Suhteeni jalkapalloon alkoi vuoden -82 mm-kisoista. Tätä ennen en tiennyt futiksesta muuta kuin että oletin tarkoituksen olevan maalien tekemisen. Tässä onnistuinkin kiitettävästi, edustaessani 1.luokkaa kakkosia vastaan. Tein oman maalin. Nimiä olin sentään kuullut isältäni: Pele, Beckenbauer, Pahlman, Keegan ja Ismail.
Vuonna -82 en omistanut tv:tä, mutta olin hankkinut Stigan pöytäfutispelin, jota pelasin isäni kanssa, simuloiden oikeiden mm-kisojen alkulohkoja. Ja niissä koulufutiksissa, joissa olin säännönmukaisesti kunujaon viimeinen (eli oikea pakki) tai toiseksi viimeinen (vasen pakki), kentällä oli aina muutamia Paolo Rosseja ja Marco Tardelleja. SM-liigaa aloin seuraamaan seuraavana kesänä, jolloin symppasin mestari-Ilvestä, koska ilves on hieno kissaeläin ja jolloin Risto Puustisen kärjittämä PPT teki liigakarsinnoissa selvää jälkeä KTP:sta lukemin 9-0. Vähän myöhemmin minulla onkin sitten ollut HJK:n kausikortti pariin otteeseen.
Aloin katsomaan futista v -84 EM-kisoista, jotka muistetaan Michel Platinin kisoina. Toki Ranskan keskikenttä jäi muutoinkin mieleen, oma suosikkipelaajani oli Jean Tigana, tuo väsymätön mutta tyylikäs työmyyrä. Vuoden -86 mm-kisat muistan hyvin elävästi, muutakin kuin Diego Maradonan. Englannin liigasta muistan Aulis Virtasen tulitikkujen raapimisen ja hänen kuvauksensa siitä, miten joukkueet erottuvat mustavalkotv:ssä. Noihin aikoihin sympatiseerasin vähäsen Aston Villaa, koska se kuulosti jotenkin kotoisalta. Vähän kuin Turun Vanu.
Opiskeluaikanani katsoin futista vain mm-ja em-kisojen verran, ja muutaman satunnaisen Mestareiden liigapelin, lähinnä finaalit. Esimerkiksi Englannin liigasta minulla ei ole mitään omakohtaista muistikuvaa noilta vuosilta, ja siksi esimerkiksi Eric Cantonan suuruus perustuu minulle kuulopuheisiin.
Jalkapallon pelaamisesta aloin nauttimaan vasta aikuisiällä. Nyt jo noin 20.vuottaan viettävä futisporukkani myötä olen päässyt irti siitä tyhmä oikea pakki-roolista, ja löytänyt pelipaikkani liberona á la Beckenbauer, jolta nähdään välillä taustanousuja tai keskikentän työjuhtana á la Tigana, flirttailtuani hetken Gerd Müller-roolilla.
Uutta vauhtia suhteeni jalkapalloon sai tutustuttuani Playstationiin v.-98 tienoilla, mm-kisojen aikoihin. Aloin opiskelemaan pelaajia entistä tarkemmin, jotta osaisin tehdä informoituja pelaajakauppoja pleikkarifutiksessa. Löysin suosikkijoukkueekseni Parman, koska lähdin rakentamaan ensimmäistä omaa pleikkarijoukkuettani sen päälle. Silloin siellä pelasivat mm. Buffon, Thuram, Cannavaro, Veron ja Crespo.
Syksyllä -2002 käytyäni vanhan ystäväni häissä Englannissa, päädyin West Hamin otteluun vaikka tarkoitus oli mennä katsomaan Arsenalia Highburylle, Nick Hornbyn innoittamana. Minusta tuli kuitenkin West Ham-fani, ja tämä fanius sai lisäsisältöä asuessani Norjassa, jolloin sosiaalinen elämäni pyöri paikallisessa sporttibaarissa, jonne kokoontui lauantaisin otteluita katsomaan paikallinen kannatusyhdistys.
Jos ihan rehellisiä ollaan, niin vaikka on se siistiä tavata entisiä Hammers-pelaajalegendoja lihassa ja veressä, niin jopa sellaisessa historiatietoisessa jengissä kuin Hammers, se ei ole mulle se suurin juttu, etenkin kun mulla ei ole elävää muistikuvaa Tony Cotteesta tai Frank McAvenniesta.
Olen jo jonkin aikaa alkanut suhtautumaan yhtä kriittisemmin jalkapallon lieveilmiöinä mukanatuleviin kaupallisuuteen ja varsinkin sovinismiin, rasismiin ja negatiivishenkiseen nurkkapatrioottisuuteen. Jalkapallofani jos kuka on nimby, ja tosi fani elää ajassa, jota ei enää ole. Kun pelaaja vaihtaa West Hamista työnantajaa paremmin katetun pöydän ääreen, eritoten vaihto Tottenhamiin on tosifanista pyhäinhäväistys, mutta pelaajalle helppo, merkitseehän tässä tapauksessa työpaikan vaihto vain 5 km lisää työmatkaa.
Jalkapallossa yhdistää viha ehkä vielä rakkauttakin tehokkaammin: viha Millwalliin, viha Tottenhamiin. En välitä olla mukana tällaisessa lietsonnassa, jossa viholliseen oikein tieten tahtoen halutaan yhdistää kaikki mahdollinen paha, Tottenham esimerkiksi on kaiken muun lisäksi vielä juutalaisjengi. Vielä tarvitsisi tietää, mitä pahaa on juutalaisuudessa. Mielestäni jalkapallo yhdistää, ei erota.
Pleikkaria olen pelannut viime vuodet harvemmin, siitä lähtien kun muutin Norjaan. Ja nyt karsiutuu ohjelmistostani Mestareiden liiga. Finaalit aion valvoa tomaattisilmienkin uhalla, mutta muuten jää Mestareiden liiga netissä pelattavaan fantasialiigaan, jossa ystävieni kanssa olen leikkinyt manageria jo muistaakseni vuodesta -99. Nuorena jaksaa valvoa paremmin, nyt minun on tehtävä valinta. Nuorempana elämä voi olla osa jalkapalloa, nyt asia on kääntynyt toisinpäin. Rakastan jalkapalloa, mutta olen kai tullut aikuiseksi.
Mestareiden liiga on tarjonnut ikimuistoisia hetkiä. Jari Litmasen Ajax 90-luvulta ja Manchester Unitedin comebackin Bayern Münchenia vastaan lisäajalla, ja Samuel Kuffourin kyyneleet. Hei hei Mestareiden liiga.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti