdyt Hollywood-elokuvat on varminta kieltää, tai ainakin helpointa.

Valitettavasti populaarikulttuurin kieltäminen ei kuitenkaan riitä. Meidän on kajottava myös korkeakulttuuriin, politiikkaan ja jopa - urheiluun. Juice Leskisen ja Jari Tervon tuotannot tulee julistaa kielletyiksi, samaten Sibeliuksen. Che Guevara, Fidel Castro, Stalin, Mao ja Winston Churchill ansaitsevat maineenmustauksen keuhkojenmustauksen lisäksi. Kaikki korkeushyppy- ja seiväshyppytilastot menevät uusiksi, samaten kaikki Brasilian vuoden 1994 maailmanmestarijoukkuetta aikaisemmat miehistöt on syytä hylätä jälkikäteisesti.

18.12.2008

Metsän jouluhiljentyminen Keskuspuistossa 23.12. klo 18-19


Metsän jouluhiljentyminen Keskuspuistossa 23.12. kello 18-19 Urheilukadun päässä Lääkärinkadun kulmassa.

Järjestäjinä vapaa kansalaisliike Ei enää palaakaan Keskuspuistosta ja Meilahden seurakunta. Kirkkoherra Hannu Ronimus puhuu. Lisäksi katsaus uhatun metsän nykytilanteeseen. Kuoro- ja yhteislaulua, mehua ja pipareita. Myös joulupukki piipahtaa.

Vapaa pääsy.

Lisätietoja
Jussi Vapaasalo,
040-966 5101

16.12.2008

Musiikin kosmetiikkaa



Juttu on julkaistu alunperin HOAS -asukkaan numerossa 1/99, ja sen saa luettavampaan muotoon klikkaamalla kuvia.

15.12.2008

Uhrautuvia madonnoita ja uraohjuksia



Kuva: Arend Oudman

Allaoleva kirjoitus julkaistiin lyhennettynä Hesarin mielipideosastolla lauantaina 13.12.

Kokoomuslainen opetusministeri Sari Sarkomaa ilmoitti eilen yllättäen eroavansa ministerin tehtävistään; syyksi hän ilmoitti sen, että hän haluaa antaa enemmän aikaa perheelleen.

Ymmärrän Saria oikein hyvin. Jos pieni napoleonkompleksista kärsivä kuntavaaliehdokaskin voi tuntea ajoittaista huonoa omatuntoa ajankäytöstään, miten sitten onkaan sellaisen henkilön laita, joka on kansanedustaja ja ministeri? Jos mieskuntavaaliehdokkaankin kunto on rapistunut siksi, että hänellä on ollut vaikeuksia ehtiä hoitamaan kuntoaan yhteisiltä asioilta, miten sitten mahtaakaan olla miesministereiden laita, joista ainakin kaksi raportoidusti harrastaa maratonjuoksua?

Eilisiltaisessa tv-uutisten haastattelussa kysyttiin Sarkomaan seuraajaksi valittavalta Henna Virkkuselta, miten työn ja perheen yhdistäminen tulee käymään. Tätä kysymystä ei koskaan esitetä miehille. Oletetaan vain, että jokaisen miesministerin takana on uhrautuva nainen, joka hoitaa kodin, miehen keskittyessä tärkeisiin yhteiskunnallisiin tehtäviin, aivan kuten antiikin Kreikassakin, jossa yhteiskunnallinen vaikuttaminen kuului vapaille miehille, mutta ei kenellekään muulle.

Tämän aamun Hesari jatkoi samaa sukupuolittamista. Sekä väistyvästä että tulevasta opetusministeristä oli esitetty faktaboksi, jossa oltiin nostettu heidän lapsiensa ikä ja lukumäärä ammatillisia ansioita tärkeämmäksi. Kysymys toimittajille: kuinka monta lasta on Jyrki Kataisella, Aleksander Stubbilla tai Stefan Wallinilla?
Kuntavaalien alla Gloriassa pidettiin kuntavaalipaneeli, jossa muun muassa koululaiset ja kotiäiti (miksi koti-isä?) saivat esittää kysymyksiä poliitikoille. Koululaisia kyselytyttänyt toimittaja (nainen!) haastatteli ainoastaan poikia, tyttöjen toimiessa silkkoina koristeina.

Jos naiset itse ovat valmiita näin innokkaasti uusintamaan perinteistä sukupuolittunutta työnjakoa, jossa työ ja oikeastaan kaikki kodin ulkopuolinen sfääri itsestäänselvästi on miesten maailmaa, naisten maailman rajoittuessa neljän seinän sisälle ja hiekkalaatikolle, heidän on aivan turha valittaa epäoikeudenmukaisesta ja epätasa-arvoisesta kohtelusta yhteiskunnallisessa työnjaossa.

Solidaarisuutta, siskot! Vaikka meikki olisikin suorassa ja tukka huoliteltu, on syytä vilkaista peiliin!

13.12.2008

Orkesterikulttuuria New Yorkissa

Tänään, 13.12 on tullut kuluneeksi tasan 80 vuotta siitä, kun hollantilainen kapellimestari Willem Mengelberg tuli tehneeksi uraauurtavaa levytyksensä Richard Straussin orgaanisesta orkesterispektaakkelista, Ein Heldenlebenistä. Ehdottoman epämuodikas kappale, joka omistettiin Mengelbergille, kuulostaa tässä 80 vuotta vanhassa levytyksessä uskomattoman autoritaariselta. Levytys on oman aikansa huippua; äänitystekniikka on – tietyin varauksin toki – niin hyvä, että siitä saa käsityksen, että 20-30 –luvun New Yorkin filharmonikot olivat kenties yksi kaikkien aikojen parhaita orkestereista. Heldenleben on oikeastaan orkesterikonsertto, joka tarjoaa orkesterin solisteille – kuten viulisti Scipione Guidille ja käyrätorvisolisti Bruno Jaenickelle – mahdollisuuden loistaa. Ja loistavia solistit ovatkin; orkesterissa kuulee vielä muistumia 1800-luvun portamentosta, jossa jouset liu’uttavat ääneltä toiselle staccaton sijaan, jossa äänenkorkeuden vaihtelu tapahtuu ikään kuin veitsellä leikaten.

Samanaikaisesti Mengelbergin kanssa vetovastuun New Yorkin filharmonikoista jakoi italialaissyntyinen legenda Arturo Toscanini. Nykyaikaisen epäromanttisen tulkintataiteen referenssi, staccatotyylin ilmentymä Toscanini kavahti portamentoa, väittäen että hänen poissaollessaan Mengelberg pilasi ”hänen” orkesterinsa. Oli miten oli, kolmelle cd:lle koottu RCA:n paketti Toscaninin levytyksistä New Yorkin filharmonikkojen kanssa vuosilta 1926-1936 esittelee aikansa orkesteritaidetta parhaimmillaan; nämä levytykset ovat myös Toscaninin edustavimpia. Erityisesti Haydnin 101. sinfonian ”Kellon” levytys on esikuva siitä, miten Haydnia kuuluu soittaa. Haydn on kineettistä, rytmikästä, värikästä ja jatkuvaa keksintöä täynnä olevaa musiikkia, jolle hämmästyttävän notkea jättiorkesteri ja Toscaninin uskomattoman tarkka ja täsmällinen rytminkäsittely tekee täydellisesti oikeutta. Täysin hän ei ole onnistunut parantamaan orkesteria Mengelberg-taudista portamentoineen, onneksi. Myös Toscaninin Verdi, Rossini ja Mozart ovat esikuvallisia; Beethovenin 7.sinfonia ja Wagnerin Siegfried-idylli toimivat hienosti, ilman romanttista paisutteluakin; Beethoven on toiminnallista ja energistä mutta täyteläistä ja Wagner tunnelmallista. Toscaninin levytys Brahmsin Haydn-muunnelmista lienee vertaansa vailla.

Edellämainitut levytykset ovat oman aikansa parhaita orkesterilevytyksiä, todistaen sen, että orkesterikulttuuri ei ole mihinkään noussut. Se oli saavuttanut huippunsa jo 20-30 –lukujen New Yorkissa. Mengelbergin ja Toscaninin levytyksien vertaaminen todistaa myös sen, että maksimaalisen vakuuttaviin tuloksiin voi päästä täysin vastakkaisista lähtökohdasta; sekä äärimmäisiä vapauksia ottavat, teoksen henkeä tavoittelevat, sävellyksiin säveltäjän luovuudella suhtautuvat romantikot ja partituurin kirjainta noudattavat puritaanit ovat oikeassa. Mengelbergiä ja Toscaninia yhdistää kuitenkin yksi tärkeä asia: molemmat ottivat musiikin äärimmäisen vakavasti, onnistuen vakuuttamaan orkesterinsa siitä, että musiikki on oikeastaan kaikki kaikessa, ja muusikot soittivatkin kuin heidän henkensä olisi kyseessä.

12.12.2008

Wau, arkkitehtuuria!

Kaupunkisuunnittelulautakunta päästi eilen syntymään tutuin 5-4 –numeroin päätöksen, jossa Katajanokan ranta luovutetaan norjalaiselle grynderille kehitettäväksi hotelliksi. Päätöstä on jo etukäteen puolusteltu sillä, että kaupunki on elävä, ja että uudenlaiselle, rohkeallekin arkkitehtuurille tulee antaa mahdollisuus myös kaupungin paraatipaikalla. Tällaista arkkitehtuuria tavataan kutsua Wau-arkkitehtuuriksi.

Wau-arkkitehtuuriksi kutsutaan sellaista rakentamista, joka erottuu ympäristöstään, muodostaen kontrastoivuudellaan monumentaalisen maamerkin. Wau-arkkitehtuurille voi olla paikkansa, merenrannassakin. Oslon uudesta oopperatalosta tuli jo ennen avajaisiaan (2007) alueen maamerkki; samaten Sydney tunnetaan oopperatalostaan.

Uskon, että sen pahemmin minä kuin moni muukaan ei vastusta sinänsä uusiorakennuksia, eikä kaupunkikuvan muuttumistakaan mitenkään dogmaattisesti. Oslossa uusiorakennus onnistui piristämään rantaviivaa, koska se oli aikaisemmin niin jäsentymätön. Täällä uusiorakennuksen kunniaksi olisi sanottava ainakin yksi ansio: se peittäisi alleen Aallon Enso-Shlectzeitin sokeripalan. Paras ratkaisu kuitenkin olisi - jos Skatalle hotellia halutaan - purkaa Enso pala palalta, siirtää se Espoon uudeksi kaupungintaloksi ja rakentaa tilalle se kaunis talo, joka Skattaa komisti 60-luvulle asti ja tehdä siitä hotelli.

Hotelleja rakennetaan Helsinkiin koko ajan lisää, ja ilmeisesti niille on edelleenkin tarvetta. Nyt kuitenkin on kyse Suomen kansallismaisemasta, Itämeren tyttäreksi mainostetun Helsingin käyntikortista. Skatan rannan ja Kauppatorin yhtenäisen klassisistisen näkymä pirstominen poistaa oikeutuksen kutsua kaupunkiamme Pohjolan Venetsiaksi.

Merenrannalle voi kyllä kokeilla uudenlaistakin arkkitehtuuria. Hotellille mahdollisia paikkoja voisi löytyä Hernesaaresta, Jätkäsaaresta tai Kalasatamasta.
Tämähän ei olisi aivan ensimmäinen kerta kun Helsingin kaupunkisuunnittelijoiden kädet ovat voimakkaampien, näkymättömien käsien sitomat. Aikaisemmat, hyvin tunnetut vastaavat tapaukset ovat tunnetusti johtuneet siitä, että toisena, voimakkaampana osapuolena on ollut valtio; nyt ehdot sanelevat markkinat.

Skatta on sikäli edustava tapaus, että kyse ei ole vain rakennetun ympäristön arvoista ja maisema-arvoista, vaan siitä, millä hinnalla julkista maisemaa voi myydä yksityisille yrittäjille.

Oletan, että hotellin rakennusoikeus tullaan myymään tai maankäyttöoikeus vuokraamaan hyvin kalliilla. Lienee turhaa puhua maisemakulttuurista tai kulttuurihistoriallisten arvojen kunnioittamisesta yhtään mitään, jos tällaisia päätöksiä annetaan syntyä.

11.12.2008

Suuri vihreä mies puoluejohtoon!


Vihreät valitsevat uuden puheenjohtajansa Tarja Cronbergin tilalle jäsenäänestyksessä. Tähän mennessä ehdolle Cronbergin seuraajaksi on ilmoittautunut yksi nimi; helsinkiläinen kansanedustaja, eduskuntaryhmänpuheenjohtaja Anni Sinnemäki.

Vaaleista ei kuitenkaan voida puhua, jos ei ole, mistä valita. Anni tarvitseekin vaaliin vastaehdokkaita tai ainakin sparraajia.

Anni Sinnemäki on korkeakoulutettu, kolmekymppinen punavihertävä helsinkiläisnainen. Hän on Vihreiden kannattajien enemmistön ruumiillistuma, sopien sikäli erinomaisesti puolueemme puheenjohtajaksi. Jos kuitenkin haluamme tosissamme tavoitella uusia aluevaltauksia, laajentaa kannattajajoukkoamme, meidän tulisi kokeilla jotakin ihan muuta.

Vihreät tarvitsevat lisää kannatusta suurten kaupunkien ulkopuolelta ja lisää mieskannattajia, voidakseen todella uskottavasti pyrkiä suureksi puolueeksi. Näin ollen tarvitsemmekin siis julkiseksi keulakuvaksi joko miehen tai perinteisen kannatuskeskuksien ulkopuolelta tulevan henkilön ja kenties teknis-taloudellisesti suuntautuneen tai ainakin teknis-taloudellisesti suuntautuneisiin henkilöihin vetoavan henkilön, miksei sellaisen henkilön, joka täyttäisi kaikki edellämainitut kriteerit. Kenties arvoliberalismimme voisi täydentyä annoksella markkinaliberalismia?

Poliittiseen keskustaan on toki jo ennestäänkin tunkua. Demareiden lipposlais-tanneristien - jotka jättävät toverille - lisäksi sinne ovat julistautumassa Suuri Suomalainen Liberaalipuolue Keskusta ja vastuullista talkoohenkeä edustava kokoomuslaisuus, jossa kaverille jätetään vähän enemmän. Vihreät erottuvat muista puolueista siinä, että ymmärrämme jättää kaverin sijasta jälkipolville vähän enemmän.

Toveri Jukka Jonninen väläytteli ansiokkaassa blogikirjoituksessaan (8.12, löytyy klikkaamalla otsikon linkkiä) sopivaksi mustaksi hevoseksi puheenjohtajaskabaan Vesa Hackia. Vesa kehittää työkseen kasvusysteemejä. En tiedä, mitä ne ovat, mutta jos puoluetta ajatellaan kasvamaan pyrkiväksi orgaaniseksi systeemiksi, silloin Vesa sopisi hyvin kehittämään puolueestamme sellainen toimija, joka saisi perille tärkeän viestin 2000-luvun miehille.

Miehet, teknologit ja yrittäjät: miksi kannattaa äänestää Vihreitä?

On kannattavaa säästää energiaa ja kehittää uusia teknologioita, sillä ne voivat tuoda uusia työpaikkoja niin tutkimuksen, tuotekehittelyn kuin tuotannonkin parissa. Vihreät ajavat politiikkaa, jossa säästetään energiaa ja satsataan koulutukseen; nyt laman aikana uusia työpaikkoja voisi syntyä nimenomaan uusilta aloilta, esimerkiksi kehittelemällä energianlähteitä ja tehokkaampia tuotantotapoja.

Vesa Hack on vihreä talous- ja arvoliberaali, jonka sosiaalisesta vastuuntunnosta on todisteena hänen järjestötoimintansa ja työskentelynsä nuorisotyöntekijänä. Vesa on kansainvälisesti suuntautunut, tehokas henkilö, joka osaa tarpeen tullen myös provosoida keskustelua. Hänestä tulisi erinomainen työministeri, koska hän ymmärtää sekä yksityisen, julkisen että kansalaisjärjestösektorin logiikan.

Vesan suositun blogin osoite on:
http://vesahack.blogit.uusisuomi.fi/

1.12.2008

Kaupunkisuunnittelu ristitulessa

Allaoleva perustuu Nina Broströmin kanssa keväällä 2004 kirjoitettuun luonnokseen, mikä selittää sen mahdolliset epäajantasaisuudet (joita on muuten aika vähän).

Kaupunkisuunnittelun sekavuudesta on tavattu syyttää sitä, että se on jätetty markkinavoimien armoille, mutta eivät kaupunginsuunnitteluviranomaiset ole sen määrätietoisempaan ja kokonaisvaltaisempaan pystyneet. 60-70 -luvuilla Helsingin kaupunkisuunnittelun käytäntöjä myllersi kehitysuskoinen ja hurmahenkinen kulttuurivallankumous, jolloin ainoata hyväksyttyä historiaa oli historiallinen materialismi, mistä surkuhupaisana, joskin jälkijättöisenä muistomerkkinä Helsingin katukuvaan on jäänyt Maailman rauha -patsas, jonka tuore Yleisradion toimitusjohtaja ystävineen kävi koristamassa nuorna vitsiniekkana.

Kun päästiin sitten 80- luvulle, kaupunkisuunnittelun kaikista epäkohdista: sekavuudesta, markkinavetoisuudesta, lyhytnäköisyydestä, kokonaisvaltaisuuden puutteesta, kaikesta oli syntipukkina “grynderi” (mitä sitten tarkoittaakin?), ainakin vielä ennen viime lamaa, jolloin rakentaminen pariksi vuodeksi miltei pysähtyi, ainakin pitkäjänteinen kaupunkisuunnittelu. Monet 80 -luvun suunnitelmista ovat jääneet kuitenkin elämään, ainakin visiotasolla, kuten esimerkiksi Marja-Vantaa ja länsimetro.

Loppujen lopuksi kaupunkisuunnittelun sekavuus ja tempoilevuus ovat tainneet koitua siunauksiksi, jos vaihtoehtoina olisivat olleet Suomen kansallisten palvottujen jumalarkkitehtien visiot, jotka olivat suurisuuntaisuudessaan ja ihmiselämälle vieraudessaan hirviömäisiä. Onneksi ei Eliel Saarisen suunnitelma 16 -kaistaisesta Kuningasavenuesta Töölönlahden päälle koskaan toteutunut; hänen elinaikanaan Suomessa ei ollut varaa toteuttaa suurisuuntaista suunnitelmaa tehdä Helsingistä metropolia. Ja jos hänen messiaanisen tehtävänsä jatkajan Alvar Aallon terassitorisuunnitelmat oltaisiin toteutettu, tämä olisi merkinnyt raskaimmassa muodossaan Töölönlahden rannan täyttämistä paraatirakennuksilla (mikä ajatus edelleenkin on helsinkiläisen kaupunkisuunnittelun salarakas, jonka kanssa flirttaillaan) ja loppu oltaisiin katettu betonikannella, jolla olisi ollut perkeleellisen tuulista ja koleaa 9 kuukautta vuodesta. Siinä vaiheessa, kun Töölönlahden ranta on rakennettu täyteen ja Keskuspuisto on kaadettu, me helsinkiläiset menetämme parhaan iltakävelypaikkamme, ja parhaat lenkkimaastomme.

Kaupunkien uhanalaiset viheralueet ovat kaupunkimme keuhkoja, mutta myös ihmisten ja koirien elintärkeitä akkujenlatausalueita. Mitä mahtaa tapahtua kansanterveydelle jos ja kun vielä olemassaoleville viheralueille kaavoitetaan – oletetaanko että kaikki helsinkiläiset ajavat autoillaan Viikkiin tai Keskuspuistoon ulkoilemaan? Tämäpä se vasta onkin erinomaista kansanterveys -ja ympäristöpolitiikkaa. Helsinki on Suomen pääkaupunki, paitsi hyvässä, myös pahassa, ja tänne tullaan maakunnista töiden ja opiskelupaikkojen toivossa, epävarmojenkin, sellaistenkin joita vielä ei edes ole, ja tästä syystä nähdäänkin tarpeelliseksi muuttaa esimerkiksi Malmin kansainvälisestikin ainutlaatuiseksi arvioitu lentokenttä asuntoalueeksi. Tosin kulttuuriperintö on kuin terveys; sen arvon ymmärtää vasta silloin kun on saanut muistutuksen kaiken katoavaisuudesta, ja yleensä näiden ”ainutlaatuisten kulttuuriperintökohteiden” arvo ymmärretään vasta siinä vaiheessa kun niiden ylle nousee Kaupunkisuunnittelun musta pilvi. Silloin jo kaikki on myöhäistä, neitsyyttäkään ei voi saada takaisin kun sen on kerran menettänyt.

Liikenne ei kulje, kiitos sen, että kaupunkimme keskusta on jatkuvaa rakennus- ja tietyömaata ja kiitos toinen kaunis työmatka-autoilun. Esimerkiksi Munkkivuoresta on käytännössä ollut toivotonta tulla bussilla keskustaan jo ainakin 5 vuotta, sillä väli Kamppi-Rautatieasema voi kestää pahimmillaan vaikka 20 minuuttia. Ja kaikki tämä ilo siksi, että minkäänlaista kokonaisvaltaista näkemystä Helsingin keskustasuunnitelmasta ei olla koskaan saatu aikaiseksi eikä yksityisautoilusta ainakaan keskusta-alueella olla päästy eroon. Heti kun oltiin saatu aikaiseksi useita vuosia puuhailtu parkkiluola Elielinaukion alle (mitä nimeä ei kymmenisen vuotta sitten edes tunnettu), alettiinkin sitten rakentamaan uutta ns.matkakeskusta ja hotellia. Päämääristäkin voidaan olla montaa mieltä, keinoista vieläkin useampaa. Tämä hallitsematon kaaos siksi, ettei kaupunkiamme vaivauduta – tai osata - suunnitella edes hieman kokonaisvaltaisemmin kuin yksi pytinki kerrallaan. Kun kokonaissuunnitelman puutteeseen yhdistetään vielä esteettinen köyhyys, maisemien raiskaus, laadusta tinkiminen ja korjausten puuttuminen, tulos on nykyisen kaltainen kummallinen sekamelska.

Osuva paikallisen tason esimerkki siitä, että kaupunkisuunnittelusta ei oikeastaan vastaa kukaan, on erään alikulkutunnelin vaiheet viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Suunnilleen vuodesta -96 tai -97 Pitäjänmäentien alikulkusiltaa ollaan remontoitu, ja se oli pois käytöstä useita vuosia. Kun se loppujen lopuksi saatiin jälleen avattua jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden käyttöön, heti alikulkutunnelin pohjoisen ulostuloaukon viereen alettiin rakentamaan toimistokolossia ja sen välittömään läheisyyteen toista alikulkutunnelia Vihdintien alitse. Molemmat päämäärät – turvallisuutta jalankulkijoille ja työpaikkoja ihmisille – ovat sinänsä kunnioitettavia, mutta kun kokonaisuudesta ei vastaa kukaan, nyt noin 200 metrin matka tästä ensimmäisestä alikulkutunnelista on ainakin toista vuotta lähes kulkukelvotonta pöpelikköä, kuin kuun maisemaa. Ja sitten joskus kun tämä noin 200 metrin pätkä saadaan ihmisille, koirille ja polkupyörille lopultakin kulkukelpoiseksi, ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja veikatessaan, että sitten aletaankin rakentaa kenties asuntoja heti sen toisen alikulkutunnelin suuaukon perään...eikä tätä sitten oltu tarkoitettu vinkiksi helsinkiläisten asuntopulaa huojentamaan.

Osoituksena kokonaisvaltaisen ja pitkäjänteisen kaupunkisuunnittelun puutteesta voidaan myös käyttää uusien asuinalueiden suunnittelua. Yleensä rakennettaessa uusia asuinalueita ajatuksena on saada mahdollisimman monta kerrosneliömetriä pystytettyä mahdollisimman lyhyessä ajassa, rakentamisen laadusta, viihtyvyydestä, liikenteestä ja palveluista viis. Jätkäsaaren rakentaminen asuinalueeksi (minkä mahdollisti Vuosaaren satamahanke) merkitsee 20 000-30 000 ihmisen ahtamista pienelle ja kapealle niemelle; ei tarvitse olla hääppöinenkään ennustaja laskeakseen, mitä se tekee jo nyt ylikuormittuneen Vironniemen autoliikenteelle. Mechelininkatu ainakin varmasti muuttuu nykyistäkin pahemmaksi tukoksi. Näin käy, vaikka Jätkäsaareen rakennettaisiin metro ja raitiokiskot, joiden pitäisi olla valmiina jo siinä vaiheessa kun niemekkeeseen muuttavat ensimmäiset asukkaat. Infrastruktuurin pitäisi aina kulkea hieman etuajassa asukkaisiin verrattuna, mitä seikkaa ei yleensä uusien, keskelle ei-mitään-pykättyjen lähiöiden suunnittelussa ole huomioitu. Esimerkiksi Vantaalle rakennettu, arkkitehtonisesti ylistetty Kartanonkoski on toden teolla vasta jälkikäteen oikeuttanut Tammiston automarketisoitumisen, mikä suuntaus on lähtöisin sieltä jostakin. Eihän noihin isojakoihin ja bauhausseihin pysty edes menemään ilman autoja. Ja muita palveluita tällä alueella ei todellakaan ollut siinä vaiheessa kun jo ensimmäiset asukkaat (pääosin nuorehkot perheet) olivat jo saaneet avaimet käteen.

Helsingin uusiorakentaminen pitäisikin lopettaa kokonaan. Nyt tyhjinä olevat muun asutuksen keskellä sijaitsevat tontit ja sitten ehkä varastoalueet saisi rakentaa loppuun, ei muuta. Asuntopula pääkaupunkiseudulla pitäisi hoitaa pikakaavoittamalla tyhjiksi jääneitä julkisia rakennuksia ja verotuksellisin keinoin, pakottamalla vuokraamaan tyhjiä omistusasuntoja. Ei meidän helsinkiläisten asia ole asuttaa muualta maasta tulevia ihmisiä. Jos haluavat muuttaa tänne, omahan on asiansa. Voisivat jäädä sinne matkan varrelle, esimerkiksi Vantaalle, tai aina Tuusulaan tai kenties Nurmijärvelle saakka, sillä jopa valtioneuvostossa on tunnustettu, että siellä sijaitsee suomalaisen norminmukaisen onnen mukainen paratiisi. Kuitenkin kaihoovat takaisin sen kun ehtivät, saastuttavat maata kun pöristelevät maanteitä mökeille ja kotikonnuille joka viikonloppu, ensimmäisen, kenties vielä toisenkin polven agraarisuomalaiset.

Valtiovalta ei huomioi Helsingin ja Helsingin seudun erityisluonnetta elinkeino-, kulttuuri - ja tiede-elämän veturina ja sosiaalisten ongelmien jäteämpärinä. Entäs tyhjiksi jäävät hienot ja kalliit kämpät esim Kaivarissa? Mummot kuolee (kaurapuuron yliannostus voisi olla hilpeä diagnoosi kuolinsyyksi, ripuloi itsensä hengiltä) ja perikunnilla ei ole varaa lunastaa niitä kämppiä, kukaan ei enää osta niin isoja, pienistä asunnoista taas on pulaa, mutta niiden neliöhinta on mahdoton, ja ökyt siirtyvät Kauniaisiin veroprossan perässä. Asunnon myynnistä saadulla hädin tuskin pystyy perintöveron kattamaan. Sitten meillä on vielä niitä, jotka omistavat asuntoja ”sijoitusmielessä”. Heitä varten tulisi säätää asunnon tyhjänä pitämisestä niin huomattava haittavero, että se käytännössä pakottaisi omistamansa asunnon vuokraamiseen tai myymiseen. Tässä olisikin valtion pohjattomaan rahakirstuun uusi oivallinen vero. Esimerkiksi Linnankoskenkadulla oli asunto tyhjänä ainakin neljättä vuotta. Varmasti olisi kelvannut monelle. Kertoo jotakin siitä talouden tilasta missä ollaan, että toimisto- ja liiketilat jäävät tyhjiksi. Viime laman aikana tyhjiin liikehuoneistoihin tuli yleensä kirpputori, ja jonkin aikaa esimerkiksi Tennispalatsi oli yhtä suurta kirpputoria, samaten Myyrmäen vanha kunnon Isomyyri kuoli kannattamattomana pystyyn, kun keskelle pahinta lamaa oli pakko rakentaa nurkalle vielä isompi ja komeampi Megamyyri. 90 -luvusta jäikin elämään yksi merkittävä kulttuurimuoto, kirpputorit, jotka nekin ovat oivallinen kulttuurimonumentti, elävä muistuma kaupunkisuunnittelun pitkäjänteisyyden täydellisestä puuttumisesta.

Asunnon tyhjänä pitämiseen pitäisi säätää niin huomattava haittavero, joka käytännössä pakottaisi omistamansa asunnon vuokraamiseen tai myymiseen. Helsingissä on asuntoja, mutta ne ovat tyhjillään; kun tyhjät asunnot saataisiin kiertoon, vähenisi tarve täyttää tätä Helsinkimme niemeä huomattavastikin. Kun asuin Linnankoskenkadulla, ensimmäisessä kerroksessa oli asunto tyhjänä koko sen ajan (3 vuotta 8 kuukautta) kun siellä asuin. Samaten täällä on ylitarjontaa isoista ja alitarjontaa pienistä asunnoista.

Köyhyys pitäisi suhteuttaa elinkustannuksiin, se ei Suomessakaan, jossa sentään taloudellinen luokkajako ei ole yhtä räikeää kuin monissa muissa maissa, voi olla absoluuttinen suure. Ja koska näin, köyhyyskin on osittain suhteellinen kategoria (tavoitellun elintason saavuttamattomuus) ja ehkä rikkaus pitäisikin ainakin osittain määritellä onnellisuutena. Helsingissä kaikki muu merkittävä on pohjois-Suomea halvempaa, paitsi siirtyminen paikasta toiseen. Mun mielestäni autoveron pitäisi olla progresssiivinen, asuinpaikkaan sidottu. Mitä tiheämpään asutulla seudulla autoa käytetään (tähänkin on olemassa paikannusjärjestelmät), sitä korkeampaa veroa pitäisi tästä lystistä maksaa. Tällä tuettaisiin myös ihmisten jäämistä syrjäisille kotiseuduilleen, ja lyötäisiin kaksi aluepoliittista kärpästä samalla iskulla. Lisätään vielä autoveroon yleisterveysmaksu (saastuttavana haittana sekä hengenvaarallisena käyttöesineenä) ja kollektiiviprogressio (ts jos ajat autoa vain yksin, silloin maksat enemmän kuin ne joilla on esim 2-4 tyyppiä kyydissä).

28.11.2008

Reijolan aluesuunnitelma


Reijolan aluesuunnitelman luonnoksesta pidettiin yleisötilaisuus keskiviikkona Allergiatalolla. Työhön on liittynyt asukaskysely, joka on lähetetty 1000 asukkaalle Niemenmäessä, Ruskeasuolla, Pikku Huopalahdessa, Meilahdessa ja Laaksossa. Aluesuunnitelma on ohjeellinen Yleisten töiden lautakunnalle, priorisoiden alueen viheralueiden ja katujen kunnossapito-, käyttö- ja kehittämistarpeet.

Käyttäjäkyselyssä nousi selvästi esille muutamia viheralueita, joita asukkaat arvostavat ylitse muiden. Viheralueita arvotettiin useilla eri ulottuvuuksilla: luontoarvojen, historiallisten arvojen ja käytön osalta. Arvostetuimpia viheralueita Reijolan alueella ovat asukaskyselyn mukaan Lääkärinkadun alue, jota aluesuunnitelmassa kutsuttiin Tullinpuomin puistoksi sekä Pikku Huopalahden länsirannan puisto.

Luontoarvoja alueen puistoista eniten on edellämainituilla Tullinpuomin puistolla ja Pikku Huopalahden puistolla. Historiallisesti arvokkaimmiksi todettiin edellämainittujen lisäksi Ruskeasuon siirtolapuutarha. Eniten käytettyjä viheralueita ovat edellämainitun kolmen lisäksi Tilkanniitty.

Tullinpuomin puistosta todettiin, että sen metsät liittyvät Keskuspuistoon ja että se on lähipuisto, unohtaen kuitenkin sen, että sitä käyttävät lähiseudun asukkaiden lisäksi myös laajemmankin alueen ulkoilijat, joille se on – kuten aluesuunnittelija Kaisu Ilonen totesi – portti Keskuspuistoon. Alueen mtsä kuuluu hoitoluokitukseen C5, ja se todettiin arvometsäksi, jonka arvokas tervaleppäkorpi sijaitsee kuitenkin kaavamuutosalueella. Lisäksi Laakson sairaalan kalliot todettiin kasvillisuudeltaan erittäin rikkaiksi.

Suunnitteluinsinööri Toni Haapakosken mukaan alueen jatkosuunnittelussa lähdetään liikkeelle nykytilanteesta, jossa alue on puistona.

Aluesuunnitelmaa voi kommentoida osoitteessa http://feasy.net/hkihkr/1, jonne pääsee klikkaamalla otsikkoa.

27.11.2008

Lost in the t(h)ickets and undergrowth


Voin jakaa tähänastisen elämäni noin 14 vuoden jaksoihin sen mukaan, mikä on ollut ensisijainen intohimoni ja pysyvän kiinnostukseni kohde, joka on antanut minulle kaikkein eniten elämänsisältöä. Jos ensimmäistä 14 vuottani luonnehti intohimoinen lukeminen ja seuraavaa 14 vuottani musiikki - joku ystäväni joskus ihmetellen kommentoi soittaessaan minulle, ettei kai vain herättänyt minua kun taustalla ei soinut musiikkia - niin tätä päivää luonnehtii jalkapallo, tai siis tämänhetkinen elämäni on osa jalkapalloa, eikä siis esimerkiksi päinvastoin.

Kävin 90-luvulla, etenkin opiskeluaikoinani aika paljon konserteissa ja kävin yösiivoamassa, jotta kykenin kustantamaan itselleni töölöläisyyden lisäksi musiikkiharrastukseni. Vaikka Finlandia-talo onkin musiikillisessa katsannossa lato, ei talo, niin joka tapauksessa kävin siellä paremman puutteessa lähes viikoittain. Ikimuistoisia elämyksiä minulle tarjoilivat esimerkiksi Kurt Sanderling, Svjatoslav Richter, Ilja Musin, Witold Lutoslavski, Vladimir Ashkenazy ja Murray Perahia, puhumattakaan Sakari Oramosta, jonka kapellimestaridebyytissä olin paikalla. Kaikkein täyteläisin muisto, joka liittyy konserttien henkeen, on kuitenkin lähes satavuotiaana muutamia vuosia sitten kuolleesta kulttuuripersoona Totti Carlanderista, jonka kanssa joskus juttelin siitä, kun hän nuorena miehenä kävi kirjeenvaihtoa Richard Straussin kanssa.

Minulle annettiin tehtäväksi hankkia tänään kolme konserttilippua norjalaisen jazzpianisti Jon Balken konserttiin Gloriassa. Koska valehtelematta joka ainut tähän saakka itse ostamani Suomessa kuulemani konsertin lippu on ostettu Stockmannilta, menin sinne tälläkin kertaa, sillä ilman muuta oletin, että Stockmann on paikka, josta saa konserttilippuja, eikä siis vain lippuja, vaan liput. Siis kaikki.

Jon Balke ei kuitenkaan saavuttanut vastakaikua Stockalla. Minulta tivattiin tarkennuksia, miten artistin nimi kirjoitetaan, mihin aikaan konsertti alkaisi ja oliko lipuista vastuussa lippupalvelu vaiko lippupiste. Minä sitten siihen, että eivätkö ne olekaan sama asia, ja jos eivät, niin onko jompikumpi osa jompaakumpaa. Sain molempiin kysymyksiini kieltävät vastaukset, ja asiakaspalveluhenkilö soitti näihin molempiin tai sitten siihen toiseen, jonka osana se toinenkin joko on tai ei ole, saaden lopulta tiedon, että lippuja saa Tiketti-nimisestä paikasta. Minä kun olen luullut, että tiketti on helsingin kielellä se paikka, josta saa lippuja, eli lippupalvelu ja/tai -piste. Olin eksynyt tikettiviidakkoon, eikun pöheikköön (thicket).

25.11.2008

Oikeus puistosetiin!


Puistotädit ovat palvelu, joka mahdollistaa lapsien jättämisen leikkimään valvotusti ilman vanhempien läsnäoloa, samalla vapauttaen kotonaolevan vanhemman vähäksi aikaa lapsenhoidosta. Periaatteessa palvelun idea on hyvä, mutta toteutuksessa on kitkaa, kuten viime aikoina ollaan havaittu. Joissakin helsinkiläisissä leikkipuistoissa puistotädit häätävät paikalle saapuvat ulkopuoliset, koska heidän mielestään muut lapset vaikeuttavat heidän järjestyksenpitoaan.

Puistotädit, kuten päiväkoditkin, ovat tehty ensisijaisesti vanhempien pienten lepohetkien takaamiseksi, sillä lastenhoito on intensiivistä puuhaa. Kyse on useimmiten siis vanhempien subjektiivisesta oikeudesta; lapsien subjektiivisesta oikeudesta voidaan puhua ainoastaan silloin jos kotona oleva vanhempi on niin rasittunut tai kotiolot ovat niin rauhattomat, että lapsen ei enää ole turvallista olla kotonaan. Tietysti muiden lapsien näkeminen on kotona hoidettaville lapsille myös lähtökohtaisesti hyvä asia.

Käytännössä edelleenkin useimmissa tapauksissa se vanhemmista, joka jää kotiin hoitamaan lastaan imetyskaudenkin päätyttyä, on äiti. Leikkipuistot ja päiväkodit ovat siis palvelu naisille, jotka pääsevät harrastamaan tai töihin. Koska naisten euro on edelleenkin keskimäärin alle 80 senttiä ja koska etenkin puistotätien ja lastentarhanopettajien 80 senttiä taitaa olla noin 50 senttiä, niin yhteiskunta tulee ylläpitäneeksi tällä järjestelyllä ryysyproletariaattia, jotta naiset pääsisivät tienaamaan sitä 80 senttiänsä euron asemesta. Hoitoalojen palkkoja tuleekin nostaa työn vaativuuden edellyttämälle tasolle.

Jotkut leikkipuistot ovat saaneet joitakin vuosia sitten ”ylennyksen” asukaspuistoiksi, vaikka niiitä käyttävät vain lapset. Asukasaktiviteetit, joita asukaspuistoissa järjestetään, yleensä on suunniteltu lapsiperheille, ja tämä syrjii lapsettomia asukkaita. Tätäkin paremmalla syyllä puistojen – jotka Helsingissä ovat kaikki julkisia ja kaupungin eli siis kaikkien kaupunkilaisten omistamia – tulisi olla kaikille vapaita.

Jos puistotädeillä on vaikeuksia laumansa paimentamisessa,kyse on heidän ammattinsa sisäisestä ongelmasta. Puistoihin tuleekin saada järjestyksen takaamiseksi lisää puistosetiä ja "puistotätilapsien" erottamiseksi "mustista lampaista" eli niiden lapsista, jotka eivät maksa puistotätien palveluista, huomioliivit. Miten ihmeessä muuten näin poliittisesti epäkorrektia nimitystä kuin puistotäti on nykyaikana mahdollista käyttää? Miksi kutsuttaisiin sitä yhtä teoreettista puistosetää? Puistosedäksi, miespuistotädiksi, puistotätisedäksi vai puistotätimieheksi?

Kaupunkitutkimuksen klassikko Henri Lefevbre puhuu oikeuksista kaupunkiin. David Harveylle tämä merkitsee kaikkien tasa-arvoisia kaupunkioikeuksia, ei vain niiden, joilla on varaa maksaa kaupunkitilan käyttöoikeuksista. Helsingin puistot kuuluvat kaikille. Niitä ei pidä karsinoida golfkentiksi, rugbykentiksi tai maksavien asiakkaiden leikkikehiksi!

24.11.2008

Sodanjulistus rakennusvirastolle

Talvi on sitten tullut Helsinkiin. Lumi pehmentää ja tuo valoa marraskuun harmauteen. Samaten se pehmentää jalkakäytävät kulkukelvottomiksi, koska ensimmäinen toimi, joka lumesta seuraa, on katujen auraaminen jalkakäytäville.

Ymmärrän, että ihmisten on päästävä liikkumaan päivittäisiin askareisiinsa, mitä ne sitten ovatkaan. Ymmärrän myös sen, että niillä samoilla kaduilla, jotka aurataan lexuksia ja fiatteja varten, ajaa myös HKL:n busseja, jotka jäisivät pilttuisiinsa ilman aurausta.

Kuitenkin, Helsingin ulkoalueiden hoidossa tulisi aina olla lähtökohtana ihminen ja hänen tarpeensa. Tämän lisäksi Helsingin ulkoalueiden hoidosta vastaavaa Rakennusvirastoa ohjaavan Yleisten töiden lautakunnan tulisi huolehtia siitä, että jalankulku olisi aina ensisijainen kulkemismuoto Helsingissä, sillä tosiasiallisesti se on sitä: lähikauppaankin on mahdotonta päästä esimerkiksi lastenvaunuilla, rollaattorilla tai pyörätuolilla, jos kaduilta on lakaistu noin 20-30 sentin tiiviiksi pakkautunut lumikuorma jalkakäytäville.

Kerrostaloalueilla pärjää miten kuten, jos omalta kotiovelta pääsee suoraan bussilla kauppaan tai muille asioille. Voin kuitenkin kuvitella, että viereisillä Maununnevalla ja Hakuninmaalla kulku ilman omaa autoa on nyt mahdotonta.

Vetoankin siis Yleisten töiden lautakuntaan: kadut ja jalkakäytävät tulee aurata samaan aikaan!

21.11.2008

Martin Heideggerista George Steinerin mukaan


Ota se kirja, joka on sinua lähinnä tätä viestiä lukiessasi, avaa sivu 56 ja kirjoita tähän kommentiksi 5.virke:

Kysymyksemme filosofian luonteesta ei siis vaadi vastausta oppikirjamaisen määritelmän muodossa, oli se sitten platonilainen, kartesiolainen tai lockelainen, vaan se vaatii reaktiota, Entsprechung, elävää kaikua, "vuorolaulua" sanan liturgisessa, osallistumista tarkoittavassa mielessä.

Rakkaudentunnustus Helsingille

Allaoleva perustuu Nina Broströmin kanssa kevättalvella 2004 kirjoittamaani luonnokseen.

Helsingin keskustasuunnittelu on ikuinen, päättymätön projekti; kaupunki elää. Vuonna -79 tai -80 Hesarissa esiteltiin Saarisen ja Aallon klassisia suunnitelmia, sitten silloisten, ja vielä nykyistenkin kaupunkisuunnitteluvaikuttajien (Mikael Sundman etc) visioita. Yllättävän ajankohtaisia useimmat näistä 25 vuoden takaisista ongelmanmuotoiluista ovat edelleenkin, ja useimmat edelleenkin jääneet visiointitasolle. Ja sitten kaupunki upotti huomattavan rahasumman kansainväliseen arkkitehtikilpailuun keskustasuunnitelmasta 80 -luvun loppupuolella. Kilpailu sai kansainvälistäkin huomiota ja osallistujia, ja suunnittelun pohjaksi valittiin kompromissi kahdesta parhaasta ehdotuksesta, joiden pohjalta ei ymmärtääkseni ole tehty mitään. Olisi varmasti valaisevaa haastatella Pekka Korpista, joka on ollut ylin kaupunkisuunnittelusta vastaava virkamies jo vuosikymmenten ajan (toim.huom. oli, kunnes hänet vaihdettiin Hannu Penttilään).

Itse asiassa aloin kiinnostumaan kaupungistamme toden teolla 8-9 -vuotiaana, kun tuli selväksi, että asun äitini kanssa ns. jatkoajalla isäni työsuhdeasunnossa Vuorimiehenkadulla. Muutimme sitten Kannelmäkeen 2.7.1980, ja edeltävänä keväänä kävelin melkein koko keskustan läpi, Kallioon ja Meilahteen saakka, ikäänkuin taltioidakseni kaupunkini omaan liikemuistiini, siltä varalta jos se vaikka häviäisi, tai ainakin subjektiivisena elinympäristönäni se olikin häviävä, sillä ei 9 -vuotias ihan samalla tavalla uskalla eikä näe syytä liikkua lähiöstä keskustaan kuin isompana. Halusin tuntea ja muistaa kaupunkini, ja näistä kävelyistä vien muiston mukanani hautaan asti. Siihen asti kaupunkini oli loppunut suunnilleen Eläinmuseon kohdille, ja ehdoton ulkoreuna oli idässä Hakaniemen torin kohdalla ja lännessä Olympiastadionin tietämillä. Rakastan kaupunkiani; olen enemmän helsinkiläinen kuin suomalainen. Meren ja kalan tuoksu ja lokkien kirkuna Kauppatorilla, jäätelö Kaivopuistossa, auringon lämmittämät kadut Eirassa, divarit Viiskulmassa, joihin usein karkasin yliopiston ranskantunneilta... maailma on oikeastaan aika ihana paikka, aamukasteen tuoksu, auringonnousu ja linnunlaulu ovat kaikkialla samat ja kaikille yhteisiä, kaikesta huolimatta, mutta riippumatta siitä, kenen kanssa olen, mitä teen ja missä vietän tämän minulle suodun aikani, haluaisin silti sitten joskus kun ummistan silmäni, kuolla Helsingissä. Rakastan Helsinkiä, Vallilan puutaloja, musiikkia, kissoja, merta, metsää ja ystäviäni. Samoin rakastan kevättä, koska silloin kaikki herää henkiin, ikäänkuin elämä saisi uuden mahdollisuuden alkaa alusta.

17.11.2008

Helsinki - Suomen kehityksen veturi vai ongelmien likasanko?

Allaoleva perustuu Nina Broströmin kanssa kevättalvella 2004 tekemääni kirjaluonnokseen.

Aluepolitiikan virallisen statuksen paalutukseksi viime hallituskaudella perustettiin alue-ja kuntaministeriö. Posti onkin haasteellinen, kiitos jatkuvan ja edestakaisin poukkoilevan lääni- ja maakuntahallinnon ja EU:n aluepolitiikan. Puolustus -, oikeus- ja sisäministeriö (lisää tähän kauppa -ja teollisuusministeri ja ulkomaankauppaministeri) eivät ole mitenkään mediaseksikkäitä hommia, mutta kuitenkin valtioneuvoston sisäisessä rankkauksessa niillä nähdään kuitenkin jotakin substanssia, toisin kuin pehmoministeriöillä, jotka ovat olemassa vain siksi, jotta voidaan perustella kansalaisille, että valtiovalta ylipäätään noteeraa (taide)kulttuurin ja ympäristön olemassaolon; eri asia sitten, onko niillä mitään arvoa.

Sisäministeriö taas hoitaa aluepolitiikassa sellaisen sektorin kuin lääninhallinnon, ja sinänsä kiitettävä pyrkimys vähentää väliportaan byrokratiaa taannoisen lääninuudistuksen avulla jäi keskitiehen. Läänit oltaisiin voitu saman tien lakkauttaa kokonaan, sillä suuri osa niiden tehtävistä voitaisiin delegoida sektorihallintoihin, ja loput tehtävät hoitavatkin sitten TE -keskukset. On myös sangen kyseenalaista, millaista yhteistä identiteettiä esimerkiksi Uukuniemi ja Tammisaari voivat kehittää, puhumattakaan esimerkiksi Konginkankaasta ja Nauvosta. Liikenneministeriö taitaa olla samassa hieman epäilyttävässä puolipehmokategoriassa Valtioneuvoston sisäisellä rankinglistalla, ja liikenneministerille kuuluvat myös viestintäasiat, mikä asia sentään todetaan jo nimikkeessäkin. Oikeastaan liikenne- ja viestintäministeriön nimi voitaisiin korvata logistiikkaministeriöllä, mitä sanaa kuitenkin varotaan koska muuten saattavat luulla, siis kansalaiset, että kyse onkin logiikasta. Ympäristö -ja kulttuuriministeriö ovat valtioneuvoston sisäisessä rankkauksessa kaikkein vähäpätöisimmät hallintosektorit, mistä osoituksena ympäristö- ja kulttuuriministerin vakanssit yleensä jaetaan viimeisinä, sitten kun jo tiedetään, millaisia tasa-arvo- ja aluepoliittisia toimia tarvitaan, jotta valtioneuvoston koostumus olisi sukupuoli- ja ikärakenteeltaan edes suurin piirtein kattava, ja vieläpä alueellisesti tasa-arvoinen.

Suomelle sotakorvaukset olivat kai loppujen lopuksi siunaus; Suomi oli pakko teollistaa, ja nopeasti, mistä tosin yhtenä seurannaisilmiönä väestö keskittyi suuriin kaupunkeihin, ja keskittyy edelleen, tosin nyt tässä väestön keskittymisessä on jälkiteollisena aikana päästy toiseen vaiheeseen: meillä on kurjistuvia suuria kaupunkeja (Joensuu, Pori, Kotka), niitä joilla menee suhteellisen ok (Kuopio, Turku) ja voittajia (Helsinki, Espoo, Vantaa (?), Jyväskylä ja Oulu). Nämä voittajat ovat ensinnäkin kaikki sellaisia kaupunkeja, joissa on yliopisto tai sitten sellainen on ihan vieressä, ja siksipä Porikin haluaisi itselleen omansa, ja korvikkeeksi se onkin saanut ”yliopistokeskuksen”. Vielä tarttis tietää, mikä on yliopistokeskus. Toiseksikin, kaikki nämä kaupungit ovat satsanneet tietoteollisuuteen ja niihin on asettunut paljon it -alan elinkeinoelämää; Jyväskylässäkin (ja Oulussa) on oma vastineensa Piilaaksosta, samoin Espoolla. Ja Salonhan on nostanut jaloilleen, paitsi kori-ja lentopallo, myös Nokia omalta vaatimattomalta osaltaan.

Kurjilla ja uuskurjistuneilla alueilla tehdään provinsiaalista imagonkohotustyötä tosin muuallakin kuin Suomessa; esimerkiksi Liverpool Englannissa on kuuleman mukaan muutenkin esittelykelpoinen kulttuurikaupunki kuin että sieltä on lähtenyt Beatles ja eräs suosittu, punaisiin pukeutunut jalkapallojoukkue. Suomessakin on joitain jo pitkään taantuneita teollisuuskaupunkeja, kuten Pori, Kotka ja Lahti, jotka eivät muotoiluinstituuteilla, museoilla, meripäivillä ja jazzeilla yksin nouse, vaan oletuksena on, että tarvitaan nuoria “osaajia”, jotka parveilevat kuin haaskalinnut yliopistojen etäispäätteiden liepeillä. Oletuksena sitten että nuoret osaajat toisivat kaupunkiin paitsi veromarkkoja (mitä ihmeen veromarkkoja, tai siis euroja, akateemiset mukamas tuovat?), ehkä imagohyötyä ja tietenkin kasvattaisivat siinä sivussa tulevaisuuden veronmaksajia (mitä lapsia akateemiset mukamas tekevät?) Hyvä metafora näiden alueiden taantumiselle on, kuinka on käynytkään kaupunkien urheilujoukkeille Porin “Jazzille” ja melkein Ässillekin, samaten Kiekko-Hockey-Reipas-Lahdelle, tuolle Business Cityn joukkueelle.

Aluepolitiikan oikeutus helsinkiläiselle on, että edes osa maajusseista saataisiin pysymään kotiseudullaan. Helsingissä sijaitsee monia valtakunnallisia ja sellaisina ainutlaatuisia laitoksia, eikä tätä huomioida valtionosuuksissa riittävästi. Me olemme muun Suomen maksumiehiä ja -naisia. Aluepolitiikan nimissä joka maakunnan pääkaupungin on ollut saatava oma korkeakoulunsa, ja tämä eettisesti ylevä (kansalle koulutusta) ja käytännöllisesti viisas (jotta kaikki eivät muuttaisi pääkaupunkiimme) päämäärä on osin johtanut siihen, että korkeakoulutus on kärsinyt inflaation. Oman maakuntaopinahjon olemassaolon oikeutuksen puolustamiseksi, maakuntayliopistoissa ollaan oivallettu erikoistua. Tuloksena tästä meillä on yliopistoissa sellaisia aineita, joiden akateeminen status on kyseenalainen, tieteellisyydestä puhumattakaan. Kärjistäen, mistä tahansa saa hovikelpoisen oppiaineen kun perään lisätään sana tiede. Niinpä meillä onkin lastentarhan-, käsityön- ja kotitalouden opettajia aina maisteritasolla, ja samaten matkailun ja terveydenhuollon teoreetikkoja, puhumattakaan esimerkiksi metsänhoitotieteilijöistä, vaikka kaikki kunnia heille.

Köyhyys pitäisi suhteuttaa elinkustannuksiin, se ei Suomessakaan, jossa sentään taloudellinen luokkajako ei ole yhtä räikeää kuin monissa muissa maissa, voi olla absoluuttinen suure. Köyhyyskin on osittain suhteellinen ja kokemusperäinen kategoria; kyse on tavoitellun elintason saavuttamattomuudesta ja ehkä rikkaus pitäisikin ainakin osittain määritellä onnellisuutena, ainakin tyytyväisyytenä. Helsingissä kaikki merkittävä, kuten esimerkiksi asuminen, on pohjois-Suomea kalliimpaa, joten Helsingissä asuminen on merkittävä taloudellinen riskisijoitus. Autoverokin voisi tätä logiikkaa noudatellen olla progresssiivinen, asuinpaikkaan sidottu. Mitä tiheämpään asutulla seudulla autoa käytetään (tähän on keksitty paikannusjärjestelmät, oliko se nyt GPRS vai GRPS. Ei voi humanisti tietää), sitä korkeampaa veroa pitäisi tästä lystistä maksaa. Tällä tuettaisiin myös ihmisten jäämistä syrjäisille kotiseuduilleen, ja lyötäisiin kaksi aluepoliittista kärpästä samalla iskulla. Sitten vielä voitaisiin lisätä autoveroon yleisterveysmaksu (saastuttavana haittana sekä hengenvaarallisena käyttöesineenä) ja kollektiiviprogressio (ts. jos ajat autoa vain yksin, silloin maksat enemmän kuin ne joilla on esim. 2-4 tyyppiä kyydissä). Esitämmekin tätä liikenneministeriölle vakavastiotettavaksi ehdotukseksi.

13.11.2008

Autojen vai ihmisten kaupunki?


Allaoleva on ote Nina Broströmin kanssa kevättalvella 2004 kirjoittamastani kirjaluonnoksesta.

Jos pääkaupunkiseudun kaupungit eivät tule lähitulevaisuudessa yhdistymään, ja Espoohan tunnetusti ei tarvitse ketään (niinkuin Sveitsikään), vesittäen kaiken YTV -tason seutuyhteistyön, mistä monivuosikymmeninen taistelu tuulimyllyjä vastaan länsimetron rakentamiseksi on mainiona osoituksena, niin ainakin joukkoliikenteessä pitäisi veloittaa kuljettujen matkakilometrien mukaan, ja nyt matkakorttiaikakaudella tämä ei olisi temppu eikä mikään, eikä myöskään rahojen jako Espoon, Vantaan ja Helsingin kesken olisi vaikeaa, koska nythän matkakorttien lukulaitteista saadaan ainakin periaatteessa yksityiskohtaista matkainformaatiota.

Tai sitten voitaisiin tehdä niinkuin ainakin Lontoossa (ja kai monissa muissakin suurkaupungeissa on tehty); jaettaisiin kaupunkialue tariffivyöhykkeisiin. Kuulemma kukaan ei oikeastaan huomannut seutulipun hinnankorotusta ja ne jotka tiesivät, eivät tajunneet sen olevan niin suuri - vanhassa rahassa 2mk 40p. Perusteena on sanottu, että seutubussien vuorot eivät kannata - kiitos kilpailun ja näiden uusien matkakorttivimpaimien.

Lopultakin HKL ja YTV taitavat ottaa persnettoa kiitos näiden uusien matkakorttivipstaakkeleiden, koska nehän mahdollistavat täsmämatkailun, laskelmoinnin, jossa voidaan todellakin maksaa vain niistä matkoista, joita tehdään. On liikennepoliittisesti täysin väärä signaali lakkauttaa linjoja ja nostaa lippujen hintoja: vaikkakin strategiapuheissa joukkoliikenteestä haluttaisiinkin mukamas tehdä houkuttelevampi vaihtoehto, olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monta bussilinjaa voitaisiin perustaa niillä rahoilla, joita nyt käytetään esimerkiksi Hakamäentien leventämiseen.

Voisi olla mielenkiintoinen kokeilu nimittää Harry Bogomoloff liikenne- tai työministeriksi, tuo henkisen espoolaisuuden helsinkiläissoluttautuja, huippuosaamisen ja kilpailukyvyn kävelevä – anteeksi, siis autoileva - ruumiillistuma, kaikkien niiden äänitorvi, jotka ajavat omalla autollaan tietotöihin Keilaniemeen. Muut ihmiset, siis ne, jotka eivät ole yhtä kilpailukykyisiä, kelpaavat sitten pesemään autojen ikkunoita.

Kepulaiset ovat anteeksi antavaista porukkaa, nähtiinhän se Jäätteenmäenkin kohdalla eurovaaleissa. Tai sitten suunnattoman typeriä. Mutta joka tapauksessa, sellaisen edustajan saa eri laitoksiin jonka sinne äänestää. Kaken “kunniaksi” on kuitenkin sanottava, että kuulopuheiden mukaan, hän on todellakin oman kotiseutunsa asialle, ajaen Kankaanpäälle siltarumpuja henkeen ja vereen. Kake on siis junttiversio Bogosta. Juuri luin, että helsinkiläiset kansanedustajat ajavat oman kotiseutunsa asioita kaikkein passiivisimmin; ehkä he kokevat pääkaupungin vastuun painavan, olevan koko maan asialla. Ja sitten helsinkiläisiä sanotaan sisäänpäinlämpiäviksi..

Toinen seutuyhteistyön malliesimerkki, HUS, taas osoittaa sen, kuinka komiteatyönä tehty hevonen näyttää likimain lohikäärmeeltä ja polttaa persukset kaikilta.

Jumbohallisuuntausta on vastustettava, ensinnäkin liikennepoliittisista syistä: niihin ei oikeastaan pääse ilman omaa autoa, eli käytännössä toisella puolella Tuusulantietä sijaitsevaan jumbohalliin on joko ajettava autolla ensin Kehä kolmoselle ja sitten takaisin, tai sitten odotettava ehkä noin joka puolestoista tunti liikennöivää bussia, joka ei edes tule. Toiseksikin, megahallit tekevät hallaa pienyrittäjyydelle, jota valtiovalta juhlapuheissaan sanoo kannattavansa.

Kaikki megahallit vastapäätä Pitäjän kirkonkylää voisi räjäyttää, ja kaivaa koko Etelä-Espoon kokoinen, aina Turun moottoritiehen asti ulottuva (Kauniainen mukaanlukien) kuoppa, jonne sitten nämä rakennusjätteet voitaisiin kärrätä. Vantaalla ja Espoossa ei pahemmin kiinnitetä huomiota sellaisiin pikkuseikkoihin kuin kulttuurimaisema tai ympäristöviihtyisyys. Raha ratkaisee - nopeasti halpoja asuntoja veronmaksajille, mieluusti etenkin ns. ”hyville” veronmaksajille.

Espoolaiset asuntoalueet, koska ne sijaitsevat Espoossa, ovat kalliita, eli arvostettuja alueita, vaikkeivät ne olisikaan yhtään ympäristöllisesti tai arkkitehtonisesti sen hääppöisempiä kuin vantaalaislähiöt; lisäksi vantaalaislähiöihin pääsee sentään oikein kätevästi junalla tai metrolla, kun taas Espoossa ei pääse edes lähikauppaan ilman Mercedestä. Valitettavasti kuitenkin nyt myös Vantaalla on yksityisautoilua edistävä suuntaus saanut jalansijaa viime aikoina, jolloin sitten pitää rakentaa kehä kakkosta, kehä nelosta ja kehä nollaa, jotta saadaan baanaa vantaalaisten ladoille ja toyotoille.

Helsinki ja Vantaa voisivat pistää hynttyyt yhteen ja toivottaa espoolaiset tervetulleiksi 25 euron, tai kenties 250 euron viikkotullilla, sillä onhan espoolaisilla siihen varaa, lisäksi rajalle tulisi rakentaa 14 m leveä muuri vallihautoineen. Espoo kyykyttää koko Suomea, sillä armollisella oikeutuksella että Keilaniemessä sijaitsee Nokia, tuo Suomen veturi, ja muutakin arvokasta tietoteollisuutta ja tietoteollisuuden työntekijöitä tuottava TKK. Sinne pitää siis tietenkin päästä suhauttamaan Lexuksella tai Mersulla kaikista ilmansuunnista, myös ja etenkin sieltä, jonka Kekkonen söi.

Länsimetron sijasta espoolaiset kunnallispoliitikot koettavat väkisin kaupata vantaalaisille ja helsinkiläisille kehä kakkosta, koska täytyyhän niiden muutamien helsinkiläisten ja vantaalaistenkin, jotka on armosta kelpuutettu työskentelemään Suomen tietoteollisuuden Mekassa, päästä omilla Ladoillaan ja Corolloillaan Keilaniemeen, ja mahdollisimman nopeasti sieltä takaisin Vantaalle ja Helsinkiin kantamaan kotiin Tapiolasta ostamansa tuotteet ja viemään basillinsa takaisin kotikuntiinsa.

Yhtään valtatietä ei pidä rakentaa pääkaupunkiseudulle lisää, koska se on vääränlainen liikennepoliittinen signaali. Yksityisautoilun tukeminen elämäntapana perustuu väärinymmärretyn vapauden illuusioon; vapauteen madella kävelyvauhtia neljän iltapäiväruuhkassa ja katsella ulos auton ikkunasta, kuinka onnellinen ja vapaa elämäntapapyöräilijä hymyillen suhauttaa DBS:llä koko jonon ohi. Ja tämä elämäntapa lopulta surkastuttaa jalat, ja tuhoaa maapallon keuhkot eli metsät. Mennään vessaankin tai roskia viemään autolla. Myös jätehuollon ollessa YTV:n vastuulla, tässä olisikin YTV:llä todellinen haaste: kestävään kehitykseen tai vastuulliseen kuluttamiseen perustuvan kaupunkilaisen elämäntavan propagoiminen.

Yksityisautoilu on vanhempien ikäluokkien, etenkin miesten asia, falloksenjatke, ja tietenkin kaikkien tavallisten Markkujen. Uusi satama oltaisiin voitu sijoittaa Vuosaaren ainutlaatuisten lintuvesien sijasta Westendiin, sillä pitäisihän Espoonkin kantaa edes oma osansa YTV -yhteisvastuusta ja kaipaahan toki "kaupungin" logistiikka parantamista. Parasta aluepolitiikkaa olisi laittaa suhteellisen ruhtinaalliset tietullit Helsingin rajoille, ja varsinkin tämä koskee omalla autollaan Helsinkiin körötteleviä espoolaisia.

Yhteisvastuullisuudesta Espoossa onkin huutava pula, sillä kuten esimerkiksi elokuvassa ”Nousukausi” annettiin ymmärtää, westendiläisten naapurisolidaarisuus jättää tietyssä määrin toivomisen varaa verrattuna esimerkiksi jakomäkeläisiin. Seuraavan yhteisvastuukeräyksen tuotto voitaisiinkin lahjoittaa tapiolalaisten, westendiläisten ja haukilahtelaisten köyhälistöperheiden tukemiseen, eräänlaiseksi "catch up" -rahaksi, jotta he voisivat tavoittaa alueen yleisen elintason, hankkimalla peruselintasoon kuuluvat nelimastoveneen, city -maasturin ja oman golf -osakkeen.

Aitohelsinkiläiselle geografinen lokaatio on merkittävä faktori jopa deittailussa. Eli landeilla ei ole mitään tsargaa ja Espoo/Vantaa -linjaa voidaan harkita poikkeustapauksissa, sitä kauemmaksi menevät on raakattava ihan logistis-finanssipoliittisista syistä. Tai mikäs siinä, jos deittikumppanilla sattuisi olemaan auto, ja erityisen suuri hinku yksisuuntaisesti autoilla suoraan töistä ja vielä toimia kuskinakin aina kun sellaista keksisi tulla tarvitsemaan.

Matkustelu Suomessa silloin joskus harvoin kun on kertakaikkinen pakko poistua YTV -alueelta, onneksi harvoin, on kallista. Esimerkkitapauksena tästä pieni vertaileva tutkimus siitä, miten pääsisi halvimmalla Joensuuhun, ja helsinkiläiselle tällaisia pakollisia maakuntamatkoja koituu lähinnä sosiaalisesta pakosta sukujuhliin. Tulos oli häkellyttävä - kallein kolmesta vaihtoehdosta oli lentäminen Finnairilla - paras lentoaikatauluvaihtoehto olisi maksanut yli 300 euroa per nenä!! Toiseksi kallein oli juna, melkein 50 euroa toisen luokan lippu per suunta. "Halvin" oli bussi, ja kun ottaa huomioon että istumista olisi kertynyt suuntaansa 7-8.5 tuntia, se ei kuulostanut liki 80 euron väärtiltä (ottaen huomioon senkin, että tässä vaihtoehdossa edestakaisin reissaamista olisi kertynyt jotakuinkin 24h). Joten valitettavasti työttömän tai opiskelijan ekonominen tilanne ei anna periksi osallistua tuollaisilla hinnoilla *kahden tunnin* häävastaanottoihin maaseudulla.

Nyt pääsee halpalentoyhtiöiden lennoilla halvemmalla manner-Eurooppaankin, eikä ihme, että monelle helsinkiläiselle ovatkin Lontoo ja Pariisi tutumpia kuin Espoo tai Vantaa, puhumattakaan sitten Kuopiosta tai Oulusta. Ja sitten kuitenkin meillä on hallituksessa Suomen keskusta, jonka pitäisi tukea maakuntien elinkeinoelämää ja turismia, ja toisaalta, tukea ihmisiä jäämään kotiseudulleen. Tässä siis haaste Suomen Keskustalle; millaista tekohengitystä aiotte antaa, hups, siis alue-ja liikennepoliittisia toimia aiotte tehdä kuihtuvien seutu-ja maakuntien hyväksi? Oletteko kenties heittäneet pyyhkeet kehään?

11.11.2008

Musiikkitaloja ja sirkushuveja

Allaoleva on ote Nina Broströmin kanssa kevättalvella 2004 kirjoittamastani kirjaluonnoksesta.

Monien mittavien julkisten hankkeiden tarpeellisuutta ei perinpohjaisesti aina olla vaivauduttu selvittämään, jos ja kun niistä vihdoinkin on joskus köydenvedon ja lehmänkauppojen tuloksena saavutettu poliittinen konsensus. Hyvänä esimerkkinä tästä on, paitsi Vuosaaren satamahanke, myös Helsinkiin puuhattu musiikkitalo. Paras teko Helsingin musiikkielämälle voisi lopultakin olla Finlandia -talon alle yöllä laitettu keskiraskas räjäyte, mutta musiikkitalohankkeen välttämättömyyden kyseenalaistamiseksi voidaan esittää mm.seuraavia kyseenalaistuksia:
a) Kulttuuritalon akustiikka on ihan ok (vaikka tästä on esitetty toisenkinlaisia mielipiteitä), se vaan on kuulemma minkkiturkkisille kausikorttitädeille liian kaukana Mannerheimintiestä. Se vain on Kalliossa asti, härregyyd, ja entinen *kommarimaja* - jösses, eihän sinne Hildegard ja Siv ja Birgitte voi mennä näyttäytymään, edes turkissa. Sieltä saisi varmaan satiaisia, tai ainakin maalia päin turkkia. Nej nej nej.
b) Tapiola -talossa on kuulemma hyvä akustiikka, ja sinnehän menisi julkisilla kulkuvälineillä, jos pääkaupunkiseudun kaupungit saataisiin yhdistymään
c) Oopperatalossa on ihan hyvä akustiikka, ja konserttikalentereita järkeistämällä orkesterit (joilla on noin kaksi konserttia per viikko) ja ooppera mahtuisivat mainiosti saman katon alle, mutta koska oopperaväki yleensä ei osaa mahduttaa itseään samalle hiekkalaatikolle kenenkään kanssa, tämä ei onnistune. Ja jos oopperan väki ei jaa taloaan muiden kanssa, niiden rahoituksesta tulee 95% valtiolta, eiköhän tämä olisi omiaan kannustamaan yhteistyöhön.

Saa nähdä, mikä lopulta tulee olemaan musiikkitalon hinta, sillä aikanaan oopperatalonkin hinta nousi moneen otteeseen, puhumattakaan metrosta. Nelonen oli joskus laskenut, että jokainen kansalainen maksaa Musatalosta valtion kautta 9 euroa. Jos vielä maksaa Ylelle telkkarilupaa, niin kustannus on 22 euroa. Laskusta puuttui Helsingin osuus - joten jos olet hesalainen, itse Ylen telkkarilupaa maksava suomalainen, todennäköisesti maksat Musatalosta rapiat 30 euroa tässä vaiheessa. Ja nämäkin kustannuslaskelmat taitavat perustua jo useita vuosia vanhoihin lukuihin.

Näiden laskelmien legitimiteetti perustetaan siihen, että suomalaisten sanotaan olevan, paitsi musikaalista kansaa, eritoten oopperakansaa, mistä on marssitettu demonstraationa Savonlinnan oopperajuhlien vapaaehtoistyöntekijöitä kameroiden eteen. Näyttävimpänä osoituksena suomalaisesta kulttuuritahdosta on ehkä Joonas Kokkosen 70 -luvulla Paavo Ruotsalaisesta kertova ooppera Viimeiset kiusaukset, jonka sanotaan viimeistään osoittaneen, että ooppera voi olla elinvoimainen kulttuurimuoto, jopa nykyooppera, ja vieläpä suomenkielinen. Ehkä Seppo Rätyynkin voisi upota. Näin meillä Suomessa, jossa on oltava aina yksi kansallisarkkitehti, kansalliskirjailija ja kansallissäveltäjä, ja jos kukaan ei kykene täyttämään näitä mantteleita, ne pienennetään kyseisille herroille sopiviksi.

Pääkaupunkiseudulla konserttikäyttöön käypiä muita tiloja ovat ainakin Ritarihuone pienehköille kokoonpanoille, Kanneltalossakin sanotaan olevan ihan ok akustiikka (se vasta onkin kausikorttitädeille aivan liian kaukana, lähiössä eli miltei provinssissa), Ruoholahdessa sijaitsevassa Helsingin Konservatoriossa on akustisesti hyvä sali, jonne mahtuu kohtuullisen kokoinen orkesterikin, sitten on Martinus -sali Martinlaaksossa (Vantaalla siis) ja Tapiola -talo (Espoon puolella). Joten pienellä järkeistämisellä, ja musiikinkuluttajien kulttuuritahdolla, saleja riittäisi. Ei kai kaiken ole pakko sijaita keskustassa; eikö tämäkin olisi keskustalaisen hajasijoittamispolitiikan mukaista? Entisen Finlandia -talon kulmilta voisi lähteä erikoisbusseja, “Concert Express” näihin konserttipaikkoihin, puhumattakaan Järvenpää -talosta, jonka akustiikka on niin erinomainen että pääkaupunkiseudun orkesterit käyttävät sitä levytyssessioihin.

Musiikkitalon tarpeellisuutta ei olla poliittisessa keskustelussa nostettu kyseenalaiseksi, sen jälkeen kun päätös on tehty, se on lopullinen, jumalansanaa, josta ei voida valittaa, tässä tapauksessa jumaluuden ollessa suomalaisen musiikkielämän eliitille suotu mandaatti edustaa ja demonstroida suomalaisen koululaitoksen, etenkin kansainvälisessä vertailussa poikkeuksellisen kattavan musiikkioppilaitosverkoston huipputuloksia, ja siten olla suomalaisen kilpailukyvyn mannekiineja. Virallisissa juhlapuheissahan kulttuurielämän suora vaikutus maamme kansainväliseen maineeseen ja epäsuora työllistävä vaikutus on tyydytty kuittaamaan sillä että poliittinen eliitti ja jopa todellinen eliittimme, eli liike-elämän eliitti, muistaa näyttäytyä Savonlinnan oopperajuhlilla. Koululaitostamme muistetaan kuitenkin kehaista kilpailukyvyn takaajana. Vaikeasti mitattava mainehyöty ja taloudellisin tunnusluvuin mitattava työllistämisvaikutus ovat kuitenkin juuri sitä kuuluisaa Kilpailukykyä.

Yksituumaisen yksisuuntaisissa kulttuuripoliittisissa keskusteluissa ei myöskään olla riittävästi nostettu esiin musiikkitalon mahdollisia vaihtoehtoisia sijaintipaikkoja. Nyt Finlandia -talon takana on erinomaista maata Suomen ehkä näyttävimmällä paikalla hukkakäytössä, parkkipaikkana ja noin kaksi metriä korkeana miltei läpitunkemattomana pöheikkönä, ja eikö vanhana pakkomielteisenä visiona jo ammoisista Eliel Saarisen ajoista olekin ollut täyttää Töölönlahden ranta kulttuuripalatseilla? Myös Kisahallin (ex. Messuhalli, jossa myös ollaan pidetty konsertteja, jopa edesmennyt Herbert von Karajan vaivautui sinne) takana olevalla parkkipaikkana hukkakäytössä olevalle alueelle mahtuisi mainiosti vaikka minkälainen hörskä, kunhan vaan ei vie liiaksi huomiota Olympiastadionilta ja peitä sitä näkyvistä. Toinen vaihtoehto olisi muuttaa eduskunta Finlandia -taloon, ja tehdä eduskuntatalosta konserttitalo. Eduskuntatalon akustiikka hirveänäkään ei ole ainakaan mainittavasti huonompi kuin Finlandia -talonkaan. Nyt vain tämän vaihtoehdon synergiaedut ovat käyneet jokseenkin kyseenalaiseksi, sen jälkeen kun Eduskunnan lisäsiiveke valmistui.

Finlandia -talo ei välttämättä sellaisenaan ole ruma, mutta ensisijaiseen käyttötarkoitukseensa se on kelvoton. Sen sijaan Enso Gutzeitin (tai mikähän SEN nimi nykyään onkaan?) konttori Uspenskin katedraalin edessä on ympäristörikos, ja hyvä osoitus siitä, että Aalto kulki omia teitään. Jos Aalto saisi oman muistomerkkinsä (vaikka hänen suunnittelemansa rakennukset ovat muistomerkkejä jo itsessään), se voisi olla jättikokoinen Camel -bootsi, miehelle, joka kulki omia polkujaan. Finlandia -talon suunnittelussa hän ei ottanut akustikkojen näkemyksiä kuuleviin korviinsa, mistä nyttemmin kuulevat korvat saavat kärsiä ja Enson talossa ei huomioitu paikallista ympäristöä, johon kyseinen talo sopii suunnilleen yhtä hyvin kuin vesipiippu lapsen suuhun. Merihaassa kyseinen huussi voisi olla ihan ok. Kyllä todella hyvä arkkitehti on muutakin kuin yhteiskunnasta itsensä irralliseksi näkevä Taiteilija; hänen pitäisi miettiä sitä, mikä on hänen talonsa käyttötarkoitus ja miten se niveltyy siihen ympäristöön, mihin se sijoitetaan. Suorittaessaan messiaanista pelastustehtäväänsä, arkkitehdeiltä on päässyt unohtumaan sellainen käytännön haittatekija kuin ihminen, joka joutuu elämään heidän luomuksiensa kanssa, mahdollisesti jopa heidän luomuksissaan.

Ilman Täältä tullaan elämää -elokuvaa Makkaratalo ei olisi jättänyt minkäänlaisia kulttuurisia muistijälkiä, vaikkakin siihen oman sukupolvemme silmät ovatkin jo tottuneet. Vanhaa Helsinkiä on onneksi ikuistettu valokuvin kiitettävässä määrin, vaikka alle 40 -vuotiaat ovatkin henkilökohtaisesti liian nuoria muistamaan esimerkiksi Maitokeskusta, joka oli sinänsä rumahkon Hotelli Presidentin tilalla, ja Presidentin tontti hyvän aikaa lapsuudestamme yhtä isoa, aidattua rakennustyömaata, mitä Helsingin ydinkeskusta on ollut oikeastaan niin kauan kuin sukupolvemme muisti ulottuu.

Lopulta kyse on poliittisista priorisoinneista, rakennetaanko kulttuuripalatseja vai esimerkiksi vuokra-asuntoja, ja vaikka olisi kuinka intohimoinen musiikki-ihminen, tämä vaihtoehdottomuus ja keskustelukulttuurin vähäisyys päätöksentekokulttuurissa aiheuttavat vähintäänkin skeptisyyttä sellaista hanketta kohtaan, jonka tarkoitus voisi kuitenkin olla paitsi ylevä (Helsinki merkittävänä kulttuurikaupunkina), myös sosiaalisesti hyväksyttävä (lisää harjoittelu- ja esiintymisfoorumeita suomalaisille muusikoille, opiskelijoillekin). Kaikkea vanhaa ei aina tarvitse säilyttää, mutta vaikkei VR:n makasiineihin olisikaan omakohtaista tunnesidettä, ne ovat nyt miltei ainoa inhimillinen henkireikä Töölönlahden alueella, joka jo nyt on rakennettu klaustrofobiaa aiheuttavaksi Kiasmoineen ja uusine hotelleineen, jotka nekin ovat valistuneelta näppituntumalta puolityhjinä n.50 viikkoa vuodessa.

Ja kaiken kruununa vielä sanomatalo, tuo epäorgaaninen jätös Töölönlahden perukalla, erotukseksi esimerkiksi ulosteesta, jonka kunniaksi sentään on sanottava, että se edes on orgaaninen tuote. Mediatyöläiset nököttävät kuin akvaariossa, eivätkä saa rauhassa edes nenää kaivaa. Kyllä ainakin ajattelevan työn tekijöille pitäisi taata edes mahdollisuus omaan työhuoneeseen, jos ei muuten, niin edes niin korkeilla seinäkkeillä, ettei pomo näe kurkkia yli. Nenänkaivuu on ihmisyyteen perustamattomasti ja luonnollisesti kuuluva ominaispiirre, josta pitäisi tehdä perustuslaillinen oikeus, mikä taas tekisi tendenssimäisen lasirakentamisen mahdottomaksi.

Poliittisten priorisointien takana on lopultakin arvovalintoja; yhtäällä tausta-ajatuksena on elitistinen ajatus paraatikulttuurista, jolloin Helsinki nähdään kansainvälisesti esittelykelpoisena ja vetovoimaisena metropolina, jotta tänne toivottujen ylikansallisten suurfirmojen ulkomaalaiset pamput tuntisivat olonsa kosmopoliittisen kotoisiksi ja jotta suomalaiset pamput voitaisiin bongailla hengailemasta heidän vierestään, jotta he voisivat loistaa heidän lainavalossaan.

Vertailun vuoksi, esimerkkinä kulttuuripalatseista, jääkiekosta, eli massakulttuurista, mitä ooppera ei kuitenkaan ole, Hjallis Harkimon rakennushankkeiden kunniaksi on sanottava, että niissä sanotaan pitävän sekä aikataulujen että kustannuslaskelmien, jopa alittuvankin. On sinänsä positiivinen signaali, että “lamankin” aikana tulevaisuuteen on luottamusta, tehdään investointeja jotka tuovat työpaikkoja ainakin hampurilaisten myyjille ja siivoojille; tällaisten paraatilaitosten vuotuiset käyttökulut vaan ovat aika suuria, ja paljon pitää myydä pääsylippuja ja järjestää Suuria Tapahtumia, jotta pysyttäisiin sinisen puolella. Jääkiekkoa ollaan tavattu pitää aitona massakulttuurina, mikä kuitenkin on nykyään kyseenalainen näkemys, sillä pääsylippujen hinnat ovat nousseet pilviin, ja sitoutuneet tosifanit ovat korvautuneet yritysaitiossa lohivoileivillä (niitä samoja joita tarjoillaan myös oopperajuhlilla) ja samppanjalla herkuttelevilla wannabe -ökyillä, juuri niillä, joita varten pitää rakentaa komeaa ja leveätä baanaa. Luultavasti Hakamäentietäkin lopulta levennetään – tosin ei Hartwall -areenaan saakka, sillä se on mahdotonta – siksi it-pamput pääsisivät esteettä vip -aitioon herkuttelemaan kaviaarilla.

5.11.2008

Minä ja Barack


Amerikan Yhdysvallat valitsi uudeksi presidentikseen viime yönä Suomen aikaa Barack Obaman. Uskon, että Obaman voitto on erinomainen asia paitsi Yhdysvalloille, myös koko maailmalle: toivon siitä alkavan uuden kauppapoliittisten, diplomaattisten ja sosiaalisten suhteiden liennytyksen sekä aktiivisemman ympäristö- ja sosiaalipolitiikan.

Yhdysvaltain vaalien äänijakauma osavaltioittain on perinteisesti mennyt siten, että itärannikko ja osa pohjoisista valtioista on äänestänyt demokraatteja ja muu maa republikaaneja. Matemaattisesti ottaen Obama voitti, koska hän onnistui valtaamaan jalansijaa epävarmojen äänestäjien keskuudessa, jotka kovina aikoina luottavat hänen talousosaamiseensa McCainia enemmän ja saamaan kannatusta etenkin nk. vaa´ankieliosavaltioissa, joissa äänet jakautuvat yleensä melko tasan demokraattien ja republikaanien välillä.

USA:n presidentinvaalien tuloksesta tiedetään tässä vaiheessa sen verran, että äänimäärässä Obama voitti McCainin 37 miljoonalla äänellä McCainin 35 miljoonaa ääntä vastaan. Suhteellinen ero äänimäärissä ei siis ollut kovin suuri. Kuitenkin, USA:n vaalijärjestelmä perustuu osavaltiokohtaisiin valitsijamiehiin, joissa Obama voitti vastustajansa selvemmin numeroin 297-139.

Suomessa ei ole käytössä kaupunginosademokratiaa, mutta kuitenkin Helsingin kuntavaaleista on saatavilla tarkat äänestysaluekohtaiset tilastot sekä puolueiden että yksittäisten ehdokkaiden saamista äänistä. Tämä äänijakauma voisi ehkä antaa osviittaa siitä, mihin kaupunginosaan kannattaisi asettua ehdokkaaksi mahdollisissa kaupunginosavaltuustovaaleissa. Omat 111 ääntäni jakautuivat kaupunginosittain seuraavasti:

Meilahti 21
Kannelmäki 19
Munkkiniemi 4
Hakuninmaa 4
Malminkartano 4
Alppila 3
Taka-Töölö 3
Lauttasaari 3
Vuosaari 3
Katajanokka 3
Munkkivuori 2
Konala 2
Pihlajamäki 2
Roihuvuori 2
Tammisalo 2
Äänestysalue 090A 2
Etu-Töölö 2
Haaga 2
Pohjois-Haaga 2
Lassila 2
Hietalahti 1
Punavuori 1
Ruoholahti 1
Ullanlinna 1
Etelä-Haaga 1
Sörnäinen 1
Kallio 1
Hietaniemi 1
Ruskeasuo 1
Pikku-Huopalahti 1
Itä-Pasila 1
Hermanni 1
Länsi-Pakila 1
Paloheinä 1
Ylä-Malmi 1
Herttoniemi 1
Puotila 1
Puotinharju 1
Myllypuro 1
Mellunkylä 1
Vesala 1
Laajasalo 1

30.10.2008

Sam Makkonen jää eläkkeelle


Michael Perukankaan vaalipäällikkö Sam Makkonen jää ansaitulle työttömyyseläkkeelle, vetäytyen perhe-elämän pariin. Kohta hän pääsee Sognsvannin kuulaisiin vesiin...

Jos ehdokas rähjääntyi reissussa, niin teki myös ehdokkaan kampanjamateriaali.





Vihreät kuitenkin porskuttivat, mitä kaiken kestänyt ilmapallo symboloi.

29.10.2008

Ei enää palaakaan Keskuspuistosta! -kiitos!


Sain 110 äänestäni 20 Laakson alueelta. Tuhannet kiitokset luottamuksesta, talkooavusta puistojuhlassamme 4.10 ja kaikesta tähänastisesta!

Olen yleensä toiminut ilman varasuunnitelmia. Koska valtuustopaikka ei avautunut, palaan perheeni kanssa Norjaan luultavimmin kahdeksi vuodeksi. Vihreiden hyvä menestys - tahtoisin myös ajatella, että osittain myös työni - näkyi myös Laaksossa, jossa Vihreät oli suurin puolue. Luotan siihen, että valitut Vihreät edistävät kansallista kaupunkipuistoa, ja Keskuspuistoa sen ytimenä.

Edistän toistaiseksi kansalaisaktivismia ja kaupunkipolitiikkaa etupäässä tutkijana, eli oma, aktiivinen kunnallispoliittinen harrastukseni, joka virittyi Keskuspuiston puolustamisesta, jää nyt toistaiseksi syrjään. Seuraan toki tilannetta aktiivikansalaisena ja keskityn nyt toden teolla Keskuspuisto-väitöskirjaani, joka on jäänyt taka-alalle kampanjoinnin jalkoihin, samoin perhe-elämä.

Ei enää palaakaan Keskuspuistosta!

28.10.2008

I'm forever blowing bubbles



Kuva: Paavo J.Airaksinen, manipulaatio M. Michael Perukangas

West Ham Unitedin kannatuslaulu.
Säveltänyt "John Kellette"

Verse 1
I'm dreaming dreams,
I'm scheming schemes,
I'm building castles high.
They're born anew,
Their days are few,
Just like a sweet butterfly.
And as the daylight is dawning,
They come again in the morning.

Chorus
I'm forever blowing bubbles,
Pretty bubbles in the air,
They fly so high,
Nearly reach the sky,
Then like my dreams,
They fade and die.
Fortune's always hiding,
I've looked everywhere,
I'm forever blowing bubbles,
Pretty bubbles in the air.

26.10.2008

Vaalivalvojaiset Tavastia-klubilla


Eduskuntavaalihumua voitetun paikan jälkeen viime kevättalvella vaalivalvojaisissa ravintola Kaisaniemessä.

Tervetuloa Helsingin Vihreiden vaalivalvojaisiin Tavastia-klubille alkaen kello 19 jännäämään! Tapahtuman kotisivu Facebookissa löytyy klikkaamalla otsikkoa. Ovet ovat auki kaikille, eikä pääsymaksua ole, joten paikalle kannattaa mahduttautua ajoissa!

25.10.2008

Millaisen kaupungin jätät perinnöksi?


Hei,

Huomenna on kuntavaalien varsinainen äänestyspäivä. Alla teesini näissä vaaleissa.

Michael "PK" Perukangas


KUNNALLISPOLITIIKKA? PÄÄTÖSVALTA KUNTALAISILLE!

Muut kuulevat, minä kuuntelen. Käytä ääntäsi!


KUNNAN PALVELUT? PERUSPALVELUT KUNTOON KAIKILLE!

Peruspalvelut ovat ihmisoikeus, ja lähipalvelut kestävää kehitystä.

KESKUSPUISTO? PUISTOJEN KAUPUNKI!

Helsinki ansaitsee kansallisen kaupunkipuiston, jonka runko on Keskuspuisto. Siihen kuuluvat kaikki Keskuspuistoon yhteydessä olevat viheralueet. Tämän lisäksi kaikki muutkin kaupunkimetsät tulee rauhoittaa pysyvästi rakentamiselta luonnontilaisiksi virkistysalueiksi.

KULTTUURIPALATSEJA? PÄÄKIRJASTO!

Haluan oikeita rakennuksia oikeille paikoille, eli keskustakirjasto joko Postitaloon tai Lasipalatsiin!

KATUPÖLYÄ? PYÖRÄILIJÖIDEN KAUPUNKI!

Helsinki on suunniteltu autoille. Täällä täytyy tulla toimeen ilman autoa, kävelemällä tai pyöräilemällä.

KYLÄPAHANEN? PÄÄKAUPUNKI!

Helsinki on Itämeren vihreä helmi, joka koostuu neljästä kaupungista. Ihmisten elämää hankaloittavat kuntarajat tulee poistaa. Samalla lähidemokratiaa tulee vahvistaa.

KÄVELLEN PERILLE? POIKITTAISLIIKENNE KUNTOON!

Joukkoliikenteen palvelutasoa on nostettava, ja liikenneruuhkia helpottavat ruuhkamaksut on otettava käyttöön.

KAATOPAIKKA? PAKKAUKSET KIERTOON!

Kaupungin on tuettava asukkaitaan kierrättämään, säästämään energiaa, valitsemaan ekologisesti ja eettisesti.

KAIKKEIN PIENIMMILLE - PÄIVÄKOTI JA PERUSKOULU

Nykyajan lapset ovat tulevaisuuden aikuisia. Heille on jätettävä terve ja turvallinen kaupunki, jossa asukkaat tuntevat voivansa vaikuttaa ja olevansa yhteisön jäseniä.

KEHÄ KAKKONEN? PIKKU KAKKONEN!

Emme tarvitse uusia kehäteitä, vaan lisää viihtyisiä ei-kaupallisia tiloja, joissa kaikki – lapsetkin – voivat viihtyä.

PERUKANGASTUS? EI, VAAN PERUKANGAS. PIENTEN IHMISTEN KESKISUURI PUOLUSTAJA.

MILLAISEN KAUPUNGIN JÄTÄT PERINNÖKSI?

Happamia, sanoi vihreä demareista


Kävin vaalipäivän aattoaamuna Kannelmäen Prismassa ostamassa ruokaa lauantaiksi. Itse en paha kyllä ehdi siitä nauttimaan vaalityöntakia, paitsi greipistä, joka odottaa minua huomisaamuna.

Happaman mutta ah niin pirteän greipin lisäksi minua odottaa Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtaja Maija Anttilan hymyilevät kasvot. Hänen vaaliesitteensä oli juuttunut greippini hintalapputarraan kiinni.

Ihmisestä kertoo paljon hänen käyttämänsä verbit. Hänen mottonsa "Rakennetaan hyvä Helsinki kaikille" on hyvin kuvaava. Hänen johtamansa kaupunkisuunnittelulautakunta on nimittäin rakentanut. Ei ehkä aivan Yleiskaavan lähetyskäskyn verran, mutta laatu korvaa määrän, ja parhaille paikoille on tulossa lisää: Kruunuvuorenrantaan, Mustavuoreen, Myllypuron metsään ja Lääkärinkadulle.

Lapsuudessani joulun alla huonekaluliikkeillä oli tarjouksia, joissa sai kinkun kaupan päälle ostettuaan sohvan. Nyt tällaiset kytkykaupat kuulemma on kielletty, mutta ei siltä näytä. Haluan nauttia greippini ilman demareita, kiitos!