Päivähoito – autollisten vanhempien subjektiivinen etuajo-oikeus

,
Kuvan esittämällä lapsidumppaamolla ei ole mitään tekemistä oman subjektiivisen todellisuuteni kanssa, vaan se on puhdas retorinen sattuma.

Päivähoito on paitsi lapsien subjektiivinen oikeus, se on sitä myös vanhemmille. Kun nyt Suomen laissakin on todettu lapsien subjektiivinen päivähoito-oikeus, tämä mössö peittää alleen sen, että alun perin päivähoito kehitettiin naisten työssäkäynnin mahdollistajaksi. Suomessa tilanne on edelleenkin paljolti tämä, kiitos kelvottoman vanhempainvapaajärjestelmämme. Toisin on Islannissa ja Norjassa, jossa isät voivat viettää lastensa kanssa jopa puolikin vuotta. Suomalaisten isien, työtilanteesta ja työstä riippumatta, kannattaisikin mennä lakkoon, sillä omaan lapseen tutustuminen on perusihmisoikeus, ainakin jos suomalaisten edelleenkin halutaan lisääntyvän, ja etenkin jos heitä on tarkoitus siihen kannustaa.

Useimmilla on subjektiivinen oman kodin ulkopuolisen elämän tarve, ja koti-isyys tai kotiäitiys onkin parhaimmillaan määräaikainen ”projekti”, joka on varmasti oikea aika lopettaa viimeistään silloin kun molemmat osapuolet – siis vanhempi ja lapsi – alkavat tylsistymään.

Suomen päivähoitolaissa vuodelta 1974 korvattiin sana ”lastentarha” termillä ”päiväkoti.” Tämä kaiketikin siksi, että sana ”tarha” johtaa Suomessa ajatukset eläintarhaan; Norjassa sen sijaan termiä ”Barnehage” kehdataan edelleenkin käyttää, koska täällä se johtaa ajatukset puutarhaan. Opiksi siis suomalaisille: lastentarha ei ole leimaava termi, koska tarhaaminen ei ole negatiivinen proseduuri. Lapsien vapautta ei siis viedä samalla tapaa kuin häkkieläimien eläintarhassa, vaan lastentarhassa lapsia vaalitaan ja kasvatetaan, aivan kuten puutarhassa kasveja.

Tarhan kutsuminen kodiksi ja subjektiivista oikeuksista puhuminen voivat olla käsitemössöä, joiden tarkoitus on retorinen harhautus, mutta tietenkään päivähoito ei palaudu pelkäksi lapsien säilyttämiseksi. Jotkut puolustavat vakaumustaan uskonnollisella kiihkeydellä siitä, että lapsien paras hoitaja on oma vanhempi, ja että muita kontakteja lapsi ei sitten tarvitsekaan. Vastakkaisen näkemyksen puolustajilta en ole havainnut vastaavaa paatosta; ehkä tämä johtuukin siitä, että lapsien kotihoidon puolustajat taitavat usein olla vanhoillisuskonnollisia, tai ainakin heidän arvomaailmassaan on paljon yhteneväisiä piirteitä vanhoillisuskonnollisten kanssa, uskonnosta riippumatta. Tässä tapauksessa uskonkappaleena on lapsen paras.

On kuitenkin lapsen paras, että hänen vanhemmallaan on kodin ulkopuolista elämää, että hän voi harrastaa, käydä töissä, tavata muita aikuisia. Muuten aikuinen taantuu sisäänpäinkääntyneeksi kränkyksi, joka ei lopulta osaa enää edes puhua. Jos vanhempi on lapsensa kanssa kotona, lähtökohtaisesti sosiaaliset kontaktit puuttuvat molemmilta, niin lapselta kuin vanhemmaltakin. Päiväkotiryhmässä lapsi voi saada ystäviä, ja ystävien vanhemmista voi tulla myös vanhempien ystäviä. Näin päiväkoti voi integroida paikallisyhteisöön koko perheen, jos siis hyvin käy. Tämä integraatiotarve kasvaa yleensä suoraan verrannollisesti paikkakunnalla (ja alueella ja maassa) asumisajan lyhyyden mukaan. Toisin sanoen, mitä kauempaa perhe on kotoisin, sitä vähemmän heillä keskimäärin on kontakteja paikallisväestöön ja sitä vähemmän he ovat juurtuneita paikallisyhteisöön. Tai kehen hyvänsä. Tosin, ovat joidenkin maahanmuuttajaryhmien ghettoutuneet kontaktit sosiaalisia verkostoja nekin.

Onkin hullua, että yhtäältä kaikki kaupungit nykyään vannovat kestävän – niin inhimillisesti kuin ympäristöllisesti – kehityksen nimiin, mutta kuitenkin tarjoavat päivähoitopaikkoja sellaisista paikoista, että pelkästään päivähoitopaikan, kodin ja/tai työpaikan välin kulkemiseen menee perheeltä päivittäin neljä tuntia, jos heillä ei ole autoa. Ja tämä kaupungissa, jossa kuitenkin on varsin kattava joukkoliikenne. Ei pitäisi kuitenkaan valittaa. Jos Helsingin mittakaavassa oma päivähoitojärjestelyni vertautuisi tilanteeseen, jossa Kannelmäestä veisin lapseni päivähoitoon vaikkapa Taliin, niin mahdollista olisi myös joutua viemään hänet vaikkapa Tammisaloon. Näin päiväkodissa mahdollisesti hankittujen ystävyyssuhteiden ylläpitäminen käy kohtuuttoman työlääksi.

Mitä vähemmän perhe on asunut alueella, sitä suurempi tarve tällä on kiinnittyä paikallisyhteisöön, eli integroitua. Julkinen päivähoito Norjassa ei ainakaan tue integraatiotavoitteita.

Valhtoehtojen tasa-arvo on järjetön ajatus

Kokoomuksen kaupunginvaltuutettu Laura Räty kirjoitti sunnuntain Hesarissa, että ilmainen päivähoito on järjetön ajatus. Hän perusteli asian siten, että hänen mielestään ”ilmainen päivähoito rajoittaisi merkittävällä tavalla perheiden valinnanvapautta päivähoitokysymyksessä”. Myöhemmin hän jatkaa, että ”vasta kun päiväkotihoito, yksityinen hoito ja kotihoito ovat perheille taloudellisesti tasa-arvoisia vaihtoehtoja, voimme puhua todellisesta valinnanvapaudesta päivähoidossa”.

Räty näyttää pitävän perheitä kuluttajina, jotka kantavat hoitosetelinsä parhaaksi katsomaansa paikkaan, eli kunnalliseen päiväkotiin, yksityiselle perhepäivähoitajalle tai jomman kumman vanhemman (melkein aina äidin!) työnantajalle, korvaten näin työnantajalle osan kotiin jäävän vanhemman sijaisen palkkaamiskustannuksista.

Kokoomukselle valinnanvapaus on kaikkein pyhin arvo, kuten Rädyn kirjoituksesta voi lukea. Kansalaisten tasa-arvosta viis, kunhan he voivat suorittaa valintansa tasa-arvoisista vaihtoehdoista. Kuntalaisten uudelleennimeäminen asiakkaiksi on ovela retorinen kikka, jolla tosiasiallisesti yhteiskunta luovuttaa vastuunsa yksilöiden käsiin. Näin voidaan perustella hyvinvointivaltion romahduttaminen.

Vaikka kotihoito olisikin lapselle itselleen ehkä paras vaihtoehto ainakin noin kolmivuotiaaksi, niin käytännössä kotihoitoon kannustaminen tarkoittaa usein sitä, että samalla otetaan monia askeleita taaksepäin sukupuolten tasa-arvossa. Edelleenkin käytännössä äiti on useimmiten vanhemmista se osapuoli, joka jää kotiin lakisääteisen äitiysloman jälkeen; tämä on paitsi palkkauskysymys ja imetyskysymys, myös lainsäädäntökysymys ja työmarkkinakysymys.

Useiden isien työnantajat suhtautuvat hyvin nihkeästi miesten vanhempainvapaaseen tai ylipäätään siihen, että vanhemmuuden kustannukset pitäisi jakaa vanhempien työnantajien kesken, koska tämä merkitsisi isien työnantajille kokonaan uutta menoerää. Toiseksikin, edelleenkin miesten euro on naisilla noin 80 senttiä, eli useimmiten miehen kotiin jääminen ei ole perheelle kannattavaa. Kolmanneksi, voimassaolevien suosituksien mukaan lapsia tulisi täysimettää ainakin puolisen vuotta; tämä istuu aika huonosti työmarkkinoiden tasa-arvoon. Neljänneksi, lakisääteinen isyysloma on ainoastaan 18 arkipäivää. Vaadinkin isänä tasa-arvoista mahdollisuutta vanhemmuuteen!

Olisin mieluummin huolissani sukupuolten, vanhempien ja erilaisten perheiden taloudellisesta tasa-arvosta kuin palvelun tarjoajien keskinäisestä tasa-arvoisuudesta.

Ehdottaisin Suomeen seuraavanlaista vanhempainvapaajärjestelmää, joka perustuisi Islannin malliin: ensimmäisen vuoden aikana äiti olisi kotona ensimmäiset 4 kuukautta, isä viimeiset 4 kuukautta ja keskimmäiset kuukaudet 5-8 vanhemmat voisivat itse jakaa keskenään elämäntilanteensa mukaan ja vauvan ruokinnan mahdollistamalla tavalla. Tämän lisäksi molemmilla vanhemmilla tulisi olla mahdollisuus vuoden vuorotteluvapaaseen, jolloin lapsi ehtisi kolmevuotiaaksi ennen kuin perhe joutuisi kantamaan päivähoitosetelinsä ”päivähoitokauppaan".