Juokse töihin!

...tai töistä kotiin!

Olin Vallilassa töissä, Teollisuuskadulla parikymppisenä. Asuin tuolloin Kannelmäessä, ja joskus tuolloin juoksin parhaan silloisen työkaverini Ension kanssa kotimatkoja Keskuspuiston läpi. Yleensä hän, sitkeä reilut 5-kymppinen ukko, tapasi jättää minut kuin sen kuuluisan kakan tikkuun Pirkkolan ylämäessä. En kuitenkaan tästä masentunut. Pitääkin sitten mennä vuoteen 2004 kun juoksin työmatkojani seuraavan kerran. Tuolloin asuin Munkkivuoressa, ja päivitin keikkatöinä Helsingin ammattikorkeakoulu Stadian - nykyisen Metropolian - kulttuuri- ja palvelualojen opintorekisterit. Oikeastaan ne ovat pitkälti luomuksiani. Tuolloin menin Vanhaankaupunkin joko Pikku Huopalahden, Ruskeasuon ja Pasilan läpi tai sitten suoraan Hakamäentietä.

Nyt olen elvyttänyt perinteen, Porvoossa. Työmatkani on noin kolme kilometriä, ja kuljen sen muuten tavallisesti pyöräilemällä. Nyt olen juossut matkan pariin kertaan. Aamulla työmatkan juokseminen antaa työpäivään lentävän lähdön, edellyttäen että pääsee suihkuun juoksemisen jälkeen. Suosittelen lämpimästi! Juostessa saa huvin ja hyödyn samassa paketissa! Koko yleinen vireystila paranee, ja mieli lepää matkalla töihin tuulettuessa!

Musiikkitaloja ja sirkushuveja

Allaoleva on ote Nina Broströmin kanssa kevättalvella 2004 kirjoittamastani kirjaluonnoksesta.

Monien mittavien julkisten hankkeiden tarpeellisuutta ei perinpohjaisesti aina olla vaivauduttu selvittämään, jos ja kun niistä vihdoinkin on joskus köydenvedon ja lehmänkauppojen tuloksena saavutettu poliittinen konsensus. Hyvänä esimerkkinä tästä on, paitsi Vuosaaren satamahanke, myös Helsinkiin puuhattu musiikkitalo. Paras teko Helsingin musiikkielämälle voisi lopultakin olla Finlandia -talon alle yöllä laitettu keskiraskas räjäyte, mutta musiikkitalohankkeen välttämättömyyden kyseenalaistamiseksi voidaan esittää mm.seuraavia kyseenalaistuksia:
a) Kulttuuritalon akustiikka on ihan ok (vaikka tästä on esitetty toisenkinlaisia mielipiteitä), se vaan on kuulemma minkkiturkkisille kausikorttitädeille liian kaukana Mannerheimintiestä. Se vain on Kalliossa asti, härregyyd, ja entinen *kommarimaja* - jösses, eihän sinne Hildegard ja Siv ja Birgitte voi mennä näyttäytymään, edes turkissa. Sieltä saisi varmaan satiaisia, tai ainakin maalia päin turkkia. Nej nej nej.
b) Tapiola -talossa on kuulemma hyvä akustiikka, ja sinnehän menisi julkisilla kulkuvälineillä, jos pääkaupunkiseudun kaupungit saataisiin yhdistymään
c) Oopperatalossa on ihan hyvä akustiikka, ja konserttikalentereita järkeistämällä orkesterit (joilla on noin kaksi konserttia per viikko) ja ooppera mahtuisivat mainiosti saman katon alle, mutta koska oopperaväki yleensä ei osaa mahduttaa itseään samalle hiekkalaatikolle kenenkään kanssa, tämä ei onnistune. Ja jos oopperan väki ei jaa taloaan muiden kanssa, niiden rahoituksesta tulee 95% valtiolta, eiköhän tämä olisi omiaan kannustamaan yhteistyöhön.

Saa nähdä, mikä lopulta tulee olemaan musiikkitalon hinta, sillä aikanaan oopperatalonkin hinta nousi moneen otteeseen, puhumattakaan metrosta. Nelonen oli joskus laskenut, että jokainen kansalainen maksaa Musatalosta valtion kautta 9 euroa. Jos vielä maksaa Ylelle telkkarilupaa, niin kustannus on 22 euroa. Laskusta puuttui Helsingin osuus - joten jos olet hesalainen, itse Ylen telkkarilupaa maksava suomalainen, todennäköisesti maksat Musatalosta rapiat 30 euroa tässä vaiheessa. Ja nämäkin kustannuslaskelmat taitavat perustua jo useita vuosia vanhoihin lukuihin.

Näiden laskelmien legitimiteetti perustetaan siihen, että suomalaisten sanotaan olevan, paitsi musikaalista kansaa, eritoten oopperakansaa, mistä on marssitettu demonstraationa Savonlinnan oopperajuhlien vapaaehtoistyöntekijöitä kameroiden eteen. Näyttävimpänä osoituksena suomalaisesta kulttuuritahdosta on ehkä Joonas Kokkosen 70 -luvulla Paavo Ruotsalaisesta kertova ooppera Viimeiset kiusaukset, jonka sanotaan viimeistään osoittaneen, että ooppera voi olla elinvoimainen kulttuurimuoto, jopa nykyooppera, ja vieläpä suomenkielinen. Ehkä Seppo Rätyynkin voisi upota. Näin meillä Suomessa, jossa on oltava aina yksi kansallisarkkitehti, kansalliskirjailija ja kansallissäveltäjä, ja jos kukaan ei kykene täyttämään näitä mantteleita, ne pienennetään kyseisille herroille sopiviksi.

Pääkaupunkiseudulla konserttikäyttöön käypiä muita tiloja ovat ainakin Ritarihuone pienehköille kokoonpanoille, Kanneltalossakin sanotaan olevan ihan ok akustiikka (se vasta onkin kausikorttitädeille aivan liian kaukana, lähiössä eli miltei provinssissa), Ruoholahdessa sijaitsevassa Helsingin Konservatoriossa on akustisesti hyvä sali, jonne mahtuu kohtuullisen kokoinen orkesterikin, sitten on Martinus -sali Martinlaaksossa (Vantaalla siis) ja Tapiola -talo (Espoon puolella). Joten pienellä järkeistämisellä, ja musiikinkuluttajien kulttuuritahdolla, saleja riittäisi. Ei kai kaiken ole pakko sijaita keskustassa; eikö tämäkin olisi keskustalaisen hajasijoittamispolitiikan mukaista? Entisen Finlandia -talon kulmilta voisi lähteä erikoisbusseja, “Concert Express” näihin konserttipaikkoihin, puhumattakaan Järvenpää -talosta, jonka akustiikka on niin erinomainen että pääkaupunkiseudun orkesterit käyttävät sitä levytyssessioihin.

Musiikkitalon tarpeellisuutta ei olla poliittisessa keskustelussa nostettu kyseenalaiseksi, sen jälkeen kun päätös on tehty, se on lopullinen, jumalansanaa, josta ei voida valittaa, tässä tapauksessa jumaluuden ollessa suomalaisen musiikkielämän eliitille suotu mandaatti edustaa ja demonstroida suomalaisen koululaitoksen, etenkin kansainvälisessä vertailussa poikkeuksellisen kattavan musiikkioppilaitosverkoston huipputuloksia, ja siten olla suomalaisen kilpailukyvyn mannekiineja. Virallisissa juhlapuheissahan kulttuurielämän suora vaikutus maamme kansainväliseen maineeseen ja epäsuora työllistävä vaikutus on tyydytty kuittaamaan sillä että poliittinen eliitti ja jopa todellinen eliittimme, eli liike-elämän eliitti, muistaa näyttäytyä Savonlinnan oopperajuhlilla. Koululaitostamme muistetaan kuitenkin kehaista kilpailukyvyn takaajana. Vaikeasti mitattava mainehyöty ja taloudellisin tunnusluvuin mitattava työllistämisvaikutus ovat kuitenkin juuri sitä kuuluisaa Kilpailukykyä.

Yksituumaisen yksisuuntaisissa kulttuuripoliittisissa keskusteluissa ei myöskään olla riittävästi nostettu esiin musiikkitalon mahdollisia vaihtoehtoisia sijaintipaikkoja. Nyt Finlandia -talon takana on erinomaista maata Suomen ehkä näyttävimmällä paikalla hukkakäytössä, parkkipaikkana ja noin kaksi metriä korkeana miltei läpitunkemattomana pöheikkönä, ja eikö vanhana pakkomielteisenä visiona jo ammoisista Eliel Saarisen ajoista olekin ollut täyttää Töölönlahden ranta kulttuuripalatseilla? Myös Kisahallin (ex. Messuhalli, jossa myös ollaan pidetty konsertteja, jopa edesmennyt Herbert von Karajan vaivautui sinne) takana olevalla parkkipaikkana hukkakäytössä olevalle alueelle mahtuisi mainiosti vaikka minkälainen hörskä, kunhan vaan ei vie liiaksi huomiota Olympiastadionilta ja peitä sitä näkyvistä. Toinen vaihtoehto olisi muuttaa eduskunta Finlandia -taloon, ja tehdä eduskuntatalosta konserttitalo. Eduskuntatalon akustiikka hirveänäkään ei ole ainakaan mainittavasti huonompi kuin Finlandia -talonkaan. Nyt vain tämän vaihtoehdon synergiaedut ovat käyneet jokseenkin kyseenalaiseksi, sen jälkeen kun Eduskunnan lisäsiiveke valmistui.

Finlandia -talo ei välttämättä sellaisenaan ole ruma, mutta ensisijaiseen käyttötarkoitukseensa se on kelvoton. Sen sijaan Enso Gutzeitin (tai mikähän SEN nimi nykyään onkaan?) konttori Uspenskin katedraalin edessä on ympäristörikos, ja hyvä osoitus siitä, että Aalto kulki omia teitään. Jos Aalto saisi oman muistomerkkinsä (vaikka hänen suunnittelemansa rakennukset ovat muistomerkkejä jo itsessään), se voisi olla jättikokoinen Camel -bootsi, miehelle, joka kulki omia polkujaan. Finlandia -talon suunnittelussa hän ei ottanut akustikkojen näkemyksiä kuuleviin korviinsa, mistä nyttemmin kuulevat korvat saavat kärsiä ja Enson talossa ei huomioitu paikallista ympäristöä, johon kyseinen talo sopii suunnilleen yhtä hyvin kuin vesipiippu lapsen suuhun. Merihaassa kyseinen huussi voisi olla ihan ok. Kyllä todella hyvä arkkitehti on muutakin kuin yhteiskunnasta itsensä irralliseksi näkevä Taiteilija; hänen pitäisi miettiä sitä, mikä on hänen talonsa käyttötarkoitus ja miten se niveltyy siihen ympäristöön, mihin se sijoitetaan. Suorittaessaan messiaanista pelastustehtäväänsä, arkkitehdeiltä on päässyt unohtumaan sellainen käytännön haittatekija kuin ihminen, joka joutuu elämään heidän luomuksiensa kanssa, mahdollisesti jopa heidän luomuksissaan.

Ilman Täältä tullaan elämää -elokuvaa Makkaratalo ei olisi jättänyt minkäänlaisia kulttuurisia muistijälkiä, vaikkakin siihen oman sukupolvemme silmät ovatkin jo tottuneet. Vanhaa Helsinkiä on onneksi ikuistettu valokuvin kiitettävässä määrin, vaikka alle 40 -vuotiaat ovatkin henkilökohtaisesti liian nuoria muistamaan esimerkiksi Maitokeskusta, joka oli sinänsä rumahkon Hotelli Presidentin tilalla, ja Presidentin tontti hyvän aikaa lapsuudestamme yhtä isoa, aidattua rakennustyömaata, mitä Helsingin ydinkeskusta on ollut oikeastaan niin kauan kuin sukupolvemme muisti ulottuu.

Lopulta kyse on poliittisista priorisoinneista, rakennetaanko kulttuuripalatseja vai esimerkiksi vuokra-asuntoja, ja vaikka olisi kuinka intohimoinen musiikki-ihminen, tämä vaihtoehdottomuus ja keskustelukulttuurin vähäisyys päätöksentekokulttuurissa aiheuttavat vähintäänkin skeptisyyttä sellaista hanketta kohtaan, jonka tarkoitus voisi kuitenkin olla paitsi ylevä (Helsinki merkittävänä kulttuurikaupunkina), myös sosiaalisesti hyväksyttävä (lisää harjoittelu- ja esiintymisfoorumeita suomalaisille muusikoille, opiskelijoillekin). Kaikkea vanhaa ei aina tarvitse säilyttää, mutta vaikkei VR:n makasiineihin olisikaan omakohtaista tunnesidettä, ne ovat nyt miltei ainoa inhimillinen henkireikä Töölönlahden alueella, joka jo nyt on rakennettu klaustrofobiaa aiheuttavaksi Kiasmoineen ja uusine hotelleineen, jotka nekin ovat valistuneelta näppituntumalta puolityhjinä n.50 viikkoa vuodessa.

Ja kaiken kruununa vielä sanomatalo, tuo epäorgaaninen jätös Töölönlahden perukalla, erotukseksi esimerkiksi ulosteesta, jonka kunniaksi sentään on sanottava, että se edes on orgaaninen tuote. Mediatyöläiset nököttävät kuin akvaariossa, eivätkä saa rauhassa edes nenää kaivaa. Kyllä ainakin ajattelevan työn tekijöille pitäisi taata edes mahdollisuus omaan työhuoneeseen, jos ei muuten, niin edes niin korkeilla seinäkkeillä, ettei pomo näe kurkkia yli. Nenänkaivuu on ihmisyyteen perustamattomasti ja luonnollisesti kuuluva ominaispiirre, josta pitäisi tehdä perustuslaillinen oikeus, mikä taas tekisi tendenssimäisen lasirakentamisen mahdottomaksi.

Poliittisten priorisointien takana on lopultakin arvovalintoja; yhtäällä tausta-ajatuksena on elitistinen ajatus paraatikulttuurista, jolloin Helsinki nähdään kansainvälisesti esittelykelpoisena ja vetovoimaisena metropolina, jotta tänne toivottujen ylikansallisten suurfirmojen ulkomaalaiset pamput tuntisivat olonsa kosmopoliittisen kotoisiksi ja jotta suomalaiset pamput voitaisiin bongailla hengailemasta heidän vierestään, jotta he voisivat loistaa heidän lainavalossaan.

Vertailun vuoksi, esimerkkinä kulttuuripalatseista, jääkiekosta, eli massakulttuurista, mitä ooppera ei kuitenkaan ole, Hjallis Harkimon rakennushankkeiden kunniaksi on sanottava, että niissä sanotaan pitävän sekä aikataulujen että kustannuslaskelmien, jopa alittuvankin. On sinänsä positiivinen signaali, että “lamankin” aikana tulevaisuuteen on luottamusta, tehdään investointeja jotka tuovat työpaikkoja ainakin hampurilaisten myyjille ja siivoojille; tällaisten paraatilaitosten vuotuiset käyttökulut vaan ovat aika suuria, ja paljon pitää myydä pääsylippuja ja järjestää Suuria Tapahtumia, jotta pysyttäisiin sinisen puolella. Jääkiekkoa ollaan tavattu pitää aitona massakulttuurina, mikä kuitenkin on nykyään kyseenalainen näkemys, sillä pääsylippujen hinnat ovat nousseet pilviin, ja sitoutuneet tosifanit ovat korvautuneet yritysaitiossa lohivoileivillä (niitä samoja joita tarjoillaan myös oopperajuhlilla) ja samppanjalla herkuttelevilla wannabe -ökyillä, juuri niillä, joita varten pitää rakentaa komeaa ja leveätä baanaa. Luultavasti Hakamäentietäkin lopulta levennetään – tosin ei Hartwall -areenaan saakka, sillä se on mahdotonta – siksi it-pamput pääsisivät esteettä vip -aitioon herkuttelemaan kaviaarilla.

Kaupunkiliikennemaksu on palvelumaksu

Hakamäentien iltapäiväruuhkaa. Nyt Hakamäentietä perus"parannetaan", jotta sinne mahtuisi enemmän autoja.

Oletko nähnyt Joel Schumacherin elokuvan ”Falling down” (suomennettuna Rankka päivä), jonka päähenkilöä esittävä Michael Douglas saa kerran aamuruuhkassa tarpeekseen, jättäen autonsa vihaisten autoilijoiden tukkeeksi?

Asuin vuonna 1994 Lauttasaaressa paikassa, jossa parvekkeeltani saattoi ihailla paitsi auringonlaskua, myös Länsiväylän työmatkaliikennettä. Minulla oli mututuntuma siitä, että ikkunani ohi kulkevissa autoissa – jotka kaikki muuten menivät Espoon suuntaan – matkustaa useimmiten vain yksi ihminen, mies, valkoinen. Päätin testata hypoteesiäni, ja aloin laskemaan autoissa istuvien ihmisten määrää umpimähkään valitussa sadassa autossa, jotka matoivat peräkkäin ikkunani alta. Sain tulokseksi 141, joka on kahdenkymmenen tuhannen neliöjuuri alaspäin pyöristettynä.

Totta kai ihmisten on saatava liikkua; heidän on päästävä töihin, harrastuksiin mutta ennen kaikkea koteihinsa. Kimppakyydit tulisikin tehdä mahdollisiksi; nyt kimppakyydin tarjoaja tulkitaan laittomaksi taksiammatin harjoittajaksi, vaikka hänen tulisi saada verovähennys kaupunkiliikenteen ja –ilman hyväksi tekemästään työstä.

Meillä Helsingissä ei onneksi sentään kaupunki-ilma ole yhtä saastunutta kuin esimerkiksi Pekingissä ennen olympialaisia tai edes yhtä saastunutta kuin vaikkapa Ateenassa, mutta ihan tarpeeksi saastunutta esimerkiksi Töölöntullin alueella tai Kurvin kulmalla siihen, että allergiset ja astmaatikot saavat oireita. Kurkkua pistelee, nenä vuotaa ja on vaikea hengittää.

Biokaasuautot voivat olla osaratkaisu paikallisen kaupunki-ilman laatuun, mutta globaalia ilmastonmuutosta ne eivät pysäytä, koska polttoaineen saamiseksi on kaadettava happivarastoina toimivia sademetsiä; lisäksi on kannattavampaa viljellä maissia polttoaineeksi kuin maissia ihmisravinnoksi, mikä taas johtaa elintarvikepulaan ja nälänhätään. Sähköautojen käyttösäde taas ei vielä nykyisellään riitä edes mökkiajeluille; lisäksi ainakin meillä Helsingissä suurin osa energiasta tuotetaan hiilivoimalla. Sähkö ei tule pistorasiasta, kuten maitokaan ei tule maitokaupasta.

Liikenteen haitat eivät kuitenkaan palaudu silkkoihin saasteisiin. Liikenne aiheuttaa myös melusaastetta, joka vilkkaimmin liikennöidyillä alueilla, kuten Töölöntullilla ja Kurvissa ylittää kaikki raja-arvot. Lisäksi liikenne on vaarallista; jokainen liikennekuolema on turha.

Helsingin yhdyskuntarakenne on pääpiirteittäin jo valmis, rohkaisten autoliikenteeseen. Paljon on kuitenkin tehtävissä. Raideliikenteen lisäämisen lisäksi on otettava käyttöön ruuhkamaksut, joista juuri on valmistunut Vihreän sivistysliiton eli Vision selvitys.

Vision malli perustuu kaupunkiliikennemaksuun, jossa yksityisautoilija maksaa Helsingin pääväylillä liikkumisesta arkipäivisin kello 7-18 välillä joko päivittäistaksan (5 €), kuukausitaksan (80 €) tai vuositaksan (850 €). Summa voi kuulostaa suurelta, mutta sitä vastaan saa käyttöönsä joukkoliikenteen seudullisen matkakortin vastaavaksi ajaksi.

Kaupunkiliikennemaksu ei ole autoilijoiden kurittamista kepillä, vaan porkkanan tarjoamista erilaisten liikkumisvaihtoehtojen etsimiseen. Kaupunkiliikennemaksun arvellaan tuottavan Helsingissä 60-80 miljoonaa euroa vuodessa, joka voidaan käyttää joukkoliikenteen palvelutason parantamiseen, vuorovälien lisäämiseen ja uusien linjojen perustamiseen.

Joukkoliikennemaksu on palvelumaksu, jonka vastineeksi saa joukkoliikenteen lipun, paremmin palvelevan joukkoliikenteen, vähemmän ruuhkia ja paremman ilman. Hyötyjiä olisivat vähenevien ruuhkien ja paranevan ilman takia kaikki liikkujat ja liikkujaryhmät.

Niille, jotka väittävät, että systeemi on kallis, tiedoksi, että on arvioitu, että vuotuiset kustannukset olisivat tuotoista noin 15-20 prosenttia. Loput voitaisiin panna esimerkiksi joukkoliikenteen kehittämiseen. Niille, jotka valittavat joukkoliikenteen saamasta subventiosta muistuttaisin, että nyt subventoidaan tieliikennettä yleensä, ja huomattavalla summalla: esimerkiksi Hakamäentien parantamisen Helsingissä ennakoidaan maksavan 100 miljoonaa euroa ja Kehä III:n parannukset Vantaalla 255 miljoonaa ja Kehä I:n pullonkaulojen parannukset 107 miljoonaa. Nykyinen liikenteen kasvu edellyttää noin 100 miljoonan euron investointeja vuosittain pääkaupunkiseudun tie- ja katuverkon kehittämiseen.

Ruuhkamaksuja kannattaa kerätä kaikilta pääkaupunkiseudulla liikkuvilta autoilijoilta, ei vain ulkopaikkakuntalaisilta, sillä joukkoliikenteen paraneminen ei hyödytä heitä, paitsi vähenevinä ruuhkina pääkaupunkiseudulla.

Lisää vihreästä kaupunkiliikennemaksusta voi lukea klikkaamalla otsikon linkkiä:

Ulkoilijan hätähuuto Keskuspuiston puolesta

Tältä näyttää Hakamäentien laajennustyömaan takia Keskuspuisto. Ilmalan kohdalla metsään on puhkaistu tällainen uusi ulkoilutie kauhakuormaajille.

Olin toissa kesänä Helsingissä järjestettyjen yleisurheilun mm-kisojen aikaan lenkillä, vaikka kiihkeälle penkkiurheilijalle lämpimältä kotisohvalta ylösnouseminen sateiseen ja koleaan Helsinkiin vaatikin suurta tahdonvoimaa. Tällöin törmäsin lenkilläni Laaksossa muutamiin puihin kuin itsestään ilmaantuneisiin paperilappuihin, joissa puut julistivat hätäänsä siitä, mitä niille olisi pian tapahtumassa. Oma hätäni oli suuri, mutta vielä suurempi oli järkytykseni raahauduttuani jälleen samoille kulmille ainakin 35 nimbynkuseman etäisyydelle. Keskuspuiston aivan eteläisen reunan uhatun lehtonatan kasvupaikan ylitse oli ajanut hävityksen kauhistus, joulukuiseen metsään oli ajanut traktori, jonka jäljet olivat kuin vielä kunnolla parantumaton arpi. Yritetäänkö lehtonata tappaa?

Kun jo suhteelliseen väsyneen ja järkyttyneen nimbyn jalat alkoivat lähestymään kaukaista ja pohjoista Kannelmäkeä, juuri edellisestä järkytyksestä toipuneena ymmärsin joutuneeni keskelle kaadettujen puiden sotatannerta. Hakamäentien levennys on etenkin Ilmalan aseman kohdalla raiskannut Keskuspuistoa peruuttamattomasti ja anteeksiantamattomasti, työkoneiden jättäessä vain hitaasti parantuvia arpia herkkään metsään.

Eikä tässä vielä kaikki. Keskuspuistoa uhataan kaikkialta. Yleisten töiden lautakunnan valistuneen jäsenet koettivat huonolla menestyksellä torpata Paloheinän golfkentän laajennushankkeen, mutta onneksi sentään kaupunkisuunnittelulautakunnan valistuneet jäsenet onnistuivat edes hieman pienentämään Keskuspuistoon tunkeutuvan Kuninkaantammen alueen rajausta. Jotta Keskuspuiston teurastus ei näyttäisi niin härskiltä, osaa Keskuspuistosta ollaan ryhdytty kaupungin päättävissä elimissä kutsumaan jollakin toisella nimellä, kuten Helsinkipuistoksi, tai Yleiskaavassa keskustatoiminnoille varatuksi alueeksi.

Miten edelläkuvatut tapahtumat liittyvät toisiinsa? Kun toissa kesänä lenkilläni kuulin puiden valitushuudon, perustin poliittisista puolueista, iästä ja asuinpaikasta riippumattoman sähköpostilistan, joka on ollut myös epämuodollisen kansalaisliikkeen kanava. Ei enää palaakaan Keskuspuistosta -kansanliike haluaa muistuttaa, että postimerkkikaavoitus ei ole nimbyjen keksintö, lulujen vallankäyttöä, vaan termin tuntevat nekin, jotka käyttävät valtaa luluja vastaan.

Jos kansalle maailmanmestaruusluokan oopiumia rapautuvan kansanterveyden kustannuksella järjestävä Suomi on vieraantunut luontaistaloudesta, jossa fyysinen harjoite saatiin välittömästi arkisesta työstä ja matkasta työhön ja kouluun, yhtä lailla Suomi on vieraantunut luontosuhteestaan. Fyysinen harjoite on hankittava erikseen; sitä kutsutaan urheiluksi. Luonnostakin voidaan nauttia kohta vain kukkaruukuissa...

Helsinki on tukehtumassa väärinymmärrettyyn metropoli-identiteettiinsä ja helsinkiläiset ovat tukehtumassa siihen, että loputkin yhteisistä keuhkoistamme ollaan uhraamassa autoille ja asunnoille. Todellisissa metropoleissa - kuten New Yorkissa - ei koskaan tulisi kyseeseenkään uhrata lyhytnäköisen markkinavoiton alttareille senttiäkään kaupunkilaisten harvoista sellaisista yhteisistä alueista, joille astumiseen ei kysytä pääsylippua, ikää, rotua tai kulutusaikomusten vilpittömyyttä.

Tapahtumat Hakamäentien varrella, Hakuninmaalla, Paloheinässä ja Lääkärinkadun alueella liittyvät elimellisesti toisiinsa. Kyse on meidän kaikkien hengitysilmasta, metsästä jossa kävelemme, juoksemme, lataudumme. Mitä enemmän meidän kaikkien yhteistä Keskuspuistoamme viedään, sitä kouristuksenomaisemmin meidän on siitä on pidettävä kiinni. Jari Tervoa vapaasti siteeratakseni: kohta metsä on toisaalla, mutta sinne pääsee bussilla.

Kansainvälinen ympäristöpäivä

Tänään, tiistaina 5.6. vietetään YK:n julistamaa kansainvälistä ympäristöpäivää 36. kerran. Kampanjapäivät ovat kertaluonteisia interventioita, joiden tarkoitus on nostattamalla tietoisuuteen uusia asioita kylvää elämänmuutoksen siemen. Ilmastonmuutoksen ja roskaantumisen pysäyttäminen, eliölajien ja kokonaisten biotooppien pelastaminen vaatii kuitenkin radikaaleja ja pysyviä muutoksia. Meillä ei ole varaa ajatella, että yksittäisen ihmisen teot olisivat vain pisara valtameressä, vaan talkoisiin tarvitaan meitä kaikkia.

Arkipäivän ympäristöteot ovat lopultakin aika yksinkertaisia. Lajittelemalla roskat ja välttämällä yksityisautoilua pääsee jo alkuun. Seuraava askel onkin sitten kilpailuttaa sähköyhtiö.

Myös kuntien ja valtiovallan tulee osallistua ympäristötalkoisiin. On hienoa, että valtioneuvostoon saatiin ympäristövaltiosihteeri ja että tälle paikalle niin loistava henkilö kuin Oras Tynkkynen, mutta se ei riitä. Tuoreen hallituksen vasta-alkaneella taipaleella ympäristö on jo kärsinyt valitettavia erätappioita. Näistä mainittakoon toivottua pienemmäksi jäänyt suurten kaupunkien joukkoliikennetuki ja ainakin vuodella siirtynyt Marja-radan aloittaminen. Lisäksi tämä hallitus joutuu - tavalla tai toisella - ottamaan kantaa mahdollisen lisäenergian tuottamismuotoon. Vielä tarttis tietää, tarvitaanko lisäenergiaa ylipäätään. EU -tasolla Satu Hassin ja kumppaneiden aloite kieltää hehkulamput EU-alueella toivottavasti etenee.

Kun hallinnossa ja politiikassa puhutaan yleensä ympäristöstä, kansalaiset ymmärtävät sen luontona. Kaupunkien täydennys- ja tiivistysrakentamista tavataan perustella muun muassa sillä, että tiivis yhteiskuntarakenne säästää ympäristöä ja energiaa, koska muuten elintilapakolaiset pakenevat kehyskuntiin. Niin säästääkin, mutta kaupunkilaiset tarvitsevat omat henkireikänsä eli viheralueensa, ja niiden puuttuessa virkistysaluepakolaiset suhaavat kesämökeille ja aarnimetsiin harva se viikonloppu. Professori Liisa Tyrväisen tutkimukset osoittavat, että virkistysalueiksi ymmärrettyjen viheralueiden taloudellista merkitystä ei ymmärretä eikä sille olla kehitetty yksiselitteisiä mittareita. Kuitenkin, virkistyskäytössä olevat viheralueet mahdollistavat arkiliikuntaa, joka taas tukee kansanterveyttä. Tällä taas on ennaltaehkäisevänä terveydenhuoltona ennalta-arvaamattoman suuri kansantaloudellinen merkitys.

Politiikasta on etenkin 90 -luvun alusta tullut talouden jakojäännös. Talous tekee interventioita politiikkaan, eikä esimerkiksi päinvastoin. Tämän huomaa television vaalitenteissäkin, jossa muille asioille jätetään loppuun osio "muut asiat", joille hups, ei yllättäen jääkään aikaa. Yhtenä tämän koko nyky-yhteiskunnan läpäisevänä talousparadigman heijastusilmiönä on kaavoitus. Taloudellinen kaavoitusparadigma ilmenee kerrosneliömetreinä ja mitoitustarpeina. Jos asumisen laatua voidaankin Mehr lebensraum-politiikassa mitata yksioikoisesti neliömetreinä per asukas, näissä laskelmissa ei osata huomioida asunnon ulkoseiniä ympäröivän elinympäristön laatua. Elämänlaadusta puhumattakaan...