Poliittiset esikuvani

Tarkastelen seuraavaksi sellaisia poliittisia vaikuttajia, jotka sopivat esikuviksi jonkun henkilökohtaisen ominaisuutensa tai toimintatapojensa vuoksi. En tietenkään voi allekirjoittaa kaikkien allaolevien poliittisten vaikuttajien toimintaa kokonaisuudessaan, eikä täydellistä poliitikkoa olekaan, sellaista kaipaavan on itsensä ryhdyttävä ehdokkaiksi. Lukuohjeena huomautettakoon, että tämä ei ole paremmuusjärjestys, eli nimet eivät ole missään henkilökohtaisessa rankingjärjestyksessä vaikutuksensa mukaan.

Che Guevara Che kelpaa esikuvaksi innostajana, joka onnistui vapaamuotoisen kansalaistoiminnan johtajana järkyttämään koko systeemiä siinä määrin että jopa ulkovaltoja piti kutsua apuun. Lisäksi Che lienee kaikkien aikojen puhuja. Ja onhan siitä tehty makeita tuotteita, miehestä, joka on ennen kaikkea ikoni, sitten vasta lihallinen ihminen.

Pentti Linkola Linkolasta ei aina tiedä, provosoiko hän vai onko tosissaan, mutta ainakin nykymuotoiselle suomalaiselle vihreälle liikkeelle Linkola on ollut ohittamaton oppi-isä. Linkola muistuttaa siitä, että maapallon ajatteleminen on ihmislajin elinehto, vaikka sitten yksittäisten ihmisten pitääkin tehdä uhrauksia tämän hyväksi.

Arne Naess Toi Mahatma Gandhin väkivallattoman vastarinnan opin Pohjoismaihin, linnoittautuessaan opiskelijoineen telttojen kanssa uhatulle joelle 60-70 -luvun vaihteessa. Ja onko joku sanonut, ettei kansalaistoiminta kannata? Esikuva kaikille myöhemmille luonnonsuojeluliikkeille, Koijärvestä Kaupunkimetsäliikkeeseen.

Mahatma Gandhi Gandhi opetti, ettei väkivallattomuuteen voi vastata väkivallalla.

Osmo Soininvaara Ode on yleensä oikeassa, silloinkin kuin hänen kanssaan olisi eri mieltä. Ode osaa lukea tilastoja ja tutkimuksia, mikä on päättäjissä hämmästyttävän harvinaista, ottaen huomioon että monilla heistä kuitenkin pitäisi olla yliopistollinen pätevyys. Ode on sillä tavalla puolueensa yläpuolella, että hänellä on varaa olla mitä mieltä hyvänsä hankalistakin kysymyksistä. Järjen ja faktojen edustaja politiikassa.

Outi Alanko-Kahiluoto Esimerkki siitä, miten paljon silkka usko niihin asioihin, joista on joko omakohtaista kokemusta tai ymmärrystä, saa ihmisen jaksamaan ja ehtimään. Ja Outilla on tätä kokemusta ja ymmärrystä aika laajalti. Hän on pätkätyöläisten ja apurahansaajien edustaja, henkilö, joka on miltei yksin onnistunut normalisoimaan nk. epätyypilliset työsuhteet. Tieni on kohdannut Outin kanssa monessa paikassa, eniten nuorten työpajatoiminnan mutta myös Kaupunkimetsäliikkeen kautta.

Yrjö Hakanen Tämä pahamaineinen valtuustokokouksien venyttäjä, jonka ontumaton logiikka muistaa muistuttaa muiden puolueiden edustajia siitä, että kaupunki ei ole liikeyritys, monistaa itsensä kaikkiin sellaisiin paikkoihin Helsingissä, joissa tapahtuu. Ja joissa ei tapahdu. On yhtäkuin Suomen Kommunistinen puolue varmaan jo 4.vuosikymmentä, ja on ottanut puolueensa ulkosiiveksi puolueettomia asukasaktiiveja. Tietysti sympatiseeraan valtuutettuja, jotka haluaisivat perheensä luokse kokouksista, mutta nostan silti hattua Yrjölle. Lahjomaton voima.

Urho Kekkonen Minulle Suomen ikuinen kuningas, riippumatta siitä, mitä myöhempien aikojen kriittinen tutkimus hänestä keksii löytää. Lapsena huolestuin hänen heikkenevästä terveydentilastaan niin että olin vakuuttunut siitä, että ilman uutta Kekkosta ei selvitä.

Ilkka Hakalehto Herra ykköspolttaja, joka käräytti rötösherrat Helsingin metrohankkeesta. Suomalaisen politiikan hannukarpo paljon ennen kuin soinilaiset oli keksitty. Ei pelännyt ketään, mutta sen sijaan häntä pelättiin puoluerajojenkin ylitse. En mä nyt niin tarpeelliseksi näkisi tosin pelon herättämistä, kunnioituskin riittäisi.

Heidi Hautala Suomen virallinen omatunto ulkomaailmalle, joka muistaa aina juurensa vapaamuotoisessa kansalaistoiminnassa. Olin hyvin vaikuttunut hänen soittaessaan kesken seminaarin apulaiskaupunginjohtaja Saurille keskeyttääkseen metsätyöt Keskuspuistossa.

Martti Ahtisaari Maailman paras neuvottelija, jonka kohtelu omassa kotimaassaan on ollut häpeällisen huonoa. Kun hänelle presidenttinä naurettiin ulkoisten ominaisuuksiensa takia ja kun hänen toimintansa tunnustettiin muualla vaan ei meillä antamalla hänelle Nobelin rauhanpalkinto, suomalainen lehdistö vaikeni häpeästä.

Pekka Haavisto Innosti ja yhdisti muuten epäpoliittisia ihmisiä ennennäkemättömällä tavalla äänestämään Vihreitä eduskuntavaaleissa -87 ja sitten presidentinvaaleissa teki miltei mahdottomasta mahdollisen. Ihmeentekijä.

Paavo Arhinmäki Aktivisti, joka toivon mukaan pysyy aktivistina ministerinäkin. Toivon kuitenkin, että hän muistaa tehdä kotiläksynsä eikä populismissaan sorru halpahintaisuuteen, kuten presidentinvaaleissa hänen sekoittaessaan Pekka Haaviston Sauli Niinistöön. Arhinmäki muistuttaa, että populismia on positiivistakin laatua.

Pekka on parempi kuin puolue

Olen Kekkosen ajan lapsi. Muistan alakouluikäisenä syvästi huolestuneeni kuullessani huhuja että UKK ei olekaan ikuinen, ja olin vakuuttunut että ainoa keino Suomelle selvitä on valita presidentiksi jompi kumpi hänen pojistaan, Timo tai Taneli. Piti saada uusi Kekkonen.

Saatiin Koivisto. Tunsin Maunon nimeltä, hän sentään oli ollut virkaatekevänä presidenttinä Urkin sairasloman ajan. Valveutuneena vajaat 11-vuotiaana kuuntelin radiosta ääntenlaskentaa, tehden tukkimiehen kirjanpitoa, toivoen että minulle turvallisuutta edustava Koivisto pääsisi suoraan läpi ensimmäisessä laskennassa. Näin kävikin, kiitos Kalevi Kivistön, joka testamenttasi valitsijamiehensä hänelle. Pidin Koiviston kuvaa tovin seinälläni.

Kaksi kautta Koivistoa riitti, kiitos perustuslainmuutoksen, jonka Koivisto itse oli kätilöinyt. Olin itse 90-luvun alussa Kokoomuksessa, ja Kokoomus järjesti suuren maailman tyyliin esivaalit, joissa Ilaskivi voitti selvästi Salolaisen, jonka puolesta olin tehnyt töitä. Ilaskivestä sentään ei tullut presidenttiä, ja itse ihastuin Martti Ahtisaaren ehdokkuudesta niin että kävin äänestämässä häntä demareiden avoimissa esivaaleissa ja sitten toisella kierroksella. Ekalla kierroksella olin antanut ääneni Claes Anderssonille, tuolle viisaalle kulttuuripersoonalle, joka oli ollut kulttuuriministerinä silloin kun olin virkamiesharjoittelussa hänen ministeriössään.

Ahtisaaren jälkeisissä kaksissa vaaleissa äänestin ensimmäisellä kierroksella rohkeaa ihmisoikeus- ja kansalaisaktivistia Heidi Hautalaa. Vuoden 2000 vaalien toisella kierroksella ääneni sai Tarja Halonen, toisella kierroksella vuoden 2006 vaaleissa taas päätin että ääneni saa se ehdokas, joka onnistuu vakuuttamaan minut livenä kun Halonen ei mielestäni ollut ihan täyttänyt odotuksiani arvojohtajana. Tarja Halosen tilaisuus peruuntui ja Saulin onnistuin tapaamaan ja vaihtamaankin hänen kanssaan muutaman sanan (kts. aiheesta bloggaus, joka löytyy klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa). Sauli sai tuolloin ääneni.

Minulla ei ole mitään Saulia vastaan. Hän on varmaan ihan hyvä mies. Olen kuitenkin kaikissa tähänastisissa vaaleissa pyrkinyt löytämään mielestäni parhaan ehdokkaan, siitä riippumatta missä puolueessa hän on aikaisemmin toiminut, koska kyse on henkilövaalista. Olen äänestänyt Kokoomuksen, Demareiden, Vasemmistoliiton ja Vihreiden ehdokasta. Nyt valinta on harvinaisen helppo. Tarjolla on paras presidenttiehdokas minun elinaikanani, Pekka Haavisto, kansainvälinen, keskusteleva, suvaitsevainen, verkottunut avoimen Suomen edustaja.

Päätöntä kokovartalopääjohtamista

Osuuskauppaketju Keskon pääjohtaja Martti Halmesmäki antoi tunnustusta naispääministeri Mari Kiviniemelle. Aiheesta, sillä hän on edustava. Oikea kokovartalopääministeri. Tosin monella yritysjohtajalla on kokovartaloasennevamma.

Jos politiikka palautuu silkaksi edustamiseksi, kaikki valta voitaneen delegoida elinkeinoelämälle, virkamiehistölle ja korporaatioille. Sitten meidän ei kaikkien tarvitsisi pelätä, mitä nämä kabineteissa ähkyviksi lihotetut virtahevot meistä ajattelevat.

Onneksi sentään kannatusprosentti, ei rasvaprosentti määrää sen, kuka asioistamme päättää ja kuka meitä edustaa ja johtaa. Muuten ei Martti Ahtisaaresta olisi koskaan tullut presidenttiä ja me joutuisimme rukkaamaan valtiosääntöämme jotta Alexander Stubb voitaisiin julistaa elinikäiseksi kuninkaaksi.

Martti Ahtisaari oli kiinnostunut paitsi ihmissoikeuksista, oli myös ensimmäinen presidenttimme joka teki laajamittaisia vienninedistämismatkoja. Jotka olivat varmaan horisontaalisia, hih heh. Tässäkö kiitos siitä että päättäjät ottavat matkoilleen mukaan tankeroita, jotka taaperoivat valtiovierailut seiväsmatkoiksi? Onko tämä sitä paljon peräänkuulutettua yritysten yhteiskuntavastuuta että ymmärtävät kumppanuuden hengessä ryhtyä päättäjiemme lifestyle coacheiksi, personal trainereiksi ja stylisteiksi? Kun elinkeinoelämän lainalaisuudet ja diskurssit ovat viimeisen 20 vuoden aikana lisääntyvässä määrin vallanneet alaa myös muilla yhteiskunnan sektoreilla, ajattelin sellaisia asioita kuin tulosvastuu, mittaaminen, prosessikuvaukset ja henkilökohtaiset palkanlisät. En tällaista. En myöskään ajatellut, että muodollinen pätevyys tarkoittaisi 90/60/90.

Jos oikein naisen kelpuuttaisi edustamaan maatamme maailmalle, niin kukas sen parempi kuin Mari Puoskari. Hänhän pitää kuuleman mukaan kunnostaan huolta. Ainakin nähtävästi. Ja ihan oikeasti, voin vahvistaa tämän huhun todenperäisyyden. Hän pätevöityi laitettuaan aidat nurkkaan, kuten Bryggare ikään.

Meidän tulisi katsoa,kuinka asiat tehdään Ameriikassa. Siellä on valittu presidentiksikin filminäyttelijä ja kuvernaattoriksi kaappi. Ei se mitään, että yksi oli vähän dementoitunut ja toinen vähän terminoitunut. Heidät on ainakin helppo laittaa kaappiin. Arskan kohdalla tosin tarvitaan aika iso kaappi.

Uutisen, josta voi tarkistaa, mitä toimittaja oikein on kirjoittanut siitä, mitä se oikein sanoi, voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Martti Ahtisaarelle rauhannobel

Nyt se sitten tuli; se, jota Suomessa odotettiin lähes yhtä kiihkeästi ja jopa pakkomielteisesti kuin aikoinaan jääkiekon mm-kultaa ja euroviisujen voittoa: Martti Ahtisaari sai rauhan nobelin.

Kuten aina Miss Universum -kisojen alla (sen Suomi on sentään voittanutkin kahdesti), suomalainen lehdistö tapaa aina pitää suomalaista edustajaa kilpailun ennakkosuosikkina. Me kaipaamme aina niin kipeästi tunnustusta ulkopuolelta siitä, että me olemme hyviä jossakin. Tottuneena suomalaismedian hypetykseen, sitä yllättävämpi Ahtisaaren palkinto onkin.

Ahtisaaren lisäksi, suomalainen media on kasannut nobelpaineita Paavo Haavikon harteille jo parisenkymmentä vuotta. Haavikko ei koskaan ehtinyt saamaan tunnustusta ainakaan elinaikanaan, sillä ruohoja on kirjailijoiden nurmikolla liian monta.

Viime vuonna sain sisäpiirivinkin Al Goren rauhanpalkinnosta, joten Goren palkintoa, joka laajensi rauhanpalkinnon sovellusalaa, ei voinut pitää yllätyksenä. Ahtisaaren nobel on kuin elämäntyöoscar; tämä Namibian itsenäisyyden kansallissankari, Acehin ja Serbiankin läpikäynyt konkari, joka aina kutsutaan paikalle silloin kun palaa, on nobelinsa ansainnut.

Muistan kun Mara tuli mustana hevosena mukaan presidenttigalluppeihin 90-luvun alkupuolella. Minä muiden muassa innostuin tästä puoluepolitiikan ulkopuolisesta hahmosta, mllaiseksi presidentin olen aina nähnyt, ja innostuin siinä määrin, että kävin jopa äänestämässä Demareiden kaikille avoimessa esivaalissa Ahtisaarta.

Taisi olla Nyt-liitteen räkänokkajournalismi, joka totesi Ahtisaaresta aikoinaan, että hän on kiinnostunut "ihmissoikeuksista". Nyt taisi tulla pitkä nenä tälle toimittajaharjoittelijalle.

Sitten loppuun sopii inhimillinen paljastus. Mitä Mara syö? Minulla ja hänellä oli sama lähikauppa Töölössä muutamia vuosia sitten, ja näin Ahtisaaria kulmilla useasti. Kerran näin Martinkin kaupassa. Hän osti - makkaraa.

Onnea vielä kerran emerituspresidentti Ahtisaarelle!