Nyt se sitten tuli; se, jota Suomessa odotettiin lähes yhtä kiihkeästi ja jopa pakkomielteisesti kuin aikoinaan jääkiekon mm-kultaa ja euroviisujen voittoa: Martti Ahtisaari sai rauhan nobelin.
Kuten aina Miss Universum -kisojen alla (sen Suomi on sentään voittanutkin kahdesti), suomalainen lehdistö tapaa aina pitää suomalaista edustajaa kilpailun ennakkosuosikkina. Me kaipaamme aina niin kipeästi tunnustusta ulkopuolelta siitä, että me olemme hyviä jossakin. Tottuneena suomalaismedian hypetykseen, sitä yllättävämpi Ahtisaaren palkinto onkin.
Ahtisaaren lisäksi, suomalainen media on kasannut nobelpaineita Paavo Haavikon harteille jo parisenkymmentä vuotta. Haavikko ei koskaan ehtinyt saamaan tunnustusta ainakaan elinaikanaan, sillä ruohoja on kirjailijoiden nurmikolla liian monta.
Viime vuonna sain sisäpiirivinkin Al Goren rauhanpalkinnosta, joten Goren palkintoa, joka laajensi rauhanpalkinnon sovellusalaa, ei voinut pitää yllätyksenä. Ahtisaaren nobel on kuin elämäntyöoscar; tämä Namibian itsenäisyyden kansallissankari, Acehin ja Serbiankin läpikäynyt konkari, joka aina kutsutaan paikalle silloin kun palaa, on nobelinsa ansainnut.
Muistan kun Mara tuli mustana hevosena mukaan presidenttigalluppeihin 90-luvun alkupuolella. Minä muiden muassa innostuin tästä puoluepolitiikan ulkopuolisesta hahmosta, mllaiseksi presidentin olen aina nähnyt, ja innostuin siinä määrin, että kävin jopa äänestämässä Demareiden kaikille avoimessa esivaalissa Ahtisaarta.
Taisi olla Nyt-liitteen räkänokkajournalismi, joka totesi Ahtisaaresta aikoinaan, että hän on kiinnostunut "ihmissoikeuksista". Nyt taisi tulla pitkä nenä tälle toimittajaharjoittelijalle.
Sitten loppuun sopii inhimillinen paljastus. Mitä Mara syö? Minulla ja hänellä oli sama lähikauppa Töölössä muutamia vuosia sitten, ja näin Ahtisaaria kulmilla useasti. Kerran näin Martinkin kaupassa. Hän osti - makkaraa.
Onnea vielä kerran emerituspresidentti Ahtisaarelle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti