Laukaistuani vilkkaaksi äityneen keskustelun kansallisesta kaupunkipuistosta Hesarissakin mainostetussa Facebook-ryhmässä Lisää kaupunkia Helsinkiin, koin tarvetta puolustaa Keskuspuistoa kaikenvärisiä gryndereitä vastaan. Jo se, että haluan laittaa näppini edelleenkin Helsingin kaupunkisuunnitteluun, johtuu suurimmaksi osaksi Helsingin Keskuspuistosta. Helsingin Keskuspuisto oli minulle myös syy lähteä mukaan puoluepolitiikkaan, ja edelleenkin politiikka on minulle alisteinen kaupunkisuunnittelulle, ja kaupunki minun arvomaailmassani perustelee kaupunkimetsien ja puistojen itseisarvon.
Keskuspuisto on minulle työn ulkopuolella ystävieni lisäksi toinen tärkeimmistä syistä, miksi palaan aika ajoin Helsinkiin. Maununneva, Hakuninmaa, Pakila, Maunula, Länsi-Pasila, Ruskeasuo, Meilahti, Metsälä, Kivihaka, jotka rajautuvat Keskuspuistoon, saavat siitä sekä ihan konkreettista arvonnousua että elämänlaadun kasvamista. Keskuspuisto imee itseensä sulamis- ja hulevedet, puhdistaa lähikaupunginosien ilman sekä imee itseensä Tampereelle asti nykyään jatkuvan Hämeenlinnantien saastat, toimien siis suodattimena. Suodattimena se toimii myös liikennemelulle samaa valtatietä vastaan. Lähiviheralue se on myös pikkuhuopalahtelaisille, töölöläisille, oikeastaan koko Vironniemelle, haagalaisille ja kannelmäkeläisille. Näillä alueilla taitaa asua jokseenkin yhtä paljon asukkaita kuin koko Turussa? Keskuspuistoa käyttävät laajalti myös esimerkiksi Kaivokselassa ja Myyrmäessä asuvat.
Keskuspuisto tarjoaa puhtaan ja turvallisen, suoran päivittäisreitin työmatkapyöräilijöille. Esimerkiksi Kannelmäessä asuessani jouduin ylittämään vain kaksi katua työskennellessäni Töölössä, ja nyt kun Nordenskiöldinkadun silta valmistui, ylityksiä olisi vain yksi. Pelkästään 20 km päivittäinen työmatkapyöräily riittää pitämään ihan kohtuullisessa kunnossa, puhumattakaan niistä kymmenistä tuhansista juoksukilometreistä, jotka olisivat jääneet juoksematta ilman Keskuspuistoa. Ja usein jääkaappini olisi ollut aika tyhjä ilman satoja ja taas satoja litroja Keskuspuistosta kotiin kannettuja sieniä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Maunula. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Maunula. Näytä kaikki tekstit
8.2.2013
Kaupunkimetsät ovat yleistettyjä lähipuistoja
Vaikka asunkin nyt Porvoossa, mistä konkreettisena todisteena on se, että ostotarjoukseni yhdestä porvoolaisidyllistä juuri hyväksyttiin, minulla on aina yksi juuri helsinkiläisessä maaperässä. Vaikka en enää koekaan olevani helsinkiläinen, koen silti edelleenkin joitakin paikkoja Helsingissä omikseni: Kannelmäki, Munkkivuori, Taka-Töölö ja Helsingin Keskuspuisto. Aina kun jotakin Keskuspuiston reunaa tai siihen viherkäytävälläkin yhteydessä olevaa metsäaluetta nakerretaan, minua nakerretaan. Nyt hälytys tuli Maunulasta, jossa asukas otti minuun yhteyttä kysyäkseen neuvoa kaavahuomautuksen tekemisessä, vaikka täällä Porvoossakin on metsää uhattuna. Työsarkaa riittäisi ainakin Humlassa, rakenteilla olevan Toukovuori-Skaftkärrin alueella.
Yleensä todistusaineistoa metsien luontoarvojen puolesta löytyy helpoimmin erämetsistä, joiden ajatellaan olevan koskemattomia, koska niiden virkistyskäyttö ei ole niin suurta kuin kaupunkimetsien. Vastapainoksi niiden taloudellinen hyötykäyttö onkin sitä suurempi: kun Helsingissä hakkuiden tuottotavoite kiistetään, täällä Porvoossa kaupunki hakkaa metsiään avoimesti. Kuitenkin juuri kaupunkimetsät ansaitsevat oman nostonsa ja omat argumenttinsa. Niillä on toki tärkeä merkitys paikallisen biodiversiteetin varastoina, mutta ne eivät tietenkään pärjää luontoarvoiltaan erämetsille ja niiden pääasiallinen merkitys onkin niiden käyttö, merkitys ihmisille. Keskuspuistossa käy tuhansia ihmisiä joka päivä kun taas Lapissa ei kukaan huomaa oksan katkeamista. Siinä kaupunkimetsät eroavat merkitsevästi koskemattomista erämaametsistä. Maaseutumetsät ovat olemassa ihmisestä riippumatta kun taas kaupungeissa niiden olemassaolo vaatii ihmisen jatkuvan huomion.
Meidän kaupunkimetsän puolustajien - jos keiden - tehtävänä on puolustaa metsien laadullista merkitystä ja itseisarvoa, vaikka tosin kaupunkisuunnittelijat ymmärtävätkin etupäässä numeroiksi käännettyjä arvoja. Tutkijoiden tehtävänä sitten on todistaa, että metsien virkistyskäytöllä on todellista taloudellistakin arvoa melumuureina, saasteiden ja huleveden sitojina, luontokasvatuksen antajina, lähi- ja arkiliikuttajina. Ja niin edelleen. Kaupunkimetsien arvon todistamistaakka jää meille metsän virkistyskäyttäjille.
Olen tehnyt kaupunkimetsien ja puistojen virkistyskäytön tutkimusta, kesken jäänyt väitöskirjani oli ottanut taustateorioiksi erilaiset virkistysalueiden demokratiakasvatusta ja kaupunkiympäristöön liittyvää suvaitsevaisuuskasvatusta käsittelevät teoriat. Näistä on esimerkiksi Richard Sennett kirjoittanut, ja traditio on vanha: jo New Yorkin Keskuspuisto suunniteltiin sitä silmälläpitäen, että kaupunkiluonto edistäisi suurkaupunkielämälle hyödyllistä sosiaalista sekoittumista.
Kun kaupunkisuunnittelussa puhutaan asuinalueiden sosiaalisesta sekoittumisesta, paljon vähemmälle huomiolle jää virkistysalueiden sosiaalisesti sekoittava vaikutus. Puistossa ja kaupunkimetsissä kohdataan vauvasta vaariin, sienestämässä, päiväkodin kanssa ottamassa ensikosketusta luontoon, harjoittelemassa olympiamaratonille, ulkoiluttamassa koiraa, työmatkapyöräilemässä tai rollaattorin tai lastenvaunujen kanssa ulkoilemassa. Oikeastaan vain Suomessa ja Pohjoismaissa on metsiä kaupungeissa jäljellä näihin tarkoituksiin. New Yorkin Keskuspuiston perustaja Frederick Law Olmsted olisi ollut aivan innoissaan meidän kaupunkimetsistämme, jotka ovat yleistettyjä lähipuistoja.
Yleistettyjä lähipuistoja ne ovat juuri niiden laajan käytön takia: sekä käyttötarkoituksien ja käyttäjäkunnan laajan sosioekonomisen kirjon takia. Niihin tullaan kauempaakin: minäkin palaan aina Helsingin Keskuspuistoon. Kaupunkimetsäliike on perustettu juuri tämän takia: eri puolilla asuvat tunsivat piston sydämessään aina kun jossakin metsää uhrattiin esimerkiksi liikenneväylien tai rakentamisen takia, ja Kaupunkimetsäliike antoi kanavan jakaa kokemuksia ja tietoa metsistä, oli kyse sitten luonto- tai lakitiedosta. Kaupunkimetsäliike ei vastusta rakentamista ja kaupungin kehittämistä, vaan puolustaa oikeutta lähiluontoon. Kaupunkimetsät ovat yleistettyjä lähipuistoja!
Yleensä todistusaineistoa metsien luontoarvojen puolesta löytyy helpoimmin erämetsistä, joiden ajatellaan olevan koskemattomia, koska niiden virkistyskäyttö ei ole niin suurta kuin kaupunkimetsien. Vastapainoksi niiden taloudellinen hyötykäyttö onkin sitä suurempi: kun Helsingissä hakkuiden tuottotavoite kiistetään, täällä Porvoossa kaupunki hakkaa metsiään avoimesti. Kuitenkin juuri kaupunkimetsät ansaitsevat oman nostonsa ja omat argumenttinsa. Niillä on toki tärkeä merkitys paikallisen biodiversiteetin varastoina, mutta ne eivät tietenkään pärjää luontoarvoiltaan erämetsille ja niiden pääasiallinen merkitys onkin niiden käyttö, merkitys ihmisille. Keskuspuistossa käy tuhansia ihmisiä joka päivä kun taas Lapissa ei kukaan huomaa oksan katkeamista. Siinä kaupunkimetsät eroavat merkitsevästi koskemattomista erämaametsistä. Maaseutumetsät ovat olemassa ihmisestä riippumatta kun taas kaupungeissa niiden olemassaolo vaatii ihmisen jatkuvan huomion.
Meidän kaupunkimetsän puolustajien - jos keiden - tehtävänä on puolustaa metsien laadullista merkitystä ja itseisarvoa, vaikka tosin kaupunkisuunnittelijat ymmärtävätkin etupäässä numeroiksi käännettyjä arvoja. Tutkijoiden tehtävänä sitten on todistaa, että metsien virkistyskäytöllä on todellista taloudellistakin arvoa melumuureina, saasteiden ja huleveden sitojina, luontokasvatuksen antajina, lähi- ja arkiliikuttajina. Ja niin edelleen. Kaupunkimetsien arvon todistamistaakka jää meille metsän virkistyskäyttäjille.
Olen tehnyt kaupunkimetsien ja puistojen virkistyskäytön tutkimusta, kesken jäänyt väitöskirjani oli ottanut taustateorioiksi erilaiset virkistysalueiden demokratiakasvatusta ja kaupunkiympäristöön liittyvää suvaitsevaisuuskasvatusta käsittelevät teoriat. Näistä on esimerkiksi Richard Sennett kirjoittanut, ja traditio on vanha: jo New Yorkin Keskuspuisto suunniteltiin sitä silmälläpitäen, että kaupunkiluonto edistäisi suurkaupunkielämälle hyödyllistä sosiaalista sekoittumista.
Kun kaupunkisuunnittelussa puhutaan asuinalueiden sosiaalisesta sekoittumisesta, paljon vähemmälle huomiolle jää virkistysalueiden sosiaalisesti sekoittava vaikutus. Puistossa ja kaupunkimetsissä kohdataan vauvasta vaariin, sienestämässä, päiväkodin kanssa ottamassa ensikosketusta luontoon, harjoittelemassa olympiamaratonille, ulkoiluttamassa koiraa, työmatkapyöräilemässä tai rollaattorin tai lastenvaunujen kanssa ulkoilemassa. Oikeastaan vain Suomessa ja Pohjoismaissa on metsiä kaupungeissa jäljellä näihin tarkoituksiin. New Yorkin Keskuspuiston perustaja Frederick Law Olmsted olisi ollut aivan innoissaan meidän kaupunkimetsistämme, jotka ovat yleistettyjä lähipuistoja.
Yleistettyjä lähipuistoja ne ovat juuri niiden laajan käytön takia: sekä käyttötarkoituksien ja käyttäjäkunnan laajan sosioekonomisen kirjon takia. Niihin tullaan kauempaakin: minäkin palaan aina Helsingin Keskuspuistoon. Kaupunkimetsäliike on perustettu juuri tämän takia: eri puolilla asuvat tunsivat piston sydämessään aina kun jossakin metsää uhrattiin esimerkiksi liikenneväylien tai rakentamisen takia, ja Kaupunkimetsäliike antoi kanavan jakaa kokemuksia ja tietoa metsistä, oli kyse sitten luonto- tai lakitiedosta. Kaupunkimetsäliike ei vastusta rakentamista ja kaupungin kehittämistä, vaan puolustaa oikeutta lähiluontoon. Kaupunkimetsät ovat yleistettyjä lähipuistoja!
2.2.2013
Talot, joita kodiksi kutsutaan
Ranskalainen modernistiarkkitehti Le Corbusier näki talot "asumiskoneiksi". Asumiskoneita ne ovatkin olleet 50-luvun lopulta alkaen kun lähiöitä alettiin rakentamaan. Kun vanhoilla taloilla on henki, historia, jota luonnehtivat hissin kirskahtava, vanhan puun tuoksu, kummittelevat kellarit ja ikkunalaudat, uudet talot ovat anonyymejä, steriilejä, persoonattomia. Uusiksi taloiksi luen tässä kaikki 1950-luvulta eteenpäin rakennetut asuinrakennukset.
Vaikka olen kaupunkilainen ja ymmärrän paremmin kaupunkien henkeä, niin muutettavat muuttaen, edellämainittu soveltuu myös maaseututyyppiseen rakentamiseen. Uudet omakotitalot ovat legopaketteja, joita ei pidä tuoda kaupunkien lähelle, talopastisseja. Niissä voi olla kaikki kohdallaan: on talonpoikaista yksityiskohtaa, takkaa, saunaa, mutta henkeä ei asuttavaksi asti.
Mikä sitten on lähiö? Olen kasvanut ensimmäisen polven oikein viihtyisässä lähiössä, Kannelmäessä, ja elänyt huomattavan osan varhaisaikuistumisikääni tismalleen samaa tyylikautta edustavassa Munkkivuoressa, jota ei kuitenkaan saa kutsua lähiöksi, kuten ei Lauttasaarta tai Käpylääkään, erotukseksi näistä Maunuloista, Puotiloista ja Roihuvuorista jottei asukkaiden omaisuuden arvo romahtaisi. Tämä nimeämisen valta on asunnon ostajan voitoksi; sana "lähiö" inflatoi kolmion hintaa sadallakin tuhannella eurolla.
Kannelmäki.
Joskus parisenkymmentä vuotta sitten alkoi yleistymään suuntaus, jossa kaikesta sanotusta tonttipulasta huolimatta alettiin rakentamaan kaupunkiin kaikkia maaseudun hyviksi ajateltuja puolia. Vain navetat puuttuivat näistä taloista, ei kun ladoista, jotka oli kasattu niin huteriksi että perhetappelu kaataa seinät. Viimeiset kymmenisen vuotta rakentamisen laatu on taas vähän parantunut, ostajan tappioksi. Näissä lähiökirkoista mallinsa ottaneissa taloissa hinnat ovat pilvissä, eikä niissä sen enempää yksilöllisen hengen aavistusta ole.
Pihlajatien uudistaloja. Alueella ei ole edes nimeä, mikä onkin varma epäkaupunkimaisuuden merkki. Esimerkiksi Oslossa on suunnilleen jokaisella korttelillakin oma, erottuva nimensä, siellä 27 omaleimaisen kaupunginosan lisäksi on kaupunginosien osiakin, joilla on kaikilla omat nimensä.
Länsirannan linnunpönttötalot ovat kai siinä määrin kivoja kuin nyt uudisrakentaminen voi olla, ja niiden tyylin tarkoitus tahtoo sanoa etteivät ne halua muodostaa liian suurta kontrastia vastapuolen ranta-aitoille.
Sofienberg. Ulkopuolisesta voi tosin olla vaikea sanoa, mistä yksi alue alkaa ja mihin toinen päättyy, mutta kaupungin henkeä ymmärtävä kyllä vaistoaa sen. Tärkeintä on kuitenkin historiallisuus, ei nimeämisen yksiselitteisyys.
Kun vanhoissa taloissa on henki valmiina, uusiin taloihin se pitää tuoda mukanaan. Kiinteistönvälittäjät tietävät tämän, yrittäen nimetä tyhjiä asuntojen kuoria kodeiksi. Kun Hassisen Kone lauloi Suomen koko rock-musiikin historian ehkä hienoimmassa kappaleessaan Tällä tiellä: "Aamu, sänky on vieras, kylmät seinät huokuvat tuskaa... Ja mä kävelen tätä tyhjää tietä, taloon, jota kodiksi kutsutaan, vaikka siellä ei ole minulle ketään, olen yksin tällä tyhjällä tiellä...", he varmaankin ajattelivat juuri le corbusiermaisia asumiskoneita, taloja, joissa ei ole henkeä, joihin koti pitää tuoda mukanaan.
Aikaisemman pohdiskeluni kaupunkilaisuudesta voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa. Kaupunkia ei voi kantaa kuin valoa juuttisäkeillä, kaupunki ei synny massoista, se syntyy ihmisistä, heidän teoistaan, suhteistaan ja merkityksellisestämisestään!
Vaikka olen kaupunkilainen ja ymmärrän paremmin kaupunkien henkeä, niin muutettavat muuttaen, edellämainittu soveltuu myös maaseututyyppiseen rakentamiseen. Uudet omakotitalot ovat legopaketteja, joita ei pidä tuoda kaupunkien lähelle, talopastisseja. Niissä voi olla kaikki kohdallaan: on talonpoikaista yksityiskohtaa, takkaa, saunaa, mutta henkeä ei asuttavaksi asti.
Mikä sitten on lähiö? Olen kasvanut ensimmäisen polven oikein viihtyisässä lähiössä, Kannelmäessä, ja elänyt huomattavan osan varhaisaikuistumisikääni tismalleen samaa tyylikautta edustavassa Munkkivuoressa, jota ei kuitenkaan saa kutsua lähiöksi, kuten ei Lauttasaarta tai Käpylääkään, erotukseksi näistä Maunuloista, Puotiloista ja Roihuvuorista jottei asukkaiden omaisuuden arvo romahtaisi. Tämä nimeämisen valta on asunnon ostajan voitoksi; sana "lähiö" inflatoi kolmion hintaa sadallakin tuhannella eurolla.
Kannelmäki.
Joskus parisenkymmentä vuotta sitten alkoi yleistymään suuntaus, jossa kaikesta sanotusta tonttipulasta huolimatta alettiin rakentamaan kaupunkiin kaikkia maaseudun hyviksi ajateltuja puolia. Vain navetat puuttuivat näistä taloista, ei kun ladoista, jotka oli kasattu niin huteriksi että perhetappelu kaataa seinät. Viimeiset kymmenisen vuotta rakentamisen laatu on taas vähän parantunut, ostajan tappioksi. Näissä lähiökirkoista mallinsa ottaneissa taloissa hinnat ovat pilvissä, eikä niissä sen enempää yksilöllisen hengen aavistusta ole.
Pihlajatien uudistaloja. Alueella ei ole edes nimeä, mikä onkin varma epäkaupunkimaisuuden merkki. Esimerkiksi Oslossa on suunnilleen jokaisella korttelillakin oma, erottuva nimensä, siellä 27 omaleimaisen kaupunginosan lisäksi on kaupunginosien osiakin, joilla on kaikilla omat nimensä.
Länsirannan linnunpönttötalot ovat kai siinä määrin kivoja kuin nyt uudisrakentaminen voi olla, ja niiden tyylin tarkoitus tahtoo sanoa etteivät ne halua muodostaa liian suurta kontrastia vastapuolen ranta-aitoille.
Sofienberg. Ulkopuolisesta voi tosin olla vaikea sanoa, mistä yksi alue alkaa ja mihin toinen päättyy, mutta kaupungin henkeä ymmärtävä kyllä vaistoaa sen. Tärkeintä on kuitenkin historiallisuus, ei nimeämisen yksiselitteisyys.
Kun vanhoissa taloissa on henki valmiina, uusiin taloihin se pitää tuoda mukanaan. Kiinteistönvälittäjät tietävät tämän, yrittäen nimetä tyhjiä asuntojen kuoria kodeiksi. Kun Hassisen Kone lauloi Suomen koko rock-musiikin historian ehkä hienoimmassa kappaleessaan Tällä tiellä: "Aamu, sänky on vieras, kylmät seinät huokuvat tuskaa... Ja mä kävelen tätä tyhjää tietä, taloon, jota kodiksi kutsutaan, vaikka siellä ei ole minulle ketään, olen yksin tällä tyhjällä tiellä...", he varmaankin ajattelivat juuri le corbusiermaisia asumiskoneita, taloja, joissa ei ole henkeä, joihin koti pitää tuoda mukanaan.
Aikaisemman pohdiskeluni kaupunkilaisuudesta voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa. Kaupunkia ei voi kantaa kuin valoa juuttisäkeillä, kaupunki ei synny massoista, se syntyy ihmisistä, heidän teoistaan, suhteistaan ja merkityksellisestämisestään!
22.8.2012
Huomioita keskisen Keskuspuiston kaavasta
Keskuspuiston keskiosan (Maunula-Pirkkola) asemakaavasta on keskustelutilaisuus Pirkkolan uimahallin kahviossa ke 5.9. klo 18-20. Sinne kannattaa mennä kynnelle kykenevien, ja ainakin seuraavia asioita kaavassa kannattaa pitää silmällä.
Kaikki Keskuspuiston käyttäjät mainitaan (alueella ulkoilevat, kuten osallistumis- ja arviointisuunnitelmassa todetaan) osallisiksi. Sellainen olen myös minä, vaikka nykyään asunkin Porvoossa. Minä en ole saanut kirjettä ”osallisille”, enkä olisi sellaista saanut asuessani Kannelmäessä tai Töölössäkään.
Pirkkolan parkkialueen laajennus tulee Keskuspuiston alueelle, jonne ei kuitenkaan Keskuspuiston osayleiskaavan mukaan voi sijoittaa mitään paitsi ulkoilulaitoksia ja niitä palvelevia välttämättömiä huoltolaitoksia. Pirkkolan urheilupuiston metsä on linnustollisesti arvokas kohde (kts. liite: ”arvokkaat luontokohteet”). Siellä pesii mm. palokärki, laulurastas, närhi, tiltaltti, käpytikka, sepelkyyhky, rautiainen, kuusitiainen, punatulkku, lehtokurppa.
Havainnekuvan perusteella Jokeri-raidelinja tulee kulkemaan Pirkkolantien eteläpuolelta, lähellä Hä-meenlinnantien alikulkua nykyisen Pirkkolantien linjauksen eteläpuolella. Pala tulee lähtemään siis pois Keskuspuistosta. Suunnitelmassa em. aluetta kutsutaan Maunulanpuistoksi. Siellä pesii mm. sirittäjä, kultarinta, mustapääkerttu, käpytikka, närhi, kuusitiainen, puukiipijä, satakieli, luhtakerttunen, käenpiika, pikkulepinkäinen, uuttukyyhky. Otettakoon Jokerille vaadittava tila pois mieluummin liikenneväylistä, ei metsästä.
Kaavaluonnokseen voi tutustua allaolevasta linkistä:
http://ptp.hel.fi/hanke/Applications/hanke/showdata.asp?sour=haku&AlueID=2012-005245&makeprint=yes
Kaikki Keskuspuiston käyttäjät mainitaan (alueella ulkoilevat, kuten osallistumis- ja arviointisuunnitelmassa todetaan) osallisiksi. Sellainen olen myös minä, vaikka nykyään asunkin Porvoossa. Minä en ole saanut kirjettä ”osallisille”, enkä olisi sellaista saanut asuessani Kannelmäessä tai Töölössäkään.
Pirkkolan parkkialueen laajennus tulee Keskuspuiston alueelle, jonne ei kuitenkaan Keskuspuiston osayleiskaavan mukaan voi sijoittaa mitään paitsi ulkoilulaitoksia ja niitä palvelevia välttämättömiä huoltolaitoksia. Pirkkolan urheilupuiston metsä on linnustollisesti arvokas kohde (kts. liite: ”arvokkaat luontokohteet”). Siellä pesii mm. palokärki, laulurastas, närhi, tiltaltti, käpytikka, sepelkyyhky, rautiainen, kuusitiainen, punatulkku, lehtokurppa.
Havainnekuvan perusteella Jokeri-raidelinja tulee kulkemaan Pirkkolantien eteläpuolelta, lähellä Hä-meenlinnantien alikulkua nykyisen Pirkkolantien linjauksen eteläpuolella. Pala tulee lähtemään siis pois Keskuspuistosta. Suunnitelmassa em. aluetta kutsutaan Maunulanpuistoksi. Siellä pesii mm. sirittäjä, kultarinta, mustapääkerttu, käpytikka, närhi, kuusitiainen, puukiipijä, satakieli, luhtakerttunen, käenpiika, pikkulepinkäinen, uuttukyyhky. Otettakoon Jokerille vaadittava tila pois mieluummin liikenneväylistä, ei metsästä.
Kaavaluonnokseen voi tutustua allaolevasta linkistä:
http://ptp.hel.fi/hanke/Applications/hanke/showdata.asp?sour=haku&AlueID=2012-005245&makeprint=yes
16.2.2011
Pakotetaanko kuntoliikkuja autoilijaksi?
Pitkiä juoksulenkkejä harrastavana, lenkin jälkeen olisi hyvä saada mahdollisimman tuoreeltaan hoidettua lenkin aikana syntynyt hiilihydraattivaje. Laadukkaimmin ja halvimmin se hoituisi omilla eväillä. Yksi pieni ongelma vaan: missä ne voi säilyttää?
Ensimmäisellä – ja edelleenkin tähän asti viimeisimmällä – maratonillani olin käynyt piilottamassa juomapullon fillarilla reitin varteen etukäteen. Ei ollut kukaan onneksi löytänyt sitä pusikosta ja käynyt kusaisemassa.
Kesähelteillä kuljetan usein mukanani pientä rahasummaa, jotta voin ostaa itselleni evään lenkin jälkeen. Tai jos on oikein kuuma, juotavaa kesken lenkin.
Olen joskus käynyt juoksemassa autoilevien ystävieni kanssa. Auto on aika kätevä mukana kulkeva pukukoppi ja jääkaappi. Itselläni ei kuitenkaan ole autoa, enkä aio ajokorttia juoksuharrastukseni takia ajaa.
Ehdotan Helsingin kaupungin liikuntavirastolle lukittavien kaappien pystyttämistä keskeisimmille ulkoilualueille. Esimerkiksi Keskuspuistossa sellaisia voisi olla Laaksossa, Maunulassa, Pirkkolassa, Paloheinässä ja Pitkäkoskella ulkoilumajojen ja muiden liikuntalaitosten yhteydessä. Ainakin Pirkkolassa sellaisia tosin taitaa olla, mutta koska ne ovat sisätiloissa, niihin ei pääse käsiksi jos nauttii esimerkiksi myöhäisistä iltalenkeistä. Olisikin parempi järjestää lukittavia kaappeja - esimerkiksi kolikkopantillisia - ulkotiloihin.
Ei luulisi olevan vaikeaa, mutta se olisi kuntoliikkujille erinomainen palvelu, josta autoton kiittäisi! Ja ne olisivat huomattava ravitsemuksellinen parannus niihin suklaapatukoihin, joita saa ostaa esimerkiksi Pirkkolan automaatista, joka ei välttämättä aina edes toimi.
Ensimmäisellä – ja edelleenkin tähän asti viimeisimmällä – maratonillani olin käynyt piilottamassa juomapullon fillarilla reitin varteen etukäteen. Ei ollut kukaan onneksi löytänyt sitä pusikosta ja käynyt kusaisemassa.
Kesähelteillä kuljetan usein mukanani pientä rahasummaa, jotta voin ostaa itselleni evään lenkin jälkeen. Tai jos on oikein kuuma, juotavaa kesken lenkin.
Olen joskus käynyt juoksemassa autoilevien ystävieni kanssa. Auto on aika kätevä mukana kulkeva pukukoppi ja jääkaappi. Itselläni ei kuitenkaan ole autoa, enkä aio ajokorttia juoksuharrastukseni takia ajaa.
Ehdotan Helsingin kaupungin liikuntavirastolle lukittavien kaappien pystyttämistä keskeisimmille ulkoilualueille. Esimerkiksi Keskuspuistossa sellaisia voisi olla Laaksossa, Maunulassa, Pirkkolassa, Paloheinässä ja Pitkäkoskella ulkoilumajojen ja muiden liikuntalaitosten yhteydessä. Ainakin Pirkkolassa sellaisia tosin taitaa olla, mutta koska ne ovat sisätiloissa, niihin ei pääse käsiksi jos nauttii esimerkiksi myöhäisistä iltalenkeistä. Olisikin parempi järjestää lukittavia kaappeja - esimerkiksi kolikkopantillisia - ulkotiloihin.
Ei luulisi olevan vaikeaa, mutta se olisi kuntoliikkujille erinomainen palvelu, josta autoton kiittäisi! Ja ne olisivat huomattava ravitsemuksellinen parannus niihin suklaapatukoihin, joita saa ostaa esimerkiksi Pirkkolan automaatista, joka ei välttämättä aina edes toimi.
10.1.2011
Helsinki ei ole palvelukaupunki
Jos nyky-Suomen palveluyhteiskunnallistumiseen (mikä sanahirviö!) voidaan suhtautua tietyin varauksin, samat varaukset voidaan esittää Helsingistä, sen maan pääkaupungista siis, joka kuuleman mukaan on läpipalvelullistunut. Maamme pääkaupungista saa monia tuotteita ja palveluita, puhumattakaan palvelutuotteista, etsiä kissojen ja koirien kanssa. Yhtenä syynä tähän on usein esitetty automarkettisoitumista, jonka pelätään tyhjentävän urbaanit alueet palveluista, pakottaen kaupunkilaiset hakemaan autolla - ja jopa hankkimaan auton - palveluita kehäteiden varsilta.
No, en tiedä, johtuuko se, että Helsingin keskustassa on aika haasteellista saada luistimensa terotetuiksi edellämainitusta vai pikemminkin syistä, joita olen sivunnut jo tekstissäni Suomi EI ole palveluyhteiskunta; yksinkertaisesti palvelun huonontumisesta siinäkin tapauksessa että sitä ei olla lopetettu, ulkoistettu tai kadotettu. Kun viimeksi terotutin luistimeni, saatoin luottaa siihen, että pikasuutari hoisi. Tämä tapahtui vähän ennen niitä päiviä, jolloin koko maailma oli arvollepantava, mukaanlukien Kannelmäki, jossa kävin kouluni. Ja kouluissa luistellaan. Myös lukioissa, jotka ovat myös kouluja.
No, Kannelmäessä ei ole enää lukiota. Ei siellä ole myöskään pikasuutaria. Asioiden syy-yhteys saattaa olla samantyyppinen kuin maksasyövän ja matkapuhelimien, lukiot eivät aiheuta luistelua, mutta ennen vanhaan kannelmäkeläinen saattoi luottaa että palvelu(tuottee)t, joita ei ollut saatavilla kotikylässä, sai Helsingin keskustasta. Ei osoittautunutkaan ihan helpoksi.
Mikä yhdistää suutareita ja tiikereitä? Uhanalaisuus. Paljastettakoon urbaanitieto kaupunkilaisille luistelijoille, vaikka joudunkin tekemään tämän ilmaiseksi: Stockmannin kellarikerroksen pikasuutari terottaa luistimet. Ja heti. Eivät ole luvanneet minulle tämän mainoksen - josta vieläpä maksoin 9 euroa ja 50 senttiä - ilmaisia terotuksia lopuksi elämäkseni, mutta kaupunkilaisena velvollisuutenani on levittää urbaania legendaa kaupunkikulttuurin harrastamista helpottavista palveluista ja paikoista. Lisäksi tarina, korvani esikaupungeissa kertoo, että esimerkiksi myös Maunulassa saa luistimensa teroitettua peräti viiden euron hintaan, mikä on hyödyllinen tieto mikäli sattuisi olemaan Maunulassa päin.
No, en tiedä, johtuuko se, että Helsingin keskustassa on aika haasteellista saada luistimensa terotetuiksi edellämainitusta vai pikemminkin syistä, joita olen sivunnut jo tekstissäni Suomi EI ole palveluyhteiskunta; yksinkertaisesti palvelun huonontumisesta siinäkin tapauksessa että sitä ei olla lopetettu, ulkoistettu tai kadotettu. Kun viimeksi terotutin luistimeni, saatoin luottaa siihen, että pikasuutari hoisi. Tämä tapahtui vähän ennen niitä päiviä, jolloin koko maailma oli arvollepantava, mukaanlukien Kannelmäki, jossa kävin kouluni. Ja kouluissa luistellaan. Myös lukioissa, jotka ovat myös kouluja.
No, Kannelmäessä ei ole enää lukiota. Ei siellä ole myöskään pikasuutaria. Asioiden syy-yhteys saattaa olla samantyyppinen kuin maksasyövän ja matkapuhelimien, lukiot eivät aiheuta luistelua, mutta ennen vanhaan kannelmäkeläinen saattoi luottaa että palvelu(tuottee)t, joita ei ollut saatavilla kotikylässä, sai Helsingin keskustasta. Ei osoittautunutkaan ihan helpoksi.
Mikä yhdistää suutareita ja tiikereitä? Uhanalaisuus. Paljastettakoon urbaanitieto kaupunkilaisille luistelijoille, vaikka joudunkin tekemään tämän ilmaiseksi: Stockmannin kellarikerroksen pikasuutari terottaa luistimet. Ja heti. Eivät ole luvanneet minulle tämän mainoksen - josta vieläpä maksoin 9 euroa ja 50 senttiä - ilmaisia terotuksia lopuksi elämäkseni, mutta kaupunkilaisena velvollisuutenani on levittää urbaania legendaa kaupunkikulttuurin harrastamista helpottavista palveluista ja paikoista. Lisäksi tarina, korvani esikaupungeissa kertoo, että esimerkiksi myös Maunulassa saa luistimensa teroitettua peräti viiden euron hintaan, mikä on hyödyllinen tieto mikäli sattuisi olemaan Maunulassa päin.
11.9.2007
Viheralueiden arvottaminen vaikeaa
Kuva: Inge Martonen
Kirjoitus julkaistu Helsingin Sanomien mielipidesivulla tiistaina 11.9.2007
Kaupunkisuunnittelun pahin vihollinen, tonttipula on viime aikoina taas nostanut päätään. Yhdeksi keinoksi lievittämiseen on ehdotettu viheralueiden arvottamista; mitkä viheralueet koetaan niin ehdottoman pyhiksi, ettei niihin saa kajota ja mitkä viheralueet taas voisivat olla mahdollista tonttireserviä, ainakin jos niille suunnitellut kaavoitushankkeet brändätään houkuttelevasti.
Kuitenkaan esimerkiksi Keskuspuiston eteläosaan Laaksoon suunnitellusta kerrostaloalueesta ei saada kuntalaisten silmissä hyväksyttävää edes kutsumalla rakennuksia kaupunkivilloiksi.
Viheralueiden arvottamista ei nähtävästi olla mietitty aivan loppuun saakka, sillä siihen liittyy monia ongelmia. Kuka arvottaa eri viheralueita ja miten?
Mahdollisessa neuvoa-antavassa kunnallisessa kansanäänestyksessä keskeisellä paikalla oleva tunnettu viheralue (esimerkiksi Keskuspuisto) olisi vahvoilla, kun taas syrjäinen mutta paikallisesti tärkeä metsä saattaisi jäädä rakennusmaareserviksi.
Voisiko jokainen antaa yhden äänen tärkeimmäksi pitämälleen viheralueelle, vai voisiko puoltoäänen antaa kaikille tärkeiksi katsomilleen viheralueille?
Jotta tällainen "vaali" olisi edes teoriassa mahdollinen, viheralueet pitäisi nimetä ja luetella yksiselitteisesti ja tyhjentävästi, jotta tiedetään, mistä äänestetään. Esimerkiksi Keskuspuisto tarkoittaa yhdelle Töölönlahden rantaa, toiselle Laaksoa, kolmannelle Maunulaa, neljännelle Pirkkolaa, viidennelle Paloheinää, kuudennelle Haltialaa ja seitsemännelle Vantaanjoen rantaa, vaikka osa näistä ei edes ole virallista Keskuspuistoa vaan Helsinkipuistoa ja osa taas hallitsevan tulkinnan mukaisesti ei ole puistoa ensinkään. Äänestyspaikoilla tulisikin olla esillä kartta, johon uhatut viheralueet olisi rajattu ja nimetty.
Jos taas Helsinki jaettaisiin vaalialueisiin esimerkiksi suurpiirien mukaan, jolloin voisi äänestää vain oman lähialueensa metsiä, tällöin lähtökohtana tulisi olla alueellinen viheraluetasapaino.
Vaali toimisi pudotuspelinä; jäljelle jäisi sama määrä viheralueita tai suhteellisesti sama pinta-ala viheralueita per suurpiiri. Jos vaali toteutettaisiin alueellisena, se olisi piiru kaupunginosademokratian suuntaan.
Toisaalta varsinkaan nuoret ihmiset eivät välttämättä samastu asuinalueeseensa, koska he muuttavat usein, tekevät työtään ja harrastavat oman asuinalueensa ulkopuolella. Toiseksi, välttämättä omaan kotiseutuun liittyvät asiatkaan ole kovinkaan tuttuja. On mahdollista elää koko ikänsä Herttoniemessä tietämättä, missä on Laajasalo.
Kolmanneksi, tällainen aluedemokratiamalli - joka ponnistaa samasta ideologiapohjasta kuin alkuperäinen itseriittoisten puutarhakaupunkien idea - siunaisi nimbyilyn, eli ihmisten ei olisi suotavaa eikä edes mahdollista ottaa millään tavalla kantaa muihin kuin oman elinmpäristönsä asioihin.
Michael Perukangas
puistotutkija ja -aktivisti
Oslo, Norja
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)