Allaoleva perustuu Nina Broströmin kanssa kevättalvella 2004 tekemääni kirjaluonnokseen.
Aluepolitiikan virallisen statuksen paalutukseksi viime hallituskaudella perustettiin alue-ja kuntaministeriö. Posti onkin haasteellinen, kiitos jatkuvan ja edestakaisin poukkoilevan lääni- ja maakuntahallinnon ja EU:n aluepolitiikan. Puolustus -, oikeus- ja sisäministeriö (lisää tähän kauppa -ja teollisuusministeri ja ulkomaankauppaministeri) eivät ole mitenkään mediaseksikkäitä hommia, mutta kuitenkin valtioneuvoston sisäisessä rankkauksessa niillä nähdään kuitenkin jotakin substanssia, toisin kuin pehmoministeriöillä, jotka ovat olemassa vain siksi, jotta voidaan perustella kansalaisille, että valtiovalta ylipäätään noteeraa (taide)kulttuurin ja ympäristön olemassaolon; eri asia sitten, onko niillä mitään arvoa.
Sisäministeriö taas hoitaa aluepolitiikassa sellaisen sektorin kuin lääninhallinnon, ja sinänsä kiitettävä pyrkimys vähentää väliportaan byrokratiaa taannoisen lääninuudistuksen avulla jäi keskitiehen. Läänit oltaisiin voitu saman tien lakkauttaa kokonaan, sillä suuri osa niiden tehtävistä voitaisiin delegoida sektorihallintoihin, ja loput tehtävät hoitavatkin sitten TE -keskukset. On myös sangen kyseenalaista, millaista yhteistä identiteettiä esimerkiksi Uukuniemi ja Tammisaari voivat kehittää, puhumattakaan esimerkiksi Konginkankaasta ja Nauvosta. Liikenneministeriö taitaa olla samassa hieman epäilyttävässä puolipehmokategoriassa Valtioneuvoston sisäisellä rankinglistalla, ja liikenneministerille kuuluvat myös viestintäasiat, mikä asia sentään todetaan jo nimikkeessäkin. Oikeastaan liikenne- ja viestintäministeriön nimi voitaisiin korvata logistiikkaministeriöllä, mitä sanaa kuitenkin varotaan koska muuten saattavat luulla, siis kansalaiset, että kyse onkin logiikasta. Ympäristö -ja kulttuuriministeriö ovat valtioneuvoston sisäisessä rankkauksessa kaikkein vähäpätöisimmät hallintosektorit, mistä osoituksena ympäristö- ja kulttuuriministerin vakanssit yleensä jaetaan viimeisinä, sitten kun jo tiedetään, millaisia tasa-arvo- ja aluepoliittisia toimia tarvitaan, jotta valtioneuvoston koostumus olisi sukupuoli- ja ikärakenteeltaan edes suurin piirtein kattava, ja vieläpä alueellisesti tasa-arvoinen.
Suomelle sotakorvaukset olivat kai loppujen lopuksi siunaus; Suomi oli pakko teollistaa, ja nopeasti, mistä tosin yhtenä seurannaisilmiönä väestö keskittyi suuriin kaupunkeihin, ja keskittyy edelleen, tosin nyt tässä väestön keskittymisessä on jälkiteollisena aikana päästy toiseen vaiheeseen: meillä on kurjistuvia suuria kaupunkeja (Joensuu, Pori, Kotka), niitä joilla menee suhteellisen ok (Kuopio, Turku) ja voittajia (Helsinki, Espoo, Vantaa (?), Jyväskylä ja Oulu). Nämä voittajat ovat ensinnäkin kaikki sellaisia kaupunkeja, joissa on yliopisto tai sitten sellainen on ihan vieressä, ja siksipä Porikin haluaisi itselleen omansa, ja korvikkeeksi se onkin saanut ”yliopistokeskuksen”. Vielä tarttis tietää, mikä on yliopistokeskus. Toiseksikin, kaikki nämä kaupungit ovat satsanneet tietoteollisuuteen ja niihin on asettunut paljon it -alan elinkeinoelämää; Jyväskylässäkin (ja Oulussa) on oma vastineensa Piilaaksosta, samoin Espoolla. Ja Salonhan on nostanut jaloilleen, paitsi kori-ja lentopallo, myös Nokia omalta vaatimattomalta osaltaan.
Kurjilla ja uuskurjistuneilla alueilla tehdään provinsiaalista imagonkohotustyötä tosin muuallakin kuin Suomessa; esimerkiksi Liverpool Englannissa on kuuleman mukaan muutenkin esittelykelpoinen kulttuurikaupunki kuin että sieltä on lähtenyt Beatles ja eräs suosittu, punaisiin pukeutunut jalkapallojoukkue. Suomessakin on joitain jo pitkään taantuneita teollisuuskaupunkeja, kuten Pori, Kotka ja Lahti, jotka eivät muotoiluinstituuteilla, museoilla, meripäivillä ja jazzeilla yksin nouse, vaan oletuksena on, että tarvitaan nuoria “osaajia”, jotka parveilevat kuin haaskalinnut yliopistojen etäispäätteiden liepeillä. Oletuksena sitten että nuoret osaajat toisivat kaupunkiin paitsi veromarkkoja (mitä ihmeen veromarkkoja, tai siis euroja, akateemiset mukamas tuovat?), ehkä imagohyötyä ja tietenkin kasvattaisivat siinä sivussa tulevaisuuden veronmaksajia (mitä lapsia akateemiset mukamas tekevät?) Hyvä metafora näiden alueiden taantumiselle on, kuinka on käynytkään kaupunkien urheilujoukkeille Porin “Jazzille” ja melkein Ässillekin, samaten Kiekko-Hockey-Reipas-Lahdelle, tuolle Business Cityn joukkueelle.
Aluepolitiikan oikeutus helsinkiläiselle on, että edes osa maajusseista saataisiin pysymään kotiseudullaan. Helsingissä sijaitsee monia valtakunnallisia ja sellaisina ainutlaatuisia laitoksia, eikä tätä huomioida valtionosuuksissa riittävästi. Me olemme muun Suomen maksumiehiä ja -naisia. Aluepolitiikan nimissä joka maakunnan pääkaupungin on ollut saatava oma korkeakoulunsa, ja tämä eettisesti ylevä (kansalle koulutusta) ja käytännöllisesti viisas (jotta kaikki eivät muuttaisi pääkaupunkiimme) päämäärä on osin johtanut siihen, että korkeakoulutus on kärsinyt inflaation. Oman maakuntaopinahjon olemassaolon oikeutuksen puolustamiseksi, maakuntayliopistoissa ollaan oivallettu erikoistua. Tuloksena tästä meillä on yliopistoissa sellaisia aineita, joiden akateeminen status on kyseenalainen, tieteellisyydestä puhumattakaan. Kärjistäen, mistä tahansa saa hovikelpoisen oppiaineen kun perään lisätään sana tiede. Niinpä meillä onkin lastentarhan-, käsityön- ja kotitalouden opettajia aina maisteritasolla, ja samaten matkailun ja terveydenhuollon teoreetikkoja, puhumattakaan esimerkiksi metsänhoitotieteilijöistä, vaikka kaikki kunnia heille.
Köyhyys pitäisi suhteuttaa elinkustannuksiin, se ei Suomessakaan, jossa sentään taloudellinen luokkajako ei ole yhtä räikeää kuin monissa muissa maissa, voi olla absoluuttinen suure. Köyhyyskin on osittain suhteellinen ja kokemusperäinen kategoria; kyse on tavoitellun elintason saavuttamattomuudesta ja ehkä rikkaus pitäisikin ainakin osittain määritellä onnellisuutena, ainakin tyytyväisyytenä. Helsingissä kaikki merkittävä, kuten esimerkiksi asuminen, on pohjois-Suomea kalliimpaa, joten Helsingissä asuminen on merkittävä taloudellinen riskisijoitus. Autoverokin voisi tätä logiikkaa noudatellen olla progresssiivinen, asuinpaikkaan sidottu. Mitä tiheämpään asutulla seudulla autoa käytetään (tähän on keksitty paikannusjärjestelmät, oliko se nyt GPRS vai GRPS. Ei voi humanisti tietää), sitä korkeampaa veroa pitäisi tästä lystistä maksaa. Tällä tuettaisiin myös ihmisten jäämistä syrjäisille kotiseuduilleen, ja lyötäisiin kaksi aluepoliittista kärpästä samalla iskulla. Sitten vielä voitaisiin lisätä autoveroon yleisterveysmaksu (saastuttavana haittana sekä hengenvaarallisena käyttöesineenä) ja kollektiiviprogressio (ts. jos ajat autoa vain yksin, silloin maksat enemmän kuin ne joilla on esim. 2-4 tyyppiä kyydissä). Esitämmekin tätä liikenneministeriölle vakavastiotettavaksi ehdotukseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti