Hyvää vihailtaa!

Eilinen tv:n niin sanottu vihailta oli valaisevaa seurattavaa. Vihailta keskittyi nk. maahanmuuttokriittisyyteen, johon hallitseva vihapuheen traditio ottaa tavalla tai toisella kantaa. Ja tässä tapauksessa valitettavasti voidaan jo puhua traditiosta, vaikkakin melko tuoreesta.

Aika usein nk.maahanmuuttokriitikot käyttävät naisia rasisminsa keppihevosina. Kun he ilmaisevat huolensa naisten kuuleman mukaan heikosta asemasta islamissa, he unohtavat kokonaan että kyllä sitä meillä Suomessakin osataan. Melkein joka päivä saa lehdistä lukea "kunniamurhista", joissa on se ero islamilaisiin "kunniamurhiin", että jälkimmäiset on ehkä hieman useammin tehty selvin päin. Puhumattakaan siitä, että juuri nämä "maahanmuuttokriitikot" itse tapaavat varata naiselle silkan piian roolin. Joku soinilaisuuden edustaja tässä taisi juuri äsken murjaista, että moni heikäläinen on tilannut itselleen piian lähialueilta tai sitten vähän kauempaa. Omat ominaisuudet on hyvin kätevää projisoida toisiin. Lähetti potkaisi kissaa.

Simon Elo oli huolissaan länsimaisesta arvoliberalismista, vedoten Samuel Huntingtonin käsityksiin kulttuurien törmäyksestä. Ymmärsi sentään olla vetoamatta Batmaniin. Tai Halla-Ahoon. Hänhän on tunnetusti kaikkein tunnetuin henkilö, joka on tästä huolissaan, siis kulttuurien törmäämisestä. On nimittäin hyvin hankalaa nähdä, mitä olisi se halla-aholainen arvoliberalismi, jota islamisaatio uhkaisi. Halla-aholainen arvoliberalismi??

Kun Wille "Ryyd" Rydman vakuutti, että hänen yhteiskuntamallissaan meikäläiset pitävät huolta toisistaan, minusta olisi hyvin lohdullista, jos saisin häneltä tiedon siitä, että kuulun näihin heikäläisiin. Tai siis meikäläisiin. Kaipaisin siis Rydmanilta kannanottoa, jossa hän olisi huolestunut esimerkiksi työttömien, syrjäytyneiden tai yksinhuoltajien asemasta ja jossa hän osoittautuisi olevansa lupauksensa mittainen mies ja lupaisi tehdä heidän hyväkseen jotakin. Tosin, jos ihan rehellisiä ollaan, ei ainakaan minua kannata elättää. Minähän syyllistyn ajoittaiseen kiittämättömyyteenkin.

Kun tv-toimittajat yrittivät olla näennäisesti reiluja ja tasapuolisia, he keksivät uusia viholliskuvia ns. vasemmistoradikalismista. Näin he tulivat itse syyllistyneeksi vihapuheeseen, keksimällä uusia uhkia joita voi käyttää viholliskuvien luomiseen. Ja tähän täkyyn Rydman oitis tarttuikin. Hän näki Lontoon äskettäisen polttopullojen heittelyn osoituksena vasemmistoanarkismista, ja muisti vielä varmuudeksi kaivella Stalinin tunkioita jos ei muuten olisi ollut asia ihan tarpeeksi selvä että vasemmistolaiset ne pahoja ovat kun eivät kunnioita yksityistä omaisuutta.

Lontoon tapahtumilla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä politiikan kanssa, ne ovat yhteiskuntaan ja omiin mahdollisuuksiinsa pettyneiden ja syrjäytyneiden tylsistymistä, kyllästymistä tekemisen puutteeseen ja puhdasta vandalismia. Jos väittää, että kaikki yksityisen omaisuuden tuhoaminen on vasemmistolaisuutta, yhtä hyvin voisi väittää, että kaikki julkisen omaisuuden tuhoaminen olisi oikeistolaisuutta.

Bat ja Ryyd eivät kuitenkaan ole vandaaleja, vaikka he käsittelevätkin ihmisarvoa, ihmisoikeuksia ja sananvapautta miten sattuu.

Bat ja Ryyd

Kun olin murrosikäinen, televisiossa oli suosittu sketsipari, Bat ja Ryyd. He eivät olleet silloinkaan mielestäni erityisen hauskoja, sellainen teinipissahuumori ei oikein ole huvittanut minua koskaan suuremmin. Vielä vähemmän huvittavat nyt 40-vuotiaana tämän ajan Bat ja Ryyd; Jussi Halla-Aho ja Wille Rydman. Näillä ilvesveljeksillä on tupsukorvien sijasta sarvet.

Vaikka eivät he kelpaa teinihuumorin kohteeksi, teinien tapaan hekään eivät osaa nauraa itselleen. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi Batille
pystyy nauramaan siitä huolimatta, että tämä "Mestari" on mm. maahanmuuttoasioista päättävän hallintovaliokunnan puheenjohtaja. Mikä ei ole mikään leikin asia, valitettavasti. Ryydille taas ei oikein voi nauraa, vaikka kaikkien puoluenuorien, puolueesta riippumatta, ikiaikainen tehtävä on ollut aina olla niin kerettiläinen, että samalla he tulevat olleeksi paavillisempia kuin paavi itse. Ryyd mustapaitaisine ystävineen toivottaa 30-luvun Saksaan, ja on opettanut minulle, mitä Kari Suomalainen tarkoitti patamustalla porvarilla.

Sekä Bat että Ryyd ovat puolueilleen kaksiteräinen Damokleen miekka. Perussuomalaisen puolueen lepakkosiipi oli ennen vaaleja suuri osasyy persujen vaalivoittoon, mutta samalla emopuolueelle mahdottomia paimennettavia ja imago-ongelma, jotka tekevät puolueessa toimivien, epäilemättä vastuullistenkin tahojen uskottavan liikkumatilan hyvin ahtaaksi, karkottaen kaikki ne mahdolliset tahot, jotka pitävät Perussuomalaisia pienen ihmisen puolueena tai Kokoomusta liberaalina puolueena. Sitä se tosin oli niinä aikoina kun minä toimin Kokoomusnuorissa, ainakin nuorten osalta. Markkinaliberalismista ei kuitenkaan voi johtaa ihmisoikeusliberalismia.

Ryyd, joka on rusketettuna kamerankestävä versio Batista, on Mestarin tavoin myös sanitäärinen ongelma Kokoomuksen vastuulliselle siivelle, jota edustavat esimerkiksi Sarkomaa, Katainen, Salolainen ja Pietikäinen. Toisaalta hän on Kokoomuksen pato perussuomalaisiin suuntautuvaa vuotoa vastaan.

Jos ei tiedä, keitä olivat Bat ja Ryyd, asian voi tarkistaa klikkaamalla otsikkoa. Lisäksi kannattaa tsekata Perussuomalaisen puolueen syrjinnän vastainen julkilausuma ja sille tekemäni ruumiinavaus tästä blogista, allaolevasta linkistä:

http://perukangas.blogspot.com/2011/06/ruumiinavaus-persujen-syrjinnan.html

Sosiaalisten ilmiöiden syyt ovat sosiaalisia

Työttömyys, köyhyys, syrjäytyminen ja tietyssä määrin sairaus, tai ainakin sairastavuus ovat paitsi yksilön traagista tilaa kuvaavia indikaattoreita mutta myös sosiaalisia ilmiöitä. Eivätkä mitä tahansa ilmiöitä, vaan ongelmia. Ne eivät ole vain ihmispolon itsensä ongelmia, vaan sosiaalisia ongelmia. Mutta siitä, että ne kuvaavat yksilön traagista tilaa, ei seuraa, että niiden syy tulee sälyttää yksilölle itselleen. Sitäpaitsi tärkeintä on, että kyseisistä ongelmista kärsivää ihmistä autetaan, syiden etsiminen on kuin etsisi tulipalon syytä sen sammuttamisen sijaan. Palomiestä, joka näin tekisi, kutsuisin hölmöläiseksi. Yhteiskunta, joka ulkoistaa väestövastuunsa alueellaan asuvista kansalaisista, on tällainen hölmöläinen. Eikä mikä tahansa hölmöläinen, vaan historiansa unohtanut ja vastuuton hölmöläinen.

Uusliberalismin erottaa nähdäkseni perinteisestä liberalismista se, että siinä tahdotaan nähdä markkinat kaiken poliittisen ohjauksen ulkopuolisena, neutraalina ja ei-moraalisena subjektina. Eivät markkinat mikään subjekti ole. Markkinat koostuvat subjekteista, jollaisia ovat yritykset ja ihmiset. Ja markkinoilla on sääntöjä, rooleja ja normeja, joita voidaan tosin rikkoa, mutta sääntöjä rikotaan missä tahansa: koulun pihalla, luodessa uutta taidetta tai liikenteessä. Ei uusliberalismi kuitenkaan ole vailla moraalia: se moraali, jonka se on irrottanut markkinoilta, käytetään kelvottomien markkinasubjektien moralisointiin. Uusliberalistille sellainen ihminen, joka ei kykene itse uusintamaan omaa työvoimaansa, on kelvoton, arvoton ja itse asiassa hänet sietäisi tuhota.

Uusliberalismi, joka on tuonut talousliberalismin takaisin paraatiovista, on samalla salakuljettanut Troijan puuhevosen tavoin takaovesta elämäntapa-ja kulttuurikonservatismin. Tarkoitan sellaista patamustaa porvallismia, jossa päräytetään sos-varoitussignaali kun nähdään vilaus tai edes vihjauskaan mistään, missä on ”sosiaalinen”, varmaan siksi että sitä luullaan sosialismiksi.

Kulttuuri on sosiaalinen ilmiö. Samoin uskonto. Ja tavat. Puhumattakaan rooleista ja normeista, jotka niihin liittyvät ja jotka pitävät kyseiset ilmiöt kasassa. Hyvänä esimerkkinä käyköön liikennekulttuuri, joka ei ole vain sosiaalinen ilmiö, vaan kaksoissiteellä varmistettu sosiaalinen ilmiö. Kokoomuslaiset, jotka kuvittelevat liikenteen koostuvan atomistisesti omissa koppakuoriaisissaan ajelehtivista subjekteista, syyllistyvät kaksinkertaiseen väärinymmärrykseen. Liikenne, jos mikä,on perin juuri sosiaalinen ilmiö, jossa joka ikisen subjektin valinnat vaikuttavat kaikkiin muihin. Eivät vain tien päällä vaan siinä, onko ylipäätään olemassa tietä, jonka päällä olla. Ja jokaisen yksilöllisen liikkujasubjektin liikkuminen, atomistista tai ei, vaikuttaa toisten tottumuksiin sitä kautta, että jos jollakin liikennemuodolla on kysyntää, tällä voidaan perustella myös sen tarjonta. Tosin yhtä lailla tarjonta vaikuttaa kysyntään. Tämän tietää jokainen, joka on seurannut veden käyttäytymistä kun hiekkarannalle kaivetaan kanava.

Jokaisen yksilöllisen subjektin kokemukset toimivat ohjausvaikutuksina hänen henkilökohtaisille tuleville preferensseilleen. Suomeksi: hän sisäistää vallitsevan ja ottaa siihen kantaa, tavalla tai toisella. Hän joko toimii kuten enemmistö tai eri tavoin kuin enemmistö. Siis: liikenne on sosiaalinen ilmiö ja kulttuuri on sosiaalinen ilmiö. Olisin yllättynyt, mikäli myös liikennekulttuuri ei olisi sosiaalinen ilmiö.

Markkinat eivät ole subjekti. Ne koostuvat subjekteista. Sellaisina – oikeina tai näennäisinä markkinoina - ne ovat perin juurin sosiaalinen ilmiö, kuluttajineen, asiakkaineen, tuottajineen, tilaajineen ja ties minä subjekteineen, oikeine tai näennäisineen. Joka luulee markkinoiden olevan subjekti, itse asiassa olettaa kovin vähän ihmisen kykyjä ja mahdollisuuksia olla subjekti. Haloo uuslib./Kokoomus! Minä luulin, että te uskoitte ihmisiin, heidän yksilöllisiin mahdollisuuksiinsa, haluihinsa, tahtoonsa, kykyihinsä ja valintoihinsa! Siis: ovatko ihmiset valitsevia subjekteja vai vain markkinoiden akanvirrassa ajelehtevia uppotukkeja? Voisitteko selventää? Ovat vai eivät? Asia ei taida olla teille itsellennekään selvä.

Sosiaalisten ilmiöiden syyt ovat sosiaalisia. Ei Hitler ollut natsismin syy tai Stalin stalinismin. Syyt olivat aikansa historiallisessa, kulttuurisessa, poliittisessa ja taloudellisessa tilanteessa, jossa riittävän - tai liian - moni ihmisyksilö unohti olevansa subjekti. Ei vähiten näiden historiallisten tragedioiden opettamana on syytä muistuttaa, mikä ihminen on: tiedostava, ajatteleva, luova, tunteva, moraalinen, tulkitseva ja arvokas subjekti. Jos nyt joku ei tätä muistaisi.

Pilleripurkki ei ole avohoitoa

Mielenterveysongelmat ovat suuri inhimillinen tragedia, yleensä kärsijälle itselleen ja tietenkin hänen läheisilleen. Yhteiskunnalliseksi ongelmaksi mielenterveysongelmat räjähtivät 90-luvun alun lamavuosina, jolloin hoitopaikkoja vähennettiin ja siirryttiin avohoitoon, joka usein on peiteltyä heitteillejättöä: yhteiskunta on siirtänyt vastuun potilaille itselleen, ja antanut heille pilleripurkin käteen. Saman kehityksen onneton toinen seurausilmiö oli kaikista verkostoista tipahtaneiden ihmisten määrän kasvaminen.

Pahiten ehkä 90-luvun laman seuraksena karsittujen palveluiden ja turvaverkostoista tipahtamisten jälkipyykkiä pesevät juuri nuoret, sillä monien heistä vanhemmat ovat itse kärsineet 90-luvun seurauksista, jolloin heistä ei ehkä aina ole ollut sitä tukea nuorille jota nämä tarvitsisivat. Nuorten työnäkymät myös ovat koko ajan muuttuneet epävarmemmiksi ja kulttuuri pirstoutunut.

Noin kaksikymppistä käsitellään Suomessa virallisesti aikuisena, mutta aika monella tuossa iässä on aika heikot eväät ottaa itse vastuu elämästään. Monilla ainoa vakituinen suhde on terapia, ja jatkuva pelko terapiasuhteen mahdollisesta päättymisestä vain siksi että täysi-ikäisyysikäraja on jo päässyt ylittymään, voi aiheuttaa lisäahdistusta.

Jos yhteiskunta on nostanut kätensä pystyyn ja valuttanut vastuun kansalaisyhteiskunnalle, olisi suotavaa että sille myös annettaisiin resursseja hoitaa tehtävänsä. Järjestöt tekevät hyvää työtä järjestämällä tuettua asumista – mieleeni tulee esimerkiksi Etappi – tai harrastuksia ja muita sosiaalisia verkostoja - esimerkiksi Majakka – ja sosiaalistavat nuoria työelämäkokeilujen ja –harjoittelupaikkojen avulla, kuten Horisontti. Kansalaisjärjestöt tarvitsisivat tehtäväänsä kaiken mahdollisen tuen: varoja palkata ohjaajia ja ohjaajien koulutusta. Nuorten mielenterveyskuntoutujien elämää pitää lähteä kohentamaan yhteistyöverkostossa, jossa olisivat mukana kaikki heidän elämäänsä vaikuttavat tahot. Näitä voivat olla esimerkiksi oppilaitokset työvoimahallinto, sosiaalitoimi ja mielenterveyspalvelut.

En usko pääministeri Matti Vanhasen tavoin, että nuorten sekundaarisosialisaation voi jättää toisen asteen oppilaitosten tehtäväksi. Kaikki nuoret eivät opiskele, eivät, vaikka heille tarjottaisiin keppiä taikka porkkanaa. En yhtään ihmettele kaikista verkostoista väliinputoamista, jos edes valtiovalta ei tunnusta tai ymmärrä ongelman luonnetta. Jollei ilmiötä ymmärretä tai edes sen olemassaoloa ei tiedetä, lienee liikaa vaadittu, että siihen voisi tehokkaasti puuttua.

Tavoitteen pitäisi olla, että jokainen nuori tekisi jotakin mielekästä, oli se sitten opiskelua, työharjoittelua tai työtä. Yksilölliset mieltymykset ja taipumukset ovat kovin erilaisia, ja juuri tämän vuoksi jokaisella peruskoulunsa päättäneellä nuorella pitäisikin olla henkilökohtainen vastuuaikuinen, eräänlainen mentori, jonka hän voisi tavata edes pari kertaa vuodessa, jolta hän saisi perspektiiviä ja joka katsoisi edes hieman nuoren perään.

Liberalistit olisivat valmiita jättämään kasvatustehtävän perheelle, ja tietystikin vanhempien pitäisikin olla lapsensa ensisijaisia vastuuaikuisia. Kaikista ei kuitenkaan ole siihen. Markkinaliberalismin huumassa olisi syytä muistaa, että kaikista ei ole markkinasubjekteiksi ja täysivaltaisiksi asiakkaiksi saatikka vastuullisiksi ja aikuisiksi kansalaisiksi. Heidän kohdallaan yhteiskunta on nostanut kätensä pystyyn jo 16 vuotta sitten.