Tulevaisuuden koulu?

Kauhajoen koulusurma on antanut aihetta huolestua koululaisten sosiaalisten suhteiden ja maailmankuvan pirstoutumisesta. Nykyinen koulujärjestelmä, jossa maailma pilkotaan oppiaineisiin tuntikehyksen puitteissa, ei ainakaan auta asiaa.

Tulevaisuuden haasteet, jotka ovat jo itse asiassa tätä päivää, liittyvät suurien ongelmakokonaisuuksien haltuunottamiseen. Näitä haasteita ovat esimerkiksi ilmastonmuutos, monikulttuurisuuden ymmärtäminen, kansanterveyden romahtaminen ja kestävä kehitys. Näiden ilmiökokonaisuuksien hahmottaminen vaatii oppiaineiden rajat ylittävää tarkastelutapaa ja opetussuunnitelmien radikaalia uusimista. Nippelitiedolla ei tulevaisuudessa pääse pitkälle muualla kuin pubivisailuissa.

Tulevaisuuden koulussa tulee aktiivisesti valmistaa koululaisia kohtaamaan tulevaisuuden maailma, jonka aikuisia nykykoululaiset ovat. Ei riitä, että ympäristökasvattaja tai maahanmuuttaja käy koululuokissa pari kertaa vuodessa tai että oppilaille näytetään Al Goren tai John Websterin ilmastonmuutosaiheinen elokuva.

Koulun opetussuunnitelmassa eri oppiaineet kilpailevat keskenään koululaisten huomiosta tuntikehyksessä. Paljon parempi olisi, että koko opetussuunnitelma rakennettaisiin siten, että siinä olisivat kestävän kehityksen, terveellisten elämäntapojen ja monikulttuurisuuden näkökulmat mukana kaikessa opetuksessa sisäänrakennettuna. Tämä pitäisi huomioida sekä opettajankoulutuksessa että oppikirjoja päivitettäessä.

Oppikirjat pitäisi suunnitella siten, että niissä esitettäisiin ydinperheiden sijaan erilaisia perhemalleja ja kulutuskeskeisen elämäntavan sijasta näytettäisiin esimerkkejä siitä, että roinan voi korvata laadukkaalla yhdessäololla. Opettajien pitäisi rohkaista oppilaita projektitöihin, joissa koetettaisiin ymmärtää ongelmia ja kehittää niihin ratkaisuja, ja oppia ymmärtämään syy-yhteyksiä erilaisten ilmiöiden välillä. Jos oppilaat eivät ymmärrä ilmastonmuutoksen syitä ja seurauksia ja käsitä paikallisen elinkeinoelämän ja maailmantalouden suhteita, he ovat kuin pursia valtamerellä ilman ohjaimia.

Martti Ahtisaarelle rauhannobel

Nyt se sitten tuli; se, jota Suomessa odotettiin lähes yhtä kiihkeästi ja jopa pakkomielteisesti kuin aikoinaan jääkiekon mm-kultaa ja euroviisujen voittoa: Martti Ahtisaari sai rauhan nobelin.

Kuten aina Miss Universum -kisojen alla (sen Suomi on sentään voittanutkin kahdesti), suomalainen lehdistö tapaa aina pitää suomalaista edustajaa kilpailun ennakkosuosikkina. Me kaipaamme aina niin kipeästi tunnustusta ulkopuolelta siitä, että me olemme hyviä jossakin. Tottuneena suomalaismedian hypetykseen, sitä yllättävämpi Ahtisaaren palkinto onkin.

Ahtisaaren lisäksi, suomalainen media on kasannut nobelpaineita Paavo Haavikon harteille jo parisenkymmentä vuotta. Haavikko ei koskaan ehtinyt saamaan tunnustusta ainakaan elinaikanaan, sillä ruohoja on kirjailijoiden nurmikolla liian monta.

Viime vuonna sain sisäpiirivinkin Al Goren rauhanpalkinnosta, joten Goren palkintoa, joka laajensi rauhanpalkinnon sovellusalaa, ei voinut pitää yllätyksenä. Ahtisaaren nobel on kuin elämäntyöoscar; tämä Namibian itsenäisyyden kansallissankari, Acehin ja Serbiankin läpikäynyt konkari, joka aina kutsutaan paikalle silloin kun palaa, on nobelinsa ansainnut.

Muistan kun Mara tuli mustana hevosena mukaan presidenttigalluppeihin 90-luvun alkupuolella. Minä muiden muassa innostuin tästä puoluepolitiikan ulkopuolisesta hahmosta, mllaiseksi presidentin olen aina nähnyt, ja innostuin siinä määrin, että kävin jopa äänestämässä Demareiden kaikille avoimessa esivaalissa Ahtisaarta.

Taisi olla Nyt-liitteen räkänokkajournalismi, joka totesi Ahtisaaresta aikoinaan, että hän on kiinnostunut "ihmissoikeuksista". Nyt taisi tulla pitkä nenä tälle toimittajaharjoittelijalle.

Sitten loppuun sopii inhimillinen paljastus. Mitä Mara syö? Minulla ja hänellä oli sama lähikauppa Töölössä muutamia vuosia sitten, ja näin Ahtisaaria kulmilla useasti. Kerran näin Martinkin kaupassa. Hän osti - makkaraa.

Onnea vielä kerran emerituspresidentti Ahtisaarelle!

Ilmastopolitiikka on rauhanpolitiikkaa

Punainen matto on valmiina. Ketähän se odottaa?

Olin saanut juuri sisäpiiriystäviltäni tekstiviestillä asiantuntijavinkin, että mattoa tulisi pian astumaan USA:n melkein presidentti Al Gore. Odotin kamera kädessä Al Goren saapumista Oslon Rådhusetin eli kaupungintalon pääovista useita tunteja, palellen, nälkäisenä ja kusihätäisenä.



Ja sitten sieltä ulostautuikin vain joukko tällaisia vakavan ja viisaan näköisiä miehiä. ME HALUAMME AL GOREN!



Tämänvuotisen Nobelin rauhanpalkinnon saamisen kunnian Yhdysvaltain entinen varapresidentti Albert "Al" Gore onnistui miltei omimaan hallitustenväliseltä ilmastopaneeli IPCC:ltä, jonka kanssa sen jakoi.

Leikki sikseen, Al Gore on käyttänyt tunnettuuttaan hyväkseen kiitettävällä tavalla, nostaessaan ilmastonmuutoksen yleiseksi keskustelunaiheeksi. Hän, jolla on melkein valta mutta mikrofoni ihan kokonaan, kuunnellaan, ja kuunnellaan vieläkin enemmän nyt kun hänellä on myös kunnia.

Al Gore on nostattanut tietoisuutta maapalloa väistämättä uhkaavasta ilmastonmuutoksesta jo kymmeniä vuosia. Tuomiopäivän profeetta? Ehkä. Vaikkei ilmaston lämpenemistä - johon ihmisen osuutta muutamat tuomaat vieläkin epäilevät - voisikaan kokonaan pysäyttää, muutoksen kulmakerrointa voi kuitenkin hidastaa, ostaa meille ja jälkipolvilleen lisää aikaa. Samalla voi ehkä ostaa hieman lisää aikaa Al Gorelle, jonka epäillään tekevän comebäckin politiikkaan takaovista, joskin paraatisellaisista tätä seuraavissa USA:n presidentinvaaleissa, joissa häntä ei ehkä pidetä ainoastaan enää ehkä tavalliselle kansalle hieman liian fiksuna miehenä vaan messiaana.

Al Gore on kiertänyt eräänlaisena saarnamiehenä, jonka aseina Raamatun sijasta ovat olleet Powerpoint, diaprojektori ja kavereidensa tilastot. Retorisesti Gore on taitava, tosin retoriikan tutkijalle hänen keinonsa ovat helposti läpivalaistavissa. Hän sitoo kuulijansa seuraamaan tarinaa kertomalla sydäntäsärkeviä omakohtaisia tarinoita keuhkosyöpään kuolleesta siskostaan ja miltei auto-onnettomuudessa kuolleesta pojastaan, jotka herättivät Goren tajuamaan - mutta mitä? Kun Gore vetoaa tutkittuun asiantuntijatietoon, hän käyttää episteemisiä modaliteetteja hyväkseen, vakuuttaen kuulijansa asiantuntemuksestaan lisäämällä lähteensä pienellä epiteetillä "my (good old) friend".

Al Goren sanoma on tullut tunnetuksi myös parhaan dokumenttielokuvan oscarin voittaneesta elokuvasta Epämiellyttävä totuus, jonka myös Gore miltei onnistui omimaan. Useimmat tietävät Al Goren elokuvan, mutta harvat sen, että sen on ohjannut Davis Guggenheim. Jutun elokuvasta ja sen esitelleestä Kai Ovaskaisesta - yritys Suomen Al Goreksi - voi lukea tämän blogin juttuarkistosta heinäkuulta (linkki http://perukangas.blogspot.com/2007/07/epmiellyttv-totuus.html).

Oscar-komiteaankin Goren retoriikka puri. Toki ilmastonmuutos on maailmanlaajuinen ilmiö, ja se koskettaa kaikkia. Sen ehkäisyssä ovat rikkaat maat avainasemassa, mutta eniten se tulee koskettamaan köyhiä. Tässä mielessä kyse onkin kansainvälisestä solidaarisuusprosessista par excellence.



Ylläoleva valokuva osoittaa, että ympäristöpolitiikka todellakin on rauhantyötä. Infotaulun mukaan saasteet tappavat 3 miljoonaa henkeä vuodessa, ja tämäkin arvio taitaa olla alakanttiin. Kuva on englantilaisvalokuvaaja Steve Bloomin luontokuvanäyttelystä "Spirit of the World", joka on esillä Oslon Rådhusetin ja Nobelin rauhankeskuksen välissä. Upeita valokuvia ryydittävät tilastotiedot. Metodi on siis samankaltainen kuin Al Gorella, tuetaan omaa esitystä auktoriteeteilla.

Suomen ilmastopolitiikka on ollut tähän mennessä surkeaa, siellä Albanian ja Valko-Venäjän, näiden demokratian ja uuden teknologian edelläkävijämaiden tasolla. Nyt tosin Matti Vanhanen on yrittänyt kerrankin osoittaa edelläkävijyyttä (ehkä kuiskaajansa Oras Tynkkysen opettamana), ja ilmastosta on tullut Suomessa asia ihan vasta viime viikkoina; ero siinä, missä määrin aiheesta kirjoitetaan Hesarissa verrattuna viime käyntiini Suomessa, on tuntuva. Norjan päälehti Aftenpostenissa asiasta tosin kirjoitetaan päivittäin, ja äskettäisissä kunnallisvaaleissa ilmasto oli jopa kunnallisvaaliteemana, ja SV:n epäillään hävinneen vaalit siksi, että heidän ympäristöministerinsä ei ole onnistunut pitämään oman sektorinsa puolia.



Ylläoleva kuva kertoo, että Lontoossa ruuhkamaksut ovat vähentäneet liikennettä 20% neljässä ja puolessa vuodessa. Tukholmassa ruuhkamaksut ovat vähentäneet liikennettä 10% vaivaisessa vuodessa. Ilmastonsuojelun voisikin aloittaa esimerkiksi säätämällä Helsinkiin tietullit, tai edes ruuhkamaksut.

Suurin yksittäinen syy ilmastonmuutoksen on tuhlaileva luonnonvarojen - etenkin orgaanisten polttoaineiden - käyttö. Allaoleva kuva toteaa, että nyt käytämme öljyä kahdessa viikossa saman verran kuin vuonna 1950 käytettiin vuoden aikana, ja että siitä puolet kuluu liikenteessä. Liikennettä on siis pakko rajoittaa, ja energiaystävällisiä kulkuneuvoja kehitettävä. Saastuttamatonta energiaa on suosittava.

Epämiellyttävä totuus

Kai Ovaskainen.
Kuvalähde: http://www.kuntatyo.fi/ammattikuvaukset/viestintajohtaja.html

Horisontin elokuvaopintopiiri katsoi keskiviikkona 21.2. kello 16 Bill Clintonin varapresidenttinä tunnetun Al Goren kirjaan perustuvan, ilmastonmuutoksesta keskustelua herättäneen elokuvan "Epämiellyttävä totuus". Asian ajankohtaisuudesta ja kiinnostavuudesta kertoo se, että paikalle Horisontin kahvilaan elokuvaa katsomaan oli saapunut parisenkymmentä ihmistä.

Al Goresta piti kerran tulla Yhdysvaltain presidentti, ja tulikin – ainakin melkein. Hän hävisi vuoden 2000 presidentinvaalit äärimmäisen niukasti ja hieman kyseenalaisesti George W. Bushille. Tämän jälkeen Gore jätti politiikan ja omistautui ilmastonmuutoksen kiertäväksi lähettilääksi. Al Gore on kuitenkin jo pitkään, opiskeluajoistaan saakka ollut kiinnostunut ympäristöasioista.

Tänä vuonna Oscar -ehdokkaana olevan elokuvan on ohjannut Davis Guggenheim. Elokuvassa esitetään järkyttäviä havaintoesimerkkejä jäätiköiden sulamisesta ja näytetään, millaiseksi rantaviiva monin paikoin muuttuisi, jos esimerkiksi Grönlanti tai osa Etelämantereesta sulaisi. Grönlannin sulaminen aiheuttaisi merenpinnan kuuden metrin nousemisen, ja jo tällä olisi katastrofaaliset vaikutukset.

Al Gore toteaa, että on harhaluulo, että viimeaikaiset merkit ilmaston lämpenemisestä olisivat sattumaa ja että ne mahtuisivat normaalin lämpötilan vaihteluvälin sisälle. Ilmakehän hiilidioksidipitoisuudella ja maapallon keskilämpötilalla on selvä yhteys, jonka voi havaita tilastoista. Toinen harhaluulo on se, että yksittäinen ihminen ei voisi tehdä paljoakaan ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi. Me voimme kaikki esimerkiksi kilpailuttaa sähköyhtiömme, ryhtyä kierrättämään ja käyttämään julkista liikennettä oman auton sijaan työmatkoillamme.

Elokuva liittyi paitsi Horisontin elokuvakerhoon, on se myös osana Vihreiden kansanedustajaehdokas Kai Ovaskaisen kiertuetta, jossa hän on esittänyt elokuvaa eri puolilla Helsinkiä. Ovaskaisella itsellään on vankka elokuvaharrastajan tausta, hän on toiminut Pirkanmaan elokuvakeskuksen toiminnanjohtajana ja lisäksi hänellä on ollut useita elokuva-alan luottamustehtäviä. Viimeiset seitsemän vuotta hän on työskennellyt Vantaan viestintäjohtajana.

Artikkeli on julkaistu alun perin Horisontin uutisarkistossa, ja sen voi lukea klikkaamalla otsikon linkkiä.