Musiikki on usein se jakava - tai näkökulmasta riippuen - yhteinen nimittäjä, joka luonnehtii nuorisokulttuureita. Määrittelevän, taas näkökulmasta riippuen, hallinnoimaan tai selittämään pyrkivän aikuisten valtakulttuurin näkökulmasta nuorisokulttuuri on itsessään alakulttuuria, joka taas jakautuu useisiin eri alakulttuureihin. On syytä muistuttaa, että "ala" ei ole arvottava; alakulttuuri ei ole alempiarvoista kuin valtakulttuuri (tai -kulttuurit, valtakulttuurikin voi olla jakautunut sisäisiin alakulttuureihin). Toki on muunkinlaisia nuorisokulttuureita kuin esimerkiksi punkkarit, hevarit tai hiphopparit. On myös esimerkiksi larppaajia ja skeittaajia tai hevostyttöjä, jolloin kulttuuria määrittelee harrastus.
Eivät vain nuorisokulttuurit ole alakulttuureita, eivätkä alakulttuurit tyydy gettoutumaan nuorisoharrasteiksi. Moni jatkaa hevarina hamaan hautaan saakka, ja sitten on vielä vasta aikuisiässä omaksuttavia alakulttuureita, kuten esimerkiksi harleydavidson-harrastajat, kyseisiä koptereita kun ei voi edes ajaa alle 18-vuotiaana. Yleensä vasta keski-ikäisillä on edes varaa hankkia moisia komistuksia. Sitten moni jo nuorena omaksuttu kulttuuri kannetaan mukana aikuisikään saakka, jolloin kyse on eräänlaisesta jäänteestä.
On hieman vaikeaa ymmärtää, miksi esimerkiksi yli kolmekymppinen ihminen ilmoittaa omaksi identiteetikseen "hevari", ja tämä on niin tärkeää, että se ohjaa jopa parinmuodostusta. Kyse taitaakin olla kokonaisvaltaisesta elämäntavasta, tai ainakin monenlaisten pienten valintojen kokonaisuudesta, jossa samaa musiikkia kuunteleva kaveripiiri painaa esimerkiksi vaatevalintoja samaan suuntaan. Kyse ei liene siitä, että hevari olisi omasta musiikistaan niin riippuvainen, että putoaisi kuoliaaksi jollei heti aamusta saa aamukahvin säestäjäksi Megadethia, ja vain siksi ei haluaisi tutustua esimerkiksi diskohileeseen, koska vääränlainen musiikki vähintäänkin saisi ne kahvit putoamaan väärään kurkkuun.
Näin ei nimittäin ole. En kuvittele enkä väitä olevani kaikkiruokainen, mutta on eri asia tykätä ja sietää. Olen jo lähtökohtaisesti tottunut siihen, että edustan minoriteettia, ja minoriteetin on uhrauduttava erityisjärjestelyihin. Jos haluan nauttia omaa musiikkiani muualla kuin kodissani, jossa olen oman maailmani jumala, kannan sen itse mukanani. Olen tottunut siihen, että jos en halua ihan yksin köpperöityä Mozartini ja Lutoslawskini kanssa, kaupanpäällisiksi ihmissuhteissa tapaa tulla Bon Jovia, Queenia, Kate Bushia tai mitä nyt sitten sattuvatkaan kuuntelemaan. Ei niihin kuole. Ja olen ihan tyytyväinen, jos keskustelukumppanillani ja minulla on jotain yhteistä, lähtökohtaisesti se ei kuitenkaan ole musiikki.
En lähde ventovieraan kanssa vääntämään jutun aihetta musiikista; turvallisempaa on keskustella vaikkapa hallitusohjelmasta, maahanmuutosta tai jalkapallosta (?). Jos olen hankkiutunut tilanteeseen, jossa oma aamumusiikkivalintani joutuu uhatuksi tai peräti vaihtuu, tällöin taustalla on jo ollut monia, kuitenkin perustavammanlaatuisia samanlaatuisuuksia kuin musiikki. En voine päätyä samaan aamiaispöytään ihmisen kanssa, joka uskoo että kuu on juustoa jos itse laitan juustoa aamiaisleivän päälle. Vaikka musiikki onkin tärkeää, se ei ole kaikki.
Mä olen klasari. En kuitenkaan usko, että sitä näkyy ulkoisesta tyylistäni, kuten ei myöskään poliittista kantaani tai ruokavaliotani, enkä ymmärrä, miksi pitäisikään. Kannattamastani jalkapallojoukkueesta sen sijaan kannan tunnuksia, jotka ainakin toinen jalkapallolle - tai ainakin toinen West Hamille - vihkiytynyt voi tunnistaa ja osaa paikoittaa oikeaan kohtaan jalkapallomaailman ekologisessa lokerikossa. Teen tämän julistaakseni evankeliumia, osoittaakseni distinktiota ja bonuksena tulevat ne kovin harvalukuiset kohtaamiset, joissa kaksi ventovierasta voi tervehtiä toisiaan sanoin "Fortune's always hiding".
Suomessa, jossa jalkapallo on kyykän, eukonkannon ja hyttystentapon välisessä marginaalissa, minkä tahansa jalkapallohuivin kantaja kelpaa samanheimolaiseksi. Täällä West Hamin ja Spursien kannattajat eivät ole keskenään verivihollisia, vaan kavereita, ja kaveruus on tullut siitä, että tunnustetaan molemminpuolisesti toisten distinktiotajun olemassaolo, vaikka sitten perustuisikin bourdieulaisittain arvon väärintunnistamiseen. Pääasia on, että tunnistaa, edes jotain ja vaikka väärin.
Vaikka musiikki on minulle kuin ilma, jota hengitän, se ei määritä omaa elämäntyyliäni kokonaisvaltaisesti, vaikka musiikki pitääkin kantaa mukanani joko mp3-soittimessa matkoille tai pidemmille matkoille cd-levyjen eloonjäämispakkauksena. Me klasarit emme koe tarvetta erottautua, koska olemme alunperin nuorisovetoisten alakulttuurijakojen emme ylä- vaan ulkopuolella. Me soitinmusiikin ystävät ja laulumusiikin ystävät, barokkarit ja romantikot olemme lopultakin yhtä - pientä - perhettä.
Klassisen musiikin harrastaja ei tunnista kohtalotoveriaan kadulla paitsi mahdollisesta sellokotelosta, jossa sielläkin voi olla konepistooli. Meillä onkin yhteinen salaisuus, josta emme edes tiedä, että se on yhteinen. Ehkä voisimmekin sopia yhteiseksi tuntomerkiksi vaikkapa pitkät kalsarit, jotka vedettäisiin muun vaatetuksen päälle, jotta osaisimme etsiä esim. baarista juttu- ja kenties muutakin seuraa ilman vaaraa että punkkari tai rokkari vetää dunkkuun. Tosin, koska klasarius ei ole välttämättä poissulkeva kategoria ja omien elämänvalintojen kaventaja, vaan elämäntapaa rikastava lisä, niin on mahdollista että klasari on myös esimerkiksi itse vaikka hevari tai punkkari. Tällöin hän joutuu vetämään itse itseään ns. köniin. Klasarit esiin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti