Kun ennen ammatti määritteli aika pitkälle ihmisen identiteetin, nyt ammattien kanssa on niin ja näin. On niitä siis tietenkin olemassa, eivät ne ole tyystin kadonneet akateemisestakaan maailmasta. Ainakin lääkäri, opettaja ja juristi ovat ehkä ammatteja, tosin niissäkin työnkuvaan kuuluu nykyään paljon sellaista oheissälää, joka ei suoranaisesti ole kyseisten ammattien osaamisen ytimessä. Diplomi-insinööriä ja ekonomia en enää väittäisi ammateiksi, sillä kyseisiä tutkintoja suorittaneet ovat tyypillisesti johtajatehtävissä, joissa substanssina on johtajuus, ei tekniikka tai talous, joihin heidät on koulutettu.
Enää ei kuitenkaan ammatteja ole vanhanaikaisessa mestari-kisällimielessä, jolloin yksi oppiarvo tai ainakin yksi oppi takaisi yhden vakiperustaisesti määriteltävän osaamisen, jota voi tehdä yhdessä paikassa ja usein vain yhdessä ja samassa vakanssissa. Corporate brand manager tai projektipäällikkö eivät ole ammatteja, koska niitä ei voi siirtää paikasta toiseen, vaan tehtäviä, ja tehtävät on tilannekohtaisesti määritelty työsopimuksissa. Ne eivät ole siis ammatteja vaan aksidensseja. Nyt pysyvää on vain oppiarvo, jota hieman erilaisilla ansioluetteloilla painotettuna ja päivitettynä myydään eri paikkoihin, yleensä sellaisiin paikkoihin, joista saa rahaa. Siis työpaikkoihin, mikä sana luultavasti tultaneen korvaamaan tilanteen mukaan osuuskunnilla tai osaamiskeskuksilla.
Työnantajat vaativat työntekijöiltään sitoutumista arvoihinsa, ja näiden vaatimuksien määrä lisääntyy suoraan verrannollisesti suhteessa työsuhteiden keskimääräiseen lyhentymiseen. Tässä on tietty paradoksi, sillä paras sitouttaja työhön taitaa olla mahdollisuus nähdä oman työnsä jäljet, oikeus, joka on pätkätyöläiseltä lähes jäävätty. Ei fordismi eli liukuhihnatyö ole mihinkään hävinnyt. Kun aikaisemmin hihnan vieressä seisoivat vierekkäin työntekijät, joilla oli jokaisella sananmukaisesti oma, tarkkarajaisesti määritelty paikkansa ja paikan määrittelemä tehtävä, nyt sillä hihnalla ovat työntekijät itse. Toiseksi paras sitouttaja lienee mahdollisuus osallistua oman työnsä suunnitteluun, ja senkin kanssa on pätkätyöläisillä vähän niin ja näin, koska he yleensä astuvat enemmän tai vähemmän lastattuun laivaan, tyypillisesti suorittamaan jostakin rajatusta projektista jonkin rajatun vaiheen. Tosin, mikäs siinä, jos laiva on lastattu hyvin.
Jälkiteollinen prekaari ei kuitenkaan ole tuomittu kadotukseen. Moni aikalaisanalyytikko - mm. John Urry - tarjoaa kulutusta mahdollisuutena rakentaa identiteettiä jälkiteollisessa tai jälkituotannollisessa maailmassa. Epävarmalle sielulle turvasatama löytyy tutuista kulutustavaroista, tai tarkemmin ottaen, merkeistä - eli brändeistä, kuten nykyään sanotaan - joihin oma identiteetti kytketään ja joilla sitä rakennetaan. On Marlboro-miehiä, Audi-miehiä ja niin edelleen. Naisista en osaa sanoa, koska en ole sosiaalistunut naisten brändimaailmaan.
Kuluttaminen tarjoaa kuitenkin aivan yhtä hataran eksistentiaalisen perustan kuin tuotannollinenkin oleminen. Brändien ja niiden kuluttajien suhde on yhtä epätasa-arvoinen ja epäsuhtainen kuin työntekijöiden ja työnantajienkin: kun olet kerran hankkinut puhelinliittymän tai kuntosaliketjun jäsenyyden, sinun oleman pitää Töks-mies (tai nainen), joka levität mehiläisen tavoin Töks-ilosanomaa logovaatteilla ja liittymislahjarepuilla joita saat vain tämän kerran ilmaisiksi siitä hyvästä että "vain tämän kerran" saat ainutlaatuisena liittymistarjouksena ilmaisen jäsenyyden töksiläisyyteen sadaksi vuodeksi, mistä sinut vapauttaa vain molemminpuolinen aivohalvaus. Jäsenhankintansakin ovat ulkoistaneet, jäsenilleen. Tai sitten olet naisen nimistä puhelinliittymäoperaattoria käyttävää kannettavaa matkapuhelinta kantava ja käyttävä nainen tai mies, kunnes luottokelvottomuus sinut vapauttaa vararikkoon, jolloin et enää ole kelvollinen kuluttajakansalainen.
Vaatimus brändiin sitoutumisesta on kohtuuton ja mahdoton, sillä eivät bränditkään kuluttajaihmisiin sitoudu. Ne pakenevat meitä. Posti ei ole enää entisensä, juuri siinä vaiheessa kun oli jo unohtanut, mikä oli Postipankin entinen nimi, se ei enää ollutkaan Leonia. Puhumattakaan autoista.
Isälläni oli kaveri, jonka piti pitkään päivittää aina itsensä, kun BMW julkisti uuden tuotteen, vaikka se olisi tarkoittanut lähinnä etusäleikön kulmanoikaisua. Se oli silloin turvallisen teollisilla 60-70 -luvuilla, jolloin etusäleikköjä ei vielä oiottu, sillä autot olivat pyöreähköjä. Onneksi hän ei ollut nissanisti. Eiku datsunisti. Eiku nissanisti. Vai oliko se sittenkin datsunisti. En tiedä, elääkö Upi enää - rauha hänen levottomalle edelläkävijäkuluttajasielulleen joka tapauksessa - mutta jos hän eläisi, ja olisi BMW:n sijasta ajanut mainittua japanilaista autoa - onko se muuten sama auto kun sen nimi muuttuu? - niin hän olisi hullujenhuoneessa.
PS. On kuitenkin yksi maailma, kummallinen reliikki, jossa ammatit edelleenkin määrittelevät ihmisen olemusta ja olemista. Lastenohjelmat. Niiden sankareina on sellaisia kuin rakennusmestari-robert, postimies-petri, palomies-pasi ja niin edelleen. Perinteistä maailmaa ne edustavat - ja ehkä jopa propagoivat? - toisellakin tavalla: ne perustuvat kovin perinteiseen sukupuolitettuun roolijaotteluun, jossa on miesten töitä ja naisten askareita, miesten sankaruutta ja naisten avustajuutta. Jos ihan tarkkoja ollaan, lastenohjelmat ovat paradigmaattinen esimerkki vanhan ammattikansalaisuuden ja kuluttaja-asiakkuuden kohtaamisesta: niiden katsojat uusintavat lastenohjelmiin sosiaalistumisen kautta maailmaa, joka perustuu ammatti-identiteettiin. Lastenohjelmat ovat siis teollismodernin yhteiskunnan vastaisku jälkimodernille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti