Musiikkitalon voisi nimetä uudelleen Paavo Berglund-taloksi
Musiikkitalo on aivan liian persoonaton ja steriili nimi konserttipaikalle. Mistä saisimme sille uuden nimen?
Sibelius on
suomalaisen musiikkielämän tärkein nimi. Sibeliustalo on kuitenkin jo Lahdessa. Ehdotan Helsingin Musiikkitalon uudelleennimeämistä Paavo
Berglund-taloksi. Se on helppo kääntää Paavo Berglund Halliksi.
Nimi
olisi monessakin mielessä osuva: tammikuussa kuollut Berglund oli
syntyperäinen helsinkiläinen, joka jätti unohtumattomat jälkensä
helsinkiläiseen musiikkielämään. Berglundin osuus helsinkiläisten
orkestereiden kehittäjänä on ollut aivan keskeinen, ja Berglund joutui tekemään työnsä usein akustisesti kelvottomissa olosuhteissa.
Kun Musiikkitaloa ei enää voida nimetä Sibeliustaloksi,
Berglundista saadaan myös oiva linkki Sibeliukseen; Berglundiahan pidetään
tavallisesti kaikkein autorisoiduimpana säveltäjämestarimme tulkkina.
Hän levytti Sibeliuksen sinfoniat kolmasti, ja Berglundin partituureja
tutkivat nykykapellimestaritkin.
Musiikkitalon nimeäminen uudelleen olisi hyvä tapa muistaa
Berglundin elämäntyötä.
Michael Perukangas
Kirjoitus julkaistiin Hesarin mielipideosastolla tänä aamuna, mutta minut oli erheellisesti nimetty helsinkiläiseksi.
Paavo Berglundin muistokirjoitukseni voi lukea allaolevasta linkistä:
http://perukangas.blogspot.fi/2012/01/paavon-muistolle.html
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Musiikkitalo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Musiikkitalo. Näytä kaikki tekstit
21.11.2012
12.10.2011
Keskustakirjasto Postitaloon!
On hienoa, että Helsinki saa keskustakirjaston. Tosin, jos ollaan ihan rehellisiä, Helsingissä on jo sellainen. Ensin sellainen oli Lasipalatsin yläkerroksessa - erinomainen paikka - ja sittemmin Postitalon kakkoskerroksessa - vähintään yhtä hyvä paikka. Kuitenkin keskustakirjaston sanotaan tarvitsevan uudisrakennuksen? Miksi? Kysyn miksi myös siksi, että suunniteltu paikka musiikkitalon takana, Sanomatalon pohjoispuolella on siinä ja siinä, onko se enää keskustaa, ihmisten luontaisten kulkureittien varrella.
Postitalo on upea rakennus. Mielestäni koko Helsingin hienoin. Kirjastona se saisi arvoisensa käytön koko kansan käytettävänä ja kansalle näytettävänä. Varsinaiseksi keskustakirjastoksi nykyinen kymppikirjasto on kuitenkin liian pieni. Kymppikirjaston laajennus todelliseksi keskustakirjastoksi vaatisi kuulemma kaavamuutoksen. Sen vieressä toimii nyt esimerkiksi postimerkkimyymälä ja kahvila; lisäksi rakennuksessa on henkilöstövuokrausfirmaa ties mitä. Miksi tällaisia saa toimia arvorakennuksessa mutta ei kirjastoa?
Ja miksei kaavamuutosta sitten vain tehdä? Siksikö, että vuokraamalla postitaloa yksityisille toimijoille siitä saa paremman hinnan? Kuka saa? Vai onko syynä poliitikkojen halu jättää oma maamerkki miltei paraatipaikalle WAU-arkkitehtuurin muodossa? Jos keskustakirjastolle kuitenkin päätetään tehdä oma uudisrakennus, tehtäköön sitten todellista wau-arkkitehtuuria eikä taas vain yksi surullinen esimerkki postimerkkikaavoituksesta.
Postitalo on upea rakennus. Mielestäni koko Helsingin hienoin. Kirjastona se saisi arvoisensa käytön koko kansan käytettävänä ja kansalle näytettävänä. Varsinaiseksi keskustakirjastoksi nykyinen kymppikirjasto on kuitenkin liian pieni. Kymppikirjaston laajennus todelliseksi keskustakirjastoksi vaatisi kuulemma kaavamuutoksen. Sen vieressä toimii nyt esimerkiksi postimerkkimyymälä ja kahvila; lisäksi rakennuksessa on henkilöstövuokrausfirmaa ties mitä. Miksi tällaisia saa toimia arvorakennuksessa mutta ei kirjastoa?
Ja miksei kaavamuutosta sitten vain tehdä? Siksikö, että vuokraamalla postitaloa yksityisille toimijoille siitä saa paremman hinnan? Kuka saa? Vai onko syynä poliitikkojen halu jättää oma maamerkki miltei paraatipaikalle WAU-arkkitehtuurin muodossa? Jos keskustakirjastolle kuitenkin päätetään tehdä oma uudisrakennus, tehtäköön sitten todellista wau-arkkitehtuuria eikä taas vain yksi surullinen esimerkki postimerkkikaavoituksesta.
17.9.2011
Talon synty
Olisi jälkiviisastelua alkaa ikävöidä tässä vaiheessa VR:n makasiineja, vaikka niihin olikin kaupunkikuvassa tottunut. Lisäksi niiden ylitse oli hieno, esteetön näkymä Kallioon ja niissä pidettiin tunnelmallisia kirppiksiä. En koskaan pitänyt musiikkitalolle suunniteltua paikkaa ideaalisena, sehän oli kaupungin ja valtion välisen onnettoman maapolitiikan jakojäännös, ei vain pienin yhteinen nimittäjä vaan ainoa mahdollisuus. Epäilin myös, voiko musiikkia kuunnella noin liikennöidyssä paikassa, ja pidin arkkitehti Kaarin Taipaleen ehdotusta rakentaa Musiikkitalo Mäntymäen kentälle varteenotettavana. Lopulta minulla alkoi olemaan koossa niin paljon hankkeeseen liittyviä varauksia, että musiikki-ihmisenäkin olisin ollut valmis kyseenalaistamaan sen tarpeellisuudenkin, oikeilla ja keksityilläkin argumenteilla. En kyseenalaista enää. Tervetuloa Musiikkitalo.
Toki tämä olisi ollut tuhannen taalan paikka wau-arkkitehtuurille. Vähän vaatimattomana musiikkitalo ei tosin vie liikaa huomiota Eduskuntatalolta, ja kuten Kiasmakin, sisältä avautuu aivan uudenlaisia kaupunkimaisemia. Helsinki ei ole enää entisensä, ja hyvä niin. Toki Musiikkitalo edustaa postimerkkikaavoitusta, joka tekee minkään kokonaisvaltaisen keskustasuunnitelman toteutumisesta entistäkin mahdottomampaa.
Tärkeintä on kuitenkin se, että talo toimii. Ja toimiihan se. Sisääntulo- ja ulosmenoreitit ovat kyllä liian sokkeloisia ja ahtaita ainakin parvelle, mutta tärkein, eli akustiikka, vaikuttaa lupaavalta. Saksalaismaestro Kurt Masurin konsertin ensimmäisessä numerossa, Mozartin Linziläissinfoniassa akustiikan erottelukyky antoi jo hieman ymmärtää: Mozartin puupuhallinsoolot kuuluivat mukavasti. Päänumerossa, Brucknerin seiskassa kuultiin sitten jo hieman hehkuakin. Kuulija kietoutui Brucknerin äänimaton hellivään syleilyyn. Musiikkitalo syntyi. Eläköön Helsingin musiikkitalo, Bruckner, Kurt Masur ja Radion sinfoniaorkesteri!
Toki tämä olisi ollut tuhannen taalan paikka wau-arkkitehtuurille. Vähän vaatimattomana musiikkitalo ei tosin vie liikaa huomiota Eduskuntatalolta, ja kuten Kiasmakin, sisältä avautuu aivan uudenlaisia kaupunkimaisemia. Helsinki ei ole enää entisensä, ja hyvä niin. Toki Musiikkitalo edustaa postimerkkikaavoitusta, joka tekee minkään kokonaisvaltaisen keskustasuunnitelman toteutumisesta entistäkin mahdottomampaa.
Tärkeintä on kuitenkin se, että talo toimii. Ja toimiihan se. Sisääntulo- ja ulosmenoreitit ovat kyllä liian sokkeloisia ja ahtaita ainakin parvelle, mutta tärkein, eli akustiikka, vaikuttaa lupaavalta. Saksalaismaestro Kurt Masurin konsertin ensimmäisessä numerossa, Mozartin Linziläissinfoniassa akustiikan erottelukyky antoi jo hieman ymmärtää: Mozartin puupuhallinsoolot kuuluivat mukavasti. Päänumerossa, Brucknerin seiskassa kuultiin sitten jo hieman hehkuakin. Kuulija kietoutui Brucknerin äänimaton hellivään syleilyyn. Musiikkitalo syntyi. Eläköön Helsingin musiikkitalo, Bruckner, Kurt Masur ja Radion sinfoniaorkesteri!
11.11.2008
Musiikkitaloja ja sirkushuveja
Allaoleva on ote Nina Broströmin kanssa kevättalvella 2004 kirjoittamastani kirjaluonnoksesta.
Monien mittavien julkisten hankkeiden tarpeellisuutta ei perinpohjaisesti aina olla vaivauduttu selvittämään, jos ja kun niistä vihdoinkin on joskus köydenvedon ja lehmänkauppojen tuloksena saavutettu poliittinen konsensus. Hyvänä esimerkkinä tästä on, paitsi Vuosaaren satamahanke, myös Helsinkiin puuhattu musiikkitalo. Paras teko Helsingin musiikkielämälle voisi lopultakin olla Finlandia -talon alle yöllä laitettu keskiraskas räjäyte, mutta musiikkitalohankkeen välttämättömyyden kyseenalaistamiseksi voidaan esittää mm.seuraavia kyseenalaistuksia:
a) Kulttuuritalon akustiikka on ihan ok (vaikka tästä on esitetty toisenkinlaisia mielipiteitä), se vaan on kuulemma minkkiturkkisille kausikorttitädeille liian kaukana Mannerheimintiestä. Se vain on Kalliossa asti, härregyyd, ja entinen *kommarimaja* - jösses, eihän sinne Hildegard ja Siv ja Birgitte voi mennä näyttäytymään, edes turkissa. Sieltä saisi varmaan satiaisia, tai ainakin maalia päin turkkia. Nej nej nej.
b) Tapiola -talossa on kuulemma hyvä akustiikka, ja sinnehän menisi julkisilla kulkuvälineillä, jos pääkaupunkiseudun kaupungit saataisiin yhdistymään
c) Oopperatalossa on ihan hyvä akustiikka, ja konserttikalentereita järkeistämällä orkesterit (joilla on noin kaksi konserttia per viikko) ja ooppera mahtuisivat mainiosti saman katon alle, mutta koska oopperaväki yleensä ei osaa mahduttaa itseään samalle hiekkalaatikolle kenenkään kanssa, tämä ei onnistune. Ja jos oopperan väki ei jaa taloaan muiden kanssa, niiden rahoituksesta tulee 95% valtiolta, eiköhän tämä olisi omiaan kannustamaan yhteistyöhön.
Saa nähdä, mikä lopulta tulee olemaan musiikkitalon hinta, sillä aikanaan oopperatalonkin hinta nousi moneen otteeseen, puhumattakaan metrosta. Nelonen oli joskus laskenut, että jokainen kansalainen maksaa Musatalosta valtion kautta 9 euroa. Jos vielä maksaa Ylelle telkkarilupaa, niin kustannus on 22 euroa. Laskusta puuttui Helsingin osuus - joten jos olet hesalainen, itse Ylen telkkarilupaa maksava suomalainen, todennäköisesti maksat Musatalosta rapiat 30 euroa tässä vaiheessa. Ja nämäkin kustannuslaskelmat taitavat perustua jo useita vuosia vanhoihin lukuihin.
Näiden laskelmien legitimiteetti perustetaan siihen, että suomalaisten sanotaan olevan, paitsi musikaalista kansaa, eritoten oopperakansaa, mistä on marssitettu demonstraationa Savonlinnan oopperajuhlien vapaaehtoistyöntekijöitä kameroiden eteen. Näyttävimpänä osoituksena suomalaisesta kulttuuritahdosta on ehkä Joonas Kokkosen 70 -luvulla Paavo Ruotsalaisesta kertova ooppera Viimeiset kiusaukset, jonka sanotaan viimeistään osoittaneen, että ooppera voi olla elinvoimainen kulttuurimuoto, jopa nykyooppera, ja vieläpä suomenkielinen. Ehkä Seppo Rätyynkin voisi upota. Näin meillä Suomessa, jossa on oltava aina yksi kansallisarkkitehti, kansalliskirjailija ja kansallissäveltäjä, ja jos kukaan ei kykene täyttämään näitä mantteleita, ne pienennetään kyseisille herroille sopiviksi.
Pääkaupunkiseudulla konserttikäyttöön käypiä muita tiloja ovat ainakin Ritarihuone pienehköille kokoonpanoille, Kanneltalossakin sanotaan olevan ihan ok akustiikka (se vasta onkin kausikorttitädeille aivan liian kaukana, lähiössä eli miltei provinssissa), Ruoholahdessa sijaitsevassa Helsingin Konservatoriossa on akustisesti hyvä sali, jonne mahtuu kohtuullisen kokoinen orkesterikin, sitten on Martinus -sali Martinlaaksossa (Vantaalla siis) ja Tapiola -talo (Espoon puolella). Joten pienellä järkeistämisellä, ja musiikinkuluttajien kulttuuritahdolla, saleja riittäisi. Ei kai kaiken ole pakko sijaita keskustassa; eikö tämäkin olisi keskustalaisen hajasijoittamispolitiikan mukaista? Entisen Finlandia -talon kulmilta voisi lähteä erikoisbusseja, “Concert Express” näihin konserttipaikkoihin, puhumattakaan Järvenpää -talosta, jonka akustiikka on niin erinomainen että pääkaupunkiseudun orkesterit käyttävät sitä levytyssessioihin.
Musiikkitalon tarpeellisuutta ei olla poliittisessa keskustelussa nostettu kyseenalaiseksi, sen jälkeen kun päätös on tehty, se on lopullinen, jumalansanaa, josta ei voida valittaa, tässä tapauksessa jumaluuden ollessa suomalaisen musiikkielämän eliitille suotu mandaatti edustaa ja demonstroida suomalaisen koululaitoksen, etenkin kansainvälisessä vertailussa poikkeuksellisen kattavan musiikkioppilaitosverkoston huipputuloksia, ja siten olla suomalaisen kilpailukyvyn mannekiineja. Virallisissa juhlapuheissahan kulttuurielämän suora vaikutus maamme kansainväliseen maineeseen ja epäsuora työllistävä vaikutus on tyydytty kuittaamaan sillä että poliittinen eliitti ja jopa todellinen eliittimme, eli liike-elämän eliitti, muistaa näyttäytyä Savonlinnan oopperajuhlilla. Koululaitostamme muistetaan kuitenkin kehaista kilpailukyvyn takaajana. Vaikeasti mitattava mainehyöty ja taloudellisin tunnusluvuin mitattava työllistämisvaikutus ovat kuitenkin juuri sitä kuuluisaa Kilpailukykyä.
Yksituumaisen yksisuuntaisissa kulttuuripoliittisissa keskusteluissa ei myöskään olla riittävästi nostettu esiin musiikkitalon mahdollisia vaihtoehtoisia sijaintipaikkoja. Nyt Finlandia -talon takana on erinomaista maata Suomen ehkä näyttävimmällä paikalla hukkakäytössä, parkkipaikkana ja noin kaksi metriä korkeana miltei läpitunkemattomana pöheikkönä, ja eikö vanhana pakkomielteisenä visiona jo ammoisista Eliel Saarisen ajoista olekin ollut täyttää Töölönlahden ranta kulttuuripalatseilla? Myös Kisahallin (ex. Messuhalli, jossa myös ollaan pidetty konsertteja, jopa edesmennyt Herbert von Karajan vaivautui sinne) takana olevalla parkkipaikkana hukkakäytössä olevalle alueelle mahtuisi mainiosti vaikka minkälainen hörskä, kunhan vaan ei vie liiaksi huomiota Olympiastadionilta ja peitä sitä näkyvistä. Toinen vaihtoehto olisi muuttaa eduskunta Finlandia -taloon, ja tehdä eduskuntatalosta konserttitalo. Eduskuntatalon akustiikka hirveänäkään ei ole ainakaan mainittavasti huonompi kuin Finlandia -talonkaan. Nyt vain tämän vaihtoehdon synergiaedut ovat käyneet jokseenkin kyseenalaiseksi, sen jälkeen kun Eduskunnan lisäsiiveke valmistui.
Finlandia -talo ei välttämättä sellaisenaan ole ruma, mutta ensisijaiseen käyttötarkoitukseensa se on kelvoton. Sen sijaan Enso Gutzeitin (tai mikähän SEN nimi nykyään onkaan?) konttori Uspenskin katedraalin edessä on ympäristörikos, ja hyvä osoitus siitä, että Aalto kulki omia teitään. Jos Aalto saisi oman muistomerkkinsä (vaikka hänen suunnittelemansa rakennukset ovat muistomerkkejä jo itsessään), se voisi olla jättikokoinen Camel -bootsi, miehelle, joka kulki omia polkujaan. Finlandia -talon suunnittelussa hän ei ottanut akustikkojen näkemyksiä kuuleviin korviinsa, mistä nyttemmin kuulevat korvat saavat kärsiä ja Enson talossa ei huomioitu paikallista ympäristöä, johon kyseinen talo sopii suunnilleen yhtä hyvin kuin vesipiippu lapsen suuhun. Merihaassa kyseinen huussi voisi olla ihan ok. Kyllä todella hyvä arkkitehti on muutakin kuin yhteiskunnasta itsensä irralliseksi näkevä Taiteilija; hänen pitäisi miettiä sitä, mikä on hänen talonsa käyttötarkoitus ja miten se niveltyy siihen ympäristöön, mihin se sijoitetaan. Suorittaessaan messiaanista pelastustehtäväänsä, arkkitehdeiltä on päässyt unohtumaan sellainen käytännön haittatekija kuin ihminen, joka joutuu elämään heidän luomuksiensa kanssa, mahdollisesti jopa heidän luomuksissaan.
Ilman Täältä tullaan elämää -elokuvaa Makkaratalo ei olisi jättänyt minkäänlaisia kulttuurisia muistijälkiä, vaikkakin siihen oman sukupolvemme silmät ovatkin jo tottuneet. Vanhaa Helsinkiä on onneksi ikuistettu valokuvin kiitettävässä määrin, vaikka alle 40 -vuotiaat ovatkin henkilökohtaisesti liian nuoria muistamaan esimerkiksi Maitokeskusta, joka oli sinänsä rumahkon Hotelli Presidentin tilalla, ja Presidentin tontti hyvän aikaa lapsuudestamme yhtä isoa, aidattua rakennustyömaata, mitä Helsingin ydinkeskusta on ollut oikeastaan niin kauan kuin sukupolvemme muisti ulottuu.
Lopulta kyse on poliittisista priorisoinneista, rakennetaanko kulttuuripalatseja vai esimerkiksi vuokra-asuntoja, ja vaikka olisi kuinka intohimoinen musiikki-ihminen, tämä vaihtoehdottomuus ja keskustelukulttuurin vähäisyys päätöksentekokulttuurissa aiheuttavat vähintäänkin skeptisyyttä sellaista hanketta kohtaan, jonka tarkoitus voisi kuitenkin olla paitsi ylevä (Helsinki merkittävänä kulttuurikaupunkina), myös sosiaalisesti hyväksyttävä (lisää harjoittelu- ja esiintymisfoorumeita suomalaisille muusikoille, opiskelijoillekin). Kaikkea vanhaa ei aina tarvitse säilyttää, mutta vaikkei VR:n makasiineihin olisikaan omakohtaista tunnesidettä, ne ovat nyt miltei ainoa inhimillinen henkireikä Töölönlahden alueella, joka jo nyt on rakennettu klaustrofobiaa aiheuttavaksi Kiasmoineen ja uusine hotelleineen, jotka nekin ovat valistuneelta näppituntumalta puolityhjinä n.50 viikkoa vuodessa.
Ja kaiken kruununa vielä sanomatalo, tuo epäorgaaninen jätös Töölönlahden perukalla, erotukseksi esimerkiksi ulosteesta, jonka kunniaksi sentään on sanottava, että se edes on orgaaninen tuote. Mediatyöläiset nököttävät kuin akvaariossa, eivätkä saa rauhassa edes nenää kaivaa. Kyllä ainakin ajattelevan työn tekijöille pitäisi taata edes mahdollisuus omaan työhuoneeseen, jos ei muuten, niin edes niin korkeilla seinäkkeillä, ettei pomo näe kurkkia yli. Nenänkaivuu on ihmisyyteen perustamattomasti ja luonnollisesti kuuluva ominaispiirre, josta pitäisi tehdä perustuslaillinen oikeus, mikä taas tekisi tendenssimäisen lasirakentamisen mahdottomaksi.
Poliittisten priorisointien takana on lopultakin arvovalintoja; yhtäällä tausta-ajatuksena on elitistinen ajatus paraatikulttuurista, jolloin Helsinki nähdään kansainvälisesti esittelykelpoisena ja vetovoimaisena metropolina, jotta tänne toivottujen ylikansallisten suurfirmojen ulkomaalaiset pamput tuntisivat olonsa kosmopoliittisen kotoisiksi ja jotta suomalaiset pamput voitaisiin bongailla hengailemasta heidän vierestään, jotta he voisivat loistaa heidän lainavalossaan.
Vertailun vuoksi, esimerkkinä kulttuuripalatseista, jääkiekosta, eli massakulttuurista, mitä ooppera ei kuitenkaan ole, Hjallis Harkimon rakennushankkeiden kunniaksi on sanottava, että niissä sanotaan pitävän sekä aikataulujen että kustannuslaskelmien, jopa alittuvankin. On sinänsä positiivinen signaali, että “lamankin” aikana tulevaisuuteen on luottamusta, tehdään investointeja jotka tuovat työpaikkoja ainakin hampurilaisten myyjille ja siivoojille; tällaisten paraatilaitosten vuotuiset käyttökulut vaan ovat aika suuria, ja paljon pitää myydä pääsylippuja ja järjestää Suuria Tapahtumia, jotta pysyttäisiin sinisen puolella. Jääkiekkoa ollaan tavattu pitää aitona massakulttuurina, mikä kuitenkin on nykyään kyseenalainen näkemys, sillä pääsylippujen hinnat ovat nousseet pilviin, ja sitoutuneet tosifanit ovat korvautuneet yritysaitiossa lohivoileivillä (niitä samoja joita tarjoillaan myös oopperajuhlilla) ja samppanjalla herkuttelevilla wannabe -ökyillä, juuri niillä, joita varten pitää rakentaa komeaa ja leveätä baanaa. Luultavasti Hakamäentietäkin lopulta levennetään – tosin ei Hartwall -areenaan saakka, sillä se on mahdotonta – siksi it-pamput pääsisivät esteettä vip -aitioon herkuttelemaan kaviaarilla.
Monien mittavien julkisten hankkeiden tarpeellisuutta ei perinpohjaisesti aina olla vaivauduttu selvittämään, jos ja kun niistä vihdoinkin on joskus köydenvedon ja lehmänkauppojen tuloksena saavutettu poliittinen konsensus. Hyvänä esimerkkinä tästä on, paitsi Vuosaaren satamahanke, myös Helsinkiin puuhattu musiikkitalo. Paras teko Helsingin musiikkielämälle voisi lopultakin olla Finlandia -talon alle yöllä laitettu keskiraskas räjäyte, mutta musiikkitalohankkeen välttämättömyyden kyseenalaistamiseksi voidaan esittää mm.seuraavia kyseenalaistuksia:
a) Kulttuuritalon akustiikka on ihan ok (vaikka tästä on esitetty toisenkinlaisia mielipiteitä), se vaan on kuulemma minkkiturkkisille kausikorttitädeille liian kaukana Mannerheimintiestä. Se vain on Kalliossa asti, härregyyd, ja entinen *kommarimaja* - jösses, eihän sinne Hildegard ja Siv ja Birgitte voi mennä näyttäytymään, edes turkissa. Sieltä saisi varmaan satiaisia, tai ainakin maalia päin turkkia. Nej nej nej.
b) Tapiola -talossa on kuulemma hyvä akustiikka, ja sinnehän menisi julkisilla kulkuvälineillä, jos pääkaupunkiseudun kaupungit saataisiin yhdistymään
c) Oopperatalossa on ihan hyvä akustiikka, ja konserttikalentereita järkeistämällä orkesterit (joilla on noin kaksi konserttia per viikko) ja ooppera mahtuisivat mainiosti saman katon alle, mutta koska oopperaväki yleensä ei osaa mahduttaa itseään samalle hiekkalaatikolle kenenkään kanssa, tämä ei onnistune. Ja jos oopperan väki ei jaa taloaan muiden kanssa, niiden rahoituksesta tulee 95% valtiolta, eiköhän tämä olisi omiaan kannustamaan yhteistyöhön.
Saa nähdä, mikä lopulta tulee olemaan musiikkitalon hinta, sillä aikanaan oopperatalonkin hinta nousi moneen otteeseen, puhumattakaan metrosta. Nelonen oli joskus laskenut, että jokainen kansalainen maksaa Musatalosta valtion kautta 9 euroa. Jos vielä maksaa Ylelle telkkarilupaa, niin kustannus on 22 euroa. Laskusta puuttui Helsingin osuus - joten jos olet hesalainen, itse Ylen telkkarilupaa maksava suomalainen, todennäköisesti maksat Musatalosta rapiat 30 euroa tässä vaiheessa. Ja nämäkin kustannuslaskelmat taitavat perustua jo useita vuosia vanhoihin lukuihin.
Näiden laskelmien legitimiteetti perustetaan siihen, että suomalaisten sanotaan olevan, paitsi musikaalista kansaa, eritoten oopperakansaa, mistä on marssitettu demonstraationa Savonlinnan oopperajuhlien vapaaehtoistyöntekijöitä kameroiden eteen. Näyttävimpänä osoituksena suomalaisesta kulttuuritahdosta on ehkä Joonas Kokkosen 70 -luvulla Paavo Ruotsalaisesta kertova ooppera Viimeiset kiusaukset, jonka sanotaan viimeistään osoittaneen, että ooppera voi olla elinvoimainen kulttuurimuoto, jopa nykyooppera, ja vieläpä suomenkielinen. Ehkä Seppo Rätyynkin voisi upota. Näin meillä Suomessa, jossa on oltava aina yksi kansallisarkkitehti, kansalliskirjailija ja kansallissäveltäjä, ja jos kukaan ei kykene täyttämään näitä mantteleita, ne pienennetään kyseisille herroille sopiviksi.
Pääkaupunkiseudulla konserttikäyttöön käypiä muita tiloja ovat ainakin Ritarihuone pienehköille kokoonpanoille, Kanneltalossakin sanotaan olevan ihan ok akustiikka (se vasta onkin kausikorttitädeille aivan liian kaukana, lähiössä eli miltei provinssissa), Ruoholahdessa sijaitsevassa Helsingin Konservatoriossa on akustisesti hyvä sali, jonne mahtuu kohtuullisen kokoinen orkesterikin, sitten on Martinus -sali Martinlaaksossa (Vantaalla siis) ja Tapiola -talo (Espoon puolella). Joten pienellä järkeistämisellä, ja musiikinkuluttajien kulttuuritahdolla, saleja riittäisi. Ei kai kaiken ole pakko sijaita keskustassa; eikö tämäkin olisi keskustalaisen hajasijoittamispolitiikan mukaista? Entisen Finlandia -talon kulmilta voisi lähteä erikoisbusseja, “Concert Express” näihin konserttipaikkoihin, puhumattakaan Järvenpää -talosta, jonka akustiikka on niin erinomainen että pääkaupunkiseudun orkesterit käyttävät sitä levytyssessioihin.
Musiikkitalon tarpeellisuutta ei olla poliittisessa keskustelussa nostettu kyseenalaiseksi, sen jälkeen kun päätös on tehty, se on lopullinen, jumalansanaa, josta ei voida valittaa, tässä tapauksessa jumaluuden ollessa suomalaisen musiikkielämän eliitille suotu mandaatti edustaa ja demonstroida suomalaisen koululaitoksen, etenkin kansainvälisessä vertailussa poikkeuksellisen kattavan musiikkioppilaitosverkoston huipputuloksia, ja siten olla suomalaisen kilpailukyvyn mannekiineja. Virallisissa juhlapuheissahan kulttuurielämän suora vaikutus maamme kansainväliseen maineeseen ja epäsuora työllistävä vaikutus on tyydytty kuittaamaan sillä että poliittinen eliitti ja jopa todellinen eliittimme, eli liike-elämän eliitti, muistaa näyttäytyä Savonlinnan oopperajuhlilla. Koululaitostamme muistetaan kuitenkin kehaista kilpailukyvyn takaajana. Vaikeasti mitattava mainehyöty ja taloudellisin tunnusluvuin mitattava työllistämisvaikutus ovat kuitenkin juuri sitä kuuluisaa Kilpailukykyä.
Yksituumaisen yksisuuntaisissa kulttuuripoliittisissa keskusteluissa ei myöskään olla riittävästi nostettu esiin musiikkitalon mahdollisia vaihtoehtoisia sijaintipaikkoja. Nyt Finlandia -talon takana on erinomaista maata Suomen ehkä näyttävimmällä paikalla hukkakäytössä, parkkipaikkana ja noin kaksi metriä korkeana miltei läpitunkemattomana pöheikkönä, ja eikö vanhana pakkomielteisenä visiona jo ammoisista Eliel Saarisen ajoista olekin ollut täyttää Töölönlahden ranta kulttuuripalatseilla? Myös Kisahallin (ex. Messuhalli, jossa myös ollaan pidetty konsertteja, jopa edesmennyt Herbert von Karajan vaivautui sinne) takana olevalla parkkipaikkana hukkakäytössä olevalle alueelle mahtuisi mainiosti vaikka minkälainen hörskä, kunhan vaan ei vie liiaksi huomiota Olympiastadionilta ja peitä sitä näkyvistä. Toinen vaihtoehto olisi muuttaa eduskunta Finlandia -taloon, ja tehdä eduskuntatalosta konserttitalo. Eduskuntatalon akustiikka hirveänäkään ei ole ainakaan mainittavasti huonompi kuin Finlandia -talonkaan. Nyt vain tämän vaihtoehdon synergiaedut ovat käyneet jokseenkin kyseenalaiseksi, sen jälkeen kun Eduskunnan lisäsiiveke valmistui.
Finlandia -talo ei välttämättä sellaisenaan ole ruma, mutta ensisijaiseen käyttötarkoitukseensa se on kelvoton. Sen sijaan Enso Gutzeitin (tai mikähän SEN nimi nykyään onkaan?) konttori Uspenskin katedraalin edessä on ympäristörikos, ja hyvä osoitus siitä, että Aalto kulki omia teitään. Jos Aalto saisi oman muistomerkkinsä (vaikka hänen suunnittelemansa rakennukset ovat muistomerkkejä jo itsessään), se voisi olla jättikokoinen Camel -bootsi, miehelle, joka kulki omia polkujaan. Finlandia -talon suunnittelussa hän ei ottanut akustikkojen näkemyksiä kuuleviin korviinsa, mistä nyttemmin kuulevat korvat saavat kärsiä ja Enson talossa ei huomioitu paikallista ympäristöä, johon kyseinen talo sopii suunnilleen yhtä hyvin kuin vesipiippu lapsen suuhun. Merihaassa kyseinen huussi voisi olla ihan ok. Kyllä todella hyvä arkkitehti on muutakin kuin yhteiskunnasta itsensä irralliseksi näkevä Taiteilija; hänen pitäisi miettiä sitä, mikä on hänen talonsa käyttötarkoitus ja miten se niveltyy siihen ympäristöön, mihin se sijoitetaan. Suorittaessaan messiaanista pelastustehtäväänsä, arkkitehdeiltä on päässyt unohtumaan sellainen käytännön haittatekija kuin ihminen, joka joutuu elämään heidän luomuksiensa kanssa, mahdollisesti jopa heidän luomuksissaan.
Ilman Täältä tullaan elämää -elokuvaa Makkaratalo ei olisi jättänyt minkäänlaisia kulttuurisia muistijälkiä, vaikkakin siihen oman sukupolvemme silmät ovatkin jo tottuneet. Vanhaa Helsinkiä on onneksi ikuistettu valokuvin kiitettävässä määrin, vaikka alle 40 -vuotiaat ovatkin henkilökohtaisesti liian nuoria muistamaan esimerkiksi Maitokeskusta, joka oli sinänsä rumahkon Hotelli Presidentin tilalla, ja Presidentin tontti hyvän aikaa lapsuudestamme yhtä isoa, aidattua rakennustyömaata, mitä Helsingin ydinkeskusta on ollut oikeastaan niin kauan kuin sukupolvemme muisti ulottuu.
Lopulta kyse on poliittisista priorisoinneista, rakennetaanko kulttuuripalatseja vai esimerkiksi vuokra-asuntoja, ja vaikka olisi kuinka intohimoinen musiikki-ihminen, tämä vaihtoehdottomuus ja keskustelukulttuurin vähäisyys päätöksentekokulttuurissa aiheuttavat vähintäänkin skeptisyyttä sellaista hanketta kohtaan, jonka tarkoitus voisi kuitenkin olla paitsi ylevä (Helsinki merkittävänä kulttuurikaupunkina), myös sosiaalisesti hyväksyttävä (lisää harjoittelu- ja esiintymisfoorumeita suomalaisille muusikoille, opiskelijoillekin). Kaikkea vanhaa ei aina tarvitse säilyttää, mutta vaikkei VR:n makasiineihin olisikaan omakohtaista tunnesidettä, ne ovat nyt miltei ainoa inhimillinen henkireikä Töölönlahden alueella, joka jo nyt on rakennettu klaustrofobiaa aiheuttavaksi Kiasmoineen ja uusine hotelleineen, jotka nekin ovat valistuneelta näppituntumalta puolityhjinä n.50 viikkoa vuodessa.
Ja kaiken kruununa vielä sanomatalo, tuo epäorgaaninen jätös Töölönlahden perukalla, erotukseksi esimerkiksi ulosteesta, jonka kunniaksi sentään on sanottava, että se edes on orgaaninen tuote. Mediatyöläiset nököttävät kuin akvaariossa, eivätkä saa rauhassa edes nenää kaivaa. Kyllä ainakin ajattelevan työn tekijöille pitäisi taata edes mahdollisuus omaan työhuoneeseen, jos ei muuten, niin edes niin korkeilla seinäkkeillä, ettei pomo näe kurkkia yli. Nenänkaivuu on ihmisyyteen perustamattomasti ja luonnollisesti kuuluva ominaispiirre, josta pitäisi tehdä perustuslaillinen oikeus, mikä taas tekisi tendenssimäisen lasirakentamisen mahdottomaksi.
Poliittisten priorisointien takana on lopultakin arvovalintoja; yhtäällä tausta-ajatuksena on elitistinen ajatus paraatikulttuurista, jolloin Helsinki nähdään kansainvälisesti esittelykelpoisena ja vetovoimaisena metropolina, jotta tänne toivottujen ylikansallisten suurfirmojen ulkomaalaiset pamput tuntisivat olonsa kosmopoliittisen kotoisiksi ja jotta suomalaiset pamput voitaisiin bongailla hengailemasta heidän vierestään, jotta he voisivat loistaa heidän lainavalossaan.
Vertailun vuoksi, esimerkkinä kulttuuripalatseista, jääkiekosta, eli massakulttuurista, mitä ooppera ei kuitenkaan ole, Hjallis Harkimon rakennushankkeiden kunniaksi on sanottava, että niissä sanotaan pitävän sekä aikataulujen että kustannuslaskelmien, jopa alittuvankin. On sinänsä positiivinen signaali, että “lamankin” aikana tulevaisuuteen on luottamusta, tehdään investointeja jotka tuovat työpaikkoja ainakin hampurilaisten myyjille ja siivoojille; tällaisten paraatilaitosten vuotuiset käyttökulut vaan ovat aika suuria, ja paljon pitää myydä pääsylippuja ja järjestää Suuria Tapahtumia, jotta pysyttäisiin sinisen puolella. Jääkiekkoa ollaan tavattu pitää aitona massakulttuurina, mikä kuitenkin on nykyään kyseenalainen näkemys, sillä pääsylippujen hinnat ovat nousseet pilviin, ja sitoutuneet tosifanit ovat korvautuneet yritysaitiossa lohivoileivillä (niitä samoja joita tarjoillaan myös oopperajuhlilla) ja samppanjalla herkuttelevilla wannabe -ökyillä, juuri niillä, joita varten pitää rakentaa komeaa ja leveätä baanaa. Luultavasti Hakamäentietäkin lopulta levennetään – tosin ei Hartwall -areenaan saakka, sillä se on mahdotonta – siksi it-pamput pääsisivät esteettä vip -aitioon herkuttelemaan kaviaarilla.
18.1.2008
Monttu romahti monttuun - keskustatunneli kariutuu
Stadin demareiden päätös vetäytyä Vironniemen alittavasta keskustatunnelista ansaitsee hatunnoston. Kun Helsingin vihreä valtuustoryhmä on alun alkaen vastustanut hanketta, Helsingin kaupunginvaltuuston kolmesta suurimmasta ryhmästä hankkeen taakse jää yksin kokoomus. Tämä tarkoittaa sitä, että keskustatunneli jää mitä suurimmalla todennäköisyydellä toteutumatta.
Ainoastaan toista vuotta sitten tämän hukkaputken hinnaksi oltiin arvioitu noin 300-350 miljoonaa euroa; uusimpien, tämän päivän viisaudella laadittujen laskelmien mukaan hinnaksi tulisikin muodostumaan noin 500 miljoonaa euroa. Helsingin keskustatunneli olisi jäänyt kokonaisuudessaan Helsingin itsensä maksettavaksi, vaikka sen tarkoituksena olisi ollut johtaa paljolti espoolaisista ja vantaalaisista koostuva läpiajoliikenne pois Vironniemen kaduilta.
Sen sijaan musiikkitaloa ajetaan edelleenkin kuin käärmettä pyssyyn. Koska VR:n makasiinit on purettu musiikkitalon tieltä ja koska maasopimus velvoittaa Helsingin kaupunkia jyvittämään tietyn osuuden julkisesta rakentamisestaan valtiollisille rakennuksille, musiikkitalo tulee, maksoi se mitä hyvänsä. Itsekin musiikkimiehenä näen kunnollisen konserttitalon pääkaupungissamme välttämättömyydeksi, mutta mitä vikaa on Kulttuuritalossa?
Sitä en ymmärrä, miksi kustannuslaskelmia tehtäessä ei koskaan ymmärretä huomioida kustannusindeksikorotuksia; ainoa muistamani poikkeus, jolloin helsinkiläisessä merkittävässä rakennushankkeessa ollaan pysytty kustannuslaskelmien raameissa, itse asiassa alitettiinkin ne, oli Hartwall-areena.
Keskustatunnelin hautautuminen mahdollistaa sen, että vihdoinkin asioista voidaan puhua niiden oikealla nimellä. Kun Kokoomus puhuu Sostakovitsista, tarkoittaa se oikeasti leivänpaahdinta. 500 miljoonaa olisi ollut aika kallis hinta siitä ilosta, että Helsingin keskustaan oltaisiin saatu ehkä muutama sata metriä lisää kävelykatua. Nyt jää yksin Kokoomuksen tehtäväksi osoittaa se, kuinka välttämättömiä kaupunkikeskustan vetovoimaisuudelle vastoin kansainvälisiä kokemuksia autoilevat asiakkaat oikein ovat. Jos Kokoomuksen kannatus olisi 100%, ihmiseltä kai evoluution saatossa kuluisivat jalat tarpeettomina pois.
Keskustatunnelin kariutuminen tekee myös ruuhkamaksut entistäkin mahdollisemmiksi, sillä keskustatunneli olisi tosiasiallisesti helpottanut pääsyä yksityisautolla keskustaan vaikka sen sanottuna tarkoituksena oli helpottaa autojen tietä ulos keskustasta. Kaikilla liikenneväylillä on kuitenkin aina taipumus lisätä liikennettä. Keskustatunnelin kariutuminen osoittaa, että Helsingin kaupunginvaltuustossa saattaa sittenkin piillä riittävästi sellaista poliittista tahtoa, joka pitää ihmisten tarpeita ensisijaisina, nähden autot välinearvoina ihmisten liikkumiselle, ei itseisarvoina.
Hesarin uutisen ja keskustelua aiheesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.
Ainoastaan toista vuotta sitten tämän hukkaputken hinnaksi oltiin arvioitu noin 300-350 miljoonaa euroa; uusimpien, tämän päivän viisaudella laadittujen laskelmien mukaan hinnaksi tulisikin muodostumaan noin 500 miljoonaa euroa. Helsingin keskustatunneli olisi jäänyt kokonaisuudessaan Helsingin itsensä maksettavaksi, vaikka sen tarkoituksena olisi ollut johtaa paljolti espoolaisista ja vantaalaisista koostuva läpiajoliikenne pois Vironniemen kaduilta.
Sen sijaan musiikkitaloa ajetaan edelleenkin kuin käärmettä pyssyyn. Koska VR:n makasiinit on purettu musiikkitalon tieltä ja koska maasopimus velvoittaa Helsingin kaupunkia jyvittämään tietyn osuuden julkisesta rakentamisestaan valtiollisille rakennuksille, musiikkitalo tulee, maksoi se mitä hyvänsä. Itsekin musiikkimiehenä näen kunnollisen konserttitalon pääkaupungissamme välttämättömyydeksi, mutta mitä vikaa on Kulttuuritalossa?
Sitä en ymmärrä, miksi kustannuslaskelmia tehtäessä ei koskaan ymmärretä huomioida kustannusindeksikorotuksia; ainoa muistamani poikkeus, jolloin helsinkiläisessä merkittävässä rakennushankkeessa ollaan pysytty kustannuslaskelmien raameissa, itse asiassa alitettiinkin ne, oli Hartwall-areena.
Keskustatunnelin hautautuminen mahdollistaa sen, että vihdoinkin asioista voidaan puhua niiden oikealla nimellä. Kun Kokoomus puhuu Sostakovitsista, tarkoittaa se oikeasti leivänpaahdinta. 500 miljoonaa olisi ollut aika kallis hinta siitä ilosta, että Helsingin keskustaan oltaisiin saatu ehkä muutama sata metriä lisää kävelykatua. Nyt jää yksin Kokoomuksen tehtäväksi osoittaa se, kuinka välttämättömiä kaupunkikeskustan vetovoimaisuudelle vastoin kansainvälisiä kokemuksia autoilevat asiakkaat oikein ovat. Jos Kokoomuksen kannatus olisi 100%, ihmiseltä kai evoluution saatossa kuluisivat jalat tarpeettomina pois.
Keskustatunnelin kariutuminen tekee myös ruuhkamaksut entistäkin mahdollisemmiksi, sillä keskustatunneli olisi tosiasiallisesti helpottanut pääsyä yksityisautolla keskustaan vaikka sen sanottuna tarkoituksena oli helpottaa autojen tietä ulos keskustasta. Kaikilla liikenneväylillä on kuitenkin aina taipumus lisätä liikennettä. Keskustatunnelin kariutuminen osoittaa, että Helsingin kaupunginvaltuustossa saattaa sittenkin piillä riittävästi sellaista poliittista tahtoa, joka pitää ihmisten tarpeita ensisijaisina, nähden autot välinearvoina ihmisten liikkumiselle, ei itseisarvoina.
Hesarin uutisen ja keskustelua aiheesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.
22.8.2007
Ruuhkamaksu Helsinkiin!
Helsingin Tullinpuomi, pääkaupunkiseudun liikennöidyimpiä ja saastuneimpia paikkoja. Tullinpuomi on pullonkaula, jossa yhdistyy moni pääliikenneväylä: Tukholmankatu, Runeberginkatu, Mannerheimintie ja Reijolankatu-Nordenskiöldinkatu.
Kuva: Kirsikka Bonsdorff
Tämänpäiväisen uutisoinnin mukaan joka toinen pääkaupunkiseutulainen kannattaa tietulleja, joita kutsutaan myös ruuhkamaksuiksi. Ruuhkamaksuissa ja tietulleissa on kuitenkin aste-ero: ruuhkamaksut olisivat voimassa vain työmatkaliikenteessä kun taas tietulli voi ainakin periaatteessa olla absoluuttinen, maksettava aina kun ajetaan henkilöautolla kantakaupunkiin. Kyselyssä, jonka oli teettänyt Taloustutkimus, ainakin uutisoinnin mukaan puheena olivat nimenomaan tietullit; jos kysely oltaisiin formuloitu toisin ja kysytty ruuhkamaksuista, ehkä nämä oltaisiin koettu legitiimimmäksi.
Vaikka suurimmalla osalla toimittajista, ainakin Hesarin kaupunkitoimittajista on nykyisin ylempi korkeakoulututkinto, edelleenkin kovin harva toimittaja osaa tulkita tai uutisoida tutkimuksia. Uutisessa sanottiin, että suurinta tietullien - tai ruuhkamaksujen - edellämainittuja käsitteitä käytettiin uutisessa sekaisin - vastustus on pääkaupunkiseudulla ja lisäksi niihin otetaan kantaa kiivaimmin juuri pk-seudulla. Tämä ei ole mikään yllätys; yllätys olisi se, jolleivat ihmiset haluaisi ottaa kantaa juuri niihin asioihin, jotka koskettavat omaa itseä, omaa elinpiiriä ja omaa lähiympäristöä. Tämä ei ole sikälikään mikään yllätys, että Suomessa ruuhkamaksut olisivat ajankohtaisia lähinnä juuri Helsingissä. Jos kerran ruuhkamaksut kirvoittavat juuri pk-seudulla voimakkaimmin mielipiteitä, tämä tarkoittanee myös sitä, että niihin välinpitämättömästi suhtautuvia on varsin vähän, ja sopisi olettaa, että myös niiden kannatus olisi pk-seudulla kaikkein suurinta.
Tukholmassa - josta Helsinki usein ottaa oppia - otettiin käyttöön koeajaksi ruuhkamaksut, ja kokemukset tästä yllättivät positiivisuudessaan kaikki. Yksityisautoilu väheni keskusta-alueella selvästi, kun samalla joukkoliikenteen suosio kasvoi tuntuvasti. Ruuhkamaksut voitaisiin kanavoida suoraan joukkoliikenteen tukemiseen, esimerkiksi vuorovälien tihentämiseen ja lippujen hintojen subventoimiseen.
Helsingissä ruuhkamaksut eivät ole ylittäneet vielä poliittisen enemmistön hyväksyttävyyskynnystä, kiitos paljolti Kokoomuksen, joka apupuolueensa Demareiden kanssa tahtoo ratkaista Helsingin keskustan liikenneruuhkat sikakalliilla keskustatunnelilla. Jotkut kokoomuspoliitikot puhuvat kauniita sanoja joukkoliikenteestä, mutta unohtavat samalla kolikon toisen puolen. Kokoomuksessa näyttää olevan vahva usko autoiluun väärinymmärrettynä yksilönvapautena ja yksityisautoilun ajatellaan hyödyttävän keskusta-alueen kaupankäyntiä, sillä pitäähän Stockmannin hienoon parkkiluolaan päästä autolla - vieläpä ilmaiseksi! miksei Stokka maksa bussilippuani kun menen tekemään sinne ostoksia! - ja pitäähän siihen musiikkitaloon, joka tulee Makasiinien tilalle, mikäli sen kustannukset pysyvät Mikael Jungnerin hyväksyttävissä - päästä autolla, viis Kaupunginmuseon kulttuurihistoriallisesti arvokkaan puíston puista.
Kansainväliset esimerkit kuitenkin osoittavat, että Kokoomus on ymmärtänyt väärin tai ainakin vain puoliksi. Kokoomuksen riveissä on ympäristöasiantuntijoiksi itseään tituleeraavia ihmisiä ja Demareissa on jopa luontodemareita, mutta hekään eivät kykene näkemään sitä, että liikenne on yksi Helsingin suurimmista saastuttajista. Että sellaisia ympäristöasiantuntijoita...
Ranskassa, Strasbourgissa, merkittävä osa keskustaa on rauhoitettu autoliikenteeltä, mistä johtuen jalankulkijat viihtyvät kaupungin keskustassa. Kun he viihtyvät keskustassa, he myös todennäköisesti käyttävät auliimmin aikaa ja rahaa shoppailuun, mikä taas tukee niitä kauppayrittäjiä, joista Kokoomus on niin huolissaan.
Ruuhkamaksun ei tarvitse olla suurensuuri; esimerkiksi jokainen matkustussuorite Munkkiniemi-Ruskeasuo-Käpylä-Vanhakaupunki-linjan ylitse, esi- ja satelliittikaupungeista Vironniemen puolelle voisi maksaa kahden YTV:n kertaseutulipun hinnan, mieluummin ehkä vähän enemmän. Kahden lipun verran siksi että jokaista matkaa kohden on myös yksi paluumatka. Sopiva ruuhkamaksun suuruus voisi siis olla kahdeksan euroa per yksi henkilöautolla tehty matkustussuorite Vironniemeen.
Jotta ruuhkamaksu olisi oikeudenmukainen, se pitää kohdistaa niihin, jotka eivät välttämättä tarvitse autoa jokapäiväiseen asiointiinsa keskusta-alueella. Ruuhkamaksun ei pidä koskea liikuntavammaisia ja työkseen ajavia.
Jokainen laskutaitoinen voi tällöin tykönään tehdä ilmasto- ja finanssipoliittisen päätöksen, onko valmis maksamaan ruuhkamaksun lisäksi vielä autovakuutukset, korjausmaksut ja bensan siitä väärinymmärretyn yksilönvapauden ihanuudesta, että saa körötellä työmatkaruuhkissa kävelyvauhtia (se, joka on nähnyt Michael Douglasin tähdittämän elokuvan "Rankka päivä" eli Falling down, tietänee, mitä tarkoitan, vaikkakin Los Angelesissa autoliikenne onkin Helsinkiin verrattuna vähintäänkin kolmannessa potenssissa)
Uutisen mielipidetutkimuksesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa. Lisäksi alla reilun kuukauden takainen uutinen, jossa ministeri Mauri Pekkarinen ehdottaa, että tietulli - tai ruuhkamaksujärjestelmää voisi kohdentaa siten, että lähellä Helsingin keskustaa asuvat maksaisivat eniten ja kauimpana asuvat vähiten. GPS-paikannusjärjestelmän avulla tämä olisi paitsi mahdollista, myös erittäin kannatettavaa, toki muistaen sen, että aina etäisyys ei suoraan implikoi huonoja joukkoliikenneyhteyksiä. Esimerkiksi Riihimäeltä pääsee junalla Helsingin keskustaan paljon kätevämmin kuin vaikka Hakunilasta Mankkaalle. Pekkarisen ehdotuksen voi lukea menemällä allaolevaan linkkiosoitteeseen:
http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Pekkarinen+kannattaa+tiemaksuja+auton+sijainnin+mukaan/1135228655600
Jollei vielä reilun vuoden istuva Helsingin kaupunginvaltuusto saa aikaiseksi liikenteen ruuhkamaksuja, niin toivottavasti seuraavan valtuuston - joka on nykyistä vihreämpi - viisaus on suurempi!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)