Vessoja leikkipuistoihin!

Porvoon Ruusu- eli Lyseopuisto.

Aika paljon leikkipuistoissa aikaa viimeisen muutaman vuoden aikana viettäneenä tiedän, että puistoissa tapaa joskus tulla aika viluiset paikat. Ovat virtsarakot koetuksella, niin isojen kuin pientenkin.

Jos leikkipuistojen yhteydessä on leikkipuistorakennus, tämä pelastaa tilanteen osittain, siis näiden laitosten aukioloaikoina. Ja silloin kun kyse on merkittävästä, julkisesta puistosta, puistoissa on yleensä julkinen vessa. Näin siis ainakin Norjassa ja sen pääkaupungissa Oslossa, jonka St. Hanshaugen on tosin niin iso, että puiston toisesta laidasta juostessa vessaan saattaa tulla hätä käteen. Miksei sitten täällä voisi olla vessoja puistoissa?

Kun leikkipuistosta lähdetään juoksemaan kotiin luonnollisille tarpeille, kynnys lähteä takaisin puistoon saattaa nousta ylipääsemättömäksi, mitä kauempana koti on ja sitä pienempi lapsi on. Kuitenkin raitis ilma on kiistatta hyvä asia: lapset nukkuvat siinä hyvin, aikuiset tuulettuvat ja sitäpaitsi puistoissa sekä isot että pienemmät tapaavat selvästi todennäköisemmin muita ihmisiä kuin kotona.

Jos minut valitaan Porvoon valtuustoon, esitän vessoja ainakin Keskuspuistoon ja Ruusu(Lyseo)puistoon.

Leikkipuistoja kaikille

Asukaspuistot on suunniteltu lapsille.

Vietettyäni 3-vuotiaan poikani kanssa lukemattomia satoja ja taas satoja tunteja lukuisissa leikkipuistoissa kahdessa maassa ja kolmessa kaupungissa, ja samanaikaisesti katseltuani näiden "asukas"puistojen muuta käyttöä, tulin mietteliääksi. Voisiko nuorilla olla puistoissa muutakin tekoa kuin pussikaljoittelu ja mopoilu? Tai kellään? Miten puistoista saataisiin asukaspuistoja, sellaisia, jotka houkuttelisivat viihtymään myös liikunnallisten aktiviteettien parissa?

Kouluikään asti suurin osa lapsista saa riittävästi ulkoilua ja liikuntaa luonnostaan: peleissä ja leikeissä tulevat hyppiminen, heittäminen ja juokseminen luonnollisina sivutuotteina. Leikkipuistot vielä stimuloivat tätä arkiliikkumista: niiden suunnittelussa korostuu liikunnallisuus. Valitettavasti vaan luonnollinen liikunta loppuu monella kouluun siirryttäessä, ja lopuillakin viimeistään yläasteikäisinä, lukuunottamatta valvotuissa liikuntaharrastuksissa kävijöitä - mikä tapahtuu lähinnä urheiluseuroissa - ja skeittaajia.

Tavallisimpana osoittimena siitä, että luonnollisen liikunnan väheneminen on jo kansanterveydellinen ongelma, pidetään koululaisten pituushyppytuloksia, jotka olivat kai jossakin entistä oppikoulua vastaavassa ikäluokassa heikentyneet keskimäärin lähes metrillä, ja oma lukioikäluokkani taitaisi ottaa kierroksella kiinni nykypolven koulukkaat. Jos yleisurheilutuloksia käyttää mittareina, niin isäni nuoruudessa kaikki pojat osasivat hypätä seivästä. Itse rakentamillaan välineillä. Ja jos 60-luvulla isäni juoksema 11.7 oli hyvä oppikoululaisen sadan metrin aika, omana aikanani 13 sekuntia jo taisi olla saavuttamaton raja. Nyt jo sadan metrin juoksun maaliviiva on monille saavuttamaton raja...

No, ei kaikista tarvitse tulla juoksijoita ja hyppijöitä. Kyllä ihmisestä voi tulla onnellinen ja toimiva yksilö ilman että hänen yleissivistykseensä kuuluisivat seiväshyppy, aitajuoksu ja moukarinheitto. Ei puistojen piilo-opetussuunnitelmaan tarvitse kuulua tulevien pitkämäkien ja keskisalojen alkeisvalmennus. Mutta kaikki keinot, jolla nuoriso saataisiin ylös, ulos ja lenkille, ovat kullan kalliita. Miten nuorison liikkumista sitten tuettaisiin?

Leikkipuistojen uudelleennimeäminen asukaspuistoiksi ei riitä. Niiden pitää myös oikeuttaa nimityksensä. Asukaspuistoissa tulisi olla tarjolla panttia vastaan esimerkiksi mölkky- ja sählyvälineitä, sulkapallovarusteita, palloja ja voimisteluvälineitä, polkupyöriä, skeittilautoja. Mitä muuta niissä sitten pitäisi olla, ja miten erilaiset toiminnot pitäisi sijoitella puistoihin? Sen, miten puistot pitäisi suunnitella jotta ne yllyttäisivät luonnolliseen liikuntaan, jätän nuorten itsensä suunniteltavaksi. Julistan avoimen ideakilpailun kunnollisia asukaspuistoja ideoimaan!

Vaan ei aikuisille, nuorista nyt puhumattakaan.

Oikeus puistosetiin!

Puistotädit ovat palvelu, joka mahdollistaa lapsien jättämisen leikkimään valvotusti ilman vanhempien läsnäoloa, samalla vapauttaen kotonaolevan vanhemman vähäksi aikaa lapsenhoidosta. Periaatteessa palvelun idea on hyvä, mutta toteutuksessa on kitkaa, kuten viime aikoina ollaan havaittu. Joissakin helsinkiläisissä leikkipuistoissa puistotädit häätävät paikalle saapuvat ulkopuoliset, koska heidän mielestään muut lapset vaikeuttavat heidän järjestyksenpitoaan.

Puistotädit, kuten päiväkoditkin, ovat tehty ensisijaisesti vanhempien pienten lepohetkien takaamiseksi, sillä lastenhoito on intensiivistä puuhaa. Kyse on useimmiten siis vanhempien subjektiivisesta oikeudesta; lapsien subjektiivisesta oikeudesta voidaan puhua ainoastaan silloin jos kotona oleva vanhempi on niin rasittunut tai kotiolot ovat niin rauhattomat, että lapsen ei enää ole turvallista olla kotonaan. Tietysti muiden lapsien näkeminen on kotona hoidettaville lapsille myös lähtökohtaisesti hyvä asia.

Käytännössä edelleenkin useimmissa tapauksissa se vanhemmista, joka jää kotiin hoitamaan lastaan imetyskaudenkin päätyttyä, on äiti. Leikkipuistot ja päiväkodit ovat siis palvelu naisille, jotka pääsevät harrastamaan tai töihin. Koska naisten euro on edelleenkin keskimäärin alle 80 senttiä ja koska etenkin puistotätien ja lastentarhanopettajien 80 senttiä taitaa olla noin 50 senttiä, niin yhteiskunta tulee ylläpitäneeksi tällä järjestelyllä ryysyproletariaattia, jotta naiset pääsisivät tienaamaan sitä 80 senttiänsä euron asemesta. Hoitoalojen palkkoja tuleekin nostaa työn vaativuuden edellyttämälle tasolle.

Jotkut leikkipuistot ovat saaneet joitakin vuosia sitten ”ylennyksen” asukaspuistoiksi, vaikka niiitä käyttävät vain lapset. Asukasaktiviteetit, joita asukaspuistoissa järjestetään, yleensä on suunniteltu lapsiperheille, ja tämä syrjii lapsettomia asukkaita. Tätäkin paremmalla syyllä puistojen – jotka Helsingissä ovat kaikki julkisia ja kaupungin eli siis kaikkien kaupunkilaisten omistamia – tulisi olla kaikille vapaita.

Jos puistotädeillä on vaikeuksia laumansa paimentamisessa,kyse on heidän ammattinsa sisäisestä ongelmasta. Puistoihin tuleekin saada järjestyksen takaamiseksi lisää puistosetiä ja "puistotätilapsien" erottamiseksi "mustista lampaista" eli niiden lapsista, jotka eivät maksa puistotätien palveluista, huomioliivit. Miten ihmeessä muuten näin poliittisesti epäkorrektia nimitystä kuin puistotäti on nykyaikana mahdollista käyttää? Miksi kutsuttaisiin sitä yhtä teoreettista puistosetää? Puistosedäksi, miespuistotädiksi, puistotätisedäksi vai puistotätimieheksi?

Kaupunkitutkimuksen klassikko Henri Lefevbre puhuu oikeuksista kaupunkiin. David Harveylle tämä merkitsee kaikkien tasa-arvoisia kaupunkioikeuksia, ei vain niiden, joilla on varaa maksaa kaupunkitilan käyttöoikeuksista. Helsingin puistot kuuluvat kaikille. Niitä ei pidä karsinoida golfkentiksi, rugbykentiksi tai maksavien asiakkaiden leikkikehiksi!