Olen porvoolaistunut vihreä kaupunkimetsäaktivisti, kaupunkisosiologi ja -maantieteilijä, sienestyksen, musiikin ja kirjoittamisen amatööri, jalkapallon moniharrastaja, isä, ulkoilija ja hyötyliikkuja. Olen yksin itse vastuussa blogini aineistoista ja mielipiteistä. Aineiston lainaaminen ilman lupaa kielletty.

29.6.2009

Fani ei käskemällä laula


Pohjoismaisia West Ham -kannattajia pyhiinvaellusmatkalla stadionbaarissa. Suurin osa heistä lienee Vålerenga-faneja, mutta joukossa on myös ainakin yksi Molde-fani. Joukosta löytyy myös yksi piilo-Nottingham Forest-kannattaja sekä Trevor Morley (mies nahkatakissa oikealla).

Useimmat tuntemani norjalaiset ovat tunnustuksellisia Vålerenga-kannattajia. Tämä johtuu siitä, että suosimani sporttibaari Bohemen on Vålerenga-baari. Kuitenkin, tunnen norjalaiset tuttavani ensisijaisesti West Ham-kannattajina, en Enga-faneina.

Sanotaan, että yhden miehen sydämeen mahtuu vain yksi ämmä. Kuitenkin on mahdollista kannattaa useampaa joukkuetta, jolleivat ne kilpaile keskenään; toisin sanoen, kustakin kansallisesta liigasta on mahdollista kannattaa yhtä, mutta vain yhtä joukkuetta. Itse heijaan West Hamin, Parman ja HJK:n puolesta; koripallossa kannatan Torpan Poikia. Yleensä käytännön syistä useimmat ovat valinneet monista suosikkijoukkueistaan sen yhden, joka on erityisen lähellä sydäntä.

Olen ajatellut, että ehkä olisi syytä valita Norjan Tippeliigasta yksi suosikkijoukkue, jotta norjalaisen futiksen seuraaminen saisi lisäpotkua ja jotta fanius yhdistäisi minut paikalliseen väestöön. Paikallisista syistä tämän joukkueen olisi syytä olla oslolainen, ja sosiaalisista syistä juuri Enga; minua ei katsottaisi Irons-kavereideni seurassa hyvällä jos tunnustaisin Lynin värejä.

Kuitenkin, ulkoilmaharrastuneisuuteni ja tutkijataustani vetävät minua Lynin suuntaan. Ollakseni rehellinen itselleni, minulla on kaksi vaihtoehtoa: olla kannattamatta mitään oslolaisjoukkuetta ja valittava joukkueekseni vaikka Odd Grenland tai Rosenborg, tai pysyttävä kokonaan jalkapallon, tuon ihmisiä yhdistävän mutta erottavan aktiviteetin norjalaisvariantin ulkopuolella.

Kävin elämäni ensimmäisessä Tippeliga-matsissa eilen, ja valitsin otteluksi Enga-Rosenborg. Rosenborgia suuremmaksi jalkapallojoukkueet eivät Pohjoismaissa tule; se on viimeisen 14 vuoden aikana voittanut Norjan mestaruuden 11 kertaa, ja ollut vakiovieras Mestareiden liigassa. Eikä vain vieras; Lerkendal-stadionilta ovat poistuneet tyhjin käsin niin AC Milan kuin Real Madridkin.

Saatuani perspektiiviä sekä Suomen Veikkausliigasta että Englannin Premiershipistä, niin Norjan liiga asettuu näiden väliin, kuitenkin lähemmäs Veikkausliigaa. Pelitempo on Veikkausliigaa korkeampi,mutta joukkueiden yleinen taitotaso ei muutamaa yksilöä lukuunottamatta juuri korkeampi. Ottelussa erottuivat yksilöinä 90.minuutilla voittomaalin tehnyt Rade Prica, raskastekoinen ja verkkainen pelaaja, jolla kuitenkin on pehmeä kosketus ja oikea-aikainen pomppu sekä Norjan Essien, Alexander Tettey. Niin, Rosenborg voitti siis 2-1, ansaitusti.

Rosenborg voitti yllättäen myös katsomo-ottelun; Engan klaani oli muutamaa köhäistä yritystä lukuunottamatta vaisu; tosin klaania lienee syytä armahtaa sillä, että koska en kantanut Engan värejä,minulle myytiin lippu katsomonosaan, joka oli lähempänä trondheimilaiskannattajia. Ehkä Klaanin huuto hukkui Ullevaalin kaarteisiin, mene ja tiedä.

Jalkapallon ja paikallisuuden suhde on nykyisenä pääomien ja työvoiman liikkuvuuden aikana kummallinen. En asu Lontoossa, en ole koskaan käynyt Parmassa enkä itse asiassa tällä hetkellä asu Helsingissäkään; olen oslolainen, ja kuitenkaan juuri tämän kaupungin urheilujoukkueisiin minulla ei ole minkäänlaista suhdetta. Sanotaan, että urheilussa joukkue valitsee sinut; tässä ”usko” jalkapallojoukkueeseen on muodollisesti samalla tavalla rakentunut kuin kristinopissa, jossa usko on ulkoa (ylhäältä) annettu armolahja, joka vain on osattava ottaa vastaan, ja sille on avauduttava ja uskallettava antautua.

Kuitenkin, joukkueiden kannattamisessa on usein kyse sattumista. Ei siinä armolahjoilla ole sijaa. Parmaa aloin kannattamaan kymmenisen vuotta sitten, aloitettuani pitkällisen ajoittaista riippuvuutta muistuttaneen rakkaussuhteeni Pro Evolution Soccer-pelin kanssa, havaittuani, että siellä pelasi tuohon aikaan paljon minulle tuttuja pelaajia: Cannavaro, Thuram, Buffon, Veron ja Crespo. HJK taas lankesi otolliseen maaperään saatuani isältäni lahjaksi kausikortin noin 15-16-vuotiaana; peliä suuremman vaikutuksen minuun tosin teki entisten klubipelaajien humalainen örveltäminen katsomossa. West Hamista minulla on sitä sivuavia muistijälkiä jo lapsesta; Trevor Brooking oli Kevin Keeganin ohella ensimmäinen englantilainen aikalaispelaaja, jonka tiesin. Muistan myös Elisaaren lossiaseman kaupassa käydyn keskustelun West Hamin paitaa kantavan miehen kanssa, joka surkutteli valioliigasta putoamista.

Kannattaja minusta tuli vasta syksyllä 2003, oltuani ystäväni häissä Englannissa. Vietin samalla pari päivää Lontoossa, ja olin päättänyt mennä otteluun. Lehdistä näin, että tarjolla olisi perinteisen joukkueen Championship-ottelu; West Ham v. Crystal Palace. Valioliigaotteluihin en edes uneksinut saavani lippuja. No, ruikuttamalla pääsin sisään, väitettyäni että ”I came from Finland for just this one”; huumaannuin, kun istuin tuhansien West Ham-kannattajien keskellä, ja lipussani luki ”West Ham fan”.

Faniutta on monenasteista. Jotkut tatuoivat joukkueensa logon itseensä, muuttavat nimekseen Manchester United ja maalauttavat autonsa joukkueen väreihin. Minulle riittää otteluiden näkeminen baarissa, kerran vuodessa livenä ja muina aikoina West Ham-lippiksien ja paitojen kannattaminen. Sen verta tosikannattaja kuitenkin olen, että olen opiskellut West Hamin kunniakasta historiaa, ja osaan arvostaa sitä, että olen saanut tavata entisiä suuruuksia – kuten Tony Cotteen, Trevor Morleyn tai Alvin Martinin ja että kaadoin tuopillisen Phil Parkesin päälle.

26.6.2009

Yleensä tapettaessa kuollaan, elokuvissakin

En usko väkivaltaan. Tämä uskon puutteeni ei johdu siitä, että olisin gandhilainen vaan siitä, että olen habermasilainen. Saksalainen filosofi Jürgen Habermas, joka on juuri nyt – taas – ajankohtainen täytettyään 80 vuotta, uskoo – naiivin ylimyksellistikin – että järkevällä kommunikaatiolla kaikki pääsevät lopulta optimaalisimpaan lopputulokseen. Tosin usein yksilön ja yhteisön kannalta optimi voivat olla hyvin eri asioita; Gandhin väkivallattoman vastarinnan tie voi ehkä johtaa – siis ehkä – rauhaarakastavaan ideaalivaltioon, mutta matkalla tullaan polkeneeksi sen verta paljon ihmisiä jalkoihin, ettei niitä oikein jouda laskemaan.

Moni uskoo, että väkivaltaisen käyttäytymisen kynnys laskee, jos väkivaltaan tottuu normaalina asiana, ja siihen turtuu. Väkivalta ei ehkä ole yhtä integraali osa länsimaisen keskiluokkaisen kaupunkilaisen elämää kuin elokuvat, jotka tuovat hakkaamisen, ampumiset, puukotukset, viiltelyt ja potkiskelun sohvaperunoidenkin olohuoneisiin.

Olen nähnyt tähänastisessa elämässäni hyvin paljon elokuvia, joissa useissa on ollut vaihtelevassa määrin väkivaltaa. Olen elokuvia katsoessani oppinut, että oikein taitavan elokuvantekijän tunnistaa siitä, että hän osaa antaa ymmärtää. Jos kaikkein taitavimmat elokuvantekijät taitavat jännityksen, melkein yhtä taitavat osaavat tuottaa karmivia kauhun väristyksiä selkärangan seutuville, pohjasakaksi jäävät ne elokuvaohjaajat, joiden keinovalikoimaan ei kuulu muita tehosteita kuin väkivalta.

Moni elokuvantekijä tunnetaan väkivaltaisista filmeistä. Kun Sam Peckinpahin elokuvat ovat väkivaltaproosaa, Quentin Tarantinon filmit ovat sen lyriikkaa. Niissä väkivalta on elokuvien tyylilaji, ei tehokeino. Monen taitamattoman elokuvantekijän tuotoksille kävisi kuitenkin kuin entiselle keisarille, jos niistä poistettaisiin silmitön hakkaaminen, potkistelu, pisteleminen, viiltely ja ammuskelu. Sellaisten filmien katsojille voi myös käydä kuten minulle: tulee kiire vessaan.

Idi Aminista kertova filmi ”Last King of Scotland” eli ansaitusti Oscarilla palkitun Forest Whitakerin roolityön varassa. Muuten elokuva oli vastenmielinen, ja tuotti pahan olon. Vähän parempi on 8 Oscarilla palkittu Danny ”Trainspotting” Boylen ohjaama ”Slumdog Millionaire”; kuitenkin siinä heti alussa tehdään niin selväksi, että slummilapsien elämä on vastenmielistä, raadollista, väkivaltaista,julmaa ja raakaa, että katsojan elämä on tämän jälkeen vastenmielistä. Koko loppufilmi menee raiteille palautumiseen tai vessahätää vastaan taistellessa.

Voi olla, että väkivalta on intialaisten slummilasten elämän erottamaton osa; elokuvateollisuuteen se ainakin kuuluu kuin sinappi makkaraan tai lapset peruskouluun. Kuitenkin ne, jotka väittävät, että elokuvaväkivaltaan voi turtua, ovat väärässä. Ei siiheen turru. Siitä saa tarpeekseen.

Kyllä elokuvat voivat ja saavat olla raakoja, tai tarkemmin sanoen, raaistavia. Esimerkiksi Elem Klimovin sotaelokuvassa Tule ja katso näytetään sota-aikana tapettuja lapsia alastomina pinoissa. Kuitenkaan Klimovin ei tarvinnut näyttää, miten lapset pinoon päätyivät. Ei katsojaa tarvitse aliarvioida, kyllä hän ymmärtää muutenkin. Yleensä ihminen kuolee siten -ja siihen - että hänet tapetaan.

24.6.2009

Kuntokeskukset – kalorien kerskakulutusta

En jaksa väsyä kehumaan paikallisen kuntosalin ihanuutta. Ihmisillä voi olla erilaisia motiiveja kuntosaliharrastukseen: päivittäisen toimintakyvyn ylläpitämisestä rappujen kävelyineen ja kassien kantamisineen, puhumattakaan itsensä kantamisesta. Jotkut myös ovat ryhtyneet palvomaan itseään taideteoksena ja/tai ryhtyneet kilpasille rautojen kanssa, jolloin katsotaan, kuka on kuka. Itse edustan välimuotoa. Alan olla sillä rajalla, jossa muutaman kuukauden intensiiviharjoittelu voi johtaa siihen, että ajoittain muutamia paitoja jää liian pieniksi mutta vöitä täytyy kaivella kaapeista. En kuitenkaan halua, että vastaantulija törmää käsiini kadulla, tai että näyttäisin erehdyttävästi siltä, että kartesiolaisen suhteeni voisi epäillä muuttuneen.

En voi mainita oman kuntosaliketjuni nimeä,sillä en saisi tästä mainostuksesta mitään, mutta valvottu lasten leikkihuone on siunauksellinen. Valitettavasti kuitenkin kaupallisiin kuntosaliketjuihin liittyy nykyään eräitä epäilyttäviä ja/tai epämiellyttäviä piirteitä. Yksi niistä on jäseneksi sitoutuminen määräajaksi. Kun kuntosaliketjut väittävät, että sitouttamisessa on kyse kuntoiluun sitouttamisesta, niin samalla ne tulevat ajaneeksi sellaista ihmisen ja yhteisön välistä suhdetta, jossa isoveli valvoo. Sama isoveli (tai sisko) käy myös varmaankin kaatamassa viinat viemäriin ja katkomassa saksilla tupakat. Toinen yleinen epäilyttävä piirre liittyy omasta näkökulmastani siihen, että kuntosaliketjut ajavat sellaista mallia, jossa niiden jäsenyydessä ei olekaan oleellisimmassa mielessä kysymys kunnon ylläpitämisestä tai kohottamisesta vaan tuotteistetusta elämäntavasta, lifestylesta. Lifestylen varjolla myydään varsinaista tuotetta, eli kuntokeskuksen jäsenkortteja: tekemällä lifestylestä trendikäs ja haluttu.

Tätä lifestylea liputetaan yksinkertaisimmassa asussaan myymällä kuntosaliketjun logolla varustettuja vaatteita. Nerokkainta lifestylen liputusta on itsestäänselvyyksien paketointi ja markkinointi jonakin uutena ja ihmeellisenä. Esimerkiksi pyöräilyn nimi on ”Töks Utesykling” tai juoksemista myydään ”Töks Uterunningina”. Muuten kyseisiä liikuntamuotojahan kyseisissä paikoissa harrastetaan koneavusteisina: juoksumatolla, jossa vaihtuvan maiseman sijaan voi katsella saippuasarjoja tai edessäjuoksevan peffaa tai kuntopyörällä, samoin luonnehdinnoin.

Nämä sisäsyklingit ja sisärunningit ovat siunauksellisia, jos sattuu olemaan pienehkön lapsen koti-isä tai äiti. Muuten saattaisi monelta jäädä juoksut juoksemati. Yleisesti ottaen näissä aktiviteeteissa on kuitenkin kyse on energiantuhlauksesta, joissa ei edes saa raitista ilmaa. No, tuhlataan näissä kuntokeskuksissa muutenkin luonnonvaroja ja energiaa. Verkostomarkkinointiin paljolti perustuvat kuntokeskukset orjuuttavat jäsenistöään motivoimalla heitä lisääntymään ja täyttämään maa uusilla töksiläisillä, esimerkiksi tarjomalla porkkanaksi skootteria. Ihan kiva idea; vielä tarttis tietää, miksi minä lähtisin muuttamaan muutenkin vähäiset sosiaaliset verkostoni markkinoiksi, osallistuen samalla kisailuun, jonka palkintona mahdollisesti voisin saada välineen, jota en osaa käyttää, enkä muuten edes halua. Polkupyöräni riittää edelleenkin mainiosti.

Samaiset kuntokeskukset elävät paitsi jäsenistönsä monistamisesta, myös ilmaisista armopaloista. Jos ne saavat ilmaisia tuotelahjoja, niitä on dumpattava sen seitsemässä käänteessä. Sääliksi käy henkilökunta, joka joutuu ymppäämään ympättyyn brändihymyynsä vielä pullovesipullon markkinoinninkin: ”hei, oletko muistanut huolehtia nestetasapainostasi?” Jos vastauksesi on ei, saat ilmaisen muovipulloveden. Suosittelen jalkapallokaupoissa käymistä; niistä saa oman suosikkijoukkueen väreillä koristetun kestopullon. Niissä pulloissa on se ilo, että juodessa voi samalla ilmoittaa kaikelle kansalle, mihin jalkapallojoukkueeseen uskoo. Jos sinulla ei jo ole suosikkijalkapallojoukkuetta, hanki. Ökyrikkaiden, oheistuotteita pursuilevien jalkapallojoukkueidenkin tukeminen on kannustettavampaa ja ekologisempaa kuin pullovesiteollisuuden.

23.6.2009

Luis Jimenez West Hamiin

Chileläinen hyökkäävä keskikenttäpelaaja Luis Jimenez siirtyy West Hamiin vuoden lainasopimuksella. Myös Laziota ja Fiorentinaa edustanut Jimenez on valittu vuoden pelaajaksi Chilessä 2006. Chileä hän on edustanut 20 kertaa. Jimenez, johon kohdistui suuria odotuksia Interissä, ei koskaan vakiinnuttanut paikkaansa Interin keskikentällä, jossa hänen kanssaan pelipaikoista kilpailivat mm. Luis Figo, Dejan Stankovic, Patrick Vieira ja Esteban Cambiasso.

Virallisen uutisen voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

19.6.2009

Monta kylää yhdessä kaupunginosassa

Mikonmäki.


Juttu on julkaistu viimeisimmässä Tanotorvi-lehden numerossa.

Asukasluvultaan Helsingin kokoinen Oslo on pinta-alaltaan suunnilleen kolme helsinkiä. Se on kuitenkin paljon Helsinkiä kompaktimpi. Kaupunkimainen asutus leviää täällä paljon Helsinkiä laajemmalle alueelle; sitävastoin lähiöitä on paljon vähemmän.

Koska Oslo on Helsinkiä vanhempi kaupunki, täällä on havaittavissa ilmiö, jota englanniksi kutsutaan nimellä ”inner city”; tällä ei tarkoiteta kaupungin keskustaa, vaan sen ympärillä olevia yleensä alunperin työväenluokkaisia asuinalueita, jotka ainakin angloamerikkalaisissa kaupungeissa ovat usein kurjistuneita. Nämä alueet rakennettiin tehdastyöläisten asuinalueiksi; kun tehtaat jättivät länsimaiset kaupunkikeskustat viimeistään 70-luvulla, sisäkaupunkien asukkaille tämä merkitsi lopun alkua.

Oslossa ei sisäkaupunki kuitenkaan ole samassa mielessä kurjistunut kuin Englannissa tai Yhdysvalloissa, vaikka esimerkiksi sellaiset alueet kuin Sagene ja Grünerløkka ovatkin perinteisesti työväenluokkaisia asuinalueita, jotka ovat viime aikoina kokeneet arvonnousun, niin kutsutun gentrifikaation. Helsingissä vastaava alue on lähinnä Kallio, josta on tullut trendikäs ja jonne on muuttanut paljon uusia asukkaita, jotka haluavat asua lähellä Helsingin keskustaa, koska heitä vetää kaupunkikulttuurin syke sekä suurkaupunkikulttuurin moninaisuus.

Oslossa nämä alueet sijaitsevat kaupungin itäisen puoliskon sisäosissa; niitä kutsutaan yhteisnimellä ”inre øst”. Lisääntynyt kysyntä on johtanut näiden alueiden hintatason nousuun; ne ovat ylihinnoitelleet itsensä omille ”alkuasukkailleen”, kun taas lisääntyneen kysynnän aiheuttajat – lähinnä elämäntapavähemmistöt ja boheemit – haluavat asua näillä alueilla, maksoi mitä maksoi. Sen, mitä asumiskustannuksissa häviää, on mahdollista säästää hyvien raitiotieyhteyksien ja keskustaan käveltävissä olevan matkan mahdollistamassa autottomuudessa ja syömällä purkkihernekeittoa.

Vaikka Oslo onkin kokonaisuutena fyysiseltä rakenteeltaan Helsinkiä tiiviimpi, sisäisesti – sosiaalisesti ja kulttuurisesti – se on sitä heterogeenisempi. Oslosta sanotaankin, ettei se ole kaupunki, vaan useiden kylien muodostama kokonaisuus. Tämä heijastuu myös Oslon paikallishallintoon ja –demokratiaan; kun Helsinki on hallinnollisesti jakautunut suurpiireihin, niin täällä kaupunki on jakautunut 27 hallinnolliseen kaupunginosaan, jotka lisäksi ovat sisäisesti jakautuneet ala-alueisiin. Kaupunginosilla on myös oma kaupunginosavaltuustonsa, joilla on rajallinen määrä valtaa lähinnä paikallisen ympäristön ja kulttuuriperinnön vaalijoina niin kauan kuin niiden toiminta ei ”uhkaa” kaupungin kokonaisuuden tasapainoisen kehityksen suunnittelua.

Esimerkiksi Bislett-St. Hanshaugenin hallinnollinen kaupunginosa jakautuu useisiin osa-alueisiin, kuten Ila, Bolteløkka, Lindern, Hammersborg, Fagerborg tai Adamstuen. Näistä alueista erottuu ulkopuolisen silmillä lähinnä Lindern, joka on rakennustavaltaan yhtenäinen, suhteellisen selvärajainen puutarhakaupunki.

Erotuksena Helsinkiin, Oslon sisäkaupungissa on tarjolla myös sosiaalista asumista. Tästä seuruksena siellä asuu myös väestöryhmiä, joilla ei muuten olisi varaa asua siellä, kuten maahanmuuttajia, jotka Helsingissä on ghettoutettu Itä-Helsingin lähiöihin ja M-junan varteen.

Helsingissä Osloon verrattavaa alueellista hienojakoa on harvassa; esimerkistä käy taas Kallio, joka on ”jakautunut” esimerkiksi Torkkelinmäkeen, Hakaniemeen, Merihakaan ja Linjoihin. Kaarela taas on jakautunut Kannelmäkeen, Malminkartanoon, Hakuninmaahan ja Maununevaan; lisäksi Kannelmäestä löytyvät Vanhan Kannelmäen kerrostalo- ja pientaloalueet, Mikonmäki, Kannelkylä, Tulitikkutalot ja niin edelleen.

Kannelmäen aluejako ei ole kattava, kuten Helsingissä ei yleensäkään, sillä se edellyttäisi pidempää paikallishistoriaa, jonka aikana paikallinen merkityksenantoprosessi olisi ehtinyt muotoutua. Kannelmäessä onkin alueita, joilla ei ole omaa nimeä – joista suurin osa sijaitsee M-junaradan länsipuolella - vaikka Kannelmäessä onkin selkeää alueellista jakautumista lähinnä eri aikakausien rakennustapojen mukaan.

Rakennustavan ohella toinen jakava periaate on juuri mainittu M-juna; sen itäpuolella oleva, 70-luvun itäpuolella oleva Mikonmäen alue ja radan vastakkaisella puolella oleva alue, joka jäsentyy Klaneettitien ja Pelimannintien ympärille, ovat samaa, saman aikakauden elementtirakentamista. Ala-alueiden hahmottaminen vaatiikin paikallistuntemusta, sillä ne eivät välttämättä erotu toisistaan alueellisesti mitenkään selvärajaisesti, eikä rakennustyypeissäkään välttämättä ole näkyvää eroa.

Joskus aluejaon ”merkitsijät” ovat luonnollisia, kuten joet tai vuorijonot. Joskus taas ne ovat tulosta inhimillisestä toiminnasta: esimerkiksi moottoritiet tai junaradat ovat alueiden jakajina ehdottomia siinä missä luonnon omat rajat. Kun Mätäjoessa virtasi vettä jo paljon ennen kuin Kannelmäen koira sai vastapoolikseen Malminkartanon kissan, niin Hämeenlinnantie taas on tehnyt rajan Kannelmäen ja Maununnevan välillä näkyväksi.

Kannelmäen esimerkin perusteella on mahdollista arvella, että ala-alueiden nimeäminen päättyi 1970-luvun puolivälissä; ehkä paikallinen merkityksenantoprosessi kestää noin 35-40 vuotta. Tästäkin säännöstä tosin on poikkeus; en tiedä, että vanhaa ostoskeskusta vastapäätä olevaa 60-luvun tornitaloaluetta kutsuttaisiin millään erityisellä nimellä, vaikka se on sekä tyylillisesti että alueellisesti selvärajainen kokonaisuus.

Mielenkiinnolla jään odottamaan, kehkeytyykö Kannelmäkeen ja muualle Helsinkiin uusia alueita, siis vanhojen alueiden ala-alueille uusia nimiä. Historiaa luodaan koko ajan. Julistankin samalla paikallishistoriaan pohjautuvan mielikuvituksen laukkakilpailun avatuksi!

16.6.2009

Halalia ja pääsiäiskinkkua

Norjanpakistanilainen kaverini Balal, joka on syntynyt ja kasvanut Norjassa, haki vaimon Pakistanista. Balal sanoi Aftenpostenin maahanmuuttajista kertovan juttusarjan artikkelissa naineensa sukunsa kotimaastaan tulevan naisen, koska sama kulttuuritausta helpottaa perhe-elämää. Varmasti näin onkin. Juttu Balalista antaa aihetta miettiä sitä, mitä maahanmuuttaja, ulkomaalainen ja kantaväestö oikein ovat, ja millaisista prosesseista on kyse integraatiossa ja segregaatiossa.

Voin Norjassa asuvana ulkomaalaisena ymmärtää Balalia, mutta vain osittain. Norjalainen ja suomalainen kulttuuri ovat huomattavasti lähempänä toisiaan kuin norjalainen ja pakistanilainen. Suomalaiselle suurimmat kulttuurisokit täällä ovat löylyttömän saunan ja pääsiäiskinkun kokoluokkaa. Kuitenkin Balal on minua norjalaisempi, ja minua enemmän integroitunut.

Maahanmuuttaja en ole, sillä se tarkoittaisi, että suunnitelmissani olisi jäädä Norjaan ja integroitua Norjan yhteiskuntaan ja ainakin osittain assimiloitua norjalaiseen kulttuuriin. Näin ollen, minua ei edes kannata integroida; tosin en myöskään muodosta integraatiohaasteita tai –ongelmia.

Balalin tarina opettaa, että Norjassa syntynytkin henkilö, jonka ensisijainen käyttökieli on joku norjista ja jonka ystävät ovat norjalaisia, voi kokea kuitenkin itsensä ainakin osin ulkopuoliseksi,asiaa ihan neutraalisti tarkasteluna. Ja juuri ne seikat, joiden perusteella hän kokee itsensä ei-norjalaiseksi, johtavat siihen, että jo kerran miltei kadonneet kuilut meidän ja muiden välillä avautuvat uudestaan.

Balal kertoi pahoitellen lehtijutussa, että koska suku on pakistanilaisessa kulttuurissa tärkeä (tärkeämpi kuin norjalaisessa kulttuurissa) ja koska suvut ovat yleensä isoja, tai ainakin suvun käsite laajempi kuin Pohjoismaissa, naimisiinmenosta on seurannut, että naimisiinmenon myötä laajentuneen suvun kanssa vietetään niin paljon aikaa, että omille, vanhoille norjalaisystäville ei enää jää juurikaan aikaa. Integraatio on ottanut askeleen taaksepäin, ja segregaatio voimistunut.

Usein monikulttuurisuudessa eri kulttuurit menevät kyllä pitkittäisesti samaan suuntaan, mutta vierekkäin, ilman kosketuspintoja toistensa kanssa. Vuorovaikutusta, joka edes osittain murtaisi tämän pitkittäisliikkeen, ja toisi kulttuurien välille myös poikittaisen ulottuvuuden, saisi olla paljon enemmän.

Monikulttuurisuudesta puhutaan usein epäselvästi ja/tai naiivisti. Kulttuuri yhdistää muiden "meikäläisten" kanssa, mutta erottaa "heikäläisistä". On vuorovaikutusta eri kulttuurien – tässä tapauksessa eri norjalaisten alakulttuurien välillä - sitten miten paljon hyvänsä, kuitenkin jo monikulttuurisuudesta oppii. Parempi siis muiden kulttuurien läsnäolo ilman kontaktejakin kuin ei muita kulttuureita ollenkaan.

Aikuiset ihmiset tekevät omista syistään omat ratkaisunsa. On syytä muistuttaa, että useimmiten pariutumisesta ja perheytymisestä seuraa ystäväpiirin osittainen muuttuminen ja vähenevä yhteydenpito omiin, vanhoihin ystäviin, meillä enemmistökulttuurienkin edustajilla. Kaipaan kuitenkin Balalia – muunakin kuin Facebook-päivityksinä - sillä hän oli absolutistinakin sporttibaarini henki.

14.6.2009

Ilmastonmuutoksen estäminen menee puoluekurin edelle

Taidan tulla keksineeksi pyörän uudestaan todetessani, että ilmastonmuutos on aikamme suurin haaste ja uhka. Siihen verrattuna kaikki muut ongelmat – joihin yleensä on löydettävissä poliittinen ratkaisu kun tarpeeksi jaksaa kaapia – ovat näpertelyä. Kyse on siitä, onko maapallomme kelvollinen elinympäristö tulevaisuudessa; muuttuvatko ekosysteemit niin paljon, että koko ruokahuoltomme käy mahdottomaksi, eliölajit kuolevat ja kokonaiset kaupungit hukkuvat. Näillä taas on vaikutuksia kansainväliseen muuttoliikkeeseen, kansojenväliseen solidaarisuuteen ja jopa turvallisuuspoliittiseen ilmastoon.

Emme ehkä enää pysty täysin pysäyttämään aikapommia, mutta voimme huomattavasti hidastaa sitä. Kaikki, mitä voimme tehdä, meidän on pakko tehdä. Pakko voi olla myös hyvä kannustin; energiansäästön imperatiivi, joka pakottaa päivittämään teollisuuttamme, voi tuottaa lukuisia uusia keksintöjä, joilla voidaan tuottaa uusia työpaikkoja ja uutta hyvinvointia. Tämänkään toteaminen ei sinänsä ole mitään uutta.

Mitä sitten voimme tehdä ilmastonmuutoksen torjumiseksi? Tärkeimmät keinomme liittyvät elämäntapojemme – etenkin kulutustottumuksiemme – muutokseen ja suhteeseemme energiaan, etenkin sen tuotantoon, vaikka toki energiankulutuskaan ei ole aivan viatonta: mitä enemmän kulutetaan, sitä tarpeellisemmaksi nähdään lisäenergian tuottaminen.

Ensin energiaa tulee säästää, sitten säästää ja sitten vielä kertaalleen säästää. Jokainen meistä osaa sammuttaa valot niistä huoneista, joissa ei oleskele ja kilpailuttaa sähköyhtiönsä ja suorittaa tarveharkintaa auton käytössä. Jokamiehen energiansäästö ei ole mitään salatiedettä.

Suuri vastuu on myös elinkeinoelämällä. Tietysti esimerkiksi parturikampaaja voisi polkea kuntopyörää, tuottaakseen edes osan siitä sähköstä, jota hän liikkeessään tarvitsee.

Kun tavalliset kuluttajat ja elinkeinoelämä muodostavat kysynnän, suurin vastuu on kuitenkin päättäjillä. He nimittäin ratkaisevat sen, millaista ja miten paljon sähköä tarjotaan. Tarjonnan pitäisi aina olla proaktiivista: ei ainoastaan reaktionaarista kulutuskysyntään vastaamista vaan myös ohjailua. Päättäjien rooli ei kuitenkaan rajoitu energiantuotantoratkaisuihin, vaan he suunnittelevat itse asiassa sen, miten me elämme tulevaisuudessa. Päättäjät ovat vastuussa siitä, että yhteiskuntaa suunnitellaan jatkossa siten, että autoilu on kuriositeetti, saunat ovat vain taloyhtiöissä mutta eivät jokaisessa asunnoissa ja että taloyhtiöt varustetaan aurinkokennoilla. Noin muutamia esimerkkikeinoja mainitakseni. Jos päättäjät ottavat vakavasti roolinsa yhdyskuntasuunnittelijoina, joita ajaa eteenpäin visio hyvästä kaupungista – ja yhteiskunnasta – silloin sähköä kuluu huomattavasti nykyistä vähemmän.

Meillä on kuitenkin iso kiire. Voimme tehdä energiaremontin kaikille taloille, ja muuttaa rakentamisohjeita vastaisuuden varalta, mutta se ei riitä. Vaikka kaikessa politiikassa ilmastonmuutoksen ehkäisyn tulee olla se utopia, jota kohti pyritään, ensimmäisen keinon ollessa energiansäästön mahdollistaminen ja tukeminen kepillä ja porkkanalla, me tarvitsemme myös kiireen vilkkaa sähköremonttia. Tämä tarkoittaa hiilen, öljyn ja kaasun korvaamista sellaisilla energiamuodoilla, joista ei tule kasvihuonepäästöjä. Hiilivoimalamme on ensi tilassa jyrättävä alas; jotta jatkossakaan emme joutuisi kulkemaan pimeässä, tarvi taan ns. ratkaisuja.

Tuuli-, aurinko-ja vesivoima sekä maalämpö ovat juuri tällaisia energiamuotoja. Tuulivoimassa on kuitenkin haittansa. Mahdolliset tuulimyllyjen esteettiset haitat sivuutan, mutta merikotkia ja muita lintuja kuolee niiden lapoihin. Vesivoima taas tarkoittaa koskien valjastamista,mikä muuttaa vesiekosysteemejä arvaamattomalla tavalla. Jäljelle jäävät aurinkoenergia ja maalämpö.

Teen seuraavaksi poliittisen itsemurhan. Jos emme kykene lyhyellä – siis todella lyhyellä – aikavälillä – tuottamaan tarpeeksi sähköä vastaamaan edes vähenevään energiankulutusskenaarioon aurinkoenergialla, maalämmöllä ja ruokohelpillä, sitten taidetaan tarvita muutakin helppiä. Ydinvoima on ainoa ja paras suuren mittakaavan ratkaisu, mitä meiltä nyt löytyy.

Tiedän hyvin, että ydinvoima ei suinkaan ole haitatonta. En siis kannata ydinvoimaa, vaan vastustan fossiilisia polttoaineita. Ydinvoiman suurin aktuaalinen haittatekijä taitaa olla uraanilouhosten aiheuttamat terveysriskit sekä haitat louhosten lähiympäristölle. Jos kuitenkin ydinvoimaa vastustetaan sillä argumentilla, että ydinvoimaloiden polttoainetta voi käyttää ydinpommien rakentamiseen tai että ydinvoimaloita tai ydinjätehautoja vastaan voidaan hyökätä, argumentti on lievästi sanottuna älyllisesti ristiriitainen, etenkin kun suurin osa sen esittämistä henkilöistä ei muuten pidä sotilaallisia uhkia kovinkaan todennäköisinä tai ainakaan kunniapaikalla omassa poliittisessa agendassaan.

Moni perustelee ydinvoimakielteisyyttä myös sillä, että ydinvoimapäätöksen tekeminen sitoisi kätemme vuosikymmeniksi yhteen energiamuotoon ja estäisi kehittämästä vaihtoehtoisia, todella kestäviä energiamuotoja. Voi tietysti olla, että rahoittajia näihin uusien energiamuotojen kehitys- ja tutkimustöihin olisi vaikeaa löytää, jos energiakysymyksemme näyttäisi ikään kuin ratkaistulta. Mutta periaatteet jorpakkoon. Maapallon pelastaminen ei ole aatteellinen, vaan käytännöllinen kysymys. Kuten sanottu, meillä on kiire. ”Nyt” on nyt, eikä esimerkiksi huomenna tai 30 vuoden päästä. Meillä ei ole aikaa jäädä odottamaan deus ex machinaa, jonka joku Pelle Peloton taikoo ehkä hatustaan. Jos taikoo, niin aina parempi. Sitten voimme toden totta romuttaa ne ydinvoimalat, uudet tai vanhat.

Suomen poliittisista puolueista Kokoomus – jota syystäkin syytetään teollisuuden, mukaan lukien energiateollisuus ja sen lobbarit talutusnuorassa kulkemista – on perinteisesti ollut ydinvoimamyönteisin. Ei, en ole Kokoomuksen kätyri, vaikka seuraavaksi täydennän poliittisen itsemurhani lyömällä arkkuni kanteen varmuudeksi vielä toisenkin naulan.

Toimiessani itse Kokoomuksessa vuosina 1990-1992, Kokoomuksen pääagendana ei ainakaan tuolloin ollut ydinvoiman lisärakentaminen. Ei, vaan Suomen saaminen EU:n jäseneksi, mistä aloitteen tekivät muuten Kokoomusnuoret, joiden Bryssel-delegaatioon kuuluin.

Tietenkään en haluaisi asua ydinvoimalan varjossa. Kukapa haluaisi? Mutta enpä muuten hiilivoimalankaan savupiipun vaikutuspiirissä, tuulen alla silloin kun tuuli sattuu käymään silleen.

Vanhempi vihreä polvi, joka kasvoi aikuisiksi Harrisburgin varjossa, on kasvanut ydinvoiman pelossa. Nuorempien vihreiden sukupolvien ydinvoimafobian syitä - perinteiden kunnioittamisen lisäksi - en ryhdy arvelemaan. Jos perinnesyyt tai fobiat estävät Vihreitä tekemästä todella tehokasta ilmastopolitiikkaa, kyse on vastuuttomuudesta. Mikä olisi vahinko, sillä Vihreillä on avain käsissään. Meitä ollaan totuttu pitämään visionääreinä, niin hyvässä kuin pahassakin. Vain kyvyttömyys ottaa vastuuta voi estää Vihreiden nousun todella suureksi puolueeksi, tai lopultakin siis, tahtotilan puute. Vaikka: onko sillä lopultakaan väliä? Puolueethan ovat lopultakin vain välineitä, ja maapallon pelastamiseksi parhaat keinot – ja puolueet - ovat haussa.

Kirjoitukseni avasi sarjan ”harrastelijamainen puolueenhaukkuja”.

10.6.2009

Voiko vähemmistön edustaja olla ***?

Ohjaaja Ole Asbjørn Ness kertoi Aftenpostenin kronikassaan 10.6 yrityksistään ohjata radiokuunnelmia Norjan yleisradiolle, NRK:lle. Nessin kokemukset ovat yleispäteviä ja tärkeitä; ne opettavat uusia asioita sananvapaudesta, enemmistöistä ja vähemmistöistä, stereotypioista ja tabuista.

Ness oli suunnitellut kuunnelmansa yhdeksi henkilöksi imaamia, jolla – ihminen kun on – on myös yksi (!) epämiellyttävä luonteenpiirre. Tämä ei NRK:lle kelvannut, imaameilla kun ei ole epämiellyttäviä piirteitä, tai ei siis saa olla. Kuunnelman yhden päähenkilön nimen oli määrä olla Muhammed, eikä tämäkään käynyt, vaikka Muhammed onkin nykyään yleisin Oslossa poikalapsille annettava nimi.

Ohjelmasta jo kertaalleen sensuroidulla Muhammedilla – ihminen kun on – oli myös määrä olla yksi (!) epämiellyttävä luonteenpiirre. Tämäkään ei käy, sillä kenelläkään Muhammed-nimisellä henkilöllä ei saa olla epämiellyttäviä luonteenpiirteitä.

Ness toteaa, että tapauksessa ilmenevän, liioitellun poliittisen korrektiuden aikakausi alkoi länsimaissa Salman Rushdien saamasta fatwasta. Pohjoismaissa Muhammed-pilakuvakohu on antanut lisää syitä varovaisuuteen.

Tietenkin Nessin näkemys esittää asian yhden puolen. Mahdollisesti hänen kuunnelmansa hylättiin siksi, että se oli yksinkertaisesti huono.

Tunnen monia ihmisiä; joitakin paremmin, toisia huonommin. Toisilla heistä on enemmän epämiellyttäviä piirteitä kuin toisilla, siis minun eittämättä hyvin objektiivisesta vinkkelistäni. Monet näistä epämiellyttävyyden instantaatioista sattuvat kuulumaan ns. meikäläisiin, eli suomalaisiin. Tiedän paljon vähemmän laajassa mitassa epämiellyttäviä maahanmuuttajia kuin kantaväestöä siitä yksinkertaisesta syystä, että tunnen maahanmuuttajia paljon kantaväestöä vähemmän siitä yksinkertaisesta syystä, että heitä on paljon kantaväestöä vähemmän. Myös Norjassa.

9.6.2009

Minä - Wayne Rooneyt 0-8

Pelasin viime viikonloppuna elämäni ensimmäiset kolme jalkapallo-ottelua. Vastassa olivat Chelsea, Leeds ja Manchester United. Olin kaikissa otteluissa avauskokoonpanossa, useimmiten vasempana laitapakkina tai laitakeskikentällä, mutta paikkasin tarpeen mukaan myös oikeaa laitapakkia ja vasemmanpuoleista topparia. Chelsean voitimme 2-1, Leedsille hävisimme 0-2, ja Manchester United koulutti meitä 6-0, 7-0 tai 8-0. En oikein tiedä, kun pääsi tuo kontrolli pettämään viidennen maalin jälkeen. No, jos Manulla on kentällä Roy Keane, Nistelrooij ja monta Wayne Rooneyta, se ei jätä mitään mahdollisuuksia.

Monta Rooneyta? Miten se on mahdollista? Kyse oli jo 20.kerran pelatusta Supportercupista, jossa englantilaisten jalkapallojoukkueiden kannattajien muodostamat joukkueet pelaavat. Nyt mukana oli 44 joukkuetta, ja loppuun saakka selviytyivät Blackburn ja Tottenham, joista jälkimmäinen voitti (***le!) Turnauksen historian menestyksekkäin joukkue ei kuitenkaan ole ManU, Arse tai Pool vaan - Exeter. Alun alkaen opiskelijahuumorina lähteneestä porukasta, joka halusi perustaa jalkapallojengin, on kuitenkin kasvanut kultti. Ehkä Exeterin fanit pelaavat jopa paremmin kuin alkuperäinen Exeter...

Turnauksen jälkeen pidettiin jatkot Terje Eckhoffin takapihalla, jonne puutarhajuhlat olivat siirtyneet aikaisemman siirtolapuutarhan sijaan.

Chelsea-ottelun tiimellyksestä. Itse olin vetäytynyt vaihtopenkille.


Kannustusjoukkomme. Forever blowing Bubbles!


Chelsea vastaan Manulla oli varaa jättää näin monta Rooneyta penkille.




Kolme miestä ja pokaali. Keskellä klubin perustaja Stein Olsen.


Terjen pihajatkoilla. Vasemmalla Terje itse, ja farkkutakissa maalivahtimme Erik Dammen, joukkueemme lyhin mies.


Kolme legendaa: Bjørn Arne Smestad, Alex Nielsen ja vuoden kannattajana palkittava Atle Husom.

8.6.2009

Virsta väärään, virtsavaara

Koti-isyys vaatii joko poikkeuksellisen laajaa virtsarakkoa tai sitten kokonaan toisin kehittynyttä eritysjärjestelmää kuin mitä ihmisillä. Paljon aikaa puistoissa viettävänä koti-isänä sitä ilahtuisi jo ulkovessoista. Niitä ei kun käytännössä ole Oslossa, paremmin katujen varsilla, yleisissä kuin leikkipuistoissakaan. Mutta mikä yllättävintä, niitä ei ole ostoskeskuksissa, kirjastoissa tai muissakaan sellaisissa paikoissa, joissa ihmiset tapaavat viettää aikaansa.

Tai siis on. Niiden käyttö vain maksaa. Kuitenkin wc:n käyttö on välttämättömyys kaikille, ja luulisi olevan kauppaliikkeidenkin edun mukaista, että niissä viivytään. Ilmainen vessa edistäisi kummasti asiaa. Parempi kuitenkin maksullinenkin vessa kuin ei ollenkaan vessaa. Neuvolassa sellaista nimittäin ole, nimittäin miesten.

Ilmeisesti neuvolavessat ovat peräisin jostakin kultaiselta 70-luvulta, jolloin vielä lastenvaunuja työntävä isä oli harvinaisuus. Norjassa isyydellä on kuitenkin muuten Suomea huomattavasti paremmat edellytykset, kiitos paremman perhevapaajärjestelmän. Kun kysyin neuvolatädeiltä, missä voin hoitaa luonnolliset tarpeeni, minut ohjattiin lähimpään naistenvessaan.

Mikäs siinä, kyllähän äijä aina sutjakasti asiansa hoitaa seisaaltaan ja siltä seisomalta, naisten vessaan tai vaikka puskaan. Tiedoksi siis kaikkien kaupunkien rakennusvirastoille, kirjastotoimelle, kauppiaille ja neuvola-arkkitehdeille: kyllä isätkin käyttävät pippeliään toiseenkin niistä kahdesta tarkoituksesta, joita varten se on suunniteltu.

5.6.2009

Siksi äänestin Nannaa


Vihreillä on europarlamenttivaaleissa monta loistavaa ehdokasta, joita olisin voinut hyvin kuvitella äänestäväni. Satu Hassi on tehnyt europarlamentissa erinomaista työtä, josta osoituksena on sekin, että hän on tunnetuin europarlamentaarikkomme. Hän on omalla työllään nostanut europarlamentin profiilia. Heidi Hautala on erikoistunut kansainvälisiin ihmisoikeus- ja sananvapausasioihin, jotka pitäisi nostaa nykyistä enemmän keskiöön. Lisäksi Heidin tiiviit suhteet kansalaisyhteiskuntaan, etenkin Venäjällä pitää lukea hänelle suureksi plussaksi. EU tarvitsee nykyistä tiiviimpää dialogia Venäjän kanssa, muunkin kuin valtiojohdon. Jyrki J.Kasvi on tietoyhteiskunnan asiantuntija, ja jos Eurooppa aikoo pysyä jälkiteollisen kehityksen kärjessä, juuri tieto on avainasemassa. Mari Puoskari on energia- ja tasa-arvokysymyksien asiantuntija, ja esimerkiksi työvoiman vapaa liikkuminen edellyttää työlainsäädännön yhdenmukaistamista siten, että kaikkialla eurooppalaisella talousalueella pätisivät samat säännöt, jotka mahdollistaisivat nykyistä paremmin työn ja perheen yhteensovittamisen.

Äänestin kuitenkin Johanna Sumuvuorta, jonka puolesta tein työtä edellisissä eduskuntavaaleissa. Miksi? Eikö Nannaa ole sääli menettää eduskunnastamme?

Nanna on kansainvälinen suomalainen, joka haluaa kehittää eurooppalaista turvallisuusyhteistyötä ennaltaehkäisevän siviilikriisinhallinnan suuntaan. Nykyisen kaltainen Nato ei tarjoa vastauksia näihin kysymyksiin, jotka liittyvät esimerkiksi valtioiden rajat ylittäviin ilmastouhkiin ja kansainväliseen epätasa-arvoon, jotka Euroopassakin kulminoituvat köyhän etelän ja rikkaan pohjoisen väliseksi vastakkainasetteluksi. Nannan suuri kokemus rauhantyöstä ja kansainvälisistä kansalaisjärjestöistä on hänelle suureksi avuksi europarlamentissa.

Jos Nanna pääsee europarlamenttiin, en ole kuitenkaan huolestunut siitä, että hän jättää eduskunnan. Tilalle nouseva Jukka Relander toisi eduskuntaan itsenäisesti ja proaktiivisesti ajattelevan, visionäärisen aikalaisanalyytikon, jollaista eduskunnassamme ei nyt ole.

3.6.2009

Englanti, musiikin suurvalta?

Rakastan Englantia. Olen käynyt siellä neljästi, ja aina veri vetää takaisin. Lontoossa tunnen olevani kotonani aina, vaikka kaupunki onkin suuri, yksi Saskia Sassenin kolmesta maailmankaupungista (muiden ollessa New York ja Tokio).
Rakastan myös musiikkia. Elän ja hengitän sitä, ja matkoillani kaipaan eniten omaa äänilevyhyllystöäni. Joku ystäväni kerran soittaessani minulle kysyi huolestuneena, etteihän hän vain tullut herättäneeksi minua, koska taustalla ei ollut kuultavissa musiikkia.

Kaksi rakkauttani eivät kuitenkaan mahdu samaan pussauskoppiin. Englanti ei ole todellakaan mikään musiikin suurvalta. Omaan, suurvaltahistoriaansa tukehtuva Englanti toki pitää itseään tässäkin asiassa ei vain itseriittoisena vaan kerrassaan suurenmoisena.

Englannissa on lukuisia suurenmoisia orkestereita: Lontoon Philharmonia-orkesteri, Birminghamin sinfoniaorkesteri, Manchesterin Hallé-orkesteri ja niin edelleen. Englannista on tullut myös useita hienoja muusikoita: käyrätorvensoittaja Dennis Brain, kapellimestarit sir Thomas Beecham (Bart., CH), sir John Barbirolli ja Simon Rattle, pianisti Solomon, sellisti Jacqueline du Pre ja laulaja Kathleen Ferrier, unohtamatta kuolematonta oboisti sir Sidney Sutcliffea, noin muutamia mainitakseni. Englannista tulee myös lukuisia eturivin vanhan musiikin spesialisteja, joista mainittakoon Trevor Pinnock, Roger Norrington ja John Eliot Gardiner.

Englannin musiikkielämä perustuu voittopuolisesti toisten musiikkikulttuureiden saavutuksien esittämiseen; sellaiset englantilaiset säveltäjät, joiden musiikkia jaksaisi kuunnella, loistavat poissaolollaan. Varhaisbarokkisäveltäjä Henry Purcellia lukuunottamatta koko maasta ei taida löytyä sellaista säveltäjää, jonka tuotantoa jaksaisi muutamaa yksittäistä poikkeusta lukuunottamatta nolostumatta tai haukottelematta kuunnella.

Aloitetaan Englannin säveltaiteen jättiläisestä, Georg Friedrich (George Friderick) Händelista (Handel). G.F on jalomielisten saksalaisten lahja englantilaisille; heillä riittää sävelittäjiä tuhlaitavaksi asti. Händel onkin sitten suurenmoinen säveltäjä, jonka musiikki on kuulunut peruselintarvikkeisiini 20 vuotta; tosin, jos haluaa säilyttää musiikkikulttuurisen hygienian, tarkistaa opusnumeroista, kuuluvatko teokset hänen mannermaiseen vaiko kuninkaalliseen kauteensa.

Toinen Englannin suuruus on sir Edward Elgar. Toki, jos Händel on Sibelius, niin Elgar on hänen Englundinsa. Elgarin kuunneltavuus rajoittuu hänen iki-ihanaan sellokonserttoonsa, jolla Jacqueline du Pre teki itsestään kuolemattoman, Pomp and Circumstances-marsseihin, jotka ovat nimensä mukaisesti, öh, hieman pompöösejä, kääpiöjousiserenadiin ja Enigma-muunnelmiin, joka on yliarvostettu ja ylisoitettu teos, mutta josta oppii n. 20 toistolla tykkäämään. Sen sijaan hänen kaksi sinfoniaansa ovat äärimmäisen unettavia. Niissä ei tapahdu yhtään mitään, eikä edes Elgar itse historiallisissa äänilevytallenteissaan onnistu tekemään ihmettä ja muuttamaan vettä viiniksi. Olen antanut Elgarin sinfonioille jo useita viimeisiä mahdollisuuksia, mutta ei, kyllä ne ovat toivottomia tapauksia.

Englannin sinfonikoista aivan omassa luokassaan on Ralph Vaughan Williams. Kunnon sinfonikoksi hänet varmistaa jo sinfonioiden lukumäärä - 9. RVW ruumillistaa englantilaisen pastoraalityylin, vellovan tunnelmamaalailun, joka tuo muistumia maalaismaisemasta. Siis siitä samasta, jota löytää myös romantillisesta kirjallisuudesta ja maalaustaiteesta. RVW:nkin musiikista oppii pitämään, kun tarpeeksi sitkeästi yrittää. Omat suosikkini ovat sinfoniat numerot 4 ja 8.

Gustav Holst tunnetaan lähinnä yhdestä teoksestaan, orkesterisarjasta Planeetat. Teos alkaa varsin iskevällä jumputuksella; sitten seuraavat 45 minuuttia siinä ei tapahdukaan mitään. Tämä Elgar-hittien ja Händelin Messiaan jälkeen kait levytetyin englantilaissävellys on lainatavaraa, sillä Holst on ruotsalaista juurta.

Benjamin Britten (myöskin sir) oli siitä harvinainen säveltäjä, että hän saavutti suurimman suosion omana elinaikanaan. Britten oli hyvin suosittu (ja kenties arvostettukin, nämä käsitteethän usein menevät sekaisin) vielä 70-80-lukujen vaihteessa. Sitten hänelle on käynyt juuri päinvastoin kuin suurille säveltäjille; ajan karttuinen hammas on osoittanut hänen musiikkinsa köykäisyyden.

Mitä englantilaista musiikkia sitten voi kuunnella? Suosittelen sir Arthur Blissin Värisinfoniaa ja Edmund Rubbraa. Edmund Rubbra on mielenkiintoisempi sinfonikko kuin kaikki muut brittisäveltäjät yhteensä omaperäisessä, jotenkin arkaaisessa, kontrapunktisessa ja prosessimaisesa sävelkielessään. Jos kuitenkin haluaa kuunnella hyvää englantilaismusiikkia, kannattaa kääntyä Beatlesin, Oasiksen tai the Clashin pariin.