Kaupunki takaisin kaduilta!

David Harvey Göteborgin yliopiston Linné-salissa lauantaina 10.10.

Olin viime viikonloppuna Göteborgissa seminaarissa, jonka aiheena oli jo edellisessä kirjoituksessa pohjustamani "commons", jossa tutkijat, journalistit ja aktivistit etsivät yhdessä omaa näkökulmaansa yhteisyyteen. Seminaarin piilolukujärjestyksenä olisi yhtä hyvin voinut olla "mistä löytää uusi agenda 2000-luvun vasemmistolle"; lukuunottamatta talkootyötä, kaiken muun yhteisyydestä on ominut vasemmisto. Talkootyö kelpaa jopa patamustille, koska sen koruttaminen on oiva peiteoperaatio julkisen sektorin purulle.

Seminaarissa puhuneen kunnia-aktivisti Antonio Negrin mukaan työväestö on niin markkinoiden koukuttama, että se joutuu tuottamaan jopa vapaa-aikanaankin. Näin onkin; se esimerkiksi tuottaa arvoa virkistysalueille käyttämällä sitä vapaa-ajanviettoonsa; arvoa, jonka pitäisi olla vastakkaisessa vaakakupissa kiinteistöspekulanttien tuottaman markkina-arvon kanssa, mutta joka tosiasiassa kasautuu lisäpainoksi spekulaation jo ennestään raskauttamaan kuppiin.

Toinen kunnianarvoisa juhlapuhuja, maantieteilijä David Harvey odottaa edelleenkin vallankumousta. No, vallankumoushan on jo nähty. Ongelmana on muun muassa se, että jälkiteollinen maailma vaatii toiset tekijät kuin 1900-luvun alku; tämän vuoksi Harvey olettaakin prekaariälymystön ja prekaarityöläistön liittoa. Tällainen liitto kuitenkin antaa odottaa itseään, eikä vähiten siksi, että vaikka prekaarissa oleminen saattaakin olla pysyvää, asemat sen sisällä vaihtelevat. Seuraavaa tilipäivää odottaessa, vuokranmaksu saattaa ollakin useimmille päivänpolttavampi kysymys kuin rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden kumoaminen. Toinen ongelma on se, että järjestelmä ei määritelmän mukaan voi olla vallankumouksellinen.

Uudelle, jälkiteolliselle vasemmistolle sopiva tehtävä saattaakin olla julkisen tilan (uudelleen)haltuunotto; reclaim the commons! Tämän keksiminen ei ole mitään uutta; yleensä sekä globaalia epäoikeudenmukaisuutta vastustavat protestiliikkeet että pienimuotoisemmat kadunvaltausliikkeet ovat pääsävyltään punertavia.

Tosin, jos ihan tarkkoja ollaan, ei katuja voi vallata takaisin, koska niitä ei ole alun alkaenkaan ajateltu jalankulkijoiden tarpeisiin. Ihan tarkkaan ottaen, kaupunkitilaa siinä ollaan valtaamassa takaisin kaduilta, ei katuja takaisin.

Julkisen tilan takaisin vaatiminen on maantieteen kommunismia. Sen keksiminen, miten julkista tilaa voitaisiin käyttää kestävällä tavalla, on vihreää.

Oikeus puistosetiin!

Puistotädit ovat palvelu, joka mahdollistaa lapsien jättämisen leikkimään valvotusti ilman vanhempien läsnäoloa, samalla vapauttaen kotonaolevan vanhemman vähäksi aikaa lapsenhoidosta. Periaatteessa palvelun idea on hyvä, mutta toteutuksessa on kitkaa, kuten viime aikoina ollaan havaittu. Joissakin helsinkiläisissä leikkipuistoissa puistotädit häätävät paikalle saapuvat ulkopuoliset, koska heidän mielestään muut lapset vaikeuttavat heidän järjestyksenpitoaan.

Puistotädit, kuten päiväkoditkin, ovat tehty ensisijaisesti vanhempien pienten lepohetkien takaamiseksi, sillä lastenhoito on intensiivistä puuhaa. Kyse on useimmiten siis vanhempien subjektiivisesta oikeudesta; lapsien subjektiivisesta oikeudesta voidaan puhua ainoastaan silloin jos kotona oleva vanhempi on niin rasittunut tai kotiolot ovat niin rauhattomat, että lapsen ei enää ole turvallista olla kotonaan. Tietysti muiden lapsien näkeminen on kotona hoidettaville lapsille myös lähtökohtaisesti hyvä asia.

Käytännössä edelleenkin useimmissa tapauksissa se vanhemmista, joka jää kotiin hoitamaan lastaan imetyskaudenkin päätyttyä, on äiti. Leikkipuistot ja päiväkodit ovat siis palvelu naisille, jotka pääsevät harrastamaan tai töihin. Koska naisten euro on edelleenkin keskimäärin alle 80 senttiä ja koska etenkin puistotätien ja lastentarhanopettajien 80 senttiä taitaa olla noin 50 senttiä, niin yhteiskunta tulee ylläpitäneeksi tällä järjestelyllä ryysyproletariaattia, jotta naiset pääsisivät tienaamaan sitä 80 senttiänsä euron asemesta. Hoitoalojen palkkoja tuleekin nostaa työn vaativuuden edellyttämälle tasolle.

Jotkut leikkipuistot ovat saaneet joitakin vuosia sitten ”ylennyksen” asukaspuistoiksi, vaikka niiitä käyttävät vain lapset. Asukasaktiviteetit, joita asukaspuistoissa järjestetään, yleensä on suunniteltu lapsiperheille, ja tämä syrjii lapsettomia asukkaita. Tätäkin paremmalla syyllä puistojen – jotka Helsingissä ovat kaikki julkisia ja kaupungin eli siis kaikkien kaupunkilaisten omistamia – tulisi olla kaikille vapaita.

Jos puistotädeillä on vaikeuksia laumansa paimentamisessa,kyse on heidän ammattinsa sisäisestä ongelmasta. Puistoihin tuleekin saada järjestyksen takaamiseksi lisää puistosetiä ja "puistotätilapsien" erottamiseksi "mustista lampaista" eli niiden lapsista, jotka eivät maksa puistotätien palveluista, huomioliivit. Miten ihmeessä muuten näin poliittisesti epäkorrektia nimitystä kuin puistotäti on nykyaikana mahdollista käyttää? Miksi kutsuttaisiin sitä yhtä teoreettista puistosetää? Puistosedäksi, miespuistotädiksi, puistotätisedäksi vai puistotätimieheksi?

Kaupunkitutkimuksen klassikko Henri Lefevbre puhuu oikeuksista kaupunkiin. David Harveylle tämä merkitsee kaikkien tasa-arvoisia kaupunkioikeuksia, ei vain niiden, joilla on varaa maksaa kaupunkitilan käyttöoikeuksista. Helsingin puistot kuuluvat kaikille. Niitä ei pidä karsinoida golfkentiksi, rugbykentiksi tai maksavien asiakkaiden leikkikehiksi!