Sosiaalinen vaalikone

Linkki sosiaalisen vaalikoneen sivulleni löytyy alta:
http://www.sosiaalinenvaalikone.com/kunnallisvaalit-2012/candidates/michael-perukangas--2

Tässä myös vastaukseni.

Tulisiko kunnan yksityistää palveluitaan?
Osa palveluista voidaan yksityistää

Tämä on mahdollista, jos palvelut voidaan tuottaa edullisemmin/laadukkaammin/ainoana vaihtoehtona yksityisesti. Tämä ei saa olla ideologinen kysymys, mutta näen tässä kuitenkin potentiaalisia ongelmia: kunta ei voi kontrolloida yksityisen palvelun hinta- ja laatutasoa, eikä sitä, minne palveluntuottaja tilittää veronsa ja voittonsa. 

Mikä olisi lääkkeesi nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi?
Joku muu. Mikä?
Kaikki nämä. Tein v. 2010 valtakunnallisen selvityksen nuorten työpajatoiminnasta, sosiaalisesta työllistämisestä ja välityömarkkinoista, jolloin osoittautui, että kunnissa eroavat paitsi mahdollisuudet nuorisotakuun toteuttamiseksi, myös viranhaltijoiden tieto ja asennoituminen. Joissakin kunnissa otetaan annettuna, että nuoret joka tapauksessa muuttavat ulos kunnasta. Vastuuta ei auta sysätä perheille, sillä jos perheen tilanne on moniongelmainen, ei voimaantuminen onnistu sen paremmin kepillä kuin porkkanallakaan. Koulujen oppilashuoltoresurssit ja neuvolat ovat tässä avainpalveluita, samaten kunnan viranhaltijoiden välinen yhteistyö. Nuorisopsykiatrian lähetteet tulisi myös poistaa. 

Mitä kunnan vuokra-asunnoille pitäisi tehdä?
Rakentaa lisää
Porvoossa asuminen on varsin kallista, tämä tosin koskee erityisesti omistusasumista. Myös nuoret ja vanhukset tarvitsevat kohtuuhintaista asumista, ja jos sellaista ei ole saatavilla, etenkin nuoret muuttavat pois Porvoosta, ensisijaisesti Helsinkiin, jossa sentään on asuntoja (+töitä ja opiskelupaikkoja), vaikka kalliinpuoleisiakin.

Pitäisikö terveyskeskusmaksut poistaa?
Kyllä 
Asia oltiin ymmärretty laajalti poliittisessa konsensuksessa Helsingissä, jossa vain ylipormestari Pajusen välistäveto esti tk-maksujen poiston. Tk-maksujen poisto laskisi kynnystä hakeutua hoitoon ajoissa, jolloin myös jatkohoito, joka usein tapahtuu erittäin kalliissa erikoissairaanhoidossa, tulisi paljon halvemmaksi. Sitäpaitsi tyypillisesti terveyskeskuksien suurkäyttäjiä ovat pienituloiset, joissa on paljon julkisten palveluiden suorittavia työntekijöitä, jolloin tk-maksun poisto suoraan parantaisi julkisten palveluiden laatua.  

Ovatko maahanmuuttajat tervetulleita kotikuntaasi?
Kyllä 
Porvoon tulee kantaa oma osansa kansainvälisistä sopimuksista, jotka velvoittavat Suomea. Toiseksikin, kyse on inhimillisestä velvollisuudesta. Kolmanneksi, maahanmuuttajat ovat tulevaisuuden veronmaksajia ja me tarvitsemme työvoimaa monille aloille. Tätä työvoimaa tulee kuitenkin houkutella ainoastaan jos maahanmuuttajille on tarjota konkreettisia työpaikkoja etteivät he joudu tyhjän päälle.

Tulisiko joukkoliikenteen olla maksutonta
Lippujen tulisi olla selvästi nykyistä edullisempia

Parhaassa mahdollisessa maailmassa joukkoliikenne voisi olla maksutonta, mutta tärkeintä olisi, että se on kattavaa, ripeää ja laadukasta. Jos ainoa keino tämän varmistamiseen on maksullisuus, sitten pysyköön maksullisena. Tosin varoja joukkoliikenteeseen saisi suuntaamalla nykyistä suurempi osa liikennemäärärahoista nimenomaan joukkoliikenteeseen, ja suurissa kaupungeissa ruuhkamaksuilla/tiemaksuilla kerätyt varat tulisi käyttää täysimääräisesti joukkoliikenteeseen. Porvoossa etenkin sisäisessä joukkoliikenteessä on paljon työtä, esimerkiksi alkaen vaihtolippujärjestelmästä. Tulevaisuudessa tänne toivottavasti pääsee myös junalla. 

Tuleeko kunnassasi panostaa kevyen liikenteen väyliin?
Tulee ehdottomasti lisätä ja kehittää kevyen liikenteen verkostoa.  
Porvoossa ei ole kevyen liikenteen väyliä kantakaupungin ulkopuolella. Kantakaupungin ja tärkeimpien kylien välillä tulisi kulkea pyörätiet tai ainakin -kaistat; esimerkiksi Kuninkaantiellä pyöräily on nyt hengenvaarallista etenkin pimeällä. 

Tuleeko kuntapäättäjän ilmoittaa avoimesti kaikki sidonnaisuutensa
Kyllä. On hyvä, että avoimuutta pyritään lisäämään
Toki meillä kaikilla on monenlaisia jäsenryhmiä. Jotkut niistä ovat jopa kuviteltuja tai ainakaan eivät todellisia (esimerkiksi seksuaalinen suuntautuminen, kieliryhmä tai etnisyys). Kuitenkin nämä ryhmät ovat monille todellisempia ja merkitsevämpiä eli viiteryhmiä verrattuna moniin jäsenryhmiin. En siis tiedä, mihin raja vedettäisiin. Uskon kuitenkin kysymyksellä ajettavan takaa sitä, että koetettaisiin välttää tilanteen, joissa päättäjänä olisi päättämässä esimerkiksi kilpailuttamisesta, jossa olisi itse yksi tarjouksen esittäjistä. 

Pitäisikö kuntasi/kaupunkisi tarjota enemmän palveluita palveluseteleiden avulla
Kyllä
Jos näitä palveluita on tarjolla. Esimerkiksi päivähoidon palveluseteli ei toimi Porvoossa, mistä on kiittäminen esimerkiksi Eviran järjettömiä säädöksiä. Joskus palveluseteli voi mahdollistaa nykyistä joustavamman ja järkevämmän palvelun käyttämisen esim. siten, että käydään työskentelypaikalla hammaslääkärissä.

Mitä mieltä olet tuulivoimasta ?
Tuulivoima on hyvä ja kannatan sitä.

Ainoa mahdollinen negatiivinen puoli tuulivoimasta on sen vaarallisuus suurille linnuille. 

Miten suhtaudut kuntien pakkoliitoksiin
Hyväksyn pakkoliitokset joissain tapauksissa
Ainakaan pääkaupunkiseudulla kuntarajat ylittävä järkiperäinen maankäytön ja palveluiden suunnittelu ei ole onnistunut vapaaehtoiselta pohjalta, eikä mikään ylikunnallinen hallintohimmeli ole parantanut tilannetta riittävästi. Muualla vastuullisten päättäjien on tarkasteltava asiaa nimenomaan palveluiden järjestämisen kannalta, kuitenkin pitäen silmällä sitä, että nykyistä suuremmissa kunnissa lähipalvelu voi jossakin tapauksessa muuttaa kauemmas (saatavilla on eri asia kuin saavutettavissa). Kunta ei ole lähidemokratian ainoa mahdollinen yksikkö, vaan kuntafuusioissa voitaisiin perustaa kylätoimikuntia/kaupunginosavaltuustoja, jotka saisivat tehtäviä lähipalveluiden kohdentamisessa ja paikallisympäristön vaalimisessa. 

 
Liikunnalla ja ravitsemuksella voidaan tutkitusti edistää kustannustehokkaasti terveyttä. Pitäisikö kunnan olla aktiivinen liikunnan ja terveellisen ravitsemuksen edistämisessä?

Kyllä, sekä liikunan että terveellisen ravitsemuksen edistäminen on kunnan asia.
Kunta ei tietenkään voi puuttua kuntalaisten lautasiin, eikä voi vaikuttaa elintarvikkeiden hinnoitteluun, mutta esimerkiksi tarjoamalla nykyistä enemmän kasvis- ja luomuruokaa laitosruokaloissa. Maksuton tapa edistää terveyttä on vaalia ulkoilualueita siten, että virkistysalueet pyhitetään nimenomaan virkistykselle eikä niitä uhata muilla käyttötarkoituksilla kaavoituksessa. Kevyen liikenteen väyliin satsaaminen on myös tehokasta kansanterveystyötä, samaten kunnan työntekijöille voisi ajatella virikeseteleitä käytettäviksi esim. uimahallissa, kuntosaleilla tai taidetapahtumissa. Taidekin edistää terveyttä!  

Allekirjoitatko hallintosopimuksen?

En, tällainen sopimus sitoisi käteni, haluan voida päättää valtuuston asioista tapauskohtaisesti 
Luottamushenkilöt ovat ensisijaisesti vastuussa omatunnolleen, sitten kuntalaisille. Puolueet ovat välineitä luottamustehtävien jakamiseen. 

Tulisiko kirjastopalvelut säätää maksullisiksi?
Ei 
Ei missään tapauksessa. Kirjasto tasaa erittäin tehokkaasti sosiaalisen taustan eroista johtuvia eroja oppimismahdollisuuksissa. Lisäksi kirjastot ovat itsessään tärkeitä paikkoja esimerkiksi yksinäisille ja opiskelijoille. Tulisiko kirjastoihin siis pääsymaksu? 

 Miten kunnan tulisi huolehtia, että kunnan alihankintayritykset ja ostopalveluyritykset noudattavat työelämän pelisääntöjä?
Kunnan tulee vaatia työlainsäädännon ja työehtosopimusten noudattamista palvelusopimuksessa. 
Tässä tulee soveltaa laajimman mahdollisen yhteiskunta- ja ympäristövastuun tilaaja-tuottaja-mallia. 

Pitäisikö kouluissa olla jokin prosenttiraja maahanmuuttajien määrästä?
Ei, maahanmuuttajien määrällä ei ole merkitystä
Jotta tämä olisi mahdollista, pitäisi ensin määritellä, mikä on maahanmuuttaja. Toiseksikin, sitten pitäisi ratkaista, miten maahanmuuttajien koulukyydit järjestettäisiin. Kolmanneksi: vaikka toki vasta melko äskettäin Suomeen muuttaneella lapsella saattaa olla vielä puutteellisen kielitaidon takia oppimisvaikeuksia, maahanmuuttajalapset lienevät keskivertoa motivoituneempia ja keskittyneempiä opetukseen, mikä kompensoi kielivaikeudet.

Miten kuntasi tulisi reagoida lisääntyvään yksinasumiseen?
Pieniä asuntoja tulisi kaavoittaa enemmän yksinasuvien tarpeisiin
Kun kunnat kilpailevat lapsiperheistä, sinkut on unohdettu kaavoitettaessa ylisuuria asuntoja tai ainakin Helsingissä pidetään liian tiukasti kiinni 75m2 keskikoosta.

Kunnan henkilöstön arkiliikuntaa tulisi tukea enemmän
Liikuntaseteleillä (lisäisi monipuolisemman tarjonnan)
Virikeseteleitä voi käyttää myös esimerkiksi yksityisissä kuntokeskuksissa ja kulttuuritapahtumissa, ja taidekin on hyvinvointityötä.

Millaisilla käytännön toimilla aiotte parantaa mielenterveysongelmaisten nuorten ja aikuisten tilannetta?
Uudenlaisia toimintamalleja (mitä?)
Poistaa lähetteet mielenterveyspalveluista, kuten onkin jo tehty jossakin (en muista, missä) pohjanmaalaisessa kunnassa. Lyhytkin odotusaika on liian pitkä kun maailma kaatuu ympäriltä. Toiseksikin perustaisin tuntuvasti lisää psykiatristen hoitajien/psykiatrien virkoja; nyt heitä on koko Porvoossa vain kaksi. Kolmanneksi, lisäisin resursseja vapaalle mielenterveystyölle, sellaiselle, jota esimerkiksi Porvoon Klubitalo edustaa.

Lapsilla on oikeus makaronilaatikkoon

Minä olen isä. Ei kukaan minua ole mistään isyyskokeesta päästänyt läpi, mutta olenpa kuitenkin. Sen sijaan ne ystäväni, jotka ovat antaneet kodin adoptiolapselle, ovat altistuneet ties mille seulalle, suunnilleen roskiksetkin on pengottu. Niin tehdään perhepäivähoitajillekin: roskikset pengotaan.

Vaikka joissakin kunnissa on harkinnassa siirtää päivähoito palvelusetelipalveluksi (mikä hirviösana!), niin vapaata kilpailutusta kavahtavat: huoli on turha. Ei perhepäivähoitajaksi ryhtyminen käy bisnekseksi kun se on tehty niin hankalaksi. Ja varsinkaan siinä työssä ei järkeä saa käyttää tai olla lasten kanssa. Miksi?

No kun jos perhepäivähoitaja ajattelisi että tekee ruokaa lapsille jo edellisen päivän iltana, voidakseen maksimoida sen ajan, jonka hän on lapsien kanssa, perhepäivähoitamassa, varhaiskasvattamassa, vahtimassa, tarhaamassa, antamassa virikkeitä, ei se ole sallittua. Evira kieltää sen. Evira tuomitsee päivähoitoon jätetyt lapset heitteille. Olisi varmaan parempi myrkyttää heidät kotiruoalla. Makaronilaatikot vaan pois, kiskotaan vaikka koukulla lapsiparkojen suista jos ovat erehtyneet jo maistamaan.

Suomessa sentään pidetään itsestäänselvästi lapsien (ja kaikkien) välttämättömänä perusoikeutena lämmintä lounasateriaa. Suomi on päättänyt satsata kasvavaan nuorisoonsa, oliko se 80 senttiä per asiakas-kansalainen per päivä. Syvä hatunnostokumarrukseni koulukeittäjille, jotka käyttävät mielikuvitustaan taritakseen maittavaa, terveellistä ja turvallista kouluruokaa. Toinen maa, jonka tiedän ja tunnen, eli Norja, ei taas katso, että sillä on sikamaisista öljyrikkauksistaan jakaa koululaisilleen tai päiväkotilapsilleen. Kaikissa päiväkodeissa ei ole lämmintä ateriaa. Siellä lapset kanniskelevat mukanaan matpakkeja, eväslaatikkoja, joita säilytellään huoneenlämmössä päiväkotien narikoissa. Menkää nyt hyvät ihmiset elintarviketarkastajat ratsaamaan norjalaiset päiväkodit, tiedä mitä trikiineitä sieltä saavat, maksapasteija-munavoileivistään!

Norjassa on tulossa kohta taas parlamenttivaalit. Sen tunnistaa siitä, että taas yksi puolue tekee julkisen poliittisen itsemurhan. Kaikkein varmimpia tapoja tehdä se Norjassa on esittää maksutonta kouluruokailua. Yleensä tämä sarjaitsemurhaajaporukka on SV, Sosialistiske Venstrepartiet. Jos joku puolue Suomessa olisi lakkauttamassa kouluruokailua, se tekisi poliittisen itsemurhan.

Minun lapsellani on mahdollisuus saada makaronilaatikkoa, isänsä laittamaa. Ei Saarioisten. Saatikka perhepäivähoitajien. Joskus toivoisi että järjen käyttö olisi sallittua. Sen sallisi Evirallekin.

Sosiaalinen tilinpito

Yhdistyksien tehtävä on tuottaa yleistä hyötyä. Voittoa ne eivät saa tuottaa, eivätkä oikein edes voi. Kuitenkin, liiketoiminnan logiikka on ulottanut lonkeronsa myös yleishyödylliseen toimintaan, jolloin kansalaisjärjestöt määritellään ”kolmanneksi” sektoriksi, erotukseksi yksityisestä ja julkisesta, joiden ”välittäjänä” ne toimivat. ”Kolmansia” ne ovat lähinnä siksi, ettei niiden erityisluonnetta oikein ymmärretä, kun ne eivät oikein ole yhtä eivätkä myöskään, ööö... sitä toista.

Nk. sosiaalisen tilinpidon tarkoituksena on perustella yhdistyksien toiminnan hyödyllisyys osoittamalla sen tuloksellisuus. Jotta sosiaalinen tilinpito olisi mahdollinen, on määriteltävä yhdistyksen missio: mitä varten se on olemassa? Perinteisen tilinpidon vastaus on yksinkertainen: sen on tuotettava hyvää, joka on mitattavissa lisäarvona, jota ei voida saavuttaa ilman kyseisen yhdistyksen toimintaa.

Liiketoiminnassa myydään palvelua tai tuotetta, tai siis, tuotetta, jos ja kun palvelutkin nyt tavataan määritellä tuotteiksi. Jotta voi olla tuote, on myös oltava joku, joka kyseistä tuotetta tarvitsee. Tuotteen tarvitsija ostaa ja koska hän tarvitsee ostamaansa tuotetta, hän myös käyttää sitä, edellyttäen siis että ostopäätös perustuu käyttötarpeeseen.

Yhteiskunnan järjestämät palvelut ja se kansalaisjärjestöjen toiminta, jonka yhteiskunta on ”tilannut”, kaikkialle tunkevan tilaaja-tuottajamallin mukaisesti, määrittelee kansalaiset palvelutuotteita käyttäviksi asiakkaiksi.

Erityisen tarpeellinen sosiaalinen tilinpito voisi olla sellaisille toimijoille, jotka eivät kykene kilpailemaan avoimilla markkinoilla. Tällaisia toimijoita ovat erityisesti kansalaisjärjestöt, joille yhteiskunta on antanut tehtäväksi tuottaa palveluita, joiden tuottamisesta se on itse luopunut mahdottomana, kalliina tai kannattamattomana. Erityisen haasteellista mutta myös tarpeellista kannattavuuden määrittelyn laventaminen on silloin kun palvelutuotteiden käyttäjät eivät kykene toimimaan täysivaltaisina markkinasubjekteina, mitä heiltä vaaditaan uudessa markkinalogiikassa, joka on korvannut passit palveluseteleillä.

Tästä kouluesimerkki ovat palvelut, jotka on tarkoitettu vajaakuntoisille ja hankalasti työllistettävien kuntouttamiseen ja työllistämiseen. Näiden palveluiden virallinen missio on kuntouttaa ”asiakkaistaan” kykeneviä markkinasubjekteja, mutta todellisuudessa niiden piilo-opetussuunnitelmana on taata yhteiskunnallinen hygienia, toimimalla kaikkein rajoittuneimpien markkinasubjektien säiliöinä. Syrjäytyneiden puuhasteluttaminen ymmärretään kannattavaksi, koska sen ajatellaan säästävän esimerkiksi vankeinhoitolaitoksen kustannuksia ja terveydenhuoltokuluja: suojatyöpaikkojen ja työpajojen ”asiakkaat” pidetään kaidalla tiellä, opettamalla heidät säännölliseen päivärytmiin ja syöttämällä heille lämmin ateria. Muutenhan heidän ravitsemuksensa tuppaakin olemaan juoksevaa…

Miten sitten määritellään asiakkuus esimerkiksi työpajatoiminnassa? Vallitseva käytäntö on kutsua työpajoilla kuntoutettavia ihmisiä kyseisten palveluiden asiakkaiksi, edellyttäen siis että ne ovat palvelua. Kuitenkin tilaaja-tuottajamalli hankaloittaa asiakkuuden määrittelyä, ainakin se tekee siitä moniulotteista ja tilannekohtaista, perspektiivistä riippuvaa. Tilaaja antaa palvelun tuottajalle tehtävän; se velvoittaa työpajoja järjestämään kuntouttavan työtoiminnan palveluita vaikeasti työllistettäville, jotka määritellään asiakkaiksi. Kuitenkin, tilaaja on myös asiakas: työpajat suorittavat heille asetettuja yhteiskunnallisia tehtäviä, jolloin asiakkaana onkin yhteiskunta. Jos työpajat ihan oikeasti tuottavat sellaista palvelua tai muuta tuotetta, jota voi myydä – kuten esimerkiksi valmistavat keramiikkaa tai tekstiileitä tai korjaavat polkupyöriä – silloin näitä kyseisiä tuotteita ostavat ihmiset ovat myös asiakkaita.

Asiakkuus työpajatoiminnassa on prosessisidonnaista. Jos esimerkiksi yhteiskunta tilaa työllistämispalveluita työpajoilta, silloin työllistämisprosessin asiakas on yhteiskunta. Jos taas tarkastellaan pajalla tapahtuvaa valmennusta, tämän prosessin asiakas on ihminen, joka on asetettu pajalle työllistämisjaksolle. Jos taas tarkasteltavana on pajan valmistama palvelu tai tuote, kuten esimerkiksi polkupyörien korjaaminen, tällöin asiakkaana on pajalla fillarinsa korjauttava pyöräilijä.

Jotta työpajatoiminnan tuloksekkuutta voisi jotenkin ”mitata”, on määriteltävä syy, miksi tällaista toimintaa tehdään ja samalla perusteltava, miksi toiminta on kannattavaa, toisin sanoen, mikä on se inhimillinen ja yhteiskunnallinen lisäarvo, mitä se tuottaa. Työpajatoiminta ei voi tuottaa perinteisessä mielessä ymmärrettyä taloudellisesti mitattua tuotannollista lisäarvoa, tai korkeintaan hyvin rajallisesti. Taloudellisesti työpajatoiminta ei edes ole lyhyellä tähtäimellä kannattavaa, sillä työpajoille sijoitetuille maksetaan työttömyyspäivärahan lisäksi ”porkkanana” päivärahaa. Kun tämän lisäksi maksetaan pajavalmentajille palkkaa, pajapäivä tulee kalliimmaksi kuin makuuttaminen kotona, puhumattakaan työpajojen tila- ja materiaalikustannuksista.

Tuotannollinen lisäarvo on mahdollinen ainoastaan jos ”tuotteen” valmistaminen on yksinkertaista – kuten esimerkiksi huonekalutappien - tai sille on olemassa selvä tilaus: sitä ei tuota kukaan muu tai työpaja kykenee tuottamaan sitä kannattavammin kuin markkinatoimijat. Kuitenkaan työpajatoiminta ei saa lain mukaan vääristää kilpailua: valtio ei saa subventoida työpajalla tapahtuvaa tuotantoa siten, että se saa markkinakilpailijoihin verrattuna ”epäreilua” kilpailuetua, vaikka ei työpajatuotanto mitään epäreilua kilpailuetua voi saada. Pikemminkin olisi reilua, että se saisi kompensaation siitä, ettei se voi toimia markkinatoimijoiden ehdoilla.

Työpajojen lisäarvo on parasta määritellä sosiaalisena ja inhimillisenä lisäarvona. Sen operationalisoiminen mittareiksi onkin sitten jo vaikeampaa. Tässä palataan työpajojen missioon, niiden olemassaolon syihin. Työpajojen tavoitteena ei pidä olla työttömyyslukujen pienentäminen, vaan pajoille sijoitettujen ihmisten pitkän tähtäimen elämänhallinnan – mukaan lukien työllistymisvalmiuksien - kohentaminen ja heidän osallistamisensa yhteiskunnan jäseniksi.

Sosiaalista tilinpitoa ei pidä sitoa perinteiseen tilinpitoon, ja naulata tarkastelujaksoksi kalenterivuotta, koska toiminnan lopullisen mission toteutumiseksi, työpajoille sijoitettujen elämäntilanteen on parannuttava. Tämän tavoitteen mittaamiseksi esimerkiksi nuorisotyöttömyyslukujen koheneminen on kelvoton mittari, useastakin syystä.

Tilikausi on kuin maapallo ja yksittäinen nuori tätä maapalloa kiertävä satelliitti. Vaikka maapallokin liikkuu, satelliitin näkökulmasta se pysyy paikallaan. Jos työpajojen kohderyhmänä ovat esimerkiksi 15-19 -vuotiaat nuoret, tämä ryhmä uudistuu neljäsosaltaan joka ikisenä kalenterivuotena. Tilikauden alkaessa 19-vuotias nuori ei enää kuulu työpajojen kohderyhmään tilikauden lopussa. Jos siis sosiaalisen tilinpidon tarkasteluyksikkö on yksi kalenterivuosi, tällöin tilinpäätös ei mitenkään voi vastata budjettia. Ikäryhmien tarkastelun sijasta olisikin parempi seurata kohortteja, siis vuosikertoja.

Toinen problematiikka on sisällöllinen ja ihan oikea eikä vain silkkaa laskennallista saivartelua. Jos tavoitteena on pienentää nuorisotyöttömyyttä ihan oikeasti ja pitkällä aikajänteellä, tällöin nuorten elämänhallintaa (ja siis osallisuutta) tulee parantaa. Ei nuorta saa tiputtaa pois toiminnasta vain siksi että hän kasvaa ulos kohderyhmästä.

Elämänhallintaa pitää pyrkiä parantamaan jatkuvalla valmentamisella, ja tämän valmentamisen onnistumisen mittaamisen pitää perustua seurantaan, jossa tarkastellaan, onko nuorten elämänhallinta ja osallisuus parantunut pajajakson aikana, jolloin voidaan olettaa, että työpaja tuottaa lisäarvona mitattavaa tai ainakin havainnoitavaa parantunutta elämänhallintaa.

Laadullisen toiminnan - kuten työpajatoiminnan – mittaaminen silkoilla tilastoilla tekee väkivaltaa itse asialle. Toki laadulliset indikaattorit voi ”kääntää” mitattavalle asteikolle.

Miten sitten sosiaalisen tilinpidon ”kuitit” kerätään, ja mitä ne ovat? Sosiaalisen tilinpidon kuitit ovat joko haastattelulomakkeita tai systemaattisesti kerättyjä ja raportoituja havaintoja. Niissä mitattava asia voidaan operationalisoida sopivalle numeraaliselle asteikolle, esimerkiksi kouluarvosanoiksi, jotka tulee suhteuttaa sosiaalisen budjetin tavoitteisiin.

Tyydyttävän sosiaalisen tilinpidon tulos ei voi olla ”ulos”. Onnistunut työpajajakso ei typisty siihen, että nuori on saatu lykättyä koulu- tai työputken alkuun. Hänen pitäisi myös pysyä siellä, ja sen putken pitäisi johtaa johonkin.

Mielestäni kolme seuraavaa indikaattoria, ”tililuokkaa” riittää nuorten työpajojen sosiaaliseen tilinpitoon, jos nuori määritellään työpajojen asiakkaaksi:

1) Polkuvalmiudet. Tämä tarkoittaa sitä, että työpajajakso on kohentanut nuoren kykyjä (olivat ne sitten elämänhallintaan, henkilökohtaisiin ominaisuuksiin tai ammatilliseen osaamiseen tai niitä tukeviin perusvalmiuksiin, kuten luku-, kirjoitus-ja laskutaitoon liittyviä) päästä koulutus- ja/tai työpolulle. Tämän lisäksi voidaan ottaa käyttöön puhtaan numeraalinen indikaattori, kriteerinä se, että nuorella ei ole ainoastaan valmiuksia päästä koulutus- tai työpolulle vaan että hän myös pääsee sinne. Tällaisena numeraalisena kriteerinä voisi toimia esimerkiksi yhteishaussa ensisijaiseen hakuvaihtoehtoon sijoittuneiden osuus peruskoulun päättötodistuksen saaneista.

2)Polkumotivaatio. Nuori haluaa pysyä sillä polulla, jonne hän on päässyt. Mahdollisena numeraalisena kriteerinä voisi olla koulutuksen/työjakson keskeyttäneiden osuus niistä, jotka ovat päässeet ensisijaisen polkuvaihtoehtonsa alkuun.

3) Polkuymmärrys. Nuori tietää, minne polku johtaa (ammattiin tai tutkintoon), haluaa päästä sinne ja siksi hän haluaa pysyä polulla.

Näiden indikaattoreiden ”kuitit” kerätään haastattelemalla nuoria, haastattelemalla työpajavalmentajia kyllin yksinkertaisin ja konkreettisin kysymyksin, työpajojen tukiverkostojen (sosiaalitoimi, asumistoimi…) edustajia ja havainnoimalla työpajojen arkea. Sosiaalisen tilinpidon apparaatista ei saa tehdä liian robustia, muuten se haittaa itse toimintaa. Työpajavalmentajien on kuitenkin useimmiten hyödyllisempää käyttää aikansa pajalla nuorten kanssa kuin näpyttelemässä dataa toiminnanohjausjärjestelmään kun he tuskin he edes tietävät mikä on toiminnanohjausjärjestelmä. En minäkään tiedä.

Hyvinvointivaltio on universaali ihmisoikeus

Porvaristo, joka on valmis vähentämään hyvinvointivaltion tehtäviä, kattavuutta ja huonontamaan sen laatua, näkee kansalaisuuden asiakkuutena. Kun kansalaisista tehdään asiakkaita, tämä asiakkuus edellyttää kansalaistaitoja. Ei riitä, että on rahaa, jolla ostaa palveluita, vaan on myös osattava ensin kilpailuttaa ja sitten ostaa näitä palveluita. Porvariston ajattelussa hyvinvointivaltio passivoi kansalaiset, invalisoiden heidän asiakkuutensa.

Porvaristo mieltää erheellisesti hyvinvointivaltion palvelut ainoastaan ns. viimesijaisten etuuksien maksamisena. Ei hyvinvointivaltiossa kuitenkaan ole kysymys ainoastaan toimeentulotuesta, asumistuesta, peruspäivärahasta, kansaneläkkeestä ja lapsilisästä. Tähän se sitten porvariston mukaan loppuukin. Ansiopäivärahasta pestään kädet, myöntäen samalla tahtomatta, että valtiovalta on luovuttanut osan vallastaan ammattiyhdistysliikkeille.

Ei hyvinvointivaltion muotokuva kuitenkaan ole edelleenkään tullut valmiiksi. Hyvinvointipalvelu tarjoaa tai ainakin on sitoutunut järjestämään kansalaisilleen muun muassa perusterveydenhuollon, koulutuksen, kirjastot ja muita kulttuuripalveluita, joukkoliikenteen, liikenneväylästön ja puolueettoman oikeuslaitoksen, puhumattakaan ihmisarvoisen elämän perusedellytyksistä. Tällainen yleisesti hyväksytty perusedellytys on mahdollisuuksien tasa-arvo, universalismi. Perustuslaissa vielä erikseen mainitaan tarkempia esimerkkejä siitä, mitä näihin ihmisarvoisen elämän edellytyksiin kuuluu. Näistä esimerkkinä mainittakoon oikeus puhtaaseen, turvalliseen ja viihtyisään ympäristöön, ja vielä lisäksi oikeus (ja mahdollisuus) vaikuttaa tähän ympäristöön.

Jos porvaristo voikin koettaa kiertää ja kieltää universalismin kansalaisasiakkuudella, jossa esimerkiksi terveys- ja koulutuspalveluita saavat vain ne, joilla on joko ihan oikeita tai palveluseteleitä, kukaan ei kuitenkaan ole vielä pilotoinut ihmisarvoseteliä. Ja yllättävän monelle porvarille, jotka äänestävät kukkarollaan valiten yksityisiä terveydenhuoltopalveluja - mikä on ymmärrettävää, koska he ovat ajaneet ensin alas julkisen terveydenhuollon - sopii kuitenkin käyttää kirjastoa, käydä oopperassa, hiihtää Paloheinän laduilla ja uida Pirkkolan uimahallissa, jonka edessä on iiiso parkkipaikka, jonne pääsee ajamaan Kehä ykköstä, joka on sellainen tie, joka on sekin kustannettu verovaroista.

Lämmintä kättä palvelusetelillä

Kun jokin asia määritellään subjektiiviseksi oikeudeksi, kyse on aina jostakin sellaisesta asiasta, joka palvelee yhteiskunnassa pyhäksi tai ainakin itseisarvoisen tärkeäksi katsottua arvoa tai asiaa. Subjektiivisesta oikeudesta voidaan aina johtaa yhteiskunnalle velvollisuus järjestää kyseistä asiaa koskeva palvelu yleisten arvopäämäärien nimissä.

Subjektiivisissa oikeuksissa ei ole kyse perusihmisoikeuksista tai Maslow'n tarvehierarkiassa määritellyistä perustavimmista oikeuksista: esimerkiksi oikeus mielipiteenvapauteen ei ole perustavanlaatuinen oikeus, sillä esimerkiksi nälkään ja kylmyyteen kuolleella ei ole mielipiteitä. Toki mielipide on hyvän maun rajoissa mahdollista esittää, ja mielipiteen esittäjän henkilökohtainen loukkaus tai uhkailu on rikos, mutta siltikään valtio ei voi taata, että jokainen tämän oikeutensa käyttäisi, koska ei uskalla, jaksa, osaa tai ei vaan huvita. Kysymys on vakavampi kuin esimerkiksi kysymys äänestysaktiivisuudesta, jonka alalaji se tavallaan on: toisten ihmisten mielipiteellä on suurempi painoarvo kuin teoreettisella keskivertovirtasella, ja toisia - esimerkiksi asunnottomia - ei käytännössä ole ihmisyksilöinä edes olemassa. Subjektiivisilla oikeuksilla siis pyritään takaamaan mahdollisuuksien tasa-arvon periaate, paino sanoilla pyrkiä ja periaate.

Oikeus asuntoon tai ravintoon ovat käytännössä subjektiivisia, koska Suomessa sosiaalitoimi takaa, että on käytännössä miltei mahdotonta jäädä paljaan taivaan alle. Jos kansalaisille voidaankin taata lämmin katto, inhimillistä lämpöä ei saa millään palvelusetelillä. Jotkut esittävätkin valtiollisten bordellien perustamista, koska kaikilla kansalaisilla läheisyydentarve ei täyty. Läheisyys - oli sitten rakkautta tai lihallisuutta - ei kuitenkaan ole subjektiivinen oikeus, siis sen saaminen. Jokaisella on toki subjektiivinen oikeus tavoitella rakkautta, sekä rakastamista että rakastetuksi tulemista, eikä seksikään kahden tietoisen aikuisen välillä, jolla on kontaktiin suunnilleen samat lähtökohdat, ole pahasta. Jos seksi on ainakin periaatteessa "hyödyke", niin läheisyys ei kuitenkaan ole, puhumattakaan inhimillisestä lämmöstä. Vai onko sittenkään näin?

Miksi sitten päivähoito on subjektiivinen oikeus? Yksinkertaisesti siksi, että se palvelee tärkeää arvopäämäärää: naisten osallistumista työelämään ja muuhun yhteisölliseen ja yhteiskunnalliseen toimintaan, ja tässä arvojärjestyksessä tunnustetaan Maslow'n sanoin itsensä toteuttamisen ja läheisyyden tarpeet tärkeiksi siinä missä fysiologisetkin tarpeet, koska juuri ne luonnehtivat ihmistä, antavat hänen elämälleen merkityksen. Ilman mahdollisuuksia tehdä töitä, vaikuttaa, liikkua, tehdä, ihmetellä, oppia, erehtyä, nauttia ja olla, me olemme lopultakin vain yksi orangin variantti.

Päivähoidon järjestäminen on sellainen subjektiivinen oikeus - ja yhteiskunnalle siis velvollisuus - että sen takaaminen on mahdollisuuksien rajoissa. Mutta niin olisi kädestä pitäjienkin hommaaminen, sillä siihen voisi monelle riittää jo 5 minuuttia viikossa. Ehdotankin kädestäpitäjien palvelumarkkinoiden luomisen, ja tässä jos missä olisi hyvä palvelusetelin pilotointimahdollisuus, sillä tässä palvelussa kansalaisasiakkaiden yksilölliset tarpeet ja mieltymykset aidosti vaihtelevat. Läheisyyspalvelusetelinsä käyttökohteen voisi sitten valita eri kädestäpitämispalveluntarjoajaehdokkaiden välillä, tilaaja-tuottajamallin parhaiden perinteiden hengessä.