dr. Malcolm Sargent levytti Händelin Messiaan vuonna 1946, vielä savikiekkolevyjen aikana. Kun yhdelle savikiekkopuoliskolle mahtuu maksimissaan 4 minuuttia 40 sekuntia ja kun Messias on yli 2-tuntinen jöötti, jokainen ymmärtää, että Messias levyhyllyssä vaati 1940-luvulla sodan jälkeen aikamoisen kasan levyjä. Tästä huolimatta tämä Messias löysi tiensä pelkästään Yhdysvalloissa 120 000 kotiin sen 3 ensimmäisen julkaisukuukauden aikana, sodanjälkeisinä aikoina, jolloin mediaanilänsimaalaisilla ei varmaankaan jäänyt niin paljoa muuhun kulutukseen kuin aivan välttämättömiin päivittäistavaroihin.
Moni pitää nk. klassista konserttimusiikkia elitistisenä projektina. Äsken tuli todistettua, että ei se ole; keskimääräisen koulutustason noustessa luulisi, että yhä useampi olisi kiinnostunut satsaamaan musiikkiin. Mutta ei. Keskimääräisiä perusohjelmistolevytyksiä ostetaan maailmanlaajuisesti vain muutamia tuhansia. Vaikka Sargentin levytyksellä ei ollut markkinoilla muita kilpailijoita kuin maanmiehensä Beecham, siltikään keskimääräisen tulo- ja koulutustason lisääntyminen ei ole tarkoittanut, että Messias löytyisi aiempaa useammasta kodista. Pikemminkin päinvastoin.
Jos kerran vähäisemmän koulutus- ja tulotasonkin aikana nykyistä selvästi useampi katsoi, että musiikki on niin tärkeää, että sitä piti selkä vääränä viimeisillä rahoilla kantaa kotiin ja vaihtaa kiekkoa 4 ja puolen minuutin välein, on selvää, että on tullut todistettua, että musiikki kuuluu kaikille, ja on perusoikeus saada nauttia siitä. Sitä tärkeämpi onkin kirjastolaitos ja julkisen palvelun radio, joista näitä voi nauttia ilmaiseksi. Xenakis, Telemann, lasiharmonikka- tai chalumeaumusiikki, Quantz, Henze tai Crusell ovat sen verran minoriteettikamaa, että kaupallinen tarjonta ei riitä takaamaan näiden saatavuutta.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sir Thomas Beecham. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sir Thomas Beecham. Näytä kaikki tekstit
8.12.2011
Suomessa ei arvosteta Sibeliusta
Tänään on tullut kuluneeksi Suomen säveltäjämestari Sibeliuksen syntymästä 146 vuotta. Tämän kunniaksi tämä päivä onkin omistettu paitsi Sibeliukselle, myös suomalaiselle musiikille yleisesti.
Sibelius on liian suuri maahamme jotta hänet osattaisiin paikoittaa. Hän on myös niin suuri, että kaikkea mitataan Sibelius-mittapuulla, aivan samoin kuin jokainen argentiinalainen jalkapalloilija on uusi Maradona. Erittäin kuunneltavaa ja paikoin omaperäistäkin musiikkia säveltänyt Einar Englund onkin kuvaavasti nimennyt omaelämäkertansa "Sibeliuksen varjossa".
Suomessa ei arvosteta eikä tunneta Johan Julius Christian (Jean) Sibeliuksen tuotantoa. Koulukirjoissa luetellaan hänen arvostetuin ja/tunnetuin tuotantonsa, joka on yhteneväinen virallisen totuuden kanssa, jossa hän on säveltänyt loppuun seitsemän sinfoniaa, viulukonserton, muuta orkesterimusiikkia, lukuisia yksin- ja kuorolauluja ja vähäsen piano- ja pikkuriikkisen kamarimusiikkiakin. Siis kerrotaan, että Janne on tehnyt tällaista. Hänen musiikkinsa ei kuitenkaan ole elävää kansankulttuuria. Eikä voikaan olla. Pitäisi ottaa pois Janne kansakunnan kaapin päältä.
Kuitenkin aniharva suomalainen tunnistaa Sibeliuksen tuotannosta muuta kuin Finlandian, Karelian (Alla Marcia-osan Karelia-sarjasta), Valse Tristen, En etsi valtaa loistoa ja ehkä Jääkärimarssin (jos tietävät, että nekin ovat Jannen kynästä). Ne, jotka jaksavat seurata Sibelius-viulukilpailua, tunnistavat viulukonsertonkin, jota saavat nelivuotisen yliannostuksensa juuri edellämainituista kilpailuista. Suurin osa lukeneistosta tietänee sen verran, että Jannella kuulemma on seitsemän niitä sinfonioita, siten kuin he koulussa lukivat ja että ne kai ovat kansainvälisestikin arvostettuja (ovat ne! niitä ovat levyttäneet Herbert von Karajan, Arturo Toscanini, Lorin Maazel, Simon Rattle, Thomas Beecham, Leonard Bernstein, Colin Davis, Sergei Koussevitzky ja niin edelleen). Aniharva kuitenkaan tunnistaisi ainoankaan sinfonian ainuttakaan osaa, puhumattakaan siitä, että muistaisi, miten ne menevät. Enemmän kuin häpeä, se on surku. Uskon, että moni elämä rikastuisi ja saisi lisäsisältöä tämän ainutlaatuisen musiikin tuntemisesta. Ei vain Suomessa, vaan missä tahansa.
Suomessa Sibelius on niin omassa kastissaan, että muut ovat saaneet kulkea hänen varjossaan, kuten Einar Englundin elämäkerta muistuttaa. Koska Siballa ei täällä ole varteenotettavia kilpailijoita, hänen musiikkiaan ei pystytä suhteuttamaan. Vasta kansainvälisessä valaistuksessa hänen merkityksensä ja suuruutensa asettuu viitekehykseen.
Parhaiten Sibelius on saanut jalansijaa muissa Pohjoismaissa, Englannissa, Yhdysvalloissa, Venäjällä ja Japanissa. Vaikeinta on ollut latinalaisessa Euroopassa, jossa ei ole sinfonisen musiikin traditiota, ja saksankielisessä Euroopassa, joka taas on sinfonian kotikenttää. Saksalaisilla on jo omat Beethoveninsa, Brahmsinsa, Mozartinsa, Mahlerinsa ja Brucknerinsa, vaikka osa heistä onkin itävaltalaisia.
Pieni palanen suhteellisuudentajua onkin siis paikallaan. Ei, Sibelius ei ole Beethoven, Bach, Mozart tai Haydn. He ovat musiikin universaalit jättiläiset, joiden tuotannon laatu ja merkitys kohottaa heidät länsimaisen kulttuurin suurimpien nerojen joukkoon. Sibelius on pikemminkin seuraavan kategorian säveltäjiä, saman kaliiberin miehiä Brahmsin ja Tsaikovskin kanssa, ja se onkin jo paljon se. Niistä säveltäjistä, joiden merkittävin aktiivikausi on ollut 1900-luvun puolella, Sibelius on ehkä merkittävin sinfonikko maailmassa, Sostakovitsin ohella, ainakin omaleimaisin, tai ihan varmasti ainakin hänen sinfoniansa ovat keskenään erilaisimpia. Kuitenkin ne muodostavat sarjan.
Ensimmäinen sinfonia on nuoruudentyö, kuitenkin taiteellisesti täysipainoinen sellainen. Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia oli nuoren säveltäjän julistus ”täältä tulen minä”; samalla se paalutti suomalaisen sinfoniakirjallisuuden syntyneeksi. Sibeliuksen aikalaisen, Robert Kajanuksen levytys on teoksesta referenssitallenne; uudemmista versioista Lorin Maazelin Wienin filharmonikkojen kanssa 60-luvulla tehty levytys on paras.
Jos ensimmäinen sinfonia julistaa suomalaisen säveltaiteen syntyä, toisella sinfonialla nähdään usein kansallista merkitystä. Se muodostaa 40-minuuttisen, koko ajan kasvavan kaaren, ja se kerää vauhtia loppuhuipennukseensa ennenkuulemattomalla tavalla lähes 20 minuutin verran. Kajanuksen ja Koussevitzkyn klassisten levytysten lisäksi pidän John Barbirollin romanttisesta, George Szellin virtuoosisesta ja analyyttisestä ja Neeme Järven selvästi Kajanusta heijastelevasta digitaalilevytyksestä. Hienoja levytyksiä toisesta sinfoniasta löytyy kuitenkin lukuisia.
Kolmas sinfonia onkin vaikeampi, ainakin sille on vaikeampi tehdä oikeutta kuin kahdelle ensimmäiselle. Kun toinen osa soveltuu säestämään herrasmiesten rauhallisia puistokävelyitä, niin finaali, jossa kaaos kristallisoituu kosmokseksi, on erittäin vaikeaa toteuttaa kontrolloidusti ja kuitenkin siten, että vaikutelma on vääjäämätöntä järjestystä kohti kulkeva kaaos. Kajanuksen levytyksen tavoin tässä ei ole onnistunut lähellekään kukaan toinen; sir Colin Davisin livetaltiointi Sibelius-Akatemian orkesterin kanssa yltää lähelle, lisäksi siinä on liikuttavalla ja hikoiluttavalla tavalla tarttuvaa innostuksen paloa. Siban orkka soittaa henkensä edestä. Valitettavasti tätä taltiointia ei ole kaupallisessa levityksessä, ja aivan ihanteellisia Kajanusta uudempia studiotaltiointeja en ole kuullut.
Neljäs sinfonia onkin sitten vallankumouksellista tavaraa. Se uusintaa Sibeliuksen sävelkielen kosiskelemattomassa ilmaisussaan, ja on sensaatiomaisen moderni. Se on kirkas kuin lähdevesi ja syvä kuin hiidenkirnu. Nelosesta on kirjoitettu paljon potaskaa; sitä sanotaan pettuleipäsinfoniaksi ja sen sanotaan kuvastelevan suomalaisten metsien synkkyyttä. No, suuri musiikki altistuu monenlaisille tulkinnoille. Hyvä ystäväni sanoi, että hän tunsi itsensä pohjattoman yksinäiseksi kuunnellessaan sinfonian hidasta osaa, ja tunsi, että hän vajoaa tuoleineen lattiasta läpi. Yksinäisyys ei kuitenkaan ole pelottavaa, kuten ei tämä musiikkikaan. Vakavaa se on. Sir Thomas Beechamin referenssilevytys 30-luvulta toteuttaa esikuvallisimmin sävellyksen hengen, ja Lorin Maazelin 60-luvun levytys on ihanteellinen uudempi versio. Hienoja levytyksiä teoksesta löytyy pilvin pimein. Positiivisimman yllätyksen tarjoaa Ernest Ansermet, joka osoittaa, että ensimmäinen osa pysyy koossa myös vaarallisen hitaassa tempossa. Ansermet ja Orchester de la Suisse Romande esittelivät minulle neljännen sinfonian täysin uudessa valossa, ja tämän toteuttaa ranskalaisen tradition kapellimestari!
Vain ihminen, jolla on niin vahva itsetunto, että hän viihtyy yksinään, selviää ehjänä neljännen sinfonian kuuntelemisesta.
Viides sinfonia on lähestyttävä ja romanttinen mutta kuitenkin kompakti. Tai ehkä termi ”klassinen” kuvailisikin sinfoniaa paremmin. Se on kakkosen tiiviimpi sisarteos, jossa on myös uljas loppuhuipennus. Klassisten Kajanuksen ja Koussevitzkyn levytyksien lisäksi on vaikeaa suositella moderneja tallenteita, jotka olisivat aivan ideaaleja.
Kuudes sinfonia pakenee määrittelyjä ja määrittelijöitä. Siitä tulee helposti läpisoitto, jos sen henkeä ei ymmärretä. Parhaiten sen ymmärsi sir Thomas Beecham, jonka levytys on parhaan auktoriteetin – Sibeliuksen itsensä – mielestä paras levytys mistään hänen teoksestaan (siis ennen vuotta 1957). Ja tähän näkemykseen on helppo yhtyä. Olen kirjoittanut tästä oman juttunsa tänne kesällä. Linkki tähän juttuun alla:
http://perukangas.blogspot.fi/2010/07/elama-on-sibeliuksen-kuudes-sinfonia.html
Seitsemäs sinfonia sisältää nelosen ohella hienoimmat Suomessa kirjoitetut musiikkisivut. Se on yksiosainen, tai oikeastaan se koostuu neljästä toisiinsa integroidusta osasta. Sen rakenne on sinfonisessa kirjallisuudessa vallankumouksellinen, vaikka on toki Mozartkin toteuttanut samantyyppisiä integroituja rakenteita 32.sinfoniassaan. Siinä on vieläkin vähemmän mitään turhia yksityiskohtia, jotka eivät nivelly kokonaisuuteen kuin Sibeliuksen sinfonioissa yleensä, mikäli mahdollista, sillä Sibeliuksen sinfonioissa ei ole mitään turhaa. Seitsemäs sinfonia ei kuitenkaan ole ainoastaan rakenteellisesti vallankumouksellinen ja sävellysteknisesti kunnioitusta herättävä tiiviydessään, vaan neljännen sinfonian ohella oma suosikkini. Koussevitzkyn klassisen levytyksen lisäksi, hienoimmat tallenteet ovat live-esityksistä: sir John Barbirollin käsissä seiska on yksi, pitkä tauoton hengähdys, pelkkää legatoa, kun taas Jevgeni Mravinskin esitys korostaa sinfonian dramaattisuutta, ollen Barbirolliin verrattuna staccato, taukoa tauon perään ja aina uusia alkuja.
Suosittelen kyllä muunkin suomalaisen musiikin kuuntelemista kuin vain Sibeliuksen. Esimerkiksi Crusellin, Melartinin tai Englundin. Jos Sibelius otetaan alas kaapin päältä, ehkä hän lakkaisi myös varjostamasta muutakin suomalaista musiikkia.
Koulujen musiikinopetuksella on suuri vastuu, jotta suurmies muistettaisiin niistä tekemisistään, jotka tekivät hänestä suurmiehen. Ja ehkä myös historianopetuksella. Paras tapa kunnioittaa suurmiestä onkin kuunnella hänen musiikkiaan. Sibelius tulee ottaa alas kansan pariin, sinne, minne hänen musiikkinsa kuuluu! Sibeliuksen musiikki elää!
Sibelius on liian suuri maahamme jotta hänet osattaisiin paikoittaa. Hän on myös niin suuri, että kaikkea mitataan Sibelius-mittapuulla, aivan samoin kuin jokainen argentiinalainen jalkapalloilija on uusi Maradona. Erittäin kuunneltavaa ja paikoin omaperäistäkin musiikkia säveltänyt Einar Englund onkin kuvaavasti nimennyt omaelämäkertansa "Sibeliuksen varjossa".
Suomessa ei arvosteta eikä tunneta Johan Julius Christian (Jean) Sibeliuksen tuotantoa. Koulukirjoissa luetellaan hänen arvostetuin ja/tunnetuin tuotantonsa, joka on yhteneväinen virallisen totuuden kanssa, jossa hän on säveltänyt loppuun seitsemän sinfoniaa, viulukonserton, muuta orkesterimusiikkia, lukuisia yksin- ja kuorolauluja ja vähäsen piano- ja pikkuriikkisen kamarimusiikkiakin. Siis kerrotaan, että Janne on tehnyt tällaista. Hänen musiikkinsa ei kuitenkaan ole elävää kansankulttuuria. Eikä voikaan olla. Pitäisi ottaa pois Janne kansakunnan kaapin päältä.
Kuitenkin aniharva suomalainen tunnistaa Sibeliuksen tuotannosta muuta kuin Finlandian, Karelian (Alla Marcia-osan Karelia-sarjasta), Valse Tristen, En etsi valtaa loistoa ja ehkä Jääkärimarssin (jos tietävät, että nekin ovat Jannen kynästä). Ne, jotka jaksavat seurata Sibelius-viulukilpailua, tunnistavat viulukonsertonkin, jota saavat nelivuotisen yliannostuksensa juuri edellämainituista kilpailuista. Suurin osa lukeneistosta tietänee sen verran, että Jannella kuulemma on seitsemän niitä sinfonioita, siten kuin he koulussa lukivat ja että ne kai ovat kansainvälisestikin arvostettuja (ovat ne! niitä ovat levyttäneet Herbert von Karajan, Arturo Toscanini, Lorin Maazel, Simon Rattle, Thomas Beecham, Leonard Bernstein, Colin Davis, Sergei Koussevitzky ja niin edelleen). Aniharva kuitenkaan tunnistaisi ainoankaan sinfonian ainuttakaan osaa, puhumattakaan siitä, että muistaisi, miten ne menevät. Enemmän kuin häpeä, se on surku. Uskon, että moni elämä rikastuisi ja saisi lisäsisältöä tämän ainutlaatuisen musiikin tuntemisesta. Ei vain Suomessa, vaan missä tahansa.
Suomessa Sibelius on niin omassa kastissaan, että muut ovat saaneet kulkea hänen varjossaan, kuten Einar Englundin elämäkerta muistuttaa. Koska Siballa ei täällä ole varteenotettavia kilpailijoita, hänen musiikkiaan ei pystytä suhteuttamaan. Vasta kansainvälisessä valaistuksessa hänen merkityksensä ja suuruutensa asettuu viitekehykseen.
Parhaiten Sibelius on saanut jalansijaa muissa Pohjoismaissa, Englannissa, Yhdysvalloissa, Venäjällä ja Japanissa. Vaikeinta on ollut latinalaisessa Euroopassa, jossa ei ole sinfonisen musiikin traditiota, ja saksankielisessä Euroopassa, joka taas on sinfonian kotikenttää. Saksalaisilla on jo omat Beethoveninsa, Brahmsinsa, Mozartinsa, Mahlerinsa ja Brucknerinsa, vaikka osa heistä onkin itävaltalaisia.
Pieni palanen suhteellisuudentajua onkin siis paikallaan. Ei, Sibelius ei ole Beethoven, Bach, Mozart tai Haydn. He ovat musiikin universaalit jättiläiset, joiden tuotannon laatu ja merkitys kohottaa heidät länsimaisen kulttuurin suurimpien nerojen joukkoon. Sibelius on pikemminkin seuraavan kategorian säveltäjiä, saman kaliiberin miehiä Brahmsin ja Tsaikovskin kanssa, ja se onkin jo paljon se. Niistä säveltäjistä, joiden merkittävin aktiivikausi on ollut 1900-luvun puolella, Sibelius on ehkä merkittävin sinfonikko maailmassa, Sostakovitsin ohella, ainakin omaleimaisin, tai ihan varmasti ainakin hänen sinfoniansa ovat keskenään erilaisimpia. Kuitenkin ne muodostavat sarjan.
Ensimmäinen sinfonia on nuoruudentyö, kuitenkin taiteellisesti täysipainoinen sellainen. Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia oli nuoren säveltäjän julistus ”täältä tulen minä”; samalla se paalutti suomalaisen sinfoniakirjallisuuden syntyneeksi. Sibeliuksen aikalaisen, Robert Kajanuksen levytys on teoksesta referenssitallenne; uudemmista versioista Lorin Maazelin Wienin filharmonikkojen kanssa 60-luvulla tehty levytys on paras.
Jos ensimmäinen sinfonia julistaa suomalaisen säveltaiteen syntyä, toisella sinfonialla nähdään usein kansallista merkitystä. Se muodostaa 40-minuuttisen, koko ajan kasvavan kaaren, ja se kerää vauhtia loppuhuipennukseensa ennenkuulemattomalla tavalla lähes 20 minuutin verran. Kajanuksen ja Koussevitzkyn klassisten levytysten lisäksi pidän John Barbirollin romanttisesta, George Szellin virtuoosisesta ja analyyttisestä ja Neeme Järven selvästi Kajanusta heijastelevasta digitaalilevytyksestä. Hienoja levytyksiä toisesta sinfoniasta löytyy kuitenkin lukuisia.
Kolmas sinfonia onkin vaikeampi, ainakin sille on vaikeampi tehdä oikeutta kuin kahdelle ensimmäiselle. Kun toinen osa soveltuu säestämään herrasmiesten rauhallisia puistokävelyitä, niin finaali, jossa kaaos kristallisoituu kosmokseksi, on erittäin vaikeaa toteuttaa kontrolloidusti ja kuitenkin siten, että vaikutelma on vääjäämätöntä järjestystä kohti kulkeva kaaos. Kajanuksen levytyksen tavoin tässä ei ole onnistunut lähellekään kukaan toinen; sir Colin Davisin livetaltiointi Sibelius-Akatemian orkesterin kanssa yltää lähelle, lisäksi siinä on liikuttavalla ja hikoiluttavalla tavalla tarttuvaa innostuksen paloa. Siban orkka soittaa henkensä edestä. Valitettavasti tätä taltiointia ei ole kaupallisessa levityksessä, ja aivan ihanteellisia Kajanusta uudempia studiotaltiointeja en ole kuullut.
Neljäs sinfonia onkin sitten vallankumouksellista tavaraa. Se uusintaa Sibeliuksen sävelkielen kosiskelemattomassa ilmaisussaan, ja on sensaatiomaisen moderni. Se on kirkas kuin lähdevesi ja syvä kuin hiidenkirnu. Nelosesta on kirjoitettu paljon potaskaa; sitä sanotaan pettuleipäsinfoniaksi ja sen sanotaan kuvastelevan suomalaisten metsien synkkyyttä. No, suuri musiikki altistuu monenlaisille tulkinnoille. Hyvä ystäväni sanoi, että hän tunsi itsensä pohjattoman yksinäiseksi kuunnellessaan sinfonian hidasta osaa, ja tunsi, että hän vajoaa tuoleineen lattiasta läpi. Yksinäisyys ei kuitenkaan ole pelottavaa, kuten ei tämä musiikkikaan. Vakavaa se on. Sir Thomas Beechamin referenssilevytys 30-luvulta toteuttaa esikuvallisimmin sävellyksen hengen, ja Lorin Maazelin 60-luvun levytys on ihanteellinen uudempi versio. Hienoja levytyksiä teoksesta löytyy pilvin pimein. Positiivisimman yllätyksen tarjoaa Ernest Ansermet, joka osoittaa, että ensimmäinen osa pysyy koossa myös vaarallisen hitaassa tempossa. Ansermet ja Orchester de la Suisse Romande esittelivät minulle neljännen sinfonian täysin uudessa valossa, ja tämän toteuttaa ranskalaisen tradition kapellimestari!
Vain ihminen, jolla on niin vahva itsetunto, että hän viihtyy yksinään, selviää ehjänä neljännen sinfonian kuuntelemisesta.
Viides sinfonia on lähestyttävä ja romanttinen mutta kuitenkin kompakti. Tai ehkä termi ”klassinen” kuvailisikin sinfoniaa paremmin. Se on kakkosen tiiviimpi sisarteos, jossa on myös uljas loppuhuipennus. Klassisten Kajanuksen ja Koussevitzkyn levytyksien lisäksi on vaikeaa suositella moderneja tallenteita, jotka olisivat aivan ideaaleja.
Kuudes sinfonia pakenee määrittelyjä ja määrittelijöitä. Siitä tulee helposti läpisoitto, jos sen henkeä ei ymmärretä. Parhaiten sen ymmärsi sir Thomas Beecham, jonka levytys on parhaan auktoriteetin – Sibeliuksen itsensä – mielestä paras levytys mistään hänen teoksestaan (siis ennen vuotta 1957). Ja tähän näkemykseen on helppo yhtyä. Olen kirjoittanut tästä oman juttunsa tänne kesällä. Linkki tähän juttuun alla:
http://perukangas.blogspot.fi/2010/07/elama-on-sibeliuksen-kuudes-sinfonia.html
Seitsemäs sinfonia sisältää nelosen ohella hienoimmat Suomessa kirjoitetut musiikkisivut. Se on yksiosainen, tai oikeastaan se koostuu neljästä toisiinsa integroidusta osasta. Sen rakenne on sinfonisessa kirjallisuudessa vallankumouksellinen, vaikka on toki Mozartkin toteuttanut samantyyppisiä integroituja rakenteita 32.sinfoniassaan. Siinä on vieläkin vähemmän mitään turhia yksityiskohtia, jotka eivät nivelly kokonaisuuteen kuin Sibeliuksen sinfonioissa yleensä, mikäli mahdollista, sillä Sibeliuksen sinfonioissa ei ole mitään turhaa. Seitsemäs sinfonia ei kuitenkaan ole ainoastaan rakenteellisesti vallankumouksellinen ja sävellysteknisesti kunnioitusta herättävä tiiviydessään, vaan neljännen sinfonian ohella oma suosikkini. Koussevitzkyn klassisen levytyksen lisäksi, hienoimmat tallenteet ovat live-esityksistä: sir John Barbirollin käsissä seiska on yksi, pitkä tauoton hengähdys, pelkkää legatoa, kun taas Jevgeni Mravinskin esitys korostaa sinfonian dramaattisuutta, ollen Barbirolliin verrattuna staccato, taukoa tauon perään ja aina uusia alkuja.
Suosittelen kyllä muunkin suomalaisen musiikin kuuntelemista kuin vain Sibeliuksen. Esimerkiksi Crusellin, Melartinin tai Englundin. Jos Sibelius otetaan alas kaapin päältä, ehkä hän lakkaisi myös varjostamasta muutakin suomalaista musiikkia.
Koulujen musiikinopetuksella on suuri vastuu, jotta suurmies muistettaisiin niistä tekemisistään, jotka tekivät hänestä suurmiehen. Ja ehkä myös historianopetuksella. Paras tapa kunnioittaa suurmiestä onkin kuunnella hänen musiikkiaan. Sibelius tulee ottaa alas kansan pariin, sinne, minne hänen musiikkinsa kuuluu! Sibeliuksen musiikki elää!
11.11.2011
A model for versatility and stylishness
My review of Ernest Ansermet's cd box set is below (also published at Amazon.co.uk; click the headline)
Ernest Ansermet has been surprisingly little known posthumously. This wonderful collection suggests that he was just as versatile as his reputation suggests. There are gems everywhere: a classicist Beet-hoven fourth, very musical Respighi - it is much more than noise - and a number of less-known works by e.g. Liadov, Martin and Faure. The real treats for me are the all-Honegger disc; Kind David was a wonderful discovery and his Sibelius fourth. His treating of this bark bread symphony - which sir Beecham understood to be quite a romantic work in all its chilliness - gives this work a totally new out-look with luminous textures somewhat in impressionistic style.
Ernest Ansermet has been surprisingly little known posthumously. This wonderful collection suggests that he was just as versatile as his reputation suggests. There are gems everywhere: a classicist Beet-hoven fourth, very musical Respighi - it is much more than noise - and a number of less-known works by e.g. Liadov, Martin and Faure. The real treats for me are the all-Honegger disc; Kind David was a wonderful discovery and his Sibelius fourth. His treating of this bark bread symphony - which sir Beecham understood to be quite a romantic work in all its chilliness - gives this work a totally new out-look with luminous textures somewhat in impressionistic style.
15.7.2010
Elämä on... Sibeliuksen kuudes sinfonia
Sibeliuksen kuudes sinfonia on ehkä mestarin tuotannon pakenevin teos: ehkä vähiten soitettu kolmosen ohella, ja vähiten ymmärretty. Siitä kuulee äärimmäisen harvoin sellaisia esityksiä, joissa kappaleen idea ja henki ollaan oikeasti ymmärretty.
Sibeliuksen kutosessa, etenkin sen ekassa osassa ei voi välttää vaikutelmaa eteenpäin kaatumisesta. Se on kuin Michael Perukankaan kuudenkymmenen metrin juoksu, hajoamassa koko ajan käsiin. Siitä huolimatta, se lopulta pysyy kontrollissa. Kutosessa mielenkiintoista on siis sen dialektinen ristiriita dynaamisen nyt-hetken ja kontrollissa pysyvän kokonaisuuden välillä.
Sellainen on elämäkin. Siinä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, eikä kaikki ole joka hetki kontrollissamme. Elämä on sarja kierkegaardilaisia hyppyjä tuntemattomaan: on uskallettava, hyvin tietäen että alastulo ei välttämättä tapahdu telemarkilla. Silti hyppääminen kannattaa.
Ainoa levytys, joka kuvaa tätä prosessia tyydyttävästi, on sir Thomas Beechamin vuoden 1947 klassikkolevytys, joka oli Sibeliuksen itsensä mielestä paras koskaan (hänen elinaikanaan) tehty levytys mistään hänen teoksestaan. Minun on helppo yhtyä tähän autoritatiiviseen näkemykseen ainakin siinä, että Beecham on tämän teoksen ymmärtäjänä suuri yksinäinen, edelleenkin ainoa. Beecham ymmärsi, että musiikki kertoo ympäröivästä maailmasta ja elämästä, tai ainakin kuvaa sitä, ja että tämä elämä on jännittävä prosessi, jossa voi mennä nenilleen, mutta tärkeintä on oma, kirkas käsitys siitä, mistä siinä oikein on kysymys.
Sibeliuksen kutosessa, etenkin sen ekassa osassa ei voi välttää vaikutelmaa eteenpäin kaatumisesta. Se on kuin Michael Perukankaan kuudenkymmenen metrin juoksu, hajoamassa koko ajan käsiin. Siitä huolimatta, se lopulta pysyy kontrollissa. Kutosessa mielenkiintoista on siis sen dialektinen ristiriita dynaamisen nyt-hetken ja kontrollissa pysyvän kokonaisuuden välillä.
Sellainen on elämäkin. Siinä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, eikä kaikki ole joka hetki kontrollissamme. Elämä on sarja kierkegaardilaisia hyppyjä tuntemattomaan: on uskallettava, hyvin tietäen että alastulo ei välttämättä tapahdu telemarkilla. Silti hyppääminen kannattaa.
Ainoa levytys, joka kuvaa tätä prosessia tyydyttävästi, on sir Thomas Beechamin vuoden 1947 klassikkolevytys, joka oli Sibeliuksen itsensä mielestä paras koskaan (hänen elinaikanaan) tehty levytys mistään hänen teoksestaan. Minun on helppo yhtyä tähän autoritatiiviseen näkemykseen ainakin siinä, että Beecham on tämän teoksen ymmärtäjänä suuri yksinäinen, edelleenkin ainoa. Beecham ymmärsi, että musiikki kertoo ympäröivästä maailmasta ja elämästä, tai ainakin kuvaa sitä, ja että tämä elämä on jännittävä prosessi, jossa voi mennä nenilleen, mutta tärkeintä on oma, kirkas käsitys siitä, mistä siinä oikein on kysymys.
3.6.2009
Englanti, musiikin suurvalta?
Rakastan Englantia. Olen käynyt siellä neljästi, ja aina veri vetää takaisin. Lontoossa tunnen olevani kotonani aina, vaikka kaupunki onkin suuri, yksi Saskia Sassenin kolmesta maailmankaupungista (muiden ollessa New York ja Tokio).
Rakastan myös musiikkia. Elän ja hengitän sitä, ja matkoillani kaipaan eniten omaa äänilevyhyllystöäni. Joku ystäväni kerran soittaessani minulle kysyi huolestuneena, etteihän hän vain tullut herättäneeksi minua, koska taustalla ei ollut kuultavissa musiikkia.
Kaksi rakkauttani eivät kuitenkaan mahdu samaan pussauskoppiin. Englanti ei ole todellakaan mikään musiikin suurvalta. Omaan, suurvaltahistoriaansa tukehtuva Englanti toki pitää itseään tässäkin asiassa ei vain itseriittoisena vaan kerrassaan suurenmoisena.
Englannissa on lukuisia suurenmoisia orkestereita: Lontoon Philharmonia-orkesteri, Birminghamin sinfoniaorkesteri, Manchesterin Hallé-orkesteri ja niin edelleen. Englannista on tullut myös useita hienoja muusikoita: käyrätorvensoittaja Dennis Brain, kapellimestarit sir Thomas Beecham (Bart., CH), sir John Barbirolli ja Simon Rattle, pianisti Solomon, sellisti Jacqueline du Pre ja laulaja Kathleen Ferrier, unohtamatta kuolematonta oboisti sir Sidney Sutcliffea, noin muutamia mainitakseni. Englannista tulee myös lukuisia eturivin vanhan musiikin spesialisteja, joista mainittakoon Trevor Pinnock, Roger Norrington ja John Eliot Gardiner.
Englannin musiikkielämä perustuu voittopuolisesti toisten musiikkikulttuureiden saavutuksien esittämiseen; sellaiset englantilaiset säveltäjät, joiden musiikkia jaksaisi kuunnella, loistavat poissaolollaan. Varhaisbarokkisäveltäjä Henry Purcellia lukuunottamatta koko maasta ei taida löytyä sellaista säveltäjää, jonka tuotantoa jaksaisi muutamaa yksittäistä poikkeusta lukuunottamatta nolostumatta tai haukottelematta kuunnella.
Aloitetaan Englannin säveltaiteen jättiläisestä, Georg Friedrich (George Friderick) Händelista (Handel). G.F on jalomielisten saksalaisten lahja englantilaisille; heillä riittää sävelittäjiä tuhlaitavaksi asti. Händel onkin sitten suurenmoinen säveltäjä, jonka musiikki on kuulunut peruselintarvikkeisiini 20 vuotta; tosin, jos haluaa säilyttää musiikkikulttuurisen hygienian, tarkistaa opusnumeroista, kuuluvatko teokset hänen mannermaiseen vaiko kuninkaalliseen kauteensa.
Toinen Englannin suuruus on sir Edward Elgar. Toki, jos Händel on Sibelius, niin Elgar on hänen Englundinsa. Elgarin kuunneltavuus rajoittuu hänen iki-ihanaan sellokonserttoonsa, jolla Jacqueline du Pre teki itsestään kuolemattoman, Pomp and Circumstances-marsseihin, jotka ovat nimensä mukaisesti, öh, hieman pompöösejä, kääpiöjousiserenadiin ja Enigma-muunnelmiin, joka on yliarvostettu ja ylisoitettu teos, mutta josta oppii n. 20 toistolla tykkäämään. Sen sijaan hänen kaksi sinfoniaansa ovat äärimmäisen unettavia. Niissä ei tapahdu yhtään mitään, eikä edes Elgar itse historiallisissa äänilevytallenteissaan onnistu tekemään ihmettä ja muuttamaan vettä viiniksi. Olen antanut Elgarin sinfonioille jo useita viimeisiä mahdollisuuksia, mutta ei, kyllä ne ovat toivottomia tapauksia.
Englannin sinfonikoista aivan omassa luokassaan on Ralph Vaughan Williams. Kunnon sinfonikoksi hänet varmistaa jo sinfonioiden lukumäärä - 9. RVW ruumillistaa englantilaisen pastoraalityylin, vellovan tunnelmamaalailun, joka tuo muistumia maalaismaisemasta. Siis siitä samasta, jota löytää myös romantillisesta kirjallisuudesta ja maalaustaiteesta. RVW:nkin musiikista oppii pitämään, kun tarpeeksi sitkeästi yrittää. Omat suosikkini ovat sinfoniat numerot 4 ja 8.
Gustav Holst tunnetaan lähinnä yhdestä teoksestaan, orkesterisarjasta Planeetat. Teos alkaa varsin iskevällä jumputuksella; sitten seuraavat 45 minuuttia siinä ei tapahdukaan mitään. Tämä Elgar-hittien ja Händelin Messiaan jälkeen kait levytetyin englantilaissävellys on lainatavaraa, sillä Holst on ruotsalaista juurta.
Benjamin Britten (myöskin sir) oli siitä harvinainen säveltäjä, että hän saavutti suurimman suosion omana elinaikanaan. Britten oli hyvin suosittu (ja kenties arvostettukin, nämä käsitteethän usein menevät sekaisin) vielä 70-80-lukujen vaihteessa. Sitten hänelle on käynyt juuri päinvastoin kuin suurille säveltäjille; ajan karttuinen hammas on osoittanut hänen musiikkinsa köykäisyyden.
Mitä englantilaista musiikkia sitten voi kuunnella? Suosittelen sir Arthur Blissin Värisinfoniaa ja Edmund Rubbraa. Edmund Rubbra on mielenkiintoisempi sinfonikko kuin kaikki muut brittisäveltäjät yhteensä omaperäisessä, jotenkin arkaaisessa, kontrapunktisessa ja prosessimaisesa sävelkielessään. Jos kuitenkin haluaa kuunnella hyvää englantilaismusiikkia, kannattaa kääntyä Beatlesin, Oasiksen tai the Clashin pariin.
Rakastan myös musiikkia. Elän ja hengitän sitä, ja matkoillani kaipaan eniten omaa äänilevyhyllystöäni. Joku ystäväni kerran soittaessani minulle kysyi huolestuneena, etteihän hän vain tullut herättäneeksi minua, koska taustalla ei ollut kuultavissa musiikkia.
Kaksi rakkauttani eivät kuitenkaan mahdu samaan pussauskoppiin. Englanti ei ole todellakaan mikään musiikin suurvalta. Omaan, suurvaltahistoriaansa tukehtuva Englanti toki pitää itseään tässäkin asiassa ei vain itseriittoisena vaan kerrassaan suurenmoisena.
Englannissa on lukuisia suurenmoisia orkestereita: Lontoon Philharmonia-orkesteri, Birminghamin sinfoniaorkesteri, Manchesterin Hallé-orkesteri ja niin edelleen. Englannista on tullut myös useita hienoja muusikoita: käyrätorvensoittaja Dennis Brain, kapellimestarit sir Thomas Beecham (Bart., CH), sir John Barbirolli ja Simon Rattle, pianisti Solomon, sellisti Jacqueline du Pre ja laulaja Kathleen Ferrier, unohtamatta kuolematonta oboisti sir Sidney Sutcliffea, noin muutamia mainitakseni. Englannista tulee myös lukuisia eturivin vanhan musiikin spesialisteja, joista mainittakoon Trevor Pinnock, Roger Norrington ja John Eliot Gardiner.
Englannin musiikkielämä perustuu voittopuolisesti toisten musiikkikulttuureiden saavutuksien esittämiseen; sellaiset englantilaiset säveltäjät, joiden musiikkia jaksaisi kuunnella, loistavat poissaolollaan. Varhaisbarokkisäveltäjä Henry Purcellia lukuunottamatta koko maasta ei taida löytyä sellaista säveltäjää, jonka tuotantoa jaksaisi muutamaa yksittäistä poikkeusta lukuunottamatta nolostumatta tai haukottelematta kuunnella.
Aloitetaan Englannin säveltaiteen jättiläisestä, Georg Friedrich (George Friderick) Händelista (Handel). G.F on jalomielisten saksalaisten lahja englantilaisille; heillä riittää sävelittäjiä tuhlaitavaksi asti. Händel onkin sitten suurenmoinen säveltäjä, jonka musiikki on kuulunut peruselintarvikkeisiini 20 vuotta; tosin, jos haluaa säilyttää musiikkikulttuurisen hygienian, tarkistaa opusnumeroista, kuuluvatko teokset hänen mannermaiseen vaiko kuninkaalliseen kauteensa.
Toinen Englannin suuruus on sir Edward Elgar. Toki, jos Händel on Sibelius, niin Elgar on hänen Englundinsa. Elgarin kuunneltavuus rajoittuu hänen iki-ihanaan sellokonserttoonsa, jolla Jacqueline du Pre teki itsestään kuolemattoman, Pomp and Circumstances-marsseihin, jotka ovat nimensä mukaisesti, öh, hieman pompöösejä, kääpiöjousiserenadiin ja Enigma-muunnelmiin, joka on yliarvostettu ja ylisoitettu teos, mutta josta oppii n. 20 toistolla tykkäämään. Sen sijaan hänen kaksi sinfoniaansa ovat äärimmäisen unettavia. Niissä ei tapahdu yhtään mitään, eikä edes Elgar itse historiallisissa äänilevytallenteissaan onnistu tekemään ihmettä ja muuttamaan vettä viiniksi. Olen antanut Elgarin sinfonioille jo useita viimeisiä mahdollisuuksia, mutta ei, kyllä ne ovat toivottomia tapauksia.
Englannin sinfonikoista aivan omassa luokassaan on Ralph Vaughan Williams. Kunnon sinfonikoksi hänet varmistaa jo sinfonioiden lukumäärä - 9. RVW ruumillistaa englantilaisen pastoraalityylin, vellovan tunnelmamaalailun, joka tuo muistumia maalaismaisemasta. Siis siitä samasta, jota löytää myös romantillisesta kirjallisuudesta ja maalaustaiteesta. RVW:nkin musiikista oppii pitämään, kun tarpeeksi sitkeästi yrittää. Omat suosikkini ovat sinfoniat numerot 4 ja 8.
Gustav Holst tunnetaan lähinnä yhdestä teoksestaan, orkesterisarjasta Planeetat. Teos alkaa varsin iskevällä jumputuksella; sitten seuraavat 45 minuuttia siinä ei tapahdukaan mitään. Tämä Elgar-hittien ja Händelin Messiaan jälkeen kait levytetyin englantilaissävellys on lainatavaraa, sillä Holst on ruotsalaista juurta.
Benjamin Britten (myöskin sir) oli siitä harvinainen säveltäjä, että hän saavutti suurimman suosion omana elinaikanaan. Britten oli hyvin suosittu (ja kenties arvostettukin, nämä käsitteethän usein menevät sekaisin) vielä 70-80-lukujen vaihteessa. Sitten hänelle on käynyt juuri päinvastoin kuin suurille säveltäjille; ajan karttuinen hammas on osoittanut hänen musiikkinsa köykäisyyden.
Mitä englantilaista musiikkia sitten voi kuunnella? Suosittelen sir Arthur Blissin Värisinfoniaa ja Edmund Rubbraa. Edmund Rubbra on mielenkiintoisempi sinfonikko kuin kaikki muut brittisäveltäjät yhteensä omaperäisessä, jotenkin arkaaisessa, kontrapunktisessa ja prosessimaisesa sävelkielessään. Jos kuitenkin haluaa kuunnella hyvää englantilaismusiikkia, kannattaa kääntyä Beatlesin, Oasiksen tai the Clashin pariin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)