Postmoderni kaupunki?

Kun kirjoitin vähän aikaa sitten (klikkaa otsikkoa!), että kaupunkia ei osata eikä voi enää rakentaa, olin väärässä. Kyllä voi, mutta Helsingissä tätä ollaan systemaattisesti vältetty. Sen sijaan esimerkiksi Oslon uudisalueet ovat onnistuneita: ne ovat urbaaneja, ne kunnioittavat kaupunkimaisen rakentamisen perinteitä, niiden välissä on edes hieman vihreyttä ja niissä autojen vaatima tila on minimoitu piilottamalla autot talojen kellarikerroksiin, jotka on tehty parkkihalleiksi.

Alakerroksessa on kivijalkakauppaa, kulttuuria ja parkkihallit.

Lilleborgin alueella, joka kietoutuu Akerselva-jokeen, yhdistetään vanha ja uusi saumattomasti. Se vastaa Helsingissä Arabianrantaa: se on suunniteltu median ja kulttuurin ja asumisen liitoksi.

Postmoderni yhdistää nyt stalinisteja, modernisteja ja perussuomalaisia. Kaikille näille se on haukkumasana. Ei tarvitsisi.

Ella Sofies plass. Siellä kauniina ja vähemmänkin kauniina päivänä perheet ja perheettömät syövät jätskiä ja juovat kahvia, leikkivät ja lukevat.

Arabianrannan, Ruoholahden ja Herttoniemenrannan mahdollisuuksia ei käytetty läheskään optimaalisella tavalla. Toivottavasti Jätkäsaaressa ja Kalasatamassa onnistutaan vähän paremmin. Ei siitä uudesta kaupungista aina ole pakko tulla niin omaperäistä. Tulisi edes kaupunkimaista ja viihtyisää. Pastissikin on ihan ok.

Kulttuuripolitiikkaa

Vastaperustettu Kansallisteatterin kiertuenäyttämö velvoitetaan tuottamaan 30 000 euron vuosisubvention vastapainoksi yleisölleen maksuttomia esityksiä. Sellaiselle yleisölle, joiden on syistä ellei toisistakin hankalaa mennä sinne missä teatteri on, joten tuodaan vuori sinne missä on Muhammed! Idea on lämpimästi kannatettava, kulttuuria kaikille!

Tämä 30 000 euron subventio tulee kaiken sen päälle, jota Kansallisteatteri jo saa. Jos sen muuten ei tarvitse piitata tuon taivaallista yleisöstä, todellisesta, tavoitellusta, sisäisestä tai kuvitellusta, tuo ylimääräinen subventio merkitsee sille myös ylimääräistä painetta. Tulosvastuun painetta. Tästä lähtien esityksien on oltava siis sellaisia, että kansa ymmärtää. Tai vähän vähäisempikin johtaja ettei tule sekasotkua teatterin asemesta. Muuten tämä voi päättyä erittäin huonosti. Jos siteeraa Stalinin kirjoittamaksi epäiltyä avointa Pravdan kirjettä Sekasotkua musiikin asemesta, joka tuhosi Sostakovitsin mielenrauhan ja osin terveydenkin.

Näin moninkertainen subventio tuhoaa alalta yksityisyritteliäisyyden, sellaiset toimijat kuin vaikka Draamaräätälit, jotka tekevät sosiaalista teatteria tai yhteisöllistä draamaa, jota saa räätälöitynä nimenomaan sellaisille tilaajille kuin vaikka kouluille, vanhainkodeille tai lastenkodeille. Siis juuri sellaisille toimijoille, joiden tykö teatteria on tarkoitus viedä tällä Kansallisteatterin kiertuenäyttämöllä.

Kulttuurin subventio vääristää kilpailun ja ihan yhtä varmasti se vie leivän monelta. Jos tuetaan seiniä niin sitten pitää tukea myös kulttuurialan yrittäjyyttä. Tämä ainakin kolmesta syystä: moniarvoisuuden, työllisyyden ja tasa-arvon takia. Jos taiteen tekeminen on ammatti, ja taiteentekijä on ammatinharjoittaja, olkoot sitten samalla viivalla muiden ammatinharjoittajien kanssa.

Vaihtoehtoisuus, siis yksityinen tarjonta ei kuitenkaan tarkoita välttämättä vaihtoehtoisuutta. Suomeksi: tarjonnan moninaisuus ei ole suora seuraus vapaasta kilpailusta, sillä riippumattomuudesta ulkopuolisesta tuesta ei seuraa suoraan kokeilevuutta. Se olisi samaa kuin väitettäisiin että kysynnän moninaisuus väistämättä johtaisi ikään kuin näkymättömän käden ohjauksella tarjonnan monipuolisuuteen. Senhän näkee, mihin elokuvateatterien moninaisuus Helsingissä on johtanut: kun ennen kaikki näyttivät Uunoa ja tosi uunoa, nyt kaikki näyttävät Nuijaa ja tosinuijaa. Itse asiassa julkisen vallan rahoittamalla palvelulaitoksella on varaa notkeisiinkin kokeiluihin, koska sellaisen olemassaolo ei ole suoraan lipputuloista riippuvainen.

Jos kaikki taide pitäisi rahoittaa lipputuloilla, meillä ei olisi paljoakaan taidetta. Raukoilla rajoilla pärjäisivät ehkä Sibelius ja Sofi Oksanen ja kaikki joka pohjaa Väinö Linnaan. Tuontitavarasta ehkä Picasso. Ilman julkista tukea meillä ei esimerkiksi esitettäisi yhtään oopperaa paitsi ehkä Nokian kutsuvierasnäytöksissä yksi Taikahuilu kerran vuodessa. Sittenpä voitaisiin lakkauttaa Siban oopperalaulajakoulutuskin tarpeettomana ja valita laulajat television huutoäänestyksellä.

Taiteellisen tuotannon edellytyksiä tulee ehdottomasti tukea. Jos ei minkään muun niin ihan edes vain ilmaisun- ja sananvapauden nimissä. Ja sitäkin paremmalla syyllä kun täällä Suomessa ei ole mesenatiaa, ei yksityisiä rockefellereitä tai säätiöitä. Sitäpaitsi sellaiset kohtaavat täältä aika jäätävän asenneilmaston.

Toivotan tervetulleeksi paitsi tarjonnan, myös rahoituksen moninaisuuden. Guggenheimiakaan kaikki eivät toivota tänne raukoille rajoille tervetulleeksi. Tämä johtunee joko suomalaiskansallisista vierasgammoisuudesta, perinegatiivisuudesta tai sitten pelätään miljoona gärbästä ei voi olla väärässä –ilmiötä. Jos Guggenheim-säätiön museo perustetaan Helsinkiin, se ei tietenkään saa olla veruke julkisen museorahoituksen leikkaamiselle. Ja jos se ei ole, olen ensimmäisten joukossa levittämässä sille punaista mattoa ja soittamassa fanfaaria!

Sosiaalisten ilmiöiden syyt ovat sosiaalisia

Työttömyys, köyhyys, syrjäytyminen ja tietyssä määrin sairaus, tai ainakin sairastavuus ovat paitsi yksilön traagista tilaa kuvaavia indikaattoreita mutta myös sosiaalisia ilmiöitä. Eivätkä mitä tahansa ilmiöitä, vaan ongelmia. Ne eivät ole vain ihmispolon itsensä ongelmia, vaan sosiaalisia ongelmia. Mutta siitä, että ne kuvaavat yksilön traagista tilaa, ei seuraa, että niiden syy tulee sälyttää yksilölle itselleen. Sitäpaitsi tärkeintä on, että kyseisistä ongelmista kärsivää ihmistä autetaan, syiden etsiminen on kuin etsisi tulipalon syytä sen sammuttamisen sijaan. Palomiestä, joka näin tekisi, kutsuisin hölmöläiseksi. Yhteiskunta, joka ulkoistaa väestövastuunsa alueellaan asuvista kansalaisista, on tällainen hölmöläinen. Eikä mikä tahansa hölmöläinen, vaan historiansa unohtanut ja vastuuton hölmöläinen.

Uusliberalismin erottaa nähdäkseni perinteisestä liberalismista se, että siinä tahdotaan nähdä markkinat kaiken poliittisen ohjauksen ulkopuolisena, neutraalina ja ei-moraalisena subjektina. Eivät markkinat mikään subjekti ole. Markkinat koostuvat subjekteista, jollaisia ovat yritykset ja ihmiset. Ja markkinoilla on sääntöjä, rooleja ja normeja, joita voidaan tosin rikkoa, mutta sääntöjä rikotaan missä tahansa: koulun pihalla, luodessa uutta taidetta tai liikenteessä. Ei uusliberalismi kuitenkaan ole vailla moraalia: se moraali, jonka se on irrottanut markkinoilta, käytetään kelvottomien markkinasubjektien moralisointiin. Uusliberalistille sellainen ihminen, joka ei kykene itse uusintamaan omaa työvoimaansa, on kelvoton, arvoton ja itse asiassa hänet sietäisi tuhota.

Uusliberalismi, joka on tuonut talousliberalismin takaisin paraatiovista, on samalla salakuljettanut Troijan puuhevosen tavoin takaovesta elämäntapa-ja kulttuurikonservatismin. Tarkoitan sellaista patamustaa porvallismia, jossa päräytetään sos-varoitussignaali kun nähdään vilaus tai edes vihjauskaan mistään, missä on ”sosiaalinen”, varmaan siksi että sitä luullaan sosialismiksi.

Kulttuuri on sosiaalinen ilmiö. Samoin uskonto. Ja tavat. Puhumattakaan rooleista ja normeista, jotka niihin liittyvät ja jotka pitävät kyseiset ilmiöt kasassa. Hyvänä esimerkkinä käyköön liikennekulttuuri, joka ei ole vain sosiaalinen ilmiö, vaan kaksoissiteellä varmistettu sosiaalinen ilmiö. Kokoomuslaiset, jotka kuvittelevat liikenteen koostuvan atomistisesti omissa koppakuoriaisissaan ajelehtivista subjekteista, syyllistyvät kaksinkertaiseen väärinymmärrykseen. Liikenne, jos mikä,on perin juuri sosiaalinen ilmiö, jossa joka ikisen subjektin valinnat vaikuttavat kaikkiin muihin. Eivät vain tien päällä vaan siinä, onko ylipäätään olemassa tietä, jonka päällä olla. Ja jokaisen yksilöllisen liikkujasubjektin liikkuminen, atomistista tai ei, vaikuttaa toisten tottumuksiin sitä kautta, että jos jollakin liikennemuodolla on kysyntää, tällä voidaan perustella myös sen tarjonta. Tosin yhtä lailla tarjonta vaikuttaa kysyntään. Tämän tietää jokainen, joka on seurannut veden käyttäytymistä kun hiekkarannalle kaivetaan kanava.

Jokaisen yksilöllisen subjektin kokemukset toimivat ohjausvaikutuksina hänen henkilökohtaisille tuleville preferensseilleen. Suomeksi: hän sisäistää vallitsevan ja ottaa siihen kantaa, tavalla tai toisella. Hän joko toimii kuten enemmistö tai eri tavoin kuin enemmistö. Siis: liikenne on sosiaalinen ilmiö ja kulttuuri on sosiaalinen ilmiö. Olisin yllättynyt, mikäli myös liikennekulttuuri ei olisi sosiaalinen ilmiö.

Markkinat eivät ole subjekti. Ne koostuvat subjekteista. Sellaisina – oikeina tai näennäisinä markkinoina - ne ovat perin juurin sosiaalinen ilmiö, kuluttajineen, asiakkaineen, tuottajineen, tilaajineen ja ties minä subjekteineen, oikeine tai näennäisineen. Joka luulee markkinoiden olevan subjekti, itse asiassa olettaa kovin vähän ihmisen kykyjä ja mahdollisuuksia olla subjekti. Haloo uuslib./Kokoomus! Minä luulin, että te uskoitte ihmisiin, heidän yksilöllisiin mahdollisuuksiinsa, haluihinsa, tahtoonsa, kykyihinsä ja valintoihinsa! Siis: ovatko ihmiset valitsevia subjekteja vai vain markkinoiden akanvirrassa ajelehtevia uppotukkeja? Voisitteko selventää? Ovat vai eivät? Asia ei taida olla teille itsellennekään selvä.

Sosiaalisten ilmiöiden syyt ovat sosiaalisia. Ei Hitler ollut natsismin syy tai Stalin stalinismin. Syyt olivat aikansa historiallisessa, kulttuurisessa, poliittisessa ja taloudellisessa tilanteessa, jossa riittävän - tai liian - moni ihmisyksilö unohti olevansa subjekti. Ei vähiten näiden historiallisten tragedioiden opettamana on syytä muistuttaa, mikä ihminen on: tiedostava, ajatteleva, luova, tunteva, moraalinen, tulkitseva ja arvokas subjekti. Jos nyt joku ei tätä muistaisi.

Konsertto rintapumpulle ja juustohöylälle

Populistisessa politiikassa tavataan budjetti nähdä arvojen vastakkainasetteluina, joista toinen palvelee ”kansaa” ja toinen ”parempia ihmisiä”. Esimerkiksi kulttuuri on tällainen parempien ihmisten juttu, mikä muuten on äärimmäisen elitistinen näkemys, sillä tällöin oletetaan, ettei kansan enemmistö kykene ymmärtämään mitään muuta kuin Taistelevia Metsoja ja Joutsenlampea.

Norjassa FRP:n mielestä kuluttajien kysyntä ratkaisee kulttuurin arvon; tästä seuraava askel olisi, että kansa äänestäisi, mitä esimerkiksi sinfoniaorkesterit soittavat. Ja jos ne ovat demokraattisen valvonnan alaisia organisaatioita, ei ole ollenkaan kaukaa haettua, että kaikki kantaesitykset ja apokryfimusiikki tultaisiin tästä lähtien korvaamaan vain iki-ihanilla "klassisen musiikin helmillä" á la Beethovenin vitonen.

Suunnilleen näin toimittiin 30-luvun lopun itänaapurissamme. Siellä Joe-setä oli ilmeisesti omilla kätösillään laittanut Pravdaan oman musiikkipoliittisen manifestinsa. Tämän manifestin inhimillisistä seurauksista neuvostosäveltäjille emme tässä puhu mitään, mutta konsertti-ilmapiiriin vaikutus oli sähköistävä: esimerkiksi monia Sostakovitsin teoksia Stalinin vainojen kaudelta kantaesitettiin vasta 60-luvulla.

Sisällöntuottajien ei kuitenkaan tarvitse peljätä. Juustohöylätekniikka ei sido taiteen tekijöitä sitoutumaan yhden pakon taktiikkaan. Tilanteessa voidaan valita seuraavista strategioista: nostaa lipunhintoja, irtisanoa muusikoita (ja itsestäänselvästi karsia hallintohenkilökunnasta jos suinkin mahdollista), karsia esityksiä tai pienentää palkkoja.

Jos orkesterin tulee irtisanoa muusikoistaan esimerkiksi 10%, tämäkin voidaan tehdä juustohöylämenetelmällä, eli siten, että jokainen soitinryhmä pienentää muonavahvuuttaan 10%, tai siten, että tilanne katsotaan kokonaisuutena, siten, että orkesteri pysyy toimintakuntoisena. Tosin tämä jo pakosta suuntaa ohjelmistopoliittisia valintoja, kajoten orkesterin taiteelliseen autonomiaan; jos leikkaukset ovat strategisesti kohtalokkaita, tulisimme kuulemaan etupäässä ennen 1800-luvun puoliväliä sävellettyä musiikkia; esimerkiksi Mahler ja Bruckner jäisivät helsinkiläiselle nyky-yleisölle historiallisiksi kuriositeeteiksi, joita he kuuntelisivat kirjastoista, jos niitäkään on kohta enää jäljellä. Jos orkesterissa – kuten niissä useimmiten on – on vain yksi harpisti, niin virasta tehdään osa-aikainen. Opettakoot ja kamarimusisoikoon vapautuvat aikansa. Mokomatkin vanhat harput tai mykät harpot.

Esityksien karsiminen vastaa käsitystä, jossa taide on kulttuuria, ja kulttuuri on sisällöntuotantoa. Tällöin voidaan karsia joko esityksien määrää tai laatua. Tällöin taloudellis-hallinnollinen kylmä käsi vie pakostakin taiteen autonomian; kätevä ratkaisu karsia esityksien määrää on antaa hallinnollinen imperatiivi välttää teossarjoja, esimerkiksi sinfoniasarjoja, tai ainakin lyhentää niitä. Haydnin sinfonioiden sijasta esitetään Schumannin sinfonioita.

Jollei taiteelliseen vapauteen haluta kajota, vaihtoehdoksi jää paskan tuottaminen. Tällöin on säästettävä kaikesta: instrumenteista (vaikka DDR:n ajan Statskapelle Dresdenit jouset soittivatkin jumalaisesti,olkoonkin että heidän jousensa olivat sikarilaatikkotasoa), palkoista (tehtyihin sopimuksiin on paha mennä kajoamaan) tai sitten uusista viroista. Uudet virkanimitykset antavatkin toivon kipinän sekä taiteelliseen uudistumiseen että yleisösuhteen uudelleen luomiseen.

Sen sijaan, että pönkitetään omaa olematonta joko kansallista tai kulttuurista itsetuntoa palkkaamalla taiteelliseen johtoon ns.”nimi” – jotka tunnetusti maksavat – voitaisiinkin säästövelvoitteet nähdä kasvumahdollisuuksien paikkana nuorille, nouseville muusikoillemme, niitä joiden kouluttaminen on kansallinen tehtävämme. Miksei annettaisi merkittävää helsinkiläistä orkesteri-instituutiota seuraavaksi esimerkiksi Jani Sivénin, Jani Telarannan tai Eva Ollikaisen käsiin?

Yhteiskunnan rahoittamien taidelaitoksien tehtävä on elämyksien tuottaminen ja sivistäminen. Jos orkesteri saa esitettäväkseen vain Best of Romantic Classics for Meditation, tällöin yleisön valinnanvaihtoehdotkin vääjäämättä pienenevät. Jos kansa pantaisiin valitsemaan orkestereiden soittama musiikki, tällöin valinnat voisi tehdä matriisikyselyllä, jossa valittavina olisivat suunnilleen Dvorakin Uudesta Maailmasta, Schubertin Keskeneräinen, Mendelssohnin Italialainen, Brahmsin ykkönen ja nelonen, Beethovenin 3., 5., 6., 7 ja 9., Sostakovitsin 4., 5., 7., 8. ja 10, Mahlerin 1, 2, 4, 5, 6, 8 ja 9, Brucknerin 4., 7, 8 ja 9, Mozartin 35-41, Tsaikovskin Pateettinen ja Sibeliukset. Ai niin, Mahleria ja Bruckneriahan ei kavennettu orkesteri voi soittaa, joten kapeni lista tästäkin. Jos halutaan palvella myös kranttua yleisöä, voidaan ottaa mukaan vielä Bartokin konsertto orkesterille, Prokofjevin Romeo ja Julia, Debussyn La Mer, Berlioz:n Sinfonie fantastique ja Stravinskin Kevätuhri. Messut ja passiot voi ihan hyvin karsia ohjelmistosta, ja jättää ne oopperoiden huoleksi, sillä nehän ovat niiden esittämiseen hyvin varustettuja. Niissä on jopa solistit ja kaikki.

Konsertoista voi soittaa Beethovenin Keisari- ja viulukonserttoa, Brahmsin kahta piano- ja yhtä viulukonserttia, Mendelssohnin ja Sibeliuksen viulukonserttoja, Tsaikovskin ekaa pianokonserttoa, Mozartin ”Elvira Madigania”, Rahmaninovin 2. ja 3. pianokonserttoa, Elgarin ja Dvorakin sellokonserttoa.

Kansa ei voi kuitenkaan valita sellaisista vaihtoehdoista, joita se ei tunne. Tämän vuoksi sinfoniaorkestereiden tehtävä on esittää myös esimerkiksi suomalaisia kantaesityksiä tai apokryfisäveltäjiä. Saattaa nimittäin aina käydä niin, että joku tykkää. Kun Saraste esitti yli kymmenen vuotta sitten samassa konsertissa kaksi vitosta - Beethovenin ja Silvestrovin - ehkä joku saattoi erehtyä tulemaan jo konsertin alkuosaan, jollei muuten niin Heikinheimon antaumuksellisen puffauksen ansiosta. Hyvä idea jäi kuitenkin puolitiehen; koska konsertin yleisömäärä haluttiin maksimoida, ja koska konserteista on helpompi lähteä kuin niihin tulla väliajalla, aloitettiin apokryfimusiikilla, jota kuitenkin haluttiin promovoida. Niinpä ne, jotka tulivat paikalle kuuntelemaan vain Beethovenia, säästyivät siltä mahdollisuudelta, että olisivat saaneet itselleen uuden elämyksen, kenties jopa sykähdyttävänkin.

Kun HKO pestasi tuntemattoman ulkomaanihme Comissionan keskellä syvintä lama-aikaa, tämä oli omiaan vähentämään taidemusiikki-instituutioiden legitimaatiota. Jotkut saattivat nähdä tilanteen verrannollisena Bokassan Keski-Afrikkaan, jossa kuningas ajaa valkoisten limusiinien saattueesssa, samalla suorittaen vielä luonnollista väestönkarsintaa syömällä nuorimpia kansalaisiaan. Tilanne voi houkutella suorittamaan kalkyyliä, kuinka monta sanotaanpa vaikka esimerkiksi rintapumppua saataisiin yhdellä maestrolla. Tässä vinkki suomalaisille säveltäjille: rintapumppukonsertto odottaa vielä maailmanensiesitystään, joka tulee johtaa juustohöylällä.

Kohti tupakatonta Suomea!

Suomesta on tarkoitus tehdä vuoteen 2040 mennessä tupakaton maa, jossa tupakkatuotteiden myynti olisi kokonaan kiellettyä. Ehdotus on kannatettava; se ei vain ole riittävä, vaan pitäisi tavoitella kokonaan tupakkavapaata maailmaa. Sitä odotellessa, tehdään ensin tupakasta huonommin saatavaa ja tupakoinnista vähemmän houkuttelevaa ja mageeta.

Tupakkatuotteet tulee siis piilottaa tiskin alle, jotta niitä osaa kysyä ainoastaan sellainen, joka jo tietää että niitä on olemassa; siis henkilö, joka on jo liannut keuhkonsa ja aivonsa. Lisäksi tupakointi tulee kieltää kaikilla julkisilla paikoilla, paitsi kodeissa, joiden kaikki ilmanvaihtohormit tulee peittää, jotta tupakoitsija mahdollisine perheineen tukehtuisi omassa kaasukammiossaan.

Tupakointi aloitetaan pitkälti sosiaalisten mallien takia. Kaverit polttavat, tai sitten esikuvat. Koska kaveruussuhteita ei voi kriminalisoida, kriminalisoidaan sitten kaikki sellainen populaarikulttuuri, joka antaa epäilyttäviä vaikutteita. Kielletään Keith Richards (ja koko Rolling Stones), Hurriganes, Lauren Bacall ja kaikki filmit, joissa on Humphrey Bogart; samaten kiellettäköön Sergio Leonen italowesternit. Itse asiassa, kaikki ennen 1960-lukua tehdyt Hollywood-elokuvat on varminta kieltää, tai ainakin helpointa.

Valitettavasti populaarikulttuurin kieltäminen ei kuitenkaan riitä. Meidän on kajottava myös korkeakulttuuriin, politiikkaan ja jopa - urheiluun. Juice Leskisen ja Jari Tervon tuotannot tulee julistaa kielletyiksi, samaten Sibeliuksen. Che Guevara, Fidel Castro, Stalin, Mao ja Winston Churchill ansaitsevat maineenmustauksen keuhkojenmustauksen lisäksi. Kaikki korkeushyppy- ja seiväshyppytilastot menevät uusiksi, samaten kaikki Brasilian vuoden 1994 maailmanmestarijoukkuetta aikaisemmat miehistöt on syytä hylätä jälkikäteisesti.

Moderni ja postmoderni taiteissa

MODERNI JA POSTMODERNI TAITEISSA

Taiteissa postmodernin erilaisia oppikirjamääritelmiä on ainakin yhtä monia kuin määrittelijöitäkin, ja mitään yhdestä puusta veistettyä määritelmää en muista nähneeni. Musiikissa tätä käsitettä on lähestytty ainakin seuraavista lähtökohdista.

Vuosisadan vaihteessa Stravinski järkytti maailmaa Kevätuhrillaan, jossa rytmi korvasi melodian keskeisenä musiikillista sanomaa kuljettavana elementtinä, ja toinen ajan modernismin airut, Arnold Schönberg kehitti 12-säveljärjestelmän, julistaen tämän samalla merkitsevän musiikin loppua. Sitten kun vuosisadan alun järkytyksistä oltiin toivottu, jopa edellämainitut herrat alkoivat säveltää varsin romanttista musiikkia, kuten Stravinski Tulilinnun ja Schönberg Pelleas et Melisanden. Modernismista oltiin toivuttu, ja romantiikka palasi takaisin, ja tätä voidaan pitää postmodernina, merkityksessä modernin jälkeen, ja toisessa merkityksessä romantiikan ja melodisuuden ja lähestyttävyyden paluuna.

50-, 60- ja 70 -luvuilla modernismi palasi takaisin paraatiovista. Tällöin musiikin kenttää hallitsi näkemys, jonka mukaan säveltäjä on taantumuksellinen, jollei hän ole ultramoderni, kehityksen ja avantgarden kärjessä. Musiikki teknistyi ja tieteellistyi siinä mielessä että enää pääasiana ei ollut musiikki inhimillisenä aktiviteettina, sosiaalisena vuorovaikutuksena, vaan tärkeintä oli taiteen kentällä päteminen. Tärkeintä lopulta oli se, millä tekniikalla musiikki oli sävelletty - esimerkiksi jälkisarjallisella - ja millaista taidefilosofista kantaa - esimerkiksi marxilaista - se edusti, ehkä jopa poliittista. Esimerkkeinä tämän aikakauden nyttemin miltei vaienneista äänenkuljettajista mainittakoon Karlheinz Stockhausen, Luciano Berio ja Pierre Boulez, joiden musiikki on jäänyt lähinnä akateemisiksi kuriositeeteiksi.

Tämä Seppo Heikinheimon sukupolvi tapasi kesällä kokoontua Saksassa Darmstadtin nykymusiikkifestivaaleilla, joka oli 50-60 -lukujen avantgardistien Jerusalem ja Mekka. Seuraava, Esa-Pekka Salosen, Jouni Kaipaisen ja Magnus Lindbergin sukupolvi perusti Korvat auki -yhdistyksen, johon modernismin valtakausi huipentui. Nämä nuoret vihaiset miehet pitivät kaikkea 1800 -luvulla ja sitä aikaisemmin sävellettyä romanttisena roskana, mutta koska huipulta on tunnetusti vain yksi tie, nyttemmin Salosen kuullaan esittävän jopa Brahmsia ja Bruckneria ja Kaipaisen musiikkiin on lipsahtanut sointuja. Kuitenkin - Mark Twainia mukaellen - huhut modernismin kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja. Edelleenkin kovin harva nykysäveltäjä tekee sellaista musiikkia, joka kelpaisi kuunneltavaksi. Sen soittaminen tosin voi olla haasteellinen tekninen harjoitus. Edelleenkin musiikin establishmentti vierastaa, jopa kavahtaa musiikkia, joka on kuunneltavaksi kelpaavaa, soinnukasta. Philip Glassiin tai Alan Hovhanessiin ei muutamaa umpiluupäistä poikkeusta lukuunottamatta musiikin akateemisen koulutusputken läpäissyt ammattilainen suostu koskemaan pitkällä tikullakaan, peläten että saisivat siitä tartunnan. Yksi liian helppotajuiseen musiikiin liitetty leima on "minimalismi".

Postmoderni siis edellä kuvatussa merkityksessä tarkoittaa ensin ajallisesti historiallisesti sellaista, joka tulee modernin jälkeen, toisaalta sillä viitataan modernia edeltäneen ajan estetiikan paluuseen, mikä musiikissa tarkoittaa romantiikan ja melodisuuden paluuta. Postmoderni ja moderni ovat kuitenkin aina suhteellisia käsitteitä, joita tarkastellaan aina nykyperspektiivistä: uusin uusi on modernia. Moderni ja postmoderni ovat historiallisuuskannanottoja: moderni kieltää historian ja postmoderni hyväksyy historiallisuuden nykyhetkessäkin läsnäolevana. Erotukseksi "moderniin" ja "postmoderniin", "modernistinen" ja "postmodernistinen" ovat absoluuttisia käsitteitä siinä mielessä että ne eivät suhteuta ajalliseen jatkumoon vaan ne ovat pikemminkin tyylillisiä käsitteitä.

Kaikissa postmodernin määritelmissä on kuitenkin aina yhteistä erilaisten rajojen ylittäminen ja rikkominen. Nämä rajat voivat olla tyylilajeihin ja aikakausiin liittyviä, ylevän ja banaalin erottelua, taiteen ja viihteen välisen rajanvedon korostamista, korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin välisiä. Rajoja voidaan rikkoa myös yhdistelemällä keskenään tavallisesti yhteensopimattomasti katsotulla tavalla tyylejä ja esityskäytäntöjä: esimerkiksi jazzbändi voi esittää klassisen viulusolistin ja rocklaulajan kanssa tangoa.

Kirjallisuudessa modernismia edustivat esimerkiksi ainakin James Joyce ja dadaistit. Francis Fukuyaman väite, että suuret kertomukset olisivat kuolleet, on vahvasti liioiteltua, ajatelkaamme vaikkapa Kalle Päätalon ja J.K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen saavuttamaa valtaisaa vastakaikua. Jo kivikauden leirinuotioilta alkaen ihmiset ovat aina halunneet kuulla hyviä tarinoita; tämä lienee lajityypillinen piirre.

Taiteilijoiden leimaaminen taantumuksellisiksi on ollut mitä suurimmassa määrin poliittinen teko, ainakin apurahoista ja professuureista kilpailtaessa voi auttaa kilpailijan leimaaminen taantumukselliseksi. Marxilaisessa 60-70 -lukujen Suomessa Edistys oli vähän samaan tapaan suosittu iskusana kuin nyt kilpailukyky, ja Edistys implikoi aina vastapuolensa, Taantumuksen. Marxilaisessa tulkinnassa puolueen linjan noudattaminen on edistyksellistä, ja puolue on kansan tahdon ylin tulkki. Sellainen, jota puoluejohto ei ymmärrä on taantumuksellista, ja puoluejohto ei voi tietenkään olla taantumuksellinen, koska marxilaisuuden käyttövoimana on dialektinen vastavoimien kitkasta syntyvä liike-energia. Kun Stalin kirjoitti 30 -luvulla tunnetun esseensä "sekasotkua musiikin asemesta", julistaen sodan kansalle (eli itselleen) vaikeatajuista formalismia vastaan, tämä samalla merkitsi aikansa neuvostosäveltäjille Ylikriitikkoa hämäämällä mielistämään pyrkinyttä eloonjäämiskamppailua. Ehkä vallitsevaa nykykäytäntöä voisi luonnehtia antiformalistiseksi?

Teksti pohjautuu Nina Broströmin kanssa tehtyyn luonnokseen.