Kun jokin asia määritellään subjektiiviseksi oikeudeksi, kyse on aina jostakin sellaisesta asiasta, joka palvelee yhteiskunnassa pyhäksi tai ainakin itseisarvoisen tärkeäksi katsottua arvoa tai asiaa. Subjektiivisesta oikeudesta voidaan aina johtaa yhteiskunnalle velvollisuus järjestää kyseistä asiaa koskeva palvelu yleisten arvopäämäärien nimissä.
Subjektiivisissa oikeuksissa ei ole kyse perusihmisoikeuksista tai Maslow'n tarvehierarkiassa määritellyistä perustavimmista oikeuksista: esimerkiksi oikeus mielipiteenvapauteen ei ole perustavanlaatuinen oikeus, sillä esimerkiksi nälkään ja kylmyyteen kuolleella ei ole mielipiteitä. Toki mielipide on hyvän maun rajoissa mahdollista esittää, ja mielipiteen esittäjän henkilökohtainen loukkaus tai uhkailu on rikos, mutta siltikään valtio ei voi taata, että jokainen tämän oikeutensa käyttäisi, koska ei uskalla, jaksa, osaa tai ei vaan huvita. Kysymys on vakavampi kuin esimerkiksi kysymys äänestysaktiivisuudesta, jonka alalaji se tavallaan on: toisten ihmisten mielipiteellä on suurempi painoarvo kuin teoreettisella keskivertovirtasella, ja toisia - esimerkiksi asunnottomia - ei käytännössä ole ihmisyksilöinä edes olemassa. Subjektiivisilla oikeuksilla siis pyritään takaamaan mahdollisuuksien tasa-arvon periaate, paino sanoilla pyrkiä ja periaate.
Oikeus asuntoon tai ravintoon ovat käytännössä subjektiivisia, koska Suomessa sosiaalitoimi takaa, että on käytännössä miltei mahdotonta jäädä paljaan taivaan alle. Jos kansalaisille voidaankin taata lämmin katto, inhimillistä lämpöä ei saa millään palvelusetelillä. Jotkut esittävätkin valtiollisten bordellien perustamista, koska kaikilla kansalaisilla läheisyydentarve ei täyty. Läheisyys - oli sitten rakkautta tai lihallisuutta - ei kuitenkaan ole subjektiivinen oikeus, siis sen saaminen. Jokaisella on toki subjektiivinen oikeus tavoitella rakkautta, sekä rakastamista että rakastetuksi tulemista, eikä seksikään kahden tietoisen aikuisen välillä, jolla on kontaktiin suunnilleen samat lähtökohdat, ole pahasta. Jos seksi on ainakin periaatteessa "hyödyke", niin läheisyys ei kuitenkaan ole, puhumattakaan inhimillisestä lämmöstä. Vai onko sittenkään näin?
Miksi sitten päivähoito on subjektiivinen oikeus? Yksinkertaisesti siksi, että se palvelee tärkeää arvopäämäärää: naisten osallistumista työelämään ja muuhun yhteisölliseen ja yhteiskunnalliseen toimintaan, ja tässä arvojärjestyksessä tunnustetaan Maslow'n sanoin itsensä toteuttamisen ja läheisyyden tarpeet tärkeiksi siinä missä fysiologisetkin tarpeet, koska juuri ne luonnehtivat ihmistä, antavat hänen elämälleen merkityksen. Ilman mahdollisuuksia tehdä töitä, vaikuttaa, liikkua, tehdä, ihmetellä, oppia, erehtyä, nauttia ja olla, me olemme lopultakin vain yksi orangin variantti.
Päivähoidon järjestäminen on sellainen subjektiivinen oikeus - ja yhteiskunnalle siis velvollisuus - että sen takaaminen on mahdollisuuksien rajoissa. Mutta niin olisi kädestä pitäjienkin hommaaminen, sillä siihen voisi monelle riittää jo 5 minuuttia viikossa. Ehdotankin kädestäpitäjien palvelumarkkinoiden luomisen, ja tässä jos missä olisi hyvä palvelusetelin pilotointimahdollisuus, sillä tässä palvelussa kansalaisasiakkaiden yksilölliset tarpeet ja mieltymykset aidosti vaihtelevat. Läheisyyspalvelusetelinsä käyttökohteen voisi sitten valita eri kädestäpitämispalveluntarjoajaehdokkaiden välillä, tilaaja-tuottajamallin parhaiden perinteiden hengessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti