Köyhyys ei ole ihmisen oma valinta, yleensä, vaikka jotkut kotikutoiset sankarit ja eräät pikkukokoomuslaiset haluaisivatkin uskoa niin. Tyhmyyden kanssa alkaa olla jo siinä rajalla, vaikka mahdollisuus sivistykseen periytyykin.
Sen sijaan armottomuus ja julmuus kanssaihmisiä kohtaan ovat mitä varmimmin omia valintoja: miten päätetään suhtautua kanssaihmisiimme. Ovatko he esteitä vai lähimmäisiä, kilpailijoita vai kavereita, kulueriä tai resursseja, rasitteita vai ihan vain ihmisiä, omine vahvuuksineen ja heikkouksineen. Näitä valintoja tekevät erityisen paljon ne ihmiset, jotka korostavat ihmisyksilön omaa vastuuta oman kohtalonsa rakentamisessa. Yllättävän usein näillä liberalismin äänitorvilla on itsellään suhteellisen vaatimaton tausta. Eivätkä sitten tuon parempiin valintoihin pysty eivätkä mitään ole oppineet, paitsi heikosti peittelemään häpeänsä sitä kohtaan, etteivät ole osanneet tuon onnistuneempia valintoja tehdä kuin päätöksen ryhtyä sosiaalidarwinisteiksi.
Kysyisin sosiaalidarwinisteilta, mitä sitten pitäisi tehdä näille vääriä valintoja tehneille, eli oman terveytensä tai kohtalonsa tyhmillä valinnoilla tuhonneille tai väärää hevosta veikanneille? Jos kerran ollaan niin yrittäjähenkisiä, niin eikös elämäkin ole kuin yrittämistä, ja siinä voi erehtyä? Ei kai sitten mitään armoa, vain yksi mahdollisuus kaikille suodaan. Kuoppaanko heitetään ja sammutettua kalkkia päälle? Tuurillako tässä vaan seilataan, eikä yrittäminen loppujen lopuksi kannatakaan kun siinä voi käydä kylmät?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste köyhyys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste köyhyys. Näytä kaikki tekstit
17.2.2012
Köyhiä ei kannata leimata
On tietenkin ihan selvää, että työttömyys tulee yhteiskunnalle hyvin kalliiksi. Hyvin kalliiksi se tulee myös sille yksilölle, jota asia koskettaa, mukaanlukien hänen perheensä.
Jotkut katsovat että porkkanan täydennykseksi tai peräti sen sijaan tarvitaan keppiä työttömyyden yhteiskunnallisten kustannusten suitsemiseksi tai peräti niiden ehkäisemiseksi. Keppi onkin yhteiskunnallisten kustannusten kurittamiseksi tarpeen. Yksilöt tarvitsevat kuitenkin porkkanaa.
Yksi parhaista esitetyistä porkkanoista on perustulo. Se rohkaisee yrittämään ja kokeilemaan mitä hyvänsä aktivointitoimenpidettä: osa-aikatyötä, työharjoittelua, osa-aikaopiskelua, työpajatoimintaa, vapaata kansansivistystä, kokoaikaopiskelua, pienimuotoista yrittämistä, mitä hyvänsä, koska nykyisessä hyvinvointivaltiossa tukimuoto muuttuu aina elämäntilanteen muuttuessa. Ja nykyään elämäntilanteet muuttuvat siten, että monilla ainoa pysyvä olotila on jatkuva muutos.
Miksi perustulo sitten toimisi porkkanana? Siksi, että nykymallisessa hyvinvointivaltiossa kaikkien tukien hakemiseen liittyy sekä lakisääteisiä karensseja että ihan puhtaan byrokraattisia käsittelyaikoja. Koska oma vatsalaukku ja velkojat eivät kuitenkaan tunne käsittelyaikoja, tukia odotellessa pudotaan kuoppaan jos ei satu olemaan säästöjä tai avuliaita läheisiä. Säästöjä taas pätkätyöläisellä ei välttämättä ole, koska hän on sijoittanut kaiken sen, mikä jää ylitse välittömistä elinkustannuksista sellaisiin investointitavaroihin kuten kodinkoneisiin tai silmälaseihin. Jopa hammaslääkärissä käyminen tai vaatteiden uusiminen saattaa olla sijoitus.
Kaikkia köyhiä ei kannata syyttää siitä että muutama ei jaksa hakea töitä tai edes tukia, sillä se aikaansaa epäluottamusta yhteiskuntamme oikeutukseen ja oikeudenmukaisuuteen. Jos köyhiä pidetään järjestelmän hyväksikäyttäjinä, köyhät kyllä ymmärtävät vihjeen. Paaria kyllä tajuaa olevansa paaria, ja paarian on turha yrittää mitään. Paarian leimaa ei saa pestyä edes kloorilla. Köyhien syytteleminen järjestelmän hyväksikäyttäjiksi pystyttää uudelleen yhteiskuntaluokat ja niiden väliin muurit, ja syytteleminen entisestään heikentää itsetuntoa. Kun tarpeeksi usein sanotaan että työtön on syypää omaan tilanteeseensa niin on vaarana ihan oikeasti uskoa se. Seuraukset tästä ovat sekä köyhän itsetuntoon että kansantaloudellemme kurjat.
Ei työttömyydestä tarvitse kiitellä työtöntä, mutta ei häntä myöskään pidä syyttää siitä että yhteiskuntamme on muuttunut sellaiseksi että epätyypillisistä työsuhteista on tullutkin tyypillisiä eikä hyvinvointivaltiomme ja ammattiyhdistysliikkeemme ole pysynyt tämän perässä. Sitä tärkeämpää onkin päivittää hyvinvointivaltiomme ja ammattiyhdistysliikkeemme. Vanhemman, Hesarille tarjoamani kirjoituksen voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.
Jotkut katsovat että porkkanan täydennykseksi tai peräti sen sijaan tarvitaan keppiä työttömyyden yhteiskunnallisten kustannusten suitsemiseksi tai peräti niiden ehkäisemiseksi. Keppi onkin yhteiskunnallisten kustannusten kurittamiseksi tarpeen. Yksilöt tarvitsevat kuitenkin porkkanaa.
Yksi parhaista esitetyistä porkkanoista on perustulo. Se rohkaisee yrittämään ja kokeilemaan mitä hyvänsä aktivointitoimenpidettä: osa-aikatyötä, työharjoittelua, osa-aikaopiskelua, työpajatoimintaa, vapaata kansansivistystä, kokoaikaopiskelua, pienimuotoista yrittämistä, mitä hyvänsä, koska nykyisessä hyvinvointivaltiossa tukimuoto muuttuu aina elämäntilanteen muuttuessa. Ja nykyään elämäntilanteet muuttuvat siten, että monilla ainoa pysyvä olotila on jatkuva muutos.
Miksi perustulo sitten toimisi porkkanana? Siksi, että nykymallisessa hyvinvointivaltiossa kaikkien tukien hakemiseen liittyy sekä lakisääteisiä karensseja että ihan puhtaan byrokraattisia käsittelyaikoja. Koska oma vatsalaukku ja velkojat eivät kuitenkaan tunne käsittelyaikoja, tukia odotellessa pudotaan kuoppaan jos ei satu olemaan säästöjä tai avuliaita läheisiä. Säästöjä taas pätkätyöläisellä ei välttämättä ole, koska hän on sijoittanut kaiken sen, mikä jää ylitse välittömistä elinkustannuksista sellaisiin investointitavaroihin kuten kodinkoneisiin tai silmälaseihin. Jopa hammaslääkärissä käyminen tai vaatteiden uusiminen saattaa olla sijoitus.
Kaikkia köyhiä ei kannata syyttää siitä että muutama ei jaksa hakea töitä tai edes tukia, sillä se aikaansaa epäluottamusta yhteiskuntamme oikeutukseen ja oikeudenmukaisuuteen. Jos köyhiä pidetään järjestelmän hyväksikäyttäjinä, köyhät kyllä ymmärtävät vihjeen. Paaria kyllä tajuaa olevansa paaria, ja paarian on turha yrittää mitään. Paarian leimaa ei saa pestyä edes kloorilla. Köyhien syytteleminen järjestelmän hyväksikäyttäjiksi pystyttää uudelleen yhteiskuntaluokat ja niiden väliin muurit, ja syytteleminen entisestään heikentää itsetuntoa. Kun tarpeeksi usein sanotaan että työtön on syypää omaan tilanteeseensa niin on vaarana ihan oikeasti uskoa se. Seuraukset tästä ovat sekä köyhän itsetuntoon että kansantaloudellemme kurjat.
Ei työttömyydestä tarvitse kiitellä työtöntä, mutta ei häntä myöskään pidä syyttää siitä että yhteiskuntamme on muuttunut sellaiseksi että epätyypillisistä työsuhteista on tullutkin tyypillisiä eikä hyvinvointivaltiomme ja ammattiyhdistysliikkeemme ole pysynyt tämän perässä. Sitä tärkeämpää onkin päivittää hyvinvointivaltiomme ja ammattiyhdistysliikkeemme. Vanhemman, Hesarille tarjoamani kirjoituksen voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.
18.10.2011
Mikä ihmeen juppiaika?
Tuntemani kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto, joka loogiseksi jatkumoksi työlleen vähäosaisten aseman puolesta valittiin Eduskunnan köyhyystyöryhmän puheenjohtajaksi, mietti tässä juuri finanssikriisin vaikutuksia vähäosaisten asemaan. Voin kertoa omat havaintoni ja kokemukseni.
Muistan hämmentyneenä pitäneeni lehtiin 80-luvun viime metreillä kuormattuja Jukka Keitelettä ja Sam Inkistä, noita aikakauden symboleita jonkinlaisina friikkeinä, enkä ymmärtänyt miksi Pentti Kouria pidettiin kasinotalouden symbolina. En edelleenkään ole ihan varma, oliko edes koko termi "kasinotalous" mitään muuta kuin kielikuva jollekin sellaiselle, josta minulla ei ole minkäänlaista havaintoa. Kävin kyllä kerran Hotelli Presidentissä, luokkakokouksessa. Siellä se oli, kasino. Sinne en uskaltanut mennä. Olen sentään käynyt vilkaisemassa lamakasinoita, ruotsinlaivojen pelihuoneita.
Siitä lähtien kun vanhempani erosivat, elin kahdestaan hanttihommien, työkyvyttömyyseläkehakemuksien, työttömyyden ja työllistämiskurssien välillä tasapainoilukamppailua käyvän äitini kanssa 6-vuotiaasta kaksikymmenvuotiaaksi. Raha merkitsi minulle vähintään yhtä paljon kuin kasinojupille, joko silloin harvoin kuin sitä oli tai silloin vähän useammin kun sitä ei ollut.
Hyvinvointivaltiomme saavutti lakipisteensä vuoden 1991 kieppeillä. Yltäkylläisyyttä se ei ole koskaan tarkoittanut, mikä kateellisille ilmoitettakoon. Sain joskus äitini maksusitoumuksella valita silmälasiliikkeen kahdesta roiseimmasta Luxor-mallista, ja hukuin Ahovalinnan collegepaitoihin, sellaisiin joissa luki Minnesota Woodcotters ja ties mitä yhtä seksikästä. No, tässä kuitenkin ollaan.
Pelastauduin armeijaan laman alta oltuani töissä vuoden ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Sotilaskodin radiosta kuulin kerran, että nyt on lama. Ehdin havaitsemaan tämän sen puolen vuoden aikana mikä sijoittui armeijan ja yliopisto-opiskelujeni aloittamisen välillä siten, että en päässyt töihin edes McDonaldsiin. Yliopisto kuitenkin pelasti minut lamalta, ja sinne menin siinä toivossa että kun joskus palaisin sieltä "ulkomaailmaan", siellä odottaisi taivas julkisen hallinnon eläkevirkojen muodossa kun suuret ikäluokat alkaisivat jäämään eläkkeelle. Tämä minulle sanottiin jo syksyllä 1990, ennen lamaa.
No, ei auennut. Suuri vuosien 91-94 lama oli siivonnut ne julkiset työpaikat pois. Vuosituhannen niinkutsuttu teknokupla erosi edellisestä lamasta siinä että tyhjän päälle rakennetut yksityisen sektorin työpaikat haihtuivat. Tämä puhkeaminen kuului minulle saakka sikäli että tunsin kyllä joitakin lisäarvon tuottajia, jotka keksivät esimerkiksi kännykän taustakuvia, saneerautuivat kukin minnekin, jotkut ulkomaille.
On hieman ennenaikaista kuvailla tämän viimeisimmän ennustetun laskusuhdanteen seurausilmiöitä, mutta näyttäisi, että se eroaa aikaisimmista siinä suhteessa, että nyt ei ole töitä sen paremmin julkisella sektorilla - siksi ettei sitä enää kohta ole - eikä yksityisellä, koska se ei vedä. Nyt ainoa karavaani, joka kulkee, on kansalaisjärjestöt eli nk. kolmas sektori, koska lama ei vaikuta mitenkään RAY:n tai ESR:n tukiin; lisäksi lamojen aikana aina ihmiset hakevat tekemistä ja elämälleen mielekkyyttä vapaaehtoistyöstä.
Kolmannen sektorin merkitys tulee entisestäänkin kasvamaan kun jo aikaisemmasta, rakenteellisesta lamasta alkaen yhteiskunta on luovuttanut tehtäviään kolmannelle sektorille. Toinen, rakenteellinen seuraus 20 vuoden takaisesta (siitä on tosiaankin jo 20 vuotta!) lamasta on pysyvä syrjäytyminen. Ainakin monessa helsinkiläislähiössä on aika täysin pysähtynyt. Jotkut entiset koulukaverini ovat sentään päässeet elämässään eteenpäin. Koulusta jonkun niistä Kannel-nimisen kapakan aamuasiakkaiksi.
Muistan hämmentyneenä pitäneeni lehtiin 80-luvun viime metreillä kuormattuja Jukka Keitelettä ja Sam Inkistä, noita aikakauden symboleita jonkinlaisina friikkeinä, enkä ymmärtänyt miksi Pentti Kouria pidettiin kasinotalouden symbolina. En edelleenkään ole ihan varma, oliko edes koko termi "kasinotalous" mitään muuta kuin kielikuva jollekin sellaiselle, josta minulla ei ole minkäänlaista havaintoa. Kävin kyllä kerran Hotelli Presidentissä, luokkakokouksessa. Siellä se oli, kasino. Sinne en uskaltanut mennä. Olen sentään käynyt vilkaisemassa lamakasinoita, ruotsinlaivojen pelihuoneita.
Siitä lähtien kun vanhempani erosivat, elin kahdestaan hanttihommien, työkyvyttömyyseläkehakemuksien, työttömyyden ja työllistämiskurssien välillä tasapainoilukamppailua käyvän äitini kanssa 6-vuotiaasta kaksikymmenvuotiaaksi. Raha merkitsi minulle vähintään yhtä paljon kuin kasinojupille, joko silloin harvoin kuin sitä oli tai silloin vähän useammin kun sitä ei ollut.
Hyvinvointivaltiomme saavutti lakipisteensä vuoden 1991 kieppeillä. Yltäkylläisyyttä se ei ole koskaan tarkoittanut, mikä kateellisille ilmoitettakoon. Sain joskus äitini maksusitoumuksella valita silmälasiliikkeen kahdesta roiseimmasta Luxor-mallista, ja hukuin Ahovalinnan collegepaitoihin, sellaisiin joissa luki Minnesota Woodcotters ja ties mitä yhtä seksikästä. No, tässä kuitenkin ollaan.
Pelastauduin armeijaan laman alta oltuani töissä vuoden ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Sotilaskodin radiosta kuulin kerran, että nyt on lama. Ehdin havaitsemaan tämän sen puolen vuoden aikana mikä sijoittui armeijan ja yliopisto-opiskelujeni aloittamisen välillä siten, että en päässyt töihin edes McDonaldsiin. Yliopisto kuitenkin pelasti minut lamalta, ja sinne menin siinä toivossa että kun joskus palaisin sieltä "ulkomaailmaan", siellä odottaisi taivas julkisen hallinnon eläkevirkojen muodossa kun suuret ikäluokat alkaisivat jäämään eläkkeelle. Tämä minulle sanottiin jo syksyllä 1990, ennen lamaa.
No, ei auennut. Suuri vuosien 91-94 lama oli siivonnut ne julkiset työpaikat pois. Vuosituhannen niinkutsuttu teknokupla erosi edellisestä lamasta siinä että tyhjän päälle rakennetut yksityisen sektorin työpaikat haihtuivat. Tämä puhkeaminen kuului minulle saakka sikäli että tunsin kyllä joitakin lisäarvon tuottajia, jotka keksivät esimerkiksi kännykän taustakuvia, saneerautuivat kukin minnekin, jotkut ulkomaille.
On hieman ennenaikaista kuvailla tämän viimeisimmän ennustetun laskusuhdanteen seurausilmiöitä, mutta näyttäisi, että se eroaa aikaisimmista siinä suhteessa, että nyt ei ole töitä sen paremmin julkisella sektorilla - siksi ettei sitä enää kohta ole - eikä yksityisellä, koska se ei vedä. Nyt ainoa karavaani, joka kulkee, on kansalaisjärjestöt eli nk. kolmas sektori, koska lama ei vaikuta mitenkään RAY:n tai ESR:n tukiin; lisäksi lamojen aikana aina ihmiset hakevat tekemistä ja elämälleen mielekkyyttä vapaaehtoistyöstä.
Kolmannen sektorin merkitys tulee entisestäänkin kasvamaan kun jo aikaisemmasta, rakenteellisesta lamasta alkaen yhteiskunta on luovuttanut tehtäviään kolmannelle sektorille. Toinen, rakenteellinen seuraus 20 vuoden takaisesta (siitä on tosiaankin jo 20 vuotta!) lamasta on pysyvä syrjäytyminen. Ainakin monessa helsinkiläislähiössä on aika täysin pysähtynyt. Jotkut entiset koulukaverini ovat sentään päässeet elämässään eteenpäin. Koulusta jonkun niistä Kannel-nimisen kapakan aamuasiakkaiksi.
7.5.2011
Outi Vihreiden puheenjohtajaksi!
Hyvät vihreät,
Olen päättänyt lähteä mukaan Vihreän puolueen puheenjohtajakisaan tuodakseni esille asian, jota pidän puolueen tulevaisuuden kannalta kaikkein keskeisimpänä.
Sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja köyhyyden vähentäminen on tuotava Vihreän politiikan keskiöön ympäristöpolitiikan rinnalle. Siellä se ei ole viime aikoina ollut.
Kärsimme vaaleissa tappion suurelta osin siksi, että menetimme neljän vuoden hallitustaipaleen aikana oman äänemme ja uskottavuutemme. Äänestäjämme toivovat, että oppositiokauden jälkeen palaamme juurillemme, idealistiseksi ja peräänantamattomaksi arvoliikkeeksi, joka kykenee tekemään myös radikaaleja avauksia luonnon- ja ympäristönsuojelun edistämiseksi. Meitä tarvitaan, enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
Tappion jälkeen on kysyttävä, mikä on Vihreän puolueen asema politiikan kartalla: mikä on puolueemme olemassaolon oikeutus ja tehtävä. Kannatuksemme kannalta kaikkein olennaisin kysymys on, miksei Vihreät ole korvattavissa millään muulla puolueella.
Markkinatalouden etua ajavasta kokoomuksesta ei ole tulossa Vihreän puolueen vakavaa haastajaa. Sen sijaan Vasemmistoliitto vihertyi viime vaaleissa ja tuli myös työelämäkysymyksissä Vihreän puolueen tontille. Suuntaus tulee jatkumaan myös seuraavissa vaaleissa.
Helsingissä Vihreät menettivät eduskuntavaaleissa 2011 kannatustaan saman verran kuin Vasemmistoliitto kasvatti. Perussuomalaiset voittivat erityisesti pienituloisissa lähiöissä. Saadaksemme seuraavissa vaaleissa kannatuksemme takaisin meidän on kyettävä yhdistämään ekologisesti kestävä politiikka ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus uskottavalla tavalla.
Politiikassa merkityksellistä ei ole vain se, mitä sanotaan, vaan myös se, mitä jätetään sanomatta. Puhumalla yksipuolisesti ympäristöstä, energiasta, taloudesta ja yhdenvertaisuudesta - vaikka ne ovatkin politiikkamme ja aatteemme kivijalkaa - menetämme suuren osan olemassaolon oikeutuksestamme ja samalla kannattajistamme, jos samalla unohdamme sosiaalisen oikeudenmukaisuuden.
Kyse ei ole vain vaalimenestyksestä, vaan ennen kaikkea välttämättömyydestä tehdä inhimillistä politiikkaa. Tuloerot ovat Suomessa viime vuosina kasvaneet nopeammin kuin muissa OECD-maissa. Eriarvoisuus näkyy nuorten syrjäytymisenä ja köyhyyden syvenemisenä.
Sosiaalipolitiikkamme on viimeiset neljä vuotta ollut pääasiassa Sata-komitean tulosten odottelemista. Viimeistään se, ettemme tuoneet kansan kahtiajakautumista kevään vaalikampanjassa juuri lainkaan esille, koitui meille kohtalokkaaksi. Linjaa on välttämätöntä korjata, mikä edellyttää, että kunnallisvaaleihin mennään päivitetyillä linjauksilla siitä, miten alueellista ja sosiaalista eriarvoisuutta vähennetään koko maassa.
Asetun ehdolle puheenjohtajakisaan, koska Vihreä puolue tarvitsee tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa kärkeensä poliitikon, jolle politiikan keskiössä - yhdenvertaisina kirkastettujen ympäristötavoitteiden kanssa - ovat juuri sosiaalinen oikeudenmukaisuus, tuloerojen kaventaminen ja köyhyyden vähentäminen.
Olen kohtuullisen tavallinen itähelsinkiläinen äiti, vaikka olenkin koulutukseltani kirjallisuuden tohtori ja nyt toisen kauden kansanedustaja. Saan kiitosta siitä, että minua on helppo lähestyä, puhun ymmärrettävästi ja teen johdonmukaista politiikkaa. Minulla on kaksi kouluikäistä lasta ja olen naimisissa teatterijohtaja Atro Kahiluodon kanssa. Olen asunut yli kymmenellä paikkakunnalla ympäri Suomea ja Itä-Stadissa vuodesta 1996. Miinukseksi laskettakoon, etten ole asunut Lapissa. Tilannetta kompensoi se, että aviomieheni on Rovaniemen kaupunginteatterin johtaja.
Onnistuin vaaleissa lisäämään äänimäärääni, vaikka Vihreät Helsingissä kärsivät tappion ja menetimme yhden kansanedustajapaikan. Vaaliteemani olivat erityisesti tuloerojen kaventaminen ja köyhyyden poistaminen - teemat, joilla olen kampanjoinut myös edellisissä vaaleissa.
Tämän viikon Suomen Kuvalehti totesi, että olen vihreistä kansanedustajista eniten vasemmalla. Tämä pitää varmasti paikkansa, jos vasemmistolaisuus määritellään haluksi rakentaa yhteiskuntaa, joka puolustaa heikommassa asemassa olevia, haluksi kaventaa tuloeroja ja pyrkimykseksi säilyttää hyvinvointivaltio. Minulle Vihreät on puolue, joka ajaa juuri näitä asioita. Meidän on silti syytä kirkastaa sosiaalipoliittisia linjauksiamme. Sosiaalipolitiikassa on niin paljon muutakin tavoiteltavaa kuin perustulo.
Meille vihreille ympäristöarvot ovat pyhiä. Mutta haluan itse olla mukana sellaisessa liikkeessä, joka ei unohda yhteiskunnan heikompiosaisia.
Eriarvoisuus tulee olemaan seuraavien kunnallisvaalien samoin kuin vuoden 2015 eduskuntavaalien keskeinen teema. Ellemme ota sosiaalista oikeudenmukaisuutta politiikkamme keskiöön terävän ympäristöpolitiikan rinnalle, tulemme todistamaan miten Vasemmistoliitto uudistaa ja muodistaa itsensä Vihreiden ohi. Voisimme antaa näin tapahtua, jos uskoisimme puolueemme olevan korvattavissa jollakin toisella puolueella. Näin ei kuitenkaan ole asian laita.
Toisin kuin ay-liikkeeseen kytketty vasemmistoliitto tai voimakkaamman etua ajavat oikeistopuolueet, Vihreät kykenee aidosti heikomman etua ajavaan politiikkaan. Tämä pätee niin luonnonsuojeluun, sosiaalipolitiikkaan kuin energiapolitiikkaan. Meidän ei tarvitse alistua teollisuuden tai yritysmaailman ydinvoimalobbareille. Solidaarisuutemme ulottuu oman eturyhmän ulkopuolelle. Haluamme auttaa paitsi oman maan pienituloisia myös kehitysmaiden apua tarvitsevia, ja työsuhdeturvan lisäksi haluamme turvaa myös niille, joille ei työmarkkinoilla ole sijaa. Vihreät on aidosti tulevaisuuspuolue, sillä emme halua syödä tulevien sukupolvien elämisen edellytyksiä.
Minuun, osaamiseeni ja ansioihini voi tutustua paremmin nettisivuillani www.outialanko.fi.
Helsingissä 7.5. 2011
Outi Alanko-Kahiluoto
14.4.2011
YKSINHUOLTAJIEN TYÖLLISYYTTÄ TUETTAVA
Tiedote 14.4.
YKSINHUOLTAJIEN TYÖLLISYYTTÄ TUETTAVA
- Työn ja sosiaaliturvan yhteensovittamisella täystyöllisyyteen
Vihreiden kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto vaatii toimenpiteitä yksinhuoltajien työllisyyden ja toimeentulon tukemiseksi. Yksinhuoltajien työllisyyttä on tuettava lisäämällä perheiden palveluja, helpottamalla työn ja sosiaaliturvan yhteensovittamista sekä lisäämällä työn joustavuutta.
- Työttömyys aiheuttaa yksinhuoltajien köyhyyttä. Yhteiskunnan on tuettava yksinhuoltajien työllisyyttä järjestämällä riittävät palvelut. Lapsiperheiden kotipalvelut on saatava takaisin. Ympärivuorokautista päivähoitoa on lisättävä ja pienten koululaisten aamu- ja iltapäivähoito tehtävä lakisääteiseksi, vaatii Alanko-Kahiluoto.
Yksinhuoltajaperheiden köyhyys on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa. Yksinhuoltajien pienituloisuusaste on nyt kolminkertaisella tasolla (27 %) kahden vanhemman perheisiin nähden (10 %). Yksinhuoltajaäitien työttömyysaste oli vuonna 2007 kaksinkertainen (14,5 %) muuhun väestöön nähden (7,6 %).
- Yksinhuoltajien köyhyyteen on puututtava myös heille kohdistuvia tulonsiirtoja korottamalla. Lapsilisästä on tehtävä etuoikeutettu tulo, joka ei vähennä toimeentulotukea. Työn ja sosiaaliturvan yhteensovittamista on helpotettava niin, että työnteko on aina kannattavaa. Yksinhuoltajien kohdalla tämä tarkoittaa esimerkiksi osittaisen työpäivän tekemisen helpottamista osittaista hoitotukea korottamalla, kertoo Alanko-Kahiluoto.
- Työelämän on joustettava työntekijän elämäntilanteen mukaan. Työaikajoustoja voidaan lisätä esimerkiksi ottamalla käyttöön työaikapankki. Jokaisella tulee olla perhetilanteesta riippumatta mahdollisuus osallistua työelämään. Työtä jakamalla sekä työn ja sosiaaliturvan yhteensovittamista parantamalla päästään yksinhuoltajien täystyöllisyyteen, sanoo Alanko-Kahiluoto.
Lisätiedot:
Outi Alanko-Kahiluoto
GSM 050 512 1727
YKSINHUOLTAJIEN TYÖLLISYYTTÄ TUETTAVA
- Työn ja sosiaaliturvan yhteensovittamisella täystyöllisyyteen
Vihreiden kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto vaatii toimenpiteitä yksinhuoltajien työllisyyden ja toimeentulon tukemiseksi. Yksinhuoltajien työllisyyttä on tuettava lisäämällä perheiden palveluja, helpottamalla työn ja sosiaaliturvan yhteensovittamista sekä lisäämällä työn joustavuutta.
- Työttömyys aiheuttaa yksinhuoltajien köyhyyttä. Yhteiskunnan on tuettava yksinhuoltajien työllisyyttä järjestämällä riittävät palvelut. Lapsiperheiden kotipalvelut on saatava takaisin. Ympärivuorokautista päivähoitoa on lisättävä ja pienten koululaisten aamu- ja iltapäivähoito tehtävä lakisääteiseksi, vaatii Alanko-Kahiluoto.
Yksinhuoltajaperheiden köyhyys on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa. Yksinhuoltajien pienituloisuusaste on nyt kolminkertaisella tasolla (27 %) kahden vanhemman perheisiin nähden (10 %). Yksinhuoltajaäitien työttömyysaste oli vuonna 2007 kaksinkertainen (14,5 %) muuhun väestöön nähden (7,6 %).
- Yksinhuoltajien köyhyyteen on puututtava myös heille kohdistuvia tulonsiirtoja korottamalla. Lapsilisästä on tehtävä etuoikeutettu tulo, joka ei vähennä toimeentulotukea. Työn ja sosiaaliturvan yhteensovittamista on helpotettava niin, että työnteko on aina kannattavaa. Yksinhuoltajien kohdalla tämä tarkoittaa esimerkiksi osittaisen työpäivän tekemisen helpottamista osittaista hoitotukea korottamalla, kertoo Alanko-Kahiluoto.
- Työelämän on joustettava työntekijän elämäntilanteen mukaan. Työaikajoustoja voidaan lisätä esimerkiksi ottamalla käyttöön työaikapankki. Jokaisella tulee olla perhetilanteesta riippumatta mahdollisuus osallistua työelämään. Työtä jakamalla sekä työn ja sosiaaliturvan yhteensovittamista parantamalla päästään yksinhuoltajien täystyöllisyyteen, sanoo Alanko-Kahiluoto.
Lisätiedot:
Outi Alanko-Kahiluoto
GSM 050 512 1727
28.1.2011
Miksi kannatan perustuloa
Tätä blogia säännöllisemmin ja sen kirjoittajaa pitempiaikaisesti seuranneet tietävät, että kuuluin nuoruudessani parisen vuotta Kokoomusnuoriin. Erosin sieltä lähinnä siksi, että Kokoomuspuolueessa ja sen nuorissa toimi aivan liikaa henkilöitä, joilta puuttui täydellinen ymmärrys ja myötätunto niitä ihmisiä kohtaan, joiden elämässä nyt ei ihan kaikki ollut mennyt kuin Strömsössä. Kokoomus kavahtaa veroprogressiota. Ja verotusta yleensäkin. Samaten tulonsiirrot ovat belsebuubista, sillä heidän mielestään todellinen maailma on ihannemaailma, jossa jokainen pystyisi elättämään itsensä omilla tekemisillään. Se olisikin ihannemaailma. Valitettavasti se ei ole todellinen maailma.
Tähän on montakin syytä. Tärkein on markkinoilla vallitseva epäsuhta kysynnän ja tarjonnan välillä. On töitä, joita ei kannata teettää kellään, koska niiden arvokkuutta ei ymmärretä. Ja ne työt yleensä lankeavat niiden tehtäväksi, jotka eivät muuta osaa koska he eivät esimerkiksi ole käyneet kouluja. Jos esimerkiksi siivooja ei kykene elättämään itseään työllään, kokoomuslogiikan mukaan hänen pitää hankkia parempi työpaikka tai tehdä lisää töitä. Kokoomuslogiikan saisi kuitenkin työntää sanonko minne, koska se perustuu täydelliseen tietämättömyyteen siitä, miten moni ihminen ihan oikeasti elää. Ihminen, joka elättää itsensä esimerkiksi siivoojana, ei voi vaihtaa paremmin palkattuun työpaikkaan, koska hänellä ei ole paremmin palkatuissa töissä vaadittavaa osaamista. Ja jos vaaditaan, että hänen tulisi tehdä enemmän työtä, samalla tullaan väittäneeksi että hänen tulee luopua vapaa-ajastaan tai vaihtoehtoisesti yöunistaan. Ja tästä seuraa, että hän on väistämättä joko yli-ihminen eli kone tai alempiarvoinen kuin sellainen ihminen, jonka normityöaikana hankittu palkka riittää hänen elatukseensa.
Väännän rautalangasta. Otan esimerkiksi oman äitini. Hänen syntinsä oli syntyä synnynnäisesti sairalloisena ja moukkamaiseen perheeseen, joiden mielestä tyttöjä ei kouluteta. Jos olisi koulutettu, olisi saattanut käydä niin, että olisi saanut tehdä vanhempieni erottua jotakin sellaista jota olisi kyennyt tekemään. Siitä, mitä hän olisi halunnut tehdä, en puhu tässä, koska köyhä ja kouluttamaton tekee sitä, jota saa, halut sikseen. Osaamisestakaan on turha puhua, sillä eri asioita osaavat ”osaajat” valitsevat ensin parhaat palat. Ja köyhille jää murut, jos nekään. Ilman niitä Kokoomuksen kavahtamia tulonsiirtoja ja progressiivista verotusta en minäkään olisi nyt tässä räkyttämässä.
Kysyisin, mitä äitini sattui tekemään elämässään väärin? Mitä hänen olisi pitänyt tehdä toisin, ja miten? Ehdotuksien puuttuessa joudun olettamaan, että hän on virhe. Tahra, jota ei pitäisi edes olla. Ja jonka ei olisi pitänyt edes syntyä.
Tämän vuoksi erosin Kokoomuksesta. Siellä kuuli aivan liikaa idioottimaisia mielipiteitä, jotka usein kai selittyivät sillä, että niiden esittäjät olivat ensin kultalusikat suussa syntyneinä hankkineet omaan ystäväpiiriinsä vain osaajia. Tietämättömyys ja ymmärtämättömyys ei kuitenkaan oikeuta olekaan typerä ja julma.
Tämän vuoksi myös olen veroprogression ja tulonsiirtojen kannattaja. Kokoomukselle voin kuitenkin kertoa, että perustulo on hyvä juttu kun sen yhdistää veroprogressioon: se tekisi kaiken työn tekemisestä nykyistä kannattavampaa ja lakkauttaisi monet tulonsiirrot tarpeettomina. Kelpaisiko?
Tähän on montakin syytä. Tärkein on markkinoilla vallitseva epäsuhta kysynnän ja tarjonnan välillä. On töitä, joita ei kannata teettää kellään, koska niiden arvokkuutta ei ymmärretä. Ja ne työt yleensä lankeavat niiden tehtäväksi, jotka eivät muuta osaa koska he eivät esimerkiksi ole käyneet kouluja. Jos esimerkiksi siivooja ei kykene elättämään itseään työllään, kokoomuslogiikan mukaan hänen pitää hankkia parempi työpaikka tai tehdä lisää töitä. Kokoomuslogiikan saisi kuitenkin työntää sanonko minne, koska se perustuu täydelliseen tietämättömyyteen siitä, miten moni ihminen ihan oikeasti elää. Ihminen, joka elättää itsensä esimerkiksi siivoojana, ei voi vaihtaa paremmin palkattuun työpaikkaan, koska hänellä ei ole paremmin palkatuissa töissä vaadittavaa osaamista. Ja jos vaaditaan, että hänen tulisi tehdä enemmän työtä, samalla tullaan väittäneeksi että hänen tulee luopua vapaa-ajastaan tai vaihtoehtoisesti yöunistaan. Ja tästä seuraa, että hän on väistämättä joko yli-ihminen eli kone tai alempiarvoinen kuin sellainen ihminen, jonka normityöaikana hankittu palkka riittää hänen elatukseensa.
Väännän rautalangasta. Otan esimerkiksi oman äitini. Hänen syntinsä oli syntyä synnynnäisesti sairalloisena ja moukkamaiseen perheeseen, joiden mielestä tyttöjä ei kouluteta. Jos olisi koulutettu, olisi saattanut käydä niin, että olisi saanut tehdä vanhempieni erottua jotakin sellaista jota olisi kyennyt tekemään. Siitä, mitä hän olisi halunnut tehdä, en puhu tässä, koska köyhä ja kouluttamaton tekee sitä, jota saa, halut sikseen. Osaamisestakaan on turha puhua, sillä eri asioita osaavat ”osaajat” valitsevat ensin parhaat palat. Ja köyhille jää murut, jos nekään. Ilman niitä Kokoomuksen kavahtamia tulonsiirtoja ja progressiivista verotusta en minäkään olisi nyt tässä räkyttämässä.
Kysyisin, mitä äitini sattui tekemään elämässään väärin? Mitä hänen olisi pitänyt tehdä toisin, ja miten? Ehdotuksien puuttuessa joudun olettamaan, että hän on virhe. Tahra, jota ei pitäisi edes olla. Ja jonka ei olisi pitänyt edes syntyä.
Tämän vuoksi erosin Kokoomuksesta. Siellä kuuli aivan liikaa idioottimaisia mielipiteitä, jotka usein kai selittyivät sillä, että niiden esittäjät olivat ensin kultalusikat suussa syntyneinä hankkineet omaan ystäväpiiriinsä vain osaajia. Tietämättömyys ja ymmärtämättömyys ei kuitenkaan oikeuta olekaan typerä ja julma.
Tämän vuoksi myös olen veroprogression ja tulonsiirtojen kannattaja. Kokoomukselle voin kuitenkin kertoa, että perustulo on hyvä juttu kun sen yhdistää veroprogressioon: se tekisi kaiken työn tekemisestä nykyistä kannattavampaa ja lakkauttaisi monet tulonsiirrot tarpeettomina. Kelpaisiko?
17.11.2008
Helsinki - Suomen kehityksen veturi vai ongelmien likasanko?
Allaoleva perustuu Nina Broströmin kanssa kevättalvella 2004 tekemääni kirjaluonnokseen.
Aluepolitiikan virallisen statuksen paalutukseksi viime hallituskaudella perustettiin alue-ja kuntaministeriö. Posti onkin haasteellinen, kiitos jatkuvan ja edestakaisin poukkoilevan lääni- ja maakuntahallinnon ja EU:n aluepolitiikan. Puolustus -, oikeus- ja sisäministeriö (lisää tähän kauppa -ja teollisuusministeri ja ulkomaankauppaministeri) eivät ole mitenkään mediaseksikkäitä hommia, mutta kuitenkin valtioneuvoston sisäisessä rankkauksessa niillä nähdään kuitenkin jotakin substanssia, toisin kuin pehmoministeriöillä, jotka ovat olemassa vain siksi, jotta voidaan perustella kansalaisille, että valtiovalta ylipäätään noteeraa (taide)kulttuurin ja ympäristön olemassaolon; eri asia sitten, onko niillä mitään arvoa.
Sisäministeriö taas hoitaa aluepolitiikassa sellaisen sektorin kuin lääninhallinnon, ja sinänsä kiitettävä pyrkimys vähentää väliportaan byrokratiaa taannoisen lääninuudistuksen avulla jäi keskitiehen. Läänit oltaisiin voitu saman tien lakkauttaa kokonaan, sillä suuri osa niiden tehtävistä voitaisiin delegoida sektorihallintoihin, ja loput tehtävät hoitavatkin sitten TE -keskukset. On myös sangen kyseenalaista, millaista yhteistä identiteettiä esimerkiksi Uukuniemi ja Tammisaari voivat kehittää, puhumattakaan esimerkiksi Konginkankaasta ja Nauvosta. Liikenneministeriö taitaa olla samassa hieman epäilyttävässä puolipehmokategoriassa Valtioneuvoston sisäisellä rankinglistalla, ja liikenneministerille kuuluvat myös viestintäasiat, mikä asia sentään todetaan jo nimikkeessäkin. Oikeastaan liikenne- ja viestintäministeriön nimi voitaisiin korvata logistiikkaministeriöllä, mitä sanaa kuitenkin varotaan koska muuten saattavat luulla, siis kansalaiset, että kyse onkin logiikasta. Ympäristö -ja kulttuuriministeriö ovat valtioneuvoston sisäisessä rankkauksessa kaikkein vähäpätöisimmät hallintosektorit, mistä osoituksena ympäristö- ja kulttuuriministerin vakanssit yleensä jaetaan viimeisinä, sitten kun jo tiedetään, millaisia tasa-arvo- ja aluepoliittisia toimia tarvitaan, jotta valtioneuvoston koostumus olisi sukupuoli- ja ikärakenteeltaan edes suurin piirtein kattava, ja vieläpä alueellisesti tasa-arvoinen.
Suomelle sotakorvaukset olivat kai loppujen lopuksi siunaus; Suomi oli pakko teollistaa, ja nopeasti, mistä tosin yhtenä seurannaisilmiönä väestö keskittyi suuriin kaupunkeihin, ja keskittyy edelleen, tosin nyt tässä väestön keskittymisessä on jälkiteollisena aikana päästy toiseen vaiheeseen: meillä on kurjistuvia suuria kaupunkeja (Joensuu, Pori, Kotka), niitä joilla menee suhteellisen ok (Kuopio, Turku) ja voittajia (Helsinki, Espoo, Vantaa (?), Jyväskylä ja Oulu). Nämä voittajat ovat ensinnäkin kaikki sellaisia kaupunkeja, joissa on yliopisto tai sitten sellainen on ihan vieressä, ja siksipä Porikin haluaisi itselleen omansa, ja korvikkeeksi se onkin saanut ”yliopistokeskuksen”. Vielä tarttis tietää, mikä on yliopistokeskus. Toiseksikin, kaikki nämä kaupungit ovat satsanneet tietoteollisuuteen ja niihin on asettunut paljon it -alan elinkeinoelämää; Jyväskylässäkin (ja Oulussa) on oma vastineensa Piilaaksosta, samoin Espoolla. Ja Salonhan on nostanut jaloilleen, paitsi kori-ja lentopallo, myös Nokia omalta vaatimattomalta osaltaan.
Kurjilla ja uuskurjistuneilla alueilla tehdään provinsiaalista imagonkohotustyötä tosin muuallakin kuin Suomessa; esimerkiksi Liverpool Englannissa on kuuleman mukaan muutenkin esittelykelpoinen kulttuurikaupunki kuin että sieltä on lähtenyt Beatles ja eräs suosittu, punaisiin pukeutunut jalkapallojoukkue. Suomessakin on joitain jo pitkään taantuneita teollisuuskaupunkeja, kuten Pori, Kotka ja Lahti, jotka eivät muotoiluinstituuteilla, museoilla, meripäivillä ja jazzeilla yksin nouse, vaan oletuksena on, että tarvitaan nuoria “osaajia”, jotka parveilevat kuin haaskalinnut yliopistojen etäispäätteiden liepeillä. Oletuksena sitten että nuoret osaajat toisivat kaupunkiin paitsi veromarkkoja (mitä ihmeen veromarkkoja, tai siis euroja, akateemiset mukamas tuovat?), ehkä imagohyötyä ja tietenkin kasvattaisivat siinä sivussa tulevaisuuden veronmaksajia (mitä lapsia akateemiset mukamas tekevät?) Hyvä metafora näiden alueiden taantumiselle on, kuinka on käynytkään kaupunkien urheilujoukkeille Porin “Jazzille” ja melkein Ässillekin, samaten Kiekko-Hockey-Reipas-Lahdelle, tuolle Business Cityn joukkueelle.
Aluepolitiikan oikeutus helsinkiläiselle on, että edes osa maajusseista saataisiin pysymään kotiseudullaan. Helsingissä sijaitsee monia valtakunnallisia ja sellaisina ainutlaatuisia laitoksia, eikä tätä huomioida valtionosuuksissa riittävästi. Me olemme muun Suomen maksumiehiä ja -naisia. Aluepolitiikan nimissä joka maakunnan pääkaupungin on ollut saatava oma korkeakoulunsa, ja tämä eettisesti ylevä (kansalle koulutusta) ja käytännöllisesti viisas (jotta kaikki eivät muuttaisi pääkaupunkiimme) päämäärä on osin johtanut siihen, että korkeakoulutus on kärsinyt inflaation. Oman maakuntaopinahjon olemassaolon oikeutuksen puolustamiseksi, maakuntayliopistoissa ollaan oivallettu erikoistua. Tuloksena tästä meillä on yliopistoissa sellaisia aineita, joiden akateeminen status on kyseenalainen, tieteellisyydestä puhumattakaan. Kärjistäen, mistä tahansa saa hovikelpoisen oppiaineen kun perään lisätään sana tiede. Niinpä meillä onkin lastentarhan-, käsityön- ja kotitalouden opettajia aina maisteritasolla, ja samaten matkailun ja terveydenhuollon teoreetikkoja, puhumattakaan esimerkiksi metsänhoitotieteilijöistä, vaikka kaikki kunnia heille.
Köyhyys pitäisi suhteuttaa elinkustannuksiin, se ei Suomessakaan, jossa sentään taloudellinen luokkajako ei ole yhtä räikeää kuin monissa muissa maissa, voi olla absoluuttinen suure. Köyhyyskin on osittain suhteellinen ja kokemusperäinen kategoria; kyse on tavoitellun elintason saavuttamattomuudesta ja ehkä rikkaus pitäisikin ainakin osittain määritellä onnellisuutena, ainakin tyytyväisyytenä. Helsingissä kaikki merkittävä, kuten esimerkiksi asuminen, on pohjois-Suomea kalliimpaa, joten Helsingissä asuminen on merkittävä taloudellinen riskisijoitus. Autoverokin voisi tätä logiikkaa noudatellen olla progresssiivinen, asuinpaikkaan sidottu. Mitä tiheämpään asutulla seudulla autoa käytetään (tähän on keksitty paikannusjärjestelmät, oliko se nyt GPRS vai GRPS. Ei voi humanisti tietää), sitä korkeampaa veroa pitäisi tästä lystistä maksaa. Tällä tuettaisiin myös ihmisten jäämistä syrjäisille kotiseuduilleen, ja lyötäisiin kaksi aluepoliittista kärpästä samalla iskulla. Sitten vielä voitaisiin lisätä autoveroon yleisterveysmaksu (saastuttavana haittana sekä hengenvaarallisena käyttöesineenä) ja kollektiiviprogressio (ts. jos ajat autoa vain yksin, silloin maksat enemmän kuin ne joilla on esim. 2-4 tyyppiä kyydissä). Esitämmekin tätä liikenneministeriölle vakavastiotettavaksi ehdotukseksi.
Aluepolitiikan virallisen statuksen paalutukseksi viime hallituskaudella perustettiin alue-ja kuntaministeriö. Posti onkin haasteellinen, kiitos jatkuvan ja edestakaisin poukkoilevan lääni- ja maakuntahallinnon ja EU:n aluepolitiikan. Puolustus -, oikeus- ja sisäministeriö (lisää tähän kauppa -ja teollisuusministeri ja ulkomaankauppaministeri) eivät ole mitenkään mediaseksikkäitä hommia, mutta kuitenkin valtioneuvoston sisäisessä rankkauksessa niillä nähdään kuitenkin jotakin substanssia, toisin kuin pehmoministeriöillä, jotka ovat olemassa vain siksi, jotta voidaan perustella kansalaisille, että valtiovalta ylipäätään noteeraa (taide)kulttuurin ja ympäristön olemassaolon; eri asia sitten, onko niillä mitään arvoa.
Sisäministeriö taas hoitaa aluepolitiikassa sellaisen sektorin kuin lääninhallinnon, ja sinänsä kiitettävä pyrkimys vähentää väliportaan byrokratiaa taannoisen lääninuudistuksen avulla jäi keskitiehen. Läänit oltaisiin voitu saman tien lakkauttaa kokonaan, sillä suuri osa niiden tehtävistä voitaisiin delegoida sektorihallintoihin, ja loput tehtävät hoitavatkin sitten TE -keskukset. On myös sangen kyseenalaista, millaista yhteistä identiteettiä esimerkiksi Uukuniemi ja Tammisaari voivat kehittää, puhumattakaan esimerkiksi Konginkankaasta ja Nauvosta. Liikenneministeriö taitaa olla samassa hieman epäilyttävässä puolipehmokategoriassa Valtioneuvoston sisäisellä rankinglistalla, ja liikenneministerille kuuluvat myös viestintäasiat, mikä asia sentään todetaan jo nimikkeessäkin. Oikeastaan liikenne- ja viestintäministeriön nimi voitaisiin korvata logistiikkaministeriöllä, mitä sanaa kuitenkin varotaan koska muuten saattavat luulla, siis kansalaiset, että kyse onkin logiikasta. Ympäristö -ja kulttuuriministeriö ovat valtioneuvoston sisäisessä rankkauksessa kaikkein vähäpätöisimmät hallintosektorit, mistä osoituksena ympäristö- ja kulttuuriministerin vakanssit yleensä jaetaan viimeisinä, sitten kun jo tiedetään, millaisia tasa-arvo- ja aluepoliittisia toimia tarvitaan, jotta valtioneuvoston koostumus olisi sukupuoli- ja ikärakenteeltaan edes suurin piirtein kattava, ja vieläpä alueellisesti tasa-arvoinen.
Suomelle sotakorvaukset olivat kai loppujen lopuksi siunaus; Suomi oli pakko teollistaa, ja nopeasti, mistä tosin yhtenä seurannaisilmiönä väestö keskittyi suuriin kaupunkeihin, ja keskittyy edelleen, tosin nyt tässä väestön keskittymisessä on jälkiteollisena aikana päästy toiseen vaiheeseen: meillä on kurjistuvia suuria kaupunkeja (Joensuu, Pori, Kotka), niitä joilla menee suhteellisen ok (Kuopio, Turku) ja voittajia (Helsinki, Espoo, Vantaa (?), Jyväskylä ja Oulu). Nämä voittajat ovat ensinnäkin kaikki sellaisia kaupunkeja, joissa on yliopisto tai sitten sellainen on ihan vieressä, ja siksipä Porikin haluaisi itselleen omansa, ja korvikkeeksi se onkin saanut ”yliopistokeskuksen”. Vielä tarttis tietää, mikä on yliopistokeskus. Toiseksikin, kaikki nämä kaupungit ovat satsanneet tietoteollisuuteen ja niihin on asettunut paljon it -alan elinkeinoelämää; Jyväskylässäkin (ja Oulussa) on oma vastineensa Piilaaksosta, samoin Espoolla. Ja Salonhan on nostanut jaloilleen, paitsi kori-ja lentopallo, myös Nokia omalta vaatimattomalta osaltaan.
Kurjilla ja uuskurjistuneilla alueilla tehdään provinsiaalista imagonkohotustyötä tosin muuallakin kuin Suomessa; esimerkiksi Liverpool Englannissa on kuuleman mukaan muutenkin esittelykelpoinen kulttuurikaupunki kuin että sieltä on lähtenyt Beatles ja eräs suosittu, punaisiin pukeutunut jalkapallojoukkue. Suomessakin on joitain jo pitkään taantuneita teollisuuskaupunkeja, kuten Pori, Kotka ja Lahti, jotka eivät muotoiluinstituuteilla, museoilla, meripäivillä ja jazzeilla yksin nouse, vaan oletuksena on, että tarvitaan nuoria “osaajia”, jotka parveilevat kuin haaskalinnut yliopistojen etäispäätteiden liepeillä. Oletuksena sitten että nuoret osaajat toisivat kaupunkiin paitsi veromarkkoja (mitä ihmeen veromarkkoja, tai siis euroja, akateemiset mukamas tuovat?), ehkä imagohyötyä ja tietenkin kasvattaisivat siinä sivussa tulevaisuuden veronmaksajia (mitä lapsia akateemiset mukamas tekevät?) Hyvä metafora näiden alueiden taantumiselle on, kuinka on käynytkään kaupunkien urheilujoukkeille Porin “Jazzille” ja melkein Ässillekin, samaten Kiekko-Hockey-Reipas-Lahdelle, tuolle Business Cityn joukkueelle.
Aluepolitiikan oikeutus helsinkiläiselle on, että edes osa maajusseista saataisiin pysymään kotiseudullaan. Helsingissä sijaitsee monia valtakunnallisia ja sellaisina ainutlaatuisia laitoksia, eikä tätä huomioida valtionosuuksissa riittävästi. Me olemme muun Suomen maksumiehiä ja -naisia. Aluepolitiikan nimissä joka maakunnan pääkaupungin on ollut saatava oma korkeakoulunsa, ja tämä eettisesti ylevä (kansalle koulutusta) ja käytännöllisesti viisas (jotta kaikki eivät muuttaisi pääkaupunkiimme) päämäärä on osin johtanut siihen, että korkeakoulutus on kärsinyt inflaation. Oman maakuntaopinahjon olemassaolon oikeutuksen puolustamiseksi, maakuntayliopistoissa ollaan oivallettu erikoistua. Tuloksena tästä meillä on yliopistoissa sellaisia aineita, joiden akateeminen status on kyseenalainen, tieteellisyydestä puhumattakaan. Kärjistäen, mistä tahansa saa hovikelpoisen oppiaineen kun perään lisätään sana tiede. Niinpä meillä onkin lastentarhan-, käsityön- ja kotitalouden opettajia aina maisteritasolla, ja samaten matkailun ja terveydenhuollon teoreetikkoja, puhumattakaan esimerkiksi metsänhoitotieteilijöistä, vaikka kaikki kunnia heille.
Köyhyys pitäisi suhteuttaa elinkustannuksiin, se ei Suomessakaan, jossa sentään taloudellinen luokkajako ei ole yhtä räikeää kuin monissa muissa maissa, voi olla absoluuttinen suure. Köyhyyskin on osittain suhteellinen ja kokemusperäinen kategoria; kyse on tavoitellun elintason saavuttamattomuudesta ja ehkä rikkaus pitäisikin ainakin osittain määritellä onnellisuutena, ainakin tyytyväisyytenä. Helsingissä kaikki merkittävä, kuten esimerkiksi asuminen, on pohjois-Suomea kalliimpaa, joten Helsingissä asuminen on merkittävä taloudellinen riskisijoitus. Autoverokin voisi tätä logiikkaa noudatellen olla progresssiivinen, asuinpaikkaan sidottu. Mitä tiheämpään asutulla seudulla autoa käytetään (tähän on keksitty paikannusjärjestelmät, oliko se nyt GPRS vai GRPS. Ei voi humanisti tietää), sitä korkeampaa veroa pitäisi tästä lystistä maksaa. Tällä tuettaisiin myös ihmisten jäämistä syrjäisille kotiseuduilleen, ja lyötäisiin kaksi aluepoliittista kärpästä samalla iskulla. Sitten vielä voitaisiin lisätä autoveroon yleisterveysmaksu (saastuttavana haittana sekä hengenvaarallisena käyttöesineenä) ja kollektiiviprogressio (ts. jos ajat autoa vain yksin, silloin maksat enemmän kuin ne joilla on esim. 2-4 tyyppiä kyydissä). Esitämmekin tätä liikenneministeriölle vakavastiotettavaksi ehdotukseksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)