Sibeliuksen kuudes sinfonia on ehkä mestarin tuotannon pakenevin teos: ehkä vähiten soitettu kolmosen ohella, ja vähiten ymmärretty. Siitä kuulee äärimmäisen harvoin sellaisia esityksiä, joissa kappaleen idea ja henki ollaan oikeasti ymmärretty.
Sibeliuksen kutosessa, etenkin sen ekassa osassa ei voi välttää vaikutelmaa eteenpäin kaatumisesta. Se on kuin Michael Perukankaan kuudenkymmenen metrin juoksu, hajoamassa koko ajan käsiin. Siitä huolimatta, se lopulta pysyy kontrollissa. Kutosessa mielenkiintoista on siis sen dialektinen ristiriita dynaamisen nyt-hetken ja kontrollissa pysyvän kokonaisuuden välillä.
Sellainen on elämäkin. Siinä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, eikä kaikki ole joka hetki kontrollissamme. Elämä on sarja kierkegaardilaisia hyppyjä tuntemattomaan: on uskallettava, hyvin tietäen että alastulo ei välttämättä tapahdu telemarkilla. Silti hyppääminen kannattaa.
Ainoa levytys, joka kuvaa tätä prosessia tyydyttävästi, on sir Thomas Beechamin vuoden 1947 klassikkolevytys, joka oli Sibeliuksen itsensä mielestä paras koskaan (hänen elinaikanaan) tehty levytys mistään hänen teoksestaan. Minun on helppo yhtyä tähän autoritatiiviseen näkemykseen ainakin siinä, että Beecham on tämän teoksen ymmärtäjänä suuri yksinäinen, edelleenkin ainoa. Beecham ymmärsi, että musiikki kertoo ympäröivästä maailmasta ja elämästä, tai ainakin kuvaa sitä, ja että tämä elämä on jännittävä prosessi, jossa voi mennä nenilleen, mutta tärkeintä on oma, kirkas käsitys siitä, mistä siinä oikein on kysymys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti