Päivähoito – autollisten vanhempien subjektiivinen etuajo-oikeus

,
Kuvan esittämällä lapsidumppaamolla ei ole mitään tekemistä oman subjektiivisen todellisuuteni kanssa, vaan se on puhdas retorinen sattuma.

Päivähoito on paitsi lapsien subjektiivinen oikeus, se on sitä myös vanhemmille. Kun nyt Suomen laissakin on todettu lapsien subjektiivinen päivähoito-oikeus, tämä mössö peittää alleen sen, että alun perin päivähoito kehitettiin naisten työssäkäynnin mahdollistajaksi. Suomessa tilanne on edelleenkin paljolti tämä, kiitos kelvottoman vanhempainvapaajärjestelmämme. Toisin on Islannissa ja Norjassa, jossa isät voivat viettää lastensa kanssa jopa puolikin vuotta. Suomalaisten isien, työtilanteesta ja työstä riippumatta, kannattaisikin mennä lakkoon, sillä omaan lapseen tutustuminen on perusihmisoikeus, ainakin jos suomalaisten edelleenkin halutaan lisääntyvän, ja etenkin jos heitä on tarkoitus siihen kannustaa.

Useimmilla on subjektiivinen oman kodin ulkopuolisen elämän tarve, ja koti-isyys tai kotiäitiys onkin parhaimmillaan määräaikainen ”projekti”, joka on varmasti oikea aika lopettaa viimeistään silloin kun molemmat osapuolet – siis vanhempi ja lapsi – alkavat tylsistymään.

Suomen päivähoitolaissa vuodelta 1974 korvattiin sana ”lastentarha” termillä ”päiväkoti.” Tämä kaiketikin siksi, että sana ”tarha” johtaa Suomessa ajatukset eläintarhaan; Norjassa sen sijaan termiä ”Barnehage” kehdataan edelleenkin käyttää, koska täällä se johtaa ajatukset puutarhaan. Opiksi siis suomalaisille: lastentarha ei ole leimaava termi, koska tarhaaminen ei ole negatiivinen proseduuri. Lapsien vapautta ei siis viedä samalla tapaa kuin häkkieläimien eläintarhassa, vaan lastentarhassa lapsia vaalitaan ja kasvatetaan, aivan kuten puutarhassa kasveja.

Tarhan kutsuminen kodiksi ja subjektiivista oikeuksista puhuminen voivat olla käsitemössöä, joiden tarkoitus on retorinen harhautus, mutta tietenkään päivähoito ei palaudu pelkäksi lapsien säilyttämiseksi. Jotkut puolustavat vakaumustaan uskonnollisella kiihkeydellä siitä, että lapsien paras hoitaja on oma vanhempi, ja että muita kontakteja lapsi ei sitten tarvitsekaan. Vastakkaisen näkemyksen puolustajilta en ole havainnut vastaavaa paatosta; ehkä tämä johtuukin siitä, että lapsien kotihoidon puolustajat taitavat usein olla vanhoillisuskonnollisia, tai ainakin heidän arvomaailmassaan on paljon yhteneväisiä piirteitä vanhoillisuskonnollisten kanssa, uskonnosta riippumatta. Tässä tapauksessa uskonkappaleena on lapsen paras.

On kuitenkin lapsen paras, että hänen vanhemmallaan on kodin ulkopuolista elämää, että hän voi harrastaa, käydä töissä, tavata muita aikuisia. Muuten aikuinen taantuu sisäänpäinkääntyneeksi kränkyksi, joka ei lopulta osaa enää edes puhua. Jos vanhempi on lapsensa kanssa kotona, lähtökohtaisesti sosiaaliset kontaktit puuttuvat molemmilta, niin lapselta kuin vanhemmaltakin. Päiväkotiryhmässä lapsi voi saada ystäviä, ja ystävien vanhemmista voi tulla myös vanhempien ystäviä. Näin päiväkoti voi integroida paikallisyhteisöön koko perheen, jos siis hyvin käy. Tämä integraatiotarve kasvaa yleensä suoraan verrannollisesti paikkakunnalla (ja alueella ja maassa) asumisajan lyhyyden mukaan. Toisin sanoen, mitä kauempaa perhe on kotoisin, sitä vähemmän heillä keskimäärin on kontakteja paikallisväestöön ja sitä vähemmän he ovat juurtuneita paikallisyhteisöön. Tai kehen hyvänsä. Tosin, ovat joidenkin maahanmuuttajaryhmien ghettoutuneet kontaktit sosiaalisia verkostoja nekin.

Onkin hullua, että yhtäältä kaikki kaupungit nykyään vannovat kestävän – niin inhimillisesti kuin ympäristöllisesti – kehityksen nimiin, mutta kuitenkin tarjoavat päivähoitopaikkoja sellaisista paikoista, että pelkästään päivähoitopaikan, kodin ja/tai työpaikan välin kulkemiseen menee perheeltä päivittäin neljä tuntia, jos heillä ei ole autoa. Ja tämä kaupungissa, jossa kuitenkin on varsin kattava joukkoliikenne. Ei pitäisi kuitenkaan valittaa. Jos Helsingin mittakaavassa oma päivähoitojärjestelyni vertautuisi tilanteeseen, jossa Kannelmäestä veisin lapseni päivähoitoon vaikkapa Taliin, niin mahdollista olisi myös joutua viemään hänet vaikkapa Tammisaloon. Näin päiväkodissa mahdollisesti hankittujen ystävyyssuhteiden ylläpitäminen käy kohtuuttoman työlääksi.

Mitä vähemmän perhe on asunut alueella, sitä suurempi tarve tällä on kiinnittyä paikallisyhteisöön, eli integroitua. Julkinen päivähoito Norjassa ei ainakaan tue integraatiotavoitteita.

Halalia ja pääsiäiskinkkua

Norjanpakistanilainen kaverini Balal, joka on syntynyt ja kasvanut Norjassa, haki vaimon Pakistanista. Balal sanoi Aftenpostenin maahanmuuttajista kertovan juttusarjan artikkelissa naineensa sukunsa kotimaastaan tulevan naisen, koska sama kulttuuritausta helpottaa perhe-elämää. Varmasti näin onkin. Juttu Balalista antaa aihetta miettiä sitä, mitä maahanmuuttaja, ulkomaalainen ja kantaväestö oikein ovat, ja millaisista prosesseista on kyse integraatiossa ja segregaatiossa.

Voin Norjassa asuvana ulkomaalaisena ymmärtää Balalia, mutta vain osittain. Norjalainen ja suomalainen kulttuuri ovat huomattavasti lähempänä toisiaan kuin norjalainen ja pakistanilainen. Suomalaiselle suurimmat kulttuurisokit täällä ovat löylyttömän saunan ja pääsiäiskinkun kokoluokkaa. Kuitenkin Balal on minua norjalaisempi, ja minua enemmän integroitunut.

Maahanmuuttaja en ole, sillä se tarkoittaisi, että suunnitelmissani olisi jäädä Norjaan ja integroitua Norjan yhteiskuntaan ja ainakin osittain assimiloitua norjalaiseen kulttuuriin. Näin ollen, minua ei edes kannata integroida; tosin en myöskään muodosta integraatiohaasteita tai –ongelmia.

Balalin tarina opettaa, että Norjassa syntynytkin henkilö, jonka ensisijainen käyttökieli on joku norjista ja jonka ystävät ovat norjalaisia, voi kokea kuitenkin itsensä ainakin osin ulkopuoliseksi,asiaa ihan neutraalisti tarkasteluna. Ja juuri ne seikat, joiden perusteella hän kokee itsensä ei-norjalaiseksi, johtavat siihen, että jo kerran miltei kadonneet kuilut meidän ja muiden välillä avautuvat uudestaan.

Balal kertoi pahoitellen lehtijutussa, että koska suku on pakistanilaisessa kulttuurissa tärkeä (tärkeämpi kuin norjalaisessa kulttuurissa) ja koska suvut ovat yleensä isoja, tai ainakin suvun käsite laajempi kuin Pohjoismaissa, naimisiinmenosta on seurannut, että naimisiinmenon myötä laajentuneen suvun kanssa vietetään niin paljon aikaa, että omille, vanhoille norjalaisystäville ei enää jää juurikaan aikaa. Integraatio on ottanut askeleen taaksepäin, ja segregaatio voimistunut.

Usein monikulttuurisuudessa eri kulttuurit menevät kyllä pitkittäisesti samaan suuntaan, mutta vierekkäin, ilman kosketuspintoja toistensa kanssa. Vuorovaikutusta, joka edes osittain murtaisi tämän pitkittäisliikkeen, ja toisi kulttuurien välille myös poikittaisen ulottuvuuden, saisi olla paljon enemmän.

Monikulttuurisuudesta puhutaan usein epäselvästi ja/tai naiivisti. Kulttuuri yhdistää muiden "meikäläisten" kanssa, mutta erottaa "heikäläisistä". On vuorovaikutusta eri kulttuurien – tässä tapauksessa eri norjalaisten alakulttuurien välillä - sitten miten paljon hyvänsä, kuitenkin jo monikulttuurisuudesta oppii. Parempi siis muiden kulttuurien läsnäolo ilman kontaktejakin kuin ei muita kulttuureita ollenkaan.

Aikuiset ihmiset tekevät omista syistään omat ratkaisunsa. On syytä muistuttaa, että useimmiten pariutumisesta ja perheytymisestä seuraa ystäväpiirin osittainen muuttuminen ja vähenevä yhteydenpito omiin, vanhoihin ystäviin, meillä enemmistökulttuurienkin edustajilla. Kaipaan kuitenkin Balalia – muunakin kuin Facebook-päivityksinä - sillä hän oli absolutistinakin sporttibaarini henki.

Idioottien idiolektit ja diakonien dialektit

Yksi maahanmuuttajien integraation mittari on se, missä määrin he seurustelevat syntyperäisten alkuasukkaiden kanssa ja missä määrin he lukevat norjalaisia sanomalehtiä. Sanomalehtikieltä tavallisesti käytetäänkin hyvän asiakielen mittapuuna, ja Aftenpostenia lukemalla oppiikin aimo annoksen norjaa. Siitä myös oppii, miten maahanmuuttoa käsitteellistetään Norjassa. Tosin kaikki maahanmuuttajat eivät lue mitään sanomalehtiä, puhumattakaan norjalaisista, usein siitä yksinkertaisesta syystä etteivät he osaa lukea.

Maantieteilijä Loretta Lees on tehnyt etnografista kenttätyötä Vancouverin kirjaston lehtilukusalissa, ja havainnut, että lehtisalin kansoittivat etupäässä eläkeläiset, opiskelijat ja maahanmuuttajat, joille kirjasto oli pieni palanen vanhaa kotimaata: lukemalla vanhan kotimaan lehtiä, pysyttiin kärryillä siitä, mitä vanhassa kotimaassa tapahtui. Näin lehtilukusalilla voi olla monta tarinaa.

Itselleni Oslon pääkirjaston lehtilukusali on pieni palanen Suomea. Luen siellä viikoittain Hesarit, seuratakseni, miten Suomi pärjää ilman minua.

Maahanmuuttajille järjestetään ilmaisia kielikursseja Norjassa, jotta heidän työllistymismahdollisuutensa paranisivat. Samalla he voivat ehkä oppia lukemaan maahanmuuttodebattia, ja niitä työpaikkailmoituksia, joissa haetaan ABCD-System Manager Engineerejä.

Suomessakin puutteellinen maan kielen (tai kielten) taito on yksi suurimpia työllistymisen esteitä. Kielenopetuksen tulee kuitenkin olla puhepainotteista, jotta se menisi perille lukutaidottomillekin, ja jotta sillä olisi mitään käyttöä, sillä maahanmuuttajien ylivoimainen enemmistö kuitenkin sijoittautuu sellaisiin töihin, joissa riittää että osaa sanoa ”takk”, ”ha det” ja luetella numerot. Olen Suomessa törmännyt sellaiseen peiteltyyn rasismiin, että somaleja ei olla otettu siivoojiksi sillä verukkeella, etteivät he osaa lukea mitä pesuainepulloissa lukee; todellisena syynä on kuitenkin ollut se, että asiakas pelkää heidän olevan varkaita.

Suomen ja Norjan kielipolitiikat ovat erikoislaatuisuudessaankin eroavia. Suomessa tulee virallisesti osata molempia virallisia kieliä, jotta voisi hakea julkisen hallinnon työpaikkoja. Norjassa taas ei yhtä, virallisesti määriteltyä äidinkielen standardia ole, koska maassa on paitsi kaksi norjan kielen virallista normia – bokmål ja nynorsk – ja eri murteilla omat standardinsa puhua näitä kirjakieliä. Puhumattakaan sitten jokaisen taustasta; ihmissuhde-, työ- ja asumishistorioistaan, jotka tartuttavat ilmaisuja ja ilmaisutapoja. Tyttöystäväthän ovat tunnetusti mitä tehokkainta kielikylpyä, vaikka vaahtokylpy onkin kivempaa.

Norjan kielipolitiikasta johtuvaa kielikäytäntöä ei voi kutsua maahanmuuttajaystävälliseksi. Mistä sitä maahanmuuttaja tietää, sattuuko kirjoittaessaan sotkemaan keskenään Itä-Oslon bokmålia ja Tromssan nynorskia. Sitä kun vain on kuullut norjaa, tai siis erilaisia norjia. Puhumattakaan sitten kuullun ymmärtämisestä; vastuu on täysin kuulijalla, koska täällä kieli on itseilmaisun vaan ei kommunikaation väline.

Jos haluaa oppia mahdollisimman standardisoitua norjaa, kannattaa seurustella lähinnä maahanmuuttajien kanssa, jotka puhuvat yleensä selkeämmin kuin syntyperäiset norjalaiset.

Virkamiestasolla vaadittavan kirjallisen kielitaidon opettelu kestää ihmisiän, ja tietoisen altistumisen kaikkien mahdollisten idioottien idiolekteille, koska yhden virallisen standardin puuttuessa, kaikki on syytä osata, jotta oma kielen taju kehittyy niin hyväksi, että itse oppii erottamaan, mikä on missäkin tilanteessa hyväksyttävää norjaa ja mikä ei. Kuitenkin virallisen integraatiopolitiikan mukaan maahanmuuttajien työllistymistä myös julkiselle sektorille pyritään tukemaan.

Kun Norjassa toisen standardin ymmärtäminen riittää, Suomessa tulee itse osata aktiivisesti tuottaa responssia sillä toisella kielellä, vaikka vain huonoakin. Norjassa siis kukin voi tilanteesta riippumatta käyttää omaa standardiaan, myös virkamiehet. Norjan käytäntö siis puolustaa jo virassa istuvia virkamiehiä.

Kansallisten vähemmistöjen aseman turvaamisella, tekemällä kaikkien maassa virallisten kielten osaamisesta pakko, lyödään korvalle maahanmuuttajia, jotka hekin muuten ovat vähemmistö, tosin heitä ei olla kansallistettu. Maahanmuuttajalla on yhdenkin uuden kotimaansa kielen riittävässä (kirjallisessa) haltuunotossa kädet täynnä töitä. Pitäisikö sitten maahanmuuttajien kielitaitovaatimuksista joustaa, jos he hakevat julkisen hallinnon työpaikkoihin?

Asia ei kuitenkaan ole aivan yksinkertainen. Jos maahanmuuttajilta ei vaadita uudessa kotimaassaan kaikkien virallisten kielten taitoa, tällöin sorrutaan suosimiseen, eli käänteiseen sortoon, jonka tuloksena maahanmuuttajien saamia helpotuksia vieroksuttaisiin paitsi edistyksellisten poliittisten piirien toimesta, myös niiden parissa, jotka edelleenkin joutuisivat suorittamaan pakolliset virkamieskokeet, ja toisaalta heistä tehtäisiin toisen luokan kansalaisia, joilta ei vaadita ihan samaa. Syntyperäisillä ja maahanmuuttajilla on nyt käytännössä eri työmarkkinat, ja kielitaitovaatimuksista luopuminen käytännössä olisi yksi askel yksien työmarkkinoiden suuntaan.

Mitä sitten pitäisi tehdä? En tiedä. Ainakin on selvää, että pitää panostaa paitsi maahanmuuttajien kielenopetukseen, myös tulisi rekrytoida vähemmistötaustaisia julkiseen hallintoon. Somalin on helpompi asioida somalikieltä osaavan somalin kuin kahtakaan kotimaista kieltä osaavan ummikkosuomalaisen virkailijan kanssa. Norjassa, jossa maahanmuuttajia on vähemmistöiksi asti - toisin kuin meillä - virastoissa yleensä löytyy ainakin yksi puolalainen, yksi pakistanilainen ja yksi somali. Olisikin tärkeämpää saada töihin esimerkiksi sosiaalitoimistoihin Suomen järjestelmän tunteva somali kuin sekä suomea kuin ruotsia osaava somali.

Kuitenkin, jos lukee sanomalehtien urheilusivuja tai kuuntelee urheiluselostusta, niin ei norja niin vaikeaa ole. Paitsio on offside, maalivahti on keeper, kulmapotku corner ja pallon osuminen rangaistusalueella puolustavan joukkueen pelaajan käteen hands.

Mitä mieltä muslimi on Norjasta?

Artikkeli on julkaistu Ydin-lehden verkkoversiossa, ja sen voi nähdä myös klikkaamalla linkkilistalta Ydin-lehteä.

Suomeen verrattuna maahanmuuttoystävällistä Norjaa on sohaistu silmään. Norjan ehkä arvostetuimman sanomalehden, Aftenpostenin järjestämän kolumnikilpailun voittaja Mohammad Usman Rana väitti 25.2. julkaistussa kirjoituksessaan, että Norja - ja useimmat länsimaat - on niin maallistunut, että uskonnollisten mielipiteiden esittäminen on arveluttavaa. Samaten arveluttavaa on perustella mielipiteensä uskonnollisilla arvoilla tai ylipäätään tunnustautua julkiuskovaiseksi. Tätä länsimaisissa yhteiskunnissa vallitsevaa suuntausta Rana kutsuu sekulaariksi ekstremismiksi, eli äärimmäiseksi maallistumiseksi. Mikä tämä Rana oikein on miehiään?

Muhammad Usman Rana on 23-vuotias pakistanilaista syntyperää oleva lääketieteen opiskelija, josta on tullut maahanmuuton viralliset kasvot, valtion virallinen muslimi, tunnetuin nuori vihainen mies ja kenties puhutuin norjalainen tällä hetkellä. Rana kantaa monta rooliaan kuitenkin ylpeästi ja pää pystyssä. Rana tunnustautuu avoimesti arvokonservatiiviksi, joka vastustaa homoavioliittoja ja -adoptioita, kaikkea, jota hän kutsuu perinteisten arvojen relativisoinniksi. Ranan mielestä meidän olisi tunnustettava avoimesti, että kaikkien - myös läntisten - yhteiskuntien arvoilla ja instituutioilla on uskonnollinen perusta.

Ranan mielestä yhteiskunnan ja uskonnollisuuden suhteen mallimaa on Yhdysvallat, joka on hänen mukaansa "maltillisen maallinen". Kuitenkin, amerikkalaista politiikkaa ulkopuolelta seuraava voi hämmentyä amerikkalaisesta tavasta sotkea uskonto politiikkaan. Presidentiksi ei voi päästä ilman tunnustuksellista ulostuloa kaapista, ja tällöin kaikki kristillisyyden - mutta vain kristillisyyden - versiot kelpaavat. Arvokonservatiivien mielestä Barack Obaman ihonväri - mustaksi muuten aika vaalea - on vasta kolmanneksi raskauttavin asianhaara. Suurempia syntejä Obamalle ovat, että hän kävi lapsena muslimikoulua ja että hänen etunimensä kantaa leimaa tästä menneisyydestä.

Ranan mielestä on Jumalan käsissä määritellä, kuka on hyvä muslimi, eli elääkö muslimi Allahin tahdon mukaisesti. Rana korostaa, että kukaan kuolevainen - hänkään -ei ole täydellinen, mutta kuitenkin Rana on itse hiukan muita täydellisempi määritellessään, mikä on oikeaa Koraanin tulkintaa, ja samalla, mikä on siis väärää. Esimerkiksi tunnettu lesboseksuaali Sara Azmeh Rasmussen ei voi olla kunnollinen muslimi, koska on lesbo ja koska Rasmussen ymmärtää islaminuskon ensisijaisesti kulttuurisena käsitteenä, ei politiikan ylimpänä tai ainakaan lopullisena ohjenuorana. Jos kerran on mahdollista olla kulttuurinen kristitty tai kulttuurinen juutalainen, miksei sitten kulttuurinen muslimi?

Rana tekee pesäeron islaminuskon varjolla tehtyihiin ihmisoikeusrikkomuksiin - siis länsimaisesta näkökulmasta ihmisoikeusrikkomuksiin, esimerkiksi näkökulmastamme katsoen rajoitettuun sananvapauteen ja naisten alistettuun asemaan - todeten, että ihmisoikeudet ovat universaaleja. Rana ja hänen kaltaisensa eivät ole vastuussa Afganistanin Taliban-hallinnosta, kaksoistornien pommituksista tai Al-Qaidasta. Kuitenkin, joidenkin arvostelijoiden mielestä, Ranalle länsimainen sananvapaus kelpaa siinä määrin että hän itsekin syyllistyy käyttämään sitä väärin, asettaessaan sananvapauden standardin ja määritellessään Jumalalle kelpaavan elämäntavan omista lähtökohdistaan.

Kiihkeistä kannanotoistaan tunnettu uskontotieteilijä Hanne Nabintu Herland puolustaa Ranan oikeutta sananvapauteen. Hänen mielestään Rasmussen demonisoi uskonnollisuutta, ja toteaa, että marxismi on tehnyt karhunpalveluksen yhteiskunnalle repiessään irti traditiot ja instituutiot niiden alkuperäisiltä uskonnollisilta juuriltaan. Tunnustuksellisella muslimilla on sama oikeus ilmaista itseään kuin homoaktivistillakin, toteaa Rasmussen.

Virallinen Norja pyrkii sulkemaan maahanmuuttajat syleilyynsä "kotouttamalla" heidät yhteiskuntaan. Kuitenkin, tämä kotouttaminen ("inkludering") voi olla kuolemansyleily, kuten Norjan ensimmäinen maahanmuuttajataustainen ministeri sai havaita. Tasa-arvo -ja maahanmuuttoministeriksi valittu Manuela Ramin-Osmundsenista (ei edes kunnon maahanmuuttaja, ranskalainen juristi) tehtiin uhrilammas, koska hän ymmärsi olla vain niin rehellinen kuin osasi hyväsisko-verkostojensa merkityksestä rekrytointiinsa. Ramin-Osmundsen kuitenkin syyllistyi kolminkertaiseen toiseuteen: hän on nainen, ulkomaalaistaustainen ja tummaihoinen. Kun sisko menestyy, ja vieläpä veljien aseilla, niin hyväveli-verkosto rankaisee.

Hyvä maahanmuuttaja integroituu yhteiskuntaan hiljaiseksi veronmaksajaksi, joka oppii norjaa mahdollisimman pian ja mahdollisimman sujuvasti, vaietakseen sitten uudella kielellään. Maahanmuuttaja, jolla on mielipiteitä, kykyä esittää ne ja uskallusta esittää kritiikkiä omaksumaansa kotimaataan kohtaan, koetaan vaaralliseksi. Kritiikki on myös kiittämättömyyttä: kehtaakin tulla meitä kritisoimaan vaikka pääsi osalliseksi meidän hyvinvoinnistamme ja korkeasta - maallisesta - sivistystasostamme.

Muhammad Usman Rana ei kuitenkaan ole Troijan puuhevonen, joka pyrkii pakkoislamisoimaan Norjan tai yleensäkään salakuljettamaan uskontoja takaisin yhteiskuntaan takaovesta. Jürgen Habermasin mukaan nykyisiä länsimaisia yhteiskuntia luonnehtii diskursiivinen rationaalisuus, jolloin parhaiten muotoiltu argumentti voittaa pudotuspelissä heikommin perustellut näkemykset. Ranan parta on yhtä tarkasti rajattu kuin hänen sanansakin.

Alkuperäinen Ranan kolumni - kuten sen herättämää keskustelua - löytyy klikkaamalla otsikon linkkiä.