Moni arvokonservatiivi on huolissaan iltapäivälehtien lööpeistä. Minä en pidä niistä, mutta en pelkää että ne rapauttaisivat moraalini. Iltapäivälehdet toki voivat, ainakaan ne eivät anna älyllisiä stimulantteja. Vaikka en katsoisi televisiota tai kuuntelisi radioita, tiedän päällisin puolin, keitä ovat Lauri Tähkä tai Vappu Pimiä. Kohumissin tai hänen kanssaan naiva huippujääkiekkoilija viittaa tilanteeseen, jossa entisen Miss Etelä-Karjalan automessumissikilpailun 3.perintöprinsessan yleisösuosikin idea vuodelta 2003 kohtaa onnellisesti idean henkilöstä, joka on saattanut olla Pohjois-Pohjanmaan b-poikien entisen Suomi-sarjan joukkueen varamaalivahti vuodelta 1997. Minun ei tarvitse edes ostaa niitä lehtiä, joiden välittämään virtuaalitodellisuuteen lööpit viittaavat. Pysyn silti päällisin puolin kärryillä, mikä maassa on tärkeätä.
Virtuaalitodellisuus ei tarkoita internetin välityksellä tapahtuvaa kommunikaatiota ja vaihtuvia hyödykkeitä. Se viittaa iltapäivälehtien, radion ja television pyhässä allianssissa keskenään vaihtamaa keskenään identtistä aineistoa hyödykkeistetyistä hahmoista, joilla mahdollisesti saattaa olla joku referenssi todellisessa todellisuudessa, tai sitten ei. Saattavat olla pelkkiä photoshop-tuotteita, mene ja tiedä.
Miksi sitten pitäisi tai kannattaisi hermostua lööpeistä ja niiden propagoimasta maailmasta? Uskon, että kristillisdemokraattishenkisen moraalisen kauhistuksen lisäksi lööppitodellisuus ärsyttää koska
a) me, "tavalliset" ihmiset olemme virtuaalihahmoille pohjimmiltamme ja salaa kateellisia (vaikka emme haluaisikaan oikeasti myydä rauhallista anonymiteettiämme) koska näyttää siltä, että he saavat elantonsa tekemättä oikeasti mitään. Tämä mitääntekemättömyyden vaikutelma syntyy siitä, että näistä hahmoista tehdyissä jutuissa harvoin kerrotaan mitä he tekevät. He eivät tee vaan he ovat. Julkkisten tekeminen on olemista, media on julistanut heidät oloneuvoksiksi.
b) se jakaa ihmiset kahteen: niihin, jotka seuraavat mediavälitteistä todellisuutta ja niihin, jotka eivät seuraa. Lööpit syrjäyttävät jälkimmäisen ryhmän merkittävästä osasta arkipäiväistä, pinnallista kahvipöytäsosiaalisuutta, ja siksi jälkimmäinen ryhmä haluaa korostaa omaa erottelutajuaan ja kieltää mediavälitteisen todellisuuden arvon. Eritoten lööpit ovat syytettyjen penkillä, koska ne osoittavat "meidän" erottelukykyisten, "todellisuudentajuisten" "intellektuelliemme" maailman rajat: ne osoittavat meille, mikä on tässä nykytodellisuudessa niin tärkeää, että siitä pitäisi pystyä puhumaan. Lööpit viittaavat siis salaisuuteen, paljastamatta sitä niille (meille) snobihyväkkäille, jotka kieltäydymme lukemasta iltapäivälehtiä ja katsomasta televisiota. Lööpit siis nöyryyttävät ihmisiä, jotka mieluummin lukisivat kaunokirjallisuutta tai kuuntelisivat musiikkia kuin lukisivat kaunokirjailijoista tai muusikoista.
c) Media vääristää tai ainakin monimutkaistaa suhteemme todellisuuteen. Asioiden tärkeysjärjestys ja ontologia saattavat hämärtyä jos tiedämme yhtä jos toista lukemattakin sellaista esimerkiksi muusikoiden ruokavaliosta ja seksielämästä, vaikka emme olisi koskaan kuulleet heidän musiikkiaan, jonka takia heistä kai kuitenkin on tullut uutisoinnin arvoisia. Suosittelen mieluummin ruokavalion ja seksielämän harrastamista kuin sellaisista lukemista. Paitsi jos kyse on kelvottomasta musiikista, kurjasta ravinnosta tai huonosta seksistä. Näiltä kannattaa välttyä ja julistautua omaehtoiseen radiohiljaisuuteen, paastoon tai selibaattiin.
Iltapäivälehdet ovat kuin Kauniit ja rohkeat tai Salatut elämät: vaikka ei olisi kyseisiä tuotteita avannut kahteen vuoteen, mikään ei ole muuttunut. Kun viime vuonna lensin Norjassa asuessani Oslosta Helsinkiin ehkä neljä kertaa koko vuoden aikana, minulle tuli turvallinen olo. Suomessa ei näyttänyt mikään muuttuneen vaikka olin ollut poissa lyömässä sikäläiseen todellisuuteen lähtemätöntä leimaani. Suomalaisen todellisuuden tärkeimpiä asioita näyttivät olevan: pääministeri ja naiset, entinen mäkihyppääjä ja nainen, entinen missi ja entinen poliitikko ja miehet ja muut henkilöt, joiden voi päätellä oletusarvoisesti olevan "television suosikkijuontajia", joista ainakin yksi on antanut homeelle kasvot ja joista toinen hakee etunimensä mukaan nimettynä juhlapyhänä jätkä seuraaah.
Iltapäivälehdillä on arvonsa. Niissä on sanaristikoita ja sudokuita. Olen ollut sudokuriippuvainen. Sanaristikoiden ja sudokuiden parissa matkustavaisen aika katoaa mustaan aukkoon sangen sujuvasti. Suosittelen kuitenkin mieluummin kirjallisuuden lukemista. Ihmiset lukevat aivan liian vähän, viime vuosina myös minä. Yksi keskeinen syy tähän on ollut muun muassa katoamiseni sudokuista koostuvaan virtuaalitodellisuuteen, ja jotta voisin alkaa tekemään niitä sudokuita, omaan todellisuuteeni on kaupanpäälliseksi tarttunut myös tahroja viihdeteollisuuden virtuaalitodellisuuden tuotteista.
Riippuu itse kunkin esteettisistä mieltymyksistä, millaisilla mielteillä haluaa tajuntansa täyttää. Haluaako nähdä unia nuorien ja kauniiden televisiojuontajien arkihuolilsta, joista ei tiedä, ovat ne heidän arkihuoliaan, koska ei tiedä, kertooko juttu heidän arkihuolistaan vai representoivatko he vain kenties tunnettuina henkilöinä jotain. Vai haluaako mielleyhtymiä kenties hyvin informoidusta ja taitavasti tehdystä fiktiosta esimerkiksi Urho Kekkosesta, Stalinista ja Taisto Tähkämaasta. Muistan nimet lapsuudestani, jonka tietoisuuden ne onnistuivat jopa sangen ei-poliittisessa kodissa läpäisemään. Itse ajattelen mieluummin Tähkämaata kuin Tähkää. Tai siis hänen ideaansa, koska en tiedä, miltä hän näytti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti