Joillekin lapsettomuus on suuri tragedia, koska he eivät kykene saamaan lasta vaikka sellaisen haluaisivat. Joillekin taas lapsettomuus on tragedia siksi että he kokevat tulevansa syrjityiksi lapsettomina ydinperhenormatiivisessa yhteiskunnassa.
Selvisin miltei 37 vuoden ikään kärsimättä lapsettomuudesta mitään traumoja, sen paremmin sisäsyntyisiä kuin ulkoa asetettuja. Kuulemani mukaan etenkin naisia epäsuorasti painostetaan lisääntymään utelemalla, onko uunissa jo pullaa, ja epäsuoremmin siten, että lapsettomat naiset kokevat ymmärrettävästi usein olonsa ystäviensä kanssa vähän ulkopuolisiksi, jos enemmistöllä näistä on lapsia ja heidän puheensa ymmärrettävästi pyörivät paljolti lasten ympärillä. Miehet selviävät pienemmällä ulkopuolisella paineistuksella, koska edelleenkin paitsi synnyttämisen, jopa lisääntymisen ja lastenhoidon mielletään olevan "naisten juttuja".
Sitten moni lapseton kokee turhautumista siitä, että he kuulemma jäävät työpaikoillaan vuosilomia jaettaessa perheellisten jalkoihin ja saavat valita viimeisinä ne lomavuorot jotka listalle ovat jääneet. Tätä oma kokemukseni ei vahvista, tosin se saattaa johtua siitä, että minulla ei ole ylipäätään kokemusta lomista kouluajan jälkeen juuri lainkaan, joten enpä ole sijainnut lomalistoissa oikein missään. Mutta eipä se ole ollut perheellisten vika, vaan työelämän pätkittymisen.
Jos sitäpaitsi näin olisi, että perheellisillä olisi etuajo-oikeus lomalistoihin, se on aivan oikein. Perheellisten täytyy nimittäin sovitella omat olemisensa, tulemisensa ja menemisensä toisten ihmisten - niin puolisoidensa kuin lastenkin - olemisiin, tulemisiin ja menemisiin. Tätä realiteettia en ole osannut voivotella perheettömänäkään.
Olin tulossa pikku hiljaa jo melko vakuuttuneeksi siitä, että saatan hyvinkin jäädä lapsettomaksi. Tästä yhtenä seurauksena oli se, että kävin luovuttamassa spermaa 27-vuotiaana. Tosin 27 ei ole ikä eikä mikään vielä tulla isäksi. Minun tapauksessani se ei tosiaan ollut sitä. En ollut sellaiseen valmis edes ajatuksen tasolla. Onneksi olin väärässä. Se, mikä näyttää ehdottomalta ja ikuiselta totuudelta sen suhteen, mitä pitää itselle luontevana olotilana, on kaikkea muuta.
Ihmiset kasvavat, kehittyvät ja kypsyvät eri tahdeilla, mutta on ennenaikaista pitää itseään opiskelijana lapsettomuuden vapaaehtoisesti valinneena. Mieli ehtii muuttumaan, ei toki väistämättä. Monilla kuitenkin muuttuu, joko biologisen kellon lyömänä tai sitten vain yksinkertaisesti aikuistuessa. Ei tietenkään ole itsetarkoitus, että kaikilla on lapsia, puhumattakaan siitä että olisi mitenkään itsestäänselvää että tämä edes on mahdollista, mutta tämä takaportti kannattaa kuitenkin jättää auki. Seuraukset voivat olla arvaamattoman paljon omaa elämää rikastuttavia.
Kirjoitukseni sperman luovuttamisen syistä ja tuntemuksista sen jälkeen voi lukea allaolevasta linkistä: http://perukangas.blogspot.com/2012/03/miksi-luovutin-spermaa.html
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapsiperhe. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapsiperhe. Näytä kaikki tekstit
23.5.2012
23.12.2009
Joulu on antamisen ja saamisen juhla
.jpg)
En ole kristitty muussa kuin korkeintaan kulttuurisessa ja rajallisessa määrin kasvatuksellisessa mielessä, mutta vietän joulua, koska osana ihmisenä elämiseksi oppimista, meidän on opittava paitsi saamaan, myös antamaan, puhumattakaan siitä, että himokuntoilijankin on syytä sallia itselleen edes muutama päivä vuodessa, jolloin ei lasketa kaloreita. Lisäksi etenkin kaupunkilaisjoulua viettävälle kerrankin lähes tyhjä kaupunki on harvinaista luksusta.
Perheettömälle joulu voi olla piinallista aikaa, koska joulu on ennen kaikkea perhejuhla. Tästä huolimatta, olen nauttinut suuresti niistä jouluaattoilloista, jolloin olen saanut kaikessa rauhassa esimerkiksi lukea hyvää kirjaa, syödä suklaata ja juoda glögiä, jolloin miltei ainoa vastaantulija iltakävelyllä on joulumielen tai jonkin muun horjuttama joulupukki.
Yksineläminen nuorena aikuisena on oikeastaan pitkitettyä lapsuutta; silloin joulun suurin merkitys on saamisessa. Lapsena joulua odotetaan lahjojen ja sukulaisten näkemisen takia, ja nuorena aikuisena näiden lisäksi siksi, että saa olla rauhassa ja pitää lomaa arkirutiineista. Vakiintuminen parisuhteeseen - jos sellaista edes väliaikaisestikin tapahtuu, kuten useimmille kuitenkin käy - tuo jouluun yhden tärkeän lisäulottuvuuden. Saamisen sijasta opitaan myös antamaan.
Perheytyminen muuttaa elämän tärkeysjärjestyksen, ja joulu on tästä tärkeä muistutus. Isälle - ja äidille - paras lahja on saada viettää joulu lapsensa kanssa, ja saada ilahduttaa lastaan. Tämän rinnalla kaikki maalliset lahjat ovat lopultakin aivan toissijaisia, ja juuri tämän opettamisessa joulu on tärkeä.
22.10.2009
Matkakortti on lapsiperheen vihollinen
Pääkaupunkiseudun joukkoliikennettä on pakko kehua ainakin yhdestä asiasta: siitä, että joukkoliikennevälineisiin voi ottaa lastenvaunut mukaan ilmaiseksi, ja myös siitä, että eri pääkaupunkiseudun kunnat, HKL, YTV ja VR ovat onnistuneet pääsemään tästä asiasta yhteneväiseen käytäntöön. Toimisipa kuntien välinen yhteistyö muissakin asioissa näin mallikkaasti!
Vertailun vuoksi, lastenvaunut saa kyllä kyytiin Oslossa ilman eri maksua, ja tätäkin asiaa muistetaan hehkuttaa erikseen etuna. Kuitenkin, lastenvaunuja kuljettava henkilö saa luvan maksaa matkastaan. Ei sillä, ettei hän voisi maksaa; kyse ei ole mistään perhepoliittisesta edusta vaan ihan puhtaasti logistiikasta ja turvallisuudesta.
Kun Osloon saatiin vihdoinkin elektroniset matkakortit lähes 10 vuotta sen jälkeen, kun niiden lukulaitteet oli installoitu liikennevälineisiin, tämä merkitsi pikkulapsiperheille uutta käytännöllistä ongelmaa. Pitääkö lapsi ottaa syliin lastenvaunuista siksi aikaa kun menee vilauttamaan matkalippuaan lukijassa, vai jättääkö hänet yksin istumaan vaunuissa bussin keskiosaan? Etenkin bussikyyti on Oslossa mäkistä ja mutkittelevaa, joten lapsen kanniskelu heiluvassa ja äkkijarrutuksia ja -käännöksiä tekevässä bussissa on vaarallista.
Lapsiperheille vanhassa vara parempi. Onneksi kioskeista saa vielä ostaa vanhanaikaisia kuukauden voimassa olevia paperilippuja, jotka oikeuttavat matkustamiseen sen jälkeen kun ne on kerran leimannut. Nämä liput voi pitää kätevästi lompakossa ei niitä tarvitse vilautella missään. Toivottavasti tällainen lippu säilyy vastaisuudessakin; kuitenkin kannatan Helsingin systeemiä, joka on paitsi panostus turvallisuuteen, se myös kannustaa lapsiperheitä autottomuuteen tai ainakin vähentää autoilun tarvetta.
Vertailun vuoksi, lastenvaunut saa kyllä kyytiin Oslossa ilman eri maksua, ja tätäkin asiaa muistetaan hehkuttaa erikseen etuna. Kuitenkin, lastenvaunuja kuljettava henkilö saa luvan maksaa matkastaan. Ei sillä, ettei hän voisi maksaa; kyse ei ole mistään perhepoliittisesta edusta vaan ihan puhtaasti logistiikasta ja turvallisuudesta.
Kun Osloon saatiin vihdoinkin elektroniset matkakortit lähes 10 vuotta sen jälkeen, kun niiden lukulaitteet oli installoitu liikennevälineisiin, tämä merkitsi pikkulapsiperheille uutta käytännöllistä ongelmaa. Pitääkö lapsi ottaa syliin lastenvaunuista siksi aikaa kun menee vilauttamaan matkalippuaan lukijassa, vai jättääkö hänet yksin istumaan vaunuissa bussin keskiosaan? Etenkin bussikyyti on Oslossa mäkistä ja mutkittelevaa, joten lapsen kanniskelu heiluvassa ja äkkijarrutuksia ja -käännöksiä tekevässä bussissa on vaarallista.
Lapsiperheille vanhassa vara parempi. Onneksi kioskeista saa vielä ostaa vanhanaikaisia kuukauden voimassa olevia paperilippuja, jotka oikeuttavat matkustamiseen sen jälkeen kun ne on kerran leimannut. Nämä liput voi pitää kätevästi lompakossa ei niitä tarvitse vilautella missään. Toivottavasti tällainen lippu säilyy vastaisuudessakin; kuitenkin kannatan Helsingin systeemiä, joka on paitsi panostus turvallisuuteen, se myös kannustaa lapsiperheitä autottomuuteen tai ainakin vähentää autoilun tarvetta.
11.8.2009
Päivähoito – autollisten vanhempien subjektiivinen etuajo-oikeus
,
Kuvan esittämällä lapsidumppaamolla ei ole mitään tekemistä oman subjektiivisen todellisuuteni kanssa, vaan se on puhdas retorinen sattuma.
Päivähoito on paitsi lapsien subjektiivinen oikeus, se on sitä myös vanhemmille. Kun nyt Suomen laissakin on todettu lapsien subjektiivinen päivähoito-oikeus, tämä mössö peittää alleen sen, että alun perin päivähoito kehitettiin naisten työssäkäynnin mahdollistajaksi. Suomessa tilanne on edelleenkin paljolti tämä, kiitos kelvottoman vanhempainvapaajärjestelmämme. Toisin on Islannissa ja Norjassa, jossa isät voivat viettää lastensa kanssa jopa puolikin vuotta. Suomalaisten isien, työtilanteesta ja työstä riippumatta, kannattaisikin mennä lakkoon, sillä omaan lapseen tutustuminen on perusihmisoikeus, ainakin jos suomalaisten edelleenkin halutaan lisääntyvän, ja etenkin jos heitä on tarkoitus siihen kannustaa.
Useimmilla on subjektiivinen oman kodin ulkopuolisen elämän tarve, ja koti-isyys tai kotiäitiys onkin parhaimmillaan määräaikainen ”projekti”, joka on varmasti oikea aika lopettaa viimeistään silloin kun molemmat osapuolet – siis vanhempi ja lapsi – alkavat tylsistymään.
Suomen päivähoitolaissa vuodelta 1974 korvattiin sana ”lastentarha” termillä ”päiväkoti.” Tämä kaiketikin siksi, että sana ”tarha” johtaa Suomessa ajatukset eläintarhaan; Norjassa sen sijaan termiä ”Barnehage” kehdataan edelleenkin käyttää, koska täällä se johtaa ajatukset puutarhaan. Opiksi siis suomalaisille: lastentarha ei ole leimaava termi, koska tarhaaminen ei ole negatiivinen proseduuri. Lapsien vapautta ei siis viedä samalla tapaa kuin häkkieläimien eläintarhassa, vaan lastentarhassa lapsia vaalitaan ja kasvatetaan, aivan kuten puutarhassa kasveja.
Tarhan kutsuminen kodiksi ja subjektiivista oikeuksista puhuminen voivat olla käsitemössöä, joiden tarkoitus on retorinen harhautus, mutta tietenkään päivähoito ei palaudu pelkäksi lapsien säilyttämiseksi. Jotkut puolustavat vakaumustaan uskonnollisella kiihkeydellä siitä, että lapsien paras hoitaja on oma vanhempi, ja että muita kontakteja lapsi ei sitten tarvitsekaan. Vastakkaisen näkemyksen puolustajilta en ole havainnut vastaavaa paatosta; ehkä tämä johtuukin siitä, että lapsien kotihoidon puolustajat taitavat usein olla vanhoillisuskonnollisia, tai ainakin heidän arvomaailmassaan on paljon yhteneväisiä piirteitä vanhoillisuskonnollisten kanssa, uskonnosta riippumatta. Tässä tapauksessa uskonkappaleena on lapsen paras.
On kuitenkin lapsen paras, että hänen vanhemmallaan on kodin ulkopuolista elämää, että hän voi harrastaa, käydä töissä, tavata muita aikuisia. Muuten aikuinen taantuu sisäänpäinkääntyneeksi kränkyksi, joka ei lopulta osaa enää edes puhua. Jos vanhempi on lapsensa kanssa kotona, lähtökohtaisesti sosiaaliset kontaktit puuttuvat molemmilta, niin lapselta kuin vanhemmaltakin. Päiväkotiryhmässä lapsi voi saada ystäviä, ja ystävien vanhemmista voi tulla myös vanhempien ystäviä. Näin päiväkoti voi integroida paikallisyhteisöön koko perheen, jos siis hyvin käy. Tämä integraatiotarve kasvaa yleensä suoraan verrannollisesti paikkakunnalla (ja alueella ja maassa) asumisajan lyhyyden mukaan. Toisin sanoen, mitä kauempaa perhe on kotoisin, sitä vähemmän heillä keskimäärin on kontakteja paikallisväestöön ja sitä vähemmän he ovat juurtuneita paikallisyhteisöön. Tai kehen hyvänsä. Tosin, ovat joidenkin maahanmuuttajaryhmien ghettoutuneet kontaktit sosiaalisia verkostoja nekin.
Onkin hullua, että yhtäältä kaikki kaupungit nykyään vannovat kestävän – niin inhimillisesti kuin ympäristöllisesti – kehityksen nimiin, mutta kuitenkin tarjoavat päivähoitopaikkoja sellaisista paikoista, että pelkästään päivähoitopaikan, kodin ja/tai työpaikan välin kulkemiseen menee perheeltä päivittäin neljä tuntia, jos heillä ei ole autoa. Ja tämä kaupungissa, jossa kuitenkin on varsin kattava joukkoliikenne. Ei pitäisi kuitenkaan valittaa. Jos Helsingin mittakaavassa oma päivähoitojärjestelyni vertautuisi tilanteeseen, jossa Kannelmäestä veisin lapseni päivähoitoon vaikkapa Taliin, niin mahdollista olisi myös joutua viemään hänet vaikkapa Tammisaloon. Näin päiväkodissa mahdollisesti hankittujen ystävyyssuhteiden ylläpitäminen käy kohtuuttoman työlääksi.
Mitä vähemmän perhe on asunut alueella, sitä suurempi tarve tällä on kiinnittyä paikallisyhteisöön, eli integroitua. Julkinen päivähoito Norjassa ei ainakaan tue integraatiotavoitteita.
Kuvan esittämällä lapsidumppaamolla ei ole mitään tekemistä oman subjektiivisen todellisuuteni kanssa, vaan se on puhdas retorinen sattuma.
Päivähoito on paitsi lapsien subjektiivinen oikeus, se on sitä myös vanhemmille. Kun nyt Suomen laissakin on todettu lapsien subjektiivinen päivähoito-oikeus, tämä mössö peittää alleen sen, että alun perin päivähoito kehitettiin naisten työssäkäynnin mahdollistajaksi. Suomessa tilanne on edelleenkin paljolti tämä, kiitos kelvottoman vanhempainvapaajärjestelmämme. Toisin on Islannissa ja Norjassa, jossa isät voivat viettää lastensa kanssa jopa puolikin vuotta. Suomalaisten isien, työtilanteesta ja työstä riippumatta, kannattaisikin mennä lakkoon, sillä omaan lapseen tutustuminen on perusihmisoikeus, ainakin jos suomalaisten edelleenkin halutaan lisääntyvän, ja etenkin jos heitä on tarkoitus siihen kannustaa.
Useimmilla on subjektiivinen oman kodin ulkopuolisen elämän tarve, ja koti-isyys tai kotiäitiys onkin parhaimmillaan määräaikainen ”projekti”, joka on varmasti oikea aika lopettaa viimeistään silloin kun molemmat osapuolet – siis vanhempi ja lapsi – alkavat tylsistymään.
Suomen päivähoitolaissa vuodelta 1974 korvattiin sana ”lastentarha” termillä ”päiväkoti.” Tämä kaiketikin siksi, että sana ”tarha” johtaa Suomessa ajatukset eläintarhaan; Norjassa sen sijaan termiä ”Barnehage” kehdataan edelleenkin käyttää, koska täällä se johtaa ajatukset puutarhaan. Opiksi siis suomalaisille: lastentarha ei ole leimaava termi, koska tarhaaminen ei ole negatiivinen proseduuri. Lapsien vapautta ei siis viedä samalla tapaa kuin häkkieläimien eläintarhassa, vaan lastentarhassa lapsia vaalitaan ja kasvatetaan, aivan kuten puutarhassa kasveja.
Tarhan kutsuminen kodiksi ja subjektiivista oikeuksista puhuminen voivat olla käsitemössöä, joiden tarkoitus on retorinen harhautus, mutta tietenkään päivähoito ei palaudu pelkäksi lapsien säilyttämiseksi. Jotkut puolustavat vakaumustaan uskonnollisella kiihkeydellä siitä, että lapsien paras hoitaja on oma vanhempi, ja että muita kontakteja lapsi ei sitten tarvitsekaan. Vastakkaisen näkemyksen puolustajilta en ole havainnut vastaavaa paatosta; ehkä tämä johtuukin siitä, että lapsien kotihoidon puolustajat taitavat usein olla vanhoillisuskonnollisia, tai ainakin heidän arvomaailmassaan on paljon yhteneväisiä piirteitä vanhoillisuskonnollisten kanssa, uskonnosta riippumatta. Tässä tapauksessa uskonkappaleena on lapsen paras.
On kuitenkin lapsen paras, että hänen vanhemmallaan on kodin ulkopuolista elämää, että hän voi harrastaa, käydä töissä, tavata muita aikuisia. Muuten aikuinen taantuu sisäänpäinkääntyneeksi kränkyksi, joka ei lopulta osaa enää edes puhua. Jos vanhempi on lapsensa kanssa kotona, lähtökohtaisesti sosiaaliset kontaktit puuttuvat molemmilta, niin lapselta kuin vanhemmaltakin. Päiväkotiryhmässä lapsi voi saada ystäviä, ja ystävien vanhemmista voi tulla myös vanhempien ystäviä. Näin päiväkoti voi integroida paikallisyhteisöön koko perheen, jos siis hyvin käy. Tämä integraatiotarve kasvaa yleensä suoraan verrannollisesti paikkakunnalla (ja alueella ja maassa) asumisajan lyhyyden mukaan. Toisin sanoen, mitä kauempaa perhe on kotoisin, sitä vähemmän heillä keskimäärin on kontakteja paikallisväestöön ja sitä vähemmän he ovat juurtuneita paikallisyhteisöön. Tai kehen hyvänsä. Tosin, ovat joidenkin maahanmuuttajaryhmien ghettoutuneet kontaktit sosiaalisia verkostoja nekin.
Onkin hullua, että yhtäältä kaikki kaupungit nykyään vannovat kestävän – niin inhimillisesti kuin ympäristöllisesti – kehityksen nimiin, mutta kuitenkin tarjoavat päivähoitopaikkoja sellaisista paikoista, että pelkästään päivähoitopaikan, kodin ja/tai työpaikan välin kulkemiseen menee perheeltä päivittäin neljä tuntia, jos heillä ei ole autoa. Ja tämä kaupungissa, jossa kuitenkin on varsin kattava joukkoliikenne. Ei pitäisi kuitenkaan valittaa. Jos Helsingin mittakaavassa oma päivähoitojärjestelyni vertautuisi tilanteeseen, jossa Kannelmäestä veisin lapseni päivähoitoon vaikkapa Taliin, niin mahdollista olisi myös joutua viemään hänet vaikkapa Tammisaloon. Näin päiväkodissa mahdollisesti hankittujen ystävyyssuhteiden ylläpitäminen käy kohtuuttoman työlääksi.
Mitä vähemmän perhe on asunut alueella, sitä suurempi tarve tällä on kiinnittyä paikallisyhteisöön, eli integroitua. Julkinen päivähoito Norjassa ei ainakaan tue integraatiotavoitteita.
25.11.2008
Oikeus puistosetiin!
Puistotädit ovat palvelu, joka mahdollistaa lapsien jättämisen leikkimään valvotusti ilman vanhempien läsnäoloa, samalla vapauttaen kotonaolevan vanhemman vähäksi aikaa lapsenhoidosta. Periaatteessa palvelun idea on hyvä, mutta toteutuksessa on kitkaa, kuten viime aikoina ollaan havaittu. Joissakin helsinkiläisissä leikkipuistoissa puistotädit häätävät paikalle saapuvat ulkopuoliset, koska heidän mielestään muut lapset vaikeuttavat heidän järjestyksenpitoaan.
Puistotädit, kuten päiväkoditkin, ovat tehty ensisijaisesti vanhempien pienten lepohetkien takaamiseksi, sillä lastenhoito on intensiivistä puuhaa. Kyse on useimmiten siis vanhempien subjektiivisesta oikeudesta; lapsien subjektiivisesta oikeudesta voidaan puhua ainoastaan silloin jos kotona oleva vanhempi on niin rasittunut tai kotiolot ovat niin rauhattomat, että lapsen ei enää ole turvallista olla kotonaan. Tietysti muiden lapsien näkeminen on kotona hoidettaville lapsille myös lähtökohtaisesti hyvä asia.
Käytännössä edelleenkin useimmissa tapauksissa se vanhemmista, joka jää kotiin hoitamaan lastaan imetyskaudenkin päätyttyä, on äiti. Leikkipuistot ja päiväkodit ovat siis palvelu naisille, jotka pääsevät harrastamaan tai töihin. Koska naisten euro on edelleenkin keskimäärin alle 80 senttiä ja koska etenkin puistotätien ja lastentarhanopettajien 80 senttiä taitaa olla noin 50 senttiä, niin yhteiskunta tulee ylläpitäneeksi tällä järjestelyllä ryysyproletariaattia, jotta naiset pääsisivät tienaamaan sitä 80 senttiänsä euron asemesta. Hoitoalojen palkkoja tuleekin nostaa työn vaativuuden edellyttämälle tasolle.
Jotkut leikkipuistot ovat saaneet joitakin vuosia sitten ”ylennyksen” asukaspuistoiksi, vaikka niiitä käyttävät vain lapset. Asukasaktiviteetit, joita asukaspuistoissa järjestetään, yleensä on suunniteltu lapsiperheille, ja tämä syrjii lapsettomia asukkaita. Tätäkin paremmalla syyllä puistojen – jotka Helsingissä ovat kaikki julkisia ja kaupungin eli siis kaikkien kaupunkilaisten omistamia – tulisi olla kaikille vapaita.
Jos puistotädeillä on vaikeuksia laumansa paimentamisessa,kyse on heidän ammattinsa sisäisestä ongelmasta. Puistoihin tuleekin saada järjestyksen takaamiseksi lisää puistosetiä ja "puistotätilapsien" erottamiseksi "mustista lampaista" eli niiden lapsista, jotka eivät maksa puistotätien palveluista, huomioliivit. Miten ihmeessä muuten näin poliittisesti epäkorrektia nimitystä kuin puistotäti on nykyaikana mahdollista käyttää? Miksi kutsuttaisiin sitä yhtä teoreettista puistosetää? Puistosedäksi, miespuistotädiksi, puistotätisedäksi vai puistotätimieheksi?
Kaupunkitutkimuksen klassikko Henri Lefevbre puhuu oikeuksista kaupunkiin. David Harveylle tämä merkitsee kaikkien tasa-arvoisia kaupunkioikeuksia, ei vain niiden, joilla on varaa maksaa kaupunkitilan käyttöoikeuksista. Helsingin puistot kuuluvat kaikille. Niitä ei pidä karsinoida golfkentiksi, rugbykentiksi tai maksavien asiakkaiden leikkikehiksi!
22.10.2008
Ei isompia, vaan halvempia asuntoja!
Helsingin seudulla näyttää olevan poliittinen yksimielisyys siitä, että nimenomaan hyvätuloisista lapsiperheistä on sopivaa ja järkevää kilpailla, mutta kuitenkin täällä on tosiasiassa paljon sinkkuja , moni heistä pienituloisia - kuten opiskelijat - joilla ei ole varaa asua täällä, elleivät saa kaupunginasuntoa. Yksiöiden neliöhinnat ja -vuokrat kun ovat isommat kuin perheasunnoissa, puhumattakaan muista asumiskuluista, jotka eivät ole suoraan verrannollisia kotitalouden pääluvun kanssa.
Valtiovallan pitäisikin rakentaa Helsinkiin perheasuntojen lisäksi myös pieniä sinkkuasuntoja, sillä yksinäistalouksien määrä vain kasvaa ja lisäksi mahdollistaa isojen asuntojen pilkkominen pienemmiksi myöntämällä remonttilainoja.
En väitä, etteikö tänne tarvittaisi myös perheasuntoja - varmastikin tarvitaan. 75 neliön keskivaatimus on vain epärealistinen. Jos rakennettaisiin sinkuille esimerkiksi 5000 kappaletta 35 neliön asuntoja (monelle riittäisi pienempikin!), sitten perheille tulisi 5000 kappaletta 115 neliön asuntoja. Ja suurin osa lapsiperheistä on joko yhden tai kahden lapsen perheitä, jotka eivät tarvitse näin isoa asuntoa. Ison asunnon lämmittäminen kuluttaa paljon energiaa, ja suuri osa neliöistä on hukkakäytössä.
Enemmän tekemistä olisi lapsiperheiden palveluissa ja ympäristössä kuin asuntojen koon kasvattamisessa. Elinympäristö kun ei useimmilla rajoitu neljän seinän sisään. Lapsiperhemyönteinen asuinalue on turvallinen ja vihreä; lisäksi peruskauppapalvelut löytyvät kävelymatkan päästä, päiväkodit ja ainakin ala-aste samaten kävelymatkan päästä. Tämä vaatii aktiivista politiikkaa, järkiperäistä yhdyskuntasuunnittelua, jossa palvelut ja liikenneyhteydet ovat jo valmiina ensimmäisten asuntojen valmistuessa. Näin menetellään Ruotsissa, jossa uusien asuinalueiden rakentamisen edellytyksenä on se, että jokaisesta uudesta asunnosta tulee olla maksimissaan puolen kilometrin etäisyys lähimmälle joukkoliikenteen pysäkille.
Matalimpia kaupungin työntekijöiden palkkoja pitää kohottaa, jotta täällä olisi varaa asua. Helsingin tulisi kantaa vastuunsa sosiaalisesta asuntotuotannosta - eli kaupunginasunnot, aso-asunnot ja hitakset - sillä me olemme jääneet systemaattisesti jälkeen sosiaalisen asuntotuotannon tavoitteistamme. Kovan rahan asuntoja olemme kyllä rakentaneet, ja lisää tulee: Helsinki rakentuu lähitulevaisuudessa pääasiassa merelle. Merenranta on aina haluttu asuinpaikka, ja Helsingiltä vaaditaankin kovaa tahtotilaa ja vastuunkantoa sosiaalisen asuntotuotannon takaamiseksi myös Hernesaareen, Jätkäsaareen, Kalasatamaan, Koivusaareen ja Kruunuvuorenrantaan.
Ainakin Hernesaareen, Jätkäsaareen ja Kalasatamaan sopiikin mainiosti rakentaa; ne sijaitsevat nykyisen kaupunkirakenteen yhteydessä ja niiden rakentaminen ei vie kallisarvoisia virkistysalueita. Kuitenkin edellämainitut alueet tulee rakentaa siten, että ranta pysyy yleisessä virkistyskäytössä; lisäksi ne tulee alusta asti liittää kantakaupunkiin raideverkolla. Näillä alueilla tulee välttää niitä virheitä, joita ollaan tekemässä Kruunuvuorenrannan alueella, jossa taas virkistysalueita uhrataan asukkaiden kanssa jo sovitun öljysatama-alueen lisäksi.
Miten asuntojen kustannustasoa sitten voidaan hillitä? Asuntojen kustannukset ja varustetaso tulee eritellä nykyistä tarkemmin. Asuntokohtainen sauna maksaa ja kuluttaa sähköä; lisäksi nykyjärjestelmässä jokainen asukas subventoi asuntonsa ostohinnassa esimerkiksi lämmitettyjä autopaikkoja ja autotalleja, tarvitsee niitä sitten tai ei. Periaatteen tulisi olla, että kukin maksaa siitä mistä tarvitsee.
Valtiovallan pitäisikin rakentaa Helsinkiin perheasuntojen lisäksi myös pieniä sinkkuasuntoja, sillä yksinäistalouksien määrä vain kasvaa ja lisäksi mahdollistaa isojen asuntojen pilkkominen pienemmiksi myöntämällä remonttilainoja.
En väitä, etteikö tänne tarvittaisi myös perheasuntoja - varmastikin tarvitaan. 75 neliön keskivaatimus on vain epärealistinen. Jos rakennettaisiin sinkuille esimerkiksi 5000 kappaletta 35 neliön asuntoja (monelle riittäisi pienempikin!), sitten perheille tulisi 5000 kappaletta 115 neliön asuntoja. Ja suurin osa lapsiperheistä on joko yhden tai kahden lapsen perheitä, jotka eivät tarvitse näin isoa asuntoa. Ison asunnon lämmittäminen kuluttaa paljon energiaa, ja suuri osa neliöistä on hukkakäytössä.
Enemmän tekemistä olisi lapsiperheiden palveluissa ja ympäristössä kuin asuntojen koon kasvattamisessa. Elinympäristö kun ei useimmilla rajoitu neljän seinän sisään. Lapsiperhemyönteinen asuinalue on turvallinen ja vihreä; lisäksi peruskauppapalvelut löytyvät kävelymatkan päästä, päiväkodit ja ainakin ala-aste samaten kävelymatkan päästä. Tämä vaatii aktiivista politiikkaa, järkiperäistä yhdyskuntasuunnittelua, jossa palvelut ja liikenneyhteydet ovat jo valmiina ensimmäisten asuntojen valmistuessa. Näin menetellään Ruotsissa, jossa uusien asuinalueiden rakentamisen edellytyksenä on se, että jokaisesta uudesta asunnosta tulee olla maksimissaan puolen kilometrin etäisyys lähimmälle joukkoliikenteen pysäkille.
Matalimpia kaupungin työntekijöiden palkkoja pitää kohottaa, jotta täällä olisi varaa asua. Helsingin tulisi kantaa vastuunsa sosiaalisesta asuntotuotannosta - eli kaupunginasunnot, aso-asunnot ja hitakset - sillä me olemme jääneet systemaattisesti jälkeen sosiaalisen asuntotuotannon tavoitteistamme. Kovan rahan asuntoja olemme kyllä rakentaneet, ja lisää tulee: Helsinki rakentuu lähitulevaisuudessa pääasiassa merelle. Merenranta on aina haluttu asuinpaikka, ja Helsingiltä vaaditaankin kovaa tahtotilaa ja vastuunkantoa sosiaalisen asuntotuotannon takaamiseksi myös Hernesaareen, Jätkäsaareen, Kalasatamaan, Koivusaareen ja Kruunuvuorenrantaan.
Ainakin Hernesaareen, Jätkäsaareen ja Kalasatamaan sopiikin mainiosti rakentaa; ne sijaitsevat nykyisen kaupunkirakenteen yhteydessä ja niiden rakentaminen ei vie kallisarvoisia virkistysalueita. Kuitenkin edellämainitut alueet tulee rakentaa siten, että ranta pysyy yleisessä virkistyskäytössä; lisäksi ne tulee alusta asti liittää kantakaupunkiin raideverkolla. Näillä alueilla tulee välttää niitä virheitä, joita ollaan tekemässä Kruunuvuorenrannan alueella, jossa taas virkistysalueita uhrataan asukkaiden kanssa jo sovitun öljysatama-alueen lisäksi.
Miten asuntojen kustannustasoa sitten voidaan hillitä? Asuntojen kustannukset ja varustetaso tulee eritellä nykyistä tarkemmin. Asuntokohtainen sauna maksaa ja kuluttaa sähköä; lisäksi nykyjärjestelmässä jokainen asukas subventoi asuntonsa ostohinnassa esimerkiksi lämmitettyjä autopaikkoja ja autotalleja, tarvitsee niitä sitten tai ei. Periaatteen tulisi olla, että kukin maksaa siitä mistä tarvitsee.
1.8.2008
Turvaistuimia busseihin!
Allaolevan kirjoituksen lyhennetty versio on julkaistu Hesarin yleisönosastolla 20.7.2008.
Kansanedustaja Päivi Lipponen vahvisti taannoisessa puheenvuorossaan sen yleisen käsityksen, että lapsiperhe ei kerta kaikkiaan tule toimeen ilman autoa.
Pääkaupunkiseudulla asuva lapsiperhe, joka ei tarvitse harrastuksiinsa autoa ja jolla ei ole kesämökkiä, tulee kuitenkin mainiosti toimeen ilman autoa. Tai ainakin pitäisi tulla. Tätä käsitystä testataan kuitenkin, jos helsinkiläisen lapsiperheen pitää kerrankin matkustaa Suomessa junayhteyksien ulottumattomiin.
Suomessa ei pitkänmatkan busseissa ja takseissa ole sijaa sylilapsille. Tai on, mutta omalla vastuulla, jos on valmis ottamaan sen riskin, että pitää sylilapsensa sylissä.
Lapsiperheen näkökulmasta olisi erinomaista palvelua, jos kaukoliikenteen busseissa olisi edes muutama turvaistuin ja jos edes muutamassa taksissa olisi turvaistuin. Vertailun vuoksi, Oslossa on mahdollista ennakkotilata turvaistuimella varustettu taksi. Ei sen luulisi täälläkään olevan mahdotonta.
Turvaistuimen vuokraaminen helposti tuplaa matkakulut, ja yhtä tai kahta matkaa varten sellaista ei kannata ostaa nopeasti kasvavalle sylilapselle. Ei autoakaan luulisi olevan kannattavaa ylläpitää ainoastaan muutamia satunnaisia maakunnissa pidettäviä perhejuhlia varten.
Olen varma, että usea lapsiperhe olisi valmis luopumaan muuten turhasta autostaan, jos kaukoliikenteen bussit ja taksit olisi varustettu turvaistuimilla. Tämä myös olisi virallisen liikennepolitiikan mukaista, jossa pyritään nostamaan joukkoliikenteen osuutta lisäämällä sen palvelutasoa ja houkuttelevuutta.
Ehkä väylä –ja siltarumpumäärärahoista voisikin osoittaa edes pienen osan turvaistuimiin.
Michael Perukangas
ajokortiton isä
Kansanedustaja Päivi Lipponen vahvisti taannoisessa puheenvuorossaan sen yleisen käsityksen, että lapsiperhe ei kerta kaikkiaan tule toimeen ilman autoa.
Pääkaupunkiseudulla asuva lapsiperhe, joka ei tarvitse harrastuksiinsa autoa ja jolla ei ole kesämökkiä, tulee kuitenkin mainiosti toimeen ilman autoa. Tai ainakin pitäisi tulla. Tätä käsitystä testataan kuitenkin, jos helsinkiläisen lapsiperheen pitää kerrankin matkustaa Suomessa junayhteyksien ulottumattomiin.
Suomessa ei pitkänmatkan busseissa ja takseissa ole sijaa sylilapsille. Tai on, mutta omalla vastuulla, jos on valmis ottamaan sen riskin, että pitää sylilapsensa sylissä.
Lapsiperheen näkökulmasta olisi erinomaista palvelua, jos kaukoliikenteen busseissa olisi edes muutama turvaistuin ja jos edes muutamassa taksissa olisi turvaistuin. Vertailun vuoksi, Oslossa on mahdollista ennakkotilata turvaistuimella varustettu taksi. Ei sen luulisi täälläkään olevan mahdotonta.
Turvaistuimen vuokraaminen helposti tuplaa matkakulut, ja yhtä tai kahta matkaa varten sellaista ei kannata ostaa nopeasti kasvavalle sylilapselle. Ei autoakaan luulisi olevan kannattavaa ylläpitää ainoastaan muutamia satunnaisia maakunnissa pidettäviä perhejuhlia varten.
Olen varma, että usea lapsiperhe olisi valmis luopumaan muuten turhasta autostaan, jos kaukoliikenteen bussit ja taksit olisi varustettu turvaistuimilla. Tämä myös olisi virallisen liikennepolitiikan mukaista, jossa pyritään nostamaan joukkoliikenteen osuutta lisäämällä sen palvelutasoa ja houkuttelevuutta.
Ehkä väylä –ja siltarumpumäärärahoista voisikin osoittaa edes pienen osan turvaistuimiin.
Michael Perukangas
ajokortiton isä
20.3.2008
BREAST IS BEST!
Imetysfasismia meillä ja muualla
En ole koskaan sietänyt nähdä verta. Tästä huolimatta olin mukana poikani synnytyksessä, ja voin suositella kokemusta kaikille.
Oslossa on Ullevaalin synnytyssairaalan yhteydessä hotelli, jonne äiti ja lapsi majoitetaan kunnes he ovat valmiita kotiutumaan. Voi sinne tulla isäkin, jolloin tuore perhe saa rauhassa tutustua toisiinsa, eikä kenenkään tarvitse olla kuluttavan kokemuksen jälkeen yksin.
Ullevaalin systeemi kuulostaa periaatteessa hyvältä. Hotellissa päivystää jatkuvasti kätilö (norjaksi jordmor), jonka voi hälyttää paikalle jos tuoreilta vanhemmilta menee ns. sormi suuhun. Kätilö antaa neuvoja tuoreille vanhemmille tarvittaessa; tarkoituksena on, että kun perhe kotiutuu, tuoreet vanhemmat selviytyisivät arjesta itsenäisesti.
Tämäkin kuulostaa hyvältä, ainakin periaatteessa. Sellaisille tuoreille vanhemmille, joita minäkin edustan - joille vauva oli yhtä vieras asia kuin marsilainen - kaikki apu onkin alussa tarpeen. Kuitenkin, ainoa apu, jota Ullevaalissa saimme, oli erilaisten imetysasentojen näyttäminen. Me - ja moni muukin kohtalotoveri - olisimme kaivanneet erilaisia pieniä käytännön vinkkejä siihen, miten vauva pestään, miten vaippa vaihdetaan ja miten vauvaa pidetään. Mutta ei, sillä vallitseva äitiystulkinta redusoi äidin ruokinta-automaatiksi, ja isän äidin tukitoiminnoksi, esimerkiksi perheensä autokuskiksi (on tietenkin itsestäänselvyys, että kaikilla miehillä on auto). Sama arvomaailma näkyy myös synnytykseen valmistautuville vanhemmille jaettavissa synnytysoppaissa: miehet siittävät ja elättävät, naiset hoitavat ja kuluttavat.
Ensimmäisinä öinä vauva piti meitä hereillä, koska se näytti saaneen trauman siitä, että sille heti syntymänsä jälkeen tuputettiin rintaa, vaikka se hädin tuskin pystyi vielä hengittämään, saatikka imemään. Koko perheemme edes minimaalisen mielenrauhan ja yöunen takaamiseksi, olisimme olleet valmiita miltei mihin hyvänsä, tuttipulloruokintaankin. Tällainen mahdollisuus ei kuitenkaan tullut kyseeseenkään, sillä Norja - kuten kuulemani mukaan Suomikin - pitävät itsepintaisesti kiinni Maailman terveysjärjestö WHO:n rintaruokintasuosituksista. Tietenkin äidinmaito on lapsen parasta ravintoa, mutta on väärin syyllistää äitejä, jotka eivät syystä tai toisesta pysty imettämään. On kohtuutonta väittää, että pulloruokituista lapsista tulisi sairaita aikuisia, sillä näin tullaan samalla väittäneeksi, että heillä olisi kelvoton äiti.
Ymmärrän, että sairaalat toimivat alimiehitettyinä Norjassakin - vaikkakin suomalaisella henkilökunnalla vahvistettuina - ja että jokainen kätilö luulee, että juuri hänellä on hallussaan ammattikuntansa paras hiljainen tieto. Vuorotyössäkin tiedonkulkua voisi kuitenkin parantaa: hotellihuoneeseemme tunkeuduttiin varoittamatta keskellä yötä pakkoimetyttämään, ja me emme koskaan olleet ajan tasalla, mitä seuraavaksi tapahtuu. Rauhallisesta perhe-elämän opettelusta ei ollut tietoakaan. Esimerkiksi eräänä aamuna kuulimme vahingossa eräältä kätilöltä, että tunnin päästä olisi verikoe.
No, loppu hyvin, kaikki hyvin. Suosittelen kuitenkin kaikille tuleville vanhemmille, että he vaalivat omaa hyvinvointiaan, sillä vanhempien pahoinvoinnista kärsii vauvakin. Tuttipullo ja äidinmaidonvastike kannattaa ottaa mukaan synnytyssairaalaan, ihan kaiken varalta. Ja vaikka kätilöt tekevätkin tärkeää työtä, vanhemmat kuitenkin ovat oman lapsensa ensisijaisia hoitajia ja heidän asiansa on päättää, miten he lapsensa ruokkivat ja hoitavat. Heidän on selvittävä arjessakin lapsensa kanssa. Ja ehkä synnytysvalmennuksessa ja synnytyssairaaloissa välitettävät perhe-elämän roolimallit ja -odotukset olisi syytä päivittää.
Tuore isä,
Michael Perukangas
En ole koskaan sietänyt nähdä verta. Tästä huolimatta olin mukana poikani synnytyksessä, ja voin suositella kokemusta kaikille.
Oslossa on Ullevaalin synnytyssairaalan yhteydessä hotelli, jonne äiti ja lapsi majoitetaan kunnes he ovat valmiita kotiutumaan. Voi sinne tulla isäkin, jolloin tuore perhe saa rauhassa tutustua toisiinsa, eikä kenenkään tarvitse olla kuluttavan kokemuksen jälkeen yksin.
Ullevaalin systeemi kuulostaa periaatteessa hyvältä. Hotellissa päivystää jatkuvasti kätilö (norjaksi jordmor), jonka voi hälyttää paikalle jos tuoreilta vanhemmilta menee ns. sormi suuhun. Kätilö antaa neuvoja tuoreille vanhemmille tarvittaessa; tarkoituksena on, että kun perhe kotiutuu, tuoreet vanhemmat selviytyisivät arjesta itsenäisesti.
Tämäkin kuulostaa hyvältä, ainakin periaatteessa. Sellaisille tuoreille vanhemmille, joita minäkin edustan - joille vauva oli yhtä vieras asia kuin marsilainen - kaikki apu onkin alussa tarpeen. Kuitenkin, ainoa apu, jota Ullevaalissa saimme, oli erilaisten imetysasentojen näyttäminen. Me - ja moni muukin kohtalotoveri - olisimme kaivanneet erilaisia pieniä käytännön vinkkejä siihen, miten vauva pestään, miten vaippa vaihdetaan ja miten vauvaa pidetään. Mutta ei, sillä vallitseva äitiystulkinta redusoi äidin ruokinta-automaatiksi, ja isän äidin tukitoiminnoksi, esimerkiksi perheensä autokuskiksi (on tietenkin itsestäänselvyys, että kaikilla miehillä on auto). Sama arvomaailma näkyy myös synnytykseen valmistautuville vanhemmille jaettavissa synnytysoppaissa: miehet siittävät ja elättävät, naiset hoitavat ja kuluttavat.
Ensimmäisinä öinä vauva piti meitä hereillä, koska se näytti saaneen trauman siitä, että sille heti syntymänsä jälkeen tuputettiin rintaa, vaikka se hädin tuskin pystyi vielä hengittämään, saatikka imemään. Koko perheemme edes minimaalisen mielenrauhan ja yöunen takaamiseksi, olisimme olleet valmiita miltei mihin hyvänsä, tuttipulloruokintaankin. Tällainen mahdollisuus ei kuitenkaan tullut kyseeseenkään, sillä Norja - kuten kuulemani mukaan Suomikin - pitävät itsepintaisesti kiinni Maailman terveysjärjestö WHO:n rintaruokintasuosituksista. Tietenkin äidinmaito on lapsen parasta ravintoa, mutta on väärin syyllistää äitejä, jotka eivät syystä tai toisesta pysty imettämään. On kohtuutonta väittää, että pulloruokituista lapsista tulisi sairaita aikuisia, sillä näin tullaan samalla väittäneeksi, että heillä olisi kelvoton äiti.
Ymmärrän, että sairaalat toimivat alimiehitettyinä Norjassakin - vaikkakin suomalaisella henkilökunnalla vahvistettuina - ja että jokainen kätilö luulee, että juuri hänellä on hallussaan ammattikuntansa paras hiljainen tieto. Vuorotyössäkin tiedonkulkua voisi kuitenkin parantaa: hotellihuoneeseemme tunkeuduttiin varoittamatta keskellä yötä pakkoimetyttämään, ja me emme koskaan olleet ajan tasalla, mitä seuraavaksi tapahtuu. Rauhallisesta perhe-elämän opettelusta ei ollut tietoakaan. Esimerkiksi eräänä aamuna kuulimme vahingossa eräältä kätilöltä, että tunnin päästä olisi verikoe.
No, loppu hyvin, kaikki hyvin. Suosittelen kuitenkin kaikille tuleville vanhemmille, että he vaalivat omaa hyvinvointiaan, sillä vanhempien pahoinvoinnista kärsii vauvakin. Tuttipullo ja äidinmaidonvastike kannattaa ottaa mukaan synnytyssairaalaan, ihan kaiken varalta. Ja vaikka kätilöt tekevätkin tärkeää työtä, vanhemmat kuitenkin ovat oman lapsensa ensisijaisia hoitajia ja heidän asiansa on päättää, miten he lapsensa ruokkivat ja hoitavat. Heidän on selvittävä arjessakin lapsensa kanssa. Ja ehkä synnytysvalmennuksessa ja synnytyssairaaloissa välitettävät perhe-elämän roolimallit ja -odotukset olisi syytä päivittää.
Tuore isä,
Michael Perukangas
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)