Populistisessa politiikassa tavataan budjetti nähdä arvojen vastakkainasetteluina, joista toinen palvelee ”kansaa” ja toinen ”parempia ihmisiä”. Esimerkiksi kulttuuri on tällainen parempien ihmisten juttu, mikä muuten on äärimmäisen elitistinen näkemys, sillä tällöin oletetaan, ettei kansan enemmistö kykene ymmärtämään mitään muuta kuin Taistelevia Metsoja ja Joutsenlampea.
Norjassa FRP:n mielestä kuluttajien kysyntä ratkaisee kulttuurin arvon; tästä seuraava askel olisi, että kansa äänestäisi, mitä esimerkiksi sinfoniaorkesterit soittavat. Ja jos ne ovat demokraattisen valvonnan alaisia organisaatioita, ei ole ollenkaan kaukaa haettua, että kaikki kantaesitykset ja apokryfimusiikki tultaisiin tästä lähtien korvaamaan vain iki-ihanilla "klassisen musiikin helmillä" á la Beethovenin vitonen.
Suunnilleen näin toimittiin 30-luvun lopun itänaapurissamme. Siellä Joe-setä oli ilmeisesti omilla kätösillään laittanut Pravdaan oman musiikkipoliittisen manifestinsa. Tämän manifestin inhimillisistä seurauksista neuvostosäveltäjille emme tässä puhu mitään, mutta konsertti-ilmapiiriin vaikutus oli sähköistävä: esimerkiksi monia Sostakovitsin teoksia Stalinin vainojen kaudelta kantaesitettiin vasta 60-luvulla.
Sisällöntuottajien ei kuitenkaan tarvitse peljätä. Juustohöylätekniikka ei sido taiteen tekijöitä sitoutumaan yhden pakon taktiikkaan. Tilanteessa voidaan valita seuraavista strategioista: nostaa lipunhintoja, irtisanoa muusikoita (ja itsestäänselvästi karsia hallintohenkilökunnasta jos suinkin mahdollista), karsia esityksiä tai pienentää palkkoja.
Jos orkesterin tulee irtisanoa muusikoistaan esimerkiksi 10%, tämäkin voidaan tehdä juustohöylämenetelmällä, eli siten, että jokainen soitinryhmä pienentää muonavahvuuttaan 10%, tai siten, että tilanne katsotaan kokonaisuutena, siten, että orkesteri pysyy toimintakuntoisena. Tosin tämä jo pakosta suuntaa ohjelmistopoliittisia valintoja, kajoten orkesterin taiteelliseen autonomiaan; jos leikkaukset ovat strategisesti kohtalokkaita, tulisimme kuulemaan etupäässä ennen 1800-luvun puoliväliä sävellettyä musiikkia; esimerkiksi Mahler ja Bruckner jäisivät helsinkiläiselle nyky-yleisölle historiallisiksi kuriositeeteiksi, joita he kuuntelisivat kirjastoista, jos niitäkään on kohta enää jäljellä. Jos orkesterissa – kuten niissä useimmiten on – on vain yksi harpisti, niin virasta tehdään osa-aikainen. Opettakoot ja kamarimusisoikoon vapautuvat aikansa. Mokomatkin vanhat harput tai mykät harpot.
Esityksien karsiminen vastaa käsitystä, jossa taide on kulttuuria, ja kulttuuri on sisällöntuotantoa. Tällöin voidaan karsia joko esityksien määrää tai laatua. Tällöin taloudellis-hallinnollinen kylmä käsi vie pakostakin taiteen autonomian; kätevä ratkaisu karsia esityksien määrää on antaa hallinnollinen imperatiivi välttää teossarjoja, esimerkiksi sinfoniasarjoja, tai ainakin lyhentää niitä. Haydnin sinfonioiden sijasta esitetään Schumannin sinfonioita.
Jollei taiteelliseen vapauteen haluta kajota, vaihtoehdoksi jää paskan tuottaminen. Tällöin on säästettävä kaikesta: instrumenteista (vaikka DDR:n ajan Statskapelle Dresdenit jouset soittivatkin jumalaisesti,olkoonkin että heidän jousensa olivat sikarilaatikkotasoa), palkoista (tehtyihin sopimuksiin on paha mennä kajoamaan) tai sitten uusista viroista. Uudet virkanimitykset antavatkin toivon kipinän sekä taiteelliseen uudistumiseen että yleisösuhteen uudelleen luomiseen.
Sen sijaan, että pönkitetään omaa olematonta joko kansallista tai kulttuurista itsetuntoa palkkaamalla taiteelliseen johtoon ns.”nimi” – jotka tunnetusti maksavat – voitaisiinkin säästövelvoitteet nähdä kasvumahdollisuuksien paikkana nuorille, nouseville muusikoillemme, niitä joiden kouluttaminen on kansallinen tehtävämme. Miksei annettaisi merkittävää helsinkiläistä orkesteri-instituutiota seuraavaksi esimerkiksi Jani Sivénin, Jani Telarannan tai Eva Ollikaisen käsiin?
Yhteiskunnan rahoittamien taidelaitoksien tehtävä on elämyksien tuottaminen ja sivistäminen. Jos orkesteri saa esitettäväkseen vain Best of Romantic Classics for Meditation, tällöin yleisön valinnanvaihtoehdotkin vääjäämättä pienenevät. Jos kansa pantaisiin valitsemaan orkestereiden soittama musiikki, tällöin valinnat voisi tehdä matriisikyselyllä, jossa valittavina olisivat suunnilleen Dvorakin Uudesta Maailmasta, Schubertin Keskeneräinen, Mendelssohnin Italialainen, Brahmsin ykkönen ja nelonen, Beethovenin 3., 5., 6., 7 ja 9., Sostakovitsin 4., 5., 7., 8. ja 10, Mahlerin 1, 2, 4, 5, 6, 8 ja 9, Brucknerin 4., 7, 8 ja 9, Mozartin 35-41, Tsaikovskin Pateettinen ja Sibeliukset. Ai niin, Mahleria ja Bruckneriahan ei kavennettu orkesteri voi soittaa, joten kapeni lista tästäkin. Jos halutaan palvella myös kranttua yleisöä, voidaan ottaa mukaan vielä Bartokin konsertto orkesterille, Prokofjevin Romeo ja Julia, Debussyn La Mer, Berlioz:n Sinfonie fantastique ja Stravinskin Kevätuhri. Messut ja passiot voi ihan hyvin karsia ohjelmistosta, ja jättää ne oopperoiden huoleksi, sillä nehän ovat niiden esittämiseen hyvin varustettuja. Niissä on jopa solistit ja kaikki.
Konsertoista voi soittaa Beethovenin Keisari- ja viulukonserttoa, Brahmsin kahta piano- ja yhtä viulukonserttia, Mendelssohnin ja Sibeliuksen viulukonserttoja, Tsaikovskin ekaa pianokonserttoa, Mozartin ”Elvira Madigania”, Rahmaninovin 2. ja 3. pianokonserttoa, Elgarin ja Dvorakin sellokonserttoa.
Kansa ei voi kuitenkaan valita sellaisista vaihtoehdoista, joita se ei tunne. Tämän vuoksi sinfoniaorkestereiden tehtävä on esittää myös esimerkiksi suomalaisia kantaesityksiä tai apokryfisäveltäjiä. Saattaa nimittäin aina käydä niin, että joku tykkää. Kun Saraste esitti yli kymmenen vuotta sitten samassa konsertissa kaksi vitosta - Beethovenin ja Silvestrovin - ehkä joku saattoi erehtyä tulemaan jo konsertin alkuosaan, jollei muuten niin Heikinheimon antaumuksellisen puffauksen ansiosta. Hyvä idea jäi kuitenkin puolitiehen; koska konsertin yleisömäärä haluttiin maksimoida, ja koska konserteista on helpompi lähteä kuin niihin tulla väliajalla, aloitettiin apokryfimusiikilla, jota kuitenkin haluttiin promovoida. Niinpä ne, jotka tulivat paikalle kuuntelemaan vain Beethovenia, säästyivät siltä mahdollisuudelta, että olisivat saaneet itselleen uuden elämyksen, kenties jopa sykähdyttävänkin.
Kun HKO pestasi tuntemattoman ulkomaanihme Comissionan keskellä syvintä lama-aikaa, tämä oli omiaan vähentämään taidemusiikki-instituutioiden legitimaatiota. Jotkut saattivat nähdä tilanteen verrannollisena Bokassan Keski-Afrikkaan, jossa kuningas ajaa valkoisten limusiinien saattueesssa, samalla suorittaen vielä luonnollista väestönkarsintaa syömällä nuorimpia kansalaisiaan. Tilanne voi houkutella suorittamaan kalkyyliä, kuinka monta sanotaanpa vaikka esimerkiksi rintapumppua saataisiin yhdellä maestrolla. Tässä vinkki suomalaisille säveltäjille: rintapumppukonsertto odottaa vielä maailmanensiesitystään, joka tulee johtaa juustohöylällä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Fremskrittspartiet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Fremskrittspartiet. Näytä kaikki tekstit
7.9.2009
Folkvord eller folk flest?
Norjassa on tulossa parlamenttivaalit, ja seuraavaksi aion paljastaa vaalisalaisuuden. En aio äänestää ainakaan Fremskrittspartietia. Itse asiassa, en aio äänestää ketään, sillä minulla ei ole äänioikeutta.
Vaaleissa voi tehdä äänestyspäätöksen joko omatunnolla tai taktikoiden. Taktikko perustaa päätöksensä siihen, millainen valinta antaa todennäköisesti parhaan mahdollisen lopputuloksen, jolloin oman äänen vaikutus vaalien tulokseen pitää maksimoida. Näin esimerkiksi ei kannata antaa ääntään sellaiselle puolueelle, joka ei kuitenkaan pääse Stortingetiin.
Omatuntoaan kuunteleva äänestäjä taas toimii siten, että hän antaa äänensä sille puolueelle, joka edustaa hänen omia arvojaan parhaiten. Jos kuuntelisinkin omaatuntoani, se ääni, jota en voi antaa, menisikin Vihreiden sisarpuolueelle MDG:lle. Koska MDG ei kuitenkaan tälläkään kertaa - valitettavasti - ylittäne tarvittavaa äänikynnystä, mitä sitten pitäisi tehdä, jos haluaa että oma ääni ei mene hukkaan?
Muuttaessani ensimmäistä kertaa Norjaan, muistan törmänneeni omassa mansikkapaikassani - St. Hanshaugenin puistossa - RV:n (nykyään ytimekkäästi vain R, eli Rødt) ykkösehdokkaan Erling Folkvordin mainoksiin. Niitä oli jäänyt puistoon muistuttamaan asiasta pitkäksi aikaa vaalien jälkeenkin. Tästä syystä tunnenkin tiettyä nostalgista kiintymystä tätä paikallista vasemmistoänkyrää kohtaan.
Folkvord mainostaa, että hän kilpailee FRP:n Sylvi Listhaugin kanssa viimeisestä Folkting-paikasta Oslossa. Vaikka politiikassa tulisikin lähtökohtaisesti etsiä positiivisia vaihtoehtoja sen sijaan että osoitellaan vihollisia sormella, tämä argumentti puraisee. Oma ääneni, jota en siis voi antaa, taitaisikin mennä Erlingille, tälle Oslon Yrjö Hakaselle, koska minulle riittää se, että maahanmuuttokriittisillä, koko maan asfaltoivilla ja kaiken yksityistävillä änkyröillä ylipäätään on parlamentaarinen vaikutuskanava, FRP. FRP, eli edistyspuolue perustaa politiikkansa "kansan enemmistöön", eli "tavallisiin ihmisiin", joita on galluppien mukaan kansasta kuitenkin vain noin 20%. Eivät he ainakaan enää yhtään lisää jalansijaa kaipaa; jo nyt he ovat protestipuolueeksi hämmästyttävän hyvissä lihoissa.
En tunne tätä FRP:n ehdokas Sylvia, ja hän saattaa olla hyväkin tyyppi, mutta se, joka perustaa äänestyspäätöksensä parlamenttivaaleissa henkilöön, on ymmärtänyt vaalien luonteen väärin. Vaaleissa valitaan ensin puolue, sen jälkeen puolueen listoilta ehdokas. Näin ollen, pahan puolueen ehdokas on vääjäämättä pahis. Tosin Norjassa valintaprosessia on yksinkertaistettu aika helpoksi: puolueen valinta riittää, sillä Norjassa on listavaalit, joissa puolue sijoittaa ehdokkaansa valmiiksi priorisointijärjestykseen. Riittää siis että valitsee puolueen; kun siis vetäisee sen punaisen viivan, saa solisalirattia ja siellä solisaliratissa sitten päätetään, kuka on arvoinen edustamaan kansaa. Tosin tämä järjestys on ohjeellinen, ja sitä voi muuttaa valitsemalla puolueen lisäksi myös ehdokkaan.
Vaaleissa voi tehdä äänestyspäätöksen joko omatunnolla tai taktikoiden. Taktikko perustaa päätöksensä siihen, millainen valinta antaa todennäköisesti parhaan mahdollisen lopputuloksen, jolloin oman äänen vaikutus vaalien tulokseen pitää maksimoida. Näin esimerkiksi ei kannata antaa ääntään sellaiselle puolueelle, joka ei kuitenkaan pääse Stortingetiin.
Omatuntoaan kuunteleva äänestäjä taas toimii siten, että hän antaa äänensä sille puolueelle, joka edustaa hänen omia arvojaan parhaiten. Jos kuuntelisinkin omaatuntoani, se ääni, jota en voi antaa, menisikin Vihreiden sisarpuolueelle MDG:lle. Koska MDG ei kuitenkaan tälläkään kertaa - valitettavasti - ylittäne tarvittavaa äänikynnystä, mitä sitten pitäisi tehdä, jos haluaa että oma ääni ei mene hukkaan?
Muuttaessani ensimmäistä kertaa Norjaan, muistan törmänneeni omassa mansikkapaikassani - St. Hanshaugenin puistossa - RV:n (nykyään ytimekkäästi vain R, eli Rødt) ykkösehdokkaan Erling Folkvordin mainoksiin. Niitä oli jäänyt puistoon muistuttamaan asiasta pitkäksi aikaa vaalien jälkeenkin. Tästä syystä tunnenkin tiettyä nostalgista kiintymystä tätä paikallista vasemmistoänkyrää kohtaan.
Folkvord mainostaa, että hän kilpailee FRP:n Sylvi Listhaugin kanssa viimeisestä Folkting-paikasta Oslossa. Vaikka politiikassa tulisikin lähtökohtaisesti etsiä positiivisia vaihtoehtoja sen sijaan että osoitellaan vihollisia sormella, tämä argumentti puraisee. Oma ääneni, jota en siis voi antaa, taitaisikin mennä Erlingille, tälle Oslon Yrjö Hakaselle, koska minulle riittää se, että maahanmuuttokriittisillä, koko maan asfaltoivilla ja kaiken yksityistävillä änkyröillä ylipäätään on parlamentaarinen vaikutuskanava, FRP. FRP, eli edistyspuolue perustaa politiikkansa "kansan enemmistöön", eli "tavallisiin ihmisiin", joita on galluppien mukaan kansasta kuitenkin vain noin 20%. Eivät he ainakaan enää yhtään lisää jalansijaa kaipaa; jo nyt he ovat protestipuolueeksi hämmästyttävän hyvissä lihoissa.
En tunne tätä FRP:n ehdokas Sylvia, ja hän saattaa olla hyväkin tyyppi, mutta se, joka perustaa äänestyspäätöksensä parlamenttivaaleissa henkilöön, on ymmärtänyt vaalien luonteen väärin. Vaaleissa valitaan ensin puolue, sen jälkeen puolueen listoilta ehdokas. Näin ollen, pahan puolueen ehdokas on vääjäämättä pahis. Tosin Norjassa valintaprosessia on yksinkertaistettu aika helpoksi: puolueen valinta riittää, sillä Norjassa on listavaalit, joissa puolue sijoittaa ehdokkaansa valmiiksi priorisointijärjestykseen. Riittää siis että valitsee puolueen; kun siis vetäisee sen punaisen viivan, saa solisalirattia ja siellä solisaliratissa sitten päätetään, kuka on arvoinen edustamaan kansaa. Tosin tämä järjestys on ohjeellinen, ja sitä voi muuttaa valitsemalla puolueen lisäksi myös ehdokkaan.
24.8.2009
Populisteja ei pidä ruokkia
Norjassa on syyskuussa parlamenttivaalit. Seuraamalla valtamedioita, ainakin Aftenpostenia, saa sellaisen käsityksen, että vaaleissa ei ole asetelmana hallitus vastaan oppositio, kuten vaaleissa yleensä, vaan Fremskrittspartiet vastaan muut.
Erona suomalaiseen puoluesisareensa Perussuomalaisiin, Fremskrittspartiet on saavuttanut Norjassa populistiseksi protestipuolueeksi hämmästyttävän vakiintuneen ja vahvan jalansijan.
Fremskrittspartietin ohjelmalistaan kuuluu mm.seuraavaa:
- kulttuurielinkeinoille ei kuulu mitään erikoiskohtelua, vaan ne ovat liikkeenharjoittamista. Kulttuuria ei tulekaan rahoittaa valtion kassasta, tai ainakin sitä tulee rahoittaa huomattavasti nykyistä vähemmän. Kansa päättää itse, millaista kulttuuria se haluaa, ja maksava yleisö rahoittaa lipputuloista kulttuurin. Miljoona kärpästä on välttämättä oikeassa!
- vallitseva ilmastopolitiikka on hysteriaa ja ihmisiä syyllistävää. Ihminen ei ole syypää ilmastonmuutokseen.
- kansalle halpaa bensaa ja enemmän autoteitä. Julkisen liikenteen määrärahoja on leikattava.
- aktiivinen kuolinapu on sallittava. Mutta: kenen hartioille kuuluu vastuu napin painamisesta?
- alkoholiverotusta on alennettava ja viini saatava maitokauppoihin, viis kansanterveydellisistä kustannusvaikutuksista.
- verotusta ylipäätään on alennettava, viis kansantaloudellisista kustannusvaikutuksista
- julkista turvallisuutta on lisättävä. Lisää poliiseja, jotka on kaikki aseistettava Ameriikan malliin!
- turvapaikkapolitiikkaa on kiristettävä, jottei Norja ”salaislamisoidu”
Koska FRP on protestipuolue, sitä on vaikea kuvitella hallitusvastuuseen. FRP:n vaatimukset verotuksen keventämisestä mutta kuitenkin kulujen nostamisesta esimerkiksi poliisille ovatkin ristiriitaisia. Mistä rahat?
Vaikka FRP:n politiikalle onkin helppo pudistella päätä, ei kannata syyllistyä siihen virheeseen, jonka valtamediat ovat tehneet: rakentamalla muut vastaan FRP –asetelman, saadaan FRP:lle pedattua Don Quijoten asema, jossa se saadaan näyttämään sankarilliselta vastarannankiiskeltä, ainoalta, jolla on rohkeutta ja visionäärisyyttä nähdä ja sanoa totuus.
Norjassa taiteilijat ovat yhtenä rintamana puolustautuakseen FRP:n kulttuuripolitiikkaa vastaan julistaneet ”kulttuuritaistelun”, jonka maalina on FRP. Tämä on osoitus taiteilijoiden naiiviudesta ja heikosta poliittisesta pelisilmästä. Parhaiten vihollinen voitetaan liittymällä sen vastustajien riveihin, eli toimimalla muissa puolueissa ja ajamalla sellaista politiikkaa, joka tarjoaa oikeita, positiivisia vaihtoehtoja. Sponsoreiden metsästämisessä tarvitaan retoriikkaa ja markkinataktista silmää: kykyä perustella, miksi juuri minun taiteeni on arvokasta. Jos taiteilijoiden retorinen osaaminen on todellakin näin kehnoa, FRP:läisessä valtiossa he itse tulisivat sinetöineeksi Norjan kuoleman kulttuurimaana.
Politiikassa melkein mikä tahansa julkisuus on hyvää julkisuutta. Jos todella halutaan taistella FRP:tä ja muita populistivoimia vastaan, näille ei pidä antaa ilmaista julkisuutta julistamalla nämä medioissa yksituumaisesti kaiken kahjouden ruumiillistumiksi.
Erona suomalaiseen puoluesisareensa Perussuomalaisiin, Fremskrittspartiet on saavuttanut Norjassa populistiseksi protestipuolueeksi hämmästyttävän vakiintuneen ja vahvan jalansijan.
Fremskrittspartietin ohjelmalistaan kuuluu mm.seuraavaa:
- kulttuurielinkeinoille ei kuulu mitään erikoiskohtelua, vaan ne ovat liikkeenharjoittamista. Kulttuuria ei tulekaan rahoittaa valtion kassasta, tai ainakin sitä tulee rahoittaa huomattavasti nykyistä vähemmän. Kansa päättää itse, millaista kulttuuria se haluaa, ja maksava yleisö rahoittaa lipputuloista kulttuurin. Miljoona kärpästä on välttämättä oikeassa!
- vallitseva ilmastopolitiikka on hysteriaa ja ihmisiä syyllistävää. Ihminen ei ole syypää ilmastonmuutokseen.
- kansalle halpaa bensaa ja enemmän autoteitä. Julkisen liikenteen määrärahoja on leikattava.
- aktiivinen kuolinapu on sallittava. Mutta: kenen hartioille kuuluu vastuu napin painamisesta?
- alkoholiverotusta on alennettava ja viini saatava maitokauppoihin, viis kansanterveydellisistä kustannusvaikutuksista.
- verotusta ylipäätään on alennettava, viis kansantaloudellisista kustannusvaikutuksista
- julkista turvallisuutta on lisättävä. Lisää poliiseja, jotka on kaikki aseistettava Ameriikan malliin!
- turvapaikkapolitiikkaa on kiristettävä, jottei Norja ”salaislamisoidu”
Koska FRP on protestipuolue, sitä on vaikea kuvitella hallitusvastuuseen. FRP:n vaatimukset verotuksen keventämisestä mutta kuitenkin kulujen nostamisesta esimerkiksi poliisille ovatkin ristiriitaisia. Mistä rahat?
Vaikka FRP:n politiikalle onkin helppo pudistella päätä, ei kannata syyllistyä siihen virheeseen, jonka valtamediat ovat tehneet: rakentamalla muut vastaan FRP –asetelman, saadaan FRP:lle pedattua Don Quijoten asema, jossa se saadaan näyttämään sankarilliselta vastarannankiiskeltä, ainoalta, jolla on rohkeutta ja visionäärisyyttä nähdä ja sanoa totuus.
Norjassa taiteilijat ovat yhtenä rintamana puolustautuakseen FRP:n kulttuuripolitiikkaa vastaan julistaneet ”kulttuuritaistelun”, jonka maalina on FRP. Tämä on osoitus taiteilijoiden naiiviudesta ja heikosta poliittisesta pelisilmästä. Parhaiten vihollinen voitetaan liittymällä sen vastustajien riveihin, eli toimimalla muissa puolueissa ja ajamalla sellaista politiikkaa, joka tarjoaa oikeita, positiivisia vaihtoehtoja. Sponsoreiden metsästämisessä tarvitaan retoriikkaa ja markkinataktista silmää: kykyä perustella, miksi juuri minun taiteeni on arvokasta. Jos taiteilijoiden retorinen osaaminen on todellakin näin kehnoa, FRP:läisessä valtiossa he itse tulisivat sinetöineeksi Norjan kuoleman kulttuurimaana.
Politiikassa melkein mikä tahansa julkisuus on hyvää julkisuutta. Jos todella halutaan taistella FRP:tä ja muita populistivoimia vastaan, näille ei pidä antaa ilmaista julkisuutta julistamalla nämä medioissa yksituumaisesti kaiken kahjouden ruumiillistumiksi.
23.3.2009
Saako musliminainen olla poliisi?
Englantilaisissa segregaatiotutkimuksissa on todetttu, että Lontoon asuinalueet erilaistuvat ensisijaisesti kulttuurin, eivät niinkään rodun perusteella, kuten esimerkiksi Yhdysvalloissa. Tavallisesti näissä tutkimuksissa kulttuurin ”kantajaksi”, merkitsijäksi tai synonyymiksi on määritelty uskonto; tällöin esimerkiksi islaminuskoiset pakistanilaiset ja bangladeshilaiset muodostavat oman ”lokeronsa”, ja voittopuolisesti hindulaiset intialaiset omansa, vaikka kaikkia näitä maita yhdistää esimerkiksi se, että ne olivat Englannin siirtomaita, ja lukuiset toisiaan sivuavat, osin yhteiset kulttuuriset taustat.
Äärimmäisyyteen vietynä tässä ajatustavassa esimerkiksi maallistuneet länsimaalaiset muslimit, tataarit, somalit, indonesialaiset ja iranilaiset, siiat ja sunnit ovat kaikki yhtä ja samaa; samaten maallistuneet pohjoismaalaiset kristityt ja amerikkalaiset äänikonservatiivit ovat kaikki lopultakin kristittyjä. Erityisesti kaikki ”toiset” nähdään samassa valossa; samaten erityisesti kaikkien ”toisten” käytännöt nähdään oman kulttuuripiirinsä hallitsevan uskonnon sanelemiksi.
Tänä kevättalvena Norjan kuumin keskustelunaihe on ollut se, voiko poliisi pitää univormunsa alla hijabia, jos hän on nainen, muslimi ja hän itse haluaa hijabia käyttää. Hijabin käytön vastustajien mielestä poliisi ei saa kantaa esillä kulttuurisia tunnuksiaan, jotka ilmentävät hänen maailmankatsomustaan, koska esivallan kuuluu olla ”neutraali”. Kaikenlainen keskustelu asiasta on vaikeaa, sillä siinä sekoittuvat uskonto, politiikka, kulttuuri, seksualiteetti ja tasa-arvo. Keskustelussa ilmenee mielenkiintoisia ja yllättäviäkin strategisia alliansseja.
Avain tähän keskusteluun on enemmistön ja vähemmistön välinen suhde. Kulttuuristen tunnuksien kantaminen halutaan kieltää nimenomaan vähemmistöiltä, koska heidät nähdään muuten harmaassa katukuvassa väriläiskinä, samalla niputtaen yhteen kaikki vähemmistöt. Tässä ajattelussa tehdään selkeä ero ”meidän” ja kaikkien ”muiden” välillä, eikä osata nähdä sitä, että enemmistökin tunnustaa väriä, muulloinkin kuin 17.5. Näin väittämällä kielletään oman enemmistökulttuurin olemassaolo, nihiloidaan norjalaisuus; kuitenkin tätä nihiloitua norjalaisuutta käytetään mittatikkuna.
Kun kulttuurisiksi muslimeiksi itsensä mieltävät naisaktivistit – joista tunnetuin ja äänekkäin on Sara Azmeh Rasmussen - ja vanhoilliset, kristillistä moraalia keppihevosenaan käyttävät syntyperäiset norjalaiset – joiden äänitorvena esiintyy Edistyspuolue FRP:n puheenjohtaja Siv Jensen - yhdessä rintamassa vastustavat hijabin käyttöä, heidän argumenttinsa kuitenkin eroavat oleellisesti. Kun julkisesti hijabeitaan polttavat musliminaisaktivistit väittävät hijabin sortavan naisia, vanhoilliset vanhanorjalaiset taas vastustavat hijabia siksi, että he pelkäävät Norjan pakkoislamisaatiota, joka kaiken lisäksi tapahtuu salaa hivuttamalla.
Mitä sitten on pakkoislamisaatio? Pakottavatko muslimimaahanmuuttajat syntyperäisiä avioitumaan kanssaan, ja samalla yhteisiä lapsiaan tunnustamaan vähemmistöuskoa, joka pian ei enää olisikaan vähemmistöusko? Lopulta tietenkin kaikki hienot kirkot korvataan moskeijoilla, ja mullahien ääni peittää allensa jäätelöautojen meuhkaamisen ja jo Oslosta kadonneiden valaanpyyntialuksien torvien törähdykset.
Kaikkein hysteerisimmin pelokkaimmat uuskonservatiivit pelkäävät, että tämä pakkoislamisaatio tapahtuu salassa; ehkä tämä tarkoittaa sitä, että me totumme näkemään hijabeja katukuvassa niin paljon, että opimme pitämään niitä normaaleina, ja lopulta kaikki naiset sonnustautuvat niihin, myös ei-muslimit, joiden mielestä ne ovat joko hienoja tai jotka jakavat musliminaisten käsityksen, jonka mukaan hijab vapauttaa näkemään naisen muunakin kuin seksiobjektina.
Näiden uuskonservatiivien mielestä muslimimiehet tunnetusti eivät kunnioita naisia, ja hehän voivat vaikka salakuljettaa Norjassa syntyneet lapsensa omaan lähtömaahansa. Lisäksi he tietenkin raiskaavat syntyperäisiä norjalaisvalkyyrioita, jotka näyttävät kaikki suuret sulonsa kaikelle kansalle, eikä heitä voi mitenkään vastustaa. Tämä ajatustapa kuitenkin kaatuu sisäisiin ristiriitoihin, jos mies on täysin naisen seksuaalisuuden armoilla.
Kun radikaalit naismuslimiaktivistit tuovat näkyväksi uskonnollisen ja kulttuurisen identiteetin kytköksiä, väittäen itseään kulttuurisiksi muslimeiksi, vanhoilliset muslimit – joiden julkinen ruumiillistuma on Muhammad Usman Rana, vähän yli kaksikymppinen lääkäriopiskelija - kieltävät kulttuurisen islamin mahdollisuuden. Heidän mielestään ei ole mahdollista syödä pizzaa siten, että nyppii siitä paprikat pois. Sitä on joko muslimi tai vääräuskoinen; muita mahdollisuuksia ei ole. Aivan samanlainen suhde kulttuurin ja uskonnon välillä on kristinuskossakin. Olen minäkin kirkosta eronneenakin edelleenkin kulttuurinen kristitty, joka viettää joulua, kuuntelee Matteuspassiota ja jonka takaraivossa jyskyttää luterilainen moraali, jonka mukaan vain työnteko oikeuttaa syömiseen, vaikka kebabinkin tai muun kristilliselle kulttuuripiirille vierasperäisen ruoan.
Vanhoilliset muslimit ja maallistuneet syntyperäiset norjalaiset (jotka ovat kulttuurisia kristittyjä), kannattavat tai puolustavat yhdessä rintamassa hijabin käyttöä. Näiden muslimien mielestä hijab on oleellinen kulttuurinen käytäntö, ja maallistuneet, syntyperäiset norjalaiset taas puolustavat kulttuurista moninaisuutta; heidän mielestään Norja on jo nyt monikulttuurinen, ja muslimien tulee saada elää omien käytäntöjensä mukaisesti myös Norjassa niin kauan kuin nämä käytännöt eivät ole ristiriidassa Norjan lakien kanssa.
Moni Norjassa elävä musliminainen on luopunut hijabista. Syitä tähän ovat halu sulautua kantaväestöön, ja joillakin myös halu vapautua heidän mielestään epätasa-arvoisesta käytännöstä, jossa miesten ei tarvitse peittää päätänsä mutta naisten täytyy. Jotkut musliminaiset taas puolustavat hijabin käyttöä siksi, että heidän mielestään se tekee heistä vakavasti otettavia persoonia, kiinnittäen huomion pois heidän ulkonäöstään, rauhoittaen heidät miesten objektivoivilta ja vihjailevilta katseilta.
Vanhakantaisten kristittyjen ja vanhakantaisten muslimien mielestä koko kysymys ei ole ajankohtainen, koska naisen paikka ei ole poliisissa, tai töissä ylipäätään. Poliisiksi haluava nainen, saatikka musliminainen on mahdottomuus, eikä sellaisia pitäisi olla. Kyse on siis korkeintaan näköharhasta. Mitä sitten pitäisi tehdä näille kulttuurisille musliminaisille, jotka ovat onnistuneet pakenemaan tästä ontologisesta seulasta? Pitäisikö heidät polttaa samassa roviossa hijabiensa kanssa, he kun ryökäleet pakenevat ulkopuolisia määrittelyjä?
Jos hijab kerran niin alleviivaa sukupuolten epätasa-arvoa, miksi sitten jotkut naiset puolustavat sitä? Onko heidät peloteltu sisäistämään islamistiset kulttuuriset käytännöt islamin uskonnollisilla argumenteilla, vai onko todellista tasa-arvoa se, että voi vapaasti valita sen, millaisia kulttuurisia käytäntöjä itse noudattaa? Ehkä se, että voi valita erilaisista kulttuurisista käytännöistä, mukaanlukien myös ne, joiden voi ajatella olevan epätasa-arvoisia, onkin merkki siitä, että tasa-arvo on aika pitkällä?
Maahanmuuttoa tavataan Norjassa käsitellä integraatiokysymyksenä. Kun onnistunut kulttuurinen integraatio on synkretismiä, jossa alunperin vierasperäisiä kulttuurisia käytänteitä sovelletaan tulomaahan (poropizzaa), niin hallitseva tulkinta lähtee assimilaatiosta: vieraat kulttuurit tulee sulauttaa tekemällä ne näkymättömiksi, riisumalla rätit pois päistä. Integraatio näkee monikulttuurisuuden ongelmana, joka tulee ratkaista, poistamalla vieraat kulttuuriset vaikutteet. Miten olisi pluralismi, jossa nähtäisiin monikulttuurisuus luonnollisena, ja jossa pyrittäisiin kulttuurien väliseen dialogiseen ymmärrykseen? Kun vallitseva tulkinta neutraaliudesta pyrkii kiistämään eroavaisuudet, miten olisi neutraaliuden päivittäminen neutralistiseksi pluralismiksi?
Keskustelu hijabin käytöstä osoittaa sen, että Norjassa ei ole todellisia ongelmia.
Äärimmäisyyteen vietynä tässä ajatustavassa esimerkiksi maallistuneet länsimaalaiset muslimit, tataarit, somalit, indonesialaiset ja iranilaiset, siiat ja sunnit ovat kaikki yhtä ja samaa; samaten maallistuneet pohjoismaalaiset kristityt ja amerikkalaiset äänikonservatiivit ovat kaikki lopultakin kristittyjä. Erityisesti kaikki ”toiset” nähdään samassa valossa; samaten erityisesti kaikkien ”toisten” käytännöt nähdään oman kulttuuripiirinsä hallitsevan uskonnon sanelemiksi.
Tänä kevättalvena Norjan kuumin keskustelunaihe on ollut se, voiko poliisi pitää univormunsa alla hijabia, jos hän on nainen, muslimi ja hän itse haluaa hijabia käyttää. Hijabin käytön vastustajien mielestä poliisi ei saa kantaa esillä kulttuurisia tunnuksiaan, jotka ilmentävät hänen maailmankatsomustaan, koska esivallan kuuluu olla ”neutraali”. Kaikenlainen keskustelu asiasta on vaikeaa, sillä siinä sekoittuvat uskonto, politiikka, kulttuuri, seksualiteetti ja tasa-arvo. Keskustelussa ilmenee mielenkiintoisia ja yllättäviäkin strategisia alliansseja.
Avain tähän keskusteluun on enemmistön ja vähemmistön välinen suhde. Kulttuuristen tunnuksien kantaminen halutaan kieltää nimenomaan vähemmistöiltä, koska heidät nähdään muuten harmaassa katukuvassa väriläiskinä, samalla niputtaen yhteen kaikki vähemmistöt. Tässä ajattelussa tehdään selkeä ero ”meidän” ja kaikkien ”muiden” välillä, eikä osata nähdä sitä, että enemmistökin tunnustaa väriä, muulloinkin kuin 17.5. Näin väittämällä kielletään oman enemmistökulttuurin olemassaolo, nihiloidaan norjalaisuus; kuitenkin tätä nihiloitua norjalaisuutta käytetään mittatikkuna.
Kun kulttuurisiksi muslimeiksi itsensä mieltävät naisaktivistit – joista tunnetuin ja äänekkäin on Sara Azmeh Rasmussen - ja vanhoilliset, kristillistä moraalia keppihevosenaan käyttävät syntyperäiset norjalaiset – joiden äänitorvena esiintyy Edistyspuolue FRP:n puheenjohtaja Siv Jensen - yhdessä rintamassa vastustavat hijabin käyttöä, heidän argumenttinsa kuitenkin eroavat oleellisesti. Kun julkisesti hijabeitaan polttavat musliminaisaktivistit väittävät hijabin sortavan naisia, vanhoilliset vanhanorjalaiset taas vastustavat hijabia siksi, että he pelkäävät Norjan pakkoislamisaatiota, joka kaiken lisäksi tapahtuu salaa hivuttamalla.
Mitä sitten on pakkoislamisaatio? Pakottavatko muslimimaahanmuuttajat syntyperäisiä avioitumaan kanssaan, ja samalla yhteisiä lapsiaan tunnustamaan vähemmistöuskoa, joka pian ei enää olisikaan vähemmistöusko? Lopulta tietenkin kaikki hienot kirkot korvataan moskeijoilla, ja mullahien ääni peittää allensa jäätelöautojen meuhkaamisen ja jo Oslosta kadonneiden valaanpyyntialuksien torvien törähdykset.
Kaikkein hysteerisimmin pelokkaimmat uuskonservatiivit pelkäävät, että tämä pakkoislamisaatio tapahtuu salassa; ehkä tämä tarkoittaa sitä, että me totumme näkemään hijabeja katukuvassa niin paljon, että opimme pitämään niitä normaaleina, ja lopulta kaikki naiset sonnustautuvat niihin, myös ei-muslimit, joiden mielestä ne ovat joko hienoja tai jotka jakavat musliminaisten käsityksen, jonka mukaan hijab vapauttaa näkemään naisen muunakin kuin seksiobjektina.
Näiden uuskonservatiivien mielestä muslimimiehet tunnetusti eivät kunnioita naisia, ja hehän voivat vaikka salakuljettaa Norjassa syntyneet lapsensa omaan lähtömaahansa. Lisäksi he tietenkin raiskaavat syntyperäisiä norjalaisvalkyyrioita, jotka näyttävät kaikki suuret sulonsa kaikelle kansalle, eikä heitä voi mitenkään vastustaa. Tämä ajatustapa kuitenkin kaatuu sisäisiin ristiriitoihin, jos mies on täysin naisen seksuaalisuuden armoilla.
Kun radikaalit naismuslimiaktivistit tuovat näkyväksi uskonnollisen ja kulttuurisen identiteetin kytköksiä, väittäen itseään kulttuurisiksi muslimeiksi, vanhoilliset muslimit – joiden julkinen ruumiillistuma on Muhammad Usman Rana, vähän yli kaksikymppinen lääkäriopiskelija - kieltävät kulttuurisen islamin mahdollisuuden. Heidän mielestään ei ole mahdollista syödä pizzaa siten, että nyppii siitä paprikat pois. Sitä on joko muslimi tai vääräuskoinen; muita mahdollisuuksia ei ole. Aivan samanlainen suhde kulttuurin ja uskonnon välillä on kristinuskossakin. Olen minäkin kirkosta eronneenakin edelleenkin kulttuurinen kristitty, joka viettää joulua, kuuntelee Matteuspassiota ja jonka takaraivossa jyskyttää luterilainen moraali, jonka mukaan vain työnteko oikeuttaa syömiseen, vaikka kebabinkin tai muun kristilliselle kulttuuripiirille vierasperäisen ruoan.
Vanhoilliset muslimit ja maallistuneet syntyperäiset norjalaiset (jotka ovat kulttuurisia kristittyjä), kannattavat tai puolustavat yhdessä rintamassa hijabin käyttöä. Näiden muslimien mielestä hijab on oleellinen kulttuurinen käytäntö, ja maallistuneet, syntyperäiset norjalaiset taas puolustavat kulttuurista moninaisuutta; heidän mielestään Norja on jo nyt monikulttuurinen, ja muslimien tulee saada elää omien käytäntöjensä mukaisesti myös Norjassa niin kauan kuin nämä käytännöt eivät ole ristiriidassa Norjan lakien kanssa.
Moni Norjassa elävä musliminainen on luopunut hijabista. Syitä tähän ovat halu sulautua kantaväestöön, ja joillakin myös halu vapautua heidän mielestään epätasa-arvoisesta käytännöstä, jossa miesten ei tarvitse peittää päätänsä mutta naisten täytyy. Jotkut musliminaiset taas puolustavat hijabin käyttöä siksi, että heidän mielestään se tekee heistä vakavasti otettavia persoonia, kiinnittäen huomion pois heidän ulkonäöstään, rauhoittaen heidät miesten objektivoivilta ja vihjailevilta katseilta.
Vanhakantaisten kristittyjen ja vanhakantaisten muslimien mielestä koko kysymys ei ole ajankohtainen, koska naisen paikka ei ole poliisissa, tai töissä ylipäätään. Poliisiksi haluava nainen, saatikka musliminainen on mahdottomuus, eikä sellaisia pitäisi olla. Kyse on siis korkeintaan näköharhasta. Mitä sitten pitäisi tehdä näille kulttuurisille musliminaisille, jotka ovat onnistuneet pakenemaan tästä ontologisesta seulasta? Pitäisikö heidät polttaa samassa roviossa hijabiensa kanssa, he kun ryökäleet pakenevat ulkopuolisia määrittelyjä?
Jos hijab kerran niin alleviivaa sukupuolten epätasa-arvoa, miksi sitten jotkut naiset puolustavat sitä? Onko heidät peloteltu sisäistämään islamistiset kulttuuriset käytännöt islamin uskonnollisilla argumenteilla, vai onko todellista tasa-arvoa se, että voi vapaasti valita sen, millaisia kulttuurisia käytäntöjä itse noudattaa? Ehkä se, että voi valita erilaisista kulttuurisista käytännöistä, mukaanlukien myös ne, joiden voi ajatella olevan epätasa-arvoisia, onkin merkki siitä, että tasa-arvo on aika pitkällä?
Maahanmuuttoa tavataan Norjassa käsitellä integraatiokysymyksenä. Kun onnistunut kulttuurinen integraatio on synkretismiä, jossa alunperin vierasperäisiä kulttuurisia käytänteitä sovelletaan tulomaahan (poropizzaa), niin hallitseva tulkinta lähtee assimilaatiosta: vieraat kulttuurit tulee sulauttaa tekemällä ne näkymättömiksi, riisumalla rätit pois päistä. Integraatio näkee monikulttuurisuuden ongelmana, joka tulee ratkaista, poistamalla vieraat kulttuuriset vaikutteet. Miten olisi pluralismi, jossa nähtäisiin monikulttuurisuus luonnollisena, ja jossa pyrittäisiin kulttuurien väliseen dialogiseen ymmärrykseen? Kun vallitseva tulkinta neutraaliudesta pyrkii kiistämään eroavaisuudet, miten olisi neutraaliuden päivittäminen neutralistiseksi pluralismiksi?
Keskustelu hijabin käytöstä osoittaa sen, että Norjassa ei ole todellisia ongelmia.
10.9.2007
Kunnallis- ja kaupunginosavaalit Norjassa
Oslon keskustasta 6,7 kilometriä sijaitseva Sognsvannin järvi on erittäin suosittu ulkoilupaikka, ja siellä viimeisenä vaaleja edeltävänä viikonloppuna puolueet taistelivatkin äänestäjistä. Kuvan esittämä kyltti on heti suosituimman esitteiden jakelupaikan vieressä; mihin suuntaan sitä nyt oikein pitäisi mennä?
Tänään - maanantaina 10.9.- Norjassa pidetään kunnallisvaalit, joissa erotuksena Suomeen on se, että samalla valitaan edustajat myös kaupunginosavaltuustoihin. Kaupunginosavaltuustoihin valituksi tuleminen ei riipu siitä, mikä on kaupunginvaltuuston kokoonpano: kyseessä on kaksi erillistä vaalia. Seuraavassa pieni katsaus vaalijärjestelmään, vaaliteemoihin ja tärkeimpiin keskustelunaiheisiin:
Norjan kunnallis -ja kaupunginosavaaleissa voi äänestää puoluetta tai henkilöä tai molempia. Jos päättää, mille puolueelle haluaa antaa mandaattinsa, voi jättää kyseisen puolueen vaalisetelin uurnaan, ja silloin ehdokkaiden henkilökohtaiset äänimäärät määräytyvät puolueen sisäisen ehdokasasettelupriorisaation mukaisessa järjestyksessä. Eniten suhteellisia ääniä saavat listan 10 ykkösehdokkaaksi määriteltyä kandidaattia, jotka jakavat keskenään oman listansa äänistä 25% (vertailun vuoksi, Oslossa puolue voi asettaa 65 ehdokasta listalleen).
Puolueen ehdokkaista voi myös rastittaa niin monta kuin haluaa; jos esimerkiksi rastittaa puolueelta A 7 ehdokasta, listalle ylimmäksi asetettu ehdokas saa 1/7 äänen, toiseksi asetettu ehdokas 2/7 ääntä ja niin edelleen. Lisäksi on mahdollista äänestää ehdokkaita useammasta kuin yhdestä puolueesta; jos esimerkiksi jättää vaaliuurnaan puolue A:n vaalisetelin, jossa on rastitettuna 5 nimeä ja lisäksi jättää vielä puolue B:n vaalisetelin, jossa on rastitettuna 2 nimeä, tällöin puolue A saa äänestäsi 5/7 ja puolue B 2/7.
Norjan johtava alumiini- ja energiayritys Hydron viestintäjohtaja oli siirtänyt yrityksen varoja omalle yksityistililleen Sveitsiin, ja tässä rahankätkennässä häntä auttoi hänen isänsä Per Ditlev-Simonsen, joka oli Oslon pormestari. Høyreä edustava Ditlev-Simonsen erosi Oslon pormestarin paikalta, mutta vahinko oli jo tehty, ja Høyren moraalikäsitykset ovatkin antaneet paljon keskustelemisen aihetta. Høyrea kiinnostaa myös saada Oslon kadut turvallisiksi kaikille, ja tässä voi kokea deja vu -ilmiötä suomalaisen kokoomuksen kanssa; Høyre ei tarkoita, että kadut pitäisi tyhjentää autoista tai karkkeja jakavista Høyre -namusedistä vaan huumausaineita viattomille ohikulkijoille tarjoavista häiriköistä.
FrP eli Fremskrittspartiet (Edistyspuolue) sisältää tahattoman ironian jo nimessäänkin, sillä puolue ajaa populistisesti kuntakohtaisia maahanmuuttajakiintiöitä. FrP:n sanoma on kuitenkin purrut Norjassa aivan eri mittakaavassa kuin meikäläisten Perussuomalaisten, ja se on todellinen voima, ei lahj(om)aton kuten Vennamon puolueen pesänjakajat. FRP ei suoranaisesti loista ympäristöpuolueena, vaikkakin se olisi hyväksymässä enemmistön tahtoman ruuhkamaksun Osloon, tosin ehdotetun 80 kruunun sijasta 20 kruunua.
Sentre eli Keskusta on Norjassakin agraaripuolue, josta ei saa uskottavaa yleiskeskustalaista puoluetta vaikka voissa paistaisi.
KrF eli Kristliga Forbundet vastaa melko tarkkaan meidän kristillisdemokraattejamme, myös kooltaan, ollen kuitenkin ehkä hieman suomalaisvastinettaan vähemmän arvokonservatiivinen.
Venstre on nimestään (Vasen) huolimatta liberaalioikeistolainen tai ainakin keskustalainen puolue, joka yrittää omia itselleen sitä paikkaa, joka Suomessa kuuluu Vihreille, tituleeratesaan itseään Norjan ympäristöpuolueena. Venstre on Oslon valtuustossa vaa'ankieliasemassa, taaten FrP:lle ja Høyrelle työrauhan, jossa ne voivat toimia kuin oikeistoenemmistö ikään, ollen heidän "hiljainen yhtiökumppaninsa"
AP (Arbeiderpartiet) eli Työväenpuolue on Norjan suurin puolue, ja puheenjohtaja Jens Stoltenberg on Norjan pääministeri. Norjan vastine Suomen demareille, ja joissakin kolumneissa onkin ehdotettu, että he muuttaisivat nimensä sosiaalidemokraateiksi.
SV (Sosialistiske Venstre) eli sosialistinen vasemmisto vastaa täkäläistä Vasemmistoliittoa logoaan myöten, kun taas
RV (Rød Valgallianse) eli punainen vaaliliitto vertautuu Suomen taistolaisiin, ollen SV:tä radikaalimpi. RV on avoimen kielteinen Euroopan intergraatiota kohtaan.
MdG (Miljøpartiet de Grønne) toimii kuin ammattimainen poliittinen puolue, saamatta kuitenkaan edustajiaan vaalitentteihin, ja kaupunginosien keskustelutilaisuuksissakin paikalliset vihreät loistavat poissaolollaan. MdG vaikuttaa paperipuolueelta, vaikka se lähteekin suurilla listoilla ainakin Oslon valtuustovaaleihin. Saadessaan edustajiaan kaupunginvaltuustoon tai kaupunginosavaltuustoihin MdG tekisi historiaa, sillä nyt sillä ei ole ainuttakaan edustajaa ainakaan Oslon kaupunginvaltuustossa tai edes kaupunginosavaltuustoissa.
Vinkiksi Suomen demareille: ruusujen sijasta kannattaisi jakaa omenoita tai päärynöitä, kuten AP. Niitä voi syödä.
Vaalien tulokset ilmestyvät näille sivuille myöhemmin, mutta otsikkoa klikkaamalla ne voi myös tarkistaa.
29.8.2007
Déja vu: Kaavoituskiista Oslossa
Tervetuloa Voldsløkkaan!
Olin kuuntelemassa paikallisessa asukas- tai kaupunginosatalossa (sellaisiksi niitä Oslossa kutsutaan) yleisötilaisuutta, jossa keskusteltiin suunnitelmista muuttaa paikallinen Voldsløkkan ulkoilualue urheilupuistoksi. Paikalle kokoontuneet paikallispoliitikot näyttivät olevan puoluekannasta riippumatta suhteellisen yksimielisiä suunnitelman tarpeellisuudesta. Helsinkiläisessä mittakaavassa Voldsløkka on suhteellisen vaatimaton urheilupuistoksi; nykyisellään se on vihreä, joskin hieman ränsistynyt keidas Sagenen kaupunginosassa, ja ainoa Sagenen liikuntaan soveltuva ulkoilualue, läheisen Akerselvan joenrantaa lukuunottamatta. Alueella on lasten leikkipuisto, kaksi rantalentopallokenttää, täkäläisittäin vaatimaton pari-kolmetuhatta henkeä vetävällä katsomolla varustettu jalkapallostadion josta kuitenkin esimerkiksi Vuosaaren Viikingit olisivat onnellisia, jalkapallon harjoittelukenttiä, muutama tenniskenttä, varastoja ja joidenkin yrityksien takapihoja, parkkipaikkoja sekä suhteellisen runsaasti vapaaseen oleskeluun soveltuvaa nurmikkoa. Alueen kiertää ulkoilupolku (joka on paikoitellen epätasainen ja noin parinsadan metrin matkalta asfaltoitu!), joka on noin mailin mittainen.
Voldsløkkan kiertävä noin mailin mittainen polku on "vihreä reitti".Tosin ei kyllä kovinkaan hääppöinen.
Jos haluaa vaihtelevaa lenkkeilyalustaa, silloin reitti on oiva, sillä polku on asfaltoitu n 200 metrin pituudelta. Mutta miksi? Palveleeko asfaltointi muka jotenkin viereisiä jalkapallon harjoittelukenttiä?
Voldsløkkan leikkipuisto, joka sijaintinsa puolesta ainakin lienee mainio liikunnallisten harrastuksien ja luontosuhteen opettamiselle:
Rantalentopalloilu on Norjassa erittäin suosittua. Laji on mukavaa myös sosiaalisena kuntoiluna hyvällä säässä ja hyvässä seurassa.
Voldsløkkan tenniskenttä lienee nähnyt parempiakin päiviä.
Jalkapallon harjoituskenttiä.
Paikalle kokoontuneiden suurin huolenaihe oli muutostöistä aiheutuva lisääntyvä liikenne, ja liikenteen lisääntymisen siunasivat välttämättömyytenä myös paikallispoliitikot, etenkin paikallisen autopuolueen Høyren edustaja, joka totesi, että lapsia isoine pelikasseineen pitää kuljettaa autolla. Tämä on yllättävän tuttu argumentti tämäkin Suomesta; Päivi Lipponen totesi juuri Iltalehden haastattelussa että lapsiperheelle auto on muka välttämättömyys. Ehkä autottomat eivät saisi edes lisääntyä, tai ainakin lisääntyville pitäisi kustantaa valtion toimesta ajokortti?
FRP:n (Edistyspuolue, paikallinen Perussuomalaiset, nimessä on tietty tavoittelematon ironia) edustajan mukaan kaupunginosavaltuusto ei voi tehdä kovin omavaltaisia irtiottoja liikenneratkaisuissaan, vaan kyse on koko kaupungin asiasta. Niin onkin; Oslon kaupunginkin mittakaavassa Sagenen joukkoliikenneyhteydet ovat varsin hyvät, ja alueen ohitse kulkee usea bussi. Paikallisbussien vuorovälejä tuleekin tihentää houkuttelevana vaihtoehtona yksityisautoilulle, muuten alueesta tulee - kuten eräässä yleisöpuheenvuorossa viitattiin - loukko, jonne paikalliset ulkoilijat eivät jalkapallo-otteluiden aikana pääse turvallisesti.
Näkymä lähimmältä bussipysäkiltä. Oikealla häämöttää Ekeberg Hagebyn siirtolamökkialue, ja suoraan edessä, alle sadan metrin päässä Voldsløkka. Ai miten niin ei pääse bussilla, ja pysäkiltä on niin kovin pitkä matka kantaa urheilukassia...
Mitä liikenteelle sitten pitäisi tehdä? Venstren edustaja tyytyi toteamaan - ilman mitään ratkaisuehdotuksia - että asiaan pitäisi saada ratkaisu yhdessä paikallisten asukkaiden kanssa, joista osa oli sitä mieltä, ettei heitä kuunnella, ja että etenkin Høyre syyllistyy kovakorvaisuuteen. Høyren edustajat kiistivät tämän ponnekkaasti, ja kehottivat olemaan heihin yhteydessä. Toinen høyreläinen jopa sanoi, että stadionille vievästä Stavangergatasta tultaisiin tekemään ympäristökatu eli miljøgata, mitä ihmettä sitten tarkoittaakaan. Ehkä sillä saa ajaa vain biopolttoainetta käyttävällä tai kenties polkuautolla, tai sitten siitä koristellaan esplanadi.
Stavangergatan tuleva ympäristökatu?
Siitä, tultaisiinko lisääntyvä automäärä sitten sijoittamaan stadionin alle mahdollisesti kaivettavaan parkkiluolaan vai lähikatujen asukaspaikoille, ei oltu yksimielisiä. Tosin paljon äänessä ollut høyreläinen taas pyysi ajattelemaan omaa napaa kauemmas, todeten että Voldsløkkasta voisi tulla alueen brändi ja vetovoima(kas kun ei kilpailukyky, tuttu kokoomuslainen ideologia taas huutaa tyhjyyttään)tekijä, ja että koska sagenelaisetkin asioivat (omilla autoillaan) oman alueensa ulkopuolella, on aivan loogista ja hyväksyttävää että tännekin tullaan muualta. Tosin eräs pitkän linjan paikallispoliitikko - noin 60 -vuotias mies, joka ei edes omista autoa! - totesi, että hän ei tarvitse Sagenessa autoa, mitä hän piti alueen hyvänä puolena.
Asukaspysäköintiä lähikadulla, siirtolamökkialueen vieressä. Minne väliin tänne muka mahtuisi? Vertailun vuoksi, ottelupäivinä Helsingin vanhan jäähallin vastapäinen "joutomaa" lasten liikennepuiston ja ratsastuskentän välissä täyttyy autoista. Jalankulkijalla tai pyöräilijällä ei ole silloin väliin mitään asiaa.
Asiakaspysäköinti on nykyisellään Voldsløkkalla monin paikoin erikseen kieltokylteillä kielletty.
Henkilökunnalla kuitenkin parkkiruutuja piisaa. Ehkä heille pitäisi lahjoittaa Oslon julkisen liikenteen linjakartta, joka löytyy myös osoitteesta www.sporveien.no? Ehkä tähän mahtuisi yksi katukoriskenttäkin sekaan, tai sitten lapset voivat leikkiä piilosta autojen takana?
Jalkapallostadionin tarpeesta ei oltu aivan yksimielisiä. Paikalla ollut pitkän linjan kuntourheilija peräänkuulutti tarveanalyysiä. Parin-kolmen kilometrin säteellä on jo Ullevaalin kansallisstadion ja Bislett, ja FRP:n edustaja pani populistisesti vastakkain päiväkodit ja jalkapallostadionin, vedoten siihen että alueen väestömäärä on noussut voimakkaasti. Ehkä sitten kunnostetaan Ullevaalista uusi, uljas päiväkoti, ja tunnustetaan, että lapsien hoitaminen on urheilulaji. Tai ehkä urheileminen onkin lapsellista?
Järjestäytyneellä kilpaurheilulla on aina omat puolestapuhujansa, jotka ovat kaupallisia tahoja; kuntourheilun puolustaminen jää yksittäisille ihmisille ja kansalaisjärjestöille, ja kuntourheilun tarpeet jäävätkin usein jalkoihin (vertailun vuoksi, Suomen baseball-liitto yrittää lobata Maunulan ulkoilumajan läheisyyteen stadionia nurmikentälle, joka on nyt koiraharrastajien ja ulkoilijoiden yleisessä käytössä; baseballstadionin toteutuessa, aluetta voitaisiin pitää yleishyödyllisessä käytössä vain talvisaikaan. Tilanne on samankaltainen Talin golfkentällä, joka on hiihtäjien ja pulkkailijoiden käytössä talvisin.
Tämä nurmikko on demokraattinen, ei valikoi käyttäjiään eikä syrji ketään. Siihen sopivat lounastaukoa pitävät työmiehet, piknikillä olevat ystävykset, koiranulkoiluttajat kuin frisbeenheittäjätkin, sekä lukuisia vapaassa käytössä olevia pieniä jalkapallokenttiä.
Oikopolku alueen läpi lasten leikkipuistoon. Tämä oikotie on vaihtoehtoinen ulkoilureitti, lyhentäen puiston kiertävää reittiä noin puoli kilometriä.
Tali houkuttelee esiin muitakin analogioita. Kuten Talissakin, Voldsløkkassa on urheilupuisto ja siirtomökkialue vierekkäin, ja molemmissa urheilupuistoa kiertävän ulkoilutien pituus on noin 1,6 km. Helsingissä ahkeroiva yhden miehen anti-siirtolamökki- ja antigolflobby on ehdottanut, että Talin golfkentän tilalle rakennettaisiin Helsingin merellinen Tapiola, mikä on sikäli erikoinen ehdotus ettei Talin golfkenttä ole meren rannalla. Golfkentän vieressä taas on siirtolamökkialue, joka pitäisi sosialisoida, kuten kaikki muutkin epäoikeudenmukaiset etuoikeudet. Jos rinnastetaan kaksi elitististä - tai ainakin kallista - harrastusta, ilmailu ja golf toisiinsa; en muista nähneeni häneltä sellaista ehdotusta, että Malmin lentokentän tilalle voitaisiin rakentaa asuntoja. Tein tämän syrjähypyn siksi, että paikalla ollut pitkän linjan kunnallispoliitikko kertoi, että vielä 70 -luvun alussa läheinen Ekeberg Hagebyn siirtolamökkialue oltiin jyräämässä uuden Oslon päälentokentän tieltä; ehkä Helsingissäkin voitaisiin sijoittaa Malmin kenttä sopivasti jonkin siirtolamökkialueen paikalle? Ekeberg Hageby rauhoitettiin vasta vuonna 1974.
Ekeberg Hageby
Kuten Talissakin, täällä yleishyödyllinen ulkoilupuisto ja "harvojen etuoikeus" ovat sulassa sovussa, miltei kylki kyljessä.
Paikallisilla urheiluseuroilla - kuten Skeidin jalkapallojoukkueella ja Sagenen maahockeyseuralla - oli tilaisuudessa omat lobbaajansa, joista Skeidin edustaja korosti, että Skeid ansaitsee oman stadionin, ja häntä komppasi paneelin puheenjohtaja, jonka mielestä Skeid on tärkeä alueen identiteetinrakentaja, luoden positiivisia esikuvia alueen lapsille ja siten tehden ennaltaehkäisevää sosiaalityötä. Maahockeyn taas korostettiin integroivan alueen pakistanilais- ja intialaisperäisiä lapsia yhteiskuntaan heidän omaan kulttuuriinsa soveltuvalla tavalla; nyt maahockeystä innostuneet nuoret joutuvat vaihtamaan jalkapalloon, sillä maahockeyn pelaamiselle ei ole paikkaa.
Skeidin stadion, jonne silmämääräisesti mahtuisi pelaamaan yli puolet Veikkausliigan otteluista. Kuitenkin se on liian pieni Norjan toisen sarjatason alapään joukkueelle, mikä kertoo siitä, että pelien kuningas on Suomessa korkeintaan prinssi.
Moni yleisöpuheenvuoron käyttäjä mainitsi erikseen asuvansa suunnittelualueen naapurissa, mikä on Suomessakin yleinen argumentti; omakohtaisuus tekee kannanottohalukkuuden ymmärrettäväksi, mutta asian vastapoolina vaanii aina nimby-argumentti, jolla yleisen edun taakse piiloutuvat poliitikot voivat aina ampua alas sen asukasmielipiteen, jota he ovat tulleet kuuntelemaan. Paneelin Høyre-jäsen erikseen oikein ylpeili sillä, että hän edustaa koko kaupungin etua, eikä ole paikallinen. Hän myös muistutti yleisöä poliitikon vaikeasta tehtävästä joutua tasapainottelemaan eriävien intressien ristipaineessa, jolloin ratkaisut eivät koskaan ole kaikille täysin tyydyttäviä.
Yleinen neuvo kaikille asukkaille kaikissa maailmankolkissa: älä koskaan korosta olevasi lähialueen asukas ja sano, että asia koskettaa jotenkin sinua itseäsi. Ole aina huolissasi muista kuin itsestäsi, vaikka lapsista, mummoista, jonkin erityisryhmän puolesta tai naapurikaupunginosan yrittäjistä.
Eräässä yleisöpuheenvuorossa ihmeteltiin sitä, että jos alueelle rakennetaan jalkapallostadionin lisäksi vielä maahockeykenttä, sählyhalli ja skeittihalli, minne sitten ulkoilijat ja kuntourheilijat (bedriftsidrettere) mahtuvat? Mielestäni yhteiskunnan tulee aina pitää yleishyödyllisen kuntoliikunnan puolia, liike-elämän lainalaisuuksia noudattava kilpaurheilu kyllä pitää itse huolen omista eduistaan. FRP:n edustaja väitti, että vaikka urheilulaitosten vaatima tila kasvaakin, niin koko alueen pinta-ala kasvaa, ja siten myös vapaiden viheralueiden ala kasvaa. Sopii tosin ihmetellä, minne, sillä Voldsløkka on katujen ympäröimä. Ehkä avaruuteen, tai sitten alueelta häädetään yrittäjät, ne joista ainakin Høyre ja varmaankin myös FRP ovat niin kovin huolissaan?
Paikallisen yrittäjän takapihasta uusi viheralue?
Etelässä Voldsløkka rajoittuu varastoihin ja yrityksiin, idässä omakotitaloihin, pohjoisessa ja idässä tiehen. Kuva otettu Uelandsgatalta, johon Voldsløkka idässä loppuu, ja jota pitkin kulkee bussi 34, jolla pääsee keskustaan tai josta voi vaihtaa parin pysäkin päässä metroon, jolla sitten pääsee kaikkiin muihin ilmansuuntiin.
Olin kuuntelemassa paikallisessa asukas- tai kaupunginosatalossa (sellaisiksi niitä Oslossa kutsutaan) yleisötilaisuutta, jossa keskusteltiin suunnitelmista muuttaa paikallinen Voldsløkkan ulkoilualue urheilupuistoksi. Paikalle kokoontuneet paikallispoliitikot näyttivät olevan puoluekannasta riippumatta suhteellisen yksimielisiä suunnitelman tarpeellisuudesta. Helsinkiläisessä mittakaavassa Voldsløkka on suhteellisen vaatimaton urheilupuistoksi; nykyisellään se on vihreä, joskin hieman ränsistynyt keidas Sagenen kaupunginosassa, ja ainoa Sagenen liikuntaan soveltuva ulkoilualue, läheisen Akerselvan joenrantaa lukuunottamatta. Alueella on lasten leikkipuisto, kaksi rantalentopallokenttää, täkäläisittäin vaatimaton pari-kolmetuhatta henkeä vetävällä katsomolla varustettu jalkapallostadion josta kuitenkin esimerkiksi Vuosaaren Viikingit olisivat onnellisia, jalkapallon harjoittelukenttiä, muutama tenniskenttä, varastoja ja joidenkin yrityksien takapihoja, parkkipaikkoja sekä suhteellisen runsaasti vapaaseen oleskeluun soveltuvaa nurmikkoa. Alueen kiertää ulkoilupolku (joka on paikoitellen epätasainen ja noin parinsadan metrin matkalta asfaltoitu!), joka on noin mailin mittainen.
Voldsløkkan kiertävä noin mailin mittainen polku on "vihreä reitti".Tosin ei kyllä kovinkaan hääppöinen.
Jos haluaa vaihtelevaa lenkkeilyalustaa, silloin reitti on oiva, sillä polku on asfaltoitu n 200 metrin pituudelta. Mutta miksi? Palveleeko asfaltointi muka jotenkin viereisiä jalkapallon harjoittelukenttiä?
Voldsløkkan leikkipuisto, joka sijaintinsa puolesta ainakin lienee mainio liikunnallisten harrastuksien ja luontosuhteen opettamiselle:
Rantalentopalloilu on Norjassa erittäin suosittua. Laji on mukavaa myös sosiaalisena kuntoiluna hyvällä säässä ja hyvässä seurassa.
Voldsløkkan tenniskenttä lienee nähnyt parempiakin päiviä.
Jalkapallon harjoituskenttiä.
Paikalle kokoontuneiden suurin huolenaihe oli muutostöistä aiheutuva lisääntyvä liikenne, ja liikenteen lisääntymisen siunasivat välttämättömyytenä myös paikallispoliitikot, etenkin paikallisen autopuolueen Høyren edustaja, joka totesi, että lapsia isoine pelikasseineen pitää kuljettaa autolla. Tämä on yllättävän tuttu argumentti tämäkin Suomesta; Päivi Lipponen totesi juuri Iltalehden haastattelussa että lapsiperheelle auto on muka välttämättömyys. Ehkä autottomat eivät saisi edes lisääntyä, tai ainakin lisääntyville pitäisi kustantaa valtion toimesta ajokortti?
FRP:n (Edistyspuolue, paikallinen Perussuomalaiset, nimessä on tietty tavoittelematon ironia) edustajan mukaan kaupunginosavaltuusto ei voi tehdä kovin omavaltaisia irtiottoja liikenneratkaisuissaan, vaan kyse on koko kaupungin asiasta. Niin onkin; Oslon kaupunginkin mittakaavassa Sagenen joukkoliikenneyhteydet ovat varsin hyvät, ja alueen ohitse kulkee usea bussi. Paikallisbussien vuorovälejä tuleekin tihentää houkuttelevana vaihtoehtona yksityisautoilulle, muuten alueesta tulee - kuten eräässä yleisöpuheenvuorossa viitattiin - loukko, jonne paikalliset ulkoilijat eivät jalkapallo-otteluiden aikana pääse turvallisesti.
Näkymä lähimmältä bussipysäkiltä. Oikealla häämöttää Ekeberg Hagebyn siirtolamökkialue, ja suoraan edessä, alle sadan metrin päässä Voldsløkka. Ai miten niin ei pääse bussilla, ja pysäkiltä on niin kovin pitkä matka kantaa urheilukassia...
Mitä liikenteelle sitten pitäisi tehdä? Venstren edustaja tyytyi toteamaan - ilman mitään ratkaisuehdotuksia - että asiaan pitäisi saada ratkaisu yhdessä paikallisten asukkaiden kanssa, joista osa oli sitä mieltä, ettei heitä kuunnella, ja että etenkin Høyre syyllistyy kovakorvaisuuteen. Høyren edustajat kiistivät tämän ponnekkaasti, ja kehottivat olemaan heihin yhteydessä. Toinen høyreläinen jopa sanoi, että stadionille vievästä Stavangergatasta tultaisiin tekemään ympäristökatu eli miljøgata, mitä ihmettä sitten tarkoittaakaan. Ehkä sillä saa ajaa vain biopolttoainetta käyttävällä tai kenties polkuautolla, tai sitten siitä koristellaan esplanadi.
Stavangergatan tuleva ympäristökatu?
Siitä, tultaisiinko lisääntyvä automäärä sitten sijoittamaan stadionin alle mahdollisesti kaivettavaan parkkiluolaan vai lähikatujen asukaspaikoille, ei oltu yksimielisiä. Tosin paljon äänessä ollut høyreläinen taas pyysi ajattelemaan omaa napaa kauemmas, todeten että Voldsløkkasta voisi tulla alueen brändi ja vetovoima(kas kun ei kilpailukyky, tuttu kokoomuslainen ideologia taas huutaa tyhjyyttään)tekijä, ja että koska sagenelaisetkin asioivat (omilla autoillaan) oman alueensa ulkopuolella, on aivan loogista ja hyväksyttävää että tännekin tullaan muualta. Tosin eräs pitkän linjan paikallispoliitikko - noin 60 -vuotias mies, joka ei edes omista autoa! - totesi, että hän ei tarvitse Sagenessa autoa, mitä hän piti alueen hyvänä puolena.
Asukaspysäköintiä lähikadulla, siirtolamökkialueen vieressä. Minne väliin tänne muka mahtuisi? Vertailun vuoksi, ottelupäivinä Helsingin vanhan jäähallin vastapäinen "joutomaa" lasten liikennepuiston ja ratsastuskentän välissä täyttyy autoista. Jalankulkijalla tai pyöräilijällä ei ole silloin väliin mitään asiaa.
Asiakaspysäköinti on nykyisellään Voldsløkkalla monin paikoin erikseen kieltokylteillä kielletty.
Henkilökunnalla kuitenkin parkkiruutuja piisaa. Ehkä heille pitäisi lahjoittaa Oslon julkisen liikenteen linjakartta, joka löytyy myös osoitteesta www.sporveien.no? Ehkä tähän mahtuisi yksi katukoriskenttäkin sekaan, tai sitten lapset voivat leikkiä piilosta autojen takana?
Jalkapallostadionin tarpeesta ei oltu aivan yksimielisiä. Paikalla ollut pitkän linjan kuntourheilija peräänkuulutti tarveanalyysiä. Parin-kolmen kilometrin säteellä on jo Ullevaalin kansallisstadion ja Bislett, ja FRP:n edustaja pani populistisesti vastakkain päiväkodit ja jalkapallostadionin, vedoten siihen että alueen väestömäärä on noussut voimakkaasti. Ehkä sitten kunnostetaan Ullevaalista uusi, uljas päiväkoti, ja tunnustetaan, että lapsien hoitaminen on urheilulaji. Tai ehkä urheileminen onkin lapsellista?
Järjestäytyneellä kilpaurheilulla on aina omat puolestapuhujansa, jotka ovat kaupallisia tahoja; kuntourheilun puolustaminen jää yksittäisille ihmisille ja kansalaisjärjestöille, ja kuntourheilun tarpeet jäävätkin usein jalkoihin (vertailun vuoksi, Suomen baseball-liitto yrittää lobata Maunulan ulkoilumajan läheisyyteen stadionia nurmikentälle, joka on nyt koiraharrastajien ja ulkoilijoiden yleisessä käytössä; baseballstadionin toteutuessa, aluetta voitaisiin pitää yleishyödyllisessä käytössä vain talvisaikaan. Tilanne on samankaltainen Talin golfkentällä, joka on hiihtäjien ja pulkkailijoiden käytössä talvisin.
Tämä nurmikko on demokraattinen, ei valikoi käyttäjiään eikä syrji ketään. Siihen sopivat lounastaukoa pitävät työmiehet, piknikillä olevat ystävykset, koiranulkoiluttajat kuin frisbeenheittäjätkin, sekä lukuisia vapaassa käytössä olevia pieniä jalkapallokenttiä.
Oikopolku alueen läpi lasten leikkipuistoon. Tämä oikotie on vaihtoehtoinen ulkoilureitti, lyhentäen puiston kiertävää reittiä noin puoli kilometriä.
Tali houkuttelee esiin muitakin analogioita. Kuten Talissakin, Voldsløkkassa on urheilupuisto ja siirtomökkialue vierekkäin, ja molemmissa urheilupuistoa kiertävän ulkoilutien pituus on noin 1,6 km. Helsingissä ahkeroiva yhden miehen anti-siirtolamökki- ja antigolflobby on ehdottanut, että Talin golfkentän tilalle rakennettaisiin Helsingin merellinen Tapiola, mikä on sikäli erikoinen ehdotus ettei Talin golfkenttä ole meren rannalla. Golfkentän vieressä taas on siirtolamökkialue, joka pitäisi sosialisoida, kuten kaikki muutkin epäoikeudenmukaiset etuoikeudet. Jos rinnastetaan kaksi elitististä - tai ainakin kallista - harrastusta, ilmailu ja golf toisiinsa; en muista nähneeni häneltä sellaista ehdotusta, että Malmin lentokentän tilalle voitaisiin rakentaa asuntoja. Tein tämän syrjähypyn siksi, että paikalla ollut pitkän linjan kunnallispoliitikko kertoi, että vielä 70 -luvun alussa läheinen Ekeberg Hagebyn siirtolamökkialue oltiin jyräämässä uuden Oslon päälentokentän tieltä; ehkä Helsingissäkin voitaisiin sijoittaa Malmin kenttä sopivasti jonkin siirtolamökkialueen paikalle? Ekeberg Hageby rauhoitettiin vasta vuonna 1974.
Ekeberg Hageby
Kuten Talissakin, täällä yleishyödyllinen ulkoilupuisto ja "harvojen etuoikeus" ovat sulassa sovussa, miltei kylki kyljessä.
Paikallisilla urheiluseuroilla - kuten Skeidin jalkapallojoukkueella ja Sagenen maahockeyseuralla - oli tilaisuudessa omat lobbaajansa, joista Skeidin edustaja korosti, että Skeid ansaitsee oman stadionin, ja häntä komppasi paneelin puheenjohtaja, jonka mielestä Skeid on tärkeä alueen identiteetinrakentaja, luoden positiivisia esikuvia alueen lapsille ja siten tehden ennaltaehkäisevää sosiaalityötä. Maahockeyn taas korostettiin integroivan alueen pakistanilais- ja intialaisperäisiä lapsia yhteiskuntaan heidän omaan kulttuuriinsa soveltuvalla tavalla; nyt maahockeystä innostuneet nuoret joutuvat vaihtamaan jalkapalloon, sillä maahockeyn pelaamiselle ei ole paikkaa.
Skeidin stadion, jonne silmämääräisesti mahtuisi pelaamaan yli puolet Veikkausliigan otteluista. Kuitenkin se on liian pieni Norjan toisen sarjatason alapään joukkueelle, mikä kertoo siitä, että pelien kuningas on Suomessa korkeintaan prinssi.
Moni yleisöpuheenvuoron käyttäjä mainitsi erikseen asuvansa suunnittelualueen naapurissa, mikä on Suomessakin yleinen argumentti; omakohtaisuus tekee kannanottohalukkuuden ymmärrettäväksi, mutta asian vastapoolina vaanii aina nimby-argumentti, jolla yleisen edun taakse piiloutuvat poliitikot voivat aina ampua alas sen asukasmielipiteen, jota he ovat tulleet kuuntelemaan. Paneelin Høyre-jäsen erikseen oikein ylpeili sillä, että hän edustaa koko kaupungin etua, eikä ole paikallinen. Hän myös muistutti yleisöä poliitikon vaikeasta tehtävästä joutua tasapainottelemaan eriävien intressien ristipaineessa, jolloin ratkaisut eivät koskaan ole kaikille täysin tyydyttäviä.
Yleinen neuvo kaikille asukkaille kaikissa maailmankolkissa: älä koskaan korosta olevasi lähialueen asukas ja sano, että asia koskettaa jotenkin sinua itseäsi. Ole aina huolissasi muista kuin itsestäsi, vaikka lapsista, mummoista, jonkin erityisryhmän puolesta tai naapurikaupunginosan yrittäjistä.
Eräässä yleisöpuheenvuorossa ihmeteltiin sitä, että jos alueelle rakennetaan jalkapallostadionin lisäksi vielä maahockeykenttä, sählyhalli ja skeittihalli, minne sitten ulkoilijat ja kuntourheilijat (bedriftsidrettere) mahtuvat? Mielestäni yhteiskunnan tulee aina pitää yleishyödyllisen kuntoliikunnan puolia, liike-elämän lainalaisuuksia noudattava kilpaurheilu kyllä pitää itse huolen omista eduistaan. FRP:n edustaja väitti, että vaikka urheilulaitosten vaatima tila kasvaakin, niin koko alueen pinta-ala kasvaa, ja siten myös vapaiden viheralueiden ala kasvaa. Sopii tosin ihmetellä, minne, sillä Voldsløkka on katujen ympäröimä. Ehkä avaruuteen, tai sitten alueelta häädetään yrittäjät, ne joista ainakin Høyre ja varmaankin myös FRP ovat niin kovin huolissaan?
Paikallisen yrittäjän takapihasta uusi viheralue?
Etelässä Voldsløkka rajoittuu varastoihin ja yrityksiin, idässä omakotitaloihin, pohjoisessa ja idässä tiehen. Kuva otettu Uelandsgatalta, johon Voldsløkka idässä loppuu, ja jota pitkin kulkee bussi 34, jolla pääsee keskustaan tai josta voi vaihtaa parin pysäkin päässä metroon, jolla sitten pääsee kaikkiin muihin ilmansuuntiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)