Laukaistuani vilkkaaksi äityneen keskustelun kansallisesta kaupunkipuistosta Hesarissakin mainostetussa Facebook-ryhmässä Lisää kaupunkia Helsinkiin, koin tarvetta puolustaa Keskuspuistoa kaikenvärisiä gryndereitä vastaan. Jo se, että haluan laittaa näppini edelleenkin Helsingin kaupunkisuunnitteluun, johtuu suurimmaksi osaksi Helsingin Keskuspuistosta. Helsingin Keskuspuisto oli minulle myös syy lähteä mukaan puoluepolitiikkaan, ja edelleenkin politiikka on minulle alisteinen kaupunkisuunnittelulle, ja kaupunki minun arvomaailmassani perustelee kaupunkimetsien ja puistojen itseisarvon.
Keskuspuisto on minulle työn ulkopuolella ystävieni lisäksi toinen tärkeimmistä syistä, miksi palaan aika ajoin Helsinkiin. Maununneva, Hakuninmaa, Pakila, Maunula, Länsi-Pasila, Ruskeasuo, Meilahti, Metsälä, Kivihaka, jotka rajautuvat Keskuspuistoon, saavat siitä sekä ihan konkreettista arvonnousua että elämänlaadun kasvamista. Keskuspuisto imee itseensä sulamis- ja hulevedet, puhdistaa lähikaupunginosien ilman sekä imee itseensä Tampereelle asti nykyään jatkuvan Hämeenlinnantien saastat, toimien siis suodattimena. Suodattimena se toimii myös liikennemelulle samaa valtatietä vastaan. Lähiviheralue se on myös pikkuhuopalahtelaisille, töölöläisille, oikeastaan koko Vironniemelle, haagalaisille ja kannelmäkeläisille. Näillä alueilla taitaa asua jokseenkin yhtä paljon asukkaita kuin koko Turussa? Keskuspuistoa käyttävät laajalti myös esimerkiksi Kaivokselassa ja Myyrmäessä asuvat.
Keskuspuisto tarjoaa puhtaan ja turvallisen, suoran päivittäisreitin työmatkapyöräilijöille. Esimerkiksi Kannelmäessä asuessani jouduin ylittämään vain kaksi katua työskennellessäni Töölössä, ja nyt kun Nordenskiöldinkadun silta valmistui, ylityksiä olisi vain yksi. Pelkästään 20 km päivittäinen työmatkapyöräily riittää pitämään ihan kohtuullisessa kunnossa, puhumattakaan niistä kymmenistä tuhansista juoksukilometreistä, jotka olisivat jääneet juoksematta ilman Keskuspuistoa. Ja usein jääkaappini olisi ollut aika tyhjä ilman satoja ja taas satoja litroja Keskuspuistosta kotiin kannettuja sieniä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hakuninmaa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hakuninmaa. Näytä kaikki tekstit
23.2.2010
Kaarelan koulutilanteesta
Nk. "palveluverkkoesitys" uhkaa lakkauttaa Kaarelan alueelta ainakin yhden koulurakennuksen. Tässä tarkastelussa Malminkartano näytetään pidetyksi erillään, se kun ei oikein nivelly muuhun Kaarelaan. Tämä varmaankin siksi että sen erottaa muusta Kaarelasta Mätäjoki, ainoa liikenneyhteys on M-juna (paitsi pieneen osaan Hakuninmaata Malminkartanosta pääsee Malminkartanontietä ja Sorolantietä) ja siksi, että se on selvästi muuta Kaarelaa nuorempi alue. Nyt Kaarelan noin 20 000 asukkaan alueella - joka kattaa siis tässä tarkastelussa Kannelmäen, Hakuninmaan ja Maununnevan - toimii neljä koulurakennusta: Kanneltie 1, jossa käydään luokka-asteet 1-6, Pelimanni, joka kattaa samat ikäluokat, Maununnevan nk. "puukoulu", jossa voi käydä kaksi ensimmäistä kouluvuotta ja Etelä-Kaarelan yhteiskoulun rakennus, joka kattaa entistä yläastetta vastaavat luokat. Lukiota alueella ei enää ole sen jälkeen kun EKL:n lukio lakkautettiin.
Pelimanni ja Vanha Kantsu ovat käytännössä kaksi eri maailmaa. Vanhalta koululta ei ainakaan sinä aikana kun itse kävin koulua Kaarelassa(1980-1990) ollut mitään kanssakäymistä Pelimannin kanssa, enkä tiedä ketään koko kouluaikanani, joka olisi ääneen tunnustanut edes tunteneensa ketään ko.koulua käynyttä. Tuolloin vedenjakajana oli suunnilleen junarata: kaikki, joka tuli Kannelmäen aseman lounais- tai eteläpuolelta, ns. uudelta puolelta, koettiin jotenkin risaiseksi, likaiseksi, köyhäksi, vaaralliseksi, nuhjuiseksija epäsosiaaliseksi. Kanneltie 1:n koulu on perinteisesti palvellut enemmän alueen säätyläistöä, siis mikäli sellaista Kantsussa on. Kannelmäessä säätyläistö tarkoittaa omistusasujaa, joka äänestää kerrostaloissa demareita ja omakotitaloissa Kokoomusta.
Toki, ei asia ihan nyt näin mene. Kanneltie 1:sen koululla on vanhemmat perinteet, mutta on senkin oppilaskunnissa erittäin paljon kaupunginasuntoasukkaita ja rikkinäisten päihdeongelmaperheiden lapsia. Ilmeisesti näitä on kuitenkin enemmän Pelimannissa, tai ainakin niin sanoo paikallinen perimätieto. Ja vaikka sääty periytyy edelleenkin, niin ehkä lopultakin sosioekonomista ja ties mitä kurjalistoa ei olekaan Pelimannin oppilasaines, vaan heidän vanhempansa, jotka eivät jaksa lobata erinomaisen hienon koulutalonsa puolesta.
Ehkä parhaiten Kannelmäen sisäistä jakautumista kuvaa vuoden 83 kuuluisa puukotustapaus - ainoa kerta kun Kantsu on ylittänyt valtakunnallisen uutiskynnyksen - jolloin ikäiseni 12-vuotias poika löydettiin riekaleina Pelimannintien päässä olevasta 1.maailmansodan aikaisesta bunkkerista. Tekijä oli samanikäinen kaveri, ja sekä tekijä että uhri olivat Pelimannin koulusta. Jos poikaraukka löydettiin bunkkerista, tämä bunkkeri on myös vanhan ja uuden Kantsun välillä. Ainakin tämä bunkkeri vahvisti jakoa turvalliseksi koetun, Vanhan Kannelmäen ja vaarallisen uuden Kantsun välillä.
Kantsussa koulu on leimannut ja viimeistellyt paikallisen säätykierron: vaikka olisit ehkä ollut ns. hyväksyttävästä taustasta, virallinen Kannelmäki dissasi sinut, jos kävit Pelimannia, koska Pelimanni oli kuun kääntöpuoli. Tosin, tämä puukotus todisti myös sen, että - bunkkereista huolimatta - Kantsu on kuitenkin pieni kylä, ja uhrin nimi kiersi juoruna myös vanhalle puolelle. Tosin, kukaan vanhalta puolelta ei tuntenut häntä.
Olisi tosin mielenkiintoista tietää, mikä olisi pelimannilaisen versio Kannelmäen säätyjaosta.
Kanneltie 1:n koulurakennuksen asema lienee siis paikallisessa kouluverkkotarkastelussa vahvin, edellämainituista syistä. Se on myös oppilasmäärältään suurin, ja se palvelee koko vanhaa Kannelmäkeä. Se on myös Maununnevan puukoulun ja Pelimannin välissä, melkein keskellä Kannelmäkeä.
Maununnevan puukoulun säilytyksen puolesta puhuu se, että sen oppilaat ovat pieniä, ja eka-tokaluokkalaisten koulumatkan olisi syytä olla turvallinen ja lyhyt, mitä se ei olisi, jos Maununnevan eka- ja tokaluokkalaiset pannaan kävelemään Kaarelantietä Hämeenlinnantien ali ja Vanhaistenpuiston läpi. Puukoulun lakkauttaminen johtaisi autoralliin, jossa pienet koululaiset kuskattaisiin Kanneltie ykkösen koulutalolle Kaarelantietä. Maununnevalle on sitäpaitsi valmistunut vuosituhannen vaihteessa kokonainen uusi asuinalue, jossa asuu nimenomaan lapsiperheitä. Jos taas päädytään lakkauttamaan vaihtoehtoisesti joko Kanneltie ykkönen tai Pelimanni, koulumatka olisi mahdollinen bussi 43:lla, joka kiertää koko Kannelmäen, eikä levotonta Sitratorin ympäristöä tarvitse tällöin ylittää.
Pelimanni ja Vanha Kantsu ovat käytännössä kaksi eri maailmaa. Vanhalta koululta ei ainakaan sinä aikana kun itse kävin koulua Kaarelassa(1980-1990) ollut mitään kanssakäymistä Pelimannin kanssa, enkä tiedä ketään koko kouluaikanani, joka olisi ääneen tunnustanut edes tunteneensa ketään ko.koulua käynyttä. Tuolloin vedenjakajana oli suunnilleen junarata: kaikki, joka tuli Kannelmäen aseman lounais- tai eteläpuolelta, ns. uudelta puolelta, koettiin jotenkin risaiseksi, likaiseksi, köyhäksi, vaaralliseksi, nuhjuiseksija epäsosiaaliseksi. Kanneltie 1:n koulu on perinteisesti palvellut enemmän alueen säätyläistöä, siis mikäli sellaista Kantsussa on. Kannelmäessä säätyläistö tarkoittaa omistusasujaa, joka äänestää kerrostaloissa demareita ja omakotitaloissa Kokoomusta.
Toki, ei asia ihan nyt näin mene. Kanneltie 1:sen koululla on vanhemmat perinteet, mutta on senkin oppilaskunnissa erittäin paljon kaupunginasuntoasukkaita ja rikkinäisten päihdeongelmaperheiden lapsia. Ilmeisesti näitä on kuitenkin enemmän Pelimannissa, tai ainakin niin sanoo paikallinen perimätieto. Ja vaikka sääty periytyy edelleenkin, niin ehkä lopultakin sosioekonomista ja ties mitä kurjalistoa ei olekaan Pelimannin oppilasaines, vaan heidän vanhempansa, jotka eivät jaksa lobata erinomaisen hienon koulutalonsa puolesta.
Ehkä parhaiten Kannelmäen sisäistä jakautumista kuvaa vuoden 83 kuuluisa puukotustapaus - ainoa kerta kun Kantsu on ylittänyt valtakunnallisen uutiskynnyksen - jolloin ikäiseni 12-vuotias poika löydettiin riekaleina Pelimannintien päässä olevasta 1.maailmansodan aikaisesta bunkkerista. Tekijä oli samanikäinen kaveri, ja sekä tekijä että uhri olivat Pelimannin koulusta. Jos poikaraukka löydettiin bunkkerista, tämä bunkkeri on myös vanhan ja uuden Kantsun välillä. Ainakin tämä bunkkeri vahvisti jakoa turvalliseksi koetun, Vanhan Kannelmäen ja vaarallisen uuden Kantsun välillä.
Kantsussa koulu on leimannut ja viimeistellyt paikallisen säätykierron: vaikka olisit ehkä ollut ns. hyväksyttävästä taustasta, virallinen Kannelmäki dissasi sinut, jos kävit Pelimannia, koska Pelimanni oli kuun kääntöpuoli. Tosin, tämä puukotus todisti myös sen, että - bunkkereista huolimatta - Kantsu on kuitenkin pieni kylä, ja uhrin nimi kiersi juoruna myös vanhalle puolelle. Tosin, kukaan vanhalta puolelta ei tuntenut häntä.
Olisi tosin mielenkiintoista tietää, mikä olisi pelimannilaisen versio Kannelmäen säätyjaosta.
Kanneltie 1:n koulurakennuksen asema lienee siis paikallisessa kouluverkkotarkastelussa vahvin, edellämainituista syistä. Se on myös oppilasmäärältään suurin, ja se palvelee koko vanhaa Kannelmäkeä. Se on myös Maununnevan puukoulun ja Pelimannin välissä, melkein keskellä Kannelmäkeä.
Maununnevan puukoulun säilytyksen puolesta puhuu se, että sen oppilaat ovat pieniä, ja eka-tokaluokkalaisten koulumatkan olisi syytä olla turvallinen ja lyhyt, mitä se ei olisi, jos Maununnevan eka- ja tokaluokkalaiset pannaan kävelemään Kaarelantietä Hämeenlinnantien ali ja Vanhaistenpuiston läpi. Puukoulun lakkauttaminen johtaisi autoralliin, jossa pienet koululaiset kuskattaisiin Kanneltie ykkösen koulutalolle Kaarelantietä. Maununnevalle on sitäpaitsi valmistunut vuosituhannen vaihteessa kokonainen uusi asuinalue, jossa asuu nimenomaan lapsiperheitä. Jos taas päädytään lakkauttamaan vaihtoehtoisesti joko Kanneltie ykkönen tai Pelimanni, koulumatka olisi mahdollinen bussi 43:lla, joka kiertää koko Kannelmäen, eikä levotonta Sitratorin ympäristöä tarvitse tällöin ylittää.
19.6.2009
Monta kylää yhdessä kaupunginosassa
Mikonmäki.
Juttu on julkaistu viimeisimmässä Tanotorvi-lehden numerossa.
Asukasluvultaan Helsingin kokoinen Oslo on pinta-alaltaan suunnilleen kolme helsinkiä. Se on kuitenkin paljon Helsinkiä kompaktimpi. Kaupunkimainen asutus leviää täällä paljon Helsinkiä laajemmalle alueelle; sitävastoin lähiöitä on paljon vähemmän.
Koska Oslo on Helsinkiä vanhempi kaupunki, täällä on havaittavissa ilmiö, jota englanniksi kutsutaan nimellä ”inner city”; tällä ei tarkoiteta kaupungin keskustaa, vaan sen ympärillä olevia yleensä alunperin työväenluokkaisia asuinalueita, jotka ainakin angloamerikkalaisissa kaupungeissa ovat usein kurjistuneita. Nämä alueet rakennettiin tehdastyöläisten asuinalueiksi; kun tehtaat jättivät länsimaiset kaupunkikeskustat viimeistään 70-luvulla, sisäkaupunkien asukkaille tämä merkitsi lopun alkua.
Oslossa ei sisäkaupunki kuitenkaan ole samassa mielessä kurjistunut kuin Englannissa tai Yhdysvalloissa, vaikka esimerkiksi sellaiset alueet kuin Sagene ja Grünerløkka ovatkin perinteisesti työväenluokkaisia asuinalueita, jotka ovat viime aikoina kokeneet arvonnousun, niin kutsutun gentrifikaation. Helsingissä vastaava alue on lähinnä Kallio, josta on tullut trendikäs ja jonne on muuttanut paljon uusia asukkaita, jotka haluavat asua lähellä Helsingin keskustaa, koska heitä vetää kaupunkikulttuurin syke sekä suurkaupunkikulttuurin moninaisuus.
Oslossa nämä alueet sijaitsevat kaupungin itäisen puoliskon sisäosissa; niitä kutsutaan yhteisnimellä ”inre øst”. Lisääntynyt kysyntä on johtanut näiden alueiden hintatason nousuun; ne ovat ylihinnoitelleet itsensä omille ”alkuasukkailleen”, kun taas lisääntyneen kysynnän aiheuttajat – lähinnä elämäntapavähemmistöt ja boheemit – haluavat asua näillä alueilla, maksoi mitä maksoi. Sen, mitä asumiskustannuksissa häviää, on mahdollista säästää hyvien raitiotieyhteyksien ja keskustaan käveltävissä olevan matkan mahdollistamassa autottomuudessa ja syömällä purkkihernekeittoa.
Vaikka Oslo onkin kokonaisuutena fyysiseltä rakenteeltaan Helsinkiä tiiviimpi, sisäisesti – sosiaalisesti ja kulttuurisesti – se on sitä heterogeenisempi. Oslosta sanotaankin, ettei se ole kaupunki, vaan useiden kylien muodostama kokonaisuus. Tämä heijastuu myös Oslon paikallishallintoon ja –demokratiaan; kun Helsinki on hallinnollisesti jakautunut suurpiireihin, niin täällä kaupunki on jakautunut 27 hallinnolliseen kaupunginosaan, jotka lisäksi ovat sisäisesti jakautuneet ala-alueisiin. Kaupunginosilla on myös oma kaupunginosavaltuustonsa, joilla on rajallinen määrä valtaa lähinnä paikallisen ympäristön ja kulttuuriperinnön vaalijoina niin kauan kuin niiden toiminta ei ”uhkaa” kaupungin kokonaisuuden tasapainoisen kehityksen suunnittelua.
Esimerkiksi Bislett-St. Hanshaugenin hallinnollinen kaupunginosa jakautuu useisiin osa-alueisiin, kuten Ila, Bolteløkka, Lindern, Hammersborg, Fagerborg tai Adamstuen. Näistä alueista erottuu ulkopuolisen silmillä lähinnä Lindern, joka on rakennustavaltaan yhtenäinen, suhteellisen selvärajainen puutarhakaupunki.
Erotuksena Helsinkiin, Oslon sisäkaupungissa on tarjolla myös sosiaalista asumista. Tästä seuruksena siellä asuu myös väestöryhmiä, joilla ei muuten olisi varaa asua siellä, kuten maahanmuuttajia, jotka Helsingissä on ghettoutettu Itä-Helsingin lähiöihin ja M-junan varteen.
Helsingissä Osloon verrattavaa alueellista hienojakoa on harvassa; esimerkistä käy taas Kallio, joka on ”jakautunut” esimerkiksi Torkkelinmäkeen, Hakaniemeen, Merihakaan ja Linjoihin. Kaarela taas on jakautunut Kannelmäkeen, Malminkartanoon, Hakuninmaahan ja Maununevaan; lisäksi Kannelmäestä löytyvät Vanhan Kannelmäen kerrostalo- ja pientaloalueet, Mikonmäki, Kannelkylä, Tulitikkutalot ja niin edelleen.
Kannelmäen aluejako ei ole kattava, kuten Helsingissä ei yleensäkään, sillä se edellyttäisi pidempää paikallishistoriaa, jonka aikana paikallinen merkityksenantoprosessi olisi ehtinyt muotoutua. Kannelmäessä onkin alueita, joilla ei ole omaa nimeä – joista suurin osa sijaitsee M-junaradan länsipuolella - vaikka Kannelmäessä onkin selkeää alueellista jakautumista lähinnä eri aikakausien rakennustapojen mukaan.
Rakennustavan ohella toinen jakava periaate on juuri mainittu M-juna; sen itäpuolella oleva, 70-luvun itäpuolella oleva Mikonmäen alue ja radan vastakkaisella puolella oleva alue, joka jäsentyy Klaneettitien ja Pelimannintien ympärille, ovat samaa, saman aikakauden elementtirakentamista. Ala-alueiden hahmottaminen vaatiikin paikallistuntemusta, sillä ne eivät välttämättä erotu toisistaan alueellisesti mitenkään selvärajaisesti, eikä rakennustyypeissäkään välttämättä ole näkyvää eroa.
Joskus aluejaon ”merkitsijät” ovat luonnollisia, kuten joet tai vuorijonot. Joskus taas ne ovat tulosta inhimillisestä toiminnasta: esimerkiksi moottoritiet tai junaradat ovat alueiden jakajina ehdottomia siinä missä luonnon omat rajat. Kun Mätäjoessa virtasi vettä jo paljon ennen kuin Kannelmäen koira sai vastapoolikseen Malminkartanon kissan, niin Hämeenlinnantie taas on tehnyt rajan Kannelmäen ja Maununnevan välillä näkyväksi.
Kannelmäen esimerkin perusteella on mahdollista arvella, että ala-alueiden nimeäminen päättyi 1970-luvun puolivälissä; ehkä paikallinen merkityksenantoprosessi kestää noin 35-40 vuotta. Tästäkin säännöstä tosin on poikkeus; en tiedä, että vanhaa ostoskeskusta vastapäätä olevaa 60-luvun tornitaloaluetta kutsuttaisiin millään erityisellä nimellä, vaikka se on sekä tyylillisesti että alueellisesti selvärajainen kokonaisuus.
Mielenkiinnolla jään odottamaan, kehkeytyykö Kannelmäkeen ja muualle Helsinkiin uusia alueita, siis vanhojen alueiden ala-alueille uusia nimiä. Historiaa luodaan koko ajan. Julistankin samalla paikallishistoriaan pohjautuvan mielikuvituksen laukkakilpailun avatuksi!
Juttu on julkaistu viimeisimmässä Tanotorvi-lehden numerossa.
Asukasluvultaan Helsingin kokoinen Oslo on pinta-alaltaan suunnilleen kolme helsinkiä. Se on kuitenkin paljon Helsinkiä kompaktimpi. Kaupunkimainen asutus leviää täällä paljon Helsinkiä laajemmalle alueelle; sitävastoin lähiöitä on paljon vähemmän.
Koska Oslo on Helsinkiä vanhempi kaupunki, täällä on havaittavissa ilmiö, jota englanniksi kutsutaan nimellä ”inner city”; tällä ei tarkoiteta kaupungin keskustaa, vaan sen ympärillä olevia yleensä alunperin työväenluokkaisia asuinalueita, jotka ainakin angloamerikkalaisissa kaupungeissa ovat usein kurjistuneita. Nämä alueet rakennettiin tehdastyöläisten asuinalueiksi; kun tehtaat jättivät länsimaiset kaupunkikeskustat viimeistään 70-luvulla, sisäkaupunkien asukkaille tämä merkitsi lopun alkua.
Oslossa ei sisäkaupunki kuitenkaan ole samassa mielessä kurjistunut kuin Englannissa tai Yhdysvalloissa, vaikka esimerkiksi sellaiset alueet kuin Sagene ja Grünerløkka ovatkin perinteisesti työväenluokkaisia asuinalueita, jotka ovat viime aikoina kokeneet arvonnousun, niin kutsutun gentrifikaation. Helsingissä vastaava alue on lähinnä Kallio, josta on tullut trendikäs ja jonne on muuttanut paljon uusia asukkaita, jotka haluavat asua lähellä Helsingin keskustaa, koska heitä vetää kaupunkikulttuurin syke sekä suurkaupunkikulttuurin moninaisuus.
Oslossa nämä alueet sijaitsevat kaupungin itäisen puoliskon sisäosissa; niitä kutsutaan yhteisnimellä ”inre øst”. Lisääntynyt kysyntä on johtanut näiden alueiden hintatason nousuun; ne ovat ylihinnoitelleet itsensä omille ”alkuasukkailleen”, kun taas lisääntyneen kysynnän aiheuttajat – lähinnä elämäntapavähemmistöt ja boheemit – haluavat asua näillä alueilla, maksoi mitä maksoi. Sen, mitä asumiskustannuksissa häviää, on mahdollista säästää hyvien raitiotieyhteyksien ja keskustaan käveltävissä olevan matkan mahdollistamassa autottomuudessa ja syömällä purkkihernekeittoa.
Vaikka Oslo onkin kokonaisuutena fyysiseltä rakenteeltaan Helsinkiä tiiviimpi, sisäisesti – sosiaalisesti ja kulttuurisesti – se on sitä heterogeenisempi. Oslosta sanotaankin, ettei se ole kaupunki, vaan useiden kylien muodostama kokonaisuus. Tämä heijastuu myös Oslon paikallishallintoon ja –demokratiaan; kun Helsinki on hallinnollisesti jakautunut suurpiireihin, niin täällä kaupunki on jakautunut 27 hallinnolliseen kaupunginosaan, jotka lisäksi ovat sisäisesti jakautuneet ala-alueisiin. Kaupunginosilla on myös oma kaupunginosavaltuustonsa, joilla on rajallinen määrä valtaa lähinnä paikallisen ympäristön ja kulttuuriperinnön vaalijoina niin kauan kuin niiden toiminta ei ”uhkaa” kaupungin kokonaisuuden tasapainoisen kehityksen suunnittelua.
Esimerkiksi Bislett-St. Hanshaugenin hallinnollinen kaupunginosa jakautuu useisiin osa-alueisiin, kuten Ila, Bolteløkka, Lindern, Hammersborg, Fagerborg tai Adamstuen. Näistä alueista erottuu ulkopuolisen silmillä lähinnä Lindern, joka on rakennustavaltaan yhtenäinen, suhteellisen selvärajainen puutarhakaupunki.
Erotuksena Helsinkiin, Oslon sisäkaupungissa on tarjolla myös sosiaalista asumista. Tästä seuruksena siellä asuu myös väestöryhmiä, joilla ei muuten olisi varaa asua siellä, kuten maahanmuuttajia, jotka Helsingissä on ghettoutettu Itä-Helsingin lähiöihin ja M-junan varteen.
Helsingissä Osloon verrattavaa alueellista hienojakoa on harvassa; esimerkistä käy taas Kallio, joka on ”jakautunut” esimerkiksi Torkkelinmäkeen, Hakaniemeen, Merihakaan ja Linjoihin. Kaarela taas on jakautunut Kannelmäkeen, Malminkartanoon, Hakuninmaahan ja Maununevaan; lisäksi Kannelmäestä löytyvät Vanhan Kannelmäen kerrostalo- ja pientaloalueet, Mikonmäki, Kannelkylä, Tulitikkutalot ja niin edelleen.
Kannelmäen aluejako ei ole kattava, kuten Helsingissä ei yleensäkään, sillä se edellyttäisi pidempää paikallishistoriaa, jonka aikana paikallinen merkityksenantoprosessi olisi ehtinyt muotoutua. Kannelmäessä onkin alueita, joilla ei ole omaa nimeä – joista suurin osa sijaitsee M-junaradan länsipuolella - vaikka Kannelmäessä onkin selkeää alueellista jakautumista lähinnä eri aikakausien rakennustapojen mukaan.
Rakennustavan ohella toinen jakava periaate on juuri mainittu M-juna; sen itäpuolella oleva, 70-luvun itäpuolella oleva Mikonmäen alue ja radan vastakkaisella puolella oleva alue, joka jäsentyy Klaneettitien ja Pelimannintien ympärille, ovat samaa, saman aikakauden elementtirakentamista. Ala-alueiden hahmottaminen vaatiikin paikallistuntemusta, sillä ne eivät välttämättä erotu toisistaan alueellisesti mitenkään selvärajaisesti, eikä rakennustyypeissäkään välttämättä ole näkyvää eroa.
Joskus aluejaon ”merkitsijät” ovat luonnollisia, kuten joet tai vuorijonot. Joskus taas ne ovat tulosta inhimillisestä toiminnasta: esimerkiksi moottoritiet tai junaradat ovat alueiden jakajina ehdottomia siinä missä luonnon omat rajat. Kun Mätäjoessa virtasi vettä jo paljon ennen kuin Kannelmäen koira sai vastapoolikseen Malminkartanon kissan, niin Hämeenlinnantie taas on tehnyt rajan Kannelmäen ja Maununnevan välillä näkyväksi.
Kannelmäen esimerkin perusteella on mahdollista arvella, että ala-alueiden nimeäminen päättyi 1970-luvun puolivälissä; ehkä paikallinen merkityksenantoprosessi kestää noin 35-40 vuotta. Tästäkin säännöstä tosin on poikkeus; en tiedä, että vanhaa ostoskeskusta vastapäätä olevaa 60-luvun tornitaloaluetta kutsuttaisiin millään erityisellä nimellä, vaikka se on sekä tyylillisesti että alueellisesti selvärajainen kokonaisuus.
Mielenkiinnolla jään odottamaan, kehkeytyykö Kannelmäkeen ja muualle Helsinkiin uusia alueita, siis vanhojen alueiden ala-alueille uusia nimiä. Historiaa luodaan koko ajan. Julistankin samalla paikallishistoriaan pohjautuvan mielikuvituksen laukkakilpailun avatuksi!
24.11.2008
Sodanjulistus rakennusvirastolle
Talvi on sitten tullut Helsinkiin. Lumi pehmentää ja tuo valoa marraskuun harmauteen. Samaten se pehmentää jalkakäytävät kulkukelvottomiksi, koska ensimmäinen toimi, joka lumesta seuraa, on katujen auraaminen jalkakäytäville.
Ymmärrän, että ihmisten on päästävä liikkumaan päivittäisiin askareisiinsa, mitä ne sitten ovatkaan. Ymmärrän myös sen, että niillä samoilla kaduilla, jotka aurataan lexuksia ja fiatteja varten, ajaa myös HKL:n busseja, jotka jäisivät pilttuisiinsa ilman aurausta.
Kuitenkin, Helsingin ulkoalueiden hoidossa tulisi aina olla lähtökohtana ihminen ja hänen tarpeensa. Tämän lisäksi Helsingin ulkoalueiden hoidosta vastaavaa Rakennusvirastoa ohjaavan Yleisten töiden lautakunnan tulisi huolehtia siitä, että jalankulku olisi aina ensisijainen kulkemismuoto Helsingissä, sillä tosiasiallisesti se on sitä: lähikauppaankin on mahdotonta päästä esimerkiksi lastenvaunuilla, rollaattorilla tai pyörätuolilla, jos kaduilta on lakaistu noin 20-30 sentin tiiviiksi pakkautunut lumikuorma jalkakäytäville.
Kerrostaloalueilla pärjää miten kuten, jos omalta kotiovelta pääsee suoraan bussilla kauppaan tai muille asioille. Voin kuitenkin kuvitella, että viereisillä Maununnevalla ja Hakuninmaalla kulku ilman omaa autoa on nyt mahdotonta.
Vetoankin siis Yleisten töiden lautakuntaan: kadut ja jalkakäytävät tulee aurata samaan aikaan!
Ymmärrän, että ihmisten on päästävä liikkumaan päivittäisiin askareisiinsa, mitä ne sitten ovatkaan. Ymmärrän myös sen, että niillä samoilla kaduilla, jotka aurataan lexuksia ja fiatteja varten, ajaa myös HKL:n busseja, jotka jäisivät pilttuisiinsa ilman aurausta.
Kuitenkin, Helsingin ulkoalueiden hoidossa tulisi aina olla lähtökohtana ihminen ja hänen tarpeensa. Tämän lisäksi Helsingin ulkoalueiden hoidosta vastaavaa Rakennusvirastoa ohjaavan Yleisten töiden lautakunnan tulisi huolehtia siitä, että jalankulku olisi aina ensisijainen kulkemismuoto Helsingissä, sillä tosiasiallisesti se on sitä: lähikauppaankin on mahdotonta päästä esimerkiksi lastenvaunuilla, rollaattorilla tai pyörätuolilla, jos kaduilta on lakaistu noin 20-30 sentin tiiviiksi pakkautunut lumikuorma jalkakäytäville.
Kerrostaloalueilla pärjää miten kuten, jos omalta kotiovelta pääsee suoraan bussilla kauppaan tai muille asioille. Voin kuitenkin kuvitella, että viereisillä Maununnevalla ja Hakuninmaalla kulku ilman omaa autoa on nyt mahdotonta.
Vetoankin siis Yleisten töiden lautakuntaan: kadut ja jalkakäytävät tulee aurata samaan aikaan!
9.7.2007
Ulkoilijan hätähuuto Keskuspuiston puolesta
Tältä näyttää Hakamäentien laajennustyömaan takia Keskuspuisto. Ilmalan kohdalla metsään on puhkaistu tällainen uusi ulkoilutie kauhakuormaajille.
Olin toissa kesänä Helsingissä järjestettyjen yleisurheilun mm-kisojen aikaan lenkillä, vaikka kiihkeälle penkkiurheilijalle lämpimältä kotisohvalta ylösnouseminen sateiseen ja koleaan Helsinkiin vaatikin suurta tahdonvoimaa. Tällöin törmäsin lenkilläni Laaksossa muutamiin puihin kuin itsestään ilmaantuneisiin paperilappuihin, joissa puut julistivat hätäänsä siitä, mitä niille olisi pian tapahtumassa. Oma hätäni oli suuri, mutta vielä suurempi oli järkytykseni raahauduttuani jälleen samoille kulmille ainakin 35 nimbynkuseman etäisyydelle. Keskuspuiston aivan eteläisen reunan uhatun lehtonatan kasvupaikan ylitse oli ajanut hävityksen kauhistus, joulukuiseen metsään oli ajanut traktori, jonka jäljet olivat kuin vielä kunnolla parantumaton arpi. Yritetäänkö lehtonata tappaa?
Kun jo suhteelliseen väsyneen ja järkyttyneen nimbyn jalat alkoivat lähestymään kaukaista ja pohjoista Kannelmäkeä, juuri edellisestä järkytyksestä toipuneena ymmärsin joutuneeni keskelle kaadettujen puiden sotatannerta. Hakamäentien levennys on etenkin Ilmalan aseman kohdalla raiskannut Keskuspuistoa peruuttamattomasti ja anteeksiantamattomasti, työkoneiden jättäessä vain hitaasti parantuvia arpia herkkään metsään.
Eikä tässä vielä kaikki. Keskuspuistoa uhataan kaikkialta. Yleisten töiden lautakunnan valistuneen jäsenet koettivat huonolla menestyksellä torpata Paloheinän golfkentän laajennushankkeen, mutta onneksi sentään kaupunkisuunnittelulautakunnan valistuneet jäsenet onnistuivat edes hieman pienentämään Keskuspuistoon tunkeutuvan Kuninkaantammen alueen rajausta. Jotta Keskuspuiston teurastus ei näyttäisi niin härskiltä, osaa Keskuspuistosta ollaan ryhdytty kaupungin päättävissä elimissä kutsumaan jollakin toisella nimellä, kuten Helsinkipuistoksi, tai Yleiskaavassa keskustatoiminnoille varatuksi alueeksi.
Miten edelläkuvatut tapahtumat liittyvät toisiinsa? Kun toissa kesänä lenkilläni kuulin puiden valitushuudon, perustin poliittisista puolueista, iästä ja asuinpaikasta riippumattoman sähköpostilistan, joka on ollut myös epämuodollisen kansalaisliikkeen kanava. Ei enää palaakaan Keskuspuistosta -kansanliike haluaa muistuttaa, että postimerkkikaavoitus ei ole nimbyjen keksintö, lulujen vallankäyttöä, vaan termin tuntevat nekin, jotka käyttävät valtaa luluja vastaan.
Jos kansalle maailmanmestaruusluokan oopiumia rapautuvan kansanterveyden kustannuksella järjestävä Suomi on vieraantunut luontaistaloudesta, jossa fyysinen harjoite saatiin välittömästi arkisesta työstä ja matkasta työhön ja kouluun, yhtä lailla Suomi on vieraantunut luontosuhteestaan. Fyysinen harjoite on hankittava erikseen; sitä kutsutaan urheiluksi. Luonnostakin voidaan nauttia kohta vain kukkaruukuissa...
Helsinki on tukehtumassa väärinymmärrettyyn metropoli-identiteettiinsä ja helsinkiläiset ovat tukehtumassa siihen, että loputkin yhteisistä keuhkoistamme ollaan uhraamassa autoille ja asunnoille. Todellisissa metropoleissa - kuten New Yorkissa - ei koskaan tulisi kyseeseenkään uhrata lyhytnäköisen markkinavoiton alttareille senttiäkään kaupunkilaisten harvoista sellaisista yhteisistä alueista, joille astumiseen ei kysytä pääsylippua, ikää, rotua tai kulutusaikomusten vilpittömyyttä.
Tapahtumat Hakamäentien varrella, Hakuninmaalla, Paloheinässä ja Lääkärinkadun alueella liittyvät elimellisesti toisiinsa. Kyse on meidän kaikkien hengitysilmasta, metsästä jossa kävelemme, juoksemme, lataudumme. Mitä enemmän meidän kaikkien yhteistä Keskuspuistoamme viedään, sitä kouristuksenomaisemmin meidän on siitä on pidettävä kiinni. Jari Tervoa vapaasti siteeratakseni: kohta metsä on toisaalla, mutta sinne pääsee bussilla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)